ROXANE, tulee Clomiren talosta, hyvästelee seuruettaan.
Alcandre, Grémionel —
Barthénoïde!…
SEURALAISNAINEN, epätoivoissaan. Oi, meiltä hukkaan mennyt on tää ilta. Kuultu ei puhetta Hellyydestä!
Menee Roxanen taloon.
ROXANE. Urimédonte!… Ja… Näkemiin!… Kaikki hyvästelevät Roxanea ja toisiaan, hajautuvat ja poistuvat erikaduille. Roxane näkee Christianin. Ah, tekö! Menee Christianin luo. Ilta on tullut. Vuottakaa. He poistuu kuuluvilta. ei ketään kulkijaa. On ilma lämmin. Estä ei mikään puhettanne. Tähän istukaamme! Ma kuuntelen.
CHRISTIAN, istuu hänen viereensä penkille; hiljaisuus.
Ma lemmin teitä.
ROXANE, sulkien silmänsä. Niinpä saamme siis kuulla lemmestä.
CHRISTIAN.
Sua lemmin.
ROXANE. Aiheenanne se on. Se kirjailkaa!
CHRISTIAN.
Mä teitä…
ROXANE.
Kirjailkaa!
CHRISTIAN.
Sua lemmin niin!
ROXANE.
Epäilemättä. Entä sitte?
CHRISTIAN.
Ja sitte… jos te mua myöskin lempisitte,
niin tyytyväinen oisin. Suokaa huuliltanne,
Roxane, se kuulla mun!
ROXANE, nyreästi.
Te lientä laimeaa
vain tarjoatte. Mausteit' enkö lainkaan saa?
Sanokaa kuinka lemmitte!
CHRISTIAN.
Ma… paljon lemmin.
ROXANE.
Oh, kuvatkaa tuo tunne kaunopuheisemmin!
CHRISTIAN, on lähestynyt, ahmii katseillaan vaaleata niskaa.
Suo kaulaas suudella!
ROXANE.
Christian!
CHRISTIAN.
Sua lemmin!
ROXANE, aikoen nousta.
Niin!
CHRISTIAN, vilkkaasti, pidättäen häntä.
Ei, lemmi en!
ROXANE, istuutuen jälleen.
No, hyvä!
CHRISTIAN.
Sua jumaloin!
ROXANE, nousten ja loitoten.
Oh!
CHRISTIAN.
Niin… mä tyhmä olen!…
ROXANE, kuivasti. Se on ikävää, niin ikävää kuin jos te ruma oisitte.
CHRISTIAN.
Vaan…
ROXANE. Kauniit sananne nyt kokoon kerätkää, ne pakeni…
CHRISTIAN.
Ma…
ROXANE. Mua lemmitte, sen voin jo tietää. Hyvästi!
Menee taloa kohti.
CHRISTIAN.
Sanoa soisitte…!
ROXANE, avaa oven, mennäkseen sisään. … mua että jumaloitte! Tiedän! Näkemiin!
CHRISTIAN.
Vaan…
Roxane sulkee oven hänen nenänsä edessä.
CYRANO, on joku hetki sitten tullut kenenkään huomaamatta.
Oivaa menestystä tuossa voitettiin!
VI KOHTAUS
CHRISTIAN, CYRANO, Soittajat, hetkisen.
CHRISTIAN.
Käy apuun nyt!
CYRANO.
En, herra.
CHRISTIAN. Kuolen, jollen pääse taas heti suosioonsa…
CYRANO. Kuinka, hitto vie, nyt, tässä, opettaa ma voisin…?
CHRISTIAN, käyden kiinni hänen käsivarteensa.
Oh, kas, tuolla!
Parveke-ikkunasta näkyy valoa.
CYRANO, liikutettuna.
Hän ikkunassaan!
CHRISTIAN, huutaen.
Niin, hän! Ah, ma tahdon kuolla!
CYRANO.
Hiljemmin!
CHRISTIAN, aivan hiljaa.
Kuolla!…
CYRANO.
Yö on synkkä…
CHRISTIAN.
Mitä?!
CYRANO. Lie korjattavissa kaikki. Mutta, tietäkää se, ei teidän tähden, kurja. Eteen parvekkeen te käytte… minä alle… kuiskaan sieltä teille.
CHRISTIAN.
Vaan… minä…
CYRANO.
Vaiti!
SOITTAJAT, tulevat taka-alalle; Cyranolle.
Hoi!
CYRANO.
Hst!
Tekee soittajille merkin että he puhuisivat hiljaa.
I SOITTAJA, puoliääneen. Minkä työn nyt meille määräätte? Montfleuryltä tullaan!…
CYRANO, hiljaa, nopeasti. Koitettava on teidän ilmoittaa, ken tulee tännepäin Sijoittaa soittajat, toisen toiselle, toisen toiselle puolen näyttämöä. — sä menet tuonne noin, sa tulet tänne näin! — kun näätte kulkijan, on teidän soitettava!
II SOITTAJA.
Ja, herra gassendisti, sävel minkälainen?
CYRANO.
Jos mies, niin suruisaa, — vaan hauskaa, jos on nainen!
Soittajat menevät kumpikin taholleen. Christianille.
No, kutsu nyt!
CHRISTIAN.
Roxane!
CYRANO, poimii pieniä kiviä, joita heittää ikkunaan. Hän esiin saataneen, kun autan, odotappas, kivillä mä vähän!
VII KOHTAUS
ROXANE, CHRISTIAN, CYRANO, ensin piilossa parvekkeen alla.
ROXANE, avaten ikkunansa.
Ken kutsui?
CHRISTIAN.
Minä.
ROXANE.
Ken?
CHRISTIAN.
Christian.
ROXANE, pilkallisesti.
Vai niin! Vai tekö?!
CHRISTIAN.
Puhua tahtoisin ma teille…
CYRANO, parvekkeen alla, Christianille. Hiljaisemmin vain. Hyvin tämä käy.
ROXANE.
Ei! Pyydän lähtemähän!
Puhutte huonosti!
CHRISTIAN.
Se armo suokaa!…
ROXANE.
En!
Te ette lemmi mua!
CHRISTIAN, jolle Cyrano kuiskaa, mitä hänen on sanottava. Väärä syytös! Lemmin! — mä lemmin… niin, ett' äsken… puhua… siit' emmin!
ROXANE, joka aikoi sulkea ikkunansa, pysähtyy.
Ah, sehän sointuu hyvin!
CHRISTIAN, äskeiseen tapaan.
Multa sydämen…
on Amor… valloittanut… lemmenkujeinensa…
Tuo… julma piltti… luulee… sitä kehdoksensa!
ROXANE, tullen ulommas parvekkeelle. Parempaa yhä! — Vaan jos Amor julma on, hän surmattakoon kolkkaan sydänkammion.
CHRISTIAN, samaten kuin äsken. Ma sitä… koetin… vaan nä'in… turhan vaivan… tuo piltti… varttunut on… Herkuleeksi aivan…
ROXANE.
