Daniela

XI

Daniela vietti rauhattoman yön. Seuraavana aamuna hän nousi varhain, ja syötyään aamiaista hän istahti kirjoituspöytänsä ääreen, otti kirjepaperiarkin esille ja kirjoitti seuraavat rivit:

'Rakas isä!

Minulla on tarve avata sinulle ääriään myöten täyden sydämeni.

Sinä olet ainoa uskottuni, isä. Sinun kädestäsi minä otin vastaan ensimäisen puolisoni, joka teki minut syvästi onnelliseksi, joskaan en hänen kauttaan oppinut tuntemaan yhtä elämäniloa — minä tarkoitan intohimoisen elämän iloa. Mutta sen, minkä elämäni kevät minulta kielsi, sen kesäni nyt tarjoo minulle, voimakkaasti tuoksuavana tuhatlehtisenä ruusuna… yksi lehdistä on hänen katseensa, toinen hänen äänensä sävy — kolmas oman sydämeni sykähdys — ja centifolian suljetussa kuvussa hänen — suutelonsa on puhkeava, ja suloisen polttava autuus —'

Daniela keskeytti kirjeensä. Sitten hän repi rikki arkin ja viskasi sen paperikoriin. —

"Olenko aivan hullu — kirjoittaako kukaan nyt tuolla tavalla isälleen — järkevälle vanhalle herralle?"

Hän otti uuden arkin esille.

"Sinä tiedät, rakas isäni ja ystäväni", alkoi hän uudelleen, "että palasin suureen maailmaan aikeissa mennä uusiin naimisiin. Ja jo tänään voin ilmoittaa sinulle, että olen tehnyt valintani. Onko valintani järkevä, kysyt sinä? — Yhtä järkevä kuin joen valinta sen syöksyessä mereen; kuin salaman valinta, joka iskee ukkosenjohdattimeen —"

"Totta tosiaan", sanoi Daniela keskeyttäen vielä kerran kirjeensä, "tänään en osaa järkevästi kirjoittaa. Olisipa se hauska ilmoitus järkevälle isälle, että hänen tyttärensä on mennyt kihloihin luonnonvoimien pakosta!"

Hän repi tämänkin arkin ja alotti kirjeen kolmannen kerran:

"Rakas isä, täten ilmoitan sinulle, että olen onnellinen morsian."

"Morsian — olenko sitä todellakin?" keskeytti Daniela jälleen kirjeensä; "herra de Trélazure ei ole vielä kosinut minua — jos hän kosii minua, niin suostunko hänelle noin vaan ilman muuta? — Tämä ilmoitus on aivan liian aikainen." Ja tämäkin arkki seurasi edeltäjiään paperikoriin.

Daniela vajosi mietteisiinsä.

"Nuoli on osunut minuun — se on selvä. Mutta minun pitää olla varuillani. Käteni, koko tulevaisuuteni minä annan jo ajatuksissani — miehelle, joka ei vielä lainkaan ole sitä pyytänyt" — ylpeä rouva punastui tätä ajatusta — "ja miehelle, jota en ensinkään tunne, josta minä yleensä en tiedä, onko hänellä sydäntä lainkaan. Ja koko elämän ajaksi… kysymyksessä ei ole vain lyhyt huumauksen hetki — aviopuolisoiden tulee olla ystäviä, tovereita kaikissa ajatuksissaan ja pyrinnöissään… niinkuin Harald ja minä olimme. Meidän suhteemme oli tosin vapaa intohimosta; mutta enkö todellakaan voisi intohimoa vastustaa?… Tunnen olevani hirveän heikko… jos sellainen hetki kuin eilinen uudistuisi… jos me silloin olisimme kahden ja hän tulkitsisi sanoin kuuman katseensa tarkoitusta ja kysyisi minulta: 'Rakastatko minua?' — voisinko silloin tehdä muuta kuin panna alttiiksi tulevaisuuteni saadakseni vastata hänelle: 'niin, minä rakastan sinua!'? — Ei, ei, minun täytyy olla vahva. Oma arvoni ja myöskin hänen onnensa vaatii, että asetan vaatimukseni korkealle. Meidän täytyy ensin oppia rakastamaan toisiamme, ennenkuin sidomme kohtalomme yhteen; tänään me olemme rakastuneet, mutta se riittää ainoastaan — vaihtoehtoa varten, jota minä, kunniallisena naisena en saa edes ajatella… Entäs Daliani! — Kevytmielisesti en saa antaa hänelle uutta isää… Mitäpä jos hän — luostarikasvatus näyttää olevan hänen ihanteensa — vaatisi, että sydänkäpyni lähetettäisiin nunnien kasvatettavaksi?"

Siten Daniela tuumi vielä kauan sinne ja tänne ja tuli siihen päätökseen, ettei hän vastaisi ajattelemattomasi myöntyen siihen naimatarjoukseen, joka hänelle varmaan tehtäisiin. Vielä hän itse sekä hänen tulevaisuutensa oli hänen omassa vallassaan — siitä hänen ei pitänyt sokeasti luopua.

Päivä kului. Joka hetki Daniela odotti naapurinsa tuloa, mutta häntä ei kuulunutkaan. Nuori rouva ei ollut astunut ainoatakaan kertaa pengermälle eikä edes parvekkeelle, sillä hän ei tahtonut nähdä kreiviä sieltä käsin ja vaihtaa jokapäiväistä tervehdystä hänen kanssaan. Hän istui salissa käsityö kädessä — lukea hänen oli mahdotonta — ja ajatuksissaan hän oli jo kymmenet kerrat kuvitellut tuota kohtausta, joka nyt seuraisi: Trélazure astuisi sisään — kosisi — ja hän vastaisi vaatien ajatusaikaa, pyytäen saada harkita asiaa vielä useita kuukausia.

Pari kertaa hän tuli häirityksi; Rimmerspergin naiset tulivat vieraisille ja samoin kaunis rouva von Lacher. Mutta he eivät viipyneet kauan. Sitten palvelija toi sisään päivän sanomalehdet. Mutta hän ei edes avannut niitä. Mitä ulkomaailma koski häneen? Kukapa voisi nähdä tähtien kimmeltävän, seisoessaan tanssisalin kattokruunun alla, ja kukapa välittäisi valtiollisista ja kirjallisista kysymyksistä ulkona maailmassa, kun omassa sydämessä oli selviteltävä elämänkysymyksistä kaikkein suloisin ja tärkein?…

Kello oli jo kuusi iltapuolella, aika, jolloin Danielan oli tapana lähteä ajelulle, eikä odotettu vieras vieläkään ollut saapunut.

Palvelija ilmoitti, että hevoset olivat valjaissa, sillä Daniela ei ollut muistanut antaa vastakäskyä. Samassa vähäpätöinen nainen astui sisään hattu päässä ja viitta hartioilla.

"Oletteko odottanut jo minua, rakkaani? Vaunut ovat jo oven edustalla… mutta ettehän te ole vielä pukeutunut?"

"Minun ei tänään tee mieleni lähteä ajelulle, rakas kreivitär. Tiedättekö mitä? Ottakaa Giulietta mukananne ja lähtekää ajamaan ilman minua!"

"Silloin pitäisi minun ottaa myös äiti mukaan, ja se käy yli voimieni. Miksikä te ette tahdo itse tulla? Ilma on niin ihmeen ihana; tänään varmaankin koko Baden on liikkeellä!"

"No hyvä; minä pukeudun vain nopeasti ja me lähdemme sitten."

Daniela oli muuttanut mieltään. Tähän aikaan ei Trélazure kuitenkaan saapuisi, sillä hän tiesi Danielan aina olevan ajelulla; ja jos hän tänään jäisi kotiin, niin näyttäisi siltä, kuin hän olisi sen tehnyt Trélazuren tähden, ikäänkuin hän odottaisi häntä. Varmaankin hän oli päättänyt tulla illalla; hän tahtoi luultavasti nähdä hänet samaan aikaan jälleen, kuin he eilenkin olivat ilmaisseet toisilleen salatut tunteensa; saman illakon tuoksun tuli tuntua penkereellä, saman kuutamon kirkastaa taivasta — äkillinen toivo leimahti hänessä, mutta hän karkoitti sen nopeasti, muistaessaan aamuisia hyviä päätöksiään. "Minä en ota häntä vastaan, jos hän tulee illalla — tai ainakin pitää muita vieraita olla läsnä — niin ainakin luulisin — mutta sittenkin? — Ei, jos olen yksin, niin en ota häntä vastaan… mutta nyt tahdon ainakin nähdä hänet kaukaa — varmaankin hän on kävelemässä Helenenstrassella." — Ja ääneensä hän sanoi: "Nouskaa sillä välin vaunuihin, kreivitär. Parissa minuutissa olen valmis."

