VIIDES NÄYTÖS.
(Vankihuoneen käytävä. Perällä kolme ovea. Vasemmalta kädeltä tullaan sisään, oikealla kädellä jatkauntuu käytävä syvälle holveihin, josta toinen sivukäytävä kääntyy perälle päin, muodostaen täten pimeän komeron oikealla kädellä peräseinästä).
Ensimmäinen kohtaus.
VANGINVARTIJA (yksin).
Kun olin nuori vielä, olinpa silloin aika velikulta. Hei vaan! Silloin oli hauska elämä, kun olut virtasi Juhani herttuan tynnyreistä ja linna kajahteli juomarahoista ja itse olin nuori, sukkela linnanpalvelija, tyttöjä viis joka sormeen. En ollut vielä kelvolleen nainut, niin tuli tuossa kirje Eerikki kuninkaalta Ruotsista, Juhani herttuan veljeltä, ja herttua joutui lukon ja salvan taakse. Tuskin ensimmäinen poikani kehdossa kirkui, niin tuli herttua pois ja pani veljensä Eerikki kuninkaan sijaansa, ja rupesi itse kuninkaaksi. Sitten saimme loma-aikaa hiukan, kunnes Juhani kuningas lähetti pois veljensä vähän kauemmaksi kuin lupa oli, jos ei luvallista ole laittaa hernerokan avulla veljeänsä toiseen maailmaan. Ihmeeksi vaimoni ja Juhani kuningas kuolivat samana yönä, niin ett'en oikein tiedä, kumpaisen takia täällä koko yön kummitteli. Mutta hurskas ja jumalinen ihminen oli tuo vaimoni sentään, niin että kyllä se Juhanin takia oli, sillä hänen omaatuntoansa vaivasi veljenmurha, näet. Sitten nain minä toistamiseen samana päivänä, jolloin Sigismund, Juhanin poika, tuli kuninkaaksi. Hän ei siinä kauan pysynyt hän, vaikka Klaus Fleming häntä kyllä kovasti piteli kiinni. Siitä aiasta alkain on mulla ollut paljon väkeä täällä, milloin herttuan ystäviä, milloin Sigismundin — ja nyt? — niin täällä käypi, täällä matoisessa maailmassa. Sanoisin niinkuin virsikirjassa sanotaan:
Ah mik' ompi elom' tääll'?
Tuska, vaiva tuskan pääll',
Työ ja meno levoton.
Silloink' kuin se paras on,
jos en itse olis ollut levoton veitikka nuoruudessani. Mutta nyt en luota toiseen enkä toiseen valtaan. Teen tehtäväni, enkä pidä lukua muista kuin haudankaivajasta, sillä hän aukaisee oven toiseen vankihuoneesen, jonka suhteen minun vaan on ala-osastona.
Toinen kohtaus.
VANGINVARTIJA. OLAVI KLAUNPOIKA (tulee valhepupuvussa vasemmalta).
VANGINVARTIJA.
Tekö, Olavi herra? Elättekö vielä?
OLAVI KLAUNPOIKA.
Vait! Anna minun tavata veljeäni.
VANGINVARTIJA.
Niin, mutta…
OLAVI KLAUNPOIKA.
Älä virkaasi pelkää. Pelastaa en aivo häntä. Asiansa on hän niin hyvin ajanut, ett'ei hänen tarvitse mitään peljätä voittajan puolelta.
VANGINVARTIJA.
Niin, nähkääs, laita on semmoinen, että minä ja vankihuone olemme yhtä niinkuin te ja teidän miekkanne. Minä olen kova rauta-ovi, kova rauta-ovi vaan, en pane ketään sisään enkä ketään laske ulos. Se on minun toimeni se. Kuollut olisin ma eilen vankihuoneineni, mennyt yhdellä hyppäyksellä aina toiseen maailmaan, mutta auttaisinko tänään tai huomenna ketään sieltä ulos, eipäshän sitä, sellaista ei siedä tunto, en ole koskaan ennen sitä tehnyt.
OLAVI KLAUNPOIKA.
Sinä se vanha ruostunut tuuliviiri. Annatko minun kohdata Juhania, vai etkö? Minulla ei ole kultaa sinulle antaa, mutta jos niin tahdot, saat itseni palkaks.
VANGINVARTIJA.
