I SOTURI.
On kaulass' ehkä paise hällä pitsin alla!
II SOTURI.
Hän hovimies on!
ERÄS MUU.
Niin, hän sukuunsa on tullut.
CARBON.
Hän Gaskonjasta on.
1 SOTURI. Niin kai. En usko häneen. Jos pojat Gaskonjan on huimapäät ja hullut, se laatuun käy, — vaan hän on viisas, varovainen, siks sanon hänestä: ken lienet, varo vainen!
LE BRET.
Hän kalvas on!
ERÄS MUU.
Niin näkyy nälkä kelmentäneen.
Saa nähdä nälkää hän kuin mikä köyhä piru.
ERÄS MUU. Vaan kas, kun haarniskansa auringossa loistaa, se miehen kasvoilta voi kalvakkuuden poistaa vatsankin vaivoissa.
CYRANO, vilkkaasti.
Nyt emme tässä viru
me surren! Löytäköön hän meidät miehevinä!
Esille kortit, nopat…
Kaikki rupeavat nopeasti pelaamaan, käyttäen pöytinään rumpuja, jakkaroita, maata, vaippojaan; ja he sytyttävät palturilla täytettyjä pitkiä piippujaan.
Kirjan otan minä!
Kävelee edestakaisin ja lukee pientä kirjaa, jonka on ottanut taskustaan. De Guiche tulee. Kukaan ei käännä häneen huomiotaan. Kaikki ovat tyytyväisen näköisiä. Hän on sangen kalpea. Hän menee Carbonia kohti.
IV KOHTAUS
Samat, DE GUICHE.
DE GUICHE, Carbonille.
Ah! — Hyvää päivää!
Tarkastavat toisiaan. Syrjään, tyytyväisenä.
Hän on vihreä.
CARBON, itsekseen. Ei muuta kuin silmiä!
DE GUICHE, katsellen sotureita. No, herrat, murratteko suuta taas mulle!? Kaikkialla, missä kuljenkaan, ma panettelujanne aina kuulla saan. Ja siltä minusta jo tuntui monet kerrat, kuin vuorten aateli, Gaskonjan vapaaherrat, te, maalaisparoonit, muut' ette tekis, kuin minua haukkuisitte! Mua suurin suin väitätte narriksi ja viekastelijaksi — ja saattaneehan teitä harmittaakin kyllä, kun mull' on aina kaunis pitsikaulus yllä, ja teill' ei ole!… niin, se vielä suuremmaksi kai saattoi harminne, ett'en oo lurjus, vaikka on Gaskonjanne myöskin mulle kotipaikka. Hiljaisuus. Pelataan. Poltetaan. Teit' antaisinkohan rankaista kapteeninne?! En!
CARBON.
Mun ei mukautua pakko käskyihinne.
DE GUICHE.
Mi… mitä?
CARBON.
Itse palkkaan joka sotilaan.
Päämaja mitä määrää, sen mä täytän vaan!
DE GUICHE. Ah?… Niinkö?… Totta vie, jo riittää… Kääntyy sotureihin. Kurjaa pilkkaa ma halveksin. Se kääntyy kohti omaa nilkkaa. Ei viitsi peljätä se sanaa sarvipäistä, ken koskaan taisteluss' ei tosivaaraa väistä. Ma eilen — satuitte sen ehkä kuulemaan! — Bapaumen luona voitin kreivi Bucquoin. Oh, oisittepa nähneet! Lailla myrskytuulen ma eespäin rynnistin. Hän muistaa sen, ma luulen. Löin hänen joukkonsa ma kolmasti; ja lyön ne viel' uudelleen, jos tarvis on…
CYRANO, nostamatta katsettaan kirjasta.
Vaan teidän vyönne?
DE GUICHE, hämmästyneenä ja tyytyväisenä. Siis tiedätte jo sen?… Kun taiston tuoksinassa mä käänsin ratsuni — ma olin johtamassa jo toista hyökkäystä! — niin kuinka käynyt lie, mä näen: pakenevat muassaan mua vie ja joudun vihollisten joukkoon. Vaara mulla nyt oli vangiksi ja ammutuksi tulla. Vaan mielenmaltillani henkeni mä säästin. Mä vyöni irroitin ja putoamaan päästin sen maahan; ken ma olin, tiennyt nyt ei kukaan; mä pääsin joukkooni niin ettei huomattukaan. Nyt kolmas hyökkäys, ja voitto myöskin, joskaan ei lopullinen!… Mitäs sanotte?
Soturit eivät ole kuuntelevinaan, mutta tällä hetkellä kortit ja noppa-astiat jäävät kohotettuihin käsiin, tupakan sauhu huulten taakse. Odotusta.
CYRANO. Ei koskaan ois Henrik neljäs edes ylivoiman tähden hyljännyt töyhtöä, mi liehui kaikkein nähden kypärän kaunisteena!
Hiljaista riemua. Kortit läiskyvät, nopat vyöryvät, tupakan sauhu tupruaa.
DE GUICHE. Olkoon, mutta näin mun voittaa onnistui!
Äskeistä odotusta, joka saa pelin ja tupakoimisen taukoamaan.
CYRANO. No niin! Vaan käydä päin ja olla maalitaulu, jot' ei mikään peitä, kas, se on kunnia, jot' eivät kaikki heitä!
Kortit, nopat, tupakan sauhu jälleen kuin ennenkin.
Yhä suurempaa tyytyväisyyttä.
Jos vyönne pudotessa oisin ollut lässä, niin — uljuutemme on kai erilaista tässä!? — sen heti olisin mä käynyt etsimässä.
DE GUICHE.
Oh, kerskailua!
CYRANO. Mitä?! Kerskailua!? Tuokaa tuo vyönne tänne, mulle lainaksi se suokaa, niin olkapäähäni sen kiinnittäen käyn mä hyökkäämään — ja aina ensimäisnä näyn.
DE GUICHE.
On helppo kerskua. Ei sanat miestä kaada.
Te tiedättehän: vyötä mahdoton on saada!
Se siell' on, kentällä. Siell' luodit lentää, soi.
Ei sitä etsimäänkään kukaan mennä voi.
CYRANO, vetäen taskustaan valkoisen vyön ja ojentaen sitä hänelle.
Se täss' on.
Hiljaisuus. Sotilaat peittävät nauravat suunsa korteillaan
ja noppa-astioillaan. De Guiche kääntyy, katsoo heitä: heti he
tulevat vakaviksi, jatkavat peliään. Yksi heistä viheltelee
huolimattomasti Bertrandoun soittamaa vuoristolaissäveltä.
DE GUICHE, ottaen vyön.
Kiitos.
Menee taustalle, nousee vallille ja heilauttaa vyötä
useita kertoja ilmassa.
