Daniela

XXV

Leskikreivitär de Trélazure oli asettunut Grand-Hotelliin asumaan.
Hänen veljensätytär, Jeanne de Favielles, oli hänen mukanaan.

Sulhasensa seurassa Daniela nousi hotellin portaita. Hän aavisti, ettei hän voisi miellyttää Raoulin ankaraa äitiä — olihan hän tämän silmissä pikemmin hänen poikansa onnen estäjä kuin sen antaja — sehän oli selvästi käynyt esille hänen kirjeestäänkin. Ja tuo helmi — verraton Jeanne — joka muuten olisi voinut korvata hänet, oli myös läsnä, ja sen kautta asia oli kaksin verroin kiusallisempi.

Hetki, jolloin kihlaantunut pari oli jälleen nähnyt toisensa, ei ollut erittäin liikuttava. Tuntuipa siltä, kuin kumpikin olisi kadottanut osan entisestä tunteestaan ja jokin uusi tunne olisi erottavana tullut heidän välilleen. He olivat tervehtineet toisiaan ja suudeltuaan huudahtaneet: "Vihdoinkin, vihdoinkin näemme taas toisemme!" mutta käsittämätön soraääni tunkeutui väliin, kylmä tuulahdus lehahti heitä vasten; sydämet eivät sykkineet myrskyisen riemun vallassa, kumpikin yritti salata toiselta oman tunteensa kylmenemistä.

Tummalivreainen palvelija seisoi huoneuston ovella, jossa kreivitär
Trélazure asui.

Palvelija avasi oven Danielalle ja Raoulille, ja he astuivat sisään.

Sali ei tehnyt hotellihuoneen vaikutusta. Erikoinen santelipuun ja venäläisen nahan tuoksu täytti ilman. Huonekalut eivät olleet jäykässä ryhmässä pitkin seiniä, vaan pieni keltaisella silkillä päällystetty sohva ja useita nojatuoleja oli siirretty molemmin puolin kamiinia ja muutamia pöytiä niiden viereen. Pöydillä oli santelipuurasioita ja nahkaisia laukkuja ja salkkuja, joista tuo tuoksu läksi; kristallipulloja ja rasioita kimalteli niiden joukossa.

Vanha kreivitär istui pitseillä ja nauhoilla koristellussa puvussaan kamiinin ääressä, jossa lauhkeasta syyskuun ilmasta huolimatta paloi tuli. Danielan astuessa sisään hän laski kädestään pöydälle kirjeitä ja sähkösanomia, joita hän juuri oli selaillut, nousi ylös ja astui pari askelta tulevaa miniäänsä vastaan.

Hän oli majesteetillinen olento seisoessaan siinä pitkänä ja upeana, musta pitsipäähine valkeilla hiuksillaan ja harvinaisen kauneuden jäljet jalomuotoisilla kasvoillaan.

"Rakas lapseni!" sanoi hän ystävällisesti, Danielan kumartuessa suutelemaan valkeaa, sormusten koristamaa kättä, sillä hän oli siksi liikutettu, ettei hän kyennyt puhumaan. Mutta kreivitär syleili poikansa morsianta ja toisti jälleen: "Rakas lapseni!"

Daniela ei ollut edukseen. Liikutus oli kalventanut hänen kasvonsa, ja vanhan rouvan ystävällinen tervehdys nostatti kyyneleet hänen silmiinsä. Itku on harvoin ihmiselle eduksi. Kolmenkymmenen korvissa oleva nainen, jonka posket ovat kalpeat ja silmät ja nenänpää punoittavat, ei vastaa sitä kuvaa, jonka äiti on mielessään kuvitellut poikansa morsiamesta. Kreivitär Trélazure ei voinut hillitä kriitillisen moittivaa katsetta — ja Daniela huomasi sen. Hän arvasi olevansa epäedukseen, sellainen tunne vaikuttaa kiusallisesti naiseen, joka tietää tavallisesti olevansa kaunis. Hänen suupielensä alkoivat hermostuneesti hytkähdellä, ja ikäväkseen hän huomasi, ettei hänen onnistuisi yhtä vähän puheellaan kuin ulkomuodollaankaan tehdä miellyttävää vaikutusta kreivittäreen.

Kreivitär Trélazure kehotti tulevaa miniäänsä istumaan sohvaan itseään vastapäätä, samalla kun hän palasi entiselle paikalleen. Trélazure, joka ei vielä ollut sanonut sanaakaan, kävi morsiamensa viereen. Vanha kreivitär, istuessaan nojatuolissa, nojatessaan silkkikenkänsä pehmeään tyynyyn ja suojellessaan kasvojaan tulen loimulta riikinkukonhöyhenillä koristetulla varjostimella, teki kerrassaan kuningattaren vaikutuksen.

