CYRANO.
Että: eikö aikaa? Että: usko ette!
Ma kolme säkeistöä sorvaan, jokaiseen
kahdeksan säettä.
DE VALVERT, jalkaa polkien.
Oh!
CYRANO, jatkaa entiseen tapaansa. Sitten vielä teen mä loppuun omistuksen.
DE VALVERT.
Te…
CYRANO. Ja sitten vasta, kun loppu tulee, pistän!
DE VALVERT. Kyllä kerskaamasta te kohta lakkaatte!
CYRANO.
Vai kerskaamasta!
DE VALVERT.
Niin!
CYRANO, lausuen. "Baliaadi taistelusta herra Bergeracin ja alikreivi Rakin."
DE VALVERT.
No, mitä nyt?
CYRANO.
Mä nimen vain tein ballaadiin!
YLEISÖ, kiihottuneena.
"Hei! — Tehkää tilaa! — Hiljaa! — Hauskaa nähdä saamme!"
Yleisö muodostaa piirin permannolle; markiisit ja upseerit
joutuvat porvarien ja rahvaan sekaan; paashipojat kiipeevät
olkapäille paremmin nähdäkseen. Kaikki naiset seisovat
aitioissa. Oikealla De Guiche ja hänen seurueensa. Vasemmalla
Le Bret, Ragueneau, Cuigy y.m.
CYRANO, sulkien hetkiseksi silmänsä.
Mä mietin hiukan… Olen valmis. Alkakaamme!
Tekee niinkuin seuraavassa sanoo.
Näin kauniisti pois otan lakin, ja hitaasti liikehtäin mä irroitan päältäni takin, vedän miekkani huotrasta näin. Pari askelta astun päin, ja — en sitä suinkaan peitä! — olen iloinen sydämessäin, kun lopuksi pistän teitä.
Miekkailevat.
Miks ääneti ollut ette?
Mihin teille ma haavan teen?
Sen rintaanko toivonette?
Vai kaulaanko? Vai sydämeen?
Moni kerskuvi koruineen. —
Ei miekkani työtään heitä,
käy kohti se täsmälleen:
mä lopuksi pistän teitä!
Voi kohtalo olla nurja.
Joko katsotte kalventuin?
Oh, olette pelkuri kurja,
joka kulkevi suurin suin.
Ma puhtaaksi turkkinne puin.
On liiaksi monta meitä.
Ei vaalia muuta, kuin:
ma lopuksi pistän teitä.
Ilmoittaa juhlallisesti.
Omistus:
Hyvä prinssi, te outoja teitä pian käytte, sen sanoa voin. Suon anteeksi teille. Ja… Asettuu hyökkäysasentoon. … noin!… De Valvert horjuu. Cyrano tervehtii. ma lopuksi pistän teitä!
Hyväksymishuutoja. Aitioissa taputetaan käsiä; kukkasia ja nenäliinoja heitetään. Upseerit ympäröivät Cyranon ja onnittelevat häntä. Ragueneau hyppii ihastuksissaan. Le Bret on onnellinen ja liikutettu. De Valvertin ystävät vievät hänet pois.
YLEISÖ, huutaa pitkään.
Ah!
ERÄS NAINEN.
Kaunista!
RATSUMIES.
Niin suuremmoista!
RAGUENEAU.
Loistavaa!
ERÄS MARKIISI.
Ja uutta!
LE BRET.
Mieletöntä!
ÄÄNIÄ YLEISÖSTÄ, joka tungeksii Cyranon ympärillä. Harvoin moista saa ees kuulla! — Saati nähdä! — Onnittelen!
NAISEN ÄÄNI. Hän on sankari.
ERÄS MUSKETTISOTILAS, tulee nopeasti Cyranota kohti,
käsi ojennettuna.
Mun suokaa… Teitä tervehdän!
Teiss' itseni mä tunsin. Aivan haltioiduin.
Ma katsoin, poljin jalkaa, huusin, nauroin, noiduin…
Poistuu.
CYRANO.
Ken on hän?
CUIGY.
D'Artagnan.
LE BRET, Cyranolle, käyden hänen käsivarteensa.
Nyt hiukan haastellaanko?
CYRANO.
Kun väki vähenee.
Belleroselle.
Bellerose, mä jäädä saanko?
BELLEROSE, kunnioittavasti.
No, tietystikin, herra…!
Ulkoa kuuluu huutoa.
JODELET, joka on katsonut.
Montfleury se siellä…
BELLEROSE, juhlallisesti. Sic transit!… Muuttaa ääntään; ovenvartialle ja kynttiläinsytyttäjälle. Lakaiskaa ja sulkekaa. Vaan vielä ei tarvis sammuttaa. Kun kohta palajamme, niin pienen harjoituksen pitää halajamme.
Jodelet ja Bellerose menevät, juhlallisesti
tervehdittyään Cyranota.
OVENVARTIA, Cyranolle.
No, ettekö te syö?
CYRANO.
En.
Ovenvartia poistuu.
LE BRET, Cyranolle.
Miksi?
CYRANO.
Siksi, että…
Muuttaa ääntään nähdessään ovenvartian olevan loitolla.
… siks' ettei mull' oo rahaa!…
LE BRET, tekee sellaisen liikkeen kuin heittäisi rahapussia.
Mutta äsken näytti…
Sun kukkarosi…?
CYRANO.
Niin, sen kuukausraha täytti!
LE BRET.
Ja millä elät nyt tän kuukauden?
CYRANO, nauraen.
Juon vettä!
LE BRET.
Sa naurat. Hassu oot. Sun olis itselleki…
CYRANO, keskeyttäen.
Niin, mutta noin se vasta vaikutuksen teki!…
MYYJÄTÄR, yskähtää pöytänsä takana.
Hm!…
Cyrano ja Le Bret kääntyvät. Myyjätär lähestyy arasti.
Herra… ruoattako jäätte?… sitä sietää
en toki saata.
Osottaen myymäpöytäänsä.
Tässä kaikkea on mulla.
Innokkaasti.
Oi, ottakaa!
CYRANO, ottaen lakin päästään.
Sä rakas lapsi, ehkä tietää
et voi sa, että siten autetuksi tulla
mies Gaskonjan ei tahdo; ylpeä hän on.
Vaan ehkä kielto loukkais sua! Mahdoton
siis olla ottamatta…
Menee pöydän ääreen ja valitsee.
Rypäleitä, kas!
Tyttö tahtoo antaa hänelle rypäletertun,
hän ottaa vain yhden marjan.
Ei, yksi marja vain!… Ja sitten puolikas
hunajaleipää!…
Taittaa, panee takaisin toisen puolikkaan.
Noin! Ja…
Ottaa lasin, tyttö aikoo kaataa siihen viiniä.