Nyt se tehty on. Kas noin!
On merkki annettu, — vaikk' kauan aprikoin!
KAIKKI.
Häh? Mitä?!
VARTIA, vallilla.
Muuan mies pois juoksee…
DE GUICHE, tullen alas vallilta. Vakoilija vihollisleiristä. Parhaita auttajia! Vie sinne tiedot, jotka täältä multa saa; he sitten päätöksiin taas siellä vaikuttaa.
CYRANO.
Siis konna!
DE GUICHE, solmiten huolettomasti vyötään. Se on hyvin mukavaa… Niin, mitä me puhuimmekaan?!… Ah, te ette tiedä sitä! Viim' yönä marsalkka Dourlensiin lähti; siellä on muonavarastoja. Ettei häntä tiellä kohtaisi vaara, otti mukaansa hän sinne niin paljon sotilaita, että riveihinne jäi suuri aukko. Nyt jos hyökkää vihollinen, niin aivan helpoksi käy hälle voittaminen.
CARBON.
Niin, vaarass' olemme — sit' ajatella sietää.
Vaan vihollinen ehk' ei tiedä…
DE GUICHE.
Kyllä tietää.
Ja hyökkää myös!
CARBON.
Oh!
DE GUICHE. Mulle vakoilija äsken toi sanan siitä. — Niin, he hyökkää minne käsken. Hän virkkoi näet mulle: "Paikka valitkaa, jot' olis teidän kaikkein helpoin puolustaa; ma sanon heille: siin' ei vastarinta kohtaa, niin silloin joukkonsa he heti siihen johtaa." Näin hän. Ma lausuin siihen: "Mistä merkin saatte, te siihen kohtaan sitte hyökkäys suunnatkaatte!"
CARBON, sotureille.
Siis, herrat, aseisiin!
Kaikki nousevat. Miekkojen ja hankkilusten kalinaa,
kun niitä kiinnitetään paikoilleen.
DE GUICHE, Carbonille.
On tunti aikaa vielä.
I SOTURI.
Vai tunti vielä! No…
Kaikki istuutuvat ja jatkavat keskeytynyttä peliään.
DE GUICHE. Ja apujoukko tiellä on tänne. Tilaisuus on teillä hyvin käyttää aikanne siihen asti.
CARBON.
Miten?
DE GUICHE. Voitte näyttää nyt, kuinka hupaisaa on olla maalitaulu: se kunnia on — niinhän kuului äsken laulu!
CYRANO.
Siis näin te kostatte?
DE GUICHE. En teiltä sitä peitä: jos teistä pitäisin, niin tuskin oisin teitä mä valinnut. Vaan kun ei ole, ketä voin ma teihin urhoudessa verrata, niin valikoin ma teidät. Samalla kuin kostoani palvon, näin myöskin kuninkaani parasta ma valvon.
CYRANO, kunniaa tehden.
Te kiitokseni vastaanottaa suvainnette!
DE GUICHE, vastaten Cyranon kunniantekoon.
Mä tiedän, että mieluisimmin taistelette
ei yksi yhtä, ei, vaan yksi sataa vastaan.
Ma varma oon, ett' on se riemu tänään teillä.
Menee Carbonin kanssa taustalle.
CYRANO, sotureille.
Hei, pojat Gaskonjan! On kilvessämme meillä
kuus taivaansinistä ja kultaist' olkahirttä.
Yks parru, verinen, nyt puuttuu ainoastaan.
Sen tänään noudamme me, laulain riemuvirttä.
De Guiche puhuu taustalla hiljaa Carbon de Castel-Jaloux'n kanssa. Käskyjä annetaan. Vastarintaan valmistaudutaan. Cyrano menee kohti Christiania, joka on pysynyt liikkumatta, käsivarret ristissä rinnalla, ja panee kätensä hänen olkapäälleen.
Christian?
CHRISTIAN, päätään pudistaen.
Roxane!
CYRANO.
Niin, niin!
CHRISTIAN. Mä vielä kerran hälle tahtoisin kirjoittaa, — niin, pikku kirjelmälle jäähyväistunteheni uskoa…
CYRANO.
Sit' että
nyt tarvittaisiin, sen ma arvasin, ja siksi
tän kirjeen…
Ottaa esille kirjeen.
… laadin — sulta hälle hyvästiksi.
CHRISTIAN.
Ah! Näytä!
CYRANO.
Tuossa!
Christian ottaa kirjeen, avaa sen, rupeaa lukemaan, pysähtyy äkkiä.
CHRISTIAN.
Mitä!? Katso!
CYRANO.
Kuinka?! — Miksi?
CHRISTIAN.
On tuossa pilkkuja…
CYRANO, ottaa nopeasti kirjeen, katsoo sitä, naivia teeskellen.
Pilkk…
CHRISTIAN.
Kaksi kyynelettä.
CYRANO.
Niin… Runoniekka joskus heltyy sanoistaan.
Se suurin viehätys on hänen toimessaan.
Tää kirje… ymmärrät… mua liikutti… ma itkin,
kun kirjoitin…
CHRISTIAN.
Sä itkit?…
CYRANO.
Poskiani pitkin
tais vierrä joku kyynel. Näes, kuolemaa
en pelkää, tiedät sen, — se mua kauhistaa,
mä etten häntä enää koskaan nähdä saa,
ett' en…
Christian katsoo häntä.
ett' emme…
Vilkkaasti.
ett'et sinä…
CHRISTIAN, sieppaa häneltä kirjeen. Anna mulle se kirje!
Kaukaa kentältä kuuluu kolinaa.
VARTIAN ÄÄNI.
Hiisi vie! Ken siellä?
Laukauksia, äänten kohua, kulkusten kilinää.
II VARTIAN ÄÄNI.
Eikö tulle…?
CARBON.
No, mikä?
VARTIA, vallilla.
Vaunut.
Kaikki rientävät katsomaan.
HUUTOJA.
Mitä? — Missä? — Katsos tuota! —
Vaan nehän tulee suoraan vihollisten luota! —
Kas, hitto! — Ampukaa! — Ei! — Kuski puhuu, kuulen!
Hän mitä sanoo? — Niin! — Hän sanoo: Kuninkaan
me asioilla oomme!…
Kaikki ovat nousseet vallille, katsovat ulos.
Kulkusten kilinä lähenee.
DE GUICHE.
Kuninkaan! Ma luulen…
Soturit tulevat alas vallilta, järjestäytyvät riveihin.
CARBON.
Hoi, lakit päästä pois!
DE GUICHE.
Pois tieltä! Nopeaan!
Avatkaa rivit! Pian! Ei saa tietä saartaa,
niin kuski tullessaan voi kaunihisti kaartaa!
Vaunut saapuvat täyttä ravia. Ne ovat lian ja pölyn peittämät.
