Daniela

XIV

Affi kirjoitti ainettaan.

"Tunnin kuluttua isä palaa kotiin," tuumi hän mielessään silmäillen seinäkelloa, "siksi ennätän hyvin valmiiksi."

Mutta tuskin poika oli ajatellut tuon ajatuksen loppuun, kun isä astui jo sisään.

"Joko sinä tulit takaisin, pappos?"

"Niin, Affi. Tunnistani ei tullut mitään; rouva Dormesilla on 'päänsärkyä' — varmaankin eilisen huviretken johdosta… Mutta sinä näytät kalpealta, lapseni; etkö voi hyvin?"

"Aivan niinkuin tavallisesti. Tahtoisin kernaasti tietää, onko muilla ihmisillä yhtä raskasta elää maailmassa. — En tahdo valittaa, pappos, minä iloitsen suuresti elämästä; mutta ilot ovat ikäänkuin koruompelua kankaalla — ja kangas on kärsimysten langoista kudottu."

"Mitä sinä nyt puhut, lapsi?"

"Tuo ajatus ei ole nyt vain mieleeni tullut; aion kirjoittaa tänään aineen kärsimyksistä ja iloista, ja silloin tuo kuva tuli mieleeni. Mutta ehkäpä se ei sovellu muihin ihmisiin, ehkä vain minuun, siksi että olen raajarikkoinen raukka!"

"Poikani" huudahti Stern pelästyneenä, "mikä sinua vaivaa? Nythän sinä itketkin!… Jätä aineesi sikseen, tänään me lähdemme yhdessä huviretkelle, vai mitä arvelet? Minä käyn hakemassa ajurin ja me ajamme metsään. Otetaan eväitä koriin ja pari kirjaa; ulkona metsässä me heittäydymme sammaleille, juttelemme, syömme, luemme ja hengitämme havuilmaa; tahdotko, Affi?"

Poika taputti käsiään.

"Kiitos, isä. Näetkös, taaskin koruompelu kankaalla!"

"Sinulla on onneksi vaatimattomia ilonvaatimuksia. Minullekin muuten tekee huviretki hyvää; minunkin kankaassani tuntuu olevan pari alakuloista lankaa."

"Ehkäpä meidän kauniin rouvamme päänsärky, pappos?"

"Oikein arvasit, viisas Affi. Minä en näet usko hänen huononvointiinsa, sillä äskettäin näin avonaisesta ikkunasta rouva Dormesin istuvan kirjoituspöytänsä ääressä, ja minä pelkään, että hän jättää jälleen nuo tunnit, joista minä toivoin itselleni niin paljon iloa. Minun esitelmäni ei luultavasti miellyttänyt häntä, taikka häneltä puuttuu kestävyyttä. Eilisellä retkellä hän on ehkä kokenut jotain, joka kahlehtii suuremmassa määrässä hänen mieltään; varmaankin hän menee piakkoin uusiin naimisiin… mutta mitä typeryyksiä minä nyt puhun… Pue sillä välin päällesi, minä menen hankkimaan hevosen sekä evästä."

"Saako korppos tulla mukaan?"

"Jos sen tekee mieli, niin miksikä ei!"

Danielan päänsärky oli tosiaankin ollut vain veruke. Edellisenä tuntina tehdyt muistiinpanot olivat koskematta, eikä hän kyennyt kiinnittämään ajatuksiaan nyt Herbert Spenceriin. "Raoul de Trélazure" oli se nimi, joka pimentäen kaikki muut loisti suurin kirkkain kirjaimin hänen sielussaan.

Mutta hän ei tahtonut päästää luokseen myöskään tämän nimen kantajaa. Kun hän kello yhden seuduissa tuli häntä tapaamaan, käski hän sanoa hänelle:

"Armollisella rouvalla on päänsärkyä eikä hän ota tänään vastaan; hän toivoo kuitenkin illalla — jos hän silloin voi paremmin — näkevänsä herra von Trélazuren tanssiaisissa."

Hän tahtoi valmistaa näistä tanssiaisista suuren ilojuhlan, siksi hän työnsi pikarin, jota hän janosi, huuliltaan syrjään voidakseen tyhjentää sen sitä kuohuvampana myöhemmin illalla. Illalla Raoul — jonka kaiho tämän viivytykseni kautta vain kiihtyisi — esittäisi ratkaisevan kysymyksen, ja keskellä valomerta ja huumaavaa tanssimusiikkia hän antaisi onnekkaan myöntymisensä. Ei sentään… ajatuksissaan hän sen vain antaisi, onnellistuttaen siten itseään. Mutta kosijalleen hän vastaisi: 'Niin nopeasti en voi ratkaista tulevaisuuttani. Te miellytätte minua, mutta ensin tahdon oppia teitä tuntemaan.' — "Eikö se olisi myöskin parasta ja viisainta, mitä voin tehdä? tuumi Daniela mielessään, kun hän oli ennättänyt tähän ajatuksensa käänteeseen. — Enkö ollut päättänyt sitä jo jyrkästi pari päivää sitten? Eikö minun pitäisi ensiksi koettaa tutkia perinpohjin hänen luonnettaan, ennenkuin päätän antaa hänelle myöntävän vastauksen? Oi, jollen tuntisi vain olevani niin lujasti sidottu — minä olen hänen, hänen omansa… Miten vaihtelevainen ja heikko nainen olenkaan", nuhteli hän itseään. "Kun romaanisankaritar on tehnyt jonkun päätöksen, päässyt selville jostakin tunteesta, niin pysyy hän lujana siinä eikä muuta syyttä mieltään, jota vastoin minä joka hetki joudun ristiriitaan, saarnaan itselleni — ja samalla kuitenkin varsin hyvin tiedän, ettei saarnaaminen mitään auta. — Enkä edes heikkoudessani ole johdonmukainen, sillä kun pelkään tulevani voitetuksi, niin käännyn jälleen luottavaisena saarnaajan puoleen, jonka sanoihin äsken en pannut huomiota ja pyydän häneltä vahvistavaa päätöstä… Tulkoon mitä tulee — tänä iltana en toivottavasti vielä sido itseäni — mutta kerran se tapahtuu! Miten iloitsenkaan saadessani nähdä hänet — kun hän kietoo käsivartensa ympärilleni saattaessaan minut tanssiin… nyt jo tunnen sydämeni sykkivän — Ebenstein sai tosin luvan tanssia kotiljongin kanssani — sitä parempi — Raoul tulee mustasukkaiseksi… hän näkee, miten haluttu minä olen — voisin valita hyvinkin monen joukosta — olen kaunis ja rikas — mutta vain tuo yksi ainoa, tuo ihana, kuninkaallinen mies — oi, rakastan sinua!" päätti hän puoleksi huoaten tämän yksinpuhelunsa.

"Saako tulla sisään?" kysyi ääni Danielan makuusuojan ovelta. Kello oli puoli yhdeksän illalla ja nuori rouva pukeutui parasta aikaa.

"Katsohan kuka siellä on", sanoi hän kamarineitsyelle.

"Siellä ovat Rimmerspergin naiset."

"Giulietta tahtoo näyttää itseään ennenkuin lähdemme tanssiaisiin", sanoi äiti kynnykseltä.

"Hyvä, tulkaa vain sisään", vastasi Daniela ystävällisesti.

Nuori tyttö oli vaaleanpunaisessa puvussa, avokaulaisena, tekoruusuja tukassa ja hameessa. Paronittarella oli ikuinen musta juhlasilkkihameensa yllä, ja pitsihuivi hartioilla, joka peitti monet vajavuudet, sekä orvokkien koristama päähine päässä.

"Giulietta on ihastuttava", sanoi Daniela; "hänen pukunsa tekee vain näin kesätanssiaisissa liiaksi laskiaispuvun vaikutuksen. Katsokaahan, rakas lapsi, puutarhuri on lähettänyt minulle kokonaisen puutarhan kukkia; jos tahdotte, niin vaihtakaa tekokukkanne oikeihin ruusuihin."

"Mutta ne kuihtuvat jo ensimäisen tanssin jälkeen!" sanoi äiti.

"Ei laisinkaan, teidän armonne", sanoi kamarineitsyt; "jos polttaa vain kukan varren pään, niin kestävät ne tuoreina koko yön."

"Liiaksi avokaulainen te myöskin olette näin kesätanssiaisissa, rakas Giulietta. Sallikaa minun kietoa tämä tylliharso teidän olkapäittenne ympärille, kas — ja nyt kiinnitämme sen teeruusulla, se lieventää suuresti puvun vaikutusta; myöskin tummaa tukkaa vastaan vaaleat ruusut näyttävät paljon hennommilta… Iloitsetteko tanssiaisista? Minä iloitsen suuresti!"

"Mutta ettehän te ole lainkaan vielä alkanut pukeutua. Mitä te panette yllenne?"

"Tuossa on pukuni!"

Molemmat naiset lähenivät alkoovia, jossa Danielan puku oli vuoteelle levitettynä.