Danielan astuessa portaita alas seisoi Franz Stern siinä. Daniela ei vastannut hänen tervehdykseensä, vaan katseli häntä niin jäykästi ikäänkuin hän ei olisi tuntenut häntä.

Stern oli odottanut, että rouva Dormes ojentaisi hänelle kätensä ja puhuttelisi häntä, ja siksi hänen käytöksensä koski häneen kipeästi. Olisikohan tuo rakastettava nainen käynyt ylpeäksi? Tahtoiko hän osoittaa köyhälle tuntiopettajalle, missä hänen paikkansa oli ja rangaista häntä, koska hän oli uskaltanut asettua hänen tielleen?

Sitä ei Daniela tosiaankaan ollut ajatellut. Hän ei ollut tuntenut Sterniä luodessaan tietämättään katseensa häneen, niinkuin joskus voi sattua, kun ajatukset ovat johonkin määrättyyn asiaan kiintyneet. Vasta kun vaunut olivat jonkun matkaa vierineet, nousi äskeinen kuva hänen eteensä; ja vasta nyt mielikuvituksessaan hän huomasi tervehdyksen, sekä tunsi tervehtijän.

"Oi, tuota kelpo mies rukkaa, miten epäystävällisesti kohtelinkaan häntä… Minun täytyy hyvittää se huomenna, sillä panen arvoa tuon miehen ystävyyteen. Onpa minulla sentään ollut hyvä onni, kun olen tavannut kaksi ihmistä, joista toinen on kyennyt kahlehtimaan sydämeni, toinen sieluni… Mutta eikö olisi ollut parempi, jos ne olisivat yhdistyneet yhteen ja samaan henkilöön? — Eikö sen, jonka omaksi antaudun, pitäisi voida kokonaan tyydyttää minua, vaatia sekä sieluni että sydämeni kunnioitusta, herättää rakkautta, kaipausta ja luottamusta minussa?…"

"Mutta Daniela, mikä teidän on? Teidän ajatuksenne näyttävät olevan peninkulmien päässä. Te ette edes vastaa vastaantulijoiden tervehdyksiin; ettekö tuntenut parooni Zollernia?"

Daniela heräsi unelmistaan.

"Parooni Zollern? — En huomannut ketään!"

"Ettekö luule minun näkevän teidän lävitsenne? Te ajattelette
Trélazurea; tunnustakaa pois vaan."

"Niinkö arvelette?" naureskeli Daniela punastuen.

"Olkaa varoillanne; minun luullakseni tuo ranskalainen vain liehakoitsee!"

"En ymmärrä…"

"No, olettehan te leski ja vapaa… Kaikkein onnellisin asema maailmassa on sittenkin nuorella ja rikkaalla leskellä!"

"Sen jälkeen onnellisimmassa asemassa on säätiöneiti [= aatelisnaisten apulaitoksen jäsen] — mitä vapauteen tulee."

"Ikävä kyllä jouduin vasta neljänkymmenen vuoden vanhana säätiölaitokseen — en koskaan ole myöskään ollut kaunis — mitä hyötyä minulla siis on vapaudesta?"

"Ah, niinkö te tarkoitatte? Mutta nähkääs minä en tahdo vapauttani käyttää muulla tavalla kuin luopumalla siitä jälleen, kunhan löydän jonkun joka mielestäni on sellaisen lahjan arvoinen."

"Ja te aiotte mennä naimisiin kreivi Trélazuren kanssa?"

"Toistaiseksi, rakkaani, ei siitä vielä ole ollut kysymystä…"

"Sepä olisi kuitenkin kaikkein suurin tyhmyys, minkä te voisitte tehdä. Naittakaamme hänet mielemmin Giuliettalle, jos teillä ei ole mitään sitä vastaan —"

"Minulla on paljonkin sitä vastaan, että ihmiset antavat naimisasioissa neuvojaan toisille. Naiminen, jos mikään, on kahden asia ja kolmannen korvapuusti, niinkuin sanotaan."

"Nuo sanat ovat aiotut minulle nuhteiksi. Tästä lähin en kiellä teitä ottamasta tuota ranskalaista tuulihattua —"

"Kreivitär!"

"Tehän aivan kalpenette vihasta. Hän on ihastuttava ihminen — teidän sijassanne en kohtelisi häntä julmasti, mutta mennä naimisiin…"

"Kreivitär!"

"No, nyt teidän äänenne ilmaisee siveellistä kauhua. No niin, oikeassa te olettekin. Minä ehkä ensimäisenä päivittelisin ja levittäisin juorua eteenpäin, jos sanottaisiin, että te suositte kaunista ranskalaista. Mutta mitä juoru oikeastaan merkitsee? Maailma tarvitsee sitä ravinnokseen!"

"En koskaan tahallani tule tarjoamaan lisäystä tähän maailman ravintoon, kreivitär Barthen. Olen ylpeä enkä tahdo kenenkään edessä punastua — en edes rakastettuni edessä, joka tavallisesti ensimäisenä on valmis halveksimaan heikkoa naista; en varsinkaan tyttäreni edessä, jonka kunnioitus tulee olemaan vanhuuteni ilo!"

"Te ajattelette jo vanhuutta — niin nuori kuin olette? Tosiaankin, kun näkee teidän tuolla tavalla kalpenevan ja punastuvan — ja sen lisäksi kun ottaa huomioon loistavat silmänne ja koko olentonne — varsinkin siitä saakka kun olette rakastunut — niin ei uskoisi teitä kuin korkeintaan yhdeksäntoista-vuotiaaksi. — No — nyt me ajoimme Schimmerin ohitse. Siellä hän ei ole. Eikö hän tänään yleensä ole ollut näkyvissä? Päivällisaikana hän ei ollut puistossa myöskään… Oliko hän teidän luonanne?"

"Kreivi Trélazureko? Ei!"

"Tuolla kujanteella hän luullakseni onkin. Tuo pitkä harmaassa puvussa —"

"Ei, hän se ei ole."

"En tahdo kiistellä vastaan. Tosin te olette likinäköisempi minua, mutta kun on kysymyksessä rakkauden esine, niin rakastuneet näkevät kymmenen peninkulman päähän."

Ajomatka päättyi ilman että Trélazure sattui näköpiiriin. Kello seitsemän Daniela palasi kotiin. Hän tahtoi pidättää kreivittären päivällisillä luonaan siltä varalta, ettei hän olisi yksin, jos toivottu ja pelätty vieras illan kuluessa saapuisi. Mutta kreivitär oli pyydetty muualle eikä ottanut kutsua vastaan.

Syötyään yksin päivällistä Daniela meni tyttärensä huoneeseen. Tuskin hän oli neljännestunnin ajan jutellut Dalian kanssa, kun palvelija ilmestyi ovelle.

"Herra, joka eilen oli täällä päivällisillä, on tullut. Hän odottaa pengermällä."

Kuuma verivirta kohosi Danielan poskiin.

"Oi, miten minä häntä rakastan!"

Hän näki ajatuksissaan hänen nojautuvan pylvääseen samoinkuin eilen… jos hän nyt menisi pimeälle pengermälle, ja Trélazure levittäisi käsivartensa häntä vastaan — niin hän vaipuisi hänen syliinsä. Hän katsahti Daliaan, ja kääntyen palvelijan puoleen hän sanoi:

"Sanokaa, että olen jo vetäytynyt huoneeseeni; huomenna aamupäivällä olen tavattavissa."

Palvelija poistui, ja Daniela sulki kiihkeänä pienokaisen syliinsä.

"Rakas, rakas lapsi — sinä olet sittenkin minun suurin onneni!"

"Oi, äiti kulta — kiitos, kiitos —"

"Sinä kiität minua suuteloistani, Dalia; et tiedä, mistä sinulla juuri oli syytä kiittää minua!"

Palvelija palasi takaisin ja ojensi hänelle pari kirjaa.

"Herra jätti armolliselle rouvalle tämän käärön."

Daniela otti sen käteensä; käymäkortti seurasi mukana.

"Mitä", huudahti hän, "parooni Zollernko se olikin? Miksi ette sanonut sitä heti?"

"Sanoinhan minä, että siellä oli sama herra, joka eilen oli päivällisillä — en tiedä hänen nimeään. Toinen herra, nuori ranskalainen kreivi" — lisäsi palvelija omasta alotteestaan — "matkusti tänä aamuna Wieniin. Hänen kamaripalvelijansa ei odota häntä palaavaksi ennenkuin viikon kuluttua; hän on —"

"Hyvä!" katkaisi Daniela palvelijan puheen ja päätään nyökäyttäen antoi hänelle merkin poistua.