Ah, hyvä!
CHRISTIAN, kuten äsken.
Surmannut… jo… käärmett' on… se kaksi…
Ylpeyden… Epäilyn…
ROXANE, nojautuen parvekkeen reunukseen. Ah, aina paremmaksi tää käy. Mut hakkaillen niin lähtee joka sana, kuin mielikuvitus ois leinin vaivaamana.
CYRANO, vetää Christianin parvekkeen alle ja asettuu hänen paikalleen.
Tää vaikeaksi käy. Hst!
ROXANE. Tänään… miksi lie puheenne katkonaista?
CYRANO, puhuu puoliääneen, kuten Christian. Yössä löytää tie on sanain vaikeaa, siks arkaillen ne käy.
ROXANE.
Vaan mulle olevan ei siitä haittaa näy.
CYRANO. Tien löytää sananne!? — Oh niin, se tulee siitä, mä että sydämeeni vastaanotan niitä; on pieni korvanne, vaan sydän suuri mulla; ja sanain ylhäältä on helppo tänne tulla, vaan kiipeäminen käy aina vaikeasti.
ROXANE.
Ne nythän nousevat jo paljon norjemmasti.
CYRANO.
Ne voimisteluaan sai harjoittaa jo tovin.
ROXANE.
Ma varmaan puhunenkin korkealta kovin.
CYRANO. Niin korkeelt', että sais mun saaliiksensa Mana, jos syämeen' heitettäis sielt' ykskään kova sana.
ROXANE.
Ma tulen alas.
CYRANO, vilkkaasti.
Ei!
ROXANE, näyttäen hänelle parvekkeen alla olevaa penkkiä.
Penkille kiivetkää!
CYRANO, vetäytyen pelästyneenä varjoon.
Ei!
ROXANE.
Eikö!
CYRANO, tullen vähitellen yhä enemmän liikutetuksi. Käyttäkäämme kallis hetki tää nyt tulkitaksemme vain lemmentunteitamme näin näkemättä…
ROXANE.
Näkemättä toisiamme?
CYRANO. Niin ihmeellistä on se. Aavistaa vain toistaan: mä näen kesäpuvun, valkeuttaan mi loistaa, te mustan vaipan liikkeen, kun käy tuulahdus. Ma oon vain varjo yön, te aamun kirkkaus. Mit' on nää hetket mulle, ymmärrä sit' ette. Jos joskus runoilin…
ROXANE.
Te aina runoilette!
CYRANO. … niin sanat lähteneet ei suoraan sydämestä…
ROXANE.
Miks' ei?
CYRANO. Siks että aina muulloin sanojani saneli…
ROXANE.
Kuka?
CYRANO. … vavistus mun tuntemani, jot' ilman yksikään ei katsettanne kestä. On kuin ens kertaa teille puhumassa oisin.
ROXANE.
Niin on kuin äänennekin kaikuis aivan toisin.
CYRANO, lähestyen, kuumeisesti. Niin, toisin — sillä nyt yön turvin rohkenen ma olla itseni… Pysähtyy, hämmentyneenä. Ah, mitä haastelen! Oi, älkää tuomitko tunteeni kiihkoisuutta, tää on niin suloista,… niin uutta mulle!
ROXANE.
Uutta!
CYRANO, hämmennyksissään, sanoja etsien.
Niin, uutta: puhua… näin kaikki… suorin kielin!
Ah, pelkään, kuulija ett' ehk' on pilkkamielin…
ROXANE.
Miks pilkkamielin?
CYRANO. Tunteen kiihkon vuoksi… Aina siks ovat sydän, järki mulla pelokkaina: Käy taivaan tähtiin halu, pilkan pelon vuoksi ma tuskin tohdin käydä pienen kukan luoksi!
ROXANE.
On kaunis kukkakin.
CYRANO.
Vaan nyt en niitä kerää.
ROXANE.
Sananne uusia on mulle tällä erää.
CYRANO. Ah, jääkööt kerrankin pois nuolet, viinet, soihdut, ja tulkoot turvaksi elämän terveen loihdut! Ken aina tyytyä vois äitelähän juomaan, vain pieneen pisaraan, runojen meille suomaan! Ei! Ehkä kerrankin nyt katse nähdä saisi, mitenkä henkemme janonsa sammuttaisi elämän virrassa!
ROXANE.
Vaan järki?…
CYRANO. Ensin kyllä mä hetken huvittaa teit' aioin järkeilyllä, vaan yönä tällaisna ken sitä tehdä voisi! Jos tänään sananne kuin Voituren soisi, se luonnon, hetken tän, yön tuoksuin pilkkaa oisi! — Kas, tuolla yllämme yön kirkkaat tähdet loistaa, ne saakoot kauaksi nyt teennäisyyden poistaa! Jos terve elämä vain alkemiaan vaihtuu, niin tunteen tuoreus ja totuus — pelkään — haihtuu, ja hengen kukkaset jo surmaa syksyn tulo, ja sulon sulo on vain tyhjyys, kulon kulo.
ROXANE.
Vaan järki?…
CYRANO. Lemmessä en sitä siedä, en! On rikos tuhlata pois aikaa järkeillen! Ei! Kerran saapuvan sen hetken vielä näämme — se kelle saavu ei, me häntä säälikäämme! — me jolloin ymmärrämme korulauseillamme pois jalon, puhtaan lemmentunteen poistavamme!
ROXANE. Ja meille jos ois nyt tuo hetki tullut, mitä te mulle puhuisitte?
CYRANO. Kaikkea, ah, sitä mi sydämeni täyttää — teidät peittää mielin ma lauseryöpyllä, en haastaa korukielin: ma lemmin teitä, tunnen lemmen tuskan, huolen, ma tukehdun, sua lemmin, hullu oon, ma kuolen. Jäi nimes syämeeni kuin hely kulkuseen; kun sydän värjyy aina lemmentunteitani, soi kulkunen, ja helkkyy nimes sielussani. Sua lemmin, muistan sua, jos miss' oon, mitä teen! Ma viime toukokuusta muistaa kymmenennen voin päivän; toisin olit kammattu kuin ennen! Sun hiustes säihke aina silmissäni on kuin sen, ken liian kauan katsoi valohon: jos minne silmän luo, hän näkee auringon! Niin kuljen minäkin, kun pois sun luotas lähden, sun kirkkauttasi vain kaikkialla nähden.
ROXANE, liikutetulla äänellä.
