Daniela

"Todellako? Mitä te sanotte! Onpa se kaunis juttu. Kylläpä maailma nykyään on turmeltunut. Minun täytyy sanoa teille suoraan, rakas paroonitar, että tuo nuori leski aina on tuntunut minusta hiukan epäilyttävältä… Hänessä on jotakin teennäistä; hänen kanssaan on mahdoton vaihtaa järkevää sanaa, ei hänen kanssaan voi puhua taloudesta, ei muodeista eikä palvelijoista, aina hänen ajatuksensa liitelevät Jumala tiesi missä taivaan piirissä."

"Taivaassako? En usko, että hän siitä suuria välittää. Hänen ensimäinen miehensä oli protestantti, ja juutalaisen kanssa hän nyt on näin hyvissä väleissä; en usko että hän panee uskontoon minkäänlaista huomiota."

"Siitä kaikki muukin sitten selviää. Mutta se hämmästyttää minua sittenkin. Eikö kreivi parkaa pitäisi varoittaa?"

Paroonitar Rimmersperg kutsui luokseen tyttärensä, joka seisoi luutnantti Müllerin kanssa ikkunakomerossa.

"Giulietta, tule tänne!"

Nuori tyttö totteli kutsua.

"— Annas kun korjaan vyönauhaasi. Nosta se ylös käydessäsi istumaan, muuten rutistat sen kokonaan. Ja karkoita toki luotasi tuo onneton mylläri", lisäsi hän kuiskaten. "Sinulla on hirveä into piiloutua hänen kanssaan joka nurkkaan."

"Hän seuraa aina jäljessäni, äiti. En minä mahda sille mitään."

XXI

Tuon naisia koskevan keskustelun jälkeen Daniela oli kauan aikaa alakuloisella mielellä.

Trélazuren väitteet eivät olleet loukanneet häntä niin paljon naisena kuin järkevänä ihmisenä. Hän oli tähän asti ollut varsin välinpitämätön niin sanotun "naisasian" suhteen eikä mikään ollut hänelle sen vieraampaa kuin tehokkaalla tavalla ottaa osaa uudenaikaisen naisen vapauspyrintöihin ja elatustaisteluun. Mutta Trélazuren käsityskanta tässä kysymyksessä oli niin täynnä ennakkoluuloja, että Danielaa suorastaan kauhistutti.

Trélazure ei kyennyt siis antamaan arvoa naisen ihanteellisille pyrkimyksille, vaan hän arvosteli häntä vain ulkonaisten ilmiöiden mukaan ja teki pilkkaa esimerkiksi naisten silmälaseista ja musteisista sormista. Arvostelussaan hän oli niin pureva, niin tuomitseva ja niin alentuvan viisasteleva, että se vaikutti Danielan hermoihin aivan samalla tavalla kuin jos veitsellä olisi vingutettu porsliinilautasta tai kynnellä raapaistu silkkitapettiin. Hänen väitöksensä olivat kokonaan kokoonpannut vanhoista kuluneista lauseista, mutta sittenkin hän toi ne esiin sellaisella tavalla, että oli vaikea hyökätä miltään puolelta niiden kimppuun.

Trélazure, joka ei ollut lukenut eikä ajatellut kymmentäkään osaa siitä mitä Daniela isänsä ja miehensä johdolla ja sittemmin omin päin oli opiskellut, tunsi olevansa häntä voimakkaampi sekä henkisesti että ruumiillisesti vain sen nojalla, että hän oli mies. Hänestä olisi tuntunut suorastaan julkealta, jos Daniela yleensä olisi yrittänyt ottaa osaa filosofisiin, tai vieläpä uskonnollisiin keskusteluihin. Olihan hän karkoittanut nuo kysymykset omista ajatuksistaankin liian korkealentoisina asioina, — niiden tutkimiseenhan oli olemassa ammattimiehiä, mitenkä siis Daniela heikolla naisellisella järjellään olisi uskaltanut ryhtyä sellaiseen? Hän olisi vain hymyillyt hänen yrityksilleen, samoinkuin hän olisi hymyillyt pienelle lapselle, joka koettaa nostaa raskasta huonekalua, jota hän itsekään ei saa paikaltaan liikutetuksi — sellaiset työthän jätettiin tottuneiden kantajien huostaan.

Mutta Trélazure ei vain hymyillyt hänelle; hän halveksisi häntä varmaankin, jos Daniela sallisi hänen silmätä ajatusmaailmaansa. Hurskaus oli Trélazuren mielestä korkein naisellinen hyve, eikä Daniela ollut hurskas hänen käsityksensä mukaan. Miten väärin hän käsittäisikin hänet. Hän ei olisi hänen silmissään vailla vain kaikkea suloa, vaan myöskin vailla hyveitä. Jos hän tietäisi että hän ihaili Darwinia, Renania, Straussia, Stuart Milliä ja muita senkaltaisia suuria henkiä, niin hän ei pitäisi häntä vain naurettavana, vaan vielä lisäksi surkuteltavan turmeltuneena. Ja pitäisikö Danielan ikuisesti kätkeä sielunsa naamarin taakse, jotta hän ei rakastetun miehensä silmissä herättäisi inhoa?

"Oi, Stern on oikeassa", tuumi Daniela itsekseen, "oikeinta olisi erota." Tämä ajatus tuntui hänestä tuskalliselta ja torjuen sen luotaan hän lisäsi: "Stern oli myös oikeassa, kun hän varotti minua kiihkomielisyydestä. Siinä maailmassa, jossa Raoul ja minä tulemme elämään, voimme syrjäyttää kaikki nuo kysymykset; myöskin jokapäiväisessä elämässämme voimme keskustella tuhansista muista asioista ja jättää naisasian ja kaikki uskonkysymykset sikseen. Ei tarvitse muuta kuin välttää niitä kysymyksiä, jotka muutenkaan eivät kuulu minun alaani. Kun me katsomme toisiamme silmiin ja sanomme 'minä rakastan sinua', niin emmekö me ymmärrä täydellisesti toisiamme — eivätkö sielumme sulaudu silloin yhteen? Tuo sähkövirta, joka kulkee toisesta rakkauden sytyttämästä sydämestä toiseen, on niin kirkas, että koko muu maailma joutuu varjoon… Kun minulla on halua tuoda ilmi ajatusmaailmani salaisuuksia, niin onhan minulla ystäviä — Stern esimerkiksi — mikä ilo onkaan kuulla hänen puhuvan! Siinä ei ole tyhjää sanahelinää, ainoastaan täsmällisiä, asiallisia sanoja; ei mitään valmiita ennakkoluuloja, vaan rehellistä pyrkimystä omaan käsitykseen — totuuden etsimistä. Ja koska totuus ei siedä mitään ristiriitaisuuksia, niin hän harkitsee omia mielipiteitään voidakseen luopua niistä siltä varalta, että hän keksisi niissä jonkun ristiriitaisuuden, jota vastoin Trélazure ei pidä väliä, vaikka hän samassa kysymyksessä toisi esiin kaksi vastakkaistakin mielipidettä. Hän kehuu esimerkiksi naisen saavuttamaa sivistystä ja kohottaa hänet miehen toveriksi, mutta samassa hengenvedossa hän kieltää häneltä kaiken mahdollisuuden hankkia itselleen lisäsivistystä. Hän pitää puhtautta hänen parhaana koristuksenaan, pelkää, että puhtaus toimeentulotaistelussa katoaisi, ja unohtaa, että niiden joukosta, jotka eivät kykene itseään elättämään, juuri useimmat 'kadotetut' sielut lähtevät. Hän ei halveksi näitä kadotettuja myöskään niin paljon kuin hänen pitäisi, ollakseen johdonmukainen. 'Tyhmät neitsyet' kreikkalaisista hetairoista parisilaiseen kamelianaiseen saakka ovat hänestä miellyttäviä, koska ne esiintyvät hänen kuvakirjassaan. Nämät entisyyden ihailijat eivät vihaa järkiperäisesti mitään muuta kuin uutta. Kaikkea sitä, mitä kerran oli ja mikä on päässyt juurtumaan, he ihannoivat; vain vasta heräävän he torjuvat luotaan tai kieltävät sen. A ja B kuuluvat nykyhetkeen, C on tuskin itänyt tulevaisuudensiemen. Edistyksen vihaaja käyttää hyväkseen A:ta ja B:tä, vaikka ne vastustaisivatkin toisiaan ja olisivat verivihollisia, voidaksensa tukehduttaa C:n. Esimerkiksi — Daniela etsi ajatuksissaan aina esimerkkejä vahvistaakseen väitteitään — esimerkiksi paavilaisuus ja uskonpuhdistus (A ja B) ovat toistensa vihollisia; ne olisivat kernaimmin tuhonneet toisensa, mutta molemmat ovat historiallisia tosiasioita, ja edistyksen vihaaja käyttää kernaasti — kun uusi järjenuskonto (C) ilmestyy taivaanrannalle — A:n aseita ja B:n varustuksia taistellakseen C:tä vastaan; hän ei ota lukuun sitä vihaa, joka vallitsee molempien edellisten välillä, vaan ohjaa heidän vihansa kaksinkertaisella voimalla kolmatta kohti… Ja ylipäänsä — miten surkuteltavia nuo mielipiteet ja vakaumukset ovat, jotka eivät ennen kaikkea ole kyenneet hävittämään vihaa! Ei ole olemassa mitään tieteellistä vihaa, ja ken herjaa, hän erehtyy. Miten surkuteltavia kaikki ne ovatkaan, jotka vihaavat! Ensiksikin ovat viha ja kärsimys synonymeja, toiseksi ne eivät tiedä mitään eteenpäin pyrkimisen iloista. Kiinnitakertuminen on vaivalloista, eteenpäinkulkeminen riemua. Jokainen tieteen uusi keksintö, jokainen hengen saavutus — perinnäistapojen vartijalle se on yhä uudestaan poikkihakattava hydran pää — meille uudestikasvanut siipi…"

Tuollaiset ajatukset kiusasivat Danielaa nyt tuntikausia. Hän taisteli ajatuksissaan Raoulin kanssa, toi esiin omia mielipiteitään, kuunteli hänen vastauksiaan, se on korulauseitaan ja harmitteli niiden johdosta. Sattuipa joskus, että hän oli pahoillaan Raoulille sanoista, joita tämä ei koskaan ollut lausunut, mutta jotka hän varmaan olisi tuonut ilmi, jos siihen olisi ollut tilaisuutta.