Matkustanut pois! Tänään! Yrittämättäkään tavata häntä jälleen — oliko hän niin suuresti erehtynyt, eikö hän ehkä rakastanutkaan häntä? —

"Hyvää yötä, Dalia. Jo riittää, riittää" — kun pienokainen tahtoi jälleen syleillä häntä yhtä kiihkeästi kuin äskenkin — "päästä minut, minulla on päänsärkyä… Ernestine, lähettäkää kamarineitsyt huoneeseeni — makuukamariin — tahdon panna maata."

* * * * *

"Pappos, sinä näytät tänään niin surulliselta; mikä sinua vaivaa?"

Isä ja poika istuivat huoneessaan yksinkertaisen illallisensa ääressä. Kaiken iltaa Franz Stern oli istunut synkästi eteensä katsellen ja vastannut Alfredin puheluyrityksiin vain yksitavuisesti. Vasta suoranaiseen kysymykseen hän vastasi huoaten:

"Se on totta, Affi, minä olen harmistunut ja minä selitän sinulle syyn siihen. Meidän 'kaunis haltijattaremme' on loukannut minua."

Hän kertoi, miten rouva Dormes ei ollut vastannut hänen tervehdykseensä.

"Katsoppas, lapsi", lisäsi hän, "sinun pitää koettaa tulla kuuluisaksi tai rikkaaksi, jos tahdot, että tämän maailman suuret kohtelevat sinua ystävällisesti!"

"Tai vieläkin parempi, en yritä lainkaan päästä heidän pariinsa. Mutta eihän haltijattaremme ole mikään arkkiherttuatar, enkä siis ymmärrä miksi hän kohtelisi sinua ylpeästi?"

"Minä olen juutalainen, ja vielä lisäksi köyhä juutalainen.
Juutalaisella täytyy olla miljoonia, jotta hän olisi seurakelpoinen.
Tai pitää olla runoilija, sellainen kuin Heine, tai soittotaiteilija
niinkuin Meyerbeer —"

"Tai halveksia sellaisten ihmisten seuraa, jotka yhä ovat noin ennakkoluuloisia."

"Affi, sinä olet tänään paljoa järkevämpi kuin minä!"

"Minä toistan vain sinun omat opetuksesi, ja sinä puhut noin katkerasti vain siksi, että olet loukkaantunut."

"Olet oikeassa. Minun mielipiteeni ei olekaan se, että me juutalaiset seisoisimme alhaisemmalla asteella kuin muut ja että meidän tulisi mielettömien ihmisten halveksumisen johdosta osoittaa muuta kuin halveksumista. Mutta tämän herttaisen, henkevän naisen puolelta tällainen kohtelu hämmästytti minua, loukkasi minua suorastaan… Mene nyt nukkumaan, Affi, minä kirjoitan vielä teostani… Työ on paras surun lääke."

"Voisinhan minäkin vielä kirjoittaa pienen aineen —"

"Ei, sinä näytät tänään väsyneeltä; parempi, että lähdet levolle. Hyvää yötä, lapseni, pieni, rakkahin ystäväni!"

XII.

Seuraavana päivänä ei Daniela ollut tyttärensä tunnilla läsnä. Tunnin jälkeen hän kutsui kuitenkin herra Sternin luokseen. Tämä oli valmistunut siihen, että hän saisi nyt eronsa.

Hän tunsi kalpenevansa astuessaan saliin. Huoneen nurkkaan oli siirretty pöytä, ja kaksi tuolia sen viereen; oikea koulupöytä, joka oli täynnä kirjoja ja vihkoja.

Daniela astui käsi ojossa tulijaa vastaan.

"Rakas herra Stern, mitähän te eilen ajattelitte minusta?"

Tämä odottamaton ystävällisyys teki Franzin niin onnelliseksi, että hän suuteli ilahtuneena ojennettua kättä.

"Minä olin niin hajamielinen", jatkoi Daniela, "etten nähnyt teitä lainkaan, vaikka luultavasti sittenkin näin teidät, koska jälkeenpäin muistin sen tosiasian, että seisoitte tervehtien edessäni, ja minä itse vain tuijotin teihin."

"Mutta armollinen rouva — sallikaa minun tehdä tämä huomautus — varmaankin teillä oli jokin hyvin mieluisa ajatus, koska se saattoi siinä määrin kiehtoa teitä."

"Niin, hyvin mieluisa, ja hyvin mieletön. Tänään se on kokonaan haihtunut."

Daniela puhui totta. Hän luuli jälleen vapautuneensa tuosta lemmenpaulasta.

Tällaiset keskeytymiset sattuvat useinkin heräävän intohimon ensiaikoina. Katse, äänensävy, selittämätön sähkövirta, joka kulkee toisesta toiseen, voi kahlehtia ihmisen kokonaan; mutta äkkiä tämän tenhon rikkoo vastakkainen vaikutus — epäystävällinen sana, vastenmielinen kasvojenilme, omituinen, toisesta toiseen kulkeva kylmä tuulahdus — ja ihminen on jälleen vapaa; lähestyminen riittää kiristämään jälleen taikasidettä, hetkellinen ero löyhentää sen uudestaan; ja sitten sitä kieppuu sinne ja tänne, milloin vangittuna, iloiten kahleistaan, milloin vapaana, riemuiten vapaudestaan.

Danielan loukattu ylpeys oli tällä hetkellä siirtänyt hänet viimeksimainittuun tilanteeseen. Että Trélazure saattoi siten matkustaa pois tuon hetken jälkeen, jolloin he olivat sanattomasti paljastaneet sydämensä tunteet, loukkasi hänen turhamaisuuttaan ja arvoaan — näistä molemmistahan ominaisuuksista niin sanottu ylpeys on kokoonpantu — ja koska loukkauksen iskemä haava kirveli kipeämmin kuin rakkauden tuottama, niin luuli hän jälkimäisen kadonneen.

"Nähkääs, herra Stern, olen ottanut esille vakavimmat kirjani sekä vihkoja aivan kuin koulutyttö, siltä varalta että minun tulee kirjoittaa jonkunmoisia aineita tai muistiinpanoja. Mitä te olette tuonut minulle?"

"Minäkö? En mitään, armollinen rouva, sillä eilisen käytöksenne johdosta en uskaltanut enää toivoa, että te haluaisitte toteuttaa suunnitelmaanne. Jos sallitte, niin käyn ottamassa ohjelman, jonka toissapäivänä panin kokoon. Minä arvelin näet, että meidän opiskelumme — jotta se ei muuttuisi vain tavalliseksi keskusteluksi — olisi järjestelmällisesti suunniteltava ja sitä tarkoitusta varten tein oikean ohjelman."

"Siis eilen niin täynnä innostusta ja tänään piditte minua jo uskottomana? Ja mistä syystä te luulitte minun aikovan vetäytyä pois, laiskuudestako ehkä?"

"Ei, vaan ylpeydestä!"

"Kopeudesta, tarkoitatte te — sillä ylpeys on jotain aivan toista — minä iloitsen, että minussa on ylpeyttä, sillä se on minun tukeni; — mutta häpeäisin olla kopea. Älkää käsittäkö minua toiste väärin! Olisipa se toivoton vastalaulaja näissä henkisissä dueteissa, joka olisi siksi typerä — muuta sanaa minun on mahdoton keksiä — että hän käyttäytyisi kopeasti. Käykää siis hakemassa ohjelmanne. Se herättää jo uteliaisuuttani."

Poistuttuaan muutamiksi minuuteiksi palasi Stern takaisin mukanaan huolellisesti viivoitettu, siististi kirjoitettu ja eri osastoihin jaettu paperiarkki. Rouva Dormes tarkasteli sitä.

"Tosiaankin", sanoi hän, "tämä on järjestelmällistä: kullekin eri opinhaaralle oma määrätty työaikansa, maailmanoppia, viisaustiedettä, kirjallisuutta ja niin edespäin. Jos perusteellisesti seuraan suunnitelmaa, niin kieltämättömästi tietoni suuresti lisääntyvät."

"Eivätkä minun sen vähemmän, armollinen rouva. En tahdo mitenkään tekeytyä miksikään viisauden lähteeksi, josta kaikki ne asiat, jotka ohjelmassa ovat mainitut, ilman muuta kumpuilisivat esiin. Kirjoista meidän kummankin tulee tietoja ammentaa; mutta paljoa enemmän tietoja me saamme yhdessä lukien kuin jos kumpikin opiskelisi erikseen; sillä ajatustenvaihdon kautta kehittyvät meidän mielipiteemme ja me teemme huomioita, jotka yksin lukien eivät koskaan selviäisi."

"Niinkuin näen", sanoi Daniela tarkastellen vieläkin ohjelmaa, "tulee minun hankkia muutamia kirjoja… Me voimme yhdessä sitten laatia luettelon ja minä tilaan ne vielä tänään Wienistä. Katsokaapa sillä välin, eikö minun varastostani löytyisi jotakin, jota voisimme käyttää."

Stern tarkasteli pöydällä olevien kirjojen nimiä.