Se oli kokoonpantu kermanvärisestä harsokankaasta, pitseistä ja atlassinauhoista. He tarkastelivat pukua yksityiskohtiaan myöten, yksin silkkivuoria ja pitsiröyhelystä hameen liepeessä.

Sillä välin Daniela kävi istumaan peilipöytänsä ääreen, ja kamarineitsyt irroitti hänen tukkansa, jonka raskaat suortuvat valuivat tuolin selän yli melkein lattiaan saakka. Giulietta katsoi vuoroin pukuun, vuoroin sen tulevaan kantajaan, ja hänen rinnastaan kohosi huokaus. — "Ah", tuumi hän — "mikä ilo olisikaan tuolla tavalla pukeutua tanssiaisiin, melkein suurempi ilo kuin itse tanssiaisista; mutta kun ei omista sen enempää kuin minä ja saa vain kiusata itseään, niin ilo tosiaankin on kaukana." Hän ajatteli vastikään kulunutta vaivalloista hetkeä. Pienessä, huonosti valaistussa huoneessa kaikki epäjärjestyksessä — riisutut vaatekappaleet sikin sokin, lattia täynnä viime hetkessä kiinnitetyn lievereunuksen palasia; ei kamarineitsyttä, ainoastaan äiti auttajana, jota vuorossaan oli autettava: hänenkin kureliivinsä oli vedettävä piukalle ja tukkansa käherrettävä, ja pahantuulinen, kärsimätön ja riidanhaluinen oli äiti sekä passiivisen että aktiivisen pukeutumisensa aikana. Kammatessa — mikä tapahtui pienen puisen peilin edessä, joka oli varustettu laatikolla, raastettiin hänen hiuksiaan hirveästi ja hiusneulat pistettiin kömpelösti päähän, jotta ne repivät päätä; monia hameita ja vaatekappaleita päälle pantaessa repeytyi milloin joku nauha, milloin sauma, jotka olivat ommeltavat kiinni; sormustinta oli mahdoton löytää tai lanka meni harmittavalla tavalla solmuun. Puvun kokonaisvaikutusta oli mahdoton nähdä, kun huoneessa ei ollut suurta peiliä, täytyi vain pyörähtää äidin edessä tullakseen vakuutetuksi siitä, ettei mitään puuttunut — ja tavallisesti sai aina kuulla: "Alushame riippuu vasemmalla puolella — rusetti takana on vinossa", ja sitten oli uudestaan solmittava, ommeltava ja pistettävä, ja kaikki tämä tehtävä mitä epämukavimmissa asennoissa: "Kumarruhan hiukan — käännyppä — pysyttele alallasi — oi voi, nuppineula pistää — voi, kengännauha on taaskin päässyt irti — ei niin lujalle — missä ovat hansikkaat? — tuosta puuttuu nappi — kas, nyt olet taas aivan pörröinen — käy jakkaralle istumaan, jotta voin laittaa tukkasi kuntoon, mutta ylös hameet, jotta ne eivät rypisty." — Miten toisin kaikki kävi Danielan pukeutuessa! Suuri huone oli kirkkaasti valaistu: toalettipöydällä samoinkuin suuren peilin pronssihaaroissa paloi kynttilöitä; sitä paitsi oli useita lamppuja sytytetty sivupöydille. Suloinen, hajuvesien tuoksu täytti suojan; pesuvadista juoksi vielä ämpäriin saippuainen vaahtoava vesi; kristallipulloista ja puuterirasioista, jotka kimaltelivat toalettipöydän uudinten välissä, olivat hopeiset kannet poistetut ja niistä nouseva hyvä haju sekaantui tuoreitten kukkien tuoksuun, joiden oli määrä koristaa Danielan tukkaa ja pukua. Sisäpalvelija ojensi kamarineitsyelle tarvittavat esineet, sitten hän polvistui emäntänsä eteen ja kiinnitti sirot silkkikengät hänen jalkoihinsa, joissa oli kellertävät silkkisukat; avonaisessa koristerasiassa, josta Daniela otti esille helminauhan, säkenöi sinisellä samettipohjalla timantteja, ja pitsiviuhka oli jo valmiina pitkien hansikkaiden vieressä.

"Oi, saadappa pukeutua tällaisessa ympäristössä", tuumi Giulietta, "toimettomana vain nähdä peilistä, miten kaunistumistaan kaunistuu, ja ajatella tanssiaisvoittojaan: siinäpä vasta lienee suloista ilon esimakua. — Ei — Müller parkaa en missään tapauksessa huoli naida… rouvana minulla ainakin pitää olla tällainen pukuhuone!"

"No, Giulietta, mitä sinä siinä seisot ja töllistelet? Lähdetään jo, hevonen on alhaalla, meidän ei pidä antaa sen odottaa. — Ah, tulehan hetkeksi tänne, jotta saan hiukan korjata pukuasi; uumanauhasi pistää esiin."

Mutta Giulietta oli jo kiiruhtanut suuren peilin eteen ja korjasi itse pukuaan. Kuva, joka hymyili peilistä häntä vastaan, lohdutti häntä hiukan ja korvasi kaikki aikaisemmat harmit; hän oli häikäisevä olento, täynnä nuorekasta tuoreutta ja silmiinpistävää suloutta. Tanssisalissa hän vetäisi vertoja kelle hyvänsä, vaikkapa kulissien takana kaikki olisi käynyt miten loistottomasti hyvänsä.

"Nyt olen valmis, äiti — näkemiin, rouva Dormes!"

"Puolen tunnin kuluttua minäkin tulen, — mutta säästäkää minulle toki pari tanssijaa, Giulietta!"

Molempien naisten poistuttua koputettiin uudestaan ovelle.

"Armolliselle rouvalle!"

Kamarineitsyt toi sisään suuren kultapaperiin käärityn kukkaiskimpun.

Daniela repi paperin pois. Komeitten etelämaisten kukkien keskellä oli kortti:

"Le comte Raoul de Trélazure."

Kun Daniela puolta tuntia myöhemmin astui tanssisaliin, oli hänellä kädessä Raoulin kukat, hän oli saapunut vähäpätöisen naisen seurassa ja hänen astuessaan sisään oli heti puolen tusinaa herroja piirittänyt hänet. Tanssittiin parasta aikaa franseesia. Kaikki pyysivät häntä toiseen.

"Olen jo pyydetty", vastasi hän odottaen yhtä ainoaa, jolle hän tahtoi säästää tämän tanssin. "Eikö hän ehkä saapuisikaan?" iski tuskantunne äkkiä hänen mieleensä. — "Se on mahdotonta!"

Niin, mahdotonta se olisikin ollut; tuossa hän jo olikin. Kreivi Trélazure oli tullut sisään heti Danielan jäljessä ja seisoi nyt kunnioittavasti tervehtien hänen edessään.

"Tuhannet kiitokset", sanoi hän, "että otitte nämä kukat —"

"Ne ovat niin kauniita", keskeytti Daniela hänet, "etten voinut vastustaa halua ottaa niitä mukaan."

"Te suonette minulle kai kotiljongin?"

"Pahoittelen — mutta tiedättehän, että olen jo pyydetty!"

"Kiitos siitäkin, että pahoittelette sitä. Mutta ensi tanssin te tanssitte minun kanssani?"

"Ilolla!"

Rouva von Lacher, joka oli silmiinpistävällä tavalla puettu niinkuin tavallisestikin, tällä kertaa loistavaan punaiseen silkkiin ja kultapitseihin, tuli Danielan luo.

"No, oletteko jo toipunut eilisen ikävän huviretken jälkeen?"

"Minun oli varsin hauska", vastasi Daniela.

"Olettepa te vaatimaton; ehkäpä toivotte näistäkin tanssiaisista hauskuutta?"

"Ettekö te sitten?… Mutta miksi olette sitten tullut tänne?"

"Mieheni ei jättänyt minua rauhaan. Hän on vain tyytyväinen, kun hän näkee minun työntyvän teloilta jollekin huviretkelle tai tanssiaisiin."

"Eikö hän pelkää myrskyjä?"

"Kuka puhuu myrskyistä?" Parooni Zollern teki tämän kysymyksen lähestyessään Danielaa.

"Minä vain kysyin; eivätkö ne aina ole vaarallisia?"

"Eivät aina", vastasi Zollern. "Hylylle myrsky esimerkiksi ei tee vahinkoa."

Eleonore nauroi.

"Jospa tietäisitte, miten vähän imartelevalta teidän sananne kuuluvat liittyen meidän edelliseen keskusteluumme — jota te toivottavasti ette kuullut?"

"Ikävä kyllä en; ei mitään sen kirpeämpää kuulu olevan kuin naistenväliset keskustelut!"

"Saanko pyytää valssiin, armollinen rouva?" sanoi Ebenstein lähestyen ryhmää.

"Kiitos herra kreivi, en tanssi valssia."

"Entäs kotiljongi?"

"Senhän olen luvannut teille, ja lupaus on pyhä!"

"… Älä tanssi niin paljon tuon Müllerin kanssa, Giulietta; hänellä on inhottava tapa puristaa sinua liian lähelle itseään!"