Jumala semmoisesta varjelkoon. Väärin te mun käsitätte. Kohdata häntä teidän saaman pitää, mutta tehkää se sievään, sillä herttua on täällä tuossa paikassa. — Tulkaa maalle, Juhani herra, täällä on mies, joka tahtoo teitä tavata.
(avaa oikeanpuolisen perä-oven).
Kolmas kohtaus.
EDELLISET. JUHANI FLEMING.
JUHANI FLEMING (yrittää syleillä Olavi Klaunpoikaa).
Sä elät veljen', olet vapaa!
OLAVI KLAUNPOIKA (työntää pois Juhanin).
Pois!
Sun haltuus kunniamme uskoimme. —
Kuin teit sä työs?
JUHANI FLEMING.
Mua syytä! Vastaus
Se…
OLAVI KLAUNPOIKA.
Joutuun! Vastaukses tähden tässä
Nyt kiusaan kuolemaa. Sen vuoksi ryöstin
Häpeän, vihan voimall' itsen' eilen
Ma vihamiesten käsistä, kun turhaan
Me toimes täyttämistä odotimme.
No niin — —
JUHANI FLEMING.
Sä toista puhuttele; murhe
Mult' äänen sortaa.
OLAVI KLAUNPOIKA.
Kurja pelkuri!
Ja tuo mun veljen' on!
JUHANI FLEMING.
Sä petyt. Pelkur'
En, jumal' auta, ollut!
OLAVI KLAUNPOIKA.
Vastaa sitten.
En toivo mitään suurempaa, kuin että
Sen luulon kuoletat.
JUHANI FLEMING.
No kuulehan!
Jos muiden meikäläisten laill' et oisi
Sa pakoon päässyt, viekkaan morsioni
Isänsä jaloiss' olisit sä nähnyt
Te'oistaan mielipuolena.
OLAVI KLAUNPOIKA.
No, mistä?
JUHANI FLEMING.
Väärästä rakkaudesta kavaltajaan…
OLAVI KLAUNPOIKA.
No, eihän!
JUHANI FLEMING.
Soihdun kädestäni löi hän,
Ilm' antoi laukaus meidät, herttuan
Soturit sisään syöksi, muut' en muista.
OLAVI KLAUNPOIKA.
Näin yhtynytkö kaikk' on meitä vastaan!
Nyt näyn ymmärrän, jonk' yöllä näin.
JUHANI FLEMING.
Sä näitkö hänet?
OLAVI KLAUNPOIKA.
Hän se mahtoi olla.
Ma kalvaan, lumivalkean näin haamun
Kuin terhenen niin hiljaa leijuvan,
Miss' oli muuri merta vastaan korkein.
Sen kiharoilla mustill' loisti kullat
Ikäänkuin seppeleeksi käärityt.
Hän lauloi virttä, jota: laineet säisti,
Ja vakaasti kuin unenkulkija
Hän astui muurin äärtä hohtavaista. —
Luin hiljaa rukouksen, kohti kuljin.
Hän poissa oli, ja kun sinne ehdin —
Vedessä värähteli tähdet vaan — — —
JUHANI FLEMING.
Jos hän se olis ollut! — Etkö nähnyt?…
VANGINVARTIJA (sisäänkäytävässä).
Nyt herttua jo saapuu. Joutukaa!
OLAVI KLAUNPOIKA (tarttuu kädellänsä miekan kahvaan ja katsoo sisäänkäytävään päin).
Pois kaukan' on hän. Kuules, Juhani!
Hän henkes vie. Viel' ei hän sua tunne.
Sukumme viimeinen sä olet. Anna
Mun eestäs kuolla. Puvun vaihdamme.
Sa hiivit pois.
JUHANI FLEMING.
En, Olavi, en koskaan!
OLAVI KLAUNPOIKA.
Sun täytyy. Muista nimeämme!
JUHANI FLEMING.
Sinä
Sen edest' elä! (menee sisään vankihuoneesensa).
VANGINVARTIJA.
Kuolo meidät perii,
Jos ette riennä! — Tuonne holviin menkää.
Sen varjossa ei kukaan teitä huomaa.
OLAVI KLAUNPOIKA (kätkeytyen).
Sokea sattumus, siis ystäväni
Viel' ollos! Viel' ei ole aika kuolla!
Neljäs kohtaus.
VANGINVARTIJA. HERTTUA KAARLE. AMIRAALI SCHEEL. Myöhemmin ERÄS UPSEERI.
HERTTUA.
Siis tänne olet viedä käskenyt
Sä Daniel Hjortin?