Oi, se on lempeä…
CYRANO. Niin, totta! Tunne tää, mi minut valtasi, tää tuli, tämä jää, tää mielen liikunta ain onnen, tuskan mailla on lempeä — vaan sentään itsekkyyttä vailla. Ah, onnes lunnaiksi mun onneni ma soisin, ja vaikka siitä et sä mitään tietäisikään, niin riemun tunnetta ei riistäis multa mikään, jos onnes naurun vain ees kaukaa kuulla voisin. — Sun joka sanasi luo minuun voimaa uutta, luo uutta hyvettä, luo uutta urhokkuutta. Ah, ymmärrätkö nyt? Ja tokko tuntees sanoo, nyt kuinka henkeni sun luokses päästä janoo, nyt, illan varjossa, tän illan ihanaisen. Ah! Surmata tää voi, tää onni, sen, ken sai sen! Sa kuuntelet, ja minä puhua saan sulle mun tunteistani! Liian paljon on tää mulle! En vallass' arintenkaan onnenhaaveitteni näin suurta uskaltanut oottaa osakseni. Nyt kuolla voisin jo! — Kas, lausumani sanat saa lehdet värjymään ja kukkasien vanat. Ah, sinä värjyt myös, sen tuntea ma voin — ei, ei, sun kätes armaan kosketus se noin vain värinänä saapuu kukkaisvartta pitkin!
Suutelee tulisesti parvekkeen jasmiiniköynnöstä.
ROXANE. Ei, kieltää tahdo en, mä värjyin, ja ma itkin, sua rakastan, sun oon, mun hurmasit…
CYRANO. Ah, nyt voit tulla, kuolema! Tuon tunteen hurmion mä sytytin. — Vain yksi pyyntö mulla on, mä pyydän…
CHRISTIAN, parvekkeen alla.
Suudelmaa.
ROXANE, vetäytyy nopeasti taaksepäin.
Te… kuinka…?
CYRANO.
Oh!
ROXANE. Niin, mitä te pyysitte?
CYRANO.
Ma… niin…
Christianille hiljaa.
Tuon toiste ehtinyt
sä kyllä oisit tehdä!
CHRISTIAN.
Tunteet häntä huumaa.
On taottava silloin, kun on rauta kuumaa.
CYRANO, Roxanelle. Ma pyysin äsken… niin, mä pyysin sulta… mutta nyt pyydän anteeksi ma tuota rohkeutta.
ROXANE, hiukan pettyneenä.
Siis ette enää pyydä?
CYRANO.
Pyydän… En… ah, en!
Sua, armas, loukkasin ma sillä mitä sanoin.
Nyt pyydän: ällös suoko mitä sulta anoin!
CHRISTIAN, vetäen Cyranota vaipasta.
Vaan miksi?
CYRANO.
Vait, Christian!
ROXANE, kumartuen katsomaan.
Ken teille haastelee?
CYRANO.
Kun liian pitkälle mä menin, nuhtelen
vain itseäni: vait, Christian!…
Luuttujen soitto kuuluu.
Ken tullee, ken?
Roxane sulkee ikkunan. Cyrano kuuntelee luuttuja, joista
toinen soittaa duuri-, toinen mollisäveltä.
Soi sävel riemukas… nyt surun sävele.
Mit' on se? Miestäkö vai naista merkinnee?
— Kas, eikös musta munkki tänne kävele!
Kapusiinimunkki tulee lyhty kädessä, kulkee talolta
toiselle ja tarkastelee portteja.
VIII KOHTAUS
CYRANO, CHRISTIAN, Munkki.
CYRANO, munkille.
Te uus Diogenes, no, minne tienne vie?
MUNKKI.
Ma etsin taloa…
CHRISTIAN.
Hän meitä häiritsee!
MUNKKI.
… Magdeleine Robinin…
CHRISTIAN.
Mitä mielessänsä lie?
CYRANO, osottaen munkille muuatta katua.
Se tuoll' on, oikealla, menkää eespäin vain…
MUNKKI. Suur kiitos avustanne. Puolestanne luen ma monet rukoukset…
Menee.
CYRANO, hänen jälkeensä.
Minä toiveillani sun rukoustas, munkki, parhaan mukaan tuen.
IX KOHTAUS
CYRANO, CHRISTIAN.
CHRISTIAN.
Saat mulle hankkia nyt suudelman.
CYRANO.
En.
CHRISTIAN.
Miksi? —
Ennemmin taikka myöhemmin…
CYRANO.
Niin, totta,… niin!
Se hetki saapuu, jolloin suu on vasten suuta…
Kun sull' on viikset kellanvaaleat, ja hällä
on huulet punaiset, niin tarvita ei muuta!
Itsekseen.
Vaan mieluummin sen soisin tapahtuvan siksi…
Aukenevien ikkunain kolinaa. Christian kätkeytyy parvekkeen alle.
X KOHTAUS
CYRANO, CHRISTIAN, ROXANE.
ROXANE, tullen parvekkeelle.
Siell' ootteko? Me äsken juuri… puhuttiin…
CYRANO. Niin… Suudelmasta. Tenho sanalla on tällä. En tiedä, huulenne miks ei nyt sitä soisi, se niitä polttaa jo… ei syytä kieltoon oisi! Pois arkuus, pois! Te miltei tiedottanne juuri siirryitte hymyilystä huokailuun ja sitte taas kyyneleihin. Ah, ei tuosta askel suuri oo suudelmaan. Oi, jos sen nyt te ottaisitte, sen askelen…!
ROXANE.
Oh! Vaiti!
CYRANO. Suudelma, mit' on se? On sanattoman pyynnön täyttö sanaton se, on lujin varmennus se lupausten varmain, on sydäntunteen tulkki, tiedonanto armain, i:n ruusupiste, pantu pikku sanaan: lempi, on valan kaava kallis, muita kaunoisempi, on kuiske hellä, joka korvaks suumme luulee, taivainen tuulahdus, min sydämemme kuulee, ehtoollisviini, lääke tunteen-tuskiemme, hengähdys vieno, jossa suomme sydämemme, on pyhä atria, mi käyttää huulten pöytää — siin' yhtyy sielumme, ja henki hengen löytää.
ROXANE.
Vait!
CYRANO.
Kuulkaa, kuunnelkaa, haaveeni haltiatar!
Niin kaunist' on se, että Ranskan valtiatar
soi yhden hälle, ken ol' lordeist' onnekkain!
ROXANE.
Siis…
CYRANO, intomielin. Niinkuin Buckingham mä kärsin vaiti vain, kuin hän, niin jumaloin mä valtiaana sua, kuin hän mä suruinen ja uskollinen oon…
ROXANE.
Ja kaunis kuten hän!
CYRANO, itsekseen; entisellään. Niin, totta… unhottua se oli multa!
ROXANE. Siis sun lempes ottakoon nyt palkkansa! Ma vuotan!
CYRANO, työntäen Christiania parveketta kohden.
Mene!
ROXANE.
Ruusus poimi!
Juo syämen lääke!
CYRANO.
Mene! Nopeasti toimi!
CHRISTIAN, epäröiden.
Vaan tuntuu… tuntuu niinkuin olisi se väärin.
ROXANE.
Ehtoollisviinis vuottaa, nauti mielin määrin!
CYRANO, työntäen häntä.
No, mene, hölmö!
CHRISTIAN, nousee penkille, josta pilarin ja oksien avulla heilauttaa itsensä parvekkeelle. Oi, Roxane!