Ei! Vain vettä lasi!
MYYJÄTÄR.
Oh, eikö vielä jotain?
LE BRET.
Oih sun hupsuuttasi!
CYRANO.
Niin vielä jotain. Saanko suudella ma kättä?
Suutelee tytön ojentamaa kättä kuin se olisi prinsessan käsi.
MYYJÄTÄR.
Ah, kiitos, herra!
Niiaus.
Hyvää yötä!
Menee.
V KOHTAUS
CYRANO, LE BRET, sitten Ovenvartia.
CYRANO, Le Bret'lle.
Kieltämättä
mun nälkä on. Vaan eihän tässä mitään puutu!
Asettuu myymäpöydän eteen ja panee eteensä mesileivän puolikkaan.
Kas, eturuoka!…
… vesilasin…
Juoma!
… viinirypälemarjan.
Jälkiruoka!
Istuutuu.
Syömään
siis!
Syöden.
Nyt voit haastella; ma kuulen.
LE BRET. Et kai suutu, jos sua varotan. Nuo hupsut narrit pian sun arvostelukykyä vie, kun heitä kuulet. Oot silloin valmis vaikka pääsi seinään lyömään. Sä nytkin minkälaisen vaikutuksen luulet esiintymises tehneen?
CYRANO, syöden mesileipänsä.
Aivan suuremmoisen!
LE BRET. Vaan aivan varmaan sentään moni myöskin toisen sai ajatuksen siitä. Kardinaali…
CYRANO, ilahtuen. Hän siis oli täällä?
LE BRET.
Hänen mielestään…
CYRANO. Hän soi sen niin kernaasti!
LE BRET.
Vaan…?
CYRANO. Hän on itse kirjailija; siks usko en, hän että toisten teoksia sois rääkättävän…
LE BRET Näin sä yhä enemmän saat vihamiehiä!
CYRANO, syöden rypälemarjansa. No, kuinka monta niitä sain nyt?
LE BRET.
Kuusviidettä.
CYRANO.
Vähempi eikö riitä?
No, laske!
LE BRET, Montfleury, De Guiche, Valvert, Baro, akatemiia…
CYRANO. Kuule, tuo ei muuta oo kuin ylistystä!
LE BRET.
Mutta mihin joudut näin sä?
Sä mitä ajattelet? Eihän tuo käy päinsä!
CYRANO. Oh, mulla montakin on järjestelmää, joita voin seurata; on niissä aivan mainioita.
LE BRET.
Ja mitä niistä seuraat?
CYRANO.
Yksinkertaisinta.
Niin menetellä tahdon, että ihmetellään
mua aina, kaikessa!
LE BRET, olkapäitään kohauttaen. Vai niin. — Vaan eihän kellään lie syytä vihata kuin vihaat Montfleurytä!
CYRANO, nousten. Oh, sillä miehellä on paksu pää ja pinta, ja paksu muutenkin hän niin on, ettei tapaa, jos kuinka koettaa, hän sormellansa napaa. Ja sentään, aatteles, tuo tynnyri on niitä, jotk' uskaltavat luulla, että kaikki naiset on heihin ihastuneet muka. Kaikellaiset ne tässä! Silmätkin on niinkuin sammakolla. Ja tuonnoin rohkeni niin röyhkeä hän olla, ett' antoi katseensa hän suuntautua häneen… Oh, etanan oon joskus nähnyt viivähtäneen ma kukkasessa…
LE BRET, ällistyneenä.
Oisko mahdollista? Sinä…
CYRANO, katkerasti hymyillen.
Mä lemmin. Niin, niin! Katso!
Syvän vakavasti.
Minä. Juuri minä.
LE BRET.
Ja saako tietää…? Mulle et oo mitään tästä…
CYRANO. En… Mua kyll' ei estä mikään lempimästä, vaan kuka mua lempis, kuka, tämmöisenä, kun kulkuani aina kuuluttaa tää nenä: ei kaikkein ruminkaan, ei kaikkein viheliäisin! Niin, ketäkö mä lemmin?… Kuinka selittäisin! Hän kaunein on!
LE BRET.
Oh! Niinkö!
CYRANO.
Niin! Kuin kedon kukka,
niin hieno, loistava, niin puhdas.
Painokkaasti.
Kultatukka!
LE BRET.
Ah, taivas! Ken hän on?…
CYRANO. Hän!? Kruunu kaikkien naisten ja tietämättään vaara meidän, kuolevaisten; niin, luonnon luoma ansa ihmislasten tiellä! Hän ruusu on, miss' asuu Amor nuolinensa: käy liki, katsahda, jo joudut uhriksensa! Ah, täydellisempää et nähnyt koskaan vielä! Diana, kulkiessaan teitään, ei niin norja, ja Venus, noustessansa purteen, ei niin sorja kuin hän, kun kantotuoliin astuu…
LE BRET. Arvaavani jo luulen!
CYRANO.
Niin, se kävi ilmi sanoistani.
LE BRET.
Magdeleine Robin, sun serkkus!
CYRANO.
Juuri hän. Roxane.
LE BRET. No hyvä. Kuuleppas, ma mitä ehdotan: käy hänen luokseen, sano häntä lempiväsi, hän sädekehän näkee ympärilläs tänään.
CYRANO. Oh! Katsos mua, virka, onko mielestäsi tää ulkomuoto mulle hyvää tietävänään! Ei, min' en luulottele! — Sattuu joskus kyllä, kun nenä-parkoineni olen kävelyllä ja kevät-ilta ilmaan tuoksujansa valaa ja tähdet uneksivin, himmein loistein palaa, kuun hohdetta kun kaikki välkkyy hopeaista, ma puistoss' että huomaan kaksi kulkevaista: mies tukee naista, nainen miehen puoleen taipuu, he astuu hiljalleen, he onnen-uniin vaipuu — niin, sattuu joskus silloin, että minäkin voin hetkeks' unhottua lemmentoiveihin, vaan pian herään niistä, pintaan puiston muurin kun kuvastuupi nenä-raukka piirtein suurin.
LE BRET, liikutettuna.
Mun kelpo ystäväni!
CYRANO. Tuntee toisinansa niin ruma, hyljätty, niin yksin olevansa…
LE BRET, tarttuen hänen käteensä.
Sä itket?
CYRANO. Minäkö? En! Tuskin koskaan itkin! Ei! Naurettavaa ois, jos tätä nenää pitkin sais kyynel vierrä. Minun mielestäni yhä on kyynel jotain suurta; se on kaunis, pyhä. En tahdo samentaa sen loistetta ma niin, se että aiheeks' ivan, pilkan tehtäisiin, ja siksi joutuis se, jos…
LE BRET.
Pelkos heitä, veli!
Ma kuulin sanotun: on lempi uhkapeli.