"Mutta äiti, onhan minun mahdoton kieltäytyä tanssimasta tuttujen herrojen kanssa!"

"Voisit olla kylmäkiskoisempi — korjaappa ruusukettasi edessä — sinä hymyilet aivan liiaksi tuolle luutnantille…"

"Hän miellyttää minua, äiti!"

"Tyhmeliini!"

"Kunpa hänellä vain olisi maatila!"

"Se ainakin on järkevää puhetta — pyyhkäise hiukset otsaltasi… ja oikealta puolelta putoaa hiusneula. Mutta eipä hän sittenkään olisi aatelissukua, enkä koskaan voisi sallia, että sinusta tulisi rouva Müller!"

"Tuossa tulee kreivi Ebenstein rouva Dormesin annettua hänelle rukkaset."

"Olehan vain oikein ystävällinen hänelle."

Tanssiaiset kävivät yhä vilkkaammiksi. Monet suloiset naiskasvot, kauniit puvut, kirkas valo, erinomainen sotilassoitto, pyörähtelevät parit, vilkkaitten keskustelujen sorina, hajuvedentuoksua levittävät viuhkat — sanalla sanoen kaikki tuo edusti varsin kaunista palaa elämää.

"Tanssiaiset näyttävät onnistuvan erinomaisesti", sanoi Zollern. "Sääli etten ole enää siinä iässä, jolloin tällainen ilma saa veren kahta kiihkeämmin kiertämään suonissa. Mutta armollinen rouva, teen ehkä väärin näytellessäni tänään jälleen takkiaisen osaa; nyt annetaan merkki toisen franseesin alkamiseen."

"Tuolta tuleekin kavaljeerini…"

"Trélazure? No, silloin tehtäväni on jo päättynyt!"

Raoul asettui naisensa kanssa paikalleen. Giulietta ja Ebenstein olivat heidän vastaparinaan.

Vuorojen välissä sukeutui seuraava keskustelu:

"Teidän päänsärkynne suretti minua suuresti, armollinen rouva!"

"Niin sääliväksi en olisi teitä uskonut."

"Ei sääli minua kiusannutkaan, vaan epäluulo. Minä suoraan sanoen en uskonut teidän pahoinvointiinne, se oli vain tekosyy."

"Te olitte ehkä oikeassa!"

"Te ette tahdo nähdä minua… Pakenetteko minua?"

"Näytänkö minä siltä, koska tulin näihin tanssiaisiin ja pidätin tämän tanssin teille?"

"Hyvä Jumala, onhan sitä tanssiaisissa peninkulmien päässä toisistaan, ja näyttääpä minusta, kuin teidän vastatanssijanne merkitsisi tässä tanssissa teille enemmän kuin teidän parinne. Mitä hän kuiskaa teille vähä väliä teidän sivuuttaessanne hänet noissa typerissä tanssivuoroissa?"

"Oletteko te epähieno ja myrtynyt, rakas kreivi?"

"Minä olen vain mustasukkainen!"

"Siihen teillä ei ole — oikeutta."

"Minä toivoin teidän sanovan, ettei minulla ole siihen syytä. Te leikittelette minun kanssani aivan kuin julma kissa —"

"Ettehän te sentään tahdo verrata itseänne hiireen? Paljoa ennemmin te olette käyräkyntisen petolinnun kaltainen!"

"Jos minä sitä olisin, niin ei kyyhkyseni tanssisi näin vapaasti eikä tuo koiraskyyhky saisi enää kuherrella hänen korvaansa — — à propos korva; teillä on mitä kaunein ruusunpunainen simpukka mitä koskaan olen nähnyt. — Te olette täydellinen kaunotar, armollinen rouva!"

"Tuollaiset peittelemättömät imartelut ovat loukkaavia, kreivi
Trélazure."

"Suokaa anteeksi, mutta intohimolle on annettava paljon anteeksi; se on tuliliekki, siksi se syttyy paloon. Kun muuten aivan siivon vuoren helmassa tuli kytee, niin muuttuu se tulivuoreksi, ja kun kohteliaan maailmanmiehen sydämessä —"

"Mutta astukaahan nyt esille — naistensoolo — tehän saatte hirveää sekasotkua aikaan!"

"Tässä minä olen taaskin. Mihin minä jäinkään? Olin alottanut niin kauniisti — aivan niin: jos sisäinen leimu —"

"Jättäkäämme tuo puheenaihe kernaammin syrjään; vaarallista on tanssia tulivuorella, niinkuin yleisesti tiedetään, mitä sitten, jos pitää tanssia tulivuoren kanssa —"

"Armollinen rouva, pilkkaatteko te luonnonvoimia? Sanotaan, että se joka nauraa, riisuu myös aseensa. Naisten laita on päinvastainen, nauru on heillä itsepuolustuskeino. Me luulemme antaneemme mestari-iskun, mutta samalla kajahtaakin nauru vastaamme ja isku on väistetty."

"Tehän puhutte ikäänkuin miehet olisivat meidän luonnollisia vihollisiamme!"

"Sitä me olemmekin, koska me tahdomme voittaa teidät valtaamme. Paha kyllä me yritämme voittaa teidät silloin vasta, kun aikoja sitten olemme jo itse voitetut, siitä johtuu meidän avuton armo-iskua odottava kitumisemme teidän jalkojenne juuressa."

"Yleinen kiitos!" Tanssi oli lopussa. Trélazure saattoi Danielan hänen paikalleen, kumarsi ja poistui.

Daniela oli Trélazureen sekä itseensä hyvin tyytymätön. Täysin sydämin hän oli tullut tänne, ja miten typerää, sisällyksetöntä heidän keskustelunsa oli ollut! — Eikö tuolla miehellä ollut siis sielua lainkaan? Mitenkä hän voisi tulla onnelliseksi hänen kanssaan? Ja sittenkin — miten hän voisi elää edelleen, jos Trélazure katoaisi hänen näkyviltään. Ehkäpä hänellä sittenkin on sielu, yhtä lämmin ja hellyydelle altis kuin Danielankin… Eikö hänkin äsken ollut käyttänyt samaa sävyä kuin Trélazure? Tuollainen juttelu kelpasi vain tanssisalin koristukseksi.

"Kunhan me vain kerran kuulumme toisillemme, olemme kihloissa ja naimisissa, niin puheemmekin saa toisen sävyn."

Kotiljongin Trélazure tanssi rouva von Lacherin kanssa. Vähän matkan päässä heistä istui Ebenstein Danielan kanssa, ja tämä saattoi huomata, miten kaunis Eleonore kaikella tavalla koetti silmillään kiehtoa tanssijansa valtaansa; Trélazure näytti kiinnittävän häneen kuitenkin kovin vähän huomiota, sillä hänen katseensa oli enimmäkseen suuntautunut Danielaan. Yhteisen franseesin jälkeen oli Trélazure koko ajan pysytellyt Danielan läheisyydessä, mutta hänen ympärillään oli alituisesti suuri joukko herroja, niin ettei kahdenkeskiseen puheluun tarjoutunut enää tilaisuutta. Vain kerran hän oli saanut hänelle kuiskatuksi:

"Minun elämäni on teidän käsissänne!"

Kun useat vuorot olivat tanssitut ja kotiljongissa sattui pitempi lomahetki, sanoi Ebenstein tanssitoverilleen:

"Hetki on ehkä teidän mielestänne huonosti valittu, mutta en voi kauemmin enää olla lausumatta mikä sydämessäni liikkuu, armollinen rouva. Kuunnelkaa minua hyväntahtoisesti."

"Minä pyydän, älkää ruvetko noin juhlalliseksi", vastasi Daniela, joka huomasi mitä oli tulossa. "Näin iloisen kotiljongin aikana ei voi keskustella vakavista asioista!"

"Eipä olisi ensi kertaa, että elämänkohtalo tulisi tanssisalissa ratkaistuksi!"

"Rakas kreivi", koetti Daniela vielä kerran välttää lähestyvää vaaraa, "tässähän ei voi olla kysymyksessä niin tärkeä asia."

"Sittenkin. Olen päättänyt puhua… Älkää keskeyttäkö minua; nopeaa vastausta en vaadi teiltä, en pyydä muuta kuin että kuuntelette rauhallisesti ja — niinkuin äsken sanoin — hyväntahtoisesti. Kun ihmisen koko onni on kysymyksessä, niin vähintä, mitä voi tehdä, on antaa hänen esittää asiansa."

Daniela alistui. Hän teki liikkeen kädellään, joka saattoi merkitä:

"Puhukaa, minä kuuntelen."

