Daniela

XVII

Kahvipöytä oli katettu huvimajaan. Daniela tyttärineen, Stern poikineen istuivat pöydän ääressä ja itse pöydällä seisoi Korpos, nokkien juhlallisena sokeripalasta, jota Daniela ojensi sille.

Aina saapuvilla oleva kreivitär Barthen ei ollut läsnä. Trélazuren poissaolon vuoksi hänellä oli virkavapautta holhoojatoimestaan ja hän oli lähtenyt ajelulle.

Affin silmät loistivat. Hän oli sanomattoman tyytyväinen saadessaan olla näin hyvässä seurassa, ja hän oli oikein ylpeä siitä, että ylhäinen nainen kohteli niin ystävällisesti ja herttaisesti hänen isäänsä. Hänen mielestään Daniela oli jonkinmoinen haltijatar ja hän tiesi myöskin, mitä hän merkitsi hänen isälleen — nimittäin, että hän oli eniten ihailtu ja kunnioitettu nainen, jonka isä tunsi. Että tähän ihailuun ja kunnioitukseen alkoi hiipiä lämpimämpikin tunne, sitä ei Stern itsekään vielä tiennyt.

"Affi, vielä hiukan kahvia, kultaseni?" kysyi nuori rouva.

"Kiitos, armollinen rouva, en ole koskaan vielä juonut näin hyvää kahvia!"

"Tässä on, herkkusuu. Minun mielestäni" — kääntyen Sternin puoleen — "pienokainen näyttää tänään terveemmältä?"

"Se johtuu ilosta, armollinen rouva!"

"Kunpa hän vain puhuisi!" huudahti Dalia syventyneenä korpin katselemiseen. "Sokerin syöminen on hauskaa, mutta se ei ole mikään konsti; sitä kanaarialintunikin osaa. Puhu, Korpos!"

Mutta Korpos oli itsepäisesti vaiti.

"Tiedättekö mitä teidän pitäisi tehdä, herra Stern?… Teidän pitäisi mennä uusiin naimisiin. Te näytätte aivan perheen isältä istuessanne tämän kahvipöydän ääressä. Ja pojallekin tuottaisi iloa, jos hän saisi uuden äidin; eikö totta, Affi?"

"Kyllä, jos hän olisi yhtä hyvä ja kaunis kuin — mutta en minä toivo mitään muutosta?" keskeytti hän puheensa; "isä ja minä olemme näinkin onnellisia. Jospa minä vain tulisin terveeksi!"

"Onko sinulla kovatkin tuskat?"

"Ei, armollinen rouva — se on, minulla on aina tuskia, — mutta olen tottunut siihen. Varsinkin isän tähden tahtoisin tulla aivan terveeksi, sillä se tuottaisi hänellä iloa!"

"Ja miten suurta iloa, lapsi kulta!"

Dalia ehdoitti, että lähdettäisiin vuohenvaunuilla ajelemaan; Affi saisi ajaa. Rouva Dormes antoi suostumuksensa ja pienet ajoneuvot tuotiin esille. Lapset kävivät niihin istumaan, Korpoksen täytyi istua Dalian kädellä, ja pienokainen arveli olevansa oikea haukkametsästäjä.

"Sytyttäkää sikaari", sanoi Daniela vieraalleen; "kahvia juodessa — täällä ulkona se on luvallista."

"Kiitos, armollinen rouva, minä en polta."

"Ettekö ole koskaan polttanut?"

"Olen kyllä; mutta olen luopunut siitä tavasta!"

Daniela tukahdutti huokauksen. Tuo yksinkertainen lause: "Olen luopunut siitä tavasta" nosti hänen sielunsa silmän eteen kuvan niistä kieltäytymisistä, joihin tämän miehen joka rikkaudesta oli syössyt köyhyyteen, oli täytynyt alistua oman sekä lapsensa elatuksen vuoksi. Ja kumminkin he olivat niin rohkeat mieleltään, tyytyväiset, melkeinpä iloiset. "Kunpa poika vain voisi tulla terveeksi" — tuumi Daniela edelleen. "Oi, kunpa yleensä voisi nähdä vain onnellisia ihmisiä ympärillään!…"

"Minkähänlainen maailma olisikaan", sanoi hän ääneensä, "jos me kaikki olisimme täydellisesti onnellisia?"

"Siitä seuraisi vain täydellinen pysähdys", vastasi Stern, "yhtämittainen liike katkeaisi."

"Niin; mutta edistyksellä täytyy olla päämääränsä! Mitä hyötyä on pyrkimisestä parempaan, suurempaan kauneuteen ja onneen, jollei ole olemassa saavutettavissa olevaa parasta, kauneinta ja onnellisinta päätepistettä?"

"Siinäpä se juuri on: päämäärän käsitettä ei voi yhdistää äärettömyyden käsitteeseen. Meidän henkemme ei voi ymmärtää mitään rajatonta, mutta yhtä vähän se ei voi käsittää määrättyä päätepistettä; sillä niinpiankuin sellainen piste on ajateltu, samalla kuvittelu siitä, mikä sen takana voi olla, on herännyt."

"Te olette oikeassa. Rajoitetuin kaikista on meidän järkemme; mitä hyötyä on ajattelemisesta? Kaikkialla se törmää käsittämättömyyttä vastaan!"

"Mutta että meidän ajatuksemme tuolla puolen on vielä jotain todellista, se lohduttaa meidän vajanaista ajatuskykyämme ja antaa meille oikeuden toivoa, että meidän ajatuksemme rajat ovat yhä kauemmaksi siirrettävissä. Ajatelkaahan, miten kauaksi ne nyt jo ovat siirtyneet ensimäisten ihmisten tylsästä alku-olosta saakka."

"Välimatka on kylläkin suuri, mutta verrattuna kaikkitietoisuuteen —"

"Oi, jos rupeamme rakentamaan oletuksia äärettömyydessä, niin kaikki laskut pettävät jälleen, silloin nousevat eteemme sellaiset suhteet kuin hiekkajyvänen verrattuna auringonjärjestelmään, sekunti vuosimiljoonaan, kaikkein pienimmän murto-osan suhde kaikkein suurimpaan."

"Mutta teidän käsityksenne mukaan ei ole olemassa pienintä murto-osaa eikä kaikkein suurinta; ajatus voi korkeimpaan lukuun lisätä aina uuden numeron, jakaa pienimmänkin osan vielä kahtia."

"Aivan oikein; siksi kaikki laskut loppuvat, koska ne eivät koskaan voi loppua!"

"Te kierrätte nyt ympyrässä."

"Oi, kyllä te ymmärrätte, mitä minä tahdon sanoa. Ja lopulta, eikö kaikki tässä maailmassa kierry ympyrässä? Eivätkö kaikki aivojen, elämän, veren väylät kulje ympyrässä? Miksikä ei henki myöskin liikkuisi ympyrässä? Mutta armollinen rouva, minä alan tulla metafyysikoksi, se on, en itsekään enää ymmärrä mitä minä sanon."

Daniela nosti päätään kuunnellen.

"Minun luullakseni", sanoi hän, "vaunut pysähtyvät portille.
Tulisikohan vieraita? Sepä olisi ikävä."

Nopeat askeleet lähestyivät lehtimajaa. Daniela hypähti pystyyn

"Raoul", huudahti hän, "mikä yllätys!"

"Niin, sain asiani toimitetuksi aikaisemmin kuin mitä luulin, ja kiiruhdin sinne, minne sydämeni ikävöi!"

Stern oli noussut ylös ja astunut syrjään.

Trélazuren kasvot synkkenivät huomatessaan kolmannen läsnäolon. Hänestä ei ollut mieluista tavata morsiantaan kahdenkesken tämän — mikä hän oikeastaan olikaan — tämän juutalaisen kirjailijan kanssa… "Kaunis mies — varsin siisti ulkomuodoltaan — mutta onko hän sopiva seura tulevalle kreivitär de Trélazurelle?"

"Teillä on vieraita?" huomautti hän ääneensä.

"Niin, me panimme lapsinemme pienet kahvikestit toimeen, herra Stern ja minä. Saanko esittää: meidän naapurimme, professori Stern; sulhaseni, kreivi Trélazure." Molemmat herrat tervehtivät, mutta Trélazure ei ojentanut kättään.

"Jos sallitte, armollinen rouva", sanoi Stern, "niin kiitän kesteistä.
Lähden katsomaan, missä poikani on."

"Olkaa hyvä ja sanokaa samalla Ernestinelle, että hän tuo pienokaiseni sisään. Näkemiin!"

Franz poistui.

"Mikä ihmeellinen päähänpisto teiltä, Daniela, kutsua tuo herra luoksenne?"

"Hän on erittäin viisas ja miellyttävä mies."

"Te saatatte minut vielä mustasukkaiseksi, kaunis hän on ulkomuodoltaankin."

"Raoul!"

"Ja missä on holhoojanne, siveellisyyskilpenne, ketjukoiranne, sovinnaisuusmuurinne, välttämätön säätiönaisenne?"

Daniela nauroi.

"Hän karkasi tänään häkistään; te ette ollut kotona!"

"Siis kerrankin me olemme kahden?"

Daniela väisti sulhasensa katsetta.

"Ettekö ole vielä saanut vastausta äidiltänne?" kysyi hän.

"Olen kyllä, Wienissä oli kirje minua vastassa; äitini osoitti kirjeensä niinkuin tavallisestikin lähetystöön, siksi se on viivästynyt."

"Saanko lukea kirjeen?"

He olivat käyneet kahvipöydän ääreen istumaan. Daniela otti kirjeen käteensä ja luki. Sillä välin pyöritti Trélazure itselleen sauhukkeen. Suurella, aristokraattisella käsialalla Raoulin äiti kirjoitti seuraavasti:

Château de la Châtaigneraie, 18 p. heinäk. 1875.

Rakas poikani!

