CYRANO, huutaa sotureille.
Pois pelko! Väisty emme!
Carbonille, jota hän tukee.
Christianin kuolema ja oman onnen surma
mun kostettava on! Ja sitten tulkoon turma!
He laskeutuvat vallilta. Cyrano lyö maahan pystyyn keihään,
jonka päähän Roxanen nenäliina on kiinnitetty.
Sa haasta, lippu, meille: kuole taikka voita!
Huutaa sotilaille.
Hei miehet, käykää päin! Uus hyökkäys!
Huilunsoittajalle.
Paimen, soita!
Huilu soi. Haavoittuneita nousee seisomaan. Sotureita hyökkää
alas valleilta. He ryhmittyvät Cyranon ja pikku lipun ympärille.
Vaunut peittyvät ja täyttyvät ihmisistä, niistä tulee jonkunlainen
rintavarustus.
SOTURI, tulee, peräytyen vallin harjalle, taistelee; huutaa.
He nousee vallille!
Kaatuu kuolleena maahan.
CYRANO.
Me heitä tervehdämme!
Vallin harjalle ilmenee äkkiä suuria espanjalaisjoukkoja.
Keisarilliset liput liehuvat.
Nyt ampukaa!
Laukaus.
Noin!
HUUTO, vihollisen riveistä.
Ampukaa!
Gaskonjalaisia kaatuu joka puolella.
ESPANJALAINEN UPSEERI, paljastaen päänsä. Ket' edessämme on tässä, itsensä noin surmata kun soivat, vaikk' aseet laskien he hengen säästää voivat?
CYRANO, keskellä luotisadetta.
Täm' on Gaskonjan poikien joukko,
Meill' on kapteeni Castel-Jaloux.
Hyökkää eteenpäin muutamien eloonjääneiden seuraamana.
Ne sanovat: hupsu ja houkko
on Gaskonjan poikien joukko…
Loppu häipyy taistelun meluun. Esirippu.
VIIDES NÄYTÖS
CYRANON UUTISET.
Viisitoista vuotta myöhemmin, v. 1655. Ristin Sisarten luostarin puutarha Pariisissa.
Komeita puita ja pensaita. Vasemmalla rakennus; tilava porraspengermä, johon avautuu useita ovia. Hyvin suuri puu näyttämön keskellä. Oikealla, etualalla, suurten puksipensaiden varjossa, puolipyöreä kivisohva.
Taustalla johtaa näyttämön poikki kastanjain reunustama käytävä, joka päättyy oikealla lehväin välitse näkyvään kappeliin. Tämän käytävän puiden muodostaman kaksinkertaisen verhon lävitse näkyy ruohokenttiä, toisia puistokäytäviä, pensaikkoja, taivasta.
Kappelin sivuovelta johtaa viiniköynnösten kaunistama pylväikkö oikealle, etualalle, puksipensaiden taakse.
On syksy. Koko lehdistö on kellertävä; ruohokenttä viheriä, samaten kuin myöskin puksipensasten ja marjakuusien varjossapysyvät osat. Joka puun alla keltaisia lehtiä. Varisseita lehtiä on pitkin koko näyttämöä, ne rapisevat käytävillä askelten alla ja peittävät puolittain porraspengermän ynnä penkit.
Oikealla olevan penkin ja puun välillä on suuri koruompelukehys, jonka edessä pieni istuin. Koreja, joissa on vyyhtejä ja keriä. Neule on alettu.
Esiripun noustessa kulkee nunnia edestakaisin puistossa; joitakuita istuu penkillä vanhemman nunnan ympärillä. Lehdet varisevat.
I KOHTAUS
Äiti MARGUERITE, sisar MARTHE, sisar CLAIRE, Sisaria.
SISAR MARTHE, äiti Margueritelle. Claire-sisar kaksi kertaa peilin edessä koitti mitenkä hattu pukee…
ÄITI MARGUERITE, sisar Clairelle.
Niinkö kiusaus voitti!
SISAR CLAIRE. Vaan sisar Marthe kun tänään leivoksia täytti, niin söi hän luumun…
ÄITI MARGUERITE, sisar Marthelle.
Synti valtaansa taas näytti!
SISAR CLAIRE.
Vain lyhyt silmäys!
SISAR MARTHE.
Vain pieni luumu!
ÄITI MARGUERITE, ankarasti. Niin,… tän Cyranolle kerron, kun hän tänne tänään taas tulee.
SISAR CLAIRE, pelästyneenä. Ei! Hän siitä uusiin ilveisiin saa aiheen…
SISAR MARTHE. Niin, on siitä muka tietävänään, ett' oomme koketteja…
SISAR CLAIRE.
Herkuttelijoita!
ÄITI MARGUERITE, nauraen.
Ja ettei kiltteydessä teitä kukaan voita!
SISAR CLAIRE. On kymmennä jo vuonna — eikö totta? — aina hän tullut käymään täällä joka lauantaina.
ÄITI MARGUERITE. Jo kauemmankin aikaa. Siitä saakka, kuin serkkunsa, tänne luostariimme piiloutuin, maailman melun jätti, jätti kodin, suvun, ja nunnain valkopukuin joukkoon murhepuvun toi mustan, — siitä saakka hän on käynyt täällä — kuin suuri musta lintu valkoisien luona — jo kaikkiansa neljänätoista vuonna!