Ikkunoissa verhot. Kaksi lakeijaa takana. Vaunut pysähtyvät
yht'äkkiä.
CARBON, huutaen.
Nyt rumpu käymään!
Rummun pärinää. Kaikki soturit paljastavat päänsä.
DE GUICHE.
Alas jalustin!
Kaksi miestä kiiruhtaa esiin.
Kas noin!
Vaunujen ovi avautuu. Roxane ovella.
Te!?
ROXANE, hypähtäen maahan vaunuista.
Päivää!
Naisen äänen kuullessaan kaikki nostavat nopeasti
kumarruksissa olevat päänsä. Hämmästys.
V KOHTAUS
Samat, ROXANE.
DE GUICHE.
Kuninkaanko asioilla?
ROXANE. Voin niin sanoa: on Amor kuninkaani nyt!
CYRANO.
Ah! Taivas!
CHRISTIAN, kiirehtien Roxanen luokse.
Sinä!? Miksi?
ROXANE. Kauan kestänyt on piiritys.
CHRISTIAN.
Vaan miksi?…
ROXANE.
Sanon sitten!…
CYRANO, joka Roxanen äänen kuullessaan on jäänyt paikalleen kuin kiinni naulattuna eikä ole uskaltanut kääntää häneen katsettaan. Vielä mä hänet nähdä sainko!
DE GUICHE.
Täällä ette…
ROXANE, iloisesti. Tiellä oon ehkä!
DE GUICHE.
Ette suinkaan… Mutta vaara…
ROXANE.
Suokaa
siis anteeksi, jos jään! — Mä pyydän: rumpu tuokaa!
Istuu rummulle, joka tuodaan.
Näin! Kiitos!
Nauraa.
Vaunujani ammuttiin, kun tänne
mä tulin.
Ylpeästi.
Muuan vahti.
Näyttää vaunujaan.
Eikö mielestänne
ne oo kuin kurpitsa! Ja kuski niinkuin rotta.
Ihan kuin tarinassa. Ihan! Eikö totta!?
Lähettää huulillaan suudelman Christianille.
Niin, hyvää päivää!
Katsellen kaikkia.
Miksi suruisia tälleen?
— On tänne pitkä matka. —
Huomaa Cyranon.
Hauska nähdä jälleen!
CYRANO, lähestyen.
Vaan kuinka…?
ROXANE. Löysin tänne? Niinkö? — Ilman vaivaa. Tää sota autioiksi kaikki seudut raivaa, tienviitat selvät siin' on. — Uskoa en vois ma sodan kamaluutta, jollen nähnyt ois! Jos kuningastanne näin, herrat, palvelette, parempi palvella on — sen te myöntänette! — mun kuningastani…
CYRANO.
Vaan kuinka?… Millä tavoin…?
Tie eihän kaikkialla ole yhtä avoin!
ROXANE. Ah, viholliset, niinkö? Heidän rintamansa lävitse kuljin!
I SOTURI.
Kuulkaa! Totta tosiansa!
II SOTURI.
Te ootte leikkisä!
DE GUICHE. Mä pyydän, kertokaa mitenkä pääsitte!
LE BRET.
Se oli vaikeaa?!
ROXANE. Ei kovin. Hidalgo jos kulkuani esti, mä hälle hymyilin ja katsoin suloisesti — niin kauniisti kuin voin! — Ja myöntää täytyy, että he ritarillisia ovat. Estehettä sain mennä eteenpäin.
CARBON. Niin, kenpä vastustais, kun moisen matkalipun nähdäksensä sais! Vaan teiltä tiedusteltiin myöskin luultavasti, mihinkä matkustitte?
ROXANE. Kyllä. Useasti. Ma vastasin: "Oon tiellä rakastajan luoksi!" Upseeri silloin mua auttamahan juoksi, ja juhlalliset oli eleet, kumarrukset, kun kiinni painoi hän mun vaunujeni ukset, ja käskevästi heti, kuten majesteetti, hän seurueellaan mulle kunniata teetti, ja kohta tapparat, jo laskeutuneet tanaan, valmiina saattamaan mua maailmasta Manaan, pois pantiin, ja kun taas sain kulkuani jatkaa, niin kuulin: "Señorita, onnellista matkaa!" ja nä'in sulkahattuin sirot, kauniit kaarrot.
CHRISTIAN.
Roxane…
ROXANE. Suo anteeksi, vaan minä vältin saarrot vain siten, että neidiks' annoin heidän luulla ma itseäni. Jos he olis saaneet kuulla, mä että miestäni näin etsin, niin ei kukaan ois auttanut, ei mua ois tänne laskettukaan.
CHRISTIAN.
Vaan…
ROXANE.
Mitä?
DE GUICHE.
Parast' ois, jos poistuisitte!
ROXANE.
Minä!?
CYRANO.
Niin, pian.
LE BRET.
Aivan heti!
CHRISTIAN.
Heti!
ROXANE.
Kuinka!? Miksi?
CHRISTIAN, hädissään.
Nyt kohta…
CYRANO, samoin.
Tunnin päästä…
DE GUICHE, samoin.
Pikemminkin…
CARBON, samoin. Siksi ois…
LE BRET, samoin.
Niin, te voisitte…
ROXANE. Mä jään. Te ihmisinä ja sotilaina silti teette tehtävänne: te taistelette!
KAIKKI.
Ei, ei! Menkää!
ROXANE, heittäytyen Christianin syliin. Mielestänne siis puolisoni kanss' ei lupa mull' ois kuolla!
CHRISTIAN.
Sun katsees loistaa!
ROXANE.
Arvaa miksi!
DE GUICHE, epätoivoissaan. Kukaan puolla ei päätöstänne. Tää on surman paikka.
Roxane katsoo kysyvästi.
CYRANO. Niin, me kreivin armosta nyt turmaan tuomittiin.
ROXANE, De Guichelle.
Te toivonette, että leskeksi mä jään!
DE GUICHE.
Ma vakuutan…
ROXANE.
Niin, niin! Ah, mitä mietinkään!
Ja muutoin, tiedättekö, mun on hauska!
CYRANO. Voi siis kaunis sinisukka urho olla!
ROXANE. Elkää sit' ihmetelkö! Ken on serkkunne, ei pelkää!
MUUAN SOTURI.
Me teitä puolustamme!
ROXANE, kiihtyen.
Uskon!
II SOTURI, innoissaan. Mikä toi tän ruusuin tuoksun!
ROXANE. Mull' on hattu, joka kai mua pukee taistelussa! Katsoen De Guicheä. Eikö kreivin — vai? niin, mitä arvelette? — ois jo aika mennä pois. Tääll' ehkä kuolon leikki pian alkaa vois!
DE GUICHE.