CYRANO, pudistaen päätään.
Jos lemmin Cleopatraa, silt' en Cesar oo.
Tai Bereniceä, en Titus…
LE BRET. Cyrano, nuo puheet jätä! Entä neros! Rohkeutesi! Sä näitkös: tyttönen, mi sinun syödäksesi toi, mitä hällä oli, äsken katseellaan sua ihaili — sen saattoi nähdä kuka vaan!
CYRANO, liikutettuna.
Niin, se on totta.
LE BRET. Ja Roxane, — hän kalpeana sun miekkailuas katsoi!
CYRANO.
Niinkö!?
LE BRET.
Tosi sana!
Hän hämmästynyt on ja ihastunut; enää
vain puhua on tarvis…
CYRANO. Jotta vasten nenää hän naurais!… Muuta pelkää en kuin sitä vainen.
OVENVARTIA, saattaen jotakin Cyranon luoksi.
Teit' etsitään…
CYRANO.
No, ken?
Nähden seuralaisnaisen.
Roxanen seura-nainen!
VI KOHTAUS
CYRANO, LE BRET, Seuralaisnainen.
SEURALAISNAINEN, kohteliain tervehdyksin. Uljaalta serkulta nyt kuulla haluttaisi, milloinka hänet yksin, salaa, nähdä saisi.
CYRANO, ymmällä.
Minutko nähdä?!
SEURALAISNAINEN, niiaten.
Teidät. — Olis asiaa.
CYRANO.
Ois… Mitä…?
SEURALAISNAINEN, taas niiaten.
Asiaa.
CYRANO, epäröiden.
Ah, taivas!
SEURALAISNAINEN.
Aamusella
Saint-Rochin kirkkoon mennään…
CYRANO, Le Bret'lle.
Taivas!
Seuralaisnaiselle.
Missä saa…
SEURALAISNAINEN.
Niin, missä haastella vois hetken? Sanokaa!
CYRANO, ihastuksissaan.
Niin, missä? Missä?
SEURALAISNAINEN.
Pian!
CYRANO.
Koen ajatella!…
SEURALAISNAINEN.
No?!…
CYRANO.
Niin… Ragueneaun kai luona paras lie…
SEURALAISNAINEN.
Se missä?
CYRANO.
Saint-Honorén — ah, taivas! — varrella…!
SEURALAISNAINEN, nousten.
Hyv' on.
Siell' ollaan. Tulkaa sinne. Kello seitsemältä!
CYRANO.
Ma tulen varmaan. Tulen.
Seuralaisnainen poistuu.
VII KOHTAUS
CYRANO, LE BRET, sitten Näyttelijöitä, Näyttelijättäriä,
CUIGY, BRISSAILLE, LIGNIÈRE, Ovenvartia, Viulunsoittajia.
CYRANO, heittäytyen syleilemään Le Bret'tä. Ah, on mahdoton mun tätä uskoa! Sain kutsun hältä, hältä!…
LE BRET.
Viel' ootko surullinen?
CYRANO. Tuskin ihmisissä lie onnellisempaa! Hän huomannut on minut!
LE BRET.
Niin, tiesinhän mä sen. Oot turhaan murehtinut!
CYRANO, ilosta suunniltaan.
Ah, on kuin syleillä mun täytyis maailmoita.
Nyt, tiedän, minua ei armeijatkaan voita!
Niin sykkii suoneni kuin tyrskyt vaahtopäiset.
Ei riitä ihmiset nyt mulle…
Huutaa täyttä kurkkua.
Jättiläiset
ma taistoon vaadin.
Vähää ennen on näyttämölle, taustalle, ilmautunut näyttelijöitä
ja näyttelijättäriä ja sieltä on ruvennut kuulumaan kuiskailua:
harjoitus alkaa. Viulunsoittajat asettuvat paikoilleen.
ÄÄNI, näyttämöltä.
Hst! Hst! Täällä näytellään!
CYRANO, nauraen.
Me lähdemmekin pois!
Nousee; suuresta taustaovesta tulevat Cuigy, Brissaille, useita
upseereja, jotka tukevat aivan juopunutta Lignièreä.
CUIGY, Cyranolle.
Hoi, kuule!
CYRANO.
Mikä hätä?
CUIGY.
Sua muuan juoppolalli etsii!
CYRANO.
Enhän nää…
CUIGY.
Hän tässä on!
CYRANO, tuntien Lignièren. Lignière! Vaan enhän lainkaan tätä voi ymmärtää. Hän miksi tulee?
BRISSAILLE. Kun ei saa hän mennä kotiinsa!
CYRANO.
Miks'ei?
BRISSAILLE.
No kertokaa!
LIGNIÈRE, soperrellen ja näyttäen aivan rypistynyttä paperia. Sain kirjeen… sata miestä… Neslen portin luoksi on tullut… vaanimaan mua… pienen runon vuoksi… En kotiin muuta tietä pääse… Ehkä saan sun luokses tulla… täksi… yöksi… nukkumaan.
CYRANO. Sa sanoit: sata miestä! Hyvä: kodissasi sa nukut!
LIGNIÈRE, kauhistuen.
Mutta…
CYRANO, pelottavalla äänellä, näyttäen hänelle sytytettyä lyhtyä,
jota ovenvartia pitelee kuunnellen kummastuneena keskustelua.
Tuossa lyhty!
Lignière ottaa kiireesti lyhdyn.
Saattajasi
ma aion olla. Mars!
Upseereille.
Te, herrat, seuratkaatte,
niin todistajinani siellä olla saatte!
CUIGY.
Vaan: sata miestä!?
CYRANO.
Tänään vähempi ei riitä!
Näyttelijät ja näyttelijättäret ovat tulleet näyttämöltä
erilaisissa puvuissaan.
LE BRET.
Vaan miksi suojella…?
CYRANO.
Sa torutko, Le Bret!
LE BRET. … tuollaista juoppoa! Ei kukaan siitä kiitä!
CYRANO, lyöden Lignièreä olkapäille. Vaan tämä juoppo, tämä viinaleili teki niin kauniin teon, ettei monet moista tee! Rakastamansa naisen messussa hän näki sormensa kostuttavan hiukan vihkiveteen. Hän, veden halveksija, astui maljan eteen, sen nosti huulilleen, ja viime tippaan asti sen joi hän tyhjäksi!
ERÄS NÄYTTELIJÄTÄR, kamarineidon puvussa. Ah, kuinka ihanasti se oli tehty!
CYRANO.
Eikö totta!
NÄYTTELIJÄTÄR, toiselle. Miksi vainoo nuo sata miestä tuota runoilija-parkaa?
CYRANO.
Lähdemme!
Upseereille.
Katsoa te saatte. Ykskään ainoo
ei apuun käydä saa, kun päälleni he karkaa!