"Kas, Herbert Spencer, Tylor, Bain, siinähän meillä on uudempi englantilainen filosofinen koulu edustettuna; oletteko te siihen perehtynyt, armollinen rouva?"

"Perehtynyt olisi liiaksi sanottu. Minä tunnen heitä hiukan ja aavistan niitä suuria totuuksia, joita he ovat kutsutut ilmoittamaan. Olettehan tekin Darwinin kannattaja?"

"Hyvinkin innokas, armollinen rouva. Jos olisi olemassa Darwinin palvelusta, niin tahtoisin olla sen ylimmäisenä pappina. Minä jumaloin tuota miestä, joka uutteralla tutkimuksellaan, järkiperäisellä ajatuskyvyllään on laskenut perustuksen maailmankäsitykselle, joka ihmishengen kehityshistoriassa merkitsee tähänastista suurinta käännekohtaa."

"Minä ymmärrän nyt, miten tuo mies, joka voi herättää näin tulista rakkautta, voi olla myöskin yhtä kiihkeästi vihattu. Mutta minä iloitsen, että meidän mielipiteemme tässä suhteessa käyvät yhteen. Tosin en tähän asti ole tuntenut yhtä kiihkeää Darwinihailua kuin te; mutta ehkäpä te saatte sen minussakin yhtä palavasti liekehtimään. Se olisi minulle mieleen; kaikki ihailu herättää ihmisessä itsessään onnelliseksi tekevää, sydäntäavartavaa hartautta."

"Se juuri on oikea sana, armollinen rouva: hartautta. Ja meidän aikanamme, jolloin kaikki epäjumalat horjuvat ja kaikki tarut katoavat, voi meidän hartautemme kohdistua vain yhteen jumaluuteen, joka hitaasti paljastuu silmiemme edessä — minä tarkoitan totuuteen. Siksi voidaan jokaista, joka rohkealla kädellä kohottaa harsoa — vaikkapa kuinkakin pienessä määrässä — sanoa profeetaksi. Me saamme kai sanoa, puhuessamme luonnon ihanista laeista, maailman alituisesta edistymisestä, kaikkien yhä täydellisemmiksi kehittyvien erilaisten lajien yhtenäisestä syntymisestä — me saamme kai sanoa: totuus on suuri ja Darwin hänen profeettansa!"

"Teidän vastustajanne väittäisivät tämän johdosta, että teidän profeettanne on julistanut melko surullisia lakeja: ikuista taistelua, tuskaa ja kuolemaa; vahvemman voittoa heikomman yli ja lopulta heikomman täydellistä tuhoamista."

"Se ei ole sen surullisempaa kuin kirkon julistama oppi käärmeen voittamisesta, johon myös liittyy kuolemaa ja tuskaa, — niin paljon kuolemaa, että Jumalan itsensä täytyi heittää henkensä ristillä. Elämä ja kuolema on nyt kerta kaikkiaan olemassa maailmassa, sitä ei voi mikään filosofia, olkoon se miten optimistinen tahansa, tehdä tyhjäksi. Eikö vapahduksen oppi sano meille, että tuska kannustaa taisteluun ja taistelu viittaa meille voittoisan tien täydellisyyteen? Sillä voitto tulee voimakkaamman osaksi, ja se joka on voimakas, on myös parempi — hyve — virtus — merkitsee voimaa."

"Tähän teidän vastustajanne sanoisivat harmistuneina: Mitä! Asetatteko te raa'an voiman hyveen tasalle; teidän mielestänne siis gladiaattori seisoo korkeammalla kuin Virgilius, ja haukka on parempi kuin kyyhkynen?"

"Niinkauankuin ihmiskunta on vielä alkuasteellaan ja jaettuna heimoihin, joiden olemassaolo riippuu sotaonnesta, niin kauan voimakas nyrkkitaistelija seisoo todellakin korkeammalla asteella kuin uneksiva runoilija; tarvitaan jo kehittyneempää yhteiskunnallista sivistystä antaakseen nerolle etusijan ennen uljuutta; sellaisessa ympäristössä on taasen nero voimakkaampi, ja hänessäkin siis voima pääsee voitolle — joskaan sitä ei tarvitse nimittää raa'aksi voimaksi. Yleensäkin tuollainen kieleen siirtynyt adjektiivi voi viedä harhaan koko ajatuksenjuoksun. Tässä käsitteet 'raaka' ja 'voima' yhdistettyinä, jotka te panitte minun vastustajani suuhun, olivat saattaa häpeään minun uskoni voiman jalosta voitosta. Väitellessä täytyy, ennenkuin tekee tyhjäksi vastustajan koko väitteen, ensiksi kärsivällisesti yrittää kuristaa yksityiset sanat."

"Te puhutte ikäänkuin rauhallinen väittelykin olisi veristä taistelua!"

"Nuo ovat taaskin sanoja, armollinen rouva, jotka eivät sovellu yhteen: 'rauhallinen' ja 'väittely'. Maailmaa hallitseva olemassa-olon laki määrää myöskin mielipiteiden kehityksen ja levenemisen. Siksi nekin ovat aina kiistassa keskenään — toinen hävittää toisen, missä ikänä vain voi. Kaksi ihmistä, jotka kiistoineen astuvat tämän taistelun arenalle, eivät mitenkään voi ajatella rauhallisesti toisiaan. Toinen, joka sanoo valkea, tahtoo tuhota toisen mustan, ja mustalla ei ole mitään muuta toivetta, kuin mustata toisen valkean. Koska kumpainenkaan ei koskaan onnistu, niin tahtovat molemmat kuitenkin murskata, tuhota toisen mielipiteen, ja kun sekään ei onnistu, niin ainakin pilkata, häväistä ja nöyryyttää toista; missä rauhallisuudella silloin on sijansa?"

"Sattuu joskus sittenkin", sanoi Daniela, "että kaksi ihmistä rakastaa toisiaan ja elävät täydellisessä sovussa, joskin heillä on pohjaltaan aivan erilaiset mielipiteet."

"Sillä ehdolla sitten, etteivät he koskaan vaihda mielipiteitään."

"Kova ehto — varsinkin aviopuolisoille."

"Oi, Jumala varjelkoon avioliitosta eri mielipidettä olevien kesken!"

Daniela ajatteli Trélazurea:

Hyvä, että se juttu on lopussa, sillä minä luulen, että hänen ja minun välillä ei voisi olla henkistä ymmärtämystä…

"No, herra Stern, ryhdymmekö siis työhön", sanoi hän ääneensä. "Mistä me alotamme?"

Stern ehdoitti, että he lukisivat luvun Herbert Spenceriä. Danielan toimena oli, toisen lukiessa ääneen ja hänen tehdessään selittäviä huomautuksia, merkitä muistiinpanoja vihkoon, jotta hän niiden nojalla voisi sommitella kirjoitelman seuraavaa tuntia varten.

"Jos kirjoitelma onnistuu", sanoi Stern, "niin lähetämme sen 'Deutsche
Rundschaun' toimitukselle."

"Ei, ei mitenkään", vastasi Daniela. "Minä en tahdo tulla kirjailijattareksi, vaikkapa minulla — jota muuten en lainkaan usko — olisikin siihen taipumusta. Jos sellaisella uralla aluksi sattuu onnistumaan, niin viekoittelee se yrittämään eteenpäin, ja se vaatisi aivan liikoja; täytyisi uhrata siihen kaikki voimansa, koko kykynsä, eikä minulla ole sellaiseen aikaa eikä haluakaan. Minä kuulun Dalialleni, minä kuulun maailmalle ja ehkäpä tehtävänäni tulee vielä olemaan — tuottaa uudessa avioliitossa miehelleni mahdollisimman paljon onnea. Eikä jokainen tahtoisi vaimokseen kirjailijatarta."

Stern katsoi puhujaan. Äkkiä hän suistui avarasta ajatuksen maailmasta ympäröivään todellisuuteen. Hän näki kauniin naisen edessään, joka juuri oli puhunut onnesta, jonka hän aikoi lahjoittaa miehelle… Kadehdittava mies! Miten punakat nuo huulet olivat — ja miten pehmeästi tuo valkea käsi suippoine sormineen, jotka lepäsivät Spencerin kirjan lehtien välissä, miten pehmeästi tuo valkea käsi kykenisikään hyväilemään, kun se sivelisi armaansa otsalta hiukset syrjään… Ja kaiken tuon lisäksi tuo suuri, valoisa sielu. —

"Joko te olette tehnyt valintanne?" ei Stern malttanut olla ääneen kysymättä.