SISAR MARTHE. Kun hän on täällä, silloin iloisella päällä on hetken myös Roxane — hän tietää murheen poistaa.
KAIKKI SISARET.
Hän on niin reima! — Nerous silmistänsä loistaa! —
Hän kiusottaa! — Mut on myös aihe hauskuuteemme!
Hän hyvä on! — Me hälle parhaan tortun teemme!
SISAR MARTHE.
Vaan hän ei varmaan ole oikein uskovainen!
SISAR CLAIRE.
Me hänet käännytämme!
KAIKKI SISARET.
Niin! Niin!
ÄITI MARGUERITE, Marthelle. Lapsukainen, sua kiellän — teitä muita myöskin: sitä ette saa tehdä. Rauhaansa te sillä häiritsette! Ehk' ei hän sitten tänne tulis — ajatelkaa!
SISAR MARTHE.
Vaan… Jumala…!
ÄITI MARGUERITE. Niin, Hänen edessänsä velkaa on jokainen. Hän tuntee kaikki.
SISAR MARTHE. Kyllä, mutta… kun lauantaisin tapaan tällä Cyranon, hän sanoo: "eilen taas ma lihaa syönyt oon".
ÄITI MARGUERITE. Vai niin… ja sittenkään niin paljon paastonnutta ei monta lie! Hän täällä viimeks ollessaan ei ollut kahteen päivään syönyt palaakaan!
SISAR MARTHE.
Ah…?
ÄITI MARGUERITE.
Hän on köyhä.
SISAR MARTHE.
Niinkö?
ÄITI MARGUERITE. Niin, monsieur le Bret sen kertoi.
SISAR MARTHE. Varmaanpa hän sitten auttanee myös ystäväänsä!
ÄITI MARGUERITE. Ei, sit' ei hän silti tee, ei uskalla, se loukkais Cyranota kovin!
Taustalla näkyy Roxane puettuna mustiin, lesken hunnussa ja suruharsoissa; de Guiche komeaan hovipukuun puettuna seuraa häntä. He kävelevät hyvin hitaasti. Äiti Marguerite nousee seisomaan.
Vaan tuolta joku saapuu tänne nyt — ma kuulen. Ah, näenkin: madame Madleine… ja sitten vielä jokunen vieras… ovat tuolla puiston tiellä he tulossa…
SISAR MARTHE, hiljaa sisar Clairelle.
Grammontin herttua?!
SISAR CLAIRE, katsoen.
Niin luulen!
SISAR MARTHE.
On kuukausia siitä kun hän täällä kävi!
SISARET.
Häll' ei oo aikaa. — Niin — se menee töissä hovin…
Ja sodan…
SISAR CLAIRE.
Maiset työt ne häntä pidättävi!
ÄITI MARGUERITE.
No tulkaa!
Sisaret poistuvat. De Guiche ja Roxane tulevat ääneti ja
pysähtyvät ompelukehyksen lähelle. Hetkisen äänettömyys.
II KOHTAUS
ROXANE, GRAMMONTIN HERTTUA, entinen kreivi DE GUICHE, sitten LE BRET ja RAGUENEAU.
HERTTUA. Täällä siis te oleksitte yhä, noin suruharsoon peittäin kirkkaan kauneutenne?
ROXANE.
Niin, täällä!
HERTTUA.
Teille on hän aina yhtä pyhä?
ROXANE.
On, aina!
HERTTUA.
Yhtä uskollinen ootte!?
ROXANE. Menne ei mielestäni murhe enää koskaan…!
HERTTUA, hetken kuluttua. Mulle jo anteeks' annoitteko?
ROXANE, yksinkertaisesti, katsoen luostarin ristiä. Ammoin. Tänne tulle ei se, ken vihaa toista…
Uusi hiljaisuus.
HERTTUA. Teidän arvoisenne hän oli siis?…
ROXANE. Ah, niin… Sen tuli tietämähän, ken hänet tunsi…
HERTTUA. Tunsinkin vain hyvin vähän mä häntä. — Entä: hänen viime kirjettään yhäkö säilytätte povellanne?
ROXANE. Aina se riippuu tässä, nauhassaan… Kuin taivaan laina se suotiin mulle kaipuun tuskaa lientämään!
HERTTUA.
Siis teidän lempenne on yhä vainajalla?
ROXANE. Vaan tuntuu toisinaan niin kuin ei kuolemalla ois valtaa lempeämme surmata… kuin eläis hän vielä, ja kuin mulle ääni hellä heläis!
HERTTUA, heidän oltuaan taas hetkisen ääneti.
Tuleeko Cyrano teit' usein katsomaan!
ROXANE. Ah! tulee! Unhoita ei mua konsanaan tuo kelpo ystävä. Hän aina lauantaisin käy mulle kertomassa, mitä tietää uutta. Hän saapuu säntillensä, kello kun lyö kuutta. Jos nyt se hetki ois, niin heti kuulla saisin ma askeleensa! — niin, ja vaikk' en käänny lainkaan, niin tiedän: hän se on! — Hän tulee, saapi tuolin tuon tammen alle, tiedustelee hellin huolin mun vointiani, kysyy naurain, tokko sainkaan ma koskaan valmihiksi neulomusta tätä, jot' aina silloin neulon… eikä mua jätä hän ennen kuin on ilta… Le Bret näkyy pengermällä. Kas, Le Bret! Le Bret laskeutuu alas pengermältä. No, miten on ystävänne laita?