Sulkee Roxanen syliinsä ja kumartuu hänen huuliensa ylitse.
CYRANO. Ah, tyynny, rinta! Oh, toisen kuolema on toisen onnen hinta! — Niin, suudelma on lemmen juhla, jossa olla saan Latsarus. — Vaan täällä, esikartanolla, saan murun minäkin,… ma tunnen, että saan sun sieluas, Roxane: ah, sitä minä sanoin, sun huules suutelee nyt kuumin lemmenjanoin! Luuttujen soittoa kuuluu. Soi ilon sävel… surun nyt… siis munkki! Menee poispäin, palaa nopein askelin, ikäänkuin tulisi kaukaa, ja huutaa. Hoi!
ROXANE.
Ken siellä?
CYRANO. Cyrano. Ma ohi kulkemaan täst' osuin. Vieläkö Christian lie täällä?
CHRISTIAN, on hämmästyvinään. Kas, sinäkö?!
ROXANE.
Hyvää iltaa.
CYRANO, vastaten tervehdykseen.
Kuinka serkku voi?
ROXANE.
Ma tulen sinne.
Katoaa taloon. Taustalta tulee munkki.
CHRISTIAN, huomaten munkin.
Taas tuo munkki peijakas!
Seuraa Roxanea..
XI KOHTAUS
CYRANO, CHRISTIAN, ROXANE, Munkki, RAGUENEAU.
MUNKKI.
Magdeleine Robinin talo tässä on, niin kuulin.
CYRANO.
Rolin te sanoittekin äsken; — niin ma luulin.
MUNKKI.
Ei: bin! B, i, n, bin!
ROXANE, ilmestyy talonsa kynnykselle; häntä seuraa Ragueneau lyhtyä kantaen sekä Christian. Mit' on se?
MUNKKI.
Kirje.
CHRISTIAN.
Keltä?
MUNKKI.
No, onpahan tuo vain eräältä ylhäiseltä…
ROXANE, Christianille.
Se Guichelt' on!
CHRISTIAN.
Hän tohtii?…
MUNKKI, Roxanelle. Varmaan joku pyhä asia häll' on…
ROXANE, Christianille.
Oh! hän vaivaa mua yhä,
vaan kauaa ei.
Avaten kirjeen.
Sua lemmin. Jos hän…
Ragueneaun lyhdyn valossa hän lukee matalalla äänellä, syrjään.
"Neiti! Soivat jo rummut. Rykmenttini lähtee. Kaikki voivat mun luulla lähteneen; vaan minä jään, en lähde, te vaikka käskitte; jään hymyilynne tähden! Nyt luostarissa oon, vaan luoksenne ma saavun. Sen tiedon tuomaan sain ma tyhmän mustakaavun, jok' ymmärrä ei mitään. Hälle lausukaa vain, milloin ootte yksin, että tulla saa hän, jolle anteeksi kai sydämenne soi jo rohkeutensa, kun ei sotaan mennä voi hän teitä tapaamatta. Kunnioittain"… Munkille. Tämä on, pyhä isä, teillekin. Oh, kuulkaa nämä … asiat pyhät…
Kaikki lähestyvät, hän lukee ääneen.
"Neiti! Käsky kardinaalin vaikk' olis raskaskin, ei jätä valtaa vaalin, vaan sit' on toteltava. Sitä teille tuomaan lähetin viisaan pyhän isän, jonka huomaan voi salaisuuden jättää. Tahtoni on, että hän kodissanne heti, ilman viivykettä suo kirkon siunauksen… Kääntää lehteä. … teidän liitollenne Christianin kanssa. Hänet määrään mieheksenne. Hän teit' ei miellytä! Vaan sit' ei sovi näyttää. Kentiesi onnellaan voi taivas liiton täyttää, sit' toivokaa… ja olkaa vakuutettu aina, ett' oomme armossa me… ja niin eespäin"…
MUNKKI, ilosta säteillen. Paina ei enää epäilys… Ja hetihän sen ties, ett' asiata pyhää ajoi suuri mies!…
ROXANE, hiljaa Christianille.
No, osaanko ma lukea?…
CHRISTIAN.
Hm!
ROXANE, ääneen, teeskennellen epätoivoa. Vaikeutta on monta!…
MUNKKI, on suunnannut lyhdyn valon Cyranon kasvoihin.
Tekö ootte?…
CHRISTIAN.
Ei, vaan minä!
MUNKKI, valaisee lyhdyllään Christiania ja huomaa hänen kauneutensa;
kuin epäillen.
Mutta…
ROXANE, vilkkaasti.
Ah, jälkikirjoitus mun suokaa vielä lukea:
"Sadalla frangilla te voitte veljeskuntaa tukea!"
MUNKKI.
Oi, hänen ylhäisyyttään!!
Roxanelle.
Alistukaa!
ROXANE, kärsivän-alistuvaisesti. Liene ei muuta neuvoa!
Ragueneaun avatessa ovea munkille, jota Christian kehottaa astumaan sisään, Roxane sanoo hiljaa Cyranolle.
Te, serkku, jääkää tänne. De Guiche kun saapuu, pidättäkää täällä hän ne minuutit…
CYRANO.
Ymmärrän!
Munkille.
Ei kauaa teiltä viene
kai vihkiminen?
MUNKKI.
Viisitoista minuuttia.
CYRANO, työntäen heitä taloa kohti.
No, menkää. Minä jään!
ROXANE.
Niin, mennään!
Christianille.
Tule pian.
Menevät.
XII KOHTAUS
CYRANO, yksin.
CYRANO.
Neljännestunti! Kuinka saan sen kulumaan
De Guichen kanssa?
Luutut rupeavat soimaan surullista säveltä.
Nyt ne soittaa… Tosiaan
se tällä kertaa mies on!
Soitto käy voimakkaaksi.
Ho, ho! Kuulen kyllä!
Rientää penkille, tarkastaa muuria ja parveketta.
Nyt tiedän… Eiköhän käteni tuonne yllä!
Kiipeää parvekkeelle, vetää lakin silmilleen, irroittaa miekkansa, kietoutuu vaippaansa, kumartuu katsomaan alas. Nousee parvekkeen suojuspuulle, tarttuu molemmin käsin muurin yli ulottuvaan pitkään oksaan, valmiina milloin tahansa pudottautumaan.
Kas näin! — Mä jäin. No niin. Kai jäämään saan ma sunkin!
XIII KOHTAUS
CYRANO, DE GUICHE.
DE GUICHE, tulee naamioituna, pimeässä haparoiden.
Piruko vienyt lie sen paksupäisen munkin!?
CYRANO.
Vaan ääneni!… Jos hän sen tuntisi!…
Päästää irti toisen kätensä ja tekee sellaisen liikkeen
kuin kääntäisi näkymätöntä avainta.
Krik! Krak!
Juhlallisesti.
Cyrano, ääntele kuin aito Bergerac!…
DE GUICHE, taloa katsellen. Täss' on se! Naamio kun nähdä sois mun, muusta en välittäis!