Oh, tuo on liikaa… Niin, ma menen, mutta kun
oon tarkastanut tykit, palaan tänne sieltä.
Kentiesi silloin ootte muuttanut jo mieltä!
ROXANE.
En! Turha luulla!
De Guiche menee.
VI KOHTAUS
Samat, paitsi DE GUICHE.
CHRISTIAN, pyytäen.
Oi, Roxane, mua kuule, sun…
ROXANE.
En!
I SOTURI, toisille.
Hei, hän jää!
II SOTURI.
Hän jää!
III SOTURI.
Ei väisty vaaran tieltä!
KAIKKI, malttamattomina, tuuppien toisiaan, siistiytyen. Mun saippuani! — Kampa! — Säärystintä on mun korjattava: neula missä! — Mahdoton on löytää peiliä! — On kalvostimes tässä! — Ma nauhaa tarvitsen! — Ja minä partaveistä!
ROXANE, Cyranolle, joka yhä pyytää häntä poistumaan.
En aio poistua, vaan paikallani seistä!
CARBON, joka samaten kuin toiset on kiristänyt vyötään, harjannut pukuaan ja lakkiaan, korjannut lakkinsa sulkaa, vetänyt päälleen kalvostimet, lähestyy Roxanea ja sanoo kohteliaasti. Kun kerran, hyvä rouva, ootte näkemässä kun soturini käyvät kuoloon, sallisitte mun ehkä esitellä joitakuita heistä! Parooni Peyrescous de Colignac! Ja sitte: parooni Casterac de Cahuzac! Ja tässä: de Malgoyre Estressac Lésbas d'Escarabiot! — Parooni, tulkaa tänne! Parooni Hillot de Blagnac-Salechan! De Crabioules-Juzet!
ROXANE.
Niin paljon nimiä!
PAROONI HILLOT.
Niin, kai ne riittänee!
CARBON, Roxanelle.
Avatkaa käsi, jossa nenäliina teill' on!
ROXANE, avaa kätensä ja nenäliina putoaa maahan.
Vaan miksi?
Koko komppania tekee liikkeen nostaakseen nenäliinan maasta.
CARBON, ottaa sen kiireesti.
Liputta me oltiin tähän asti.
Vaan nyt kun saimme tän, nyt lippu myöskin meill' on!
Se taistoon käytäessä liehuu kauneimmasti.
ROXANE, nauraen.
Se hiukan pieni on.
CARBON, kiinnittäen nenäliinan hilparinsa päähän.
Vaan pitsiä!
SOTURI, toisille. Nyt vois vaikk' kuolla, kun nuo ihmeen kauniit kasvot näki, jos vatsan täytteenä ees pähkinäkään ois!
CARBON, joka kuulee tämän, harmistuen.
Hyi! Hieno nainen tääll' on, moinen puhe pois!
ROXANE. Tää ilma hiukaisee; on mulla itselläki jo nälkä: lintua ja leivoksia, voita, ja viiniä, ma pyydän!
Hämmästystä.
ERÄS SOTURI.
Kaikkiako noita?
TOINEN SOTURI.
Niin, Luojan tähden, mistä ottaa!?
ROXANE, levollisesti.
Vaunuistani!
KAIKKI.
Mi — mitä!
ROXANE. Katsokaapas hiukan kuskiani! Hän viinit, paistit, keitot eväiksemme pani on vaunuissani kaikki valmihina aivan, jos nähdä tahdotte vain palottelun vaivan!
SOTURIT, tunkeillen vaunujen ympäri.
Ragueneau!
Huudahduksia:
Oh! oh!
ROXANE, seuraten heitä katseillaan.
Mies parat!
CYRANO, suudellen Roxanea kädelle.
Hyvä haltiamme!
RAGUENEAU, nousee seisomaan istuimelle; kuten markkina-ilveilijä.
Niin, hyvät herrat…
Innostusta.
SOTURIT.
Hyvä! Hyvä!
RAGUENEAU. Vaunuissamme espanjalaiset näki kauneutta ja suloa, ei muuta — niin he auttoi muonavarain tuloa!
Kättentaputusta.
CYRANO, hiljaa Christianille.
Christian…
RAGUENEAU.
On heillä kovin herkkä kaunoaisti,
sit' ilahduttaa lintu, vaan ei…
Ottaa kuskipenkin laatikosta linnun, nostaa sitä.
… linnunpaisti!
Kättentaputusta, lintu kulkee kädestä käteen.
CYRANO, hiljaa Christianille.
Vain sana…
RAGUENEAU. Venus heidät lumos katseellansa, niin että Diana sai salaa, tullessansa, tän kauriin tuoda!
Näyttää kauriin lapaa. Ihastusta. Ragueneau panee
paistin käsiin, joita ojennetaan esiin.
CYRANO, hiljaa Christianille.
Kanssas puhua nyt saahan!?
ROXANE, sotureille, joilla on kädet täynnä ruokatavaroita.
Niin, olkaa hyvät vain ja pankaa kaikki maahan!
"Kattaa pöydän" ruoholle kahden vaunujen takana istuneen, koko
ajan järkähtämättömän vakavana pysyvän lakeijan avulla. Lausuu
Christianille, juuri kun Cyrano on viemässä häntä syrjään.
No, auta sinäkin!
Christian rupeaa auttamaan. Cyrano liikehtii levottomasti.
RAGUENEAU.
Kas, täss' on kalkkunaa!
I SOTURI, tulee kantaen raskasta lihapalaa.
No, hitto, tarvittu ei jättää maailmaa
nyt aito syömingeittä!
Huomaa Roxanen, nopeasti.
Hm… Hm… Anteeks suokaa.
On hauska että vielä kerran saimme ruokaa.
RAGUENEAU, heittäen alas istuinpatjat.
Hei, pojat, patjat ovat täynnä peltopyytä!
Melua. Patjat tyhjennetään. Naurua. Iloa.
III SOTURI.
Hiis vieköön!
RAGUENEAU, ojentaen punaviinipulloja.
Täss' on aito rubiini, ja tää…
Antaa valkoviinipullon.
… on topaasi!
ROXANE, heittäen pöytäliinan Cyranon kasvoille. Te, serkku, heti rientäkää tää liina levittämään! Luulen, että syytä on kiiruhtaa!
RAGUENEAU, heiluttaen irrotettua vaununlyhtyä.
On lyhdyt ruokasäilyjäni!
CYRANO, hiljaa Christianille, heidän asetellessaan yhdessä pöytäliinaa.
Sun kanssas haastella ma tahdon, ystäväni!…
RAGUENEAU, yhä riemastuneemmin.
Tää piiskanvarsi, tää on — nähkääs! — makkaraa!
ROXANE, kaataen viiniä, tarjoten.