SCHEEL.
Niin hän itse tahtoi.
Kun hänet raudoist' irroitimme, syöksi
Hän heti holvista, ja tuskin kuullen
Mun sanojani, joilla rauhoittaa
Hänt' yritin ma, paeta vaan tahtoi
Pois linnasta, siks kunnes vihdoin tänne
Hän suostui vetäymään hiljaisuuteen.
Valoisimmassa huoneessa hän täällä
Nyt Teidän Armoanne odottaa.
HERTTUA.
Sä kummaa kerroit hänestä ja sentään
Niin todenlaista. Jalon riemun tuopi
Se sieluhuni, samalla kuin täytyis
Mun sua nuhdella siit', että käytit
Niin miettimällä tätä nuorukaista.
SCHEEL.
Ylevä herttua!
HERTTUA.
Ma tiedän, mitä
Sanoa aiot. Tänne anna sormus,
Min hältä sait, ja jonka muka annoin
Ma muinoin hänen isälleen.
SCHEEL (antaa herttualle sormuksen).
Täss' on se.
HERTTUA (ottaa sen käteensä).
Niin, minä tunnen sen. Kaikk' epäilys
Puheensa totuudesta haihtuu nyt.
Tuo sormus, mitkä muistot herättää se!
Kun annoin sen, nuor' aivan olin silloin,
Enk' aavistanut mihin olin luotu.
Mut silloin jo ol' uljaat tuumat mulla,
Rakastin hartahasti isäni
Jaloa työtä, Ruotsin vapautta,
Verestä kukkaa, puhjennutta tuskin,
Ja vihast' usein puistin voimatonna
Ma nyrkkiä, kun veljieni löyhyys
Ja ahnas aateli ja palkkapapit
Työt' uljast' yrittivät kukistaa. —
Mun aikan' tuli, tuli myrskyn lailla,
Ja myrskyn lailla pohjolasta perkaan
Pois aurehen, mi saastuttaa sen ilmaa,
Ja muran kaiken, mit' on maalla sen.
Mun voitto on, ja niin sit' aion käyttää,
Ett' yksikään ei sitä multa kiellä.
Mun tuomio, ja niin sen langetan,
Ett' armo hellivä ei kirvest' estä.
Mun Ruotsi on, ja kruunun sen ma saan,
Kun rauhaan, voimaan olen saanut maan.
(kääntyen Scheelin puoleen).
Scheel! Onko neuvoskunta kokoon pannut
Jo syytöksen ja tuomion?
SCHEEL (antaa hänelle kahdet paperit).
Täss' ovat.
HERTTUA (silmäillen niitä).
Maanpetturi ja hengentuomio.
(antaa takaisin Scheelille kirjoitukset).
Hyv' on — tai oikein on — ja oikein käyköön!
ERÄS UPSEERI (tulee sisään ja antaa herttualle kirjeen).
Me miehen Puolast' yllätimme, jolla
Ol' Arvid Stålarmille tämä kirje.
HERTTUA (ottaa kirjeen).
Vai Sigismundilta! Nyt hän sen saakoon.
(Upseeri lähtee).
Mies! avaa ovi Arvid Stålarmille
Ja anna hälle tuo. (jättää kirjeen vanginvartijalle.
Scheelille) Pois syrjään tulkaa!
(vetäytyy syrjään Scheelin kanssa).
Viides kohtaus.
EDELLISET. ARVID STÅLARM (vasemmanpuolisesta ovesta).
VANGINVARTIJA.
Esille tulkaa, päämies. Minulla
On kirje teille. (antaa sen).
STÅLARM.
Sigismundilta!
Kuin kuollehelle! "Armas Arvid Stålarm…
Sua kiitämme… me kyllä soisimme…
Apua lähettää en ole voinut…
Ma epäilen jos… unen multa vie
Se veri, jot' on turhaan vuodatettu…
Hyvästi Ruotsi!… Ennen puhtaan opin
Ma pidän sekä kruunun menetän…
Sen ennen vihamiehen haltuun annan…
Kuin maani häviöstä syytä kannan…
Sen Luoja kääntäköön… mun luoksen saa…
Sua kuninkaasi Puolass' odottaa…"
Se puuttui. Isän sydän murrettuna,
Ja maine oman lapsen tahraamana,
Ja voitettuna, vankina; — tää vielä.
(peittää kasvonsa kirjeellä ja alkaa horjuen palata vankihuoneesen).