II NÄYTTELIJÄTÄR, juosten näyttämöltä.
Mä lähden…
CYRANO.
Tulkaa!
III NÄYTTELIJÄTÄR, juosten näyttämöltä; vanhalle näyttelijälle.
Lähde sinäkin, Cassandre!…
CYRANO. Niin, kaikki, tohtori ja Isabelle, Leandre, te kaikki! Äsken täällä huvinäytelmää mä näyttelin, nyt katsomaan te lähtekää, mitenkä onnistun ma murhenäytelmässä. On helyin ympäröimä aina tamburiini; niin puheenne on hely näihin näytelmiini!…
KAIKKI NAISET, ilosta hypähdellen.
Niin, mennään! — Heti! — Hyvä! — Takkini? — Kas tässä!
JODELET.
Siis mukaan kaikki!
CYRANO, viulunsoittajille. Ja te, herrat, viulut soimaan! Viulunsoittajat liittyvät muodostuvaan kulkueeseen. Näyttämön reunustalta otetaan sytytetyt kynttilät ja jaetaan ne yleisölle. Muodostuu soihtukulkue. Kas, hyvä niin! Ma kuljen hiukan eeltäpäin, Asettuu joukon etunenään. mä yksin, luottain omaan miehuuteen ja voimaan päin pystyin, hatun sulka liehumassa Heiluttaa hattuaan. näin, ylväänä, kunniassaan. Liekkivänä povi ja sydän hehkuen! Nyt mennään! Auki ovi! Ovenvartia avaa molemmat ovenpuoliskot. Näkyy hauska kolkka vanhaa Pariisia kuun valaisemana. Kas, öinen Pariisi niin kiehtovana hohtaa, kuun silta alhaalta pois pilvein piiriin johtaa ja Seinen vaippana on kimmelteinen sumu; työ taukos, melu laantui, päättyi päivän humu. — Niin kauniin näyttämön mä leikilleni saan!
KAIKKI.
Siis Neslen portille!
CYRANO, seisten kynnyksellä. Niin, sinne kuljetaan! Kääntyy ennen lähtöään I näyttelijättären puoleen. Te kysyitte, miks' yhtä runoilijaa vastaan käy sata miestä. Hyvä neiti, mielelläni sen teille sanon. Siksi… Vetää miekkansa huotrasta; levollisesti. siksi ainoastaan, ett' on tuo runoilija minun ystäväni!
Lähtee. Kulkue — Lignière hoiperrellen edellä, — sitten näyttelijättäret upseerien käsivarsiin nojaten, — senjälkeen näyttelijät hypähdellen, — lähtee liikkeelle yöhön viulujen soidessa, kynttiläin lekkuvassa valossa.
TOINEN NÄYTÖS
RUNOILIJAIN RUOKAPAIKKA
Sokerileipuri Ragueneaun myymälä, avara huone Saint-Honoré ja l'Arbre-Sec katujen kulmauksessa. Viimemainittu katu näkyy taustassa oven lasien lävitse aamuruskon ensimäisten säteiden valossa.
Vasemmalla, etualalla, myymäpöytä ja sen yläpuolella taidetakoinen rautakaari, jossa riippuu hanhia, ankkoja, kalkkunoita. Suurissa fajanssimaljakoissa suuria kukkakimppuja, etupäässä keltaisia päivännoutoja. Samalla sivulla, taempana, laaja takka, jonka edessä, suurien, pikku kasareita kannattavien rautakoukkujen välissä, paistit ovat vartaissa pannujen yläpuolella.
Oikealla, etualalla, ovi. Taka-alalla portaat, jotka johtavat pieneen korokkeella olevaan huoneeseen; sen sisustus näkyy avoimista oviluukuista; pöytä, jolla on hieno flanderilainen kynttiläkruunu huonetta valaisemassa; huoneessa on tapana syödä ja juoda. Portaiden jatkona oleva puinen pylväskäytävä näyttää johtavan toisiin samallaisiin huoneisiin.
Myymälän keskellä on suuri rautarengas, jonka voi nuoralla laskea alas ja johon on kiinnitetty paisteja; se muodostaa jonkunmoisen metsänriistakruunun.
Portaiden alta, hämärästä, näkyy paistinuunin punertava tuli. Kupariastiat välkkyvät. Paistinvartaita käännellään. Leivoksia kasoittain. Liikkiöitä riippumassa. Aamukiire. Hätäiset kyökkipojat, lihavat keittäjät ja pienet pojat tungeksivat toistensa ympärillä. Päähineissä kanan sulkia ja helmikanan siipiä. Tarjottimilla ja vasuissa kannetaan monenkaltaisia leivoksia.
Pöydillä kaakkuja ja eri ruokalajeja. Toiset pöydät, joiden ympärillä on istuimia, ovat valmiit vastaanottamaan syöjiä ja juojia. Eräässä nurkassa on pieni pöytä, joka on paperien peittämä. Esiripun noustessa Ragueneau istuu sen ääressä; hän kirjoittaa.
I KOHTAUS
RAGUENEAU, leipojia, sitten LISE; Ragueneau kirjoittaa
pienen pöydän ääressä intoutuneen näköisenä, laskien sormillaan.
I LEIPURI, kantaen suurta vatia.
Voikuorrutusta!
II LEIPURI, kulho tarjottimella.
Parsaa!
III LEIPURI, tuoden metallivatia.
Paistettua sientä!
IV LEIPURI, kantaen kristallimaljaa.
Vadelmahyytelöä.
V LEIPURI, kulho lautasella.
Häränhäntälientä!
RAGUENEAU, lakaten kirjoittamasta ja nostaen päätään.
Kas, aamuruskon hohde kasareissa kiiltää.
Ragueneau, jo jätä runos, vaikka syäntäs viiltää.
Käy työhös, paista, keitä taaskin ahkerasti.
Nousee. Eräälle keittäjälle, kastia maistettuaan.
Tää liian kirpelää on. Mausta tämä kasti!
KEITTÄJÄ.
Mitenkä paljon siihen?…
RAGUENEAU, taas runojaan ajatellen.
Kolme runojalkaa…
Laskee sormillaan.
KEITTÄJÄ.
Häh?!
RAGUENEAU.
… lisää panen…
KEITTÄJÄ.
Kastiin?
RAGUENEAU, mennen eteenpäin.
Näin se luistaa alkaa.
I LEIPURI.
Omenavanukasta!
II KEITTÄJÄ.
Kaalikääryleitä!
II LEIPURI.
Sokerikaakku!
RAGUENEAU, takan ääressä.
Ei! — Runotar, silmäs peitä;
ne täällä samentaa vois käryävä hiillos!
Eräälle leipurille, näyttäen leivoksia.