Seuraten uskollisesti päätöstään hän vältti persoonallisessa seurustelussa kaikkia keskusteluja, jotka koskettelivat arkaluontoisia kysymyksiä, mutta ajatuksissaan hän yhä uudestaan antautui pitkiin selityksiin, ja se väsytti häntä ja teki hänet hermostuneeksi. Jos hänen sulhasensa sanoi jotakin, joka oli kuvaavaa hänen ajatuskannalleen, oli Daniela vaiti, mutta sanat jäivät hänen mieleensä. Ja niinpiankuin hän oli yksin, alkoi hän miettiä, mitä hänen olisi pitänyt vastata. Mutta silloin hän oli myös aina näkevinään halveksivan hymyilyn, jolla Raoul kuunteli hänen väitteitään; hän tiesi, ettei hän yrittänytkään seurata hänen ajatuksen juoksuaan, vaan piti hänen vastalauseitaan vain hullutuksina — jollei suorastaan rikollisina. Ja niinpä hän seuraavalla kerralla jälleen oli vaiti.

Sellaisissa olosuhteissa Danielan rakkaus kärsi. Sen sijaan että hän yksin ollessaan olisi loihtinut armaansa kuvan eteensä ja nauttinut tunteistaan, niinkuin hän oli tehnyt ennen, hän ajatteli nyt ainoastaan abstraktisia asioita. Luulotellut riidat herättivät hänessä vihamielisyyttä, mikä aina seuraa liian suurten erimielisyyksien mukana; vihamielisyyttä, mikä oli sitä syvempi, kun se oli kerrassaan tukahdutettava. Erimielisyys voi vielä olla siedettävä, kun kaksi ihmistä, jotka täydellisesti ymmärtävät toisensa, taistelevat kumpikin oman käsityskantansa puolesta; mutta Daniela oli vakuutettu siitä, ettei hänen sallittaisi puolustaa mielipiteitään, vaan moitittaisiin vain sen johdosta, että hän oli saattanut omistaa itselleen sellaisia mielipiteitä. Sillä että hän itse ajattelemalla olisi johtunut niihin, oli suorastaan mahdotonta naisen järjelle; että hän yrittäisi niitä puolustaa, olisi naiselliselle naiselle arvotonta. Siksi hän vajoaisi kai liiankin pian muste-petroolitahraajien kannalle.

Suurena virkistyksenä tuollaisten yksinväittelyiden jälkeen olivat ne tunnit, jotka Daniela vietti Sternin kanssa. Stern ei ollut vain samaa mieltä kuin hän, vaan hän avasi hänelle uusia aloja, joille hän kernaasti seurasi häntä. Stern osasi selvin sanoin ilmaista sen, minkä Daniela oli vain epäselvästi aavistanut; hän laajensi hänen ajatuspiiriään, kumoamatta silti hänen entisiä mielipiteitään; hän opetti häntä vieläkin syvemmälle tunkeutumaan niihin tiedon ja ajatusten aloihin, joihin hän jo aikaisemmin oli tutustunut; hän ei riistänyt häntä väkivallalla rakkaaksikäyneeltä alalta toiselle, vaan hän paljasti hänelle siinä vain uusia kauneuksia.

"Te olette minun oppaani kulkiessani omalla kotiseudullani, rakas
Stern", oli Daniela kerran hänelle sanonut.

Sen jälkeen kun Daniela oli puhunut hänen kanssaan Raoulin uskontunnustuksesta ja ilmaissut hänelle pelkonsa, ettei hän voisi tulla onnelliseksi, ei hän ollut palannut enää tähän aineeseen. Mutta hyvin usein hän toisti jonkun lauseen, jolla hänen sulhasensa oli suututtanut häntä ja nimeä mainitsematta hän sanoi Sternille: "Mitä te vastaisitte, jos joku väittäisi sitä tai sitä?"

Sitten Stern toi vastaisen mielipiteensä esille, ja Daniela kuunteli häntä samalla mielihyvällä kuin käräjänkävijä taitavaa asianajajaansa. Näissä vastauksissaan Stern käytti samoja todisteita, joihin Daniela yksinkeskusteluissaan oli turvautunut — joskin paljoa selvempiä ja tarmokkaampia.

Stern arvasi liiankin hyvin, mistä ne lauseet olivat kotoisin, joita hänen oppilaansa esitti keskustelunaiheiksi, mutta hän oli liian hienotunteinen viitatakseen siihen, hän ei tahtonut tunkeutua sen syvemmälle hänen luottamukseensa, kuin mitä hän vapaaehtoisesti hänelle antoi.

Nämä tunnit, jotka Danielalle olivat suureksi lohdutukseksi — olivat Sternille suloista myrkkyä Danielan henkevyys, hänen kauneutensa, hänen hyvyytensä… mutta miksi luetella niitä ominaisuuksia, jotka synnyttävät rakkautta — rakkaudessa itsessään on syytä kylliksi. Stern rakasti Danielaa — se oli tosiasia, joka samalla täytti hänen mielensä ihastuksella ja tuskalla. Mustasukkaisuus aiheutti tuskaa; mutta sitä lievensi sittenkin se tieto, että hän seisoi rakastettuaan henkisesti lähempänä kuin toinen. Sitä paitsi eihän hän koskaan olisi uskaltanut toivoa saavansa omistaa häntä; se mikä on saavuttamatonta, on turvattu meidän toiveiltamme.

Mies parka! Siitä saakka kun hän oli kadottanut onnensa, omaisuutensa ja nuoren vaimonsa, oli hän elänyt vain poikaansa varten, ja olemassa-olon taistelu oli siinä määrin vetänyt koko hänen huomionsa puoleensa, ettei hän enää ollut ajatellut naisia ja rakkautta. Hän oli kokonaan unohtanut, että hän oli vielä täydessä nuoruudenvoimassaan, hän ei vaatinut enää mitään elämältä. Hänen lapsensa tulevaisuus täytti kaikki hänen unelmansa, hänen lapsensa kasvatus riisti kaikki hänen ajatuksensa. — Mutta äkkiä hän oli nyt kohdannut tämän ihanan naisen. Ensi silmäykseltä hän oli tuntenut, että heidän henkensä pyrkisivät toisiaan kohti — ja niin oli käynytkin. Mutta sen lisäksi tapahtui vielä sekin — mitä hän ei edeltäpäin ollut aavistanut — että hän vähitellen alkoi rakastaa hengenheimolaistansa. Danielan kuva ei jättänyt häntä enää päivin eikä öin rauhaan, hänen kätensä kosketus vaikutti kuin sähkövirta hänen suoniinsa — hän rakasti häntä intohimoisesti, hän ihaili häntä.

XXII

Daniela istui penkereellä.

Stern oli juuri poistunut. Suloisen ilman vuoksi hän oli tällä kertaa nostattanut työpöydän ulos; hän järjesti parhaillaan kirjojaan ja vihkojaan.

"Hyvää päivää Daniela!"

"Ah, tekö? Hyvää huomenta, Raoul."

Kreivi suuteli ojennettua kättä. Kernaasti hän olisi tervehtinyt vielä lämpimämmin morsiantaan, mutta vaikkei ketään häiritsevää kolmatta henkilöä ollut läsnä, niin olivat he penkereellä kaikkien katseille alttiina, ja hänen täytyi tyytyä suutelemaan vain kaunista kättä. Mutta sekin vetäytyi varsin kylmästi pois: Daniela oli jälleen harmistunut sulhaseensa.

Tosin hän ei ollut tehnyt mitään, mutta viime yönä, unettomana hetkenä, oli Daniela jälleen ajatuksissaan kiistellyt hänen kanssaan. Ja tällä kertaa sodasta. Daniela oli näet rauhan aatteen kannattaja, Raoul sodan ihailija. Pitkän väittelyn päättäjäisiksi oli Daniela sanonut: "Nähkääs, sota on jäännös raakuuden ajoilta, sen täytyy kadota ja se onkin katoava — joskaan ei aivan heti — niin sittenkin niinpiankuin sivistystaso tulee korkeammaksi, samoinkuin ihmissyöjät nykyään meidän paristamme ovat kadonneet." — Siihen oli Raoul vastannut: "Teidän hermonne eivät kestä sodan kauhujen ajatusta, sen ymmärrän aivan hyvin, se on tosinaisellista ja sopii teille erinomaisesti." —

"Minun hermoistani ei nyt ole kysymys, tarkoitukseni oli käsitellä kysymystä siveellisen kehityksen kannalta." — "Armaani, älkää käyttäkö niin suuria sanoja — ruusuhuulilta nousseina ne ovat kuin rumia kovakuoriaisia, jotka ryömivät kukan kuvusta esille." — "Pysykää toki kerran asiassa ja myöntäkää, että ikuinen rauha —" "On harhakuva, jota kaikki jumalalliset ja inhimilliset laitokset vastustavat. Sotajoukkojen Jumala johtaa itse taisteluja ja jakaa voitot ja tappiot omien tutkimattomien päätöstensä mukaan. Minä luulen, että maani viimeinen onnettomuus oli tarkoitettu — ehkäpä rakkaudesta johtuvaksi rangaistukseksi. Ensi kerralla, kun meidän vuoromme on kostaa, otan minä innolla osaa taisteluun enkä vaadi teiltä muuta kuin että rukoilette puolestani; kaikki filosofeeraus sodasta ja rauhasta on jotain, jota te ette ymmärrä. Sen pohjana on yhteiskunnallisia kysymyksiä, joista teillä onneksi ei ole aavistusta." — "Teidän mielestänne minä olen kovin yksinkertainen?" — "Te olette minun mielestäni ihastuttava nainen."