Danielaa hämmästytti tämä rohkea kysymys, mutta hän myönsi itselleen, että hän itse omilla sanoillaan oli vaatinut sen esille ja vastasi:

"Valinnutko? — En. — Mutta luuletteko te", lisäsi hän harvakseen, "että ihmisellä kaikissa olosuhteissa on voimaa itse valita? Minä pelkään aina, että kerran teen uhkarohkean kuperkeikan keskelle tuntematonta maailmaa; aivan vastikään minä pelastuin tuosta vaarasta… mutta voisihan se uusiintua, vai mitä?"

Stern aikoi vastata, mutta Daniela teki torjuvan liikkeen.

"Ei, ei, älkäämme puhuko tästä asiasta, se ei kuulu meidän opetussuunnitelmaamme. Näiden vakavien oppituntien tulee juuri riistää minut irti yksityiselämäni pikku huolista. Jos alkaisin kertoa teille hakkailuistani ja naimatuumistani, niin lopulta eksyisin pukuasioihini ja kysyisin niissä teidän mieltänne. — Pysykäämme ohjelmassamme!"

"Tämän käskyn pidän mielessäni, armollinen rouva. Minä pidän kiinni ohjelmasta."

Stern nousi ylös. Daniela ojensi hänelle kätensä.

"Hyvästi, rakas herra professori, ylihuomiseen siis!"

XIII

Giuliettan oli sittenkin onnistunut saada Daniela mukanaan huviretkelle. Mutta tähän mielenmuutokseen ei ollut vaikuttanut nuoren tytön kaunopuheisuus, vaan Danielan rakkaudesta johtuva harmi. Sillä hän ei luullut enää olevansa rakastunut. Huviretkelle oli lupautunut eräs hänen kosioistansa — ratsumestari kreivi Ebenstein — ja Daniela tahtoi toki tarkastella häntä hiukan lähempää; parooni Zollern aikoi myös tulla mukaan, ikävää hänen ei siis tarvinnut pelätä, ja hyväpä olisi, jos Trélazure takaisin tultuaan saisi kuulla, ettei hän hänen poissaollessaan ollut surrut, vaan huvitellut niin paljon kuin suinkin. Tässä tarkoituksessa hän päätti myös kunnioittaa läsnäolollaan ensi tanssiaisia.

Kello kahdeksan aamulla kerääntyi koko huviretkiseura asemalle. Taivas oli hiukan pilvessä, — mutta sitä parempi; kuumuus ei tulisi liiaksi rasittamaan.

"Kuinka monelle hengelle minun on lunastettava pilettejä?" kysyi toimelias luutnantti Kralowetz, joka kaikilla huviretkillä, kaikissa tanssiaisissa ja muissa juhlatilaisuuksissa oli aina toimeenpanijana, tanssinjohtajana, oppaana, hovimestarina, puhujana, ruokalistan laatijana, "kaiken sieluna", niinkuin hän itse sanoi.

Läsnäolijat laskettiin ja tultiin siihen lopputulokseen, että tarvittiin viisitoista ensiluokan paikkaa: paroonitar Kimmersperg ja Giulietta, everstinrouva von Boderich ja hänen kaksi tytärtänsä, rouva von Lacher, Daniela — seitsemän naista, "onneton luku" — oli joku huomauttanut; parooni Zollern, kreivi Ebenstein, herra von Lacher, kaksi herraa Meyerfels, pankkiirin poikia — vihamieliset veljekset, niinkuin heitä nimitettiin, koska he kumpikin hakkailivat rouva von Lacheria — eräs puolalainen aatelismies Prasinski ja luutnantti Marbach, jotka kumpikin täydensivät rouva von Lacherin loistovaunujen nelivaljakon. Giuliettan ihailijoista oli vain yksi läsnä — hänkin luutnantti, parraton, rahaton, mutta sydän täydessä tulessa. Luutnantti Adhemar Müller oli aivan vaalea, ja Giuliettan musta tukka ja tummat silmät olivat hänet lumonneet. Hän olisi heti ollut valmis tarjoamaan hänelle sydämensä ja nimensä, jollei hän jo edeltäkäsin olisi suureksi surukseen ollut vakuutettu siitä, että Giulietta oli varannut hänelle rukkaset.

"Meitä on siis, niinkuin saduissa sanotaan, seitsemän naista", todensi Kralowetz, "onneton luku, niinkuin jo on huomautettu, ja kahdeksan herraa: summa viisitoista pilettiä." Ja hän hyökkäsi luukulle. "Juna tulee vasta kahdenkymmenenviiden minutin jälkeen", ilmoitti hän takaisin tullessaan. "Ensiksi saapuu Wienin juna."

Osa seuraa oli ensiluokan odotussalissa, toiset asemasillalla. Siellä oli Danielakin; hän käveli Zollernin rinnalla edes ja takaisin. Hänellä oli yllään yksinkertainen vaaleanharmaa "englantilainen" kävelypuku; pyöreän olkihatun ympärille oli harmaa harso kiedottu; pitkät, napittomat ruotsalaiset hansikkaat kädessä ja jalassa kapeat kultanahkakengät. — Rouva von Lacher, joka piti hoviaan odotussalissa, oli paljoa huomiotaherättävämmin puettu ja muistutti kaikkein uhkarohkeimpia, Trouvillen rantapukuja esittäviä muotikuvia. Hänen kasvonsakin olivat muotikuvan kaltaiset; valkeat ja punaiset, suuret silmät, suora profiili, sydämenmuotoinen suu — kaunotar kieltämättä — mutta sieluton. Hän puhui vain vähän, mutta ajatteli vieläkin vähemmän. Hänen koko elämänsä kohdistui vain siihen, että hän voisi olla niin paljon kuin suinkin muotilehdenkuvan kaltainen, ei vain puvussaan, vaan koko olennoltaan ja eleiltään. Maailmannainen, sellaisena kuin se esiintyy romaaneissa, näyttämöllä, sanomalehden kronikassa, se oli hänen ihanteensa. Hänen täytyi käyttää ensiluokkaisinta muotikauppaa, hänen pöydällään piti olla uusimmat romaanit, hänen oli pakko olla läsnä jokaisessa teatterin ensi-illassa, hänen täytyi osoittaa harrastusta ravikilpailuja kohti, hänellä tuli olla joukko ihailijoita ympärillään; ja tätä viimeistä tarkoitusta varten hän ahkerasti keimaili ja salli itselleen monenlaisia vapauksia mitä aviolliseen uskollisuuteen tuli. Wienin juna saapui asemalle.

Äkkiä ajatus iski Danielan mieleen: mitäpä jos Trélazure nyt saapuisi?

Tuskin hän oli ajatellut tuon ajatuksen loppuun, kun kreivin ylhäinen vartalo ilmestyi vaunun portaalle. Hän hyppäsi alas ja astui nopeasti asemasillan yli. Ennenkuin hän oli ennättänyt ovelle, oli hänen silmänsä sattunut Danielaan ja Zollerniin. Silminnähtävä ilo kirkasti hänen kasvojaan, kun hän ohjasi askeleensa heitä kohti.

"Mikä onnekas kohtaus", sanoi hän tervehtien.

"Hyvää huomenta", vastasi Daniela varsin kylmästi.

"Ette te suinkaan matkusta pois, armollinen rouva?"

"Minä olen aikeissa", vastasi Zollern puhutellun asemesta, "ryöstää
rouva Dormesin. Me matkustamme lähinnä Siamin ja Kantonin kautta
Siperian poikki ja Uralin yli takaisin 'Kolmen korpin ravintolaan'
Mödlingissä. Ettekö halua tehdä meille seuraa?"

"Jos ryöstö on kysymyksessä, niin pelkään olevani liikaa, ja matkasuunnitelma tuntuu minusta myös hiukan yksitoikkoiselta. — Mutta nyt muistuukin mieleeni: ehkäpä onkin kysymyksessä huviretki, josta vastikään kuulin ja josta te, armollinen rouva, vakuutitte kunniasanallanne jäävänne pois? Vaihtelevainen on naisen mieli…"

"Hullu, joka siihen luottaa", vastasi Daniela. "Aivan niin; te näette minut lähdössä huviretkelle."

"Sitten sallikaa Herran tähden minua yhtyä seuraanne!"

Danielan mielestä päivä äkkiä näytti kietoutuvan riemuvalaistukseen; kylläpä siitä tulisi mielenkiintoinen huviretki, ja vaikka se ei tarjoisikaan muuta kuin tilaisuuden osoittaa ystävällisyyttä kreivi Ebensteinille kreivi Trélazuren harmiksi. "Tuleeko minusta koketti?" tuumi hän sitten kauhuissaan. "Ei", lohdutti hän itseään, "tuo parisilainen tahtoo leikitellä sydämelläni, minulla on siis oikeus rangaista häntä."

"Te tuotatte meille suuren ilon, jos liitytte seuraamme", sanoi Daniela jäisen kylmästi.