Aikoo mennä sisään. Cyrano hyppää parvekkeelta, pitäen kiinni taipuvasta oksasta, ja asettuu oven sekä De Guichen väliin; on putoavinaan raskaasti, kuin hyvin korkealta, jää makaamaan liikkumattomana, ikäänkuin pyörtyneenä.
DE GUICHE, hypähtää taaksepäin.
Ken se?
Katsoessaan ylöspäin hän näkee vain taivaan, sillä oksa
on vetäytynyt takaisin. Hän ei ymmärrä asianlaitaa.
Hän mistä tullee?
CYRANO, asettuu istumaan; ääntään muuttaen.
Kuusta!
DE GUICHE.
Kuu… kuusta?
CYRANO, kuin unessa.
Mitä kello?
DE GUICHE.
Lienee mielipuoli!
CYRANO.
Mik' aika? Mikä seutu? Mikä päivä? Hetki?
DE GUICHE.
Vaan…
CYRANO.
Pyörryksissä olen…
DE GUICHE.
Herra…
CYRANO. Niinkuin nuoli ma kuusta tulen.
DE GUICHE, kärsimättömästi.
Niinkö?!
CYRANO, nousten, huutaa uhkaavasti.
Sieltä on nyt retki.
DE GUICHE, vetäytyen taaksepäin.
Niin, olkoon… Hulluksi tuon miehen tuntee suusta.
CYRANO, mennen hänen lähelleen; äskeiseen tapaan.
Ma sananmukaisesti tulen suoraan kuusta.
DE GUICHE.
Vaan…
CYRANO.
Sata vuottako vai hetken matka kesti,
se mielestäin on mennyt… totta totisesti!
Vaan tuolta keltaisesta pallosta ma tulen!
DE GUICHE, olkapäitään kohauttaen.
Nyt menen…
CYRANO, asettuen eteen.
Anteeksi, jos hetkeks tienne sulen!
Te mennä tahdotte — vaan sanonette ensin,
mä mihin seutuun nyt näin ilman halki lensin!
DE GUICHE.
No, hitto…
CYRANO. Enhän tiedä, minne lentämällä näin aina joudunkaan… ja väliäpä tällä! Tää onko maa vai kuu vai kenties joku tähti, johonka vetämään mua painovoima lähti?
DE GUICHE.
Vaan minä sanon, herra…
CYRANO, päästäen kauhun-huudon, niin että De Guiche
vetäytyy taaksepäin.
Oh, oh! Mitä näen!.
Mä tässä maassa tapaan aivan mustan väen!
DE GUICHE, nostaen käden kasvoilleen.
Mi… mitä?
CYRANO, kauheasti peläten.
Afrikanko alkuasukkaita?…
DE GUICHE, joka on koskenut naamiotaan.
Tää naamio…
CYRANO, ollen hiukan rauhoittuvinaan, Ah, niin, — nyt tiedän, niin on laita: oon Venetsiassa?…
DE GUICHE, tahtoen mennä.
Mua vuottaa eräs nainen!…
CYRANO, täysin rauhoittuneena.
Siis Pariisissa oon? Te ootte ranskalainen?
DE GUICHE, vasten tahtoaankin hymyillen.
On hullu aina hullu!
CYRANO.
Hymyilette!
DE GUICHE. Niin, vaan mennä tahdon!
CYRANO, riemuissaan.
Siis oon tullut Pariisiin!
Tyytyväisenä, nauraen, pudistaen vaatteitaan.
Sain pilven harjalla mä äsken tänne ajaa.
Mua peittää eetteri kuin tomu matkustajaa.
On silmissäni tähtein tomua. Kas, nähkää:
jäi kannuksiin kaks pyrstötähden häntätähkää.
Ottaen jotakin hihansa päältä.
Ja kiertotähtein karvoja, kas, pukuun tarttui!…
Puhaltaen ikäänkuin saadakseen ne lentämään.
DE GUICHE, kärsimättömänä.
Vaan, herra!…
CYRANO, asettaa jalkansa De Guichen eteen juuri kun tämä aikoo mennä ja on näyttävinään siinä jotakin, pysähdyttäen siten De Guichen. Ison Karhun sivuuttaissain tarttui se nilkkaani, jäi hammas siihen siltä. Niinpä mä ko'in karttaa Oinasta, vaan yhdyttiinpä: se puski mua: niin sain hetken Vaakaa käyttää — sen neula siksi nyt mun painoani näyttää! Estää De Guichen menemästä; pitää kiinni hänen takkinsa napista. Vaan käsissänne, herra, nenäni jos oisi, niin teille pärskäyttää se vesisuihkun voisi!
DE GUICHE.
Mi… mitä?…
CYRANO.
Käytyäni pitkin Linnunrataa
Vesimies lähestyi… ja taisi hieman sataa.
DE GUICHE.
Oh, helvetti!
CYRANO. Ei! Taivas lähettääpi minut! Panee käsivartensa ristiin. Ah, tietäkää… yö, Sirius, on vaatehtinut itsensä vaippaan, turbaaniin… Sen näin mä. Tuttavallisesti. On toinen karhu vielä pieni… henkiin jäin mä sen vuoksi… Nauraen. Lyyryn läpi tullessani meni yks kieli poikki! Ylpeästi. Mutta tästä vielä teen ma kirjan! Niin, ja näille kultatähdilleni, te joiden vaippaan tänne näätte tarttuneen tien vaaroissa, ma paikan tiedän: niillä täytän mä tyhjät kohdat, niitä koristeina käytän!
DE GUICHE.
Ei, totta vie, ma…
CYRANO.
Teidän lähestyvän huomaan.
DE GUICHE.
Vaan, herra…
CYRANO. Pyydätte mun luultavasti suomaan kuun rakenteesta hieman tietoja, — ja kai myös siitä, millaiset sen asujamet! — Vai?
DE GUICHE.
En. Minä tahdon…
CYRANO. … tietää kuinka sinne tulin! Oo, omaa keksintöä käyttämällä kulin!
DE GUICHE, allapäin.
Oih! Hullu!
CYRANO, ylimielisesti.
Jäljittele en; se ei oo kotka
Regiomontanuksen; — ja ei se myöskään ole
Archytaan kyyhky!…
DE GUICHE. Siis on hullujakin, jotka jotakin tietää!
CYRANO. Ei, en toisten teitä pole, se oli omaa!…
De Guichen on onnistunut mennä Cyranon ohitse; hän kulkee
Roxanen ovea kohti. Cyrano seuraa häntä, valmiina käymään
kiinni.
Kun ma kuljen avaruutta,
voin silloin — tietäkää! — mä käyttää tapaa kuutta!
DE GUICHE, kääntyen takaisin.
Vai kuutta!
CYRANO, kielevästi. Riisua jos vaatteeni ma voisin, ja itseni jos pullovyöllä kapaloisin, panisin joka pullon täyteen kastevettä ja päivänpaisteess' oisin, niin on varmaa, että kun päivä itsehensä imis kasteen, niin myös minä kohoaisin silloin korkeuksiin.