LE BRET.
Pahoin.
HERTTUA.
Oh!
ROXANE, herttualle. Hän siten vain pelottelee mua!
LE BRET. En. Useinhan jo ennen ma sanoin, että vielä kerran, aikain mennen, hän kynällänsä monet vihamiehet saa, kun sillä kaikkia hän tahtoo kurittaa. Sa suututat — niin sanoin hälle! — hullut, hurskaat, ja vihdoin, sen saat nähdä, oman pääsi murskaat. Se nähdään nyt!
ROXANE.
Hän antaa iskut säkenöivät.
Ne uhkaajien joukot aina pakoon löivät.
HERTTUA, päätään pudistaen.
Ken tietää!?
LE BRET. Rouvani, niin tuiki varma älkää te olko! Enemmän kuin kamppailua moista nyt sentään pelkäänkin mä jotain aivan toista: yksinäisyyttä, kylmää talvea ja nälkää! Kuin susi hiipivät ne hänen luokseen salaa ja hänen maljaansa ne kuolinmyrkyn valaa. — Hän joka päivä saa jo vyötään kiristää, ja huomanneet te tokko lienettekään nenää: se on kuin vanhaa norsunluuta, — niin, ja enää vain yks on puku hällä…
HERTTUA. Totta kyllä tää, vaan hänt' ei surkutella tarvis sillä tapaa!
LE BRET, katkerasti hymyillen.
Vaan, herra marsalkka…
HERTTUA. Niin, voittaja on hän: niin aatoksissaan kuin myös töissään on hän vapaa!
LE BRET, äskeiseen tapaan.
Te, herttua…
HERTTUA, ylevästi. Mä tiedän: paljon enemmän on mulla kuin on hällä. — Mutta jos mä saisin, niin kättään mielelläni tässä puristaisin. Tehden kunniaa Roxanelle. Hyvästi jääkää.
ROXANE.
Seuraan teitä!
Herttua tervehtii Le Bret'tä ja lähtee Roxanen kanssa
kulkemaan pengermää kohti.
HERTTUA, pysähtyy, Roxanen noustua pengermälle. Tosiaan mä häntä kadehtinut olen toisinaan! — Niin, nähkääs, kun on ollut onnen lempilasna ja arvost' aina toiseen noussut voitokasna, on niinkuin itseänsä häpeäisi, joskaan ei varsinaista pahaa olis tehnyt koskaan, niin että rikokset ei tunnonrauhaa riistä. Kun joutuu käymään valtain portaita, niin niistä kyll' usein kärpännahkavaipan liepeisiin! käy kiinni kaikellaista: turhat mielikuvat, kadonneet kangastukset niihin takertuvat — kuin suruvaippaanne, kun käytte puiston teitä, takertuu lehtiä syystuuleen lentäneitä.
ROXANE, ivallisesti.
Te uneksija, te!?
HERTTUA. Niin, uneksija, niin! Aikoessaan lähteä, nopeasti Le Bret'lle. Le Bret! Roxanelle. Te sallinette? Sana vain! Menee Le Bret'n luo, puhuu hiljaa. Sen kyllä mä tiedän, ettei uhka ystäväänne yllä, ja että tuskin yhtään lie niin pelvotonta, ett' avoimesti häntä ahdistais. Vaan monta on hällä vihamiestä. Äsken kun ma tuolla hovissa olin, joku mulle leikillään näin lausui; "Saattaisihan aivan äkkiään Cyrano tapaturmaan — sattumalta — kuolla!"
LE BRET.
Ah! kerraksipa siinä kyllä uhkaa piisas.
HERTTUA.
Hän olkoon varovainen sekä viisas.
LE BRET, nostaen käsiään.
Viisas!
… Hän tulee tänne. Kerron hälle kaikki. Vaan…
ROXANE, joka on jäänyt pengermälle, sanoo häntä lähestyvälle sisarelle.
Ken siellä nyt?
SISAR. Ragueneau on tullut tapaamaan taas teitä, rouva.
ROXANE. Tulkoon tänne! Herttualle ja Le Bret'lle. Eikö tulle hän taaskin kurjuuttansa valittamaan mulle! Hän yrittänyt on jos jotain. Viikon aikaan hän oli runoilija, laulaja…
LE BRET. Ja sitte taas kylvettäjä…
ROXANE.
Näyttelijä…
LE BRET. Niinpä niin, parturi…
ROXANE. Soittaja. — Ja tiespä minkä saikaan hän toimen nyt!
RAGUENEAU, tulee hätäisenä, kumartaa.
Hyv' iltaa!
ROXANE, hymyillen.
Ehkä kertoisitte
Le Bret'lle huolenne täll' erää. Näkemiin!
RAGUENEAU.
Vaan, rouva, minä…
Roxane menee, häntä kuulematta, herttuan kanssa.
Ragueneau lähestyy Le Bret'tä.
III KOHTAUS
LE BRET, RAGUENEAU.