Nuo sanat "ihastuttava nainen", joita säesti hiukan ivallinen hymy ja intohimoinen katse, kajahtivat vieläkin hänen korvissaan — niin elävältä tuo kiista, joka oli tapahtunut vain mielikuvituksessa, tuntui hänestä — ja vielä tänäkin hetkenä, ojentaessaan Raoulille kätensä, hän oli hänelle harmissaan noista sanoista.

"Te tunnutte tänään väsyneeltä, armaani."

"Minäkö? — Nukuin huonosti."

"Olisiko teillä sittenkin oikkuja? Minä sanon teille jo edeltäkäsin, etteivät nekään voisi saada minua suuttumaan; varmaan nekin pukisivat teitä."

"Oi niin, oikuthan kuuluvat kai myöskin niihin ihastuttaviin vikoihin, jotka naisille ovat luvallisia?" sanoi Daniela, jota Trélazuren keskustelutapa jälleen alkoi ärsyttää.

"Ei niitä kaikille naisille anneta anteeksi — ne kuuluvat 'ihastuttavien naisten' etuoikeuksiin."

Tämä sana vielä puuttui. Danielan olisi tehnyt mieli ääneensä huutaa eikä hän voinut kokonaan tukahduttaa vähäistä hampaitten kiristystä.

"Te olette inhottava", sanoi hän.

Trélazure otti nämä sanat vain pienenä ystävällisenä nuhteluna vastaan ja vastasi:

"Te olette ihastuttava. — Te tarkastelitte kai parhaillaan Dalian kirjoitusvihkoja? Tullessani saksankielen opettaja tuli minua vastaan. Oletteko tyytyväinen pienokaisen edistykseen?"

"Olen kyllä. Mutta opettaja ei tullut Dalian tunnilta, vaan minun."

"Teidänkö? Opiskeletteko te — entäs mitä?"

"Kaikenlaista: kirjallisuutta —"

"Sehän on hyvin kiitettävää", keskeytti Trélazure, "mutta — suokaa anteeksi — hiukan naurettavaa samalla."

"Naurakaa te vaan!"

"Pikemmin minun tekisi mieleni suuttua, sillä jos vajoatte saksalaiseen professorimaiseen pedanteriaan —"

"Niin minun sulouteni voisi siitä kärsiä, eikö totta?"

"Sitä minä juuri aioin sanoa."

"Minä tiedän, paha kyllä, aina liiankin hyvin, mitä te aiotte sanoa."

"Sellainen terävänäköisyys riistää tosin kaiken viehätyksen minun keskusteluiltani. Entäs mitä kirjoja nuo ovat, joita te käytätte opiskellessanne?" Hän alkoi selailla niitä. "Ah, kaikki saksaa. Miten raakamaisilta yksin nuo kirjaimet näyttävät! En tosin ymmärrä paljon niistä, mutta myöntäkäähän, että saksankieli on kömpelöä ja raskasta…"

"En minä myönnä mitään."

"Ja tässä on englantilaisiakin kirjoja… Lapsuudessani osasin aika hyvin englanninkieltä, sillä minulla oli englantilainen kotiopettaja. Vieläkin minä ymmärrän sitä, mutta — suoraan sanoen — minä en kykene lukemaan englantilaista romaania —"

"Nämä eivät ole romaaneja."

"Niin, näen kyllä", sanoi Raoul, lukien kirjojen nimet: "'Charles
Darwinin System of logic', 'Origin of the species' — Luetteko te
Darwinia?"

"Miksikä en?"

"Hyvä Jumala, jos teidän herra professorinne on järkevä mies, joka lukiessanne selittää teille Darwinin järjestelmän mahdottomuutta, niin ei siitä mitään vaaraa ole — mutta hirveän pitkäveteistä se varmaankin on."

"Oletteko lukenut tämän teoksen?"

"Minä olen kerran silmäillyt sitä, mutta se oli liian kuivaa. Siihen aikaan, kun siitä puhuttiin, tahdoin minäkin tutustua siihen. Nykyään ei kukaan siitä enää välitä."

"Todellako?"

"Tuollaiset asiat nousevat pinnalle, herättävät hirveää melua ja unohtuvat jälleen pian."

"Te uskotte siis, että darwinismi on —"

"Aikoja sitten kumottu, perinpohjin voitettu ja nykyään vaitiololla tapettu teoriia."

Kuvailkaa mielessämme samettipalaseen käärittyä hapanta omenaa, jota on sametin läpi purtava. Voidakseen suorittaa tuon tehtävän, on ikäänkuin hampaita venytettävä — sellainen tunne valtasi nyt Danielankin, kun Trélazure ilman muuta torjui luotaan Darwinin opin. Huolettomasti Trélazure selaili edelleen kirjoja.

"Kas, tässä on myöskin ranskalaisia kirjoja. Quinet, 'L'esprit moderne'. En tunne. Taine, 'De l'intelligence'. Tämä kirjailija tietääkseni on myöskin uudenaikainen. Mutta sanokaahan minulle, rakas Daniela, jos te kerran tahdotte lukea näin vakavaa kirjallisuutta, niin miksikä ette lue todellakin hyvää?"

"Mikä teistä on todellakin hyvää?"

"No, minä tarkoitan klassillista kirjallisuutta. Niissä teidän ei tarvitsisi ihailla vain puhdasta kieltä ja loistavaa tyyliä, vaan hyötyisitte myöskin mielipiteitten vakavuudesta ja ajatusten syvyydestä. Lukekaa Corneille'ia, Boileau'ta, tai, jos kaikin mokomin haluatte filosofiaa — jota minä, sivumennen sanoen en hyväksy — niin lukekaa Pascalia, Descartesia, mutta karttakaa nykyajan arvottomia kirjailijoita, jotka — puhumattakaan heidän vallankumouksellisista mielipiteistään — eivät edes osaa ranskankieltä!"

Danielan hampaat venyivät yhä. Mutta Trélazure jatkoi:

"Minä huomaan, että minun täytyy ohjata teidän kasvatustanne. Tämä saksalainen kouluopettaja voi olla hyvinkin kelvollinen, kun hän pysyy omissa saksalaisissa kirjailijoissaan, mutta ranskalaisen kirjallisuuden lukemisessa hän ei kelpaa opastamaan teitä. Yhtä vähän kuin minä esimerkiksi olen perehtynyt teidän maanne henkiseen omaisuuteen, voi vieras antaa oikeaa arvoa niille kirjallisille helmille, joita Ranskan loistavin aikakausi — suuri vuosisata — on jättänyt meille perinnöksi. Näiden mestariteosten ymmärtämiseen vaaditaan erikoista kirjallista sivistystä, jota meidän koulujemme ulkopuolella on mahdoton saavuttaa. Niinpä tuollainen viaton saksalainen herra — muuten varsin kiitettävää, että hän yleensä on oppinut ranskaa — voi ottaa ensimäisen parhaan kirjan käteensä ja luulee sen nojalla voivansa 'perehtyä' meidän maamme yleiseen henkeen, vieläpä valaista sitä raskailla, pedanttisilla huomautuksillaan. Mutta, jos te todellakin tahdotte, rakas Daniela, niin voin antaa teidän suorittaa varsinaisen kirjallisuuskurssin jonkun ranskalaisen johdolla. Minulla itselläni ei ole siihen kylliksi tietoja eikä tarpeellista kärsivällisyyttäkään ja oikeastaan on minusta aivan turhaa, että te harjoitatte opintoja niin suurella innolla. Tiedättehän, mikä minun ajatukseni on oppineista naisista. Tosin teillä on siksi paljon tahtia, ettette näytä maailmalle oppianne; mutta naisen hengelle on yleensä vaarallista hapuilla ilman varmaa ohjausta ajatusmaailman salakäytävissä. Se riistää naisen sielulta sen naiivisuuden, sen luonnollisuuden, jota tahtoisin verrata niihin hiveniin, jotka peittävät koskemattoman pintaa. En minä puolusta oppimattomuutta — kaukana siitä — onhan aivan kylliksi tiedonkukkasia, joilla voidaan koristaa naisen järjen puutarhaa —"

"Niin, kyllä ymmärrän," puuttui Daniela puheeseen, "hyvinjärjestettyjä historian- ja maantieteen kukkasia, niiden vieressä vahvasti tuettuja kirjallisuuspuita — kaikkea muuta, vaan ei tuota kaunista, villiä rikkaruohoa, jota sanotaan ajatukseksi."

"Te lausuitte ajatuksenne nyt erittäin hyvin ilmi. Te olisitte vielä voinut lisätä, että tämä rikkaruoho saa kasvaa vain voimakkaassa maassa, minä tarkoitan hyvin koulutetuissa miesten päissä, jotta se ei kantaisi myrkyllisiä kukkia. Mutta puhuessamme teidän opettajastanne: onko totta, että hän on juutalainen?"

"On, mitäs siitä?"

"Ei mitään. En minä ole juutalaisvihaaja: Bischofsheim Parisissa oli parhaita tovereitani ja Rotschildien tannssiaisissa ja metsästysretkiltä kävin kernaasti. Mutta pienen tyttäreni opettajaksi en sittenkään koskaan valitsisi miestä, joka ei voisi opastaa häntä kaikkein tärkeimmässä oppiaineessa. Mitä parempi ja kunnioitusta ansaitsevampi juutalainen on, sitä huonommin hän soveltuu kristityn lapsen kasvattajaksi."

"Pelkäättekö te, että hän voisi teurastaa hänet pääsiäislampaaksi?"

"No mutta Daniela, miten te liioittelette! On tosiaankin vaikea keskustella naisten kanssa vakavista asioista."