DE GUICHE, hämmästyneenä, astuen askeleen Cyranota kohti.
Hiis vieköön! Yks!
CYRANO, etenee, viedäkseen Guichen kauemmas Roxanen talosta. Ja sitten: väittäneekö kukaan, ma etten lähteä voi lentoon tuulen mukaan! Tekisin seetripuisen, lujan tynnyrin, ja ilmalla sen sitten tarkoin täyttäisin, icosaedrilla kun ilman ohentaisin, niin lentää voisin minne vain ma haluaisin!
DE GUICHE, astuen taas askeleen Cyranota kohti.
Kaks!
CYRANO, yhä loitoten. Entäs tämä keino: lujan, vahvan jousen mä teräksestä laitan, pontimelle nousen, ja ruutipanos vain kun lähtövauhdin antaa, se kohta minut kauas tähtitarhaan kantaa.
DE GUICHE, seuraa häntä, mitään epäilemättä; laskee sormillaan.
Siis: kolme!
CYRANO. Ylöspäin käy aina savun tie: kun sitä palloon panen tarpeeksi, se vie mun lentoon!?
DE GUICHE, entiseen tapaan, hämmästyen yhä enemmän.
Neljä!
CYRANO. Tapana on Phoiboksen imeä, saadaksensa voimaa, härkäin verta, — siis kohoon, itseni kun sillä voitelen!
DE GUICHE, ymmällään.
Viis!
CYRANO, on puhuessaan johtanut De Guichen aukeaman toiselle puolelle, erään penkin lähelle. Sitten tämä neuvo: asettukaa kerta te teräslevylle, ja ilmaan heittäkäätte magneetti voimakas, niin kyllä silloin näätte, se että mukanaan vie rautaa sekä teitä. Jos heittää taas, ja taas — ja huonosti ei heitä! — voi nousta lakkaamatta avaruuksiin!
DE GUICHE.
Kuusi!
Kuus oivaa keinoa!… No, herra, minkä niistä
te valitsitte?
CYRANO. Se on taaskin keino uusi, hm, seitsemäs…
DE GUICHE.
On teillä keinoja, en kiistä!
CYRANO.
On, vaikka sata!…
DE GUICHE. Tämä ilta hauskemmaksi vain käy!
CYRANO, jäljitellen aaltojen pauhua suurin, salaperäisin liikkein.
U-yy! U-yy!
DE GUICHE.
No, mitä!
CYRANO,
Arvaatteko?
DE GUICHE.
En.
CYRANO. Luode ynnä vuoksi! — Helppo on se teko: Kuu puoleensa kun vetää vettä, menkää rantaan ja merikylvyn jälkeen istuutukaa santaan pää ylöspäin — niin silloin pian kohoovaksi itsenne huomaatte, — näet: hiuksissa on vettä! Saa lentää enkelinä silloin estehettä niin hiljaa, suloisesti… kunnes tuntee…
DE GUICHE, uteliaisuuden innostamana istuutuu penkille.
Mitä?
CYRANO, luonnollisella äänellään.
Ei mitään!… Viisitoista minuuttia meni.
He vihitty on! Vapaa ootte! Kiitokseni!
DE GUICHE, hypähtäen seisomaan. En mitään ymmärrä!… Tuo ääni… enkö sitä oo kuullut?…
Talon ovi avautuu; lakeijoita, kantaen sytytettyjä
haarakynttilöitä. Valoisaa. Cyrano panee hattunsa pöydälle.
Ja tuo nenä… enkö nähnyt oo?…
Ah, Cyrano?
CYRANO, kunniaa tehden.
Niin juuri, min' oon Cyrano.
Nyt sormukset on vaihdettu.
DE GUICHE.
Kas, mitä siellä?
Kääntyy. Hämmästys! Lakeijain jäljessä Roxane ja Christian käsikkäin. Munkki seuraa heitä hymyillen. Ragueneaukin kantaa kynttilää. Seuralaisnainen, hämmästyneenä, puolittain yöpuvussa, päättää kulkueen.
Ah, taivas!
XIV KOHTAUS
Entiset, ROXANE, CHRISTIAN, Munkki, RAGUENEAU,
Lakeijoita, Seuralaisnainen.
DE GUICHE, Roxanelle.
Te!
Ymmällään, tuntiessaan Christianin.
Ja hän!?
Tehden ihaillen kunniaa Roxanelle.
En koskaan teiltä kiellä
ma ihailuani!
Cyranolle.
Ja teille, keksijälle,
myös onnittelut! Paratiisin veräjälle
nuo jutut enkelinkin pysäyttäneet ois.
Ne muistiin pankaa! Niistä kirjan tehdä vois!
CYRANO, kumartaen.
Suur' kiitos, herra kreivi! Seuraan neuvoanne!
MUNKKI, näyttäen rakastavaisia De Guichelle ja sivellen tyytyväisenä pitkää valkoista partaansa. On tässä kaunis pari teidän toimestanne!
DE GUICHE, katsoen häneen kylmästi.
Niin on.
Roxanelle.
Ja rouvaseni, nyt on aika teidän
jo jättää miehenne. Jäähyväi…
ROXANE. Oisko meidän siis erottava?!
DE GUICHE.
On.
Christianille.
Nyt lähtee rykmenttinne.
Te ilmoittaudutte nyt hetikohta sinne!
ROXANE.
Vaan… ei kai sotaan?
DE GUICHE.
Sotaan!
ROXANE.
Mutta juuri äsken…!
DE GUICHE.
Se oli äsken, se. Nyt lähtemään mä käsken.
Ottaen taskustaan sinne panemansa paperin.
On tässä käskykirje.
Christianille.
Viekää joukollenne!
ROXANE, heittäytyen Christianin syliin.
Christian! Christian!
DE GUICHE, ivallisesti hymyillen, Cyranolle. No, arvatkaapa, eikö menne mont' aikaa, ennenkuin häävuode noita vuottaa!
CYRANO, syrjään.
Hän luulee kai, se että mulle tuskaa tuottaa!
CHRISTIAN, Roxanelle.
Ah, vielä suudelma!
CYRANO. Jo lähtekäämme! Siedä ei viivytellä!
CHRISTIAN, yhä suudellen Roxanea. Ethän, ystäväni, tiedä, se kuinka raskast' on nyt juuri… juuri nyt!
CYRANO, koettaen viedä pois Christiania.
Sen tiedän!
Kaukaa kuuluu rummuilla soitettu marssi.
DE GUICHE, on mennyt perälle.
Rykmenttini on jo lähtenyt!
ROXANE, Cyranolle, pidättäen Christiania, jota Cyrano koettaa
yhä saada lähtemään.
Oh!… Teille uskon hänet. Kuulkaa, luvatkaa,
hän ettei henkeänsä vaaraan panna saa!
CYRANO. Hm… koetan, vaan kyllä hieman vaikeaa on luvata…
ROXANE, äskeiseen tapaan.