RAGUENEAU. No, kun pois hän kerran meni, lie parast' että teille kerron uutiseni, niin säästyy hän. — Juur' äsken lähdin tapaamaan ma ystäväämme. Vaan jo kaukaa nähdä saan, hän että menossa on kotoansa pois. "No, ehkä hänet vielä kiinni saada vois!" niin mietin, lähdin perään juoksemaan. Hän juuri on kadun kulmassa. Hän kääntyy. Silloin suuri puu — halko! — ikkunasta putoo korkealta … en tiedä, heitettynäkö vai sattumalta, ma lakeijan vaan nään…
LE BRET.
Ne roistot!…
RAGUENEAU. Mutt' en malta ma häntä tarkastaa, vaan riennän hengen hä'ässä luo ystävämme. Näen…
LE BRET.
Kauheata!
RAGUENEAU. Näen, häll' ett' on suuri halon lyömä haava päässä.
LE BRET.
Hän kuollut onko?
RAGUENEAU. Ei, ei. Kannan kiirehtäen mä hänet huoneeseensa, — komeroonsa. Siellä hän nyt on.
LE BRET.
Tuskia lie hällä?
RAGUENEAU. Ei! Hän vielä ei liene tajuissaan.
LE BRET.
Ja lääkäri?
RAGUENEAU. Hän sinne myös heti saatiin.
LE BRET.
Niin sun kävi, Cyrano!
… Roxanelle ei tätä ilmaistava oo!…
Niin, niin!… Ja mitä mieltä oli lääkärinne?
RAGUENEAU. Hän puhui kuumeesta, ja… luulen… aivokalvon tulehduksesta. — Jospa nähdä saisitte nyt Cyranon, niin kaiken koettaisitte hänt' auttaaksenne tekin. Hän on yksin aivan. Ah! Tulkaa, mennään sinne! Huojentaa voin vaivan — niin luulen — ensi yön jos hänen luonaan valvon. Nyt vois hän kuolla pienimmänkin liikkeen tautta.
LE BRET, johtaa Ragueneauta oikealle.
No, tulkaa! Tätä tietä! Mennään kirkon kautta!
ROXANE, ilmestyy pengermälle ja näkee Le Bret'n poistuvan pitkin
pylväskäytävää, joka vie kappelin pikkuportille.
Le Bret!
Le Bret ja Ragueneau poistuvat vastaamatta.
Hän kuule ei. Hän vastaamatta poistuu.
— Ragueneaunkin valituksiin tottuu, kun ne toistuu.
Astuu alas pengermältä.
IV KOHTAUS
ROXANE yksin, sitten kaksi Sisarta, hetkisen.
ROXANE.
Niin ihmeen kaunis on tää syyskuun viime ilta.
On niinkuin viestin vienon kevättuulosilta
nyt saisi. Lämpeneepi rinta, poistuu huoli.
Istuu neulomuksensa ääreen. Kaksi sisarta tulee talosta,
tuovat suuren nojatuolin, jonka asettavat puun alle.
Kas, siin' on vanhan ystäväni tuttu tuoli.
Siin' istuu hän.
SISAR MARTHE.
Se paras onkin, mit' on meillä.
ROXANE. Oi, kiitos! Sisaret poistuvat. Roxane asettuu istumaan. Kellon lyönti kuuluu. Kello lyö. — Nyt koottava on yhteen taas neuletarpeet. Kas, on on solmu tullut vyhteen. … Vaan kellohan jo löi!… Mult' onko hukkateillä taas sormustimeni? Ei, tuossa! — Tänkään vertaa hän ei oo myöhästynyt… tää on ensi kertaa. — Ah… luulen sisar portinvahdin pysäyttäneen nyt hänet saarnoillaan… vaikkei ne pysty häneen. Hetken äänettömyys. … On varmaan hän sen tehnyt. — Sakset. Paikoillansa! — Muu ei ois voinut estää hänen tuloansa.
Poimii pois neuleelle varisseita lehtiä.
MUUAN SISAR, tulee pengermälle.
De Bergerac!
V KOHTAUS
ROXANE, CYRANO ja, hetkisen, sisar MARTHE.
ROXANE, kääntymättä.
Sen tiesinhän!
Ja Roxane neuloo. Cyrano tulee hyvin kalpeana. Sisar, joka on häntä saattanut, poistuu. Cyrano astuu, lakki alas otsalle painettuna, hitaasti pengermältä, koettaen, keppiinsä nojautuen, suurella vaivalla pysyä suorana. Roxane on työhönsä syventyneenä.
Ah, kuinka vois nuo värit sijoittaa, ne että kauniit ois! Cyranolle, ystävällisesti nuhdellen. Nyt myöhästyitte kerran, serkku hyvä, vaikka ei ennen sattunut se!
CYRANO, joka on saapunut nojatuolin luokse ja istuutunut siihen, puhuu iloisella äänellä, joka on jyrkkä vastakohta hänen ulkomuodolleen. Harmillinen paikka! Oon suunniltani! Mua tulemasta esti vierailu…
ROXANE, hajamielisesti, neuloen.
Ikäväkö?
CYRANO. Eipä totisesti se hauska ollut!
ROXANE.
Vieras sentään poistui?
CYRANO. Sain mä hänet lähtemään, kun sanoin: lauantain on ilta; ehkä voitte tulla tunnin päästä, mun täytyy juuri nyt pois toiseen paikkaan päästä.