"Te tiedätte jo aikoja sitten, että minä rakastan teitä, armollinen rouva. En tahdo väittää, että te olisitte ensimäinen, joka minussa tämän tunteen olisi herättänyt… Olen koettanut voittaa monen naisen suosiota — enkä aina menestyksettäkään, mutta en koskaan ole tavannut nuorta tyttöä tai leskeä, joka olisi herättänyt minussa halua pyytää häntä vaimokseni — siinä suhteessa te olette kaikkein ensimäinen. Rakkauteeni, jota te minussa herätätte, yhtyy yhtä paljon kunnioitustakin, ja samalla se täyttää siinä määrin koko elämäni, etten voisi ajatellakaan muuta kuin pyytää teitä vaimokseni. Minä tiedän myöskin, ettette te voisi antaa sydäntänne muulla ehdolla ja siksi en voisi toivoa teiltä ainoatakaan hellää katsetta, jollei sen mukana seuraisi myöntyvä vastaus myös kosintaani. Teillä on tosin monta kosijaa, sillä paitsi kauneutta on teillä, niin ainakin väitetään, myöskin rikkautta, mutta minun asemani on sellainen, ettei kukaan voi epäillä teidän rikkautenne merkitsevän mitään minulle. En tiedä miten suuri omaisuutenne on, mutta sen, joka on Ebensteinin sukukartanon perillinen ja saa nauttia siitä sadantuhannen guldenin tulot vuosittain, ei tarvitse ottaa tätä seikkaa lainkaan huomioon. Tärkeämpi kysymys minulle tosin olisi yhdenarvoisuus, sillä minulla on suvustaan ylpeilevä äiti, joka tuskin on tyytyväinen muuhun kuin kreivittäreen, jolla on kuusitoista esi-isää sekä isän että äidin puolella, jotta hänet heti naimisiin mentyään voidaan kohottaa tähtiristikuntaan… Mutta persoonallinen onneni merkitsee minulle enemmän kuin sukuni ylpeys, ja jos te kerta olisitte minun vaimoni, niin pitäisin huolta siitä, että te voittaisitte kaikkien kunnioituksen. Minä itse koettaisin parhaani mukaan tehdä teidät onnelliseksi, myöskin yrittäisin hankkia itselleni ammattini ulkopuolella olevia tietoja, voidakseni tulla enemmän teidän arvoiseksenne, sillä te, sen kernaasti myönnän, seisotte henkisesti minua korkeammalla… Suloiselle pikku Dalialle ja hänen tuleville sisaruksilleen tahtoisin olla hellä isä ja teille uskollinen puoliso ja elämänaikuinen luotettava ystävä."

Ebenstein vaikeni. Daniela katsoi häntä silmiin ja sanoi:

"Kiitän — kiitän, kaikesta sydämestäni. Teidän sananne ovat minulle suureksi kunniaksi. Mutta niin suuri vilpittömyys vaatii myös täyttä suoruutta: minun sydämeni ei ole vapaa."

Hetken kuluttua Ebenstein sai vain yhden ainoan sanan huuliltaan:

"Kuka?"

Daniela pudisti päätään.

"Te kysytte salaisuutta, jota tuskin olen itselleni tunnustanut."

"Olkaa vain niin hyvä ja sallikaa minun tietää kuka se on. Onko hän tässä salissa?"

Daniela nyökkäsi.

Väliaika oli loppunut. Orkesteri alkoi soittaa Donauvalssia.

"Naisten vaali!" huusi tanssinjohtaja.

"Nyt te voitte minulle vastata nimeä mainitsematta… Silloin vasta olen vakuutettu siitä, ettette keksinyt turhaa tekosyytä, ja minä koetan kerätä voimia kestääkseni pettymykseni."

Daniela nousi paikaltaan ja meni Trélazuren luo. Punastuen ja vapisevin käsin hän kiinnitti tähden hänen rintaansa.

Trélazure kumarsi kiittäen; hän ei aavistanut, että tuo pieni kultapaperitähti kohotti hänet naissydämen ritariksi, sydämen, joka tällä toimenpiteellä julkisesti tunnusti rakkautensa.

XV

Baden, 18 p. kesäkuuta 1875.

Sinun kirjeesi, rakas Armand, jossa kiihkeästi kehoitat minua saapumaan häihisi Parisiin, sain eilen, mutta ikäväkseni minun täytyy ilmoittaa, että luultavasti minun on mahdoton seurata kutsuasi. Ensiksikin olen saanut virkavapautta kylpykautta varten Itävallassa enkä matkaa varten Ranskaan, — ja toiseksi — miksikä en tunnustaisi sitä sinulle? — pidättää minua täällä niin ihastuttava seikkailu — sinä tiedät, eräs tanskalainen leski — että tekisin suurimman tyhmyyden, jos nyt lähtisin täältä. Minä olen ytimiäni myöten rakastunut — kadehditko minua? Tosin onnellisena sulhasena sinulla ei ole syytä kadehtia muita ihmisiä; mutta rauhallista, varmaa sulhasonnea ei voi kuitenkaan verrata niin ihastuttavan hyvän onnen myrskyisen ylpeään tunteeseen, joka nyt on ilmestynyt elämäni taivaanrannalle…

Niin — vasta taivaanrannalle — se ei ole vielä saavutettu — muuten hienotunteisuus kieltäisi minua puhumasta siitä edes veljellenikään. Mutta koska valittuni tähän saakka ei ole suonut minulle muuta kuin pari katsetta — jotka tosin vastaisivat vaadittaessa maksettavaa vekseliä — niin voin vielä esteettömästi puhua sinulle hänestä. Toissa päivänä me olimme yhdessä huviretkellä, ikävä kyllä emme olleet kahdenkesken, vaan tusinan verran muitakin oli mukana. Eilen tanssin hänen kanssaan tanssiaisissa ja tänään kello yhdeltä hän odottaa minua luokseen… Nyt kello on kuusi aamulla; olen juuri palannut tanssiaisista eikä minun mielestäni maksa vaivaa kirkkaalla päivällä mennä nukkumaan. Olen liian iloisessa jännityksessä voidakseni nukkua. Siksi virkistin itseäni mielemmin kylvyllä ja teellä, johon oli sekoitettu konjakkia, ja ajan kuluksi kirjoitan nyt sinulle. — Enpä tosiaankaan olisi uskonut, että nainen, joka ei ole parisitar, voisi olla niin viehättävä… Et voi kuvailla mielessäsikään, mikä ylhäisyys, mikä sulous, mikä sanoin selittämätön viehätys tuota naista ympäröi. Hänen jalkansa on pieni kuin andalusialaisnaisen, hänen vartalonsa taipuva kuin kaisla; hänen huulensa — tummanpunaiset kirsikat, kuin suutelemista varten luodut, kädet kuin keisarinnan, sanalla sanoen, niinkuin eilen sanoin hänelle vasten kasvoja hänen — tietysti teeskennellyksi — harmikseen: täydellinen kaunotar. Ja säihkyvä sielu — onneksi tuo nainen ei voi olla turhankaino — ja sen lisäksi hänen katseensa: en vaihtaisi osaani edes kuninkaan kanssa.

Totta tosiaan, rakas veljeni, teet väärin mennessäsi nyt jo naimisiin ja katkaistessasi kaikki näin varhain. Poikamiehen elämä tarjoaa siksi paljon viehätystä, ja avioliiton mukana seuraavat edut — mukava koti, perhe, eduskuntajäsenyys ja kaikki muut arvokkaaseen kaljupäisyyteen ja ihramahaan kuuluvat kunnioitusta herättävät ilot — niitähän aina ennättää saada.

Sinä kysyt viime kirjeessäsi, mitä menestyksentoiveita meidän puolueellamme on? En voi antaa sinulle toivottuja tietoja, koska suunnittelemastani retkestä Frohsdorfiin ei ole tullut mitään; mutta jos minun tulee ilmaista sinulle moraalinen mielipiteeni, niin tunnustan, että alan kadottaa kaiken toivoni. Meidän maanmiehemme saavat aikaan niin paljon ikävyyksiä, että taivaan vihan täytyy kerran iskeä meidän ennen niin rakkaan Ranskamme ylitse, tai jollen katso asiaa näin korkealta kannalta, vaan liiankin uudenaikaisen positiivisen järjen näkökannalta, niin ovat meidän lainsäätäjiemme kykenemättömyys ja tahdittomuus siinä määrin silmiinpistäviä, että siitä ehdottomasti on seurauksena kansan perikato. Kaikki vanhat säädökset kumotaan ja vallankumouksellinen henki pääsee yhä enemmän valtaan. Perhesiteet höltyvät, kirkkoa vainotaan, armeija joutuu rappiolle; mihin meidän isänmaa raukkamme voi turvautua? Pyhää kostoajatusta heikontavat niin sanotut humaniteetti-aatteet; naista, perheen perustaa, uhkaa esitetty avioerolaki ja kysymyksessä olevat naislyseot riistävät hänet yleensä luonnolliselta radaltansa. Tuleva sukupolvi ei yleensä tule enää omistamaan emäntiä, maailmannaisia, eikä — puolimaailman naisia, vaan naisprofessoreita, — tohtoreita, kirjailijattaria ja muita hirviöitä, ja sen jälkeen kun kaikki miehiset hyveet ovat kadonneet, isänmaanrakkaus, urhollisuus ja lainkuuliaisuus, uhkaa meitä vielä lisäksi se vaara, että suloiset naiselliset heikkoudetkin häviävät, nimittäin koketteria, naiivi hartaus, tietojen puute — sanalla sanoen kaikki se, mikä on viehättävää. Minä surkuttelen lastenlapsiamme ja iloitsen, että elän aikakautena, jolloin miesten parissa tapaan vielä hengenheimolaisia, jotka tahtovat palauttaa entisen Ranskan olot, ja naisten joukossa sellaisia, joiden kanssa voin tänään huvitella ja huomenna valita heidän paristaan itselleni puolison.