Ett' on hän aina viisas…
CYRANO. Kyllä, vaan…
ROXANE, samoin kun äsken. Ettei vilustu hän,… että hällä yllä on kyllin vaatteita…
CYRANO.
Teen voitavani…
ROXANE, samoin kuin äsken.
Sitte myös: etten siellä koskaan aatoksista armaan ma unohdu.
CYRANO.
Ma luulen…
ROXANE, äskeiseen tapaan. Jospa lupaisitte, ett' usein kirjeen saan!
CYRANO, pysähtyy.
No, sen, sen lupaan varmaan!
NELJÄS NÄYTÖS
GASKONJAN SOTURIT
Carbon de Castel-Jaloux'n komppanian leiri Arras'n piirityksessä.
Taustalla valli, joka ulottuu näyttämön laidasta laitaan. Sen ylitse näkyy taistelukenttä piirityksen jättämine merkkeineen. Arras'n kaupungin muurit ja tornit näkyvät varjoina kaukaa.
Telttejä, hajallaan olevia aseita, rumpuja j.n.e. — Päivä nousee.
Idästä näkyy sarastus. — Siellä täällä vahtisotureita. Tulia.
Vaippoihin kietoutuneina Gaskonjan soturit nukkuvat. Carbon de Castel-Jaloux ja Le Bret valvovat. He ovat sangen kalpeat ja laihtuneet. Christian nukkuu muiden joukossa etualalla, kaapuunsa kääriytyneenä; nuotion tuli valaisee hänen kasvojaan. Hiljaisuus.
I KOHTAUS
CHRISTIAN, CARBON DE CASTEL-JALOUX, LE BRET,
Soturit, sitten CYRANO.
LE BRET.
Huh, kamalaa!
CARBON.
On kaikki lopussa.
LE BRET.
Hyi, senkin!…
CARBON, antaen hänelle merkin, että hän puhuisi hiljemmin.
Hst! Miehet herätät! Viet ilon viimeisenkin!
Sotureille.
Niin, nukkukaa te vain!
Le Bret'lle.
Ken nukkuvi, hän syö!
LE BRET.
Se mua ei ravitse; ma valvon joka yö.
Oih tätä nälkää!
Kaukaa kuuluu joitakuita laukauksia.
CARBON.
Hitto! Ampuvathan siellä!
Nyt pojat heräävät!
Sotureille, jotka nostavat päätään.
Ei, nukkukaa te!
Soturit painautuvat jälleen nukkumaan. Uusia laukauksia lähempää.
SOTILAS, liikahtaen.
Vielä?
Hiis vieköön!
CYRANO.
Ei se mitään. Cyrano vain palaa.
Päät laskeutuvat jälleen.
VARTIOMIES, ulkopuolella.
Ken siellä?
CYRANON ÄÄNI.
Bergerac.
VARTIOMIES, vallilla.
Ken?
CYRANO, ilmaantuen vallin harjalle. Bergerac. — Ei valaa voi hölmöön viisautta kukaan.
Astuu alas. Le Bret menee häntä vastaan; levottomasti.
LE BRET.
Suuri luoja!
CYRANO, tehden hänelle merkin, ettei hän herättäisi ketään.
Hst!
LE BRET.
Haavan saitko?
CYRANO. Pani parastaan se ruoja, mutt' ohi ampui taas kuin aina ennenkin.
LE BRET. On tyhmän-rohkeata aina aamuisin sun asettaa noin henkes vaaraan alttihiksi vain pienen kirjeen vuoksi!
CYRANO, pysähtyen Christianin eteen. Tiedät, teen sen siksi, kun lupasin, hän että usein kirjoittaa. Katselee Christiania. Hän nukkuu. Kalvas on hän. Jospa tietää saa Roxane, hän että nälkään kuolee täällä!… Mutta hän kaunis on.
LE BRET.
Nyt nukkumaan!
CYRANO. Et suuttunutta saa näytellä!… Mä tiedän paikan rintamassa, joss' ovat vihollisen miehet humalassa yöt kaiket. Turha on sun olla tuskissasi.
LE BRET.
Sa voisit joskus tuoda ruokaa mukanasi!
CYRANO.
On kulku hankalaa, kun selässä on taakka.
Mut uusi aika alkaa ensi yöstä saakka:
me joko kuolemme tai saamme syödäksemme.
Mä nä'in…
LE BRET.
Kerro!
CYRANO. En. Me kohta kokenemme sen… taikka, en oo varma…
CARBON. Hullua on tämä: piirittää itse sekä olla piirittämä espanjalaisten samaan aikaan.
LE BRET. Niinpä niin, hullumpaa tuskin ennen koskaan koettiin! Arrasta piiritämme, silloin Espanjasta infantti-kardinaali saapuu —
CYRANO. Sehän vasta on hauskaa! Kunpa joku hänet vuorostaan nyt piirittäisi!
LE BRET.
Min' en naura.
CYRANO.
Katsos vaan!
LE BRET.
Ja joka päivä vuoksi tyhmän urhokkuuden
sä henkes…
Nähdessään Cyranon suuntaavan kulkunsa erästä telttiä kohti.
Minne menet?
CYRANO.
Kyhään kirjeen uuden.
Nostaa verhoa ja katoaa.
II KOHTAUS
Samat, paitsi CYRANO.
On tullut hiukan valoisampaa. Ruusunpunaista hohtoa Arras'n kaupunki kuultaa kullassa taivaanrannalla. Kuuluu tykinlaukaus ja sitä seuraa heti rummunlyöntejä kaukaa vasemmalta. Toisia rummunlyöntejä läheltä. Patterit vastaavat, pauke lähenee ja loittonee jälleen, kulkien taistelukentän ääreltä toiselle. Aamusoiton hälinää. Kaukaa upseerien ääniä.
CARBON, huoaten.
Jo aamusoitto.
Soturit liikahtelevat vaipoissaan. Venytteleivät.
Loppuu ravitseva uni.
He mitä herätessään huutaa, arveluni
on siitä mulla!
ERÄS SOTURI, asettuen istumaan.
Mun on nälkä.
TOINEN.
Minä näännyn.
KAIKKI.
Oh!
CARBON.
Nouskaa!
KOLMAS SOTURI.
Hyvä on, jos hiukan edes käännyn.
IV SOTURI.
En liikahdakaan!
I SOTURI, katsoen kuvaistaan haarniskansa kappaleesta. Mull' on keltaisena kieli: tän ajan ilmakaan, jos vaikka sitä nieli, ei sula vatsassa…
ERÄS MUU. Jos ruokaa hiukan saan, ritarikilpeni oon valmis antamaan.
ERÄS MUU. Jos aina oltava mun näin on ruokaa vailla, niin telttiin sulkeudun ma Akilleuksen lailla.
ERÄS MUU.
Niin, leipää!
CARBON, mennen teltille, johon Cyrano on mennyt; hiljaa.
Cyrano!