HERTTUA (kuolemantuomio kädessä).
Myös täss' on kirja, teitä koskeva, —
Ei kuninkaalta, mutta isänmaalta.
STÅLARM.
Te täällä, herttua! Tuon kirjan tunnen,
En sitä nähdä huoli, vastaan vaan:
Ma kuninkaallen' olin kuuliainen.
HERTTUA.
Sä viimeishetkeen väijyit henkeäni
Ja kunniaani, — lue kuolemas!
STÅLARM.
En pyydä armoa. Työ lopuss' on,
Maa teidän on, Sigismund meidät hylkäs.
Siis paras mun, kun astun kuolemaan.
(notkistaa toisen polvensa).
Tok' armahtakaa pientä joukkoa,
Mi jäljell' on mun lippukunnastani.
Mun oli käsky, miehuus oli heidän.
Ja isänmaata jos te rakastatte,
Sen hyväks säästäkää sen jalot miehet.
HERTTUA.
Teit' armahdin ma kerran, silloin sanoin:
Voi sitä, joka tämän armon rikkoo,
Ma palajan ja poiss' on silloin sääli. —
Täss' olen nyt, ja sanani se pysyy.
STÅLARM.
Nimenne kastakaa siis verehemme,
Ja ett'ei jälkimailma teitä säälis,
Se kastakaa myös vereen Flemingin!
HERTTUA.
Sä röyhkeä! Suus kohta kuolo tukkii!
Vie hänet vankityrmään takaisin. —
STÅLARM (menee vanginvartijan viemänä takaisin vankineesensa).
HERTTUA.
Scheel! Tunnetko sä nuoren Flemingin?
SCHEEL.
Se, minkä kuullut olen, näyttää että
Kovilla miehill' lempeät on lapset.
Jalona, nuorna, viatonna tuli
Perinnön vuoks hän tänne Varsovasta,
Ja ryhtyi sotaan vasta nyt. Hän ei
Kuin toiset, sulkiessaan linnan meiltä,
Valaansa teitä kohtaan rikkonut.
HERTTUA.
Mut hän se ruudin aikoi sytyttää.
SCHEEL.
Hänt' uljuus, nuoruus siihen houkutteli. —
HERTTUA.
No niin, tuo tänne hänet. Tahdon koittaa,
Mit' oivaa Flemingiltä voipi oottaa.
Kuudes kohtaus.
HERTTUA. SCHEEL. VANGINVARTIJA (tuo esiin) JUHANI FLEMING'in (jonka jälkeen hän ja Scheel vetäytyvät peränpuolelle).
JUHANI FLEMING (itsekseen).
Tuo siis on hän, niin kuninkaani muoto
Kuin himo kunnian on kunniata
Ja valtaa väkivalta.
HERTTUA (itsekseen).
Tuo siis poika
Klaus Flemingin, sen ainoan, mi mulle
Voi vetää vertoja, tuon uskaliaan
Ja lujan, ankaran kuin minä itse,
Ja jota vihaan jälkeen kuolemankin.
JUHANI FLEMING (itsekseen).
Niin helpoks onnen aikaan tuntui kuolo.
Nyt, sydän, kaikk' kuin kadotit sä, kuinka
Viel' elämästä kuiskata voi toivo!
Luo kuninkaan jos käyn taas, palatessa
En ole sama mies kuin lähtiessä.
HERTTUA.
Juhani Fleming! Kuulin että ootte
Vähemmän syypää tuomioon kuin muut.
Siis — käykää lähemmäks — jos tahdotten
Vapaana mulle palvelukseen tulla
Ja jättää Warsovan ja Sigismundin,
Niin sovinnon ja armon merkiks tuossa
Ma käten' annan.
JUHANI FLEMING.
Teidän Armonne!
Niin kalliiks kuin tuon jalon tarjon katson,
Te yhtä kalliiks arvatkaa se tunne,
Mi haudan reunall' eestäni nyt puhuu:
Ei syytä saaliista, miks hylkäisin
Ma rakkaan kuninkaani sekä häntä
Niin kiittämättömästi pettäisin.
(notkistaa toisen polvensa.)
Ma muut' en voi, kuin nöyrimmästi pyytää
Vapaata, jalomielist' armoa.
HERTTUA (kolkosti naurahtaen).
Ja mitkä ehdot määräät, sinä kuoloon
Tuomittu tuomari, jott' armoni
Sä jalomieliseksi tunnustaisit?