Kas, tuohon leipään tuli väärään paikkaan viillos!
Se tehdään keskelle. Niin runon säkeeseen
sesuurin keskelle mä myöskin aina teen!
Toiselle leipurille, näyttäen krokaania.
Sun krokaaniisi tuohon pitäis torni panna!
Oppipojalle, joka paistaa lintuja vartaissa.
Ja sinä siinä oot niin kovin ahkerana.
Se hyvä! Niinhän paistuu makeaksi kana.
Niin, vuoroin paistua sa aina kahden anna,
tuon suuren ja tuon pienen. Niinhän lauluissaan
Malherbe myös vuoroin eri runomittaa käyttää;
se vaihtelua tuo, ja hauskalta se näyttää!
II OPPIPOIKA, lähestyy, tuoden liinalla peitettyä tarjotinta. Kun teitä aattelin, niin tätä leipomaan ma ryhdyin…
Ottaa liinan pois; näkyy suuri leivoslyyry.
RAGUENEAU, ihastuneena.
Lyyry!
OPPIPOIKA.
Niin. Se miellyttääkö teitä?
Se torttutaikinaa on!…
RAGUENEAU, liikutettuna. Heelmäleikkeleitä on koristeina…
OPPIPOIKA.
Kielet laitoin sokerista!
RAGUENEAU, antaen hänelle rahaa.
Kas tuossa! Mene, juo mun onnekseni!
Huomaa Lisen, joka tulee.
Jätä
nyt minut! Piiloon raha! Vaimoni!
Liselle, näyttäen hänelle lyyryä.
Kas tätä,
tää eikö ole kaunis!?
LISE.
Naurettava.
Panee myymäpöydälle paperitötteröitä.
RAGUENEAU. Mutta!… — Huomaa tötteröt. Ah, tötteröitä! — Taivas! Runovihkosista oot repinyt… Niin monta herkkää neron heelmää, niin monta kaunista, niin ihanata teelmää, niin syämen syvyyksistä suoraan kummunnutta! Tää bakkantit ja Orfeuksen mieleen tuo!
LISE, kuivasti.
Niit' enkö muka saisi käyttää hyödyksemme!
Sun runoveikkos syövät täällä, mutta emme
saa muuta maksua! No, edes…
RAGUENEAU.
Ampiainen!
Sa herjaat! Runoilu on lahja taivahainen!
LISE. Ois parempi, kuin että ruo'illasi täytät nuo taivaalliset, pois sun jättää kaikki nuo ainaiset soimaukset!
RAGUENEAU. Vaan ettet olla suo ees runojen! Kun niille halveksuntaa näytät…
LISE.
No mitä?
RAGUENEAU.
Miten sitten enää proosaa käytät?
II KOHTAUS
Samat, kaksi lasta, jotka tulevat myymälään.
RAGUENEAU.
Te mitä haluatte?
I LAPSI.
Kolme piirakkaa.
RAGUENEAU, antaen.
Kas tässä kolme oikein hyvää, ruskeaa.
II LAPSI.
Ne saisko paperiin?
RAGUENEAU, hämmästyneenä, itsekseen.
Yks tötteröistä!!
Lapsiin katsoen.
Että
siis paperiin!?
Ottaa yhden tötterön, ja aikoessaan panna siihen piirakat, lukee.
"Kun yksin Penelope…" — Ei,
ei tätä!
Panee sen syrjään ja ottaa toisen. Ruvetessaan panemaan
siihen piirakoita lukee.
"Kultakutri Phoibos…" — Eikä tätä!
Laskee syrjään.
LISE, kärsimättömänä.
No, mitä vitkastelet? Turhaa viivykettä…!
RAGUENEAU.
Kas tässä on…
Ottaa kolmannen ja alistuu.
"Philis"…
Itsekseen.
Nyt sonetin ne vei!
LISE, olkapäitään kohauttaen.
Kai niin on, että ken sen sai, ei sill' oo hätä?!
Rupeaa järjestämään lautasia eräälle pöydälle.
RAGUENEAU, käyttäen tilaisuutta hyväkseen, kun Lise on kääntänyt selkänsä, huutaa jo ovelle ehtineet lapset takaisin. Pst! — Lapset! — Piirakoita saatte vaikka viis, jos mulle tötterön vain annatte!
Lapset antavat hänelle takaisin tötterön, ottavat nopeasti leivokset ja poistuvat. Ragueneau suoristaa paperin ja rupeaa ääneen lukemaan
"Philis".
Sun nimees rasvatahra…!
Cyrano tulee hätäisesti sisään.
III KOHTAUS
RAGUENEAU, LISE, CYRANO, sitten muskettisoturi.
CYRANO.
Mitä kello?
RAGUENEAU, tervehtien touhukkaasti.
Kuusi.
CYRANO, levottomasti.
Siis tunnin päästä!…
Kulkee edestakaisin myymälässä.
RAGUENEAU, seuraten häntä.
Bravo! Minä nä'in…
CYRANO.
Mitä?
RAGUENEAU.
Sen miekkailunne!
CYRANO.
Kumman?
RAGUENEAU.
On siis ollut uusi?
Sen, hotellissa… eilen… ajattelin sitä.
CYRANO, ylenkatseellisesti.
Ah!… Senkö!…
RAGUENEAU, ihaillen.
Osasitte uljaan runon laittaa!
LISE.
Nyt siitä vain hän puhuu.
CYRANO.
No, se ei kai haittaa!
RAGUENEAU, asettuen miekkailuasentoon ja ottaen aseekseen
paistinvartaan.
"Mä lopuksi pistän teitä…" "Lopuksi pistän teitä…"
Yhä enemmän innostuen.
"Mä lopuksi…"
CYRANO.
Mitä kello?
RAGUENEAU, jää miekkailuasentoon ja katsoo kelloa.
Viisi minuuttia
on yli kuuden… "… pistän teitä!"
Vaihtaa asentoa.
Suuremmoista!
Yht'aikaa miekkailla ja tehdä ballaadia!
LISE, Cyranolle, joka hänen ohitsensa mennessään on hajamielisesti puristanut hänen kättään. Kas, mit' on kädessänne?
CYRANO.
Turha naarmu.
LISE, sormeaan heristäen. Meitä te varmaan…
RAGUENEAU.
Vaarassako ootte ollut?
CYRANO. Toista on vaara!
LISE, jatkaen; kuten äsken. … varmaan uskotellette!…
CYRANO.
No miksi
ma uskottelisin! Sen nenä vakuuttaako?
Ken uskottelee, hän näin suuren nenän saako?
Ääntään muuttaen.
Ma vuotan erästä. Näin varhain tulin siksi.
Mun täytyy hänen kanssaan saada yksin olla.
RAGUENEAU.