"Kuulkaahan, herra von Trélazure", huudahti Daniela, jonka kärsivällisyys nyt oli lopussa, "jollette nyt kerta kaikkiaan lakkaa sirottelemasta keskusteluunne tuollaisia yleisiä arvosteluja naisista, niin rikon välimme. Sanokaa minulle mitä kovia sanoja te vain haluatte; sanokaa: teidän kanssanne on mahdoton vaihtaa järkevää sanaa, teillä on kanan järki; sanokaa se kaikki suoraan minulle, mutta jättäkää herran nimessä naiset rauhaan!"

"Te hämmästytätte minua…"

"Suostutteko te tähän vai ette?"

"Suurella mielihyvällä."

"Eikä siinä kyllin. Jos meidän tulee elää sovinnossa, täytyy meidän julistaa pannaan montakin muuta kysymystä: ei sanaakaan politiikasta, sodasta, uskonnosta, tieteestä —"

"Ei mikään ole minulle sen mieluisempaa — ne ovat ilmankin kysymyksiä, joista ei tule puhua naisten — minä tarkoitan — teidän kanssanne."

"Edelleen teidän tulee luvata, ettette sekaannu minun lukuihini ettekä tyttäreni kasvatukseen."

"En ymmärrä lasketteko leikkiä —"

"Minä puhun aivan vakavissani."

"Silloin täytyy minun vastata siihen, etten voi tähän rajoitukseen suostua. Jos minulla olisi ollut onni olla teidän rakastajanne, niin olisin alistunut kaikkiin teidän oikkuihinne, enkä olisi välittänyt yhtä vähän teidän luvuistanne kuin kasvatusaatteistanne. Mutta jos minun tulee olla teidän miehenne — niin samalla olen myös teidän ystävänne ja ohjaajanne. Daliaa tulen pitämään lapsenani ja toivottavasti hän saa sisaruksia, joiden kasvatuksesta tahdon pitää huolta. Teidän täytyy siis sallia, Daniela, että minäkin tuon ääneni kuuluville. Se mitä te luette, on minulle tärkeää ei yksin sen vuoksi, minkä vaikutuksen se tekee teidän luonteeseenne ja kehitykseenne, vaan säädyllisyydenkin kannalta katsoen."

"Luuletteko te, että minä luen kiellettyä kirjallisuutta?"

"Taaskin te käsitätte minut väärin, jos luulette minun kielletyillä kirjoilla tarkoittavan Boccacciota tai Brantomea tai Zolan 'Nana'ta; naiselle ovat myös sellaiset kirjailijat kuin Darwin aivan sopimattomia."

"Taaskin aivan ylimalkaisesti 'naiselle'!"

"Siis minun vaimolleni, jos niin haluatte. Ehkäpä saksalaisen professorinrouva voi pitää sellaisia kirjoja sohvapöydällään näytteillä; mutta naisen budoaarissa minun maassani ei niitä saa olla. Ja teiltä minä en kiellä sitä vain siksi, että se olisi yksin minulle vastenmielistä, vaan senkin vuoksi, että te sen kautta suututtaisitte koko sitä piiriä, jossa teidän tästä lähin on määrä elää. Mitä hurskas äiti raukkani sanoisi, jos teidän käsiinne joutuisi sellainen kirja kuin Renanin 'Jeesuksen elämä'. Ei vain hän yksin, vaan koko meidän seurapiirimme saisi huonon käsityksen teistä. Minä en tosiaankaan ole mikään puritaani, mutta en tahdo salata teiltä, että jos meidän seurapiirimme naisen budoaarissa näkisin tällaisia kirjoja, joita teillä tässä on, niin olisi hän kadottanut puolet viehätyksestään minun silmissäni, ja helpommin voisin antaa anteeksi, jos hän minun astuessani sisään punastuen piilottaisi sohvatyynyn taakse jonkun 'pikantin' kirjan, kuin jos hän arkailematta asettaisi näytteille tällaisen kirjakokoelman. Nämä ovat pieniä vivahduksia, rakas Daniela, joita teidän muukalaisena on mahdoton ymmärtää ja siksi tämä teidän tietämättömyytenne ei minua loukkaa, mutta teidän täytyy ottaa ne huomioon niinpiankuin teistä naimisenne kautta on tullut ranskalainen nainen ja vielä lisäksi grande dame?"

Daniela kohosi pystyyn. Hän oli kalman kalpea. Tänä hetkenä tuo muuten niin rakas mies oli hänelle melkein vastenmielinen.

"Minä menen huoneeseeni, kreivi Trélazure, ja pyydän, että jätätte minut yksin. Päivän kuluessa saatte kirjeen minulta, jossa selitän teille syyt, minkä vuoksi kieltäydyn kunniasta tulla ranskalaiseksi ja ylhäiseksi naiseksi."

Hän teki liikkeen kädellään, joka kielsi Trélazurea seuraamasta hänen jäljessään ja poistui penkereeltä. Mutta Raoul kiiruhti sittenkin hänen jälkeensä. Daniela oli mennyt ruokasalin kautta saliin, mutta täällä Trélazure saavutti hänet ja heittäytyi maahan hänen eteensä takertuen kiinni hänen polviinsa.

Daniela yritti irroittautua, mutta Raoul ei hellittänyt otettaan.

"Daniela, armaani, suloinen rakastettuni — jos suututin sinua, niin anna minulle anteeksi. Kaikkea muuta voin kantaa, mutta en kylmyyttäsi. Minä rakastan sinua — sinä olet omani…"

"Nouskaahan ainakin ylös!" pyysi Daniela, jonka vastustuskyky alkoi horjua.

Raoul totteli, kietoen käsivartensa Danielan ympärille. Hän veti hänet puoleensa ja painoi hänen päänsä rintaansa vasten. Daniela kuuli hänen sydämensä lyönnit samalla kuin mitä suloisimmat lempisanat vuosivat hänen ylitsensä.

"Daniela, vaimoni, kallein aarteeni — ilman sinua en voi elää… Rakastan sinua — me rakastamme toisiamme; eikö koko maailma silloin katoa tämän tosiasian vuoksi? Onko mitään muuta olemassa kuin meidän sydämemme, sanohan, onko mitään sen autuaallisempaa kuin niiden sykintä toisiaan vastaan?"

Trélazure kohotti hellästi Danielan päätä ja katsoi häntä syvälle silmiin, hänen polttava hengityksensä sipaisi häntä, — ja taaskin Danielan harmi, kaikki epäillyt, koko maailma katosi ja hän vastasi vain Raoulin suudelmiin.

"Katsohan, kultani", sanoi Raoul, kun Daniela irtaantui hänen sylistään, "siinä on elämän kruunu, siinä on onni… Olin väärässä, varmaankin lausuin kovia sanoja äsken — anna minulle anteeksi."

"Ei, ei — olithan sinä oikeassa, sinun kannaltasi katsoen. Tietystikään en näyttäisi sellaisia kirjoja äidillesi, enkä liioin perhepapillenne, tiedänhän kyllä, että minun täytyy ottaa huomioon eroavat mielipiteet. Mutta juuri sen vuoksi pyydän, että suostuisit — tai pikemmin suostuisitte, sillä meidän ei pidä aina sinutella toisiamme — minun ehdotukseeni: älkäämme keskustelko asioista, jotka katkeroittavat meitä. Se mitä te äsken sanoitte, on aivan totta: rakkauden edessä häviävät kaikki järjestelmät ja opinkappaleet — älkäämme siis puhuko niistä."

"Niinkuin tahdotte, Daniela, minä tottelen teitä; teidän tulee olla minun itsevaltias kuningattareni. Syrjäyttäkäämme kaikki ikävät, kuivat kysymykset — onhan paljon muutakin, mistä voimme keskustella, ennen kaikkea rakkaudestamme. En voi sanoa, miten kipeästi minuun koski, kun uhkasitte minua tuolla jäähyväiskirjeellä. Voisitteko te todellakin riistäytyä irti minusta? Voitteko ajatella tulevaisuutta, joka ei tarjoisi meille onnekasta yhdistymisen hetkeä? Minä en voisi, minä menehtyisin, jos karkoittaisitte minut… Oi rakastakaa minua, Daniela, minä olen kokonaan ja aina teidän omanne… Te voitte tehdä minulle mitä haluatte, te voitte tehdä minusta onnellisimman tai onnettomimman ihmisen. Älkää uhatko minua enää koskaan noin kauhealla asialla; kadottaa teidät, Daniela, — sen vaaran rinnalla ei maanjäristys, joka nielisi meidät molemmat, tai rajuilma, joka pimittäisi auringon, merkitsisi mitään!"

XXIII

Sinä iltana oli Danielan mahdoton nukkua. Päivän tapahtumat nousivat yhä uudelleen hänen mieleensä ja samalla entinen harmi Trélazurea kohtaan heräsi jälleen. Hän toisti mielessään koko hänen nuhdesaarnansa, ja eniten siinä häntä harmitti hänen varma, itsetietoinen sävynsä, se armollinen tapa, millä hän antoi anteeksi Danielan tietämättömyyden sekä hänen ylimielisyytensä. Tosin Raoul hetkeä myöhemmin oli polvistunut voitettuna hänen jalkojensa juureen; mutta nyt kun Daniela ei tuntenut enää hänen läheisyytensä tenhoa, nyt itse riidan aihe työnsi kokonaan syrjään sovintokohtauksen. Eikö hänen olisi ollut viisaampaa pysyä uhkauksessaan ja rikkoa välit? Ajatuksissaan hän alkoi sommitella kirjettä, jonka hän oli päättänyt kirjoittaa. Mutta sanat takertuivat toisiinsa, lauseet eivät tahtoneet järjestyksessä seurata toisiaan; kahden kylmän lauseen väliin pujahti lempisanoja, jotka Raoul oli kuiskannut hänen korvaansa ja jotka olivat saattaneet hänenkin sydämensä rakkaudesta vuotamaan yli äyräittensä. Ja sittenkään — hänen ei olisi pitänyt tyytyä sellaiseen kohteluun, ei sallia, Raoulin sanoa, että hän naimalla hänet tahtoi kohottaa hänet ranskalaiseksi ja ylhäiseksi naiseksi, joskin hänen ensin täytyi kasvattaa häntä; ei sietää sitä, että Roaul piti itseään ikäänkuin kuninkaana, joka tahtoi kohottaa paimentytön valtaistuimelle, maailmanmiehenä, joka armollisesti lupasi ohjata kömpelöä, harhaanjohdettua, puutteellisen kasvatuksen saanutta saksalaista porvarinaista, jotta hän kelpaisi parisilaisen kreivittären asemaan…

Kaikki nuo ajatukset kalvoivat hänen rakkauttaan, aivankuin mato ruusua. Milloin hän imi ahnaasti itseensä ruusun tuoksua, milloin hän näki sen madonsyömänä kuihtuvan. Hän heitteli itseään levottomana vuoteellaan. Vihdoin, päästäkseen irti tästä tuskasta, hän päätti nousta ja todellakin kirjoittaa kirjeen.