Kun kohta kuljemme me kohti kuolemaa,
niin tarvis muit' ei muistaa. Kaikki Gaskonjalle!
De Guiche jos saapuu, hän ei meiltä mitään saa.
Kulkee yhden luota toisen luo.
No, nyt on aika syödä! Herrat, atrialle! —
Ja juokaa myöskin! — Miksi itkette?
I SOTURI. Tää… liian… on hyvää.
ROXANE, Carbon de Castel-Jaloux'lle.
Kapteeni! Toin teille tämän siian!
Puuhaa emäntänä.
Täss' olis veitsi! — Leipää! — Lautasenne! — Alkaa
on aika teidänkin! — No, kalaa! — Linnun jalkaa! —
Ja viiniä!
CYRANO, seuraa Roxanea, kädet täynnä lautasia, ja auttaa tarjoilemaan.
Mä häntä jumaloin!
ROXANE, mennen Christiania kohden.
Ja sulle?
CHRISTIAN.
Ei mitään.
ROXANE.
Pieni leivos! Tee se ilo mulle!
CHRISTIAN, koettaen pidättää Roxanea.
Roxane, sa miksi tulit tänne?
ROXANE. Tunnon ääni mun tulla käski. Myöskin toista käskijääni ma tottelin. Vaan… hst… ma sitten puhun siitä.
LE BRET, joka oli mennyt taustalle, antaakseen keihäänsä kärjessä leivän vallilla olevalle vartialle. De Guiche!
CYRANO.
Pois ruoat, juomat, vadit, kulhot! Niitä
ei näyttää saa! Ja olkaa niinkuin kaikki täällä
ois ennallaan…
Ragueneaulle.
Ragueneau, saat kuskipenkin päällä
taas hetken istua!
No, kaikki kai on poissa?
Kaikki piilotetaan hetkessä teltteihin, vaatteitten, takkien ja lakkien alle. — De Guiche tulee äkkiä — pysähtyy, nyrpistää nenäänsä. — Hiljaisuus.
VII KOHTAUS
Samat, DE GUICHE.
DE GUICHE.
Ah, mikä tuoksu!
SOTURI, laulaen huolettomasti.
To lo lo!…
DE GUICHE, pysähtyen ja katsellen häntä.
Mik' ollee noissa!?
— Te ootte aivan punainen!
SOTURI.
Ma? Sit' en usko!
Tai ehk' on poskillani taiston verirusko!
TOINEN.
Pum… pum…
DE GUICHE, kääntyen.
No mitä?
SOTURI, hieman hutikassa.
Pum… Ei mitään… Laulan vain.
DE GUICHE.
On teillä hauskaa, mies!
SOTURI.
Niin, onhan vaara Iässä!
DE GUICHE, kutsuen Carbon de Castel-Jaloux'ta antaakseen hänelle määräyksen. Mä, kapteeni… Pysähtyy hänet nähdessään. No hiis… Myös teidät näen tässä niin naurusuuna…
CARBON, tulipunasena, piilottaen pulloa selkänsä taakse,
kiertelevästi.
Oh!
DE GUICHE.
Mä tykin tuonne viedä
oon antanut…
Viittaa taustalle.
Se ehk' on tarpeen, mene tiedä!
SOTURI, käydä laahustaen
Oo, mikä huomaavaisuus!
TOINEN, hymyten viehkeästi.
Huolenpito hellä!
DE GUICHE.
He ovat hulluja!
Kuivasti.
… Jos halua ei kellä
he käyttää tykkiä, voi käyttää koipiansa.
SOTURI.
Pfft!
DE GUICHE, mennen häntä kohden, raivoissaan.
Te!
SOTURI.
Mies Gaskonjan ei väisty paikaltansa!
DE GUICHE, käyden kiinni hänen käsivarrestaan ja ravistaen häntä.
Oot juovuksissa!… Miksi?
SOTURI, ylpeästi.
Ruudin tuoksinasta!
DE GUICHE, kohauttaa olkapäitään, jättää hänet ja menee nopeasti Roxanen luokse. No, mik' on päätöksenne? — Ette poistumasta kai kieltäytyne?
ROXANE.
Kyllä! Jään.
DE GUICHE.
Ei, paetkaa!
ROXANE.
En!
DE GUICHE.
Niin jos on, kai täältä ehkä pyssyn saa!
CARBON.
Oh! Mitä?!
DE GUICHE.
Tänne jään myös minä.
CYRANO.
Kuunnelkaa!
Tuo, herrat, kerrankin on uljuutt' oikeaa!
I SOTURI. Teiss' ehkä sittenkin on jotain miehenlaista, vaikk' ootte pitsiniekka…
ROXANE.
Kuinka…!
DE GUICHE. Koskaan naista en vaaraan jätä!
II SOTURI, ensimäiselle.
Kas, no, tuota kuuntelee.
Ma luulen, että hän jo ruokaa ansaitsee.
Kuin taika-iskulla tulevat ruokavarat näkyviin.
DE GUICHE, jonka silmät välkähtävät.
Kas, herkkuja!
III SOTURI.
Niin! Oivat meill' on ruoan lähteet!
DE GUICHE, hilliten itsensä, ylevästi.
Ja luuletteko, että mulle kelpais tähteet!?
CYRANO, kunniaa tehden.
Hän edistyy!
DE GUICHE, arvaten Cyranon sanojen pilkan, tulisesti.
Ken muistais taistelussa ruokaa!
I SOTURI, riemastuksissaan.
Hän meikäläinen on!
Soturit rupeavat ilosta hyppimään.
CARBON DE CASTEL-JALOUX, joka on hetki sitten poistunut vallin taakse, nousee vallin harjalle. Mä keihäsmiehet tuonne asetin. Heill' on jäykkä, järkkymätön luonne! He eivät väisty!
Näyttää, kädellään viitaten. Vallin taitse kulkee keihäsmiehiä, joiden keihäät näkyvät vallin ylitse.
DE GUICHE, Roxanelle, kumartaen. Rouva, tarjota mun suokaa käteni teille. Joukot katsastamme.
Roxane tarttuu De Guichen käsivarteen; he kulkevat vallia kohti.
Kaikki ottavat lakit päästään ja seuraavat heitä.
CHRISTIAN, mennen Cyranon luo, vilkkaasti. Nyt on oiva tilaisuus. Nyt puhu!
Roxanen ilmestyessä vallille katoavat keihäät näkyvistä, kun
ne lasketaan alas kunniantekoon, ja tervehdyshuuto kuuluu;
Roxane kumartaa vastaukseksi.
KEIHÄSMIEHET, ulkopuolella.
Eläköön!
CHRISTIAN.
Mit' aiot sanoa? Mit' olet miettinyt?
CYRANO.