Kihlautumisilmoituksesi hämmästytti minua suuresti. Mutta koska sinä olet täysi-ikäinen ja itsenäinen, niin et pyydä suostumustani, ainoastaan siunaustani tämän tärkeän askeleen johdosta. Minä en kiellä sitä sinulta, sillä minä luotan siihen, että valintasi on osunut arvokkaaseen henkilöön. Minulle on yleensä hyvin mieleen, että järjestät asiasi ja menet naimisiin. Nuoruutesi oli varsin hurja; huhut rakkausseikkailuistasi ovat tunkeutuneet aina minun äidillisiin korviini saakka ja minä jo pelkäsin, että kevytmielisyytesi estäisi sinua koskaan talttumasta. Kirjeesi mukana seurannut valokuva miellytti minua suuresti; — ja omaisuus on myöskin tyydyttävä, mutta — sallithan minun lausua ilmi tämän epäilyni, koska en silti kiellä sinulta siunaustani — miten saatoitkaan valita lesken ja ulkomaalaisen? Kaikki unelmani menevät sen johdosta myttyyn! Tosin veljesi Armand on antanut minulle mieleisen miniän, mutta juuri vanhemman veljen, tulevan perheenpään morsiamen minä olin toivonut olevan jalosukuisen perheen neitseellisen vesan, meidän vanhan Ranskamme perinnäisten hyveitten perijättären. No, suokoon Jumala, että tuleva kreivitär Trélazure on oleva sen arvon ja aseman arvoinen, jonka sinun rakkautesi hänelle suopi! Toivokaamme, että hänellä kauneutensa rinnalla on puhdas sydän ja hurskas mieli. Onhan hän kai katolinuskoinen? — Tästä tärkeästä seikasta et mainitse kirjeessäsi mitään, varmaankin arvelit, että pitäisin sitä itsestään selvänä asiana. Niin minä teinkin, mutta tänään abbé Feuillant huomautti minulle, että Tanskassa enimmäkseen asuu kerettiläisiä. Siksi tein ylläolevan kysymyksen.

Me toivomme, että tulet hyvissä ajoin Ranskaan Armandin häihin. Jos terveyteni sallii, seuraan sinun kanssasi Wieniin saadakseni olla läsnä sinun vihkiäisissäsi.

Minun elämässäni on tällä välin tapahtunut muutos. En ole yhtä yksin enää kuin ennen — sillä poikiensa seurasta vanha rouva varsin harvoin saa nauttia — minulla on nyt tytärkin. Serkkuni, markiisi de Favielles, on kuollut ja määräsi testamentissaan ainoan tyttärensä, Jeannen minun huostaani kunnes hän joutuu naimisiin. Jeanne on nyt pian seitsemäntoista vuoden vanha ja ihastuttava olento. Itse minä hain hänet luostarikoulusta ja toin hänet tänne Châtaigneraie'hen. Vanhaan linnaani on aivankuin aurinko päässyt tunkeutumaan. Tosin on pienokainen vielä hempeän alakuloisessa mielentilassa, osittain isänsä kuoleman johdosta, osittain eron vuoksi luostarista, jonne hän, hurskaan kutsumuksen innostamana, kernaimmin olisi jäänyt; mutta hänen kauneutensa, hänen lempeä, suloinen olentonsa on omansa levittämään auringonpaistetta ympäristöönsä. Ensi talvena minä vien hänet ulos maailmaan eikä minun ole vaikea — hän perii puolitoista miljoonaa — löytää hänelle sopivaa miestä. Oi, jolleivät asiat olisi saaneet toista käännettä, niin tietäisin kyllä, kelle hänet olisin määrännyt… Mutta se ei ollut Jumalan tahto!

Tätisi, herttuatar de Chauleuse, joka parasta aikaa on täällä käymässä, lähettää sinulle terveisensä ja onnittelunsa, joskin hänkin pitää sinua luopiona, koska aiot naida ulkomaalaisen. Hänen ensimäiset sanansa, kun hän näki Jeanne de Favielles'n, ilmaisivat saman ajatuksen, johon yllä viittasin… Sinun onnesi, rakas Raoul, on lähellä sydäntämme. Minä rukoilen Jumalaa, että tämä onni — joskin toisessa muodossa kuin mitä minä olin sitä toivonut — kruunaisi elämäsi.

Voi hyvin, rakas poikani. Sano morsiamellesi, että toivoisin hänen kirjoittavan minulle pari riviä. Minä tahtoisin hänen sanoistaan päästä selville, rakastaako hän sinua niin paljon kuin sinä ansaitset. Sinua syleilee rakastava äitisi

Yolande de Trélazure.

Daniela oli lukiessaan kirjettä vuoroin kalvennut, vuoroin punastunut useampaan kertaan. Hän käänsi kirjeen kokoon ja ojensi sen kreiville.

"Te olisitte tehnyt viisaammin, jollette olisi antanut minulle tätä kirjettä luettavaksi", sanoi hän muuttuneella äänellä.

Trélazure katsoi hämmästyneenä Danielaan.

"Miksikä? Sitä minä en ymmärrä!"

"Ettekö todellakaan ymmärrä?" ja Daniela tuli vieläkin kalpeammaksi; "te ette ymmärrä, että se teidän puoleltanne oli epähienoa, tahditonta, sydämetöntä…" Hän ei voinut sanoa sen enempää.

"Daniela, mikä teitä vaivaa? Luulenpa, että teillä on kyyneliä silmissänne! Mitenkä tämä onneton kirje saattoi loukata teitä?"

"Se että teidän todellakin pitää sitä kysyä ettette ymmärrä sitä itsestännekin, loukkaa minua kaksin verroin!"

"Mutta, armaani, ettehän suinkaan loukkaannu sen johdosta, että äiti uneksii pojalleen loistavaa avioliittoa!"

"Te loukkaatte minua, sillä näyttämällä minulle tämän kirjeen te ilmoitatte minulle, että olisitte voinut tehdä paljoa edullisemman naimiskaupan, ja että perheenne pitää minua tunkeilijana, teidän onnenne esteenä… Menkää, kreivi Trélazure ja naikaa tuo suloinen Jeanne, — joka on jalosukuinen, joka omistaa puolitoista miljoonaa, on seitsemäntoista vuoden vanha ja täynnä luostariunelmia; tehkää minulle se palvelus, ystäväni, ja kihlatkaa suoraa päätä tuo helmi!"

Daniela oli noussut pystyyn, eikä vain hänen äänensä, vaan koko hänen olentonsa vapisi liikutuksesta.

"Kaikkeen tähän on minulla vain yksi ainoa vastaus", sanoi Trélazure tarttuen Danielan käteen: "Minä rakastan teitä."

Tuo vanha loihtusana teki tehtävänsä. Daniela yritti vain heikosti vetää kätensä pois. Hetken kuluttua hän nosti silmänsä, joissa kyyneleet vielä kimalsivat ja sanoi lempeästi:

"Jos te rakastatte minua, Raoul, niin miksi te tuotatte minulle tuskaa?"

"Jumala tietää, etten koskaan tahallani tuota teille tuskaa, armaani. Mutta teillä ei saa olla tällaisia oikkuja… Tosin oikut ja mielettömyydetkin pukevat teitä, mutta sittenkin teidän pitäisi varoa, ettette syyttä tuottaisi minulle tällaisia pieniä ikävyyksiä. Mutta minä en pane niitä pahakseni, Daniela, pidelkää minua vain pahoin; teidän kaunis kätenne saa kernaasti antaa minulle pari iskuakin; teidän punaiset huulenne saavat kernaasti lausua joitakin epäloogillisia syytöksiä, kunhan jälestäpäin saan niitä suudella; epäloogillisuus kuuluu myöskin naisten etuoikeuksiin."

Nyt Daniela tuli jälleen pahalle mielelle.

"Minä pyydän, heittäkää kerta kaikkiaan tuo joutava ja armollinen tapanne olla huomaamatta naisten heikkouksia. Minä en välitä sellaisista etuoikeuksista, joita meille suodaan kehnoutemme nojalla!"

"Mutta armaani", vastasi Trélazure nauraen, "kaikki ritarillisuuden säännöt riippuvat siitä, että miehet antavat anteeksi naisten heikkoudet ja suojelevat heitä. Ette suinkaan te valita sitä, että koetan varjella teitä kaikilta ankarilta tuulilta, että pidän kaikkea, mitä te sanotte ihastuttavana ja rakastettavana, että siedän teidän oikkujanne?"

"Minulla ei ole oikkuja, ja joka tapauksessa valitan suuresti, jos tahdotte kohdella minua kuin hentoa, pehmeää, edesvastuutonta — ja mitä kaikkea muuta hyvänsä — mutta ei kuin järkevää ihmistä!"

"No hyvä, minä olen väärässä. Suokaa minulle anteeksi, olen väärässä!"

"Missä suhteessa?"

"Niin, sitä en tiedä, ja teidän kysymyksenne todistaa, ettette itsekään sitä tiedä. Nähkääs, taaskin pieni epäloogillisuus. Mutta koska olen saattanut teidät pahalle tuulelle, niin olen kai väärässä ja sen vuoksi pyydän vilpittömästi anteeksi!"

"Taaskin turhia lauseparsia, taaskin sanaleikkejä!"

"Teillä ei ole tänään hyvä päivänne, Daniela, ja olisin kai tehnyt viisaammin, jos olisin jäänyt Wieniin!"

"Ja vielä paremmin, jos suoraa päätä olisitte matkustanut
Châtaigneraie'hen!"

"Naidakseni tuon helmenkö? Ei, minä pysyn timantilleni uskollisena, loistavaksi hiotulle kohinoorilleni… joka on melkein liiankin teräväsärmäinen!"

"Pelkäänpä, ettei teidän kanssanne voi koskaan vakavasti keskustella."

"Ei se ole tarpeellistakaan. Vakavat sanat ovat paikallaan seurustellessa päällysmiesten ja asianajajien kanssa, mutta kahden ihmisen kesken, joilla on onni rakastaa toisiaan —"

"Kahden ihmisen kesken", korjasi Daniela, "joiden oli määrä luotettavina ystävinä kulkea elämän läpi; — Raoul, Raoul, minä pelkään, ettemme lainkaan ymmärrä toisiamme!"