ROXANE, kevyesti. Ja kun hän silloin saapuu, ei hän teitä tapaa: niin pian ette suinkaan ole täältä vapaa!
CYRANO, lempeästi.
Kenties mun ennemmin jo täytyy…
ROXANE.
Mitä varten?
Huomaa Sisar Marthen, joka pengertä pitkin kulkee ohitse; tekee hänelle pienen merkin päällään. Sanoo Cyranolle, joka on sulkenut silmänsä ja ollut hetkisen vaiti.
No, kiusottelemattako te sisar Marthen nyt päästätte?
CYRANO, vilkkaasti, avaten silmänsä.
En suinkaan!
Liiotellun iloisesti.
Sisar! Vuottakaahan!
Sisar tulee Cyranon lähelle.
Miks kauniit silmänne noin luotte alas maahan!
SISAR MARTHE, kohottaa katseensa, hymyillen.
Vaan, miten…
Nähdessään Cyranon kasvot tekee hän hämmästyneen liikkeen.
Oh! Te…
CYRANO, hiljaa, näyttäen Roxanea.
Hst! Ei mua vaivaa mikään! —
Äänekkäästi, kerskaten.
Söin lihaa eilen taas kuin protestantti ikään.
SISAR MARTHE.
Sen tiedän.
Syrjään.
Siksi kalvas on hän!
Nopeasti ja hiljaa.
Ette pientä
kai pyyntöäni hylkää: lähtekää nyt mukaan,
niin teille tarjoan ma kulhon lihalientä.
Ah, tuletteko?
CYRANO.
Sitten…
SISAR MARTHE. Ette kiivastukaan nyt, tänään, ette pilkkaa…
ROXANE, kuullessaan heidän kuiskailevan. Joko teidät saa hän käännetyksi?
SISAR MARTHE.
Varon sitä tekemästä!
CYRANO.
Niin, totta! Mitä oikein aattelenkaan tästä,
kun hurskas sisar saarnan tuiki unhottaa!
Ilveillen.
Mä hämmästyn… Vaan ilman tekään pääse ette.
Ma sallin…
On etsivinään sopivaa pilaa ja sen löytävinään.
Ah, te uutta saatte kuulla nyt!…
… ett' eestäni te tänään vielä rukoilette!
ROXANE.
Oh! oh!
CYRANO, nauraen.
Kas, sisar Marthe on aivan hämmennyt!
SISAR MARTHE, lempeästi.
Sen tehnyt oisin ilman teidän lupaannekin.
Menee.
CYRANO, mennen taas neuleensa yli kumartuneen Roxanen luokse.
No horna! Aina samaa ompelette tekin!
Ties, valmistuuko koskaan!
ROXANE, päätään nostamatta.
Kuultu on siis sekin!
Samalla tuulen henkäys varisuttaa lehtiä.
CYRANO.
Kas, lehdet!
ROXANE, nostaen päätään ja katsoen loitolle puistokäytäviin.
Maalle ne niin kauniin vaipan kutoo!
Ne viime matkallaan on.
CYRANO. Sorjasti ne putoo! On lyhyt niiden tie tuost' oksalt' alas maahan; vaan kaunein kaartein ne sen lentää. Katsokaahan! Ja vaikka kauhistuin ne katsoo kuolon tuloon, niin pelon peittävät ne sorjuuteen ja suloon!
ROXANE.
Te surullinen, te!?
CYRANO, ääntään muuttaen.
Oh, turha luulo! En!
ROXANE. Siis antakaamme vain me lentää lehtien ja kertokaa nyt mulle tässä kaikenmoista taas uutta.
CYRANO.
Alan!
ROXANE.
No!
CYRANO, yhä kalpeampana ja taistellen tuskaa vastaan. Lauantai, yhdestoista: Kuningas, liian paljon soppaa syötyään, sai kuumeen; lääkäri sen, suonta lyötyään, pois karkotti — sai rikos rangaistuksen jälleen, ja majesteetin suonet kuumeetta on jälleen. — Sunnuntai: hovibaalit; pimeys vältetyksi kai saatiin, kuusisataaneljäkymment'yksi kun tuohust' oli siellä; samaan aikaan, niin ma luulen, neljä noita-akkaa hirtettiin; ja sitten, kuinka lienee, sunnuntainakohan myös voitto saatiin, lyötiin Itävallan Johan; niin muistan kerrotuksi. — Sitten maanantai: Madame d'Athis'n — hm — koira peräruiskeen sai…
ROXANE.
Oh, vaiti, serkku, vaiti!
CYRANO. Hiukan emmittyään tiistaina Lygdamire taas vaihtoi lemmittyään.
ROXANE.
Oh!
CYRANO, jonka kasvot tulevat yhä sairaamman näköisiksi.
Sitten keskiviikko: huviretki hovin
Fontainebleaun linnaan. — Torstai: tuohtuneena kovin
Montglat pois kiiruhti, kun sanoin sekä elkein
Fiesquen kreivi hältä rakkautta anoi. —
Perjantai: Mancini maan kuningatar… melkein;
Monglat Fiesqueä jo lempivänsä sanoi. —
Ja sitten tänään…
Sulkee silmänsä, pää painuu alaspäin. Hiljaisuus.