JUHANI FLEMING.
Olenhan vankinne, mua rangaiskaa;
Maanpakoon isänmaasta saattakaa.
Näin annan teille puolen elämätä,
Mut sanaani ja kuningast' en petä.
HERTTUA.
Miks kahta polvea et notkista?
JUHANI FLEMING (nousee seisoalle).
Sen Jumalalle yksin teen ja sille,
Ken Hältä vallan sai, sen kunnian
Suon Jumalalleni ja kuninkaalle.
HERTTUA.
Sä kyllin näytät, että isäs luonnon
Ja korskan mielen olet perinyt,
Ja varoitat, mit' olis oottaminen,
Jos elää saisit.
JUHANI FLEMING.
Teidän Armonne,
Ma vannon…
HERTTUA.
Puolin sydämin sä vannot
Ja puoleks polvillas ja puolin mielin.
Mun armoni sä hylkäsit. En luota
Ma lupauksiin. Mestauslavan luona
Tapaamme toisemme. Jää hyvästi! —
Nyt Daniel Hjortin luo. Mua seuraa, Scheel!
(Menee Scheelin kanssa keskimäisen perä-oven kautta, jonka vanginvartija avaa.)
JUHANI FLEMING.
Siis kuolema! Vaan unta haihtuvaa
Ol' eloni, ja jälkeä en yhtään
Ma jätä maailmaan. Oi, raskast' on,
Niin raskasta on sentään nuorna kuolla! —
Seitsemäs kohtaus.
JUHANI FLEMING. VANGINVARTIJA. OLAVI KLAUNPOIKA (astuu esiin).
OLAVI KLAUNPOIKA.
Ma lähden nyt. Sull' onko tointa, jota
Voin täyttää?
JUHANI FLEMING.
Terveisiä äidilleni,
Ja laita Sigrid siunattuhun multaan.
Hyvästi! —
OLAVI KLAUNPOIKA.
Hyvästi!
VANGINVARTIJA.
Jos ette lähde,
En takaa kuinka käypi.
JUHANI FLEMING.
Hyvästi!
(menee vankihuoneesensa)
VANGINVARTIJA.
Jo tullaan, kuulkaa!
OLAVI KLAUNPOIKA.
Huoleti!
(Vanginvartija avaa oven. Olavi Klaunpoika kätkeytyy sen taakse).
Kahdeksas kohtaus.
EDELLISET. HERTTUA. SCHEEL. DANIEL HJORT (astuvat sisään avatun oven kautta).
DANIEL HJORT.
Mit aikoo
Hän mulle tehdä? Näyttää siltä kuin hän
Mua halveksis.
SCHEEL (Daniel Hjortille).
Te jäätte jälkeen. Halu
Teill' onko jäädä?
DANIEL HJORT.
Minä tulen. — Tehkööt
Kuin tahtovat, en pelkää heit', en ketään.
(Herttua, Scheel ja Daniel Hjort poistuvat vasemmalle).
OLAVI KLAUNPOIKA (seuraamaisillaan heitä).
Viel' elän minä, teitä seuraan tiellä,
Yks toimi mull' on tehtävänä vielä!
(menee kiireesti toisten jäljissä).
VÄLIKUVAUS.
(Aukea paikka linnan läheisyydessä. Turun kaupunki kaukana perällä.
Oikealla kädellä kunnas).
Yhdeksäs kohtaus.
EBBA FLEMING (jota taluttaa) piispa EERIKKI EERIKINPOIKA. HERTTUA KAARLE (kohtaa heidät).
HERTTUA.
No, teidänkin nään vihdoin, herra piispa!
(luoden silmäyksen Ebba Flemingiin)
Niin näytte tehneen tok', ett' eduksenne
Tää yhtymys ei kääntäis mieltäni.
EERIKKI PIISPA.
Siks' en täss' olekaan. Ma surevaista
Vaan lohdutan ja ylpeätä neuvon.
HERTTUA.
Jos jälkimäistä ennen olis tehty,
Teilt' edellinenkin nyt säästyis, — silloin
Ei verta eikä kyyneleitä nyt
Ois vuotanut mun tähteni niin paljon.
EBBA FLEMING.
Ja tänne Teidän Armoanne tuonut
Ei muu kuin petos.
HERTTUA.
Oikeutettu kosto,
Jonk' oma siitti väkivaltanne.