"Oi, minä ymmärrän teidät täydellisesti. Teidän ranskalaiseen vilkkaaseen luonnonlaatuunne on sekoittunut hiukan saksalaista hempeämielisyyttä — te olette Gretchen-Celimene-sekoitus."

"Oi, miten epäonnistuneen kuvan te piirrätte minusta! Minä en ole koketti enkä hempeämielinen; minä koetan sekä tuntea että ajatella selvästi."

"Siinä se on: 'Ajatella' — se on saksalainen puoli teistä — ajattelijoiden kansa; sitenhän teidän maamiehenne nimittävät itseään. Mutta uskokaa minua, Daniela, germanilaisten professorien raskas filosofia pilaisi vain teidän suloutenne. Poimikaa lemmikkejä, jos välttämättä tahdotte olla kansallinen, mutta älkää puhuko oppineesti. Minä en suinkaan halveksi korkeampia ajatuksia, mutta kaikki olkoon omalla paikallaan. Se mikä koristaa paksua nidosta kirjahyllylläni, se pilaa rakastettuni hymyilyä."

"Te tahdotte sulkea minulta siis ajatuksen maailman?"

"Älkäämme väitelkö, Daniela. Mitenkä? Olemmehan nyt ensi kertaa pitkästä ajasta yksin ja alamme riidellä sen sijaan että puhuisimme rakkaudesta! Suloinen,kaunis, ihastuttava kultani!"

Daniela huokasi syvään. Tuo huokaus oli omituinen, puoleksi onnellinen, puoleksi onneton. Onnea tuotti hänelle Raoulin äänen hyväily, hänen katseensa autuutta lupaava tulinen ilme; mutta onnettomuutta ennusti hänen täydellinen ymmärtämyksen puutteensa hänen ajatuskantaansa kohtaan, se leikkiä laskeva tapa, jolla hän piti luullotellun ylemmyytensä puolia. Niin, luullotellun. Daniela alkoi pelätä, että Raoulin ilmapiiri tosiaankin oli paljoa rajoitetumpi kuin hänen omansa; että hän, mitä kaikkiin vakavampiin ja korkeampiin kysymyksiin tuli, turvautui vain ennakkoluuloisiin korulauseihin, ettei hän pyrkinytkään minkäänlaiseen ajatuksen selvyyteen. Olihan tässä ollut kysymys niin tärkeästä seikasta kuin hänen äitinsä kirjeestä, joka oli loukannut hänen morsiantansa, ja sen sijaan että hän olisi koettanut hälventää tämän loukkauksen vaikutusta ei hän ollut edes ymmärtänyt, että se oli ollut loukkaava, vaan turvautui tavalliseen sanaleikkiinsä kääntäen asian siten, ikäänkuin hänellä olisi ollut jotakin anteeksiannettavaa. Kunhan Danielalla vain olisi ollut voimaa — vaikkapa vain ajoittainkin — irtaantua intohimon huumaavista kahleista voidakseen avonaisesti puhua hänen kanssaan siitä, mikä selvittämättömänä oli heidän välillään. Mutta hän tunsi, ettei hänellä sitä ollut, hän tiesi, että niinpiankuin Raoul lausui vain yhden ainoankin hellän sanan, hänenkin hellä sydämensä alkoi hänelle sykkiä, ja kaikki, mikä oli järkeä ja vakavuutta, haihtui tietymättömiin. Jospa edes kreivitär Barthen olisi ollut läsnä, niin ehkäpä kylmä, selittävä keskustelu olisi ollut mahdollinen, mutta näin kahden kesken ollessa, jolloin rakastuneitten sydämet ilmankin alkavat kiihkeästi sykkiä… — Kaikkea tuota ilmaisi Danielan ilon- ja surunsekainen huokaus, kun hän vastasi Raoulin hellään kuiskaukseen:

"Oi Raoul, rakas, kaunis Raoulini, mikä onnettomuus, että rakastan sinua!"

XVIII

Seuraavana päivänä johti kreivi Trélazure keskustelun jälleen äitinsä kirjeeseen.

Kreivitär Barthen oli taaskin paikalla. Eilenkään eivät kihlaantuneet olleet saaneet kauan olla kahden kesken. Heidän istuessaan vielä kahvipöydän ääressä lehtimajassa oli kreivitär palannut takaisin.

Tänään siis, tavallisen aamupäiväkäyntinsä aikana sanoi Raoul äkkiä:

"Te olitte oikeassa, Daniela. Olen lukenut uudestaan äitini kirjeen ja olen sitä mieltä, että olisi ollut parempi olla näyttämättä sitä teille. Siitä käy esille, ettei äitini iloitse kihlauksestani niinkuin hänen pitäisi. Antakaa hänelle anteeksi liiallinen äidillinen ylpeytensä ja antakaa minulle anteeksi, etten ennemmin käsittänyt sitä oikealla tavalla."

"Iloitsen suuresti, että edes nyt jälkeenpäin huomaatte sen, rakkaani; minä suon teille anteeksi ja hyvin kernaasti annan äidillennekin anteeksi, sillä hänen kannaltaan asiaa katsoen on aivan luonnollista, että hän kirjoitti niinkuin hän kirjoitti."

"Oi, kun hän oppii teidät tuntemaan, muuttuu hänenkin kantansa toiseksi; hän on huomaava, että hänen poikansa on löytänyt suuremman onnen, kuin mitä hän — äidinkään suurien vaatimusten mukaisesti — ansaitsisi. Mutta Daniela, sallikaa minun kysyä erästä asiaa, joka tämän kirjeen johdosta juolahti mieleeni. Oletteko katolilainen?"

"Niin, minä olen kastettu katolin uskoon. Miksi te vasta tänään sitä kysytte?"

"Minä oletinkin sitä, koska näin teidän tulevan messusta."

"Teitä en koskaan ole nähnyt kirkossa."

"Oi, minä olen uskonnollinen, vaikka — en harjoita sitä käytännössä."

"Toisten laita on aivan päinvastainen: he käyvät joskus kirkossa — tottumuksesta — tavasta, koska se kuuluu asiaan — mutta eivät silti ole uskonnollisia."

"Ette te suinkaan sillä tarkoita itseänne?"

"Tahdotteko tutkia omaatuntoani? Mitäs, jollemme olekaan samaa mieltä?"

"Se olisi todellakin surkuteltavaa. Onneksi te aikaisemmin sanoitte olevanne katolilainen. Äitini huomautus Tanskassa vallitsevista oloista oli tehnyt minut levottomaksi."

"Mieheni oli kylläkin protestantti tai pikemmin ratsionalisti, sillä hän ei tunnustanut mitään uskontoa."

"Siis vapaa-ajattelija? Minä kunnioitan kaikkia uskonlahkoja, mutta jumalattomuus herättää, jollei suorastaan inhoani, niin ainakin surkutteluani."

"Minun mieheni ei ollut inhottava eikä säälitettävä, kreivi Trélazure."

"Älkäämme puhuko siitä! Te teette aivan oikein puolustaessanne miehenne muistoa, vaikka te varmaankin itse kaikkein eniten kärsitte hänen jumalattomuudestaan, jos te, niinkuin toivon, olette uskonnollinen."

"Mutta koska me olimme eri uskontoa, niin olisi minun, teidän edellytyksenne mukaan, pitänyt yhtä paljon kärsiä, olipa mieheni kiihkeä protestantti tai vakaumukseltaan vapaa-ajattelija, sillä kummankin olisi pitänyt minusta olla väärin —"

"Onhan siinä sentään suunnaton eroitus. Näettekö, miten epäloogillisia naiset ovat? Joskin eri uskontoa seisoo kuitenkin kaksi uskovaista kristittyä — tai menkäämme vieläkin pitemmälle, sillä tahdon olla suvaitsevainen — uskovainen kristitty ja hurskas juutalainen tai vilpitön muhamettilainen toisiaan lähempänä kuin uskonnollinen ihminen ja sellainen, joka yleensä ei usko mitään. Epäusko on voimakkaitten henkien kerskailua, sairaus, jonka siemenen Voltaire on kylvänyt maailmaan —"

"Voltaire — yksi ainoako ihminen?" väitti Daniela vastaan. Mutta Trélazure ei pannut tähän eikä hänen muihinkaan vastaväitteisiinsä mitään huomiota, vaan jatkoi puhettaan. Hän oli nyt kerta puhetuulella; tästä aineesta oli hänellä, useasti väiteltyään siitä erään toverinsa kanssa, kokonainen varasto todisteita, ja nyt ne olivat tuotavat esille. Hänestä oli mieluista kerrankin näyttää näille molemmille naisille, että hänkin osasi käsitellä vakavia kysymyksiä ja että hänellä yleensä oli lujat, hurskaat ja — niinkuin hän sanoi — "terveet" mielipiteet.

"— Voltaire on kylvänyt maailmaan ja jotka muutamissa piireissä ovat saaneet tuhoa aikaan, joskaan ei hienommissa piireissä; hienosto ja kansa pitävät uskonnollisuudesta kiinni."

"Voiko ajan henki taantua?"

"— Vain sellaiset, jotka haluavat kumota yhteiskunnan pylväät, ahdistavat, missä ikänä voivat, uskontoa, ja luulevat siten voivansa toteuttaa vallankumouksellisia unelmiaan. Näiden jumalattomien rinnalla on, niinkuin äsken jo huomautin, sellaisia, jotka turhamaisuudesta ovat epäilijöitä ja jotka luulevat tuovansa viisautensa esille epäilemällä perinnäisiä oppeja. Mutta he unohtavat, ettei ihmisjärki yleensä voi tunkeutua jumallisten salaisuuksien perille, että on järjettömän itserakasta lausua mielipiteensä sellaisista asioista, joita on mahdoton selittää, ja kieltää sellaista, minkä olemattomuutta on aivan mahdoton todistaa. Mutta nämät epäilijät pysyvät tällä kannalla vain niin kauan kuin heidän käy hyvin; vaaran hetkenä he nöyrästi polvistuvat maahan ja rukoilevat Jumalalta pelastusta, ja kuolinvuoteelleen useimmat haettavat papin. Niinkuin äskenkin Littré —"

"Ja luuletteko todellakin, että tämä filosofi?… Varmaankaan ette ole lukenut hänen teoksiansa —"

"— Littré, joka koko elämänsä ajan oli vapaa-ajattelija — eräs kuuluisa piispa kieltäytyi akademian jäsenyydestä, jotta hänen ei tarvitsisi istua tuon jumalankieltäjän vieressä — antoi kastattaa itsensä viime hetkessä. Ja oikein hän siinä tekikin; ja vaikka olettaisimmekin, että hänen entiset mielipiteensä olisivat oikeat eikä siis elämää kuoleman jälkeen olisikaan, niin ei hän kääntymisellään kadottaisi mitään, jota vastoin päinvastaisessa tapauksessa hänen voittonsa olisi suunnaton."