MUUT.
Me kuolemme!
CARBON, yhäti hiljaa, teltin ovella. Käy pian nyt auttamaan! Voit heistä saada iloisia, siis haasta, juttele!
II SOTURI, lähestyen ensimäistä, joka imee jotain.
Sä imet jotain. Kas vaan!
I SOTURI.
Vain rohdintukkoa, mi kastettu on rasvaan,
ja jolla voideltu lie tykin pyörän napaa.
Ei näiltä tienoin juuri metsänriistaa tapaa.
ERÄS MUU, astuen esiin.
Mä kävin metsällä.
ERÄS MUU.
Mä ongella.
KAIKKI, nousten ja ympäröiden vastatulleet.
Vai niin!
Hei, missä saalis? Tänne! Tuokaa näkyviin!
Kai saitte fasaanin? Tai ehkä taimenen?
ONKIJA.
Ma pienen kiiskin sain.
METSÄSTÄJÄ.
Ma laihan varpusen.
KAIKKI, epätoivoissaan.
Jo riittää! — Kapinaan!
CARBON.
Käy apuun, Cyrano!
On tullut täysi päivä.
III KOHTAUS
Samat, CYRANO.
CYRANO, tulee teltistään, tyynenä ja kynä korvan takana, kirja kädessä.
No, mitä?
Ensimäiselle soturille.
Miksi laahaat? Miks' et suora oo?
SOTURI.
On jotain, joka vetää mua kantapäästä.
CYRANO.
No, mikä?
SOTURI.
Vatsa.
CYRANO.
Ei se minuakaan säästä!
SOTURI.
Se sua vaivaa?
CYRANO.
Ei, se mua lihottaapi!
TOINEN SOTURI.
On mulla pitkät hampaat!
CYRANO. Paremminhan saapi paksusta palan niillä.
KOLMAS.
Mull' on tyhjä vatsa.
CYRANO.
Heh! Siis, kun hyökätään, niin marssin rummutat sa!
ERÄS MUU.
Mun korvissani soipi.
CYRANO.
Valehtelet, kuoma!
Sun vatsassasi soi: hoi, ruoka, tänne, juoma!
ERÄS MUU.
Jos kerran taas sais oikein rustolihaa purra!
CYRANO.
No, pure kynsiäs, niin tarvis ei sun surra!
ERÄS MUU.
Näin kovaan nälkäänsä mies nielis vaikka mitä.
CYRANO, heittäen hänelle kirjan, jota pitää kädessään.
Kas, tuoss' on Iliaadi, ahmi, niele sitä!
ERÄS MUU. Vaan kardinaali, — hän se Pariisissa ruokaa saa kyllikseen!
CYRANO. Kai tahdot hälle huutaa: tuokaa myös mulle paistia!
SAMA.
Miks' ei! Ja viiniäkin!
CYRANO. Hoi, Richelieu, hoi, toimitappas tänne äkin bourgognea — nyt heti!
ERÄS MUU.
Munkin kanssa lähetä.
CYRANO.
Niin, ettei syömämiesten luku vain vois vähetä.
ERÄS MUU.
Ois kuolla parempi. Tää leikki miest' ei elätä.
CYRANO.
Vähemmän tarvitsee siis kuolemaa sun pelätä.
I SOTURI, olkapäitään kohauttaen.
Sä leikit sanoilla.
CYRANO. Niin leikin, sit' en kiellä! Ja Manan maahan kuljen riemuisalla miellä, jos tehdä saan, kun kuulen Kuolon kellon soivan, vuoks hyvän asian ma sanaleikin oivan. — Oh, jospa kuolla sais, kun leiskuu innon lies, kun taistotantereella miehen kohtaa mies, jos silloin vaipua sais, sanaleikki kielellä — ei tautivuotehelle nuutuneella mielellä!
KAIKKI.
On nälkä mulla!
CYRANO, pannen käsivartensa ristiin. Se on aina mietteissänne! — Hoi, paimen, Bertrandou, tuo huilus, tule tänne ja noita syömäreitä ravita sa koita. Sa kotiseudun sävel, vieno, harras, soita! Se jokaiselle on kuin sisko pieni, hellä, kuin äänen sointi, joka lumoo lempeydellä, se nousee korkeuteen kuin sauhu kotituvan ja loihtii mieleen kirkkaan, viihdyttävän kuvan… Vanhus istuutuu ja koettelee huiluaan. Nyt soikoon riemua sun huilus ääni, jota jo kauan aikaa on vain soitattanut sota! Puhalla tanssihin kuin ennen metsätiellä, kun norsunluut' ei olleet koskettimet vielä, ja tuokoon soittos mieleen vuoripuroin juoksun ja maalais-elämän, ja mullan tuoreen tuoksun! Vanhus alkaa soittaa languedocilaista säveltä. Hei, pojat Gaskonjan — ei taistelua pelkkää soi enää huilu nyt, se metsäin kieltä helkkää, ei raiu raivoisaan kuin sodan soitto villi, vaan hiljaa, lempeään kuin hento paimenpilli… Kas, nummet, laaksot, metsät kiiltohelmin kastuu, ja paimenpoikanen nyt soittain kotiin astuu, Dordonjan lainehet ne rantojansa kaulaa… "Oh, tää on Gaskonjaa"… Niin huilu teille laulaa!
Kaikkien päät ovat taipuneet alas, silmiin tullut uneksiva ilme,
ja hiljaisia kyyneleitä kuivataan hihoihin ja nutun vuoriin.
CARBON, Cyranolle hiljaa.
Saat heidät itkemään!
CYRANO.
Sen tekee kotikaipuu.
Se jalo tunne on, — noin ruumiin tuska haipuu!
Ei heidän mielessään oo nälän tuomat vaivat,
muun kaiken väistymään nyt kodin muistot saivat!
CARBON.
Sä heidät heikennät, kun saatat heltymään.
CYRANO, on tehnyt rummuttajalle merkin, että tämä lähestyisi. En! Sankaruushan asuu heidän veressään, se pian herää taas!
Tekee liikkeen. Rumpu pärisee.
KAIKKI, nousevat ja tarttuvat aseisiinsa.
Häh?… Mitä?… Mikä hätä?
CYRANO, hymyillen.
Noin! Tarvittiin vain hiukan rummun pärinätä!
Jää hyvästi nyt uni, kodin, lemmen kaipuu.
Kun rumpu pärisee, muu kaikki unhoon vaipuu.
ERÄS SOTURI, joka katselee taustalle.
Ah! Ah! De Guiche!
KAIKKI, mutisten.
Mmm…
CYRANO, hymyillen. Eipä taida hyvää tietää tuo tervehdys!
ERÄS SOTURI.
Me emme saata häntä sietää.
TOINEN.
Hän ikävystyttää!
KOLMAS.
Tuo muotinukke täällä!
Kas, pitsikaulus häll' on haarniskansa päällä!
ERÄS MUU.
On sekin muoti: peittää rautaa pellavalla!