"Jeanne", sanoi hän, "tulehan tänne, jotta esitän sinut tulevalle serkullesi."

Nyt vasta Daniela huomasi, että huoneessa oli vielä toinenkin henkilö. Nuori tyttö astui esiin ikkunakomerosta, jossa hän oli seisonut ja lähestyessään Danielaa hän tarttui ojennettuun käteen ja kumarsi arasti.

Jeanne de Favielles oli tosiaankin suloinen olento. Hän ei ollut yhtä kaunis kuin Daniela — silloin kun tämä oli parhaimmillaan — mutta hänessä oli nuoruuden selittämätöntä suloa, hän oli kuin puhkeamaisillaan oleva nuppu. Vartalo hento, hipiä hieno kuin teeruusun pinta, lapsekkaat kuopat poskissa ja koko olennossa — luostarikasvatuksen tuloksena — viattomuuden, siveellisen arkuuden, uneksivan ihanteellisuuden henkäys.

Vähäinen kateudentunne puristi Danielan sydämen kokoon. Ei hän kadehtinut suloisen Jeannen nuoruutta, mutta hän ymmärsi varsin hyvin, mitenkä nämä ominaisuudet olivat mieluisia läsnäolevalle äidille, mitenkä tämä surkutteli, että niin paljoa vanhempi, tilapäisesti kaikkea muuta kuin edukseen oleva nainen oli häiritsevästi astunut toivotun onnen väliin.

Varsin jäykkä keskustelu sukeutui heidän välillään. Daniela kysyi miten matka oli onnistunut, kreivitär tiedusteli Wienin elämää, Trélazure kertoi virkatoimistaan, ja Jeanne, hän ei vapaaehtoisesti sekaantunut kertaakaan keskusteluun, niinkuin hyvinkasvatettu ranskalainen neitonen ainakin. Ainoastaan silloin kun toiset suoraan kysyivät jotakin häneltä, vastasi hän "kyllä, rouvani" tai "ei, tätini" tai "ehkäpä, serkkuni", ja kaiken tämän niin suloisella äänellä, niin säkenöivin silmin ja suloisin hymyilyin, että olisi tehnyt mieli häntä suudella. Hänen suussaan ilmaisivat sanat "ei, rouvani" ymmärtämystä, "kyllä, tätini" hellyyttä ja "ehkä, serkkuni" henkevyyttä.

"Miten hyvin te puhutte meidän kieltämme, ystäväni", sanoi kreivitär alentuvasti Danielalle. "Voisi todellakin luulla teitä ranskalaiseksi, ja jollei teidän käytöksessänne olisi hieman jäykkyyttä, jotakin, jota on vaikea sanoin selittää, niin olisi mahdotonta huomata teidän olevan saksalainen."

"Oi, äiti rakas, minä pyydän, älkää sanoko morsiantani saksalaiseksi — hän on itävaltalainen. Niiden parista, jotka viettävät Sedanjuhlaa, en koskaan olisi voinut valita morsiantani."

"Tietenkin. Niin, ajatelkaahan, kun me matkustimme Saksan läpi, olivat kaikki talot liputetut, ja kun kysyimme mistä se johtui, vastattiin, että vietettiin Sedanjuhlaa."

"Niin, on todellakin surkuteltavaa", sanoi Daniela, "että ihmisten keskuudessa ei vallitse vielä sen suurempaa veljeyttä, vaan että toiset riemuitsevat siitä, mikä toisille tuottaa suurinta surua."

"No niin, Jumala jakaa voitot ja tappiot oman mielensä mukaan. Meidän harhaanjoutunut isänmaamme kaipasi kai rangaistusta. Mutta taivas suopi kai armossaan meille myöhemmin taas laakereitakin, kunhan saamme kuningaskunnan jälleen voimaan. Mutta älkäämme puhuko politiikkaa, se ei ole mikään sopiva keskusteluaihe naisille! Meidän politiikkamme on rakastaa ja rukoilla — eikö totta, tyttäreni?"

Daniela jäi vastausta vaille.

"Rukoilemisesta puhuessamme", jatkoi vanha rouva puhetta, "tiedättekö, että pelkäsin teidän olevan protestantin, luterilaisen tai jotakin senkaltaista! Siinä tapauksessa ette näkisi minua nyt täällä, en yleensä olisi antanut suostumustani liittoonne. Senhän te kai ymmärrätte?" Taaskaan ei Danielalla ollut mitään sanottavana. Hän tuntui varmaankin typerältä tulevan anoppinsa silmissä. Mutta tämä puhui edelleen:

"Ajatelkaa itseänne, miltä teistä tuntuisi, jos teidän tyttärenne tahtoisi kerran mennä protestantin kanssa naimisiin! Mutta miksikä te ette tuonut pienokaista mukananne tänne, mikä hänen nimensä onkaan?"

"Dalia."