"Luuletteko ehkä, että Renankin kääntyy?"

Vihdoinkin Raoul vastasi Danielan vastaväitteisiin.

"Kukapa tietää? Hänen viimeinen hetkensä ei ole vielä tullut, ehkäpä hän ilman kuolemanuhkaakin muuttaa mielipiteensä, niinkuin monet suuruudet ennen häntä."

"Te myönnätte, että Renan on suuri henki?"

"Sitä ei kukaan voi kieltää", vastasi Raoul, "hänen kykynsä on suunnaton; hänen tyylinsä ihastuttava. Niinkuin näette en ole lainkaan yksipuolinen ja suvaitsematon, minä annan nerolle aina arvonsa, missä ikänä se ilmenee. Vastikään selailin hänen muistelmiaan ja hänen sujuva, kaunis tyylinsä suorastaan lumosi minut — mikä ilo lieneekään kirjoittaa tuolla tavalla. Mitä hänen mielipiteisiinsä tulee, niin pitäisi, voidakseen ratkaista onko hän oikeassa vai väärässä, ensiksi tehdä laajoja tutkimuksia, lukea kaikki kirkkoisät, ensimäisen kristillisen kirkon koko historian, ja sellaiseen ei maalikko pysty. Toiset suuret oppineet, joita me emme myöskään voi seurata, ovat opettaneet aivan päinvastaista; tässä sekasorrossa ei ole siis muuta keinoa kuin uskoa sitä mitä meille opetetaan. Se pelastaa — jos se kerran on totta — meidän sielumme toista elämää varten, ja sitä paitsi se antaa vankan pohjan kaikille meidän maallisille ihanteillemme oikeudentunnolle, ihmisrakkaudelle ja siveellisyydelle. Mihinkä moraali muuten nojautuisi, jollei olisi olemassa palkitsevaa ja rankaisevaa Jumalaa; miksikä muuten miehet olisivat rehellisiä ja naiset siveitä? — Olisihan kaikki muuten suurinta petosta. Siinä maailmassa, jota vapaa-ajattelijat tavottelevat, on pääasiana nautinto, rikastuminen —"

"Sellaista tavottelee uskovaisten maailma yhtä paljon…"

"— Silloin ei olisi enää olemassa mitään sellaista kuin itsensäuhrautumista, kieltäytymistä ja minkä nimisiä kaikki nuo hyveet lienevätkään, jotka kohottavat meidät eläintä korkeammalle. Siksi niin sanotut voimakkaat henget tahtovatkin vetää meidät eläinten kannalle, koska he väittävät, että me polveudumme niistä."

"Se on tieteellinen periaate, eikä sellaisia laadita missään erikoisessa tarkoituksessa, vaan huomioiden perustalla."

Trélazure ei kuunnellut Danielaa.

"Mutta tuo apinaperiaate", jatkoi hän, "joka myöskin kerran oli muodissa, on, niinkuin kaikki muodit, vanhentunut. Tiede yleensä, johon meidän vastustajamme aina nojautuvat, on vaarallinen ainoastaan puoleksi oppineiden käsissä; todellisesti oppineet, niinkuin esimerkiksi Cuvier ovat todistaneet geologian pitävän yhtä raamatun kanssa. Tiede on todistanut vedenpaisumuksen todeksi, ja varmaa on, ettei tosi tiede koskaan voi kumota uskon perimätietoja. Monet niistä ovat tosin ymmärrettävät kuvaannollisessa merkityksessä, niinkuin esimerkiksi luomispäivät, jotka tarkoittavat ajanjaksoja, tai käärme, joka edustaa pahan periaatetta; mutta eihän voida vaatia, että Mooses, joka puhui vielä nuorelle ihmiskunnalle, olisi käyttänyt muuta kuin yksinkertaista, hänen aikaansa soveltuvaa kieltä."

"Mistä se johtuu", keskeytti Daniela, "että te, joka olette niin uskovainen, ette — miten te äsken sanoittekaan? — harjoita käytännössä uskontoa? Miten voi olla täyttämättä kirkon vaatimuksia, jos pitää sen oppia oikeana?"

"Hyvä Jumala, Daniela, tuo kysymys todistaa naisellista pintapuolisuutta. Te panette liiaksi huomiota ulkonaiseen muotoon. Messussa käynti, rippi ja niin edespäin, ne ovat vain ulkonaisia seikkoja eivätkä sitä paitsi sovellu maailmanmiehelle. Se on nyt kerta kaikkiaan tullut meille tavaksi — ja suopea papisto tyytyykin siihen — että vain naiset ottavat osaa kaikkiin kirkollisiin juhlamenoihin, jota vastoin miehet, joiden aika kuluu julkisessa elämässä ja myöskin nuorten miesten huveissa, pysyttelevät niistä erillään. Se ei tapahdu periaatteesta — niinkuin Gambettan laita oli, joka ei koskaan astunut jalallaan kirkkoon — vaan tottumuksesta. Huono tapa kyllä, sen myönnän; käytännössä toteutettu hurskaus olisi parempi. Sitä paitsi monet miehet, varsinkin naineet ja maaseudulla asuvat, käyvät hyvinkin usein kirkossa. Nykyään varsinkin, kun radikaalien jumalattomuus niin suuressa määrässä on levinnyt, pitävät vanhoilliset kunnia-asianaan ilmaista uskoaan ulkonaisilla juhlamenoillakin. Näkisittepä miten täynnä kirkot ovat Parisissa, myöskin miehiä…"

"Milloin te olitte viimeksi ripittämässä itseänne?"

"Se on omantunnonkysymys! Pahoittelen suuresti, etten pitkään aikaan — luullakseni en sen jälkeen kun ensi kerran kävin ehtoollisella — ole täyttänyt kristillisiä velvollisuuksiani. En väitä olevani mikään hyveen esikuva, ja vaikkapa kynsin hampain vastustankin sitä syytöstä, että olisin vapaa-ajattelija, niin yhtä suurella innolla kiellän olevani tekopyhä. En ole mikään tekojumalinen mies — en muuten pidä tekojumalisista naisistakaan — mutta en ole ottamatta osaa kirkollisiin harjoituksiin siksi, että halveksisin niitä, vaan —"

"Välinpitämättömyydestä?"

"Miten kova te olette, Daniela… aikomukseni oli muuten käyttää vieläkin ankarampaa sanaa; aioin sanoa syntisyydestä. Niin, me olemme kaikki heikkoja, epätäydellisiä ihmisiä, jotka tarvitsemme taivaan armoa, jotta emme tulisi kirotuiksi, ja siksi tulee meidän koettaa niin vähän kuin suinkin loukata tätä taivasta. Mutta syntimme varalta tarjoaa uskontomme meille runsaasti armoa. Se on yleensä kaikkien köyhien ja onnettomien turva, ja jo senkin vuoksi on suorastaan rikos ahdistaa sitä. Se on sittenkin monen jalon sielun puhtain aarre —"

"Se on kyllä totta", sanoi Daniela.

"— Se on välttämättömin lapsuuden kasvatuskeino ja vanhuuden viimeinen lohdutus. Te hämmästytte, hyvät naiset, te ette tienneet, että minulla, vaikka ulkonaisesti teenkin maailmallisen vaikutuksen, on tällainen uskonnollinen pohja?"

"Ei, sitä en todellakaan tiennyt", vastasi Daniela, "mutta sittenkään en voi olla paheksumatta sitä ristiriitaa, joka on olemassa opin ja elämän välillä."

"Niin, nuhdelkaa te vaan, te olette aivan oikeassa, minä ansaitsen sen, että olette niin ankara; mutta minä tahdon parantaa tapani, niinpiankuin olen naimisissa. Ensiksikin on joka tapauksessa ennen vihkimistä käytävä ehtoollisella, ja silloin minut vapautetaan koko nuoruuden syntitaakastani, joka ei ole niinkään vähäinen, ja teidän hyvä esimerkkinne on sitten yllyttävä minua muuttumaan koko elintavaltani yhtä hyväksi katolilaiseksi, kuin olen jo vakaumukseltani."

Trélazure nousi ja sanoi hyvästi.

"Näkemiin asti illalla", sanoi hän. "Mutta älkäämme silloin puhuko jälleen vakavista asioista; suokaa anteeksi, jos olen ikävystyttänyt teitä. Te näytätte kovin alakuloiselta, Daniela. Silloin tällöin täytyy kuitenkin korkeampiakin kysymyksiä kosketella. Mutta tänä iltana tuon mukanani Labichin huvinäytelmät ja sitten pidämme oikein hauskaa."

"Näkemiin asti!" vastasi Daniela ojentaen kätensä.

"Kadehdittava nainen!" huudahti kreivitär Barthen, Trélazuren lähdettyä. "Miten kauniisti teidän sulhasenne tänään puhui… En olisi uskonut häntä niin syvämietteiseksi — miten väärin arvosteleekaan joskus muita ihmisiä — minä luulin, ettei hän välittäisi vakavista asioista lainkaan."

Daniela oli vaiti, hän nojasi päätään käteensä, ja näytti olevan ajatuksiin vaipunut. Kreivitär Barthen jatkoi:

"Mikä onnen takuu vaimolle, kun mies on siinä määrin uskonnollinen; nykyään varsin harvinainen onni! Ainakin voi luottaa hänen uskonnollisuuteensa, siihen, että hän tulee pitämään pyhänä kuudetta käskyä."

"Syvä kuilu — syvä kuilu…" mutisi Daniela itsekseen.