ROXANE, hämmästyneenä siitä ettei kuule enää mitään, kääntyy,
katsoo häntä ja nousee pelästyksissään.
Ah, hän pyörtyi!
Kiiruhtaa hänen luokseen, huutaen.
Cyrano!
CYRANO, sopertaen.
Mi… mitä?
Näkee Roxanen ylitseen kumartuneena ja suoristautuu
äkkiä, säikähtäen, tuolissaan.
Oh, ei hätää mitään tässä oo!
Voin hyvin!
ROXANE.
Mutta kuinka…?
CYRANO.
Vanha haava vain —
… Arras'nhan luona… sen… ma silloin… kerran… sain —
mua joskus vaivaa…
ROXANE, osanottavaisesti.
Kelpo ystäväni!
CYRANO.
Nyt
se päättyy taas…
Hymyilee väkinäisesti.
Se on jo aivan päättynyt!
ROXANE, seisten hänen lähellään.
Niin, kullakin on meillä haavansa; myös mulla.
Sen vaiva milloinkaan ei saata unhoon tulla.
Panee kätensä rinnalleen.
Se tääll' on, alla vanhan kirjeen, jonka kerta
sain hältä; siin' on vielä kyyneleitä, verta.
Hämärtyy.
CYRANO. Ah, hänen kirjeensä!… Te tuonnoin, kauan sitte, mun kerran lukea tuon kirjeen lupasitte!
ROXANE.
Nyt tahdotteko?
CYRANO.
Kyllä… tänään… tahdon…
ROXANE, antaen hänelle kaulassaan riippuvan silkkipussin.
Tässä!
CYRANO, ottaen sen.
Sen avatako saan?
ROXANE.
Mik' olis estämässä!
Avatkaa… lukekaa!…
Menee ompelukehyksensä luokse, panee kokoon neuleensa,
järjestää lankojaan.
CYRANO, lukien.
"Roxane, ma kuoloon lähden!…"
ROXANE, pysähtyen työstään, ihmeissään.
Ah, ääneen!?
CYRANO, lukien.
"Armaani, sen yhden illan tähden…
On raskas rintani. On painamassa siellä
ne tunteet, joit' en sulle kertonut oo vielä.
Ja nyt mä kuolen; peittää tuoni silmät multa.
En enää nähdä saa sun silmiesi tulta…"
ROXANE.
Ah, kuinka luette!
CYRANO, jatkaen. "… Ei saa mun katseheni, kun onni riemullansa täyttää sydämeni, sun liikkeittesi suloon painaa suudelmaa, sun otsaas koskaan nähdä kirkkaan-kaarevaa. Ma huutaa tahtoisin… ma huudan mielin karmain…"
ROXANE, liikutettuna.
Ah, kuinka luette!
Ilta pimenee.
CYRANO.
"Jää hyvästi!, sa armain!"
ROXANE.
Te luette…
CYRANO.
"Mun kallein aarteeni…"
ROXANE, uneksien.
Tuo ääni…
CYRANO.
"Mun lempeni…"
ROXANE.
Tuo ääni…
Säpsähtäen.
Ah, ei ensi kertaa
tuo äänen sointu tänään kaiu elämääni!
Lähestyy Cyranota hiljaa, hänen huomaamattaan, asettuu
tuolin taakse, kumartuu katsomaan kirjettä. — Pimenee.
CYRANO. "Et aatteistani jäänyt koskaan hetkeksikään, mua sinust' erota ei kuolema, ei mikään, on lempen' ääretön, vain sulle rinta lyö…"
ROXANE, pannen kätensä hänen olalleen.
Te kuinka näättekään nyt lukea? On yö!
Cyrano vavahtaa, kääntyy, näkee Roxanen aivan lähellään, tekee pelästyneen liikkeen, painaa alas päänsä. Pitkä äänettömyys. Sitten, aivan pimeässä, hän sanoo hitaasti, pannen kätensä ristiin.
Ja neljätoista pitkää vuotta osaa tätä te näyttelitte: vanhaa kelpo ystävätä!
CYRANO.
Roxane!
ROXANE.
Te olitte se!
CYRANO.
En, Roxane, en, en!
ROXANE. Oi, arvatahan oisin siitä voinut sen, mitenkä nimeni te lausuitte!
CYRANO. Ei, minä en ollut se, en!
ROXANE.
Olitte!
CYRANO.
Ma vannon, en…
ROXANE.
Te molemmat, te esiinnyitte pettäjinä…
nyt näen petoksenne, serkku, suuremmoisen.
Te kirjeet kirjoititte…
CYRANO.
En!
ROXANE. Ah, joka sana, nuo rakkaat sanat, teidän oli ne…
CYRANO.
Ei, ei!
ROXANE. Ja ääni, joka yössä kaikui armahana, se oli…
CYRANO.
Älkää…
ROXANE.
Henki teidän… ei tuon toisen
Ma tiedän, mikä teidät petokseenne vei:
te rakastitte mua!
CYRANO.
En!
ROXANE.
Rakastitte!
CYRANO.
Miksi
niin väitätte!?
Taistellen itseään vastaan.
Ei, hän, Christian, se oli!
ROXANE. Siksi, kun te se olitte!
CYRANO, heikommalla äänellä.
En.
ROXANE. Hiljempään jo nyt sen sanotte.