Mutta niinkuin sanottu, tuohon viimeiseen on vielä aikaa. Tätä nykyä olen intohimon vallassa, joka ei merkitse liehakoimisen leikkiä eikä avioliiton vakavuutta, mutta joka pitää minut täydellisesti kahlehdittuna: hehkuvan, kiivaan, kaikki esteet murtavan, taivaaseen kurottavan ja tuhoavan intohimon vallassa…

Sinä siis käsität, rakas veljeni, ja suot anteeksi, etten saavu häihisi. Keksi joku selittävä tekosyy — kernaimmin virkavapauden puute — ja sano terveiseni sekä äidillemme että morsiamellesi.

Raoul.

* * * * *

Kello oli jo lähes yksitoista aamupäivällä, kun Daniela tanssiaisten jälkeen heräsi unesta. Avatessaan silmänsä selvisi hänelle, että tärkeä ja onnekas kysymys oli tänään ratkaistavana — mikähän se oli? Oi niin: kello yhdeltä oli hänen määrä tulla hänen luokseen…

Hän soitti palvelijatarta, pukeutui ja käski tuoda aamiaisen makuuhuoneeseensa. Sitten hän lähetti Daliaa hakemaan. Pienokainen saapui juoksujalkaa sisään ja heittäytyi äitinsä kaulaan.

"Ethän vain ole sairas, äiti, koska käskit minut kesken tuntiani tänne?"

"En, kultaseni, voin aivan hyvin."

"Olin jo kello kahdeksan aikana ovellasi, mutta Lisi sanoi, että nukuit vielä tanssiaisten jälkeen. Sanohan, äiti, ovatko tanssiaiset hauskat?"

"Joskus hyvinkin hauskat, Dalia. Muutaman vuoden kuluttua vien sinutkin tanssiaisiin."

"Oi, en minä niistä välitä, paljoa kernaammin heitän palloa Affin kanssa."

Pienokainen ei näyttänyt tosiaankaan siltä, kuin hänestä voisi niin pian tulla arvokasta neitiä, lapsellisuus loisti hänen viattomista silmistään ja pyöreitten poskiensa kuoppasista. Sittenkin Daniela tahtoi tänään tehdä vakavan kysymyksen tyttärelleen. Hän suuteli lasta ja sanoi:

"Dalia, sanohan minulle, olisiko sinusta hauska, jos antaisin sinulle uuden isän?"

Pienokainen kalpeni. Omituista, miten kaikki lapset vaistomaisesti pelkäävät isäpuolia.

"Ei, ei, minä pyydän, äiti riittää minulle täydellisesti; en tarvitse isää."

"Mutta kultaseni, sitä sinä et ymmärrä; jos onnestani on kysymys — olenko iloinen ja hymyilevä niinkuin sinä, vai surullinen ja silmät kyynelissä?"

"Sinä et saa olla surullinen, äiti, et saa koskaan itkeä."

"Silloin sinun täytyy sallia, että tuon sinulle uuden isän. Hän tahtoo rakastaa sinua, hän tahtoo rakkaudesta pilata sinut kokonaan, mutta sitä minä en salli!"

"Entäs sinä, äiti — rakastatko sinä sitten minua vähemmän?" huokasi
Dalia.

"En, en lainkaan, kultaseni. Minulla on siksi suuri sydän, että voin rakastaa teitä molempia. Se rakkaus joka kuuluu sinulle — sitä sinä et taaskaan ymmärrä — on osa ja paras osa minusta itsestäni."

"Äiti, kenen sinä annat minulle isäksi? Affin isänkö?"

"Mitäs sinä ajattelet? Se ei olisi sopivaa!"

"Oi, hän tuntuu niin kiltiltä ja hän rakastaa jo minua. Ja sitten Affi olisi minun veljeni; sääli, äiti, ettet häntä ota. — Nyt minä tiedän: se on tuo kiltti setä Zollern!"

"Ei hänkään, lapseni. Se asia ei yleensä vielä ole ratkaistu, minä tahdoin vain nähdä, mitä sinä tästä ajatuksesta arvelisit… Mene nyt Ernestinen luo, mutta älä kerro hänelle mitään tästä kaikesta; ole sinä kiltti tyttöseni, jota voin kohdella kuin ystävääni, ja joka ei kerro vieraille ihmisille, mitä äiti ja lapsi keskenään puhuvat."

"En minä kerro mitään, sen minä lupaan, äiti. Mutta läksyni käyvät varmaan huonosti sillä minun pitää alituisesti ajatella uutta isää Rakastaako hän myös sinua, äiti?"

"Toivoakseni!"

Jäätyään yksin Daniela kävi kirjoituspöytänsä ääreen istumaan ja kirjoitti:

Rakas isä! Tänään kohtaloni tulee ratkaistuksi. Tunnin kuluttua saapuu mies, joka on voittanut äkkirynnäköllä sydämeni, pyytääkseen kättäni — ja minä annan hänelle myöntävän vastauksen, sillä — sillä en voi tehdä muuta. Minä kirjoitan sinulle jo ennen itse tapahtumaa, koska minulla jo vanhastaan on ollut tapana, aina kun sydämeni on ollut tulvillaan — joko ilosta tai surusta — huojentaa sitä sinulle. Muistatko — Harald parka eli vielä silloin — kun kirjoitin sinulle vain nämä pari sanaa: 'isä, olen leski'? Tuntia myöhemmin saatoin sähköttää tuon paperiliuskan sisällön tosiasiana. Minun täytyy aina sinulle kirjoittaa, kun jotakin valtavaa elämässäni on tapahtumaisillaan — jo ennenkuin se onkaan tapahtunut. Tunnin kuluttua voin tämänkin kirjeen lähettää sinulle ja silloin se on muodollinen kihlausilmoitus; minä lisään siihen silloin vain hänen nimensä ja oman allekirjoitukseni.

"Armollinen rouva", ilmoitti kamarineitsyt, "herra von Trélazure."

"Pyydä astumaan saliin — ja — Lisi…" lisäsi hän hiukan epäröiden ja punastuen, "en ota ketään muuta vastaan: minulla on tärkeää keskusteltavaa tämän herran kanssa enkä tahdo tulla häirityksi."

"Hyvä, armollinen rouva", sanoi tyttö vetäen hiukan suutaan hymyyn. Ensi kertaa hänen haltiattarensa antoi tämäntapaisen käskyn ja se näytti tuottavan tytölle erityistä iloa.

Daniela huomasi hänen hymynsä.

"Ja — Lisi", kutsui hän tytön vielä luokseen, "hetken kuluttua saat tuoda tarjottimella pullon viiniä ja leivoksia saliin!"

"Armollinen rouva kai soittaa?"

"En, minä en soita; tule milloin haluat tai lähetä Franz tuomaan, onhan salinovi auki. Mene nyt ja käske kreivi sisään; minä tulen heti."

Lisin mentyä astui Daniela peilin eteen ja painoi syvään huoaten kädellään otsaansa. Turhamaisuudesta hän ei katsonut peiliin, hän ei tahtonut ottaa selkoa, oliko hän enemmän vai vähemmän kaunis — olihan hänen kauneutensa moitteeton — vaan hän tahtoi katsoa itseään silmästä silmään tänä ratkaisevana hetkenä, hän tahtoi vielä kerran nähdä vapaan Danielan ja sanoa hänelle: "Sinä tiedät, sen täytyy tapahtua — me rakastamme häntä…"

Sydämen kiivaasti sykkiessä hän avasi salin oven. Sisällä vallitsi viileä hämärä, sillä kaikki verhot olivat alhaalla estäen keskipäivän auringonsäteiden tunkeutumasta sisään. Ruusut, jotka olivat vapaasti pistetyt suureen jalalla seisovaan maljakkoon, levittivät ympärilleen kesäistä tuoksua. Trélazure seisoi kumartuneena maljakon yli ja taittoi nupun, jonka hän pisti napinreikäänsä.

"Te ryöstätte täällä, kreivi Trélazure?"

Raoul ei ollut kuullut oven avautumista; nyt hän kääntyi nopeasti taakseen ja hyökkäsi nuorta rouvaa vastaan. Kiihkeänä hän tarttui hänen käteensä ja peitti sen suudelmilla.

"Kreivi — mitä tämä — merkitsee? Kuinka te voitte — mikä oikeus…"

Hän aikoi nuhdella häntä, mutta hänen äänensä oli niin kuiskaava, niin vapiseva, hänen silmänsä niin kokonaan toisen loistavan katseen lumoissa, että hänen sanansa kohosivat ikäänkuin hyväilevänä kuiskauksena Trélazuren luo, joka kiivaasti sulki kauniin rouvan syliinsä.