Jos, ennenkuin me käymme miekan mittelöön,
Roxane…
CHRISTIAN.
No, mitä!…
CYRANO.
Puhuis sulle kirjeistäsi…
CHRISTIAN.
Niin, niin, mä tiedän…
CYRANO.
Älä ole ihmeissäsi…
CHRISTIAN.
Mi…, miksi?
CYRANO.
Parast' on, sä että kaiken kuulet.
Sä hälle kirjoitit…
CHRISTIAN.
No?
CYRANO.
Useemmin kuin luulet.
CHRISTIAN.
Vai niin.
CYRANO.
Niin, niin. Se kävi aivan itsestään.
Ja sitäpaitsi…
CHRISTIAN.
Mitä?
CYRANO. Itse tekemään mun niin sä kehoitit, hän että tuntees tietäis, enk' aina kertoneeksi tullut, milloin…
CHRISTIAN. Sietäis mun sentään saada kuulla, viholliset miten sä saatoit välttää, kun veit kirjeitäsi…
CYRANO. Siten, mä että hämärissä kuljin.
CHRISTIAN, käsivarret rinnan yli. Kaipa sekin noin aivan itsestänsä käy. Vaan minullekin sanonet, jotta tarpeen tullen tietää voin, mitenkä monta kirjettä sä hälle noin lähetit. Ehkä kaksi viikossa? Tai — arvaan! — kentiesi kolmekin?
CYRANO.
Ei toki, ei niin harvaan!
CHRISTIAN.
No, neljä?
Cyrano pudistaa päätään.
Arvaaminen käy jo vaikeaksi.
Siis: joka päivä?
CYRANO.
Niin, niin, joka päivä — kaksi!
CHRISTIAN, rajusti. Tuo sinut hurmasi, niin että kuolemaa sa uhmasit…
CYRANO, huomaten Roxanen palaavan.
Hst! Hän ei tätä tietää saa!
Menee kiireesti telttiinsä.
VIII KOHTAUS
ROXANE, CHRISTIAN; taustalla kulkevat edestakaisin
soturit. CARBON ja DE GUICHE antavat määräyksiä.
ROXANE, juosten Christianin luo.
Ja nyt, Christian!…
CHRISTIAN, tarttuen hänen käsiinsä. Niin, sano, miksi tänne tulit, miks sodan kentälle mua tapaamaan sa kulit, samoten vaarojen ja väijytysten kautta! Kuink', armas, uskalsit?
ROXANE.
Sun kirjeittesi tautta.
CHRISTIAN.
Oh, mitä sanot?
ROXANE.
Niin, sun kirjeittesi vuoksi
en vaaraa muistanut, vaan rientäin tulin luoksi.
Sun kirjees hurmas mun. Ei niillä ole vertaa!
Ja sinä kirjoitit niin monta, monta kertaa.
CHRISTIAN.
Nuo pienet lemmenkirjeet…
ROXANE. Ymmärrä et tätä! Sua lemmin enemmän kuin koko elämätä, siit' illast asti, kun mun parvekkeeni alta sa puhuit mulle. Äänes oudon-kiehtovalta soi silloin korviini. Ja kirjeittesi kanssa sen äänen kaiun saan ma kuulla uudestansa, sun sielus niissä saapuu luokseni, sun hellä ja puhdas sielusi. En voinut viivytellä, mun täytyi lähteä. Ja Penelope varmaan, jos sellaisia kirjeit' olis saanut, armaan ois etsinyt, — ois, jättäin kodin toimet, unohtain sukkulat ja käämit, kuteet, loimet, luo Odysseun hän rientänyt…
CHRISTIAN.
Vaan…
ROXANE. Kirjeitäsi, joiss' annoit tuntea ja nähdä lempeäsi, ma lu'in, lu'in jälleen. Joka rivi, sana sun sielus kuiskeena soi mulle armahana, ja kertoi vilpitöntä, suurta rakkautta.
CHRISTIAN.
Oh, vilpitöntä, suurta…
ROXANE.
Valtavata.
CHRISTIAN. Mutta tuot' ei kai kirjeistä voi nähdä?
ROXANE.
Voi, ah, voi!
Sen näkee, tuntee myös. Se mielen haltioi.
CHRISTIAN.
Sä tulet…?
ROXANE. Niin, ma tulen (ah, Christian, jos tähän mä etees polvistuisin, siitä kieltämähän mua kiiruhtaisit — mutta sit' et estää voi, sua että henkeni nyt kiittäin ihannoi, sun etees polvistuen) — tulen saadakseni sun anteeks'annostasi rauhan mielelleni. Niin, anteeks', armas, suo (sit' aika pyytää lie, kun kohta aueta voi meille kuolon tie), suo anteeksi — ah, sitä sanoakin emmin! ma että ensiksi vain kauneuttasi lemmin!
CHRISTIAN, kauhistuen.
Roxane!
ROXANE. Ja sittemmin, kun kirjeesi ma sain, kun lintuina ne lensi täältä liihottain, kauneutes lumoissa kun henkes antimia luin, silloin lempimään niit' opin molempia.
CHRISTIAN.
Ja nyt?
ROXANE. Nyt silmät aukes, oikeen arvos nähden nyt sua rakastan vain jalon sielus tähden.
CHRISTIAN, epäröiden.
Roxane!
ROXANE. Oo onnellinen! Kun sua lemmin siksi, ett' oli luonto luonut sinut kaunihiksi, sen täytyi loukata sun herkkää sieluasi. Niin paljon kauniimpi sa olit aatteiltasi, sun henkes hehkumaan loi suuren neron säen. Sen näet nyt vain, ja sentään enempi mä näen kuin ennen!
CHRISTIAN.
Oh!
ROXANE.
Sa voittoasi epäiletkö?…
CHRISTIAN, surumielisesti.
Roxane!
ROXANE. Ah, etkö luottaa saata, armas, etkö, sä tähän lempeen…?
CHRISTIAN.
Siitä älä puhu mulle!
Mua älä lemmi niin, vaan kuten ennen…
ROXANE. Sulle ei riittää voi se lempi, jota tuhlas naiset sun kauneudelles. Niinkuin suuret, harvinaiset on henkes lahjat, niin mun uusi rakkauteni on suuremp', ihanampi kuin mun entiseni.
CHRISTIAN.
Ei, paremp' oli…
ROXANE. Ah, et tahdo kuulla! Ennen ma lemmin sitä, mikä haihtuu aikain mennen! nyt sitä, mik' ei muutu.
CHRISTIAN.
Vaikene!
ROXANE. Ja jos sun rumaks' äkkiä nyt muuttais kohtalos, niin sua lempisin…
CHRISTIAN.
Oh, vaiti!
ROXANE. Armas, vannoin ma vakuutan: sun sielus kauneudelle annoin ma lempeni…
CHRISTIAN.