"Se rauhoittaa minua", tuumi hän itsekseen, "kirjoitan paperille ne ajatukset, jotka liikkuivat mielessäni silloin, kun aioin rikkoa välimme; samalla irtaannun siitä harmista, joka kiusaa minua siksi, että en ole saanut purkaa sitä esille."

Hän sytytti kynttilän, kietoi ympärillensä aamunuttunsa ja astui kirjoituspöytänsä luo.

"Tietystikään en lähetä kirjettä," jatkoi hän yksinpuheluaan ryhtyessään kirjoittamaan, "sillä mehän teimme sovinnon ja rakastamme toisiamme…"

Hän otti käteensä Raoulin valokuvan, joka seisoi pöydällä ja syventyi noiden rakkaitten kasvonpiirteitten tutkimiseen.

"Niin, me rakastamme toisiamme. Mutta sittenkin säilytän kirjeeni. Ehkäpä toistuu samantapainen kohtaus, silloin annan Raoulin lukea sen, jotta hän tietäisi, miten hänen sanansa loukkaavat minua ja mitä yleensä ajattelen siitä armollisesta kasvatuksesta, jota hän tahtoo minulle antaa. Puhua en kuitenkaan koskaan voisi hänen kanssaan, sitä paitsi hän keskeyttäisi minut kaikenlaisilla korusanoilla, jotka olisivat jälleen kumottavat, ja siksi on parasta, että minulla on kirjallinen selitys varalla."

Ja hän kirjoitti:

Kreivi Trélazure!

Olen luvannut esittää teille syyt miksikä kieltäydyn teidän kohottamisyrityksestänne. Tässä ne ovat.

Ensiksikin en pidä minään kohotuksena sitä, että minusta, sen sijaan että olen itävaltalainen tai tanskalainen, tulisi — ranskalainen, ja että rouva Dormesin asemesta olisin — kreivitär de Trélazure. Minä olen vapaa sekä kansallisista että säätyennakkoluuloista.

Edelleen olen sitä mieltä, että jos te arvelette minun tätä nykyä olevan alemmalla asteella kuin naimiseni jälkeen, niin te käyttäydytte epähienosti sanomalla sen minulle samoinkuin sillä kertaa, jolloin näytitte minulle äitinne kirjeen. Pikemmin teidän pitäisi tuntea vastaanottavanne suuren armon, kun minä alennun teidän puoleenne. Että te ette sitä tunne, että te ette kunnioita ja ole ylpeä minun lahjoittamastani suosiosta, siinä myöskin syy, miksi nyt riistän sen teiltä.

Mutta tärkein syy on tämä: meidän sielumme eivät ole sopusointuisia. Niiden yhteissointu sorahtelee pahasti — sen vuoksi minä myöskin asetin sen vaatimuksen, että me yhdessä ollessamme välttäisimme kaikkia keskusteluja. Mutta siihen te ette suostunut. Sillä vaikka te tänään huomasitte (vasta tänään! — minä olen ollut siitä selvillä teidän ensi käynnistänne saakka), että meidän mielipiteemme ovat eriäviä, niin te toivotte sittenkin voivanne vetää minut alas omalle kannallenne, kasvattaa minut uudestaan ja karkoittaa ne vaaralliset erehdykset, jotka uhkaavat minun kaikkea tukea vailla olevaa järkeäni. Oi, miten kernaasti, miten nöyränä ja taipuvana olisin antautunut hengen johdettavaksi, jonka käsityskanta olisi laajempi kuin minun omani, — mutta, paha kyllä, meidät erottavat toisistaan ne rajamuurit, joiden sisäpuolelle teidän ajatuksenne ovat salvatut ja joiden yli minun ajatukseni ovat jo kohonneet.

Se kuulostaa itserakkaalta. Sellaista en koskaan suullisesti olisikaan uskaltanut sanoa; mutta nyt, kun kirjoitan todellisen vakaumukseni paperille, täytyy minun sanoa: minä tiedän, että maailmankäsitykseni on laajempi kuin teidän; siksi on mahdotonta ajatella, että minä voisin palata teidän kannallenne; mutta sillä välin kuin minä näen selvänä edessäni teidän ajatuspiirinne ja tiedän, minkä vuoksi en ole samaa mieltä kuin te, on minun ajatusmaailmani suljettu teiltä — vapaaehtoisesti ja itsepäisesti suljettu noiden rajamuurien vuoksi.

Te olette kaksisataa vuotta minua nuorempi ja kuitenkin te tahdotte minua, kokeneempaa, opettaa. Te arvostelette maailmaa, luomista, moraalia suurten vuosisatojen käsityskannan mukaan; minun mielipiteeni ovat nykyisen vuosisadan viimeiseltä neljännekseltä. Kahdeksan vuoden työtä, kehitystä, valistusta olen käyttänyt hyväkseni, jota vastoin te olette jäänyt paikoillenne, takertunut päivä päivältä yhä enemmän rappeutuviin pilareihin, ja sitä te ylvästellen nimitätte vanhollisuudeksi.

Älkää käsittäkö minua väärin. En tahdo väittää, että minun heikko henkeni olisi omistanut omakseen näiden kahden vuosisadan ajatusvalloitusten kaikki tulokset, ja yhtä vähän väitän sitäkään, ettette te olisi saanut siitä minkäänlaista osaa, kumpikin väite olisi aivan mahdoton; minä pidin vain silmällä kumpaistakin periaatetta, jotka meidän sieluissamme sotivat toisiaan vastaan ja asetin ne määrittelemättöminä vastatusten — nimittäin perintätiedot toiselta puolen, kehityksen toiselta puolen. Minä tahdoin siten vain näyttää toteen, että teidän ei onnistu entisyyden vartiopaikaltanne, jonka minä tunnen, viekoitella minua pois siltä nykyajan maaperältä, jota te ette tunne. Kaikkea sitä, jota te kehutte ja rakastatte, olen minä oppinut halveksimaan tai vaihtanut sen ihanteisiin, joiden hyvyyden tai toteutumismahdollisuuden te kiellätte: maailman rauhaan, ajatuksenvapauteen yhdenvertaisuuteen. Niin, se on totta, niissä teoksissa, jotka eivät saa ryvettää minun budoaariani, sotivat uuden ajan tutkijat kaikkia noita vanhoja epäjumalia vastaan, joskin te näette siinä vain Jumalan pilkkaa ja hyveitten halveksimista; mutta me tiedämme, että meillä on Jumala, jota ei tule enää palvella taikauskoisin juhlamenoin, ihmeitä vaativin rukouksin, vaan koettamalla ymmärtää luontoa ja kaikkea suurta mitä maailmassa on — jotta eteemme kohoaisi hyveitten ihanne, joka ei alennu orjuuteen eikä kansojen keskisiin joukkomurhiin, vaan pyrkii kaikkikäsittävään, onneatuottavaan rakkauteen… Niin, me tunnemme tulleemme paremmiksi, kohonneemme korkeammalle, samalla kun tiedämme alituisesti tulevamme paremmiksi ja kohoavamme korkeammalle; pitäisikö meidän siis yhä edelleen ottaa korviimme niiden huutoja, jotka ovat pysähtyneet muurin taakse eivätkä lainkaan näe vuorenhuippua, jonne me olemme kiivenneet?

Daniela luki mitä hän oli kirjoittanut ja sulki kirjesalkun. Hän tunsi suurta helpotusta.

"Sen sinä saat lukea", sanoi hän kääntyen valokuvan puoleen, "kun taaskin olet pahankurinen, sinä paha lapsi. Sinä et tunne minua, mutta sinä rakastat minua… Karkoittakaamme kaikki filosofia luotamme ja olkaamme onnelliset! Hyvää yötä!"

Hän suuteli kuvaa ja pani jälleen maata. Neljännestunnin kuluttua hän oli vaipunut uneen.

Trélazure istui samaan aikaan myös kirjoituspöytänsä ääressä. Hän kirjoitti jälleen veljelleen Armandille. Tämä veli oli entisiltä ajoilta saakka ollut hänen uskottunsa. Lapsuudesta asti hän oli tottunut kertomaan kaikki leikkitoverilleen, joka myöhemmin oli ollut myöskin hänen sotilas- ja huvittelutoverinsa. Sen lisäksi hän oli nyt — kun molemmat veljet olivat kihlautuneet — hänen naimatoverinsakin.

Rakas Armand!

Varsin pian tapaan sinut jälleen, sillä pysyn päätöksessäni ja tulen häihisi Ranskaan ja palaan sitten äitimme kanssa tänne omiin vihkiäisiini. Vaikka siis varsin pian saan tavata sinua, haluan sittenkin kirjoittaa sinulle, kertoakseni sinulle eräästä asiasta, joka suuresti on järkyttänyt minua. Ajattelehan: tänään olin vähällä rikkoa välini morsiameni kanssa. Ei puuttunut paljon, että jälleen olisin ollut vapaa mies, olisin saanut vielä muutaman vuoden nauttia vapaudestani ja tehdä sitten yhtä järkevän valinnan kuin esimerkiksi sinä.