"Minä rakastan teitä, Daniela, minä rakastan teitä hulluuteen saakka!"

Viisi sekunttia Daniela lepäsi hänen rinnallaan, imien itseensä nuo kiihkeästi kaivatut sanat, "minä rakastan teitä"; aivan kuin ilmestys ennen aavistamattomasta taivaasta se oli yllättänyt hänet. — Mutta ainoastaan viisi sekunttia — sitten hän riistäytyi irti. Nainen hänessä olisi vielä kauan tahtonut levätä täten rakastetun miehen rinnalla, mutta puhtaan naisen vaistomainen tunne, ylpeyteen tottunut nainen oli nopeasti pakottanut hänet irtaantumaan syleilystä.

"Teillä on omituinen tapa ilmaista tunteitanne, kreivi Trélazure, joka voisi saattaa minut suuttumaan", sanoi Daniela astuen pari askelta edemmäksi hänestä ja ojennetuin käsin torjuen luotaan uuden lähestymisyrityksen. "Pyytäkää minulta anteeksi!"

Hän kävi tavalliselle paikalleen istumaan. Kreivi lähestyi häntä.
Leposohvan vieressä oli tyyny; hän aikoi polvistua sille.

"Jos täytyy pyytää anteeksi", niin hän alotti, "niin on se polvillaan tehtävä."

"Nouskaa heti paikalla ylös, kreivi, minä käsken. Käykää tuohon istumaan", — Daniela osoitti nojatuolia, jonka pöytä erotti hänen paikastaan, "palvelijani voivat minä hetkenä hyvänsä astua sisään!"

Nämä viimeiset sanat kreivi ymmärsi; hän ei tahtonut mitenkään saattaa rakastettua naista ikävään valoon; ja hän totteli käyden osoitetulle paikalle istumaan.

"Minä pyydän sitten täältä käsin anteeksi, jos yleensä on synti rakastaa olentoa, jossa, niinkuin teissä, kaikki ne ominaisuudet, jotka ovat rakastamisen arvoisia, ovat ruumistuneet. Ensimäinen vaikutus, jonka te teitte minuun, oli aivan kuin salama olisi iskenyt minuun — muistattehan — Wienissä, Praterissa — huhtikuun kahdentenatoista päivänä?"

Daniela nyökkäsi.

"Eikö totta", jatkoi hän, "te huomasitte jo silloin, että minä rakastin teitä? Ja sitten oopperassa; kerran seisoin ovella, kun te astuitte vaunuihinne, ja minusta tuntui kuin te olisitte silloin katsonut minua suoraan silmiin…"

"Niin", sanoi Daniela, "se oli huhtikuun kolmantenakolmatta päivänä."

"Ja toukokuun ensimäisenä minä kuljin tuntikausia teidän talonne edustalla nähdäkseni teidät vielä kerran parvekkeelta!"

"Ja toukokuun viidentenätoista en voinut taidenäyttelyssä katsella ainoatakaan kuvaa, teidänkin katselematta samaa!"

"Tauluja en sillä kertaa oikeastaan nähnyt lainkaan!"

"En minäkään juuri!"

"Ja arvasitteko te, että tulin vain teidän tähtenne Badeniin?"

"Aavistin sitä kyllä…"

"Oi, te teette minut kovin onnelliseksi, Daniela, onnelliseksi kuin jumalan!"

"Raoul!"

"Sanokaa se vielä uudestaan; minun nimeni ei ole koskaan kuulunut niin kauniilta…"

"Oma Raoulini!"

Nyt kreivi aikoi hyökätä pystyyn, saadakseen vastaanottaa suudelman niiltä huulilta, jotka hänen nimensä olivat niin hellästi lausuneet; mutta samassa Lisi astui sisään. Daniela käski hänen asettaa tarjottimen sivupöydälle.

"Ikäviä keskeytyksiä, tuollaiset," sanoi Trélazure tytön poistuttua huoneesta. "Milloin te sallitte minun tavata teitä kahdenkesken, teidät yksin, ilman rauhanhäiritsijöitä?"

Daniela teki hämmästyneen liikkeen päällään ja hänen kasvonsa synkistyivät.

"Tulevaisuus on tarjoava meille vielä kylliksi tilaisuutta —"

"Olkaa toki armelias", keskeytti Trélazure, "älkää siirtäkö sitä kovin kaukaiseen tulevaisuuteen. Ehkäpä voisin tänä iltana, kun kaikki ovat jo levolla —"

Danielan silmät suurenivat.

"Herra de Trélazure!"

"Tai, jos se tuntuu teistä liian arveluttavalta — olette ehkä oikeassa, talossa on siksi paljon naapureita — niin olisi ehkä sopivampaa tavata jossakin muualla — esimerkiksi Wienissä?"

"Herra de Trélazure!!"

Daniela kävi tulipunaiseksi. Yhtymys-tarjous — hänelle! Ensi kertaa tämän keskustelun aikana hänelle alkoi hämärtää, että sen takana piilikin suuri väärinkäsitys. Eihän Trélazure ollutkaan pyytänyt häntä vaimokseen, ja hän oli jo ilmaissut hänelle rakkautensa. Hänen kasvojansa poltti niin tulisesti, että hän peitti ne käsiinsä ja valitti ääneensä.

"Mikä teitä vaivaa — olenko loukannut teitä?"

Daniela ei vastannut.

"Hyvä Jumala," jatkoi Trélazure, "luulin olevani rakastettu. Ja kun kaksi ihmistä rakastaa toisiaan, niin kaikkien loukkausten pitäisi kadota itsestänsä; eihän silloin ole muuta päämäärää olemassakaan kuin omistaa toisensa!"

"Kreivi Trélazure", sanoi Daniela kohottaen päätään ja katsoen vierastaan lujasti silmiin, "kernaammin tahdon olla naurettava kuin halveksittava, siksi puhun nyt suuni puhtaaksi. Te olette ilmaissut minulle rakkautenne, enkä minä ole omia tunteitani myöskään salannut —"

"Minä olen sydämestäni kiitollinen —"

"Älkää keskeyttäkö minua. Oletteko te samalla, ottaessanne vastaan minun rakkauteni, ymmärtänyt, että tämä lahja käsittää myös koko minun tulevaisuuteni, minun käteni?"

Raoul tuli hämilleen. Daniela jatkoi:

"En olisi luullut sitä mahdolliseksi — että, minua, vapaata ja kunniallista naista — kosija voisi lähestyä tarjoamatta minulle myöskin nimeään."

"Daniela — armollinen rouva —"

"Mitä te olette siis uskaltanut toivoa?"

"Hyvä Jumala, minä…"

"Te luulitte voivanne tehdä minut onnelliseksi — minun —" vain vaivalla Daniela sai sanan huuliltaan — "minun rakastajanani?"

Trélazure aikoi vastata, mutta nuori rouva hyökkäsi ylös tuoliltaan ja leimuavin katsein, vihasta hohtavin poskin hän seisoi siinä kuninkaallisessa arvossaan, ojentaen kätensä ovea kohti.

"Herra kreivi, jättäkää minut, älkääkä koskaan enää astuko minun talooni!"

"Te karkoitatte minut?"

"Poistukaa!"

"Oi, miten ihastuttavasti tuo suuttumus pukee sinua… Sinun täytyy, sinun täytyy tulla omakseni, en voi päästää sinua luotani!" Trélazure oli kiiruhtanut Danielan luo ja oli nyt polvillaan hänen edessään. Daniela yritti paeta, mutta Trélazure piti kiinni hänen hameenliepeestään. "Armoa, Daniela," rukoili hän, "tee minusta mitä ikänä tahdot: rakastajan, orjan, puolison, minä olen ikuisesti sinun omasi!"

Niin, hän oli sanonut totuuden kirjeessään veljelleen: hän oli kaikki esteet voittavan intohimon vallassa, ja koska hän olisi ollut valmis, saadakseen omakseen rakastettunsa, uhraamaan vaikka autuutensa, niin oli hänen tänä hetkenä sitä helpompi panna alttiiksi maallinen tulevaisuutensa, vapautensa, vaikka mitä hyvänsä, kunhan hän vain jälleen näkisi hänen hymyilevän, ja saisi painaa hänet rintaansa vasten, yhdentekevää rakastajattarenako vai morsiamena.

Ja saman intohimon liekit loimusivat Danielankin ympärillä. Huolimatta kaikesta ylpeydestään, joka rauhallisempana hetkenä olisi pakottanut hänet torjumaan luotaan myöhästyneen naimatarjouksen, ei hänkään voinut nyt muuta, kuin suudelmin toistaa nuo sanat, jotka hän niin usein oli jo ajatuksissaan lausunut: "Raoul, minä rakastan sinua!"

Tuntia myöhemmin lähetti Daniela samana aamuna kirjoittamansa kirjeen isälleen, lisäten siihen vain sulhasensa nimen ja oman allekirjoituksensa. Trélazure sen sijaan hävitti veljelleen osoitetun kirjeensä.