"Mitä te sanotte?"

"En mitään. Te olette oikeassa, pitäisihän se tieto tuottaa minulle suurta tyydytystä, että sulhaseni on hurskas mieleltään ja asettaa ihanteensa korkealle. Siten tahdon asian käsittää."

XIX

Vaaditun kirjeen kirjoittaminen kreivitär Trélazurelle tuotti Danielalle varsin paljon vaikeutta. Sittenkin hän myönsi, että se oli tehtävä. Jollei hän olisi edeltäkäsin lukenut erästä kirjettä, joka oli loukannut häntä syvästi ja jonka kautta hän oli jossakin määrin oppinut tuntemaan sen kirjoittajaa, olisi hänen tehtävänsä ollut helpompi. Hän olisi muodostanut itselleen aivan toisen kuvan vanhasta rouvasta ja nähnyt hänessä pääasiallisesti vain sen miehen äidin, jota hän rakasti, ja jonka hän kaikkien muiden parista oli valinnut itselleen — ja olisi kirjoittanut siinä varmassa vakaumuksessa, että kreivitär rakkaudessaan olisi tullut häntä puolitiessä vastaan ja olisi ollut kiitollinen sen johdosta, että hän tahtoi tehdä onnelliseksi heidän kummankin rakkautensa esineen. Sen sijaan tiesi Daniela nyt, että hänen tuleva anoppinsa piti poikansa morsianta pikemmin pojan onnen turmelijana kuin sen tuojana. Hän tiesi edelleen, että kreivitär oli aateluudestaan, uskonnostaan ja kansallisuudestaan kopeileva nainen; eikä miniä näistä vaatimuksista voisi tyydyttää ainoatakaan. Daniela ei ollut aatelista sukua, hän ei ollut ranskalainen ja mitä hänen uskoonsa tuli… no, se oli asia, josta oli parasta kokonaan vaieta. Uskonnollisiin väittelyihin hän ei rupeaisi vanhan rouvan kanssa — sillä hän kunnioitti hänen hurskauttaan; ei hän myöskään suostuisi tässä asiassa teeskentelemään, siis muuta keinoa ei ollut kuin syrjäyttää kaikki uskonnolliset kysymykset, mikä nykyään muutenkin kuului hyvään tapaan. Ei mistään asiasta niin sanotussa "seuraelämässä" niin itsepäisesti vaiettu kuin uskonnosta. Toiset tekevät sen arkuudesta, toiset välinpitämättömyydestä, varovaisuudesta, kunnioituksesta, kaikki seuraten yleisesti hyväksyttyä, joskaan ei julkilausuttua tapaa. Tästä asiasta ei tule puhua ja niin vähän kuin suinkin kirjoittaakin. Se on samalla kertaa liian pyhä ja liian vaarallinen. Kirjat, jotka eivät ole saarnakirjoja, vaietkoon samoin kuin salongitkin. Romaani, joka käsittelee uskonnollista kysymystä, yhdentekevää oikeauskoiseltako vai vapaamieliseltä kannalta, saavat harvoin kustantajan; edellisessä tapauksessa siksi, että "me periaatteellisesti tahdomme pysyä erillämme uskonnollisista riidoista", jälkimäisessä tapauksessa siksi, ettei "sellainen sovi perhelukemiseksi". Sitä paitsi enimmät lukijat laskevat sellaisen romaanin harmistuneina kädestään. Enimmät — ei kuitenkaan kaikki. On sellaisiakin olemassa, jotka suurella mielenkiinnolla seuraavat tätä kysymystä, sellaisia, jotka sen kautta ovat joutuneet sielullisiin taisteluihin ja jotka suuresti iloitsevat, kun he todellista elämää kuvaavassa kirjassa kohtaavat sentapaisia rohkeasti käsiteltyjä kysymyksiä.

"Totta tosiaan", tuumi Daniela katsellessaan kirjepaperia, johon hän oli kirjoittanut vain päivämäärän sekä puhuttelusanan "Rouvani." — "Totta tosiaan, kirjoitelmaa Herbert Spenceristä, jota Stern vastikään vaati minulta, olisi ollut helpompi saada kokoon kuin tätä kirjettä. Tosin on vaikea saada selvästi sanotuksi sitä, mitä todellakin tuntee ja ajattelee, mutta vielä paljoa vaikeampaa on kirjoittaessa torjua luotaan tunteensa ja ajatuksensa. Se tulee kuitenkin alituisesti olemaan minun osani seurustellessani Raoulin äidin kanssa," tuumi hän edelleen. "Eikö minun täydy hänen itsensäkin suhteen useasti turvautua vaitioloon? Eikö vaikeneminen monessa tapauksessa ole — valehtelemista?"

Häntä värisytti, sillä hän vihasi valhetta. Vihdoinkin hän oli saanut kirjeen valmiiksi. Se oli aivan lyhyt.

Rouvani! Te toivoitte saavanne minulta kirjeen. Ilman tätä käskyltä tuntuvaa toivomustakin olisin pitänyt velvollisuutenani kääntyä teidän puoleenne pyytääkseni teidän äidillistä siunaustanne liittoomme. Olisin joka tapauksessa kirjoittanut, vakuuttaakseni teille, että elämäntehtävänäni on oleva koettaa tuottaa teidän pojallenne niin paljoa onnea kuin ikänä saatan. Mutta koska vain teot ja tulevaisuus voi todistaa tällaisen aikeen totuutta, säästän kaikki vakuutukset myöhempiin aikoihin ja mainitsen vain yhden ainoan tosiasian: minä rakastan sydämestäni Raoulia. En salaa itseltäni, että monet vikani — puuttuva nuoruus, nimen loisto ynnä muut seikat — voivat saattaa teidät epäilemään, ettei Raoulin kohtalo ehkä tule niin onnelliseksi kuin teidän ylpeät unelmanne toivovat; sitä vastaan en voi myöskään tuoda muuta kuin yhden tosiasian: että hän rakastaa minua. Rakkaus, rouvani, on ihanin lahja, minkä Jumala on meille suonut, sen mukana seuraavat kaikki muut ilot ja ennen kaikkia anteeksianto. Siksi uskallan myös pyytää teidän ystävyyttänne; ja siihen nähden, että tästä lähin kaikki minun sekä sulhaseni tunteet tulevat olemaan yhteisiä — siis myöskin lapsen kunnioitus — uskallan vakuuttaa teille rakkauttani.

Syvimmällä kunnioituksella, rouvani, teidän altis

Daniela Dormes.

"Oi", huokasi Daniela luettuaan kirjeensä. "Kaikki tämä ei totuuden kannalta sittenkään pidä paikkaansa. Minä aavistan edeltäpäin, että tuo nainen ei tule sietämään minua, enkä minä itsekään — hänen onnettoman kirjeensä jälkeen — tunne häneen minkäänlaista vetovoimaa. Oi Raoul, voitko sinä korvata minulle kaiken muun — voitko olla minun tukeni ja turvani? Mieltäni niin ahdistaa…"

Niin, hänen mieltänsä ahdisti, mutta hän ei tiennyt syytä siihen. Yhä uudestaan kiiti hänen aivojensa läpi ajatus tarttua vielä toiseenkin kirjepaperiin ja kirjoittaa siihen: "Rakas kreivi! Me emme sovi toisillemme, minä vapautan teidät lupauksestanne!" Nämät rivit — niin hänestä tuntui — pelastaisivat hänet mielettömästä teosta, jota seuraisi lukemattomat kahleet, sillä yksin hänen ajatuksensa tulisivat kahlehdituiksi… Mutta hän tukahdutti nämät päähänpistot manaten esille Raoulin kuvan. Hän oli rakastunut ja niinpä tämä kuva riitti karkoittamaan kaikki arvelut ja jättämään jäljelle yhden ainoan ajatuksen: "Oi, me emme voi kuitenkaan elää ilman toisiamme!"

Hän käänsi kirjeensä kokoon ja pisti sen kuoreen.

Ernestine astui sisään.

"Armollinen rouva", sanoi hän, "Dalian tunti on lopussa ja herra professori käski kysyä, tahtooko armollinen rouva tulla tunnilleen?"

"Kyllä, kyllä, saata hänet saliin ja sano, että tulen heti."

Daniela kirjoitti osoitteen kuorelle. Sitten hän nousi kirjoituspöydän äärestä ja meni viereiseen huoneeseen.

"Hyvää huomenta, herra professori", sanoi hän ojentaen Sternille kätensä. "Olin tänään vähällä unohtaa tuntimme; mutta se tulee juuri parhaaseen aikaan… tekee niin hyvää saada kääntää ajatuksensa johonkin järkevään."

Kun he olivat käyneet pöydän ääreen istumaan sanoi Stern:

"Tässä, armollinen rouva, olen tuonut kirjanne."

"Minkä kirjan? Ah, Littrén! Oletteko lukenut sen jo loppuun?"

"Te määräsitte itse äskettäin, että me tänään ottaisimme tämän teoksen keskustelumme pohjaksi."

"Niinkuin tahdotte", sanoi Daniela hajamielisenä.

Stern avasi kirjan.

"Tässä on eräs kohta", sanoi hän, "joka on kiinnittänyt huomiotani aivan erikoisessa määrässä. Tuntuu siltä, kuin siinä lyhyesti ja kauniisti viitattaisiin siihen uuteen kehitysasteeseen, johon ihmishenki kohoaa uuden maailmankäsityskannan pohjalla. Ottakaa vihkonne esille, armollinen rouva, ja kääntäkää se! Kääntäminen on erinomaisen hyvä harjoituskeino ajatuksen käsittämiseksi. Sitten voimme sen johdosta keskustella, kehittää ajatusta edelleen."

Daniela teki työtä käskettyä. Hän asetti vihon eteensä, kirjan sen viereen vasemmalle puolelle ja kävi käsiksi työhön.