Sinä näet, että puhun kihlaukseni rikkoutumisesta ikäänkuin suhteellisesta onnesta, ja sittenkin — olen äärettömän rakastunut — tein mitä ikänä saatoin, niin, suorastaan nöyryytin itseni, torjuakseni tämän vaaran luotani ja kietoakseni jälleen ketjut kaulaani. Et voi lainkaan kuvitella mielessäsi, miten tämän naisen kauneus on saanut rakkauteni leimuamaan, ja sinä tiedät myöskin, etten voi saada häntä omakseni muulla tavalla kuin ottamalla hänet vaimokseni.

Vaikka ihailenkin häntä, en kuitenkaan ole sokea hänen vioilleen ja heikkouksilleen — ja sehän se juuri oli tehdä tyhjäksi meidän tulevaisuudenliittomme. Minä näen varsin hyvin, mitä häneltä puuttuu, jotta hän täyttäisi naisen ihanteen. Häneltä puuttuu vankka kasvatuspohja, jonka meidän ranskalaiset tyttömme saavat, ehkäpä myöskin synnynnäinen hienotunteisuus, joka estää heitä pitkin koko heidän elämäänsä lankeamasta sellaisiin tahdittomuuksiin, joihin kaikki muut paitsi ranskalaiset naiset tekevät itsensä enemmän tai vähemmän syypääksi.

Mutta täytyypä minun kertoa sinulle, mitä on tapahtunut, muuten voit luulla, että morsiamellani on tapana nostaa jalkansa pöydälle tai jotain muuta senkaltaista. Ei, kysymyksessä ovat hienommat seikat.

Morsiameeni on tarttunut saksalainen pedantteria. Hän puhuu naisen yhdenvertaisuudesta. Hän hankkii itselleen tieteellisiä kirjoja. Ja, hyvä Jumala, minkälaisia kirjoja! Mainitsen yhden ainoankin: Darwinin. Ranskalaista kirjallisuutta tuo raukka lukee erään wieniläisen professorin johdolla, jolla tietystikään ei ole vähintäkään aavistusta kielestämme. Koko juttu olisi naurettava, jollei se samalla olisi niin harmillinen.

Tänään tullessani morsiameni luo istui hän pöydän ääressä, joka oli täynnä kirjoitusvihkoja ja paksuja nidoksia. Voit kuvailla mielessäsi, miten huonosti sellainen soveltuu kauniin rouvan koko olentoon. Kauniilla naisella tulee olla vieressään silkkinen työkori ja korkeintaan korukantinen runovihko, se heittää suloisen heijastuksen häneen, jota vastoin tuollaiset oktaavikokoiset paksut kirjat — kauhistavaa! Minä tutkin tarkasti niitä: ei ainoatakaan hyvää kirjaa koko joukossa. Ainoastaan uudenaikaista töhryä. Ei ainoatakaan romaania — uudenaikaisia romaaneja vastaan ei minulla ole mitään sanottavaa — vain tieteellisiä ja filosofisia teoksia. Tiedäthän itsekin, miten vaarallisia kaikki nuo uudet aatteet ovat: miten kansankiihkoisia, vallankumouksellisia, paheellisia, sen ohella pintapuolisia ja kielen puolesta heikkoja ne ovat. Me, jotka olemme saaneet klassillisen kasvatuksen etevien miesten johdolla, me kauhistumme niitä hairahduksia, joihin tätä pohjaa vailla oleva uudenaikainen henki tekee itsensä syypääksi; me kartamme sellaista lukemista, joka voisi vain pilata meidän kielikorvamme ja sen lisäksi ikävystyttää meitä. Luonnollisesti huomautin tästä morsiamelleni ja sanoin, että hän oli joutunut harhatielle.

Sinun ei pidä luulla, että olisin pelännyt Danielan hengen saaneen tartuntaa noista uudenaikaisista periaatteista — hän on nainen, ja sen vuoksi hän ei ymmärrä suuria niiden sisällyksestä — mutta vain se seikka, että hänen ajatuksensa liikkuvat sellaisilla aloilla, antaa hänelle, niinkuin äsken sanoin, vähäisen pedantisuuden leiman ja mikä voi tehdä hänet — taivas varjelkoon siitä tulevaa kreivitär Trélazurea! — hiukan naurettavaksi. Sinun ei pidä luulla, että olisin huomannut morsiameni olevan Voltairen tai Darwinin aatteiden kannattajan; ei! Jumalan kiitos, hän on siveä ja hurskas nainen ja minä toivon sinun tietävän, etten sellaista hirviötä voisikaan naida. Olen hyvin suvaitsevainen; voin kunnioittaa yksin skeptillistä filosofiaakin; kun Parisissa tapaan Caron tai jonkun muun hänen kaltaisensa miehen, niin yhdessä-olo heidän kanssaan tuottaa minulle nautintoa — nuo miehet ovat opiskelleet; he ovat ehkä väärässä, mutta he ovat vakavan työn nojalla saavuttaneet vakaumuksensa — sanalla sanoen, minä kunnioitan heitä — mutta minun on mahdoton olla suvaitsevainen tuollaista luonnon epäsikiötä, jumalatonta naista kohtaan. Vapaa-ajattelijatar! Minua kauhistuttaa! Silloin on sioux-intiaaninainenkin parempi. Kaikki naisellinen runous katoaisi yhdellä iskulla maailmasta, jollei olisi enää alttarin edessä polvistuvia naisolentoja, nuoria äitejä, jotka opettaisivat pienokaisiaan rukoilemaan, neitoja, jotka rukoilisivat Neitsyt Maariaa… Ole siis rauhassa, Daniela kantaa rinnallaan ristiä — vaikkei hän koskaan ole sallinut minun sitä tarkastaa. — Sanoin hänelle hellävaroin ja kärsivällisesti, että häneltä puuttuu muutamia hienompia ominaisuuksia; mutta silloin hän hyökkäsi pystyyn kuin naarasleijona ja tahtoi osoittaa minut ovelle. Niin, hän uhkasi minua täydellisellä erolla: 'Päivän kuluessa minä ilmoitan teille kirjallisesti, mitkä syyt estävät minua suostumasta vaimoksenne.' Ja hän olisi täyttänyt myöskin uhkauksensa. — Mutta minä turvauduin silloin rukouksiin — hiukkanen teatterimaisuutta ei haita, kun naisten kanssa on tekemisissä — sen lisäksi rakkaudenvakuutuksia ja hyväilyjä — sellaiset keinot eivät koskaan ole tepsimättä. Meillä miehillä on katseissamme ja äänessämme, hellänvoimakkaassa syleilyssämme valta, joka vaikuttaa niin huumaavasti, että jos me vain uskallamme siihen turvautua, saamme kaiken naisellisen vihan ja kylmyyden muuttumaan rakkaudeksi. Niinkuin sanottu, minä aloin hiukan kuherrella, ja jäähyväiskirje unohtui. Minä vakuutin, etten välittäisi sen enempää hänen kirjoistansa, ja siinä lupauksessa pysynkin, — niinkauankuin emme ole vielä naimisissa.

Kun minulla kerta on aviopuolison oikeudet, niin pidän kyllä siitä huolen, ettei vaimoni pöydille kasaannu minkäänlaista törkyä; sitten eivät minun talossani tietystikään saksalaiset juutalaiset saa enää pitää esitelmiä ranskalaisesta kirjallisuudesta, ja jos morsian raukkani sielu olisi todellakin saanut jonkun vamman, siihen olisi takertunut jokin uskonnollinen epäilys tai vaarallinen oppi, niin jätän hänet rakkaan ja kunnioitetun abbé Feuillant'in huostaan, joka kaunopuheisuudellaan hyvinkin pian saa hänet ohjatuksi oikealle tielle. Samoinkuin naisen heikko ruumis tarvitsee fyysillistä tukea, samoin tulee voimakkaiden miessielujen varjella noita hentoja sieluja, jotta harhaopit ja epäilykset eivät saisi murtaa niitä. Ja sittenkin nuo narrimaiset olennot tahtovat suojattomina ja turvattomina syöstä keskelle ihmistungosta, antavat raakojen miesten koroillaan tallata itseään ja nimittävät sitä 'naisen oikeudeksi'. Mutta minulla oli vastikään tilaisuutta tuoda ilmi mielipiteeni tästä asiasta Danielalle, ja sain hänet kokonaan puolelleni, sillä vaikka hän aluksi parilla sanalla puolustikin naisasiaa, myönsi hän minun olevan oikeassa ja vaikeni lopulta kokonaan.

Sinä sanot minulle varmaan: Katsohan rakas Raoul, tuollaisiin ikäviin väittelyihin joutuu, kun ei nai hyvinkasvatettua, nuorta ranskatarta, vaan antautuu suhteisiin ulkomaalaisen, kierosti kasvatetun lesken kanssa. — Sinä olet tuhannesti oikeassa, mutta minkä sille voin? Rakkaus on meitä voimakkaampi. Ja minä tiedän, että kykenen oikaisemaan vaimoni pienet hairahdukset. Kaikesta huolimatta sinun tulevan kälysi kauneus, sulavuus ja ylemmyys tulee ihastuttamaan sinua.

Nyt lopetan kirjeeni, jonka lukeminen tuskin tuottaa sinulle huvia, mutta jonka kirjoittaminen on ollut minulle suureksi huojennukseksi. Jos on harmitellut ja tukahduttanut harminsa, jos edelleen on pakko salata mielipiteitään, niin tuntuu hyvältä kerran saada purkaa mieltään samoin ajattelevalle.

Näkemiin.

Uskollinen veljesi Raoul.