Vaikk' oisin ruma…?
ROXANE. Lempimästä ei estäisi se…
CHRISTIAN.
Taivas!
ROXANE.
Iloitsethan tästä?!
CHRISTIAN, tukahdutetusti.
Niin… kyllä…
ROXANE.
Mitä nyt?
CHRISTIAN, työntäen häntä hellästi pois.
Ei mitään… Hetki vain…
ROXANE.
Vaan…
CHRISTIAN, osottaen hänelle taustassa olevaa soturiparvea.
Lempes vuoksi riensit tänne kiiruhtain.
Ma pyydän: hymylläs käy rohkaisemaan heitä,
jotk' ehkä kulkemaan käy kohta kuolon teitä!
ROXANE, liikutettuna.
Sä rakas!…
Menee Gaskonjalaisten luokse; he kiiruhtavat
kunnioittavina hänen ympärilleen.
IX KOHTAUS
CHRISTIAN, CYRANO, taustalla ROXANE puhuen
CARBONIN ja muutamien soturien kanssa.
CHRISTIAN, huutaen Cyranon telttiin.
Cyrano!
CYRANO tulee, asestettuna taistelua varten.
No, mitä? Mikä hätä?
CHRISTIAN.
Roxane ei lemmi mua. Oh, en kestä tätä!
CYRANO.
Sä mitä sanot?…
CHRISTIAN.
Niin… hän lempii sua… sua!
CYRANO.
Ei!
CHRISTIAN.
Sieluani vain hän lempii.
CYRANO.
Hourailua!
CHRISTIAN. Siis lempii sua hän. Ja sinä häntä lemmit myös.
CYRANO.
Minä?
CHRISTIAN.
Tiedän sen. Sit' tunnustaako emmit?
CYRANO.
En, myönnän sen.
CHRISTIAN.
Kuin hullu lemmit?
CYRANO.
Enemmänkin.
CHRISTIAN.
Se sano hälle, että tietää saa sen hänkin.
CYRANO.
En.
CHRISTIAN.
Miksi?
CYRANO.
Ystäväni, katso kasvojani.
CHRISTIAN.
Jos ruma olisin, hän lempis rumuuttani.
CYRANO.
Sen sanoiko hän sulle?
CHRISTIAN.
Sanoi.
CYRANO. Hauska kuulla! Vaan et kai tuollaista voi todeksi sa luulla! Voin kyllä tyytyväinen olla, kun hän noin on sanonut, vaan sentään parhaaks' arvioin, ett' oot se uljas, kaunis mies, sun Luoja joksi on luonut — rumuutes ois mulle vahingoksi.
CHRISTIAN.
Sen nähdä haluan.
CYRANO.
Ei, ei.
CHRISTIAN.
Hän valitkoon!
Käy, kerro hälle.
CYRANO. En! En koskaan! Vaiti oon kuin muuri. Tuskaa vain tää turhaa meille tuottaa.
CHRISTIAN. Ja sinä, Cyrano, sa kuinka saatat vuottaa, ett' onnes surmaisin, siks että sattumoisin ma kaunis olen. Ei!
CYRANO. Ja kuinka minä oisin sun lempes tiellä siksi, että syntymähän yht' aikaa kanssas satuin maailmahan tähän, ja että ehkä toin ma sanoillani julki ne tunteet, jotka syämes syvyyteensä sulki!
CHRISTIAN.
Käy, kerro hälle kaikki!
CYRANO.
Miksi kiusaat?
CHRISTIAN. Mua ei haluta nyt enää jatkaa kilpailua itseni kanssa!
CYRANO.
Kuule…!
CHRISTIAN. Liittomme on salaa, todistajitta tehty, kuulemassa valaa vain munkki oli; — jos me vielä eloon jäämme, sen voipi purkaa, ja…
CYRANO.
Tää puhe jättäkäämme!
CHRISTIAN. En huoli lemmestä, min muitten tähden saan. — Jää tänne, minä lähden tuonne katsomaan, käyn juoksuhaudoissamme. Sa Roxanen kanssa saat puhua. Kun palaan, kuulen valintansa.
CYRANO.
Hän sinut valitsee.
CHRISTIAN.
Ah, niin jos käydä vois!
Kutsuu Roxanea.
Roxane!
CYRANO.
Ei, ei!
ROXANE, juosten.
No, mitä?
CHRISTIAN. Cyranolla ois sinulle tärkeätä puhumista.
Roxane menee kiirehtien Cyranon luo. Christian poistuu.
X KOHTAUS
ROXANE, CYRANO, sitäpaitsi LE BRET, CARBON DE CASTEL-JALOUX,
Sotilaita, RAGUENEAU, DE GUICHE, j.n.e.
ROXANE.
Mulle?
Ja tärkeää!
CYRANO, epätoivoissaan.
Hän menee!
Roxanelle.
Tälle haastelulle
ei aihett' ole. Erittäinkin tänäpänä
hän näyttää voivan pitää turhaa tärkeänä.
ROXANE, vilkkaasti. Mä puhuin äsken hälle. Sitä ehkä nyt hän epäili. Mä tiedän: hän on epäillyt!
CYRANO, ottaen Roxanen käden omaansa.
Hän totuuden sai kuulla teiltä todellakin?
ROXANE.
Mä häntä lempisin…
Empii hetkisen.
CYRANO, surullisesti hymyten.
Ah, turhaa arkailua.
Se sana millään tavoin pahoita ei mua.
ROXANE.
Vaan…
CYRANO.
Lempisittekö siis häntä rumanakin.
ROXANE.
Niin, rumanakin!
Yhteislaukaus kuuluu ulkoa.
Kuulkaa, siellä ammuttiin.
CYRANO, kiihkoisasti.
Ja kamalana?
ROXANE.
Niin!!
CYRANO.
Tai muodotonna?
ROXANE. Niin, mä häntä lempisin.
CYRANO.
Vaikk' kaikki naurais hälle?
ROXANE.
Ei toisten naurusta oo esteeks lempivälle.
CYRANO.
Te siitä huolimatta…
ROXANE.
Niin, ja senkin vuoksi!
CYRANO, joutuen aivan ymmälle. Siis totta! Onnetar jo Cyranonkin luoksi suuntaisko askeleensa! Sekin nähtäisiinkö!
LE BRET, tulee kiiresti sinne, huutaa matalalla äänellä.
Hoi, Cyrano!
CYRANO, kääntyen häneen päin.
No, mitä?
LE BRET.
Hst!
Sanoo Cyranolle jotakin aivan hiljaa.
CYRANO, päästää Roxanen käden, huutaen.
Ah! Niinkö, niinkö!…
ROXANE.
Te säpsähditte…
CYRANO, itsekseen, hämmästyneenä.