"Teidän äänenne ei kuulu kovin kehottavalta, armollinen rouva, mutta minulla on kylliksi rohkeutta tullakseni mukaan. Minkä muun aseen tarvitsen vielä puolustuksekseni?"

"Ennen kaikkea piletin!" vastasi Zollern.

"Mitään varastoja ei siis tarvitse hankkia?"

"Ei; meidän matkamme päämääränä on ravintola, sinne ei tarvitse tuoda mukana muuta kuin hyvää tuulta ja ruokahalua."

"Tahdotteko olla hyvät ja esittää minut muille retken osanottajille!"

Zollern otti sen tehtäväkseen ja vei Trélazuren ensi sijassa rouva von
Lacherin luo.

Daniela katsoi molempien herrojen jälkeen ja huomasi, miten kaunis rouva loi murhaavan silmäyksen tulijaan. Elenore Lacherin ei tarvinnutkaan muuta tehdä, kuin kohottaa hitaasti suuret silmänsä paljastaakseen katselijalle todellisen kauneuden kuvan.

Kun Trélazure oli vielä esitelty toisillekin seuran jäsenille, joita hän ei ennestään tuntenut, läksi hän lunastamaan itselleen piletin ja meni sitten — päinvastoin kuin Daniela oli olettanut, rouva Lacherin luo.

Daniela viittasi kreivi Ebensteinin viereensä.

"Huomennako upseeritanssiaiset siis ovat?" kysyi hän.

"Aivan niin; mutta juhlan viehätys on varsin vähäinen, kun te ette ole luvannut koristaa tanssiaisiamme läsnäolollanne!"

"Koristaa on liian voimakas sana, mutta tanssiaisiin aion kyllä tulla."

"Taivas sen teille palkitkoon! Lupaatteko kotiljongin minulle?"

"Kellekäs muuten?"

"Te saatatte minut onnelliseksi!"

"Onnellinen on kai myöskin liikaa —"

"Juna lähtee Wieniin!" huusi asemamies.

Rouva von Lacher tuli odotussalista nojautuneena Trélazuren käsivarteen; aviomies ja nelivaljakko seurasi jäljessä.

Paroonitar Rimmersperg keskusteli konduktöörin kanssa.

"Tehkää hyvin ja antakaa meille hyvät paikat älkääkä päästäkö muita siihen osaan vaunua; teidän ei tarvitse katua sitä."

"Tulehan, äiti", kehoitti Giulietta, "mehän täytämme jo ilmankin kokonaisen vaununosaston."

"Tytöt", sanoi everstinrouva tyttärilleen, "pysytelkää minun lähelläni, älkääkä liittykö rouva von Lacherin seuraan."

Kralowetz, yleinen järjestäjä, oli ottanut haltuunsa kokonaisen salonkivaunun, ja seura asettui siihen. Kaikki vaipat ja päivänvarjot pantiin verkkoihin; jokainen kävi istumaan minne sattui ilman mitään järjestystä tai aikaisempaa sopimusta, niin että everstintyttäret, äidin varoituksista huolimatta, joutuivat eroon äidistä ja sattuivat juuri rouva von Lacherin viereen; viimeksimainitun neljä ihailijaa, sen sijaan että he olisivat saaneet paikkansa ihailunsa esineen lähellä joutuivat ahtaaseen vaununnurkkaukseen ja katselivat toisiaan epäilevin katsein; Giuliettan kavaljeeri oli Ebenstein, joka ei lainkaan ollut häneen ihastunut, ja Daniela joutui molempien vanhojen naisten, Rimmerspergin ja Boderichin väliin.

Konduktööri leimasi piletit ja juna läksi liikkeelle.

"Se oli oikein", sanoi rouva von Rimmersperg Danielalle, "että te tulitte mukaan. Niin, kun Giulietta saa jotain päähänsä, niin vie hän sen myös perille. Luullakseni tästä tulee oikein hauska huviretki; matkassa on niin monta kaunista herraa — se on mielenkiintoista — minä tarkoitan sellaisia, joilla on jotakin. Kunhan vain tuo typerä luutnantti Müller olisi jäänyt tulematta! Hän on kauhean rakastunut Giuliettaan ja pelästyttää muut pakosalle."

"Minun mielestäni taas", sanoi everstinrouva, "olisi rouva von Lacher kernaasti voinut jäädä pois — hän vetää kaikki verkkoihinsa. Tänään on ranskalaisen vuoro. Kuka hän oikeastaan on?"

"Hän kuuluu lähetystöön", selitti paroonitar Rimmersperg. "Hän asuu samassa talossa kuin mekin. Hän kuuluu olevan varsin hyvästä perheestä, Britanniasta —"

"Bretagnesta", korjasi Daniela.

"Niin juuri, kieleni kompastui. Mutta minä en luule, että hän ajattelee naimista. Olen kuullut sanottavan, että ranskalaiset menevät naimisiin vasta sitten, kun heillä on kuutamo, ja silloinkin vaan rikkaan kanssa."

"Miltä se rikas kuutamo näyttää?" kysyi Daniela, jonka ikävästä keskustelusta huolimatta täytyi nauraa.

Onneksi ei matkaa kestänyt kauan. Puolen tunnin kuluttua oltiin perillä
— Mödlingin asemalla.

Ohjelman mukaan oli ensin ajettava "Kattilaan", siellä sitten käveltäisiin, syötäisiin kevyt ateria ja noustaisiin husaaritemppeliin; kaikki tämä oli tapahtuva ennen neljää, jolloin päivällinen oli "Kolmen Korpin" ravintolassa. Kralowetz, virkavelvollisuuksiaan ajatellen, ei liittynyt toisten seuraan, vaan ohjasi askeleensa suoraan yllämainittua kolmea synkkää lintua kohti tilatakseen siellä päivällisen. Vasta kun tämä tärkeä tehtävä oli suoritettu, oli hänen määrä jäljessä saapua husaaritemppeliin.

"Kattila" on ihastuttava laakso, jota metsäiset kukkulat ympäröivät joka puolelta. Yhdellä näistä kukkuloista on tuo useasti mainittu temppeli.

"Jääkäämme alas, parooni Zollern", sanoi Daniela, kun seura varustautui nousemaan kukkulaa ylös. "Antakaamme nuorison pyrkiä noita kukkuloita kohti ja jääkäämme me järkevät ihmiset laaksoon."

"Kernaasti", vastasi Zollern, käyden kannolle istumaan Danielan viereen. "Mutta myöntäkää, rakas rouva Dormes, että jos me todellakin kuuluisimme järkeviin ihmisiin, niin olisimme yksinkertaisesti jääneet kotiin. 'Kattila' ei ole hullumpi, mutta Helenental on melkein yhtä kaunis; meidän seurassamme ei näytä oikea yhteenkuuluvaisuuden henki vallitsevan, ja epäonnistuneet herkut, joiden on määrä kruunata juhlamme, eivät varmaankaan vedä vertoja niille ruokalajeille, joita teidän tai minun keittäjäni olisivat voineet tarjota meille Badenissa."

"Mitä, jäättekö te tänne, armollinen rouva?" sanoi Trélazure eroten ryhmästänsä. "Sallikaa, että minäkin seuraan teidän esimerkkiänne." Ja hän kävi istumaan Danielan toiselle puolelle.

"Minä muutan sittenkin mieleni", sanoi Zollern hetken kuluttua. "Minä lähden husaaritemppeliin, muuten näyttää tosiaankin siltä, kuin olisin jo liian vanha kiipeämään!"

"No mutta parooni Zollern!" pyysi Daniela.

Tämä oli kuitenkin jo kiiruhtanut myrskyaskelin toisten jäljessä.

"Antakaa hänen mennä, armollinen rouva, — minä siunaan häntä sen johdosta; ainakin voin puhua pari sanaa teidän kanssanne. Tuo ratsumestari ei päästänyt teitä hetkeksikään —"

"Ja te ette poistunut hetkeksikään kauniin rouva von Lacherin luota!"

Daniela katui näitä sanojaan samassa kun hän oli ne lausunut; mutta niitä ei voinut enää ottaa takaisin, ja hänen täytyi tyytyä siihen kiitolliseen hymyilyyn, jolla Trélazure kuittasi ne.

"Tuo 'kaunis' — minun mielestäni hän ei muuten ole erittäin kaunis — rouva von Lacher on inhottavin olento, mitä koskaan olen tavannut. Toivokaamme että ratsumestari puolestaan —"

"Hän on miellyttävä mies!"

"Ah! Minkä vuoksi hän ei siis jäänyt tänne?"

"Hän meni ravintolaan; minä luulen, että hän on hankkinut meille siellä jonkun yllätyksen — ilotulitusta tai mustalaismusiikkia — tai jotain sellaista."

"Se on kehuttavaa huomaavaisuutta, josta en voi häntä kyllin kiittää; sitenhän minulla on tilaisuus sanoa teille pari sanaa kahdenkesken — ja minulla on teille paljon, äärettömän paljon kerrottavaa."