Yksi lause Danielan käännöksessä kuului näin:

Ihminen joutuu aivan uuteen asemaan huomatessaan seisovansa itseään ympäröivässä paikan, ajan ja syitten äärettömyydessä ilman muita hallitsijoita, voimia tai takeita kuin itse maailmankaikkeutta vallitsevat lait; sillä nämä kolme seikkaa ovat hänessä itsessään: laki, valta ja takeet. Ei mikään ole niin kohottavaa sielulle kuin tämä käsitys. Yhteisvaikutuksen kautta, joka ei koskaan ennen ollut tapahtunut, herättää se sielussa ymmärtämisen tarvetta, alistumisen, antautumisen ja toiminnan halua.

"Tämä ensimäinen lause", sanoi Stern käytyään läpi Danielan käännöksen ja hyväksyttyään sen, "ilmaisee kaikessa lyhykäisyydessään vastakohdan kaikesta siitä, mitä teologit tuhansissa teoksissaan ovat väittäneet. Nimittäin luonnonlakien muuttumattomuuden ja niiden yksinvaltiuden. Ja tämä toinen lause tuo esiin filosofin hurskauskannan — nimittäin ymmärtämisen tarpeen."

"Niin", keskeytti Daniela. "Ymmärtämisenhalu merkitsee hengen hurskasta kohoamista. Vastakkaisessa leirissä hurskaus julistaa kieltäytyvänsä siitä; se pitää sitä synnillisenä tai naurettavana itserakkautena eikä myönnä, että sellaisissa mielipiteissä voi ilmetä sielun kohoamista. Mutta rakas herra professori, jättäkäämme kirja sikseen ja puhukaamme todellisesta tapauksesta, jota tässä käsitellyt aatteet koskettelevat ja joka minuun on kipeästi koskenut. Ehkäpä te autatte minut tästä pulmasta. Te sanoitte vastikään,: Jumala varjelkoon sellaisesta onnettomuudesta, että kahden toisiinsa sidotun ihmisen mielipiteet eivät kävisi yhteen. No niin, tämä onnettomuus on kohdannut minua ja minun sulhastani. Te tunnette minun mielipiteeni, jotka ovat samat kuin teidän omannekin; minun sulhaseni mielipiteet — vasta eilen hän laajemmin teki niistä selkoa — ovat aivan päinvastaiset…"

"Onko kreivi Trélazure uskonnollinen?"

"Ei; vaikka hän nimittää itseään siksi, niin ei hän ole uskonnollinen eikä hurskas. Hän ylvästelee sillä, ettei hän ole tekopyhä, ettei hän alistu kirkollisiin juhlamenoihin, hän myöntää, että dogmatiikka voi olla väärässä, että totuus on ehkä muualta löydettävissä, mutta hän hyväksyy uskonnon siksi, että se mahdollisesti voi olla oikeassa ja että se hänelle on mukavaa, säädyllistä ja lohdutusta antavaa. Ja etenkin siksi, että vapaan tutkimuksen ja arvostelun koko henki on hänelle vastenmielinen; se loukkaa hänen valtiollisia ja säätyennakkoluulojaan, se henki ei ole rojalistinen, mutta ei myöskään aristokraattinen, se kuuluu sille ihmisluokalle, jota hän halveksii ja pelkää, ja tämän halveksumisensa ja pelkonsa hän kohdistaa koko järjestelmään. Hän on uskonnollinen, ei sen vuoksi että hänen sydämensä kaipaisi hartautta, ei siksi että hänen henkensä olisi tutkinut uskonkappaleita, vaan sen tähden, että uskonnollisuus sisältyy vanhoillisten 'säädyllisten' ihmisten ohjelmaan. — Siten minä arvostelen hänen tunnustustansa."

"Ehkäpä liian ankarasti, armollinen rouva. On niin vaikea nähdä toisen ihmisen sydämeen. Te ette ole tuntenut sulhastanne vielä kauan. Salongissa, puistossa, tanssiaisissa ei voi yhtä tarkoin oppia tuntemaan ihmistä kuin esimerkiksi tässä, yhdessä opiskellessa. Ehkäpä uskonnollisuus, jonka hän teille on tunnustanut, on todellakin jalo piirre hänen sielussaan. Muistakaa, että hänen kasvatukselleen, ympäristölleen, hänen maailmalliselle elämälleen on koko uudenaikainen ajatustapa aivan vieras. Luultavasti hän ei lainkaan tunne sitä, mitä hän tuomitsee. Ehkäpä hänen filosofiset opintonsa ovat olleet erittäin hyvät, mutta niinkuin tiedämme ei virallinen oppi Ranskassa ulotu 17:ää vuosisataa pitemmälle. Minä tunnen koko tämän ohjelman; vertaavien kasvatusopillisten tutkimusteni vuoksi on minun ollut pakko tutustua kaikkien maiden ja koulujen metoodeihin. Minä tiedän, että ranskalaiset hengelliset opettajat valmistavat ylioppilaita, jotka tuntevat perinpohjin oman maansa ja vanhan ajan klassillisen kirjallisuuden ja sen ohella ovat täydellisiä aatelismiehiä, mutta jotka halveksivat kaikkea, mikä on uudenaikaista."

"Mutta voinko minä tulla onnelliseksi, jos mieheni halveksii kaikkea sitä, mitä minä ihailen ja kunnioitan?"

"Armollinen rouva, äskettäin te sanoitte, ettei kreivin uskonnollisuus ole fanaattinen. Älkää tekään olko fanaattinen, niin vältätte kaikki kiusalliset yhteensattumat. Hän ei elä uskonnon vuoksi, sillä hän on maailmanmies, te ette elä vapaan tutkimuksen hyväksi, sillä te olette maailmannainen; teidän harrastuksenne eivät perustu yksinomaan vastakkaisiin aatteihin; on muita aloja, joilla te voitte kohdata toisenne: seuraelämä, koti, perhe, ennen kaikkea sydän, sillä tehän rakastatte toisianne?"

"Intohimoisesti", myönsi Daniela.

Stern tukahdutti huokauksen. Mustasukkainen tuska viilsi häntä.

"Te neuvotte minua siis", sanoi Daniela hetken kuluttua, "te neuvotte minua siis vaikenemaan niistä asioista, jossa meillä on vastakkaiset mielipiteet? Se tuntui minustakin ainoalta mahdolliselta keinolta — mutta sanokaahan, onko se rehellistä?"

"Rehellisintä, armollinen rouva, kun sellaiset sielun epäsoinnut ilmestyvät, olisi ero —"

"Onko mahdollista erota, kun sydän vaatii yhtymistä?"

"Jos avioliitossa olisi kysymys vain rakkaudenjanon tyydyttämisestä, vain kahden liekin yhtymisestä, niin olisi sielujen sopusointu sivuseikka; mutta kun on elettävä yhdessä koko elämä, myöskin vanhuus, jolloin liekkien palo on sammunut, kun kaikissa yhteisen kohtalon käänteissä toisen tulee neuvoa, tukea ja lohduttaa toista, niin on ajatusten ja tunteiden sopusointu kaikkein tärkeintä."

"Te olette oikeassa, minä tiedän liiankin hyvin, että olette oikeassa… Te olette kelpo, hyvä ihminen. Miten onnellinen olisinkaan, jos sulhaseni ajattelisi samalla tavalla kuin te… Mutta ettekö arvele, että voisin kääntää hänet meidän puolellemme? Jos keskustelisin vielä asioista hänen kanssaan, jotka erottavat meidät toisistaan, jos hän minulle mieliksi tutkisi niitä kysymyksiä, jotka selittäisivät hänellekin meidän näkökantaamme?"

"En tunne kreiviä, mutta sittenkin tahtoisin vastata kieltävästi kysymykseenne. Sellainen tehtävä repisi vain rikki teidät eikä se teiltä onnistuisikaan. Väittelemällä ei voida kumota maailmankäsitystä. Samalla kreivikin koettaisi kääntää teidät oman kantansa puolelle — luuletteko, että se häneltä onnistuisi?" Daniela pudisti päätään. "Ja yhtä mahdotonta olisi teidän saada hänen mielipiteensä muutetuksi. Niiden juuret ovat syvällä hänen kasvatuksessaan, hänen entisyydessään, koko hänen ajatuskannassaan; hän ei yrittäisi edes itse järkyttää niitä — ja jos vastakkaiselta puolelta koetettaisiin sitä tehdä, niin ne vain vahvistuisivat, sillä sen kautta vain vanhat todisteet muistuisivat sitä paremmin mieleen. Sitä paitsi osat olisivat huonosti jaetut. Nuori vaimo antaa miehensä helposti kääntää hänet omalle puolelleen, mutta mies, joka jossakin määrin pitää vaimoaan itseään halvempana, ei alistu kulkemaan hänen talutusnuorassaan. Vaimon halveksuminen kuuluu myöskin sen koulun opinkappaleihin, johon kreivi näyttää lukeutuvan. Valmistukaa siihen, että yksi hänen uskonkappaleitaan on juuri hänen oman sukupuolensa ylemmyys."

"Se on kyllä totta, hän puhuu naisista yleisin, halveksivin sanoin, jotka aina vaikuttavat minuun hiukan hermoja ärsyttävästi. — Stern, rakas ystäväni, minä en tule olemaan onnellinen."

"Väistykää sitten, armollinen rouva."

"Sitä en voi."

XX

Samana iltana oli suuri seura koolla Danielan salissa, siellä oli miltei pienet tanssiaiset. Suuren huoneen keskilattialta olivat kaikki huonekalut nostetut pois ja nuoret tanssivat; herra von Lacher soitti.

Talon emäntä ei ottanut osaa tanssiin. Hän istui tavallisessa nurkassaan, ja toinen toisensa jälkeen tulivat vieraat juttelemaan hänen kanssaan; Zollern ei väistynyt koko iltana hänen rinnaltaan.

Nyt lähestyi heitä Trélazure, joka juuri oli tanssinut rouva von
Lacherin kanssa.

"Jos te luulette, että aion luovuttaa teille paikkani", sanoi Zollern, "niin erehdytte suuresti. Niinkauankuin teidän välinne eivät olleet selvät, käyttäydyin mallikelpoisesti ja tein itseni kaikkein uhrautuvimmalla tavalla näkymättömäksi; mutta nyt, kun olen tekemisissä julkisesti kihlautuneen parin kanssa, niin on häiritsevä läsnäoloni minun mielestäni suorastaan terveellinen. Kyllä te yllin kyllin saatte vielä olla kahden kesken, siunatkaa siis kaikkea, mikä voi kiihoittaa tätä kaksin-olon kaipausta."