Ei… ei se nyt… kun runoilijat…
LISE, ivallisesti. Syövät hänet niin, hänet!… köyhdyttävät!
CYRANO.
Tällä permannolla
en silloin tahdo muita nähdä. Ymmärtänet!
Ma merkin annan sitten… — Mitä kello?
RAGUENEAU. Vain kymmentä yli kuuden.
CYRANO, istuutuen hermostuneesti Ragueneaun pöydän ääreen ja
ottaen paperia.
Kynä…?
RAGUENEAU, antaen hänelle kynän, joka on hänen korvansa takana. Tässä! Tää on joutsenesta!
MUSKETTISOTURI, suuriviiksinen, tulee ja sanoo jylisevällä äänellä.
Päivää!
Lise, menee vilkkaasti häntä vastaan.
CYRANO, kääntyen.
Kuka?
RAGUENEAU. Kerran sain jo teille kertoa… Hän mua hirvittää… vaan vaimoani… hm…
CYRANO, loitontaen Ragueneaun viittauksella.
Hst!… Kirjoitanko hälle?…
Ja pyydän…?
Itsekseen.
Mitä tehdä arkuudelle tälle?!
Heittäen pois kynän.
En tohdi puhua, en kirjoittaakaan!…
Ragueneaulle.
Mitä
lie kello?
RAGUENEAU.
Neljännestä yli kuuden!…
CYRANO, lyöden rintaansa. … sitä, mit' usein, hyvin usein, mietin… Tarttuen kynään. Aatteissani sen käsi sadasti jo paperille pani, Ja sanat hellät jäi mun sydämeeni soimaan, niin että tarvis on vain käydä kopioimaan. — Siis kirjoitan!
Hän kirjoittaa. — Oven lasien lävitse näkyy ulkopuolella kulkevien laihojen ja empivien ihmisten varjoja.
IV KOHTAUS
RAGUENEAU, LISE, Muskettisoturi, CYRANO pienen pöydän ääressä kirjoittaen. Runoilijoita, mustissa, tahraisissa vaatteissa, sukat syltyssä.
LISE, tullen Ragueneaun luokse.
Kas, eikös tuossa taas sun roskajoukkos tulle!
I RUNOILIJA, tulee sisään; Ragueneaulle.
Hei, kunnon runoveikko!
II RUNOILIJA, samoin; puristaa Ragueneaun käsiä.
Terve, terve sulle!
III RUNOILIJA.
Sa kotka leipojain!
Haistellen.
Tää tuoksuu suloisalta!
IV RUNOILIJA.
Sa Phoibos-paistaja!
V RUNOILIJA.
On suuri taitos valta,
Apollo keittäjä!
Ragueneau on runoilijain ympäröimänä, häntä syleillään,
hänen käsiään pudistetaan.
RAGUENEAU. Oh, teidän seurassanne on hyvä, hauska olla! — Tervetultuanne!
II RUNOILIJA. Me myöhästyimme hiukan. Neslen portin luoksi niin paljon kansaa oli tullut.
RAGUENEAU.
Minkä vuoksi?
II RUNOILIJA. Kahdeksan miestä siellä — lurjuksiksi kuulin ma heitä sanottavan — kuoliaina makaa!
CYRANO, hetkeksi kohottaen päätään.
Ei! Seitsemän kai niitä oli vain! Niin luulin.
Jatkaa kirjoittamistaan.
RAGUENEAU, Cyranolle.
Ja ehkä tunnette sen sankarinkin, ken…?
CYRANO, välinpitämättömästi.
Minäkö? En. En suinkaan!
LISE, muskettisoturille.
Entä te?
MUSKETTISOTURI, kiertäen viiksiään.
Ken takaa!
CYRANO, kirjoittaen; ääntää joskus itsekseen.
Mä lemmin teitä…
I RUNOILIJA. Siellä kansanjoukko ties, ett' oli sata miestä pakoon yksi mies ajanut…
II RUNOILIJA. Siellä oli maahan, sinne tänne, heitetty aseita jos jotain!…
CYRANO.
… silmiänne…
III RUNOILIJA.
Ja hattuja, niit' oli…
CYRANO, äskeiseen tapaan.
… huulienne hurmaa…
III RUNOILIJA. … jos kuinka kaukana!…
I RUNOILIJA. Ken tuolla tavoin surmaa, on varmaan pelottava jättiläinen. Selko hänestä olis hauska saada!
CYRANO, kuten ennen. Minut pelko saa heti valtaansa, kun vain ma teidät näen!
II RUNOILIJA, leivosta haukaten. Ragueneau, taas säihkynyt kai lie sun neros säen, vai kuinka?
CYRANO, kuten ennen.
… hän ken lempii teitä…
Pysähtyy aikoessaan kirjoittaa nimensä alle,
nousee ja panee kirjeen taskuunsa.
Turha tähän on panna nimeäni! Itse jättämähän sen tulen hälle.
RAGUENEAU, II:lle runoilijalle. Olen runomuotoon pukea kokenut erään reseptin…
III RUNOILIJA, asettuen kermaleivosten lähelle. Kai meille lukea sen tahdotte!…
IV RUNOILIJA, katsoen erästä leivosta. Tän kaakun vaahtolakki vähän on vinossa!…
Haukkaa "vaahtolakin" pois.
I RUNOILIJA. Kas, tämä mesileipä varmaan voi helpommaksi tehdä runonteon vaivan, kun mantelitkin välkkyy niinkuin silmät armaan!
Haukkaa mesileipää.
II RUNOILIJA.
Me kuuntelemme!
III RUNOILIJA, ottaen leivoksen sormiensa väliin.
Tästä kerma kuohuu aivan.
Tää leivos nauraa!
II RUNOILIJA, leikaten leivoslyyryä.
Tälle päivälle ei vertaa.
Mua lyyry ravitsee nyt ensimäistä kertaa.
RAGUENEAU, valmistuu lukemaan runoaan, yskäsee, laittaa päähinettään, asettuu asentoon. Se runoresepti…
II RUNOILIJA, ensimäiselle, tyrkäten häntä kyynärpäällään.
Sä syöt kai aamiaista?!
I RUNOILIJA, toiselle.
Ja sinä päivällistä!?
III RUNOILIJA.
Se lie harvinaista!
RAGUENEAU.
Näin taikina sa tee ja sitten leivo, paista:
Sokeri ja munat vatkattava on
ensin vaahtohon.
Siihen sopii sekottaa
pisaraisen sitruunaa.
Manteleita vielä sekaan,
niin ei muuta tarvitsekaan.
Taikinan kun olet valmistanut näin,
muotin kiirehtäin
otat, voilla voidat sen,
siihen kaadat seoksen,
viet sen paikkaan lämpimähän,
siinä annat nousta vähän.