XVI

Kauniin tanskalaisen lesken ja ranskalaisen kreivin kihlautuminen tuotti badenilaisille paljon puheenaihetta. Ei mitään ole tässä maailmassa, jonka pitäisi jäädä yksinomaan kahden ihmisen asiaksi ja jota muut ihmiset siinä määrin panettelevat, kadehtivat, säälivät, hyväksyvät, moittivat, arvostelevat — sanalla sanoen, jonka johdosta he siinä määrin juoruavat kuin naimisen.

Yhdeksän, ehkäpä kymmenenkin päivää kaikki keskustelut Badenissa kohdistuivat vain tähän asiaan.

"Kylläpä häntä onni potkaisee!" huudahti paroonitar Rimmersperg. "Niin ylhäinen ja rikas herra. Mutta oikeastaan ei pitäisi olla sallittua, että lesket sieppaavat tytöiltä kosijat — siten vanhojenpiikojen luku vain lisääntyy."

"Uskon kyllä, äiti, että hän on rikas, — ja mielenkiintoinen hän myöskin on, mutta hänen kasvonsa eivät ole erikoisen miellyttäviä — ei lähimainkaan yhtä miellyttäviä kuin luutnantti Müllerin."

"Jos et lakkaa puhumasta tuosta luutnantista, niin pidä varasi!… Kukapa tietää, jollei hän olisi kummitellut sinun päässäsi, vaikka sinun olisi onnistunut voittaa ranskalainen omaksesi!"

* * * * *

"Kyllä minä arvasin, että asia siten päättyisi", huomautti vähäpätöinen nainen. "Muistatteko Daniela, minä kaikkein ensimäiseksi käänsin teidän huomionne omiin tunteisiinne."

* * * * *

"Aina ja ikuisesti miehet tekevät saman tyhmyyden ja menevät naimisiin!" sanoi herra von Lacher. "Oikeastaan me teemme vain palveluksen nuorille miehille mennessämme naimisiin."

* * * * *

"Suuri koketti tuo Dormes", arvosteli Eleonore; "minä näin, miten hän viritti ansansa tuolla huviretkellä sekä sen jälkeen tanssiaisissa."

* * * * *

"Oi, miten sääli," valittivat everstintyttäret keskenänsä; "taaskin yksi herra vähemmän Badenissa — sillä sulhasmiestä ei voi ottaa lukuun!"

* * * * *

"Oi onnellista, kolminkertaisesti onnellista!" huokasi Ebenstein.

* * * * *

"Onnittelen teitä, rakas ystäväni", sanoi Zollern sydämellisesti. "Pääasia on, että te olette onnellinen, vaikka, jos olisin itsenäinen nuori leski, niin en sallisi kiinnittää kaulaani uutta ketjua."

* * * * *

"Affi, nyt minun sanani ovat menneet toteen: rouva Dormes menee uusiin naimisiin."

"Oletko sairas, isä? Sinä näytät niin huonolta!"

"En, minä voin hyvin. Suokoon vain Jumala, että tuo mies olisi hänen arvoisensa — mutta se ei ole luultavaa!"

* * * * *

"Todellako, saanko tuon vieraan kauniin herran isäkseni? — Eihän minun tarvitse häntä sitten enää sanoa herraksi, vai mitä, äiti? Mutta rakastaako hän sinua edes puoleksi niin paljon kuin minä?"

* * * * *

Ja morsiuspari itse — mitä se itse ajatteli tästä asiasta? — Heillä oli kummallakin se tunne, että he olivat ottaneet kovin uskalletun askeleen, tehneet jonkun suuren typeryyden; mutta he olivat rakastuneet toisiinsa — ja tämä tosiasia tukahdutti joka kerta tuon epämieluisan tunteen, kun se pyrki ajatuksena nousemaan mieleen.

Daniela oli, annettuaan myöntävän vastauksensa ja kihlauksen tultua julkiseksi, tullut paljoa rauhallisemmaksi. Kiihoittunut mieliala oli asettunut, jonka oli herättänyt henkiin intohimoinen epäily, tokko tuo mies voisi tehdä hänet onnelliseksi.

Sen hetken jälkeen, jolloin Raoul lukemattomia kertoja suudellen oli toistanut sanat: "Minä rakastan sinua!", ei hän voinut kehua morsiamensa osoittaneen hänelle kovinkaan suurta suosiota. Daniela oli näet pyytänyt ystävätärtään, kreivinna Barthenia muuttamaan luokseen asumaan ja olemaan läsnä aina, kun Trélazure tuli hänen luokseen. Trélazure koetti vastustaa tätä toimenpidettä, mutta turhaan. Oikeastaan hän panikin hyvin heikosti vastaan, sillä hänelle oli mieleen, että tuleva kreivitär Trélazure oli näin varovainen.

Häät olivat määrätyt syksyksi. Trélazure aikoi vielä sitä ennen käydä Ranskassa, järjestämässä siellä asioitansa ja samalla ollakseen läsnä veljensä häissä. Tulevan talven nuori pari aikoi viettää Wienissä ja asua Danielan uudessa asunnossa, joka ei vielä ollut valmiiksi sisustettu, mutta jonka toivottiin välttämättömiä muutoksia silmällä pitäen valmistuvan syksyksi. Toistaiseksi täytyi Trélazuren vielä pariksi vuodeksi jäädä entiseen toimeensa Wieniin. Numeroista oli myöskin ollut puhetta. Nyt, kun he eivät tavanneet toisiaan enää kahdenkesken, saattoi kihlattu pari keskustella kaikenlaisista kuivista asioista, ja niinpä kävi esille, että naimiskauppa taloudellisessa suhteessa oli kummallekin hyvin sopiva. Danielalla oli neljänkymmenen viiden tuhannen markan vuotuiset tulot ja isän kuoleman jälkeen hän peri vielä varsin suuren maatilan; Trélazuren perintöosuutena tulisi olemaan laaja tila Bretagnessa sekä talo Foubourg Saint-Germainissa. Tosin edellinen tuli hänen osakseen vasta erään sedän kuoleman jälkeen ja jälkimäinen äidin kuoltua; toistaiseksi hänellä ei ollut muuta kuin palkkansa ja sen lisäksi kahdentoistatuhannen frangin vuotuiset korot. Naimiskauppa oli siis, mitä omaisuuteen tuli, varsin edullinen, ja tämä olikin ainoa "lieventävä asianhaara", jonka kreivi saattoi esittää puolustuksekseen, sillä muussa suhteessa herättäisi varmaankin hänen perheensä keskuudessa suurta harmia se seikka, että hän aikoi naida ulkomaalaisen ja vielä lisäksi lesken. Hänestä itsestäänkin oli sääli, ettei hän voinut tuoda kotiinsa luostarissa kasvatettua, kahdeksantoista-vuotiasta, ylhäistä sukuperää olevaa neitoa, niinkuin hän oli aikonut nautittuaan ensiksi kyllikseen toisten naisten tarjoamasta rakkaudenpikarista. Mutta hän oli nyt kerta kohdannut naisen, jota hän ei muulla tavalla voinut saada omakseen kuin uhraamalla vapautensa, ja mitäpä hän ei olisi pannut alttiiksi voittaakseen intohimoisesti haluamaansa palkintoa? Ei hän tuntenutkaan katumusta, vain jossakin määrin sääliä, ikäänkuin hänen tekonsa olisi ollut välttämättömän kohtalon oikku; hän sääli itseään; mutta hän ei tahtonut silti vapautua kahleistaan, eikä sen vuoksi päästänyt valloilleen sitä epärehellistä ajatusta, joka olisi vaatinut kihlauksen purkamista.

Daniela yritti nyt parhaansa mukaan oppia sulhastaan tuntemaan. Hän koetti tutkia hänen sieluaan niinkuin on tapana tarkastaa asuntoa, jonka aikoo vuokrata asuakseen siinä koko elämänsä ajan. Tuo tutkiminen tuntui hänestä joskus hiukan kaamealta, sillä hän huomasi paljon kapeita, synkkiä käytäviä tässä talossa eikä löytänyt ainoatakaan oikein kodikasta pientä nurkkausta; ja joka kerta hänen täytyi jälleen lohduttaa itseään julkisivulla, jonka sopusointuinen ulkomuoto oli viekoitellut hänet tekemään nopean kaupan.