EBBA FLEMING.
Se teille, Teidän Armonne, on vallan
Etuisa tekosyy.
(Kellonsoittoa).
HERTTUA.
Te korska rouva, olette onneks vaimo! Muuten soisi
Nuo kellot teillenkin. (lähtee).
EBBA FLEMING.
Ah, kuolonkellot! —
Oi armoa!… ei, voiton lisäks ei
Hän saata ryöstää kyynelt' äidin kurjan.
PIISPA.
Se helmaan valakaa sen ystävän,
Jok', ehkä kovin koitteleekin meitä,
Tok' unheesen ei nöyrää mieltä heitä.
EBBA FLEMING.
Mua kummullen nyt viekää. — Kiitos, rauhaan
Nyt tahdon jäädä. Menkää, sitä toivon.
PIISPA.
Ma tahtoanne kunnioittaa tiedän.
Jos tarvitsette, lähell' olen tässä. (lähtee).
Kymmenes kohtaus.
EBBA FLEMING (yksinään kunnaalla. Turun kaupungin kansaa kulkee vähän päästä näyttämön perän poikitse).
EBBA FLEMING.
Kuin huoletonna juhlapuvussaan
Nuo joukot käy. Meit' ei nyt kukaan kuule.
Vaan kellot yksin kuuluu. Hautaan soittaa
Ne kaiken sen, mit' armast' oli mulla.
Nyt sammuu kunniamme viime loisto,
Nyt murtuu viime jäännös vallastamme,
Nyt suvustamme viimeinen käy kuoloon,
Ja se mun ainoa on poikani;
Ja hauta, johon vaakunamme särkyy,
On mestauslava! — Meit' ei kuule kenkään.
Ei edes Luoja. Taivasta mun sielun'
Ei saavuta. Maan puoleen vaan se horjuu.
(kallistuu kummun puoleen, peittäen kasvonsa).
Yhdestoista kohtaus.
EBBA FLEMING. KATRI.
KATRI (nousee kummulle Ebba Fleming'in takana).
Siis tuli vihdoin koston päivä. Katso! —
EBBA FLEMING (äskeisessä asemassaan).
Ken on se? — Neuvo mulle rukous,
Mi taivaan saavuttaisi.
KATRI.
Nosta silmäs!
EBBA FLEMING (nostaa silmänsä).
Ah! sama vaimo!
KATRI.
Nouse ylemmäksi,
Käy katsomaan kuin kuolee poikas!
EBBA FLEMING.
Mitä
Tein sulle, ettäs näin mua sorrat?
KATRI.
Mitä
Tein minä, että sä mun sorrit?
EBBA FLEMING.
Lähde,
Jos olet äiti! —
KATRI.
Minä kerran olin,
Mit' olet sinä nyt, nyt minä olen
Mit' olit sä.
EBBA FLEMING.
Erici!
KATRI.
Puolisosi
Vei isäni ja puolisoni hengen.
EBBA FLEMING.
Erici! (Kellon soitto taukoo).
Kahdestoista kohtaus.
EDELLISET. Piispa EERIKKI SOROLAINEN (tulee sisään).
KATRI.
Ja nyt pois on poikas.
EBBA FLEMING.
Voi!
KATRI.
Ja minun poikan' teille surman toi.
PIISPA.
Vait, ken sä lienetkin, ja muista; kosto
Ei ole ihmisen.
Kolmastoista kohtaus.
EDELLISET. HERTTUA. SCHEEL. HERRASMIEHIÄ, herttuan seurueesen kuuluvia.
Turun KANSAA. SOTAMIEHIÄ. DANIEL HJORT.
HERTTUA.
Nyt päättyi työmme.
Mut ennenkuin me jätämme tän paikan,
Joss' ompi valtakunnan rauhan hinnaks
Niin paljon verta täynnyt vuodattaa,
Yks toimi mull' on tehtävänä vielä.
Käy viereheni, Daniel Hjort! Jos työsi
Teit suosion tai kullan pyynnöstä,
Niin, vaikka henkeni ja linnan sillä
Sa pelastit, sun hylkäisin ma töines;
Mut tekoos kun ma entist' elämääsi
Ja sukukuntas sortotilaa vertaan, —
En tätä kansaa rakastanut ois,
Sen mökeiss' olisin ma viekastellen
Vaan istunut, jos kiroisin sua. — Ota
Siis kädestäni isäs sormus jälleen,
Ja jott'ei mikään entisaikain muisto
Nimeesi jäisi, valikoitse uus,
Ja jott'ei herjata sua kenkään tohtis,
Saat tämän miekan. Niin sa sitä käytä
Ett' Ilkan poiasta saan kunniaa!