"Minun aikomukseni ei ollutkaan karkoittaa teitä täältä, rakas parooni", sanoi Trélazure käyden Danielan toiselle puolelle istumaan. "Minä tiedän, että rouva Dormes panee suurta arvoa teidän keskustelukykyynne, luultavasti paljoa suurempaa kuin minun."

"Silloin emäntänne olisi tehnyt viisaammin valitessaan minut teidän sijastanne —"

"Ehkäpä tekisin viisaammin, jollen lainkaan menisi naimisiin", sanoi
Daniela miettivänä.

"En ole pitkään aikaan kuullut teidän puhuvan niin järkevästi", sanoi Zollern. "Avioliitto on tosin varsin soma laitos, mutta ensiksikin kovin uskallettu ja toiseksi kerrassaan rakkausvastainen."

"Rakkausvastainen?" naureskeli Daniela. "Kylläpä tuollaiset vanhatpojat ovat epämoraalisia olioita, ottakaa vaari tästä peloittavasta esimerkistä, Trélazure, älkääkä katuko kihlaustanne; pitäisihän teidän toki tietää, te avioliiton vihaaja, että naiminen on ainoa ala, jossa rakkaus on naisille luvallista."

"Olen jo kauan huomannut", laski Raoul leikkiä, "että meidän kelpo paroonimme on häpeämätön moraalin vastustaja, ja että se varmaan on johtunut hänen surkuteltavasta vanhanpojan asemastaan. Kaikki, mitä meidän miesten sieluissa on mustaa, viittaa siihen, ettei minkään naisen käsi ole sitä puhdistanut. Kaikki hyvä tulee meille naisista."

"Kylläpä hän osaa", mutisi Zollern saksaksi.

"Naiset —", sanoi Daniela, "sepä hyvä, että johdutte siihen puheenaineeseen. Joku sanoi tänään teistä, että te halveksitte minun sukupuoltani. Puolustakaa itseänne."

"Olen valmis vaatimaan kaksintaisteluun sen, joka sellaista on väittänyt. Ja jos pääsen siitä hengissä, niin lupaan kirjoittaa kymmenlauluisen kertovan runoelman naisten ylistykseksi."

"Toivoisin, että puhuisitte vakavasti", sanoi Daniela hiukan alakuloisena, "ja käyttäisitte proosaa."

"Siinä missä 'ikuisesti naisellinen' alkaa — näettehän, että teidän Goethenne ei ole minulle aivan vieras — siinä kaikki proosa loppuu. Kaikki se, mikä on suloista, on naisessa ruumistunutta. Sulous, vienous, haaveellisuus — sanalla sanoen: runous, sinun nimesi on nainen! Korkeimman rakkauden ja kiihkeimmän rakkauden symbooli on nainen: Venus, jumalatar; ylevintä puhtautta ja armosta rikkainta lempeyttä edustaa Maaria, neitsyt. Turhaa olisi maan kasvattaa ruusuja, jollei nuoria tyttöjä olisi, jotka koristaisivat itseään niillä; viiniköynnöksen olisi turha antaa viiniä, jollei iloisia impiä olisi, jotka täyttäisivät meidän viinipikarimme; turha olisi liesi kodin lämmityksenä, jollei tarmokas emäntä sitä hoitaisi; turha olisi itsevaltiaan kuninkaan hallita koko Ranskaa, jollei olisi Pompadouria, jolle polvea notkistaen voitaisiin ojentaa shokolaadia — ja yksin sodan laakeritkin kadottaisivat viehätyksensä, jollei valkea käsi painaisi seppeltä kulmillemme. Ilman houreja ei Muhamed voinut ajatella taivasta; ilman Evaa ei Adamin puutarha olisi ollut mikään paratiisi. Ja lopulta kaikki, mikä maailmassa on kuolemaa ja syntiä voitetaan naisen välityksellä; sillä iankaikkisuudesta saakka on naisen tehtävänä ollut polkea rikki käärmeen pää."

"Eikö kellään täällä ole lyyraa?" huudahti Daniela.

"Kylläpä hän osaa", murahteli Zollern uudestaan.

"Totta tosiaan", sanoi nuori rouva, "helpompi olisi minun sietää, jos veitsenkärjellä viiltäisitte lautasta tai terävällä neulalla raappisitte silkkitapettia, kuin sen kauemmin kuunnella teidän korkealentoisia purkauksianne. Tehän lainaatte naisihanteenne vanhoista kuvakirjoista, rakas Raoul. Näen kaikki nuo puupiirrokset edessäni: Venuksen kohoavana merestä, Jumalan äidin seimen ääressä, pyhän Elisabethin ruusukori käsivarrellaan, ritarinrouvan rukin ääressä, viinikannua heilauttavan bacchantiinan, Evan omena kädessä… Tanssivat bajaderit te olette unohtanut, Kleopatran ja Orleansin neitsyen roviolla. Eikö järkevä nainen voi kadottaa kärsivällisyyttänsä!"

Trélazure nauroi.

"Enpä olisi uskonut, että intomielinen naisten ylistykseni olisi herättänyt teidän harmianne. Mutta sekin pukee teitä. Viha on liekki — ja liekit kuuluvat teidän alaanne, olkoon että ne kiertävät teidän suonissanne teidän ollessanne kreikkalainen kurtisaani tai vaaliessanne niitä Rooman vestaalina…"

"Auttakaa! Nythän te alotatte jo toisen niistä kymmenestä laulusta, joita te uhkasitte sepittää. Syrjäyttäkää toki tarut, mytologia ja vanhan ajan historia ja puhukaamme nykyajan naisesta. Naiskysymys on ilmankin kaikkein polttavimpia kysymyksiä."

"Se on kyllä totta", puuttui Zollern puheeseen, "että jos tahtoisimme sommitella nykyajan naisista kuvakirjan, niin tulisi siihen aivan uusia tyyppejä: ylioppilaita, sähköttäjiä, yhdistysten puheenjohtajia, lääkäreitä…"

"Lisätkää siihen vielä puhujat ja tutkimusmatkailijat", sanoi Trélazure, "niin voitte panna kuvakirjanne nimeksi: 'Naisen epänaisellisuus'."

"Te olette siis naisasian vastustaja? Nähkääs, minä, joka olen vanha mies, ja jonka ihanimmat muistot naisista kuuluvat siis siihen aikaan, jolloin ei ollut kuin kahta lajia naisia: neulaa ja viuhkaa käyttäviä; jolloin ei tilikirja, kynä eikä tohtorinhattu kuulunut naisellisiin työkaluihin; minä en sittenkään katsele epäilevin silmin yhtä vähän nykyajan kuin tulevaisuuden naista. Olen kokenut, että maailma menee eteenpäin, ja kaikkea, mikä tarkoittaa muutosta, minä tervehdin mahdollisena edistyspyrkimyksenä."

"Mutta yhtä suuri mahdollisuus on sekin, että se vaikuttaa taantuvasti", väitti Trélazure vastaan. "Pysykäämme vain yhdessä kysymyksessä: naisemansipatsionissa, joka näyttää huvittavan emäntäämme, ja minä tahdon suoraan lausua mielipiteeni sen johdosta — käyttäen tällä kertaa proosamuotoa. Toivottavasti te, rouvani, ette asetu emansipatsionin puolelle?"

"Omasta puolestani en. Minä en tunne olevani orja."

"No Jumalan kiitos! Minulle olisi tuottanut suurta tuskaa, jos nuo epäterveet aatteet olisivat tarttuneet teihin, vaikka tunnenhan minä siksi hyvin teidät järkeväksi ja naiselliseksi Danielakseni. Nykyajan nainen on tosin aivan toisellainen kuin nuo kuvakirjatyypit, joista te äsken moititte minua; puhukaamme siis meidän aikamme naisista. Vestalien, pyhimysten ja sankarittarien aika on ollut ja mennyt, mutta naisen arvokkain ruumistuminen — perheen äiti — on jäänyt jäljelle. Miehen toveri, lasten äiti on sivistyksen mukana suuresti kehittynyt. Nainen ei ole enää vain karhean työn tekijä eikä koristenukke, vaan hän on nykyisen kasvatuksen kautta kehittynyt perheen tueksi."

"Olkoon menneeksi!" sanoi Daniela hyväksyen.

"Mutta", jatkoi Trélazure, "vaara on tarjolla, että hän voi pää edellä syöksyä alas siitä korkeudesta, jonne hän järkevän kasvatuksen avulla on noussut. Tyytymättä tyttären, puolison ja äidin kadehdittavaan asemaan hän pyrkii keskelle maailman melua voittaakseen miehisillä aseilla paikan auringossa. Samalla hän kadottaa hänelle kuuluvan tehtävän kotilieden ääressä. Ulkona, ihmisvilinässä häviää myöskin hänen naisellisuutensa: hänen suloutensa, vaatimattomuutensa, ujoutensa ja liiankin usein hänen kainoutensa. Sitä paitsi varustus, joka on liian painava hänen heikolle ruumiilleen, musertaa hänet; hänen pieni kätensä kykenee vain huonosti käyttämään raskaita aseita, tai toisin sanoen: hänestä ei voi tulla muuta kuin keskinkertainen lääkäri, tarmoa vailla oleva kauppias, ala-arvoinen tiedemies."

"Minun tiedonantajani oli sittenkin oikeassa", sanoi Daniela. "Te pidätte naista ala-arvoisena oliona."

"Älkää käsittäkö minua väärin, armaani. Monessa asiassa te olette meitä ala-arvoisemmat, mutta toisissa te seisotte meitä paljon ylempänä."

"Oi, minä tunnen jo ennestään tuon kuluneen lauseen, jota te nyt aiotte käyttää: meillä on tunteen herkkyyttä, sielun hienoutta, synnynnäistä tahtia ja niin edespäin."