Hetken päästä uuniin nosta muotti tuo,
siellä olla suo
paistumassa hiljalleen,
kunnes huomaat kypsyneen.
Tarjottava hillon kanssa
kylmänä tai kuumiltansa.
RUNOILIJAT, suu täynnä.
Oh, mainiota! Hienon-hienoa!
ERÄS RUNOILIJA, niellen niin että on tukehtua.
Hhh!
CYRANO.
Kuule!
Sä näitkö, miten vieraas ahmivat? En luule!
RAGUENEAU, hiljaa hymyillen. Näin kyllä — katsomatta! Heitä henno en mä häiritä. He maksaa hyvin, kuunnellen mun runojani. Niin, ja tunnen tyydytystä, kun nerot nälkäiset voi multa saada ruokaa.
CYRANO, lyöden häntä olkapäälle.
Mä pidän sinusta!
Ragueneau liittyy ystäviensä seuraan.
Cyrano seuraa häntä katseellaan, sanoo sitten hiukan tiukasti:
Lise!
Lise, joka on vilkkaassa keskustelussa muskettisoturin
kanssa, hätkähtää ja tulee Cyranota kohti.
Kysyä mun suokaa:
tuo upseeri, hän teitä..?
LISE, loukattuna.
Oh! Mä viettelystä kyll' osaan välttää!… Tiedän voittaa katseellani!
CYRANO. Se katse juuri minut epäilemään pani, ett' ootte voitettu…
LISE, kuohuksissaan.
Vaan…
CYRANO, jyrkästi.
Ystäväni on
Ragueneau! En hälle siksi naurettavan sallis.
Ja nimen kunnia on jokaiselle kallis!
LISE.
Vaan…
CYRANO, kohottaen ääntään sen verran että muskettisoturi kuulee.
Väärin ymmärtää lie teidän mahdoton!…
Tervehtii muskettisoturia ja menee taustaovelle,
kelloa katsottuaan, ja rupeaa katselemaan ulos.
LISE, muskettisoturille, joka yksinkertaisesti on vastannut
Cyranon tervehdykseen.
Mä oikein hämmästyn. Teit' ymmärrä en enää.
Vastatkaa… ivatkaahan nenää…
MUSKETTISOTURI.
Nenää… nenää…
Poistuu nopeasti; Lise seuraa.
CYRANO, taustaovelta, tehden Ragueneaulle merkin, että hänen on vietävä runoilijat pois. Pst!
RAGUENEAU, osoittaen runoilijoille oikeata ovea.
Paras mennä tuonne!…
CYRANO, kärsimättömästi.
Pst! Pst!…
RAGUENEAU, vieden pois runoilijat. Siellä saamme lukea runoja…
I RUNOILIJA, epätoivossaan, suu täynnä.
Vaan kaakut!…
II RUNOILIJA. Ottakaamme ne mukaan!
He menevät kaikki Ragueneaun jälestä, kuin juhlasaatossa, tyhjennettyään tarjottimia.
V KOHTAUS
CYRANO, ROXANE, Seuralaisnainen.
CYRANO. Toivoa jos huomaan olevaksi, niin otan kirjeen esiin.
Roxane naamioituna, seuralaisnainen mukanaan, näkyy oven lasien takaa. Cyrano avaa nopeasti oven.
Sisään!…
Menee seuralaisnaisen luo.
Sanaa kaksi
vain!
SEURALAISNAINEN.
Vaikka neljä!
CYRANO. Kuulkaa, tokko makeisista te pitänette?
SEURALAISNAINEN.
Pidän! Oikein kuollakseni.
CYRANO, sieppaa paperitötteröitä myymäpöydältä.
Kas, Benseradin runo!…
SEURALAISNAINEN, surkean näköisenä.
Oih!…
CYRANO, täyttää tötterön. Niin, sinne meni kaneelikaakku!
SEURALAISNAINEN, muotoaan muuttaen.
Ah!
CYRANO. Ja hillopiirahista te pidättekö?
SEURALAISNAINEN.
Oi, en parempaa ma tiedä!
CYRANO.
Chapelainin lauluihin ma niitä kuusi panen.
Ja Saint-Amantin runoon kolme uskaltanen
sokeriässää…?
SEURALAISNAINEN.
Luulen: enempää en siedä!
CYRANO.
Jokunen leivos?… Eikö?!
Ojentaa hänelle täysinäiset tötteröt.
Ehkä menisitte
nyt hetkiseksi!
SEURALAISNAINEN.
Mutta…
CYRANO, työntäen häntä ulos. Tulkaa vasta sitte, kun kaikki ootte syönyt!
Sulkee oven, kääntyy Roxaneen päin ja pysähtyy, lakki kädessä, kunnioittavan välimatkan päähän.
VI KOHTAUS
CYRANO, ROXANE, SEURALAISNAINEN, hetkisen.
CYRANO. Siunaan riemuisana ma tätä hetkeä, kun näen, että ette mua unhottanut, vaan mua joskus aattelette! Tulitte kysymään… puhumaan…?
ROXANE, joka on poistanut naamionsa. Ensin sana vain kiitokseksi siitä, mitä eilen teitte. Tuon hupsun, josta miekkailussa voiton veitte, on muuan suuri herra, joka minuun muka on ihastunut…
CYRANO.
Niin, de Guiche!
ROXANE, katsoen maahan. … mun miehekseni määrännyt… Ois kai pakko ottaa mun jos kuka!
CYRANO, kumartaen.
Siis kun ma silloin hiukan leikin miekkoineni,
ei tapahtunut se vain suuren nenän vuoksi.
Ei! Silmienne loiston tähden verta juoksi!
ROXANE. Ja sitten… tahtoisin… Vaan jotta tehdä voisin sen, mitä aion, taas ma olevani soisin kuin sisar teille… niinkuin lasna, silloin kuin me puistossanne juostiin leikein, kisailuin…
CYRANO.
Kotiini joka kesä silloin tulitte!…
ROXANE.
Puumiekoin taistelitte silloin urhon lailla!…
CYRANO.
Te kukka kutreissanne aina kulitte…
ROXANE.
Se oli leikin aikaa…
CYRANO.
Aikaa huolta vailla…
ROXANE.
Jos mitä pyysin, teitte aina riemuiten…
CYRANO.
Te lyhyin hamein silloin olitte Madeleine…
ROXANE.
Olinko kaunis silloin?
CYRANO.
Ette ollut ruma.
ROXANE. On mielessäni vielä moni tapahtuma, mi tuolloin sattui. Jos te haavan saitte milloin, ma muka äitinänne olin aina silloin ja sanoin ankarasti: Tarttuen Cyranon käteen. "Jokos taas sait haavan!" Vaikenee hämmästyneenä. Oh! Mitä?! Cyrano tahtoo vetää pois kätensä. Ei, mä katson!… Enpä luullut saavan nyt, tällä kertaa… — Mitä merkitsee tää tässä?