DANIEL HJORT (ottaa vastaan miekan, silmäellen yleisön puoleen.
Itsekseen).
He kuin mua katsovat!
KATRI.
Mun poikan'!
DANIEL HJORT.
Äiti!
Nyt rintaas minut paina, peitä pääni,
Ett' ei mua kukaan nää, se povees peitä,
Ja lemmi mua, lemmi!
EBBA FLEMING.
Hän — tuon poika!
Se tott' on siis. Jos vanhurskas on taivas,
Miks minuun vaan sen kosto lankee!
(Hälinää ja liikettä kansan joukossa).
Neljästoista kohtaus.
EDELLISET. KANTAJIA (kantaen paaria, joilla Sigrid Stålarm makaa valkoiseen hameesen puettuna, kultakoruja otsalla; meriheiniä on hameesen istunut ja takertunut kiharoihin). OLAVI KLAUNPOIKA (astuu kansan joukkoon).
YKSI KANTAJISTA (sisään astuessaan).
Tilaa!
HERTTUA.
Uponnut tyttö!
SCHEEL.
Tytär Stålarmin!
DANIEL HJORT.
Ah! Hän se on! (äänettömyyttä). Noin kävikö sun sitten! (hurjasti) Pois! kuolleet viekää maille kuollehitten!
(Kantajat vievät pois paarit).
DANIEL HJORT (äidilleen).
Nyt, äiti, onnellinen ollos taas!
Kaikk' katkeruus nyt poista rinnastas,
Kaikk' entisaikain synkät muistot poista!
Kas herttuaa! Kas, päivä kirkas loistaa!
Nyt kosto, viha, vaiva, kaikk' on mennyt!
Nyt uudestaan sun tähtes elää saan.
Mit' ollut on, se saata unheesen nyt.
Työt jalot mielessäni hehkuu vaan.
KATRI (keskeyttäen).
Sua pahoitinko?
DANIEL HJORT.
Mua? Ethän vainen!
Sit' aikaa muistaa vaan, mi vihdoin koittaa
Ja kansaa, joka vapauden voittaa! —
Pahaako — mulle? Ei! Mua kutsuu maine,
Ja valmis olen sitä nauttimaan.
OLAVI KLAUNPOIKA (käsi miekan kahvassa).
Kun täys' on vilja, niin se leikataan.
DANIEL HJORT (Katrille).
Ma toimiin ryhdyn uljaan', uhkamiellä.
Viel' en mä murru. Voimaa mull' on vielä.
Ja pääni minä pidän pystyssä!
OLAVI KLAUNPOIKA (lävistää Daniel Hjortin sydämen, niin että tämä kaatuu).
Tuoss' — oikean saat palkkas, pettäjä!
DANIEL HJORT.
Ah! —! —! Voi! (kuolee).
KATRI.
Mun poikan'!
HERTTUA.
Ken se oli?
OLAVI KLAUNPOIKA.
Fleming.
HERTTUA.
Se päällä maan sun työs' on viimeinen!
(antaa sotamiehille merkin tarttumaan kiinni Olavi Klaunpoikaan).
OLAVI KLAUNPOIKA.
Se ennalt' oli tietty uutinen!
(lähtee sotamiesten seurassa).
KATRI.
Laps! herää!
EBBA FLEMING (itsekseen).
Hän on Herran tuomiolla!
KATRI.
Mun syyn' on tuo! Voi kuollut! — Mieli murtuu.
Mun poikan'! Ota minut kuoloon myötäs!
HERTTUA.
Noin tahtonut en palkita ma työtäs.
Sä portaaks tulit valtiaalle vainen,
Ja murruit heti, jalo nuorukainen. —
(torven toitotuksia kuuluu).
Nyt kuule kansa! Torvet kutsuu meitä,
Mua valtahan, ja rauhan toimiin teitä!
EERIKKI PIISPA.
Oi Luoja! Onko tarpeen että kaikki
Maailman tuet, rakkaus, kunto, maine
Ja rehellisyys, horjuvat kuin ruoko,
Ja tuhansittain sydämiä särkyy,
Jott' etehenpäin tuuman verran vaan
Maailma liikahtaisi radallaan.