Raoul käänsi kokoon kirjeen ja sulki sen kuoreen. Hänenkin pöydällään oli kehyksissään hänen morsiamensa valokuva. Hän tarkasteli sitä kauan.

"Tuosta veitikkamaisesta hymyilystä, noista suloisista kasvoista ei vielä käy ilmi minkäänlaista pedanteriaa. Paha ei ole vielä syvälle juurtunut", tuumi hän itsekseen. Hän painoi kuvan huuliaan vasten. "Nuku hyvin, sinä pikku narri, onneksi järkevä mies rakastaa sinua niin narrimaisesti!"

XXIV

Raoul oli lähtenyt matkalle. Hänen oli määrä viipyä poissa kuusi tai kahdeksan viikkoa. Hänellä oli Parisissa monenlaisia toimia — ehkäpä hän tahtoi vielä viimeisen kerran nauttia myös poikamies-elämästään.

Daniela sai hyvin usein sähkösanomia häneltä, mutta harvoin kirjeitä —
Raoulin vahvoihin puoliin ei kuulunut rakkauskirjeitten kirjoittaminen.
Daniela itsekin kirjoitti vähän — se seikka, että hänen oli pakko
salata ajatuksiaan, esti hänen muuten niin nopsan kynänsä kulkua.

Joka päivä hän luki nyt yhdessä Sternin kanssa ja määrätunti venyi usein useammiksikin. Hänkin tahtoi vielä nauttia vapaudestansa — henkisestä vapaudestaan nimittäin. Hän tiesi vallan hyvin, että nämät tunnit lakkaisivat heti, kun hän oli joutunut naimisiin. Hän ei tahtonut antautua siihen ikävään asemaan, että hänen miehensä kieltäisi "saksalaista juutalaista" esittämästä ranskalaista kirjallisuutta hänen talossaan, ja hänen täytyi muutenkin välttää kaikkea, mikä saattaisi kääntää keskustelun kiellettyihin asioihin. Hänen rauhansa riippui siitä kokonaan. Mutta päivä päivältä tämä sopimus tuntui hänestä yhä raskaammalta. Henkinen työ, jota hän ennen oli harjoittanut vain harvoin ja sivuharrastuksenaan, muuttui hänelle yhä rakkaammaksi — ehkäpä myös sen johdosta, että se oli hänelle kielletty hedelmä. Alati väiteltyään mielikuvituksessaan Raoulin kanssa olivat hänen omat mielipiteensä, joita Raoul halveksi, tulleet yhä selvemmiksi, ja varsinaisesti vasta heränneet hänessä henkiin Sternin esitelmien kautta, jotka niin täydesti sointuivat yhteen hänen omien ajatustensa kanssa. Mutta tuo vastaherännyt ajatusmaailma oli hyvinkin pian tukehdutettava, sen hän tiesi liiankin hyvin; sitä innokkaammin hän viljeli sitä niinkauankuin hän vielä oli vapaa.

Hän oli joka tapauksessa rakastunut Raouliin. Sen hän jäähyväishetkenä oli jälleen kiihkeästi tuntenut. Miten Raoulin suutelo olikaan polttanut hänen huuliaan ja miten kaihoisasti hän olikaan kuiskannut hänelle: "Palaa pian takaisin, sydämeni rakastettu, maailma ilman sinua on aivan autio." Niin, ensimäisinä päivinä eron jälkeen maailma tuntuikin hyvin autiolta, ja vain se tieto, että Raoul palattuaan takaisin olisi hänen omansa, iki ajoiksi hänen omansa, tuotti hänelle lohdutusta.

Mutta tämä tyhjyydentunne katosi pian. Vähällä rakastumisentunnekin oli kadota. Ja olihan se luonnollistakin, sillä johtuihan se lumous, jonka alaisena Daniela oli, Raoulin katseen magneettisesta lämmöstä, hänen äänensä väräjävästä sävystä, hänen intohimonsa voimasta. Se oli aistien lumousta — mutta nimitetäänhän sitäkin rakkaudeksi.

Mutta koska poissa-olo heikonsi lumouden voimaa, niin seurasi siitä, että rakkaudentunnekin vähentyi. Päivä päivältä poissa-oleva tuli Danielalle vähemmän rakkaaksi, vaikkei hän sitä itselleen myöntänytkään. Hänen ajatuksistaan ei rakkaus ollut hävinnyt, mutta se hiipi pois hänen sydämestään. Kun hän äkkiä keksi tuollaisen kylmyyden sielussaan, niin hän lohdutti itseään sillä, että Raoul sytyttäisi heti entisen liekin hänen sydämessään palamaan niinpiankuin hän palaisi hänen luokseen jälleen — toistaiseksi tuli sai kyteä tuhan alla. Taaskin Dalia voitti ensimäisen paikan hänen sydämessään, ja lämmin, sydämellinen, sielua hyväilevä ystävyys Sterniä kohtaan kasvoi hänessä päivä päivältä yhä suuremmaksi. Hän ihaili ja kunnioitti tätä miestä, ja suuri ja lämmin säälintunne — suurinta mitä naisen sydän voi tuntea — heräsi hänessä tuota miesraukkaa kohtaan.

Niin juuri, miesraukka! Hänellä oli vain yksi ainoa onni tässä maailmassa, ja se oli hänen lapsensa, hänen hellästi rakastama poikansa, joka vastasi yhtä hellällä rakkaudella isän tunteeseen, ja hänen tilansa oli sellainen, ettei saattanut toivoa hänen kauan jaksavan elää. "En usko hänen elävän kahdenkymmenenkään vuoden vanhaksi", oli lääkäri sanonut Danielalle. Kun hän näki isän ja pojan yhdessä, tai kun Stern kertoi hänelle niistä valoisista toiveista, joita hän kiinnitti poikansa tulevaisuuteen, niin oli Danielan vaikea hillitä kyyneliään. Hänen olisi tehnyt mielensä sulkea hänet syliinsä ja sanoa hänelle: "Sinä onneton mies, aivan orvoksi et sittenkään jää, paina pääsi ystäväsi rintaa vasten ja anna kyyneltesi vuotaa!" Että Stern rakasti häntä, siitä hänellä ei ollut aavistustakaan. Hän tunsi vain, että hän kunnioitti häntä, että he täydellisesti ymmärsivät toisiaan. Mutta sittenkään ei Daniela ymmärtänyt, että Stern rakasti häntä, eikä Stern tiennyt, että Daniela tunsi hänen kohtaan mitä syvintä ystävyyttä.

Oli Affin syntymäpäivä.

Edellisenä päivänä oli Stern ilmoittanut Danielalle, ettei hän voisi tulla tunnilleen, koska hän juhlapäivän kunniaksi aikoi lähteä Affin kanssa huviretkelle.

"Hänen suurin onnensa on päästä metsään kokonaiseksi päiväksi."

"Luuletteko, että hänen iloaan lisäisi, jos Dalia tulisi mukaan?"

"Oi, se oli kovin ihanaa — oikea kuninkaallinen juhla Affille!"

"No niin, silloin Dalia pääsee mukaan. Mutta luuletteko," lisäsi Daniela sitten, "että retkenne olisi vähemmän hauska, jos minäkin yhtyisin teidän seuraanne?"

"Tekö! Tekö!" — Daniela ei ollut vielä koskaan nähnyt sellaista ilon säteilyä mikä levisi nyt Sternin kasvoille. "Tulisitteko te meidän kanssamme!!"

Ja niin oli asia päätetty. Affin syntymäpäivää vietettiin huviretkellä, johon viisi henkeä otti osaa: syntymäpäivälapsi, hänen isänsä, Daniela, Dalia ja Ernestine.

Kello kymmenen aikana oli lähdetty Badenista ja puolentoista tunnin ajon jälkeen tultiin perille — Sternin keksimään romanttiseen metsään. Siellä otettiin eväät esille ja syötiin aamiaista.

Oli ihana syyskuun päivä, keskipäivän aika oli kesäisen kuuma, mutta varjoisassa metsässä, pienen puron reunalla, jonne he olivat pystyttäneet leirinsä, ei tarvinnut pelätä auringonpaahdetta. Kotiin oli määrä palata kello neljän seuduissa.

Aamiaista syötiin parhaan mielialan vallitessa. Alfred näytti tänä päivänä niin onnelliselta ja terveeltä, että Daniela toivoi lääkärin erehtyneen hänen suhteensa ja että poika ehkä sittenkin voisi vielä kauan elää.

Lapset leikittelivät nyt jonkun matkan päässä Ernestinen valvonnan alaisina. Daniela ja Stern olivat jääneet leiripaikalle — niin kauaksi toisista, etteivät he voineet kuulla eikä nähdä heitä. Daniela istui tai puoleksi loikoi sammaleisella kummulla. Hänen jalkojensa juuressa, heinikossa, nojaten kyynärpäätään kantoon — istui Stern.

Molemmat olivat vaiti. Kesäpäivän unettava ilma painosti heitä. Uneen uuvuttava kohina ja surina pysähdytti kaikki ajatukset. Tiheän lehdikön läpi tunkeutuivat auringonsäteet ja laskeutuivat ruoholle ja lehdille, ne kimaltelivat hopeisina säikeinä puron pinnalla ja pronssivälkkeenä kivien kyljissä. Puron yli riippuvat oksat ja veteen ulottuvat juuret loistivat kosteaa valoa. Kaukana kuului peltopyyn ääni ja lähempää sirkan siritys, ja kostean mullan ja väkevien yrttien tuoksu täytti ilman. Vuoroin huokui lämmin pihkanhaju männyistä, vuoroin virvoittava tuulahdus purosta. Valosäteissä hyppelivät hyttyset, äänettöminä perhoset liitelivät puitten lehtien lomassa. Taivaan syvää sineä vasten kohosivat lennossa olevien lintujen ääriviivat, maassa ja puunrunkoja myöten kulki toimelias muurahaisväki; smaragdinvärisiä kovakuoriaisia, jotka kiipeilivät heinäkorsia myöten, kiikkui puron vaahtoavan veden yläpuolella — ja kaiken tämän ympärillä vihertävää, loistavaa, sytkähtelevää ja sittenkin kuin uneen uupunutta elämää.