CYRANO.
Ma Neslen postill' olin hiukan leikkimässä.
ROXANE, istuutuu pöydälle, kastaa nenäliinansa vesilasissa.
Mun suokaa!…
CYRANO, istuutuen hänkin.
Oh, niin hellä, äidillinen, hyvä!
ROXANE.
Tää haavahan on oikein vaarallinen, syvä!
Sanokaa, kuinka monta oli teitä vastaan!
CYRANO.
Ei kovin monta. Ehkä sata ainoastaan.
ROXANE.
Mi… mitä!? Kertokaa!
CYRANO. Ei. Ensin kertonette te mulle sen, mit' äsken uskaltanut ette!
ROXANE, päästämättä hänen kättään.
Niin, äsken tosiaankin arvelutti mua.
Nyt lapsuusmuistoista oon saanut rohkaisua.
Mä lemmin…
CYRANO.
Ah!
ROXANE.
Vaan hän ei tiedä sitä vielä.
CYRANO.
Ah!
ROXANE.
Tuskin aavistaakaan…
CYRANO.
Ah!
ROXANE. Vaan kohta saa hän tietää sen.
CYRANO.
Ah!
ROXANE. Hän mua, tiedän, rakastaa, vaan salaa multa sitä yhä pelkomiellä.
CYRANO.
Ah!
ROXANE.
Teidän kädessänne kuumetta on varmaan!
— Vaan usein katseestaan luin tunnustuksen armaan.
CYRANO.
Ah!
ROXANE, saaden valmiiksi nenäliinasta tekemänsä siteen. Ajatelkaapas, hän samaan rykmenttiin, kuin tekin, kuuluu…
CYRANO.
Ah!
ROXANE, nauraen.
Niin mulle kerrottiin.
Ja samaan komppaniaan…
CYRANO.
Ah!
ROXANE. Hän, tietkää, on niin viisas, nerokas, niin nuori, pelvoton ja kaunis…
CYRANO, nousee aivan kalpeana.
Kaunis!
ROXANE.
Mitä!? Mikä teille tuli?
CYRANO.
Ei mitään… Ei…
Näyttää kättänsä. Hymyillen.
Tää haava!
ROXANE. Sydämeni suli, kun hänet näin! — Oi niin, en tunne häntä, vain .. niin… näytännöissä vain mä hänet nähdä sain!
CYRANO.
Siis ette haastelleetkaan ole?
ROXANE. Katseillamme vain!
CYRANO.
Kuinka sitten tietää voitte…?
ROXANE. Kulkeissamme me usein kuulemme, kun puhutaan.
CYRANO. Hän siis — vai kuinka? — kuuluu kaartiin?
ROXANE.
Niin.
CYRANO.
Ja nimeltään?
ROXANE.
Christian de Neuvillette.
CYRANO. Ei kaartiin sittenkään hän kuulu!
ROXANE. Kapteeni Carbon de Castel-Jaloux niin sanoi.
CYRANO.
Siis hän kuuluu. — Mutta siitä viis! —
Nyt lemmenpaula hälle pian valmistuu!
— Vaan te…
SEURALAISNAINEN, avaten taustaoven.
Ne loppuivat.
CYRANO. Vaan jäihän pusseihinne runoja, tarkemmin jos katsahdatte sinne!
SEURALAISNAINEN.
Ah, niin…
Poistuu.
CYRANO. Te rakastatte puhetta, mi sois suloa, olis neron tulkki. Vaan jos ois hän tyhmä!
ROXANE.
Epäilyksen tuon jo kutrit poistaa!
D'Urfénkaan sankareilla niin ei voi ne loistaa!
CYRANO. Vaan ehkä sanoiltaan hän — kukapa sen takaa! — on yhtä ruma kuin on kaunis kutreiltansa!
ROXANE. Ei, — puheensa on niinkuin runoa! Se vakaa on uskoni!
CYRANO.
Niin, niin, kun viikset vain on somat,
niin silloin miehellä on taidot tavattomat!
— Vaan jos hän sittenkin ois tyhmä?…
ROXANE, jalkaa polkien.
Tosiansa!
Se kuolemani ois!
CYRANO, hetken kuluttua. Te kutsutitte tänne mun teitä kuulemaan. Vaan miksi mielestänne mun tämä tietää piti?
ROXANE. Sanottu on mulle, kaikk' että miehet teidän komppaniassanne lie Gaskonjasta…
CYRANO. Sekä ettei ketään tulle tuon joukon pariin, ilman ettei siellä panne he häntä tiukalle, jos vain ei Gaskonjasta hän ole. Niinhän?
ROXANE. Juuri niin. Ja senpä vuoksi mä hänen takiansa pelkäsin!
CYRANO, hammasta purren.
Ei syyttä!
ROXANE. Vaan silloin ajattelin: lähden teidän luoksi; kun teille puhun, ette pientä ystävyyttä te multa kiellä — te, jok' eilen olevanne näytitte voimakas ja suuri taidoltanne, kun pöyhkyriä kurititte! — vaan te hälle apua suotte.
CYRANO. Hyvä! Serkun ystävälle ma lupaan puolustaja olla!
ROXANE. Kiitos! Teihin ma aina kiintymystä tunsin.
CYRANO.
Niin, niin, meihin!
ROXANE.
Te hänen ystävänsä ootte?
CYRANO. Jos ei muun, niin teidän vuoksi!
ROXANE. Hän ei kaksintaisteluun kai joudu? Estättehän!?
CYRANO.
Kyllä! Sen ma takaan!
ROXANE.
Mä pidän teistä paljon!
Panee nopeasti kasvoilleen naamion ja harson; hajamielisesti.
Mutta todellakaan
te ette kertonut oo siitä yöllisestä!..
Ei! Minun täytyy mennä! Varmaan kamalata
se oli kovin! Ajatella, että sata…!
Sanokaa hänelle, hän että kirjoittaisi…
Heittää hänelle lentosuukkosen.
Oh, pidän teistä paljon!
CYRANO.
Niin, niin!
ROXANE. Ettei kestä vain kauaa, ennenkuin ma kirjeen saan! — Me kaksi, me oomme ystäviä. Niinhän!?
CYRANO.
Niin, niin!
ROXANE. Taisi jo tulla viivytyksi liikaa. — Rohkeaksi oon teidät tiennyt. Mutta sata miestä! En nyt kuitenkaan ma ehdi… Vaan niin uljast' ette lie toista työtä tehnyt! Sen kai myöntänette!
CYRANO, kumartaen.
Kentiesi uljaampi on työni viimeinen!