Niin se loppui…
Kuuluu uusia laukauksia.
ROXANE. Kuinka!? Mitä on tapahtunut! Siellä ammutaan!
Yrittää nousta kohokkeelle ja katsella ulos.
CYRANO. Oh, sitä ei pidä ihmetellä! Enää sit' en hälle voi sanoa!
ROXANE, tahtoen mennä edemmäs.
Mä tahdon nähdä, nousen tälle.
CYRANO, nopeasti, pidätetysti.
Ei siellä mitään.
Sotilaat ovat tulleet sinne; he piilottavat jotakin, jota kantavat,
ja muodostavat ryhmän estääkseen Roxanea lähestymästä sitä.
ROXANE.
Nämä miehet…?
CYRANO, pitäen häntä loitommalla.
Niin, on sota!
ROXANE. Vaan mikä olikaan se asianne, jota aioitte kertoa…
CYRANO.
En muista… vuottakaa!
Ah, niin, ei mitään, ei… Roxane, oh, luottakaa
mun sanaani!
Juhlallisesti.
Christian, hän oli suuri sielu,
hän oli…
Kauhistuneena.
hän on…
ROXANE.
Oli! Taivas!
CYRANO, itsekseen. Surman nielu nyt auetkoon!
ROXANE, nähtyään Christianin makaavan päällysviitassaan.
Christian!
LE BRET, Cyranolle. Vei hänet kuolon tiehen ens laukaus!
Roxane heittäytyy Christianin ruumiin yli. Uusia laukauksia.
Kalsketta. Väkijoukon melskettä. Rummunpärinää.
CARBON DE CASTEL-JALOUX, miekka kädessä. On tarvis käydä joka miehen jo paikalleen.
Sotilaitten seuraamana hän siirtyy vallin toiselle puolelle.
ROXANE.
Christian!
Carbonin ääni vallin takaa.
Jokainen olkoon vakaa!
Nyt alkaa hyökkäys!
ROXANE.
Christian!
CARBONIN ÄÄNI.
Hei, kiiruhtakaa!
ROXANE.
Christian! Ah!
CARBON.
Ojennus! Ja ketjuun järjestäykää.
Ragueneau on palannut tuoden vettä kypärässään.
CHRISTIAN, sammuvalla äänellä.
Roxane!
CYRANO, kuiskaa, hiljaa ja kiireesti Christianin korvaan sillävälin kun Roxane huumaantuneena ja poissa suunniltaan kostuttaa veteen palasen liinavaatetta, jonka hän on irroittanut pukunsa rintamuksesta, sillä hoitaakseen Christianin haavaa. Mä kaikki kerroin, sua rakkaimpana hän pitää!
Christian sulkee silmänsä.
ROXANE.
Oma armas!
CARBON.
Askel eespäin! Käykää!
ROXANE, Cyranolle.
Hän elää.
CARBON.
Tuelle kivääri! Auki hana!
ROXANE. Oi, ei! Hän kuolee! Tunnen: kuolo kylmentää jo hänen poskiansa.
CARBON.
Kaikki: tähdätkää!
ROXANE.
Ah, kirje täällä!
Avaa sen.
Mulle!
CYRANO, itsekseen.
Niin, mun kirjeheni!
CARBON.
Nyt: ampukaa!
Muskettitulta. Huutoja. Taistelun melskettä.
CYRANO, tahtoen irroittaa kättään johon polvistuva Roxane nojautuu.
Mun mennä täytyy!
ROXANE, estäen. Seurakseni hetkeksi jääkää! Hän on kuollut. Ystävänne hän oli. Tiedätte, ei hänen moistaan tänne jää toista. Jalo hän ja ylväs oli!
Itkee hiljaa.
CYRANO, pystyssä, paljastetuin päin.
Niin,
Roxane!
ROXANE.
Hän kuului runoseppiin suurimpiin!
CYRANO.
Niin, niin, Roxane.
ROXANE. Hän oli hellä, uljas, hyvä, ja suurisieluinen!
CYRANO.
Niin!
ROXANE. Luonteeltansa syvä; — ei aatteissansa ollut arkipäiväisyyttä, vaan neron lentoa ja hengen ylevyyttä.
CYRANO, varmasti.
Niin, niin, Roxane.
ROXANE, heittäytyen Christianin ruumiin yli.
Ja nyt hän kuollut on!
CYRANO, sivulla, vetäen miekkansa. Ja minä oon kuoloon valmis. Kyynelvirrat vierii vetrehinä ja vuokseni, hän vaikk' ei itse sitä tiedä.
Rumpujen pärinää kuuluu kaukaa.
DE GUICHE, tullen vallille, tukka epäjärjestyksessä, haava otsassa,
jyrisevällä äänellä.
Ei hätää! Meikäläiset muonavarain kanssa.
Jos hetken miehemme vois seistä paikallansa,
niin vihollisten myöhä voittoa ois viedä!
ROXANE.
Kas, hänen kirjeellään on verta, kyyneleitä.
ÄÄNI, ulkoa, huutaen.
Hoi, antautukaa!
SOTURIEN ÄÄNET.
Emme!
RAGUENEAU, joka on kiivennyt vaunuihinsa, katsellen taistelua vallin ylitse. Surma uhkaa meitä!
CYRANO, Guichelle, näyttäen Roxanea.
Pois hänet viekää!
ROXANE, suudellen kirjettä, sortuneella äänellä.
Hänen… kyyneleitään, vertaan.
RAGUENEAU, hypäten alas vaunuista, juosten Roxanen luo.
Hän pyörtyy.
DE GUICHE, vallilla, sanoo sotilaille kiihkoisesti.
Eespäin!
ÄÄNI, ulkoa.
Aseet pois!
SOTURIEN ÄÄNIÄ.
Ei!
CYRANO, de Guichelle.
Moneen kertaan
jo uljuutenne näimme; nyt mä pyydän:
Osottaen Roxanea.
pois
te hänet viekää! Menkää!
DE GUICHE, kiiruhtaen Roxanen luo, jonka nostaa käsivarsilleen. Lähden, enhän vois ma toisin tehdä! Vielä hetki kestäkäätte, niin apu saapuu, ja te voittajiksi jäätte.
CYRANO.
Hyv' on!
Huutaa Roxanelle, joka on pyörtynyt ja jota de Guiche
Ragueneaun avustamana kantaa pois.
Jää hyvästi, Roxane!
Melua. Huutoja. Sotureita tulee haavoittuneina näyttämölle,
johon kaatuvat. Cyrano, joka kiiruhtaa taisteluun, on pysähtynyt
vallin harjalle verissään olevan Carbon de Castel-Jaloux'n viereen.
CARBON.
Me pakenemme.
Jo kaksi haavaa sain!