"Nukutteko?" kysyi Stern kuiskaten, kun hän huomasi, että nuoren rouvan silmät olivat ummessa.

Daniela hymyili, avaamatta silmiään.

"En, minä uneksin."

"Te ajattelette — häntä?"

"En ajattele ketään enkä mitään. Minä elän vain. Täällä on niin suloista levätä — melkeinpä tuntuu siltä, kuin vaipuisi tiedottomuuteen."

"Se on aivan totta", vastasi Stern, "sitä ikäänkuin itse katoaa kaikkine huolineen ja kaihoineen, sulautuu kokonaan ympäröivään elämään, tulee yhdeksi elämän suuren, rauhallisen luonnon kanssa."

Daniela kohosi lepäävästä asennostaan.

"Mutta nyt unelmat ovat lopussa", sanoi hän. "Te katkaisitte meidän vaitiolomme, horrostila on hävinnyt, ja minä tunnen jälleen hengittäväni."

"Te olette oikeassa — minun olisi pitänyt vielä kauemmin vaieta. Minunkin persoonani, joka äsken niin mieluisasti sulautui kaikkeuteen, asettuu jälleen aivoissani paikoilleen. Minä olen olemassa — siis ajattelen, kääntääkseni edestakaisin kartusiaanien lauseparren. Minä olen olemassa, ajattelen ja — kärsin."

"Oletteko te onneton, rakas ystävä?"

"Olen!"

Tähän lyhyeen vastaukseen Daniela ei ollut valmistanut. Hän tunsi pistoksen sydämessään.

"Minkä vuoksi?" kysyi hän osaanottavasti. "Affinko vuoksi?"

"Affinko? Päinvastoin, lapsi on ainoa lohdutukseni, ainoa elämänsisältöni. Mutta te, eikö totta, te olette onnellinen?"

"En", vastasi Daniela yhtä lyhyesti.

Taaskin seurasi pitkä vaitiolo.

"Tänään me olemme viimeistä kertaa yksin, rakas Stern", puuttui Daniela jälleen puheeseen. "Huomenna minä lähden Wieniin. Sain sähkösanoman tänä aamuna: sulhaseni ja tuleva anoppini ovat matkalla tänne. Jään sitten kokonaan kaupunkiin ja tulen korkeintaan pariksi päiväksi Badeniin hakemaan tavaroitani ja tekemään jäähyväiskäyntejä, joita nyt en ennätä suorittaa. Tänään olisivat ne olleet tehtävät, mutta en tahtonut jäädä pois juhlastamme."

"Kiitän teitä!"

"Meidän hauska seurustelumme loppuu muutenkin, niinpiankuin olen rouva de Trélazure. Tietysti te tulette luokseni käymään Wieniin, mutta meidän tuntimme, meidän ajatusduettimme — ne ovat olleet ja menneet. Minä tilaan itselleni jonkun uskonnollisen sanomalehden ja sen lisäksi 'Vie parisienne'n, sillä pieni annos kevytmielisyyttä on luvallista. Muotilehdet ja Grévinin sukkelat piirustukset saavat vetelehtiä pöydälläni avaamattomien aikakauskirjojen parissa, mutta ei ainoatakaan ajattelijan kirjaa! Järjestä minun kai yleensä täytyy luopua, onhan meillä sen sijaan sielu. Se on soitin, jolla voi taitavasti soittaa puolinaisin sanoin ja sisällyksettömin korulausein. Kiemailevia, turhamaisia ja hiukan kevytjalkaisiakin me saamme olla — ja koettaa panna toisten päät pyörälle… komeasti puettuja, tekopyhiä, huvitushaluisia, hermostuneita: oikeita maailmannaisia, niinkuin sanotaan."

"Armollinen rouva, te hämmästytätte minua. Noin katkerasti te puhutte siitä osasta, jota teidän tulee näytellä — ja kuitenkin suostutte siihen?"

"Mitä minä voin tehdä? Näytelmä on jo ilmoitettu esitettäväksi… Ja kun kerran suuri pistosana alttarin ääressä on lausuttu ja minä astun näyttämölle, joka edustaa avioliittoa, niin näytteleminen varmaankin riistää minut mukanaan ja minä suoriudun hyvin osastani. Ehkäpä te itsekin taputatte vielä minulle käsiä."

"Minäkö, armollinen rouva? Ilman naamiota ja kasvomaalia te voitatte minun ihailuni, mutta näytteleminen ja teeskentely turmelee teidän kauneutenne — nimittäin sielunne kauneuden." Ja hetken kuluttua: "Siis huomenna minä kadotan teidät? Minulle se on raskas päivä."

"Joskus sattuu, että olisi ollut parempi, jollei koskaan olisi oppinut toisiaan tuntemaankaan."

"Sitä minä en koskaan tule väittämään. Koko elämäni suurimpana muistona tulee pysymään se tosiasia, että olen tuntenut teidät ja — rakastanut teitä."

Daniela kohotti nopeasti päätään. Hänen poskilleen levisi tumma puna.
Merkitsikö se hämmästystä vai harmia?

"Suokaa anteeksi, jalo rouva. En pyydä anteeksi sitä, että rakastan teitä, vaan että uskalsin sen teille ilmaista. Vaikka eipä siihen uskallusta tarvittu, sillä en harkinnut edes sekunnin vertaa noita sanoja, ennenkuin lausuin ne ilmi. Se kävi aivan äkkiä ja itsestänsä. En voi sille mitään, että rakastan teitä ja että tunnustin sen teille. Älkää olko minulle pahoillanne."

Daniela pudisti ääneti päätään.

"Daniela! Teillä ei ole vain kaunis, vaan myöskin suuri sielu. Te ymmärrätte sen valtavan tunteen, joka on yllättänyt minut, te tiedätte, miten toivoton minun tunteeni on, ja te surkuttelette minua. Niin, minä olen onneton, enkä sittenkään vaihtaisi onnettomuuttani mihinkään muuhun. Minusta tuntuu kuin eläisin uudessa maailmassa sen jälkeen kuin tämä rakkaus on täyttänyt sydämeni — tosin kaipauksen maailmassa, joka ei koskaan voi tulla tyydytetyksi — mutta myös autuuden maailmassa. Elämäni tulee synkäksi, kun kokonaan olen kadottanut teidät… ja tässä synkkyydessä mustasukkaisuuden tuskat kiusaavat minua vielä lisäksi. Onneksi on minulla Affini — hän, niinkuin äsken sanoin, on elämäni ainoa sisällys."

"Ja jos te kadottaisitte hänet?" — kysyi Daniela hiljaa.

"Silloin minun täytyisi kuolla."

Daniela ojensi hänelle kätensä.

Stern peitti sen suuteloilla ja kyynelkin valui sille.

"Rakas ystävä", sanoi Daniela lempeästi, "te olette järkyttänyt suuresti mieltäni; en tunne suuttumusta — sillä mitenkä jalon miehen rakkaudessa voisi olla mitään loukkaavaa? — ainoastaan syvintä sääliä. Minä sanon sen teille, koska me huomenna joka tapauksessa eroamme; muuten minun olisi pitänyt kieltää teitä enää astumasta silmieni eteen. Minä olen kihloissa, minulla ei ole oikeutta kallistaa korvaani kenenkään muun miehen rakkaudentunnustukselle. Mutta tänään on turha näytellä ankaran osaa, koska kohtalo ilmankin jo huomenna pakottaa meidät velvollisuudentielle. En ole pahoillani. Te olette hyvä, jalo mies. — Teidän kirkas järkenne herättää minussa suurinta kunnioitusta, koko teidän olentonne on minulle tavattoman miellyttävä. Mutta päästäkää nyt käteni irti, Franz… On yleensä jo aika ajatella kotiinpaluuta."

Daniela nousi pystyyn

"Näin varhainko te tahdotte jo lähteä täältä? Ohjelmamme mukaan kotiinpaluu oli suunniteltu kello neljäksi, ja kello on tuskin kaksi —"

"Mutta on tapahtunut jotakin, jota me emme olleet ottaneet ohjelmaamme, rakas Stern. — Niiden sanojen jälkeen, joita me olemme nyt vaihtaneet, emme voi enää rauhallisesti jutella keskenämme."

"Ja sittenkin — ajatelkaahan, armollinen rouva, mikä ikuinen yö seuraa minulle raukalle, niinpiankuin aurinkoni on laskenut — täytyykö teidän lyhentää vielä tätä viimeistäkin ruskotusta? Sallikaa minun vielä kerran suudella teidän kättänne, tai olkaa jalomielinen, yli-inhimillisen jalomielinen ja sallikaa minun yhden ainoan kerran vain sulkea teidät syliini. Ei kukaan muu kuin mykkä ja sittenkin niin paljonpuhuva luonto ympärillämme näe meitä. Tuo lyhyt hetki voisi suloudellaan auttaa minua kestämään sitä suurta kurjuutta, jota minun tästälähin täytyy kantaa… Ihana, jumallinen armaani, minä rukoilen jumallisen rakkauden nimessä — minä rukoilen yhtä ainoaa jäähyväissuudelmaa!"

"Ei", sanoi Daniela lempeästi, mutta jyrkästi. "Minä en saa."

Kotimatka kului äänettömästi. Kotiportilla Daniela kumartui Affin puoleen ja suuteli häntä.

"Voi hyvin, rakas lapsi — Jumala antakoon sinulle terveyttä!"

Sternille hän ojensi kätensä.

"Jääkää hyvästi. En pyydä teitä sisään, olen väsynyt. On parempi näin", lisäsi hän hiljaa. "Jääkää hyvästi!"

Stern suuteli ojennettua kättä ja poistui ääneti.