"Kulunut lause, jos niin haluatte; mutta tosiasia on joka tapauksessa, että naisilla on toisellaiset ominaisuudet kuin miehillä. Kun lähemmin tarkastaa silmiinpistäviä totuuksia, niin käyttää tietenkin kuluneita lauseita. Teidän täytyy kuitenkin myöntää, että miehellä on voimakkaammat lihakset kuin naisella, ettekä saa loukkaantua vaikka — taaskin tosiasioihin vedoten — oletankin, että hän myöskin on järjeltään vahvempi. Eihän naisten joukossa tähän asti vielä ole ollut sellaisia suuruuksia kuin Newton, Descartes, Laplace."

"Te teette yksinkertaisen laskuvirheen, jos nojaatte todistuksenne tällaisiin tosiasioihin. Ajatelkaahan, että sadasta miljoonasta tieteitä harjoittavasta ja henkisellä alalla työskentelevästä miehestä vain yksi ainoa on Newton tai Laplace. Henkisesti työskentelevien naisten lukumäärä on tähän asti ollut niin pieni, että aivan yksinkertaisesti ei voida heistä esittää saman tapaista prosentti-esimerkkiä tai verrannollista suhdetta."

"Te puolustatte siis naisen yhdenvertaisuusaatetta?"

"En minä puolusta; olen vain ohimennen kumonnut yhden teidän todisteistanne, koska se tuntui minusta epäloogilliselta: ehkäpä on parempia todisteita olemassa."

"Niitä on vaikka kuinka paljon. Minä viittaan vain meidän etevimpien miestemme lausuntoihin, jotka ovat yhtä mieltä siitä, että naiset luonnostaan eivät kelpaa taistelemaan yhtä vähän nyrkillään kuin hengellään. Minä puhun tietysti aivan yleisesti enkä mitenkään tahtoisi sanoa mitään sellaista, mikä voisi loukata teitä — minun silmissäni te olette oikea helmi naisten parissa. Minä myönnän kyllä, että loistavin henki joskus vai piillä kaikkein suloisimmassa naisen päässä; minä myönnän myös kernaasti, että miesten parissa on lukemattomia temppeleitä; mutta ylipäänsä tulee kummankin sukupuolen pysyä niiden rajojen sisäpuolella, jotka luonto sille on määrännyt. Teille sulouden piirin — meille voiman piirin. Nähkääs, miten naurettaviksi me tulemme, jos yritämme näytellä suloisen osaa käyttämällä hiusvoiteita ja jalokiviä, pitämällä silmäpeliä, ajamalla sydämiä takaa ja — suokaa anteeksi — yhtä naurettava on nainen, joka tavoittelee viisautta ja oppia. En tiedä, kumpiko näistä kuvista on inhottavampi — naisellinen mies vai miesmäinen nainen. Se mitä nuorukainen on balettitanssijana, sitä nuori tyttö on ylioppilaana; kumpaisiakin on nykyään olemassa, mutta täytyyhän teidän myöntää, että tanssijatar on paljoa suloisempi kuin tanssija ja ylioppilas. Loppujen lopuksi, vaikkei tanssija herätäkään erikoisempaa kunnioitusta, niin ei hän myöskään ole mikään pelottava olento, jota vastoin epänaisellinen nainen helposti muuttuu hirviöksi. Ja mitäpä esimerkiksi katupolitiikkaa harrastava nainen on? Oikea petrolöösi. [Ranskan vallankumouksen aikana nimitettiin petrolööseiksi niitä naisia, jotka sytyttivät lamppuöljyllä rakennuksia palamaan.] Ja yhtä vaarallinen — joskin hiukan vähemmän vastenmielinen — on nainen musteentöhriänä."

"Samassa hengenvedossako te mainitsette yhteiskuntaraivottaret ja kirjailijattaret?"

"Petrooli ja muste ovat kumpikin aiotut valon ja kirkkauden levittäjiksi, mutta naisten käsissä ne useinkin syttyvät tuleen: ajatelkaahan esimerkiksi Louise Michelin teoksia… Mutta minä peruutan sittenkin tämän ehkä liioitellun yhdistelmän; naisten mustetolpoissa on enimmäkseen hyvinkin vaaratonta vesimäistä nestettä, joka tosin tahraa heidän sormensa — mutta suurelle joukolle se ei tuota muuta vaaraa kuin ikävystyttää heitä…"

"Minä kiitän teitä George Sandinne nimessä —"

"Se on jotain toista. George Sandilla oli miehinen henki… se oli jonkunmoinen luonnon ihme, samoinkuin on parrakkaita naisiakin. Muuten sai tämäkin kirjailija kuulla totuuden — nimittäin Barbey d'Aurevillyn erinomaisessa teoksessa: Les bas bleus… minä annan sen teille lainaksi. Ja Barbey ei lainkaan ollut naisvihaaja — hän on meidän kirjailijoistamme kaikkein ritarillisimpia luonteita; hän suorastaan jumaloi naista, jos nainen näet ei kiellä sukupuoltansa, se on, jos hän on suloinen, siveä ja hurskas. Kuinka typeriä he ovat, nuo yhdenvertaisuutta tavoittelevat naiset! Kaikkein ensiksi he kadottavat meidän ihailumme. He eivät tahdo, että me halveksisimme heitä, ja sittenkin he kaikkein ensiksi koettavat vieroittaa meidät ihailemasta heitä; he valittavat, etteivät he seiso samalla asteella kuin me ja laskeutuvat itse alas jalustaltaan; he vaativat, että me ottelisimme heidän kanssaan, ja silloin meidän on mahdoton enää laskeutua polvillemme heidän eteensä. He leikkaavat hiuksensa lyhyeksi, he panevat silmälasit nenälleen, he käyttävät paksuanturaisia kenkiä, he tuoksuvat asiakirjatomulta ja saattavat meidät unohtamaan, että kauneutta on olemassa; he kirjoittavat tohtorinväitöskirjoja, tekevät kenttämittauksia, ja sanat 'minä rakastan sinua' kuolevat heidän huuliltaan."

"Siitähän koituu suorastaan maailmanloppu", ivasi Zollern. "Ehkäpä naisemansipatsioni ei olekaan muuta kuin ihmiskunnan uhkaava kuolemantauti. Me luulimme, että toinen puoli ihmiskuntaa, joka niin kauan oli ollut lamassa, alkaisi tehdä työtä ja olla hyödyllinen; että sen kautta inhimillisen arvon ja onnen mahdollisuus tulisi kaksinkertaiseksi — mutta kas, silloin käykin selville, että koko liikkeen tuloksena onkin vain yleinen kuolema."

"Te nauratte?" sanoi Trélazure. "Onneksi voin yhtyä teidän nauruunne, sillä, Jumalan kiitos, on olemassa vielä kylliksi suloisia ja oikeita naisia. Niin sanottu 'naisliike' kuolee omaan järjettömyyteensä, ja mitäpä meidän tarvitsisi välittää sen uhreista, noista sinisukista ja silmälasi-niekoista. Toivottavasti en ole sanonut mitään, armollinen rouva, mikä olisi voinut loukata teitä? Ettehän te voi olla edesvastuussa kaikista sukupuolenne erehdyksistä. Teidän itsenne ei tarvitse kokea, ettei teidän eteenne enää polvistuttaisi. Olen vain totellut teidän käskyänne ilmaistessani mielipiteeni tästä kysymyksestä, ja minä päätän sanani sanomalla teidän sisarillenne: 'Niinkauankuin te olette naisia, olette te ihailun arvoisia.'"

"Ja milloin me emme ole sitä enää?"

"Silloin kun te rupeatte harjoittamaan kaunohenkisyyttä tai puoskaroitte teologiassa, filosofiassa ja lääketieteessä."

"Mikä tiedekunta jää meille avoimeksi?"

"Kaunein kaikista — ettekä te siinä ole aluksi kandidaatteja, vaan heti paikalla professoreita — rakkauden tiedekunta."

Salin toisessa päässä keskustelu oli hiukan vähemmän vaikeatajuinen. Siellä eivät naiset olleet puheenaiheena, vaan he puhuivat itse — sävy oli hyvin naisellinen — sitä ei tosiaankaan voitu moittia kaunohenkisyydestä eikä filosofoimisesta — sillä puhe keskittyi kokonaan juoruihin.

Paroonitar Rimmersperg ja everstinrouva von Boderich istuivat siinä yhdessä.

"Saanko sanoa teille ajatukseni aivan suoraan, rakas paroonitar? Minä en usko, että ranskalainen herra sulhanen tulee olemaan mallikelpoinen uskollisuudessaan. Näin vastikään pari katsetta, jotka hän heitti rouva von Lacheriin…"

"Oi, rakas rouva everstinna, mitä te sanotte! Mutta minä en käsitä myöskään, mitenkä voi ottaa vastaan noin emanpiseerattua —"

"Emansipeerattua —"

"Niin, epansimeerattua naista, tarkoitan minä. Muuten enpä herra Trélazurenkaan sijassa olisi aivan levollinen. Ajatelkaahan, tuo nuori opettaja, joka asuu tässä talossa —"

"Ah, tuo kaunis herra Sternko, jolla on rampa poika?"

"Niin. Hän istuu aina tuntikausia rouva von Dormesin luona."

"Hän kuuluu opettavan Daliaa."

"Niin, tunnin päivässä, ja sen jälkeen hän istuu äidin luona."

"Hänkin opiskelee hänen johdollaan, olen kuullut."

"Hänen iässään ei voine enää oppia, hän sallii hänen kai hiukan mielistellä itseään. En usko, että siinä on mitään pahaa, rakas rouva von Boderich, minä sanon vain, etten sietäisi sitä ranskalaisen sijassa."

"Hän kuuluu olevan juutalainen, eihän se sopivaa olekaan — niin kaunis kuin hän vielä lisäksi on…"

"Ja rakastunut hän myöskin on rouva von Dormesiin, olen kuullut sen palvelijattareltamme, joka on kuullut sen Sternin palvelijalta. Kerran hän yllätti hänet suutelemassa rouva von Dormesin valokuvaa."

Pari äänekästä akordia esti rouva von Boderichia kuulemasta sanaa "valokuva" viimeisessä lauseessa.