CYRANO.
En, armas, sua lempinyt!
ROXANE. Ah, paljon surmasi nää neljätoista vuotta: te turhaan kärsinyt, ma kaihonnut oon suotta. Ja kirje tuo… tät' oikein tuskin ymmärtänen… sen kyyneleet on teidän…
CYRANO, ojentaen hänelle kirjeen.
Mutta veri hänen!
ROXANE. Vaan miksi katkaisitte jalon hiljaisuuden nyt, tänään?
Le Bret ja Ragueneau tulevat juosten.
VI KOHTAUS
Samat, LE BRET ja RAGUENEAU.
LE BRET.
Arvasin tuon varomattomuuden.
Hän tääll' on!
CYRANO, hymyillen ja suoristautuen.
Lempo soi!
LE BRET. Nyt, rouva, hän on mennyt mies; surmaan kulki hän…
ROXANE. Oh, taivaan Luoja. En nyt niin mitään tajua. Vaan äsken… äsken juuri täss' istuissamme, kalpeni hän, niinkuin suuri ois tuska vallannut…
CYRANO. Kas, totta, enhän vielä ma loppuun uutisia kertonutkaan: tiellä kodistaan lauantaina, tänään… kello… puoli… kuus… Cyrano sai iskun, josta sitten kuoli.
Ottaa hatun päästään; pään ympärillä on kääreitä.
ROXANE. Hän mitä sanoo? Kääreet miksi? Mitä on hänelle tehty?
CYRANO. Toivoin riehuun taistelon ma urhon miekan-iskuun kerran kaatuvani, kun sydänveri punais taistotannertani. — Niin toivoin… kohtalo vain nauroi toivolleni. Sain salaväijytyksen kurjan surmakseni; mun tappoi lakeija. Ja millä sitten? Puulla, halolla! Yhtäkaikki! Mutt' en voinut luulla näin kuolon pettävän, jos petti kaikki muu!
RAGUENEAU.
Ah! Herra!…
CYRANO.
Itku pois, Ragueneau, ja hymyyn suu
Ojentaa hänelle kätensä.
No, kuink' on laitas nyt? Sull' onko tointa, töitä?
RAGUENEAU, kyynelten välitse,
Molièren luona nyt… mä… niistän… kynttilöitä.
CYRANO.
Molièren?
RAGUENEAU. Niin. Vaan heti hänen luotaan lähden. Oon loukkautunut hänen varkautensa tähden. Kun eilen näyteltiin "Scapinin vehkeilyt", niin eikös ollutkin hän siihen ryöstänyt teilt' yhtä kohtausta…
LE BRET.
Ma olin katsomassa!
RAGUENEAU.
"Vaan mitä hittoa hän teki galeijassa…"
Se kohtaus se on.
LE BRET, raivoissaan.
Niin, sen hän vei, tuo varas!
CYRANO.
Hst! Hst! Ei kiivastuta! Niin kai oli paras!
Ragueneaulle.
Hän sillä saavutti — vai kuinka? — suosion!
RAGUENEAU, nyyhkyttäen.
Oh! Nauru, tirske täytti koko katsomon!
CYRANO. Niin, ystäväni, niin, — on kohtaloni tää: vain olla kuiskaaja, mi unhon varjoon jää. Roxanelle. Roxane, sa vaipunet kai joskus valtaan muiston, sen illan muistanet, kun, himmetessä puiston, soi alta parvekkees Christianin hellä ääni; se ilta kuvastaa mun koko elämääni: ma alas, varjoon jäin, muut läksi toimimaan, he maineen suudelmia nousi poimimaan. Näin, kuollen, todistan: mä tiedän, miss' on ero: Christian, hän kaunis oli, Molière on nero!
Tällä hetkellä soi luostarin kello ja nunnia nähdään taustalla, lehtikujassa, kulkemassa jumalanpalvelukseen.
On hetki rukoilun. Ma kuulen: kellot kaikaa.
ROXANE, nousee, kutsuakseen nunnia auttamaan.
Sisaret!
CYRANO, pidättäen häntä.
Etsiä ei heit' oo enää aikaa:
jos täältä poistutte, sill' aikaa ehdin kuolla.
Nunnat ovat menneet kappeliin, kuuluu urkujen soittoa.
Niin, puuttui sointuja… nyt kaikuvat ne tuolla!
ROXANE.
Mä teitä rakastan, ah, eläkää!
CYRANO. Ei! Ei! Vain tarinoissa se, kelt' elo kaiken vei, ken siipirikko on, saa jäntevyyttä käteen, voi lentoon kohota, kun lailla päivän säteen nuo sanat viittoo hälle tietä elämään. Vaan mua ei ne auta: kuolon valtaan jään.
ROXANE.
Ja min' oon ollut syy tään kaiken onnettuuden!
CYRANO. Päinvastoin: näyttänyt oot mulle onnen uuden. Ei naisen hellyyttä oo tullut osakseni, mua oma äiti karttoi vuoksi rumuuteni, ja siskoja ei ollut. Kaunotar kun hymyin mua lähestyi, ma pilkkaa aavistaen lymyin. Roxane, sä ystäväni olit ainokainen, sä elämässäni oot ollut ainut nainen!
LE BRET, osottaen kuuta, joka loistaa lehvien välitse.