Daniela oli jatkanut jälleen tuntejaan Sternin kanssa saavutettuaan tarpeellisen mielenrauhan. Niinkauankuin hän oli ollut tunteestaan ja tulevaisuudestaan kahdenvaiheilla, oli hänen ollut mahdotonta syventyä lukuihinsa. Mutta nyt, kun ratkaiseva sana oli lausuttu, olivat hänen hermonsa tyyntyneet ja hänen henkensä saattoi jälleen ryhtyä tavallisiin toimiinsa. Hänelle oli näet — seurustellessaan isänsä ja ensimäisen miehensä kanssa — tullut miltei välttämättömäksi tarpeeksi alituisesti harjoitella ajatuskykyään, koota uusia tietoja, viljellä ja hoitaa henkeään, aivan kuin kukkaispenkkiä. Tosin, niinkuin sanottu, oli hän ottanut varsinaiseksi tehtäväkseen tutustua sulhaseensa, mutta se ei vienyt koko hänen huomiotaan eikä huumannut häntä samassa määrässä kuin hänen vasta herännyt intohimonsa aikaisemmin. Vasta kihloihin mennyt tyttö ei varmaankaan olisi kyennyt kiinnittämään huomiotaan opinnoihin, jotka eivät olisi olleet missään yhteydessä hänen naimisensa kanssa; mutta kihlautunut leski ei tunne samaa arkaa, puoleksi viehättävää elämänuteliaisuutta, joka valtaa neitseellisen morsiamen mielen avioliiton kynnyksellä. Lesken ei tarvitse tulla muuksi kuin mikä hän on ja mikä täyttää nuoren tytön mielen odotuksella: "rouvaksi", nimitys, joka tenhoo hänet kokonaan. Daniela oli jo rouva. Hänellä oli jo onnellinen avioliitto takanaan. — Hänelle oli uutta vain se, että hän oli rakastunut mielenkiintoiseen, kauniiseen mieheen, josta piti tulla hänen tuleva elämäntoverinsa. Että tämä tunne hänen elettyään jonkun aikaa yhdessä hänen kanssaan katoaisi, sen sanoi hänelle hänen järkensä — entäs sitten? olisiko sen jälkeen vielä onnentakuuta jäljellä? Oi, miksikä vaivata päätään kaikella tällä? Ei kukaan vaadi elämänaikuista onnea täällä maan päällä, siinä on jo kylliksi, kun parikin ihanaa päivää on varattuna; pitemmänaikuista onnea Goethen sanojen mukaan oli mahdoton edes kestää.

"Sanokaahan minulle, rakas herra Stern", — he istuivat jälleen pöydän ääressä yhdessä ja olivat tunnin aikaa tutkineet Spenceriä — "sanokaahan minulle, miksi te näytätte niin alakuloiselta?"

"Pienokaiseni ei näytä paranevan täällä, hän tulee lopulta vielä aivan liikkumattomaksi."

"Oi, Affi parka! Sehän olisi hirveää!"

"Senkin hän kestäisi alistuvasti ja koettaisi minulle mieliksi näyttää iloiselta — ehkäpä todellakin olla iloinen. On ihmeellistä, miten suuri kyky tuolla lapsella on alistua kohtaloonsa ja nauttia elämästä. Huolimatta alituisista tuskistaan osaa hän iloita pienimmästäkin asiasta, ja yleensäkin vain se seikka, että hän on olemassa, on hänestä iloa ja kiitollisuutta ansaitseva tosiasia."

"Mutta sitähän se oikeastaan onkin. Ajatelkaahan, miten surullista, jollei olisi olemassa — jollei teitä, ei minua eikä kaikkia muitakaan olisi olemassa. Tai jollei yleensä maailmaa olisi."

"Viimeinen oletus olisi mahdoton, armollinen rouva."

"Se ei suorastaan ole mitään!"

"Mutta niinpiankuin oletamme sellaista, on se jo jotain — nimittäin ajateltuna — ja samalla myös oleellista. Uskokaa minua, mitään olematonta ei ole olemassa, paitsi inhimillisessä kielenkäytössä. Kielteisesti ei voi määritellä mitään. Se, mitä jokin olio on, on kokoonpantu rajoitetuista ominaisuusmääristä; se mitä se ei ole, on joka tapauksessa määrätöntä. Osaatteko te esimerkiksi arvata arvoituksen, joka on tällaiseen muotoon sommiteltu: Mikä se on, joka ei ole sininen, jolla ei ole silmiä ja joka ei ratsasta?"

"Miksikä en voisi sitä arvata — se on Strassburgin tuomiokirkko."

"Yhtähyvin se voisi olla mänty!"

"Mutta tämän arvoituksen te kyllä arvaatte: Ensimäiseni ei ole rahaa, toiseni ei ole sveitsiläinen ja molemmat yhdessä on ranskalainen sananlasku."

"Niin, se on helppoa. 'Pas d'argent, pas de suisse'. Mutta, armollinen rouva, onko tämä teistä työntekoa?"

"Tuntimme on ilmankin jo lopussa."

Stern aikoi nousta. Daniela pidätti häntä.

"Jääkäähän vielä, voimmehan vielä hiukan jutella. Minulla on tänään paljon aikaa, sulhaseni oli pakko lähteä Wieniin."

"Teidän sulhasenne?" toisti Stern hitaasti. "Toivotan teille koko sydämestäni onnea… Toivottavasti teillä on riittävästi takeita —"

"Minulla on takeena itse se tosiasia, rakas herra Stern, että me molemmat, sulhaseni ja minä, olemme vilpittömästi rakastuneet toisiimme. Eikö se riitä?"

"Suokaa anteeksi; ei, se ei riitä. Tämä tosiasia takaa ihania hetkiä — tai sanokaamme kuherruskuukauden — mutta itse elämä —"

"Me naiset emme saa muulla tavalla hankkia itsellemme suloisia hetkiä kuin panemalla alttiiksi koko elämämme", hymyili Daniela. "Ja oikeastaan, kun rakastaa, niin tuntuu jokainen lahja vähäiseltä, jokainen uhraus suloiselta; ja vaikkapa olisi kymmenen elämää uhrattavana, niin luulenpa, että panisi ne yhtä iloisella mielellä alttiiksi. Olitteko te onnellinen avioliitossanne, herra Stern?"

"Hyvin onnellinen, armollinen rouva. Minun pikku vaimoni oli — niin typerältä kuin sana kuuluukin, niin en keksi muuta — oikea enkeli. Hellä ja lempeä ja viaton!"

"Entäs järjeltään?"

"Siihen aikaan kun menin hänen kanssaan naimisiin, olin itsekin vielä puoleksi lapsi, en ollut erittäin järkevä enkä yrittänytkään ottaa selvää vaimoni järjestä. Hän otti rohkealla mielellä osaa kovaan kohtalooni — rikkaudesta olimme syöksyneet miltei kurjuuteen — ja se todistaa sielunvoimaa syrjäyttäen kokonaan typeryyden, mikä oikeastaan onkin vain sielunheikkoutta."

"Sielunheikkoutta", myönsi Daniela, "samoinkuin pahuuskin. Koska kaikki hyvyys on siis suuruutta, niin kaikki pahuus liukenee pienuuteensa."

"Oi onnekasta!"

"Kuka?"

"Se joka saa omakseen nimittää niin paljon suuruutta, joka tässä liukenee hyvyyteen, viisauteen ja sulouteen, onnekas kreivi Trélazure!"

"Miten te osaatte imarrella!"

"Ikäänkuin minulla siihen olisi oikeutta, ikään kuin minä saisin otaksua, että minun imarteluni olisivat teille tervetulleita!… Te olette liian suuri totuudenharrastaja ja -tuntija — johon lopulta kaikki suuruus liukenee — ettette antaisi minulle anteeksi sanojani, joiden totuudenmukaisuuden teidän täytyy itse tuntea ilmassa. En tiedä erehdynkö, armollinen rouva, mutta teidän läheisyydessänne minulla on varma vakaumus siitä, että minua ymmärretään, eikä minun koskaan tarvitse pelätä, että te käsittäisitte minun sanani muulla tavalla kuin kunnioituksena, tai että minä teidän suhteenne unohtaisin asemani. Te ette koskaan tee minuun sitä vaikutusta, että kohtelisitte minua alentuvasti."

"Sitä minä en teekään, sen Jumala tietää, rakas ystäväni. Nähkääs, minullakin on sama luottava tunne, minustakin tuntuu, kuin voisin ilmaista teille kaikki ajatukseni, pelkäämättä tulevani väärinymmärretyksi. Eikö se ole sympatiaa?" Ja hän ojensi Sternille kätensä.

Franz kohotti kauniin käden huulilleen.

"Kiitos, kallis, ihana rouva!" sanoi hän syvästi liikutettuna; sitten hän nousi lähteäkseen.

"Joko te menette? Mitä minä valmistan ylihuomiseksi? Mitenkä olisi, jos katselisimme Littré'n kirjaa Auguste Comtesta, jonka vastikään lainasin teille?"

"Minä tuon sen mukanani, armollinen rouva."

"Sanokaa terveisiä Affille; lähettäkää hänet tänään iltapuolella pienokaiseni luo kahvia juomaan; lapset ovat hyvin kernaasti yhdessä."

"Ilolla lähetän hänet tänne; minä tiedän, että se on hänelle oikea juhla."

"Tulkaa tekin; ja Ernestinen asemesta minä olen emäntänä Dalian kahvikesteissä; ajoretki voi kerran jäädä sikseen. Viettäkäämme tänään pientä lastenjuhlaa. Suostutteko?"

Stern kiitti ja läksi.