"Wienin matkastanneko?"

"Myöskin siitä. Eräs ystävä kutsui minut sinne erään kunnia-asian vuoksi — riita tuli kuitenkin sovinnossa järjestetyksi. Minun piti olla hänen sekundanttinsa; en voinut kieltäytyä. Olisinko muuten eilen — juuri eilen lähtenyt pois Badenista?"

"Ja miksi ette juuri eilen?"

"Sitä te kysytte? Ettekö tuntenut, että se mikä toissapäivänä ei tullut sanotuksi, olisi eilen päässyt julki? — Kun sunnuntai-iltana päivällisen jälkeen läksin luotanne, olin suloisin sitein sidottu Badeniin; ja seuraavana aamuna sain sähkösanoman ja olin pakotettu matkustamaan ensimäisellä junalla — te nukuitte silloin vielä. Se oli minulle, sen voin vakuuttaa, hyvin tuskallista. Olisin voinut kirjoittaa teille —"

"Mutta mitä te ajattelette, herra von Trélazure?" katkaisi Daniela hänen puheensa ihastuneena asioitten käänteestä, mutta ajatellen yhä ylpeitä ja järkeviä päätöksiään. "Mitä te ajattelette? En ymmärrä, että teillä olisi ollut syytä maanantaina sanoa tai kirjoittaa minulle mitään. Olettehan te vapaa, voitte matkustaa minne teitä haluttaa, päiväksi Wieniin tai vuodeksi Parisiin ilmoittamatta siitä minulle sanaakaan!"

"Minäkö vapaa, armollinen rouva? Sen te sanotte vain pilkataksenne minua. Te tunnette kyllä pitelevänne kädessänne suopunkia, jonka te olette heittänyt minun onnettoman — tai onnellisen — kaulaan —"

"Kas täällä te olettekin, olipa se hauska!"

Ääni kuului tien käänteestä ja paroonitar Rimmersperg ilmestyi näkösälle.

"Kaikki muut menivät ylös temppeliin, mutta minä jäin alas niinkuin tekin ja voimme siis yhdessä kuluttaa aikaamme… Minä käyn tänne istumaan. En tahtoisi, että teidän olisi ikävä tällä huviretkellä, rakas rouva von Dormes, koska tulitte mukaan vain Giuliettani mieliksi; minun mieluisa velvollisuuteni on pitää teille seuraa… Ymmärrättehän te toki saksaa?" sanoi hän kääntyen Trélazuren puoleen, jonka kasvot vetäytyivät tämän varsin epämieluisan häiriön johdosta happamiksi.

"Hyvin vähän, madame", vastasi hän.

"Älkää sanoko minulle madame — siten nimitetään Wienissä vain — no, te kyllä tiedätte, rouva von Dormes, mitä sillä tarkoitetaan — sanokaa minua rouva paroonittareksi."

"Suokaa anteeksi, en ymmärrä oikein, madame —"

"Oi, teitä itsepäistä!"

"Suokaa anteeksi, hyvät naiset", sanoi Trélazure omalla kielellään; "minä lähden hiukan metsään kävelemään. Kun kerran on huviretkellä, niin täytyy käyttää myös tilaisuutta tarkasti hyväkseen."

Ja hän poistui.

"Sepä oli hyvä, että hän läksi, nyt voimme paljoa paremmin jutella yhdessä, rakas rouva von Dormes. Minulla on teille niin paljon mielenkiintoista kerrottavaa… Minusta näyttää aivan siltä, kuin Ebenstein hakkailisi Giuliettaa. Sepä vasta olisi edullinen naimiskauppa!… Ja kylläpä kaikki meidän sukumme nenäänyrpistävät vanhat kreivit harmittelisivat, jos Giuliettani pääsisi keskelle heidän joukkoaan!"

"Ja vieläkin toinen uutinen", jatkoi paroonitar, kun Daniela ei vastannut mitään. "Olen huomannut, että ranskalainen auttoi rouva von Lacherin alas vaunuista ja puristi hänen kättään. Ja olisittepa nähnyt, miten tämä alas astuessaan näytti silkkisukkiaan — melkein sukkanauhojaan myöten — se oli oikein häpeällistä. Minä olen sen aina sanonut, tuo rouva ei ole komilfo. Te olette sittenkin aivan toista — aito-aatelinen…"

"Minä en ole aatelissukua lainkaan."

"Teidän isänne oli kai kuitenkin 'von'? Mutta vaikka hän ei sitä olisi ollutkaan — niin olette te joka tapauksessa erittäin säädyllinen nainen!"

"Paljon kiitoksia!"

"Pyydän. Minä tunnen suorastaan intohimoa teitä kohtaan — jaloksi kiihkoksi sitä kai voisi sanoa… jo sen vuoksi, että tiedän, miten kernaasti te tahtoisitte hankkia Giuliettalle sopivan miehen… Iloitsen huomisista tanssiaisista — sillä toivon, että Ebenstein tanssii hänen kanssaan kotiljongin — Boderichit kävisivät keltaisiksi ja vihreiksi kateudesta…"

"Ebenstein on pyytänyt minut jo kotiljongiin."

"Teidätkö? Tuletteko te siis sittenkin tanssiaisiin?"

"Jollen vielä kerran muuta mieltäni! Ihmeellistä", lisäsi Daniela enemmän itsekseen, kuin paroonitar Rimmerspergille — "miten viime päivinä olen ollut epävarma itsestäni!"

Muuten hän ei ollut lainkaan pahoillaan sen johdosta, että hänen keskustelunsa Trélazuren kanssa tuli keskeytetyksi. Hän ei olisi tiennyt mitä vastata toisen tekemään rakkaudentunnustukseen. Se oli iskenyt hänen ylitseen kuin riemuisa salama, mutta tämä riemuntunne soti vielä liiaksi edellisten päivien päätöksiä ja mielipiteitä vastaan; hänen täytyi ensin itse päästä suurempaan selvyyteen. Että Trélazure oli suuresti harmistunut tuosta keskeytyksestä, sen hän kyllä oli huomannut; hän tiesi myöskin, että hänen rakkaudentunnustuksensa liekki ensi kerralla oli kohoava vielä korkeammalle — että hän intohimoisesti ikävöi hetkeä, jolloin hän saattoi puhua hänen kanssaan; kaikki tämä kyti iloisena, elämänriemua kohottavana aarteena Danielan sielun pohjalla, ja siksi hän saattoi kärsivällisesti kuunnella paroonitar Rimmerspergin juoruja.

Vähitellen vuorellenousijat palasivat jälleen takaisin ja seura oli täysilukuisena taas koolla. Pian sen jälkeen lähdettiin ravintolaan. Kaikki olivat nälkäisiä, — myöskin rakastuneet. Nämä ehkä kaksinverroin, sillä ei mikään ole suuressa seurassa sen mieluisampaa kuin toive saada istua armaansa vieressä iloisen aterian aikana.

"Kolmen Korpin" ravintola on matala, kylpylän tapainen rakennus tanssi- ja ruokasaleineen. Talon edustalla on suuri, puitten varjostama kenttä, johon on asetettu pöytiä. Tänne oli myöskin päivällinen katettu kuudelletoista badenilaiselle huviretkeilijälle.

Kello oli puoli viisi iltapäivällä. Taivas oli kirkastunut, mutta auringonsäteet eivät voineet tunkeutua tiheiden lehvien läpi, joiden alla pöytä seisoi; ne sallivat vain tuulen hengessä lepattelevien lehtien varjojen tanssia valkealla pöytäliinalla ja lasien säihkyä sateenkaaren väreissä.

Kralowetz oli suorittanut tehtävänsä hyvin; korkeat kukka- ja hedelmälaitteet koristivat pöytää, ja sivupöydällä oli useita shampanjapulloja asetettu jäihin jäähtymään. — Jonkun matkan päässä oli Ebensteinin hankkima mustalaisorkesteri asettunut.

Iloisen mielialan vallitessa käytiin pöytään istumaan, ja useimpien onnistui valita paikkansa sydämensä toiveitten mukaan. Daniela istui Trélazuren ja Ebensteinin välissä; luutnantti Müller oli äidillisistä vastahankkeista huolimatta anastanut itselleen paikan Giuliettan vieressä, ja tämä oli siihen tyytyväinen; sillä Ebenstein, joka istui hänen toisella puolellaan, edusti otsaketta "mahdollinen naimiskauppa", ja rakastunut luutnantti hänen toisella puolellaan otsaketta "liehittely". Müller ei voinut missään tapauksessa tulla kysymykseen naimakandidaattina, mutta pöytätoverina hän salaisine imarteluinensa, helline huokauksinensa ja vähäisine uhkarohkeine temppuinensa oli kylläkin hupaisa. Rouva von Lacher istui vastapäätä Trélazurea, hän saattoi siis mielensä mukaan harjoittaa silmäpeliä hänen kanssaan loukkaamatta siltä nelivaljakkoansa, joka parittain istui hänen kummallakin puolellaan, molempien ulompien surren ansaitsematonta kohtalon kovuutta.