Kas! Toinen ystäväs, joll' ei oo myöskään vertaa!
CYRANO, hymyillen kuulle.
Niin!
ROXANE.
Armaan ainoan menetän kaksi kertaa!
CYRANO. Käy kuuhun retkeni nyt ilman vaaraa, vaivaa, ja tänään tarvita ei siihen ilmalaivaa.
ROXANE.
Te mitä sanotte?
CYRANO.
Te käytte ihmeihinne?
Niin, mulle valmistetaan paratiisi sinne.
Ne monta ystävää jo ennen sinne vei:
nään siellä Sokrateen, ja siell' on Galilei!
LE BRET, kuohuksissaan.
Ei! Miss' on oikeus ja järjellisyys? Missä?
Ei hänen vertaistaan oo monta ihmisissä,
niin jalohenkistä, etevää, lahjakasta!
Noin kuoleeko hän nyt, noin eroo maailmasta?
CYRANO.
Le Bret, te mutisette!
LE BRET, kylpien kyynelissä.
Kelpo ystäväni!
CYRANO, nousee, sekavin katsein.
Soturit Gaskonjan, kas, tuoss' on edessäni…
— Oh… alkuaineet… luomus… mailman rakennus…
LE BRET.
Hän tieteestänsä hourii noin!
CYRANO. Copernicus on sanonut…
ROXANE.
Oh!
CYRANO.
Oot kai ollut katsomassa?
Vaan mitä hittoa hän teki galeijassa?…
Viimeistä untaan lepäämässä
monsieur de Bergerac on tässä:
fyysikko, ilmapurjehtija,
ja filosoofi, runoilija,
suur' sanaseppä, soittoniekka,
mies, jolla oli nopsa miekka
ja joka suin päin vaaraan juoksi,
myös lempi — muiden onnen vuoksi.
Kaikk' oli hän, ja kuitenkaan
ei mitään kerrassaan.
… Vaan anteeksi, en enää satu joutamaan: kuun säde, nähkääs, saapui mua noutamaan!
On vaipunut istumaan; Roxanen kyyneleet palauttavat
hänet todellisuuteen, hän hyväilee Roxanen huntua.
Hänt' älkää vähemmän te surko tämän tähden, hän hyvä, kaunis oli. Mutta kun ma lähden, kun ruumis kylmenee, kun olen kalman ruokaa, niin kahta merkitä te suruhunnun suokaa, mä pyydän: minuakin hiukan!
ROXANE.
Vannon sen!
CYRANO, ankaran vilunväristyksen vavistuttamana, nousee äkkiä.
Ei tässä tuolissa! Ei! Ei! Ei istuen…
Läsnäolijat aikovat kiiruhtaa hänen luokseen.
Ei, älkää auttako!…
Nojautuu puuta vastaan.
Puu vain!…
Äänettömyys.
Se tulee. Kaappaat
kai minut nyt!? Mull' on jo marmoriset saappaat
ja lyijykintaat. Tulee, että narskuu hiekka!
Ojentautuu.
No, vuotan seisoen…
Vetää miekan huotrasta.
… ja kädessäni miekka!
LE BRET.
Cyrano!
ROXANE, voipuneena.
Cyrano!
Kaikki vetäytyvät kauhuissaan taaksepäin.
CYRANO. Tuo lattanoukka, luulen, nenääni tirkisti ja nauruun veti huulen. Nostaa miekkansa. Tää turhaako? Kai niin! Kai kohta tuossa makaan! … Vaan voiton toivossa ei aina taistellakaan… On taisto kauniimpaa, kun tietää: se on turhaa… — Kas, tuhat tutkainta tuoss' uhkaa mulle murhaa. Jo ennalta ne kaikki tuntea ma voin! Seis, Valhe! Iskee ilmaa miekallaan. Tuossa sait! — Ja vääryys, katsos, noin! Iskee. Ennakkoluulot, Kierous… kaikki tulkaa tänne, ma maksan velkani, varokaa itseänne! — Häh? Sovintoako ma hieroisin!? En koskaan! — Ja Tyhmyys, sinä siinä, esiin astu! Joskaan en voita, älkää luulko, että kesken lakkaan! Ei! Loppuun asti näin mä pistän, isken, hakkaan! Huitoo ilmaa, pysähtyy sitten läähättäen. Te veitte ruusuni, te laakerini veitte, mut yksi mulle jäi, vaikk' köyhäksi mun teitte, se kirkas, kaunis on ja vailla vammaa, vikaa, ei siinä pienintä oo tahraa eikä likaa, ja tänä iltana, kun Luojani mä näen, kun taivaan portista käyn sisään tervehtäen, niin liikkein kaunehin ja siroin uljahasti se kaartuu alas auerkynnyksehen asti, ja korvissani kun soi kutsu: sisään tulkaa, se mull' on… Astuu eteenpäin, miekka kohotettuna. … kannan…
Miekka putoaa hänen kädestään, hän horjuu ja kaatuu
Le Bret'n ja Ragueneaun käsiin.
ROXANE, kumartuu hänen puoleensa ja suutelee hänen otsaansa.
Mitä?
CYRANO, avaa silmänsä, tuntee Roxanen ja sanoo hymyillen.
Hatun töyhtösulkaa.