Ateria ei ollut liiallisen komea. Tarjona ei ollut hienoja ranskalaisia ruokalajeja, joihin toiset läsnäolijoista olivat tottuneet, vaan ruoka oli tavallista itävaltalaista ravintolaruokaa; mutta kaikille se maistui erittäin hyvältä. Siinä oli hanhisoppaa, naudanlihaa perunasoseen ja sipulikastikkeen kera, vihreitä herneitä, hanhenpaistia ja kurkkusallaattia, vanukasta ja jäätelöä. Sen lisäksi vaahtoavaa Pilsneriolutta, viiniä ja shampanjaa; vilkasta keskustelua, heleää naurua, kauniita kasvoja, ihastuttavaa mustalaissoittoa, muutamia rakastuneita sydämiä: kukapa voisi väittää, etteivät nämä päivälliset "Kolmen Korpin" ravintolassa olisi olleet viehättäviä?

Aurinko oli jo laskenut, mutta istuttiin yhä pöydässä. Mustaa kahvia tarjottiin. Herrat tupakoivat; naisista vain Daniela oli sytyttänyt sauhukkeen — everstinrouvan suureksi harmiksi.

"Katsokaahan," sanoi hän naapurilleen Rimmerspergille, "rouva von
Lacher ei ole mikään siveyden esikuva, mutta ei hän ainakaan tupakoi!"

"Mutta minä vakuutan teille, rouva von Dormes on kelpo ihminen — tähän saakka en ainakaan ole muuta huomannut; me asumme samassa talossa."

"Ja ranskalainen asuu siellä myöskin?" sanoi rouva von Boderich merkitsevästi.

"Neiti Giulietta", kuiskasi onneton Müller surullisen-hellällä äänellä, "katsokaa minuun vain kerrankin armollisesti — kauan ei minua missään tapauksessa enää ole."

"Aiotteko ampua itsenne?" naureskeli Giulietta.

"En, niin pelkurimainen en ole, mutta loukkaus vie minut hautaan; minä olen köyhä, köyhä raukka ja rakastan teitä rajattomasti… Suokaa minulle edes huominen kotiljongi!"

"Silloin äiti ottaisi minut hengiltä!"

"Voi noita äitejä — siinä on tyttärien suurin varjopuoli. Ilman teidän julmaa äitiänne te varmaankin armahtaisitte minua —"

"Ja antaisin teille käteni?"

"Antaisitte minulle kontiljongin!"

"Sen saatte kernaasti. Mutta olkaa hyvä ja siirtykää hiukan kauemmaksi — äiti katsoo tännepäin — muuten hän kutsuu minut luokseen."

"Minun mielipiteeni on," selitti herra von Lacher parooni Zollernille, "että mustasukkaisuus on typerin inhimillisistä intohimoista. Minun rouvallani esimerkiksi on ollut monta monituista kiusausta, mutta kymmenestä ihailijasta hän hylkää —"

"Kymmenen!" täydensi Zollern.

"Te osuitte varsin oikeaan."

"Jollei minulla olisi huomisia tanssiaisia lohdutuksenani, armollinen rouva," sanoi Ebenstein moittivalla äänellä Danielalle, "niin voisi teidän naapurinne saattaa minut epätoivoon; hänhän vetää koko teidän huomionne puoleensa!"

"Me juttelimme Parisista," vastasi Daniela. "Meillä on siellä paljon yhteisiä tuttavia ja lempipaikkoja — tuhannet mielenkiintoiset muistot nousevat mieleen."

"Nuo muistotko saavat poskenne tuolla tavalla punoittamaan ja silmänne loistamaan?"

"Siihen on kai shampanja syynä, jota te liian ahkeraan olette minulle kaatanut!"

"Eihän se sentään lie noussut teille päähän, armollinen rouva?"

"Ei; mutta minulla on omituinen utumainen tunne siitä, että maailma on varsin ihana."

"Ja elämä elämisen arvoinen?"

"Juuri niin!"

"Ja rakkaus rakastamisen arvoinen?"

Viimeiseen kysymykseen ei Daniela vastannut.

"Mitenkä olisi", sanoi hän ääneensä, "jos nousisimme pöydästä?"

"Te olette oikeassa!" yhtyi rouva von Lacher häneen nousten ylös, ja samalla koko nelivaljakko hyökkäsi pystyyn ojentaen valtiattarelle viuhkan, huivin, päivävarjon ja hansikkaat.

Kaikki nousivat nyt pöydästä ja sitten astuttiin ravintolan salin ovea kohti. Sisällä oli piano. Lacher, joka soitti hyvin, kävi soittokoneen ääreen istumaan soittaen valssia. Müller ja Giulietta tanssivat kerran salin ympäri.

Trélazuren oli onnistunut päästä istumaan Danielan viereen, joka nojautui sohvannurkkausta vasten.

"Hauska retki", alotti Trélazure, "meitä oli vain neljätoista henkeä liikaa. Meidän pitäisi lähteä toistamiseen tällaiselle retkelle — mutta ilman noita neljäätoista!"

Daniela pudisti päätään.

"Eikö? Ettekö halua?"

"En!"

"Koska se olisi teistä ikävää?"

"Eihän minun velvollisuuteni ole selittää syitä myöntymiseeni ja kieltämiseeni."

"Te olette oikeassa! Naisten ei tarvitse koskaan päästää lähelleen kysymystä: 'Minkä vuoksi'. 'Sen vuoksi että' kuuluu logiikan piiriin, eikä naisilla, niin kuin tietty, ole sen kanssa mitään tekemistä."

"Oi, kreivi Trélazure, taaskin te arvostelette naisia aivan ylimalkaisesti! Enkö minä voi saada teitä siitä luopumaan?"

"Te voitte saada minut mihin ikinä haluatte. Minä makaan kahlehdittuna teidän jalkojenne juuressa ja antaudun kokonaan teidän armoillenne; te…"

"Armollinen rouva, saanko edeltäpäin jo nauttia huomisesta kotiljongista?" Keskustelun keskeyttäjä oli Ebenstein.

"Tanssia — nytkö — heti päivällisen jälkeen ja viinin huumeessa? Ei kuningaskunnan hinnastakaan!"

"Nämät rukkaset merkitsevät kai kukkasia toiselle", sanoi ratsumestari vetäytyen pois.

Mutta Danielakin nousi paikaltaan ja lähestyi muuta seuraa. Hän ei tahtonut antaa uudelle kosijalleen tänä iltana enää uutta tilaisuutta kahdenkeskiseen keskusteluun.

"Tahdotteko osoittaa minulle ystävyydenpalveluksen, Zollern?" Daniela kääntyi herttaisen vanhan diplomaatin puoleen.

"Olen teidän käskettävänänne; mitä minun tulee tehdä?"

"Ottakaa minut haltuunne älkääkä heittäkö minua enää hetkeksikään yksin, aivan kuin olisitte takkiainen!"

"Suurimmalla mielihyvällä, armollinen rouva. Minä luulin päin vastoin näytelleeni ystävän osaa vetäytymällä arasti kuin orvokki syrjään; mutta takkiaisen tehtävä on minulle paljoa mieluisampi. Nyt tarjoan teille käsivarteni ja lähdemme puutarhaan kävelemään; asemalle ajaessamme nousen teidän vaunuihinne; junassa en väisty rinnaltanne ja Badenissa saatan teidät ovellenne."

"Kiitos, rakas Zollern; teidän seurustelutaitoonne luottaen on minulla varsin miellyttävä ilta tulossa."

"Sitä hauskempi, kaunis ystävättäreni, kun aion koko ajan olla vaiti ja jättää teidät omien ajatustenne valtaan; ei mitään saa suorittaa puolitiehen: tahdon voittaa täydellisesti luottamuksenne."

"Rakas Zollern!"

"Vain yksi kysymys. Oletteko onnellinen?"

"Onnellinenko?… En tiedä vielä — elämä on ihana!"

"Pitäkää varanne, Daniela… Vaan ei, en tahdo saarnata, en tahdo ystävänvirkaani alentaa iloahäiritseväksi varoittajantoimeksi. Jos elämä teidän mielestänne on ihanaa, niin sitä parempi; jos ennenaavistamaton riemu täyttää sielunne, niin antautukaa sen valtaan; jokainen onnen hetki — ja olkoon se vain hiljainen, ehkäpä aivan aiheeton mielikuvituksen luoma onnenhetki — on voitto, joka lieventää suurta maailmantuskaa!"