"Sehän on kukannimi… Teidän olisi pitänyt tuoda kukka isoäitinsä luo. Jos tahdotte uskoa hänet minun hoitooni, niin otan hänet mukanani Parisiin — nuoret aviopuolisot ovat kernaimmin kahden. Siellä minä uskoisin hänet 'sacré coeur'-luostarin sisarten huostaan."

"En halua erota tyttärestäni."

"Wienissä kuuluu muuten myös olevan 'sacré coeur'-luostari. Kehottaisin teitä lämpimästi lähettämään Dalianne näiden luostarisisarten luo, heidän käsistään saamme sellaisia aarteita kuin Jeanneni tässä: tietorikkaita, suloisia ja hurskaita nuoria tyttöjä."

"Oi, tätini!"

"Tahtoisitko palata takaisin luostariin, Jeanne?" kysyi Raoul nyt vuorossaan.

"Ehkä, serkkuni."

Daniela vastasi edellisen johdosta:

"Olen aikonut itse kasvattaa tyttäreni."

"Sehän riippuu kokonaan teidän omasta tahdostanne. Mutta mitä omiin lastenlapsiini tulee, niin pyydän saada määrätä hiukan heidän suhteensa, heille on annettava täysin ranskalainen kasvatus."

"Se on minun asiani", sanoi Raoul.

"Jeanne ja minä aiomme käydä täkäläisessä 'sacré coeur'-luostarissa. Meillä on terveiset eräältä Jeannen entiseltä kasvattajattarelta luostarin johtajattarelle. Ja veljentyttärelle tuottaa muutenkin suurta iloa käydä luostarissa, joka muistuttaa hänen omaa lapsuuttaan, eikö totta, Jeanne?"

"Kyllä, tätini!"

Palvelija ilmoitti:

"Ranskan lähettiläs!"

Daniela nousi.

"Joko te lähdette? Huomenna samaan aikaan odotan teitä jälleen ja silloin te jäätte päivällisille — tänään olen kutsuttu lähetystöön."

Daniela ei keksinyt mitään sen lämpimämpää sanaa kuin:

"Hyvästi, rouva!"

"Huomiseen asti, rakas lapsi!"

Raoul saattoi morsiamensa vaunuihin.

"No, miten äitini miellyttää teitä?" kysyi Raoul portaissa.

"Hän miellyttää minua suuresti. Mutta minä en miellyttänyt häntä."

"Mutta te olitte myöskin ihmeellisen vähäsanainen, Daniela. Niin vähän loistavana en koskaan ennen ole nähnyt teitä. Mutta kyllä siitä vielä suoriudumme."

He olivat saapuneet vaunujen luo. Trélazure sanoi hyvästi.

"Minun täytyy palata vielä äidin luo", sanoi hän, "muuten näyttäisi siltä, kuin pakenisin päällikköäni."

Hän auttoi morsiamensa vaunuihin.

"Syöttekö tänään päivällistä minun luonani?"

"En, minun täytyy saattaa naiset lähetystöön — mutta tänä iltana yhdeksältä —"

"On minun oveni suljettu."

"No mutta, Daniela…"

"Aivan varmasti!"

"No niin — huomiseen sitten! Minnekä?" kysyi hän antaakseen ajajalle määräyksen.

"Kotiin." Trélazure mainitsi osoitteen, tervehti vieläkin kerran, ja vaunut läksivät liikkeelle.

Daniela painautui tyynyjä vasten ja itki kuin lapsi. Niinkuin pahankurinen lapsi vielä lisäksi, sillä hänen kyyneleensä vuosivat pikemmin harmista ja häpeästä kuin tuskasta. Hän tunsi jättäneensä jälkeensä epäedullisen vaikutuksen; hän tiesi, että Raoul itse oli ollut häpeissään, hän tiesi vielä lisäksi, ettei hänellä voinut olla vähintäkään toivoa voittaa koskaan tuon ylpeän ja hurskaan naisen rakkautta, jos hän näyttäytyisi sellaisena kuin hän todellakin oli. Vain teeskentelemällä hän saattoi voittaa anoppinsa kunnioituksen — ja mikä hirveä tehtävä se oli! — Mutta siitä huolimatta häntä miellytti tuo ylhäinen, arvokas, ystävällinen vanha rouva — joka sormenpäitään myöten oli oikea "grande dame". Myöskin häntä miellytti tuo arka neito, joka esiintyi niin siveänä ja lempeänä, niin vienona ja lapsekkaana ja samalla niin ihastuttavan suloisena. Siinä oli kaksi olentoa, jotka sekä sielultaan että ruumiiltaan olivat mitä sopusointuisimmat, soveltuen kerrassaan siihen ympäristöön, johon he kuuluivat. Ja Daniela tiesi tieteellisten opintojensakin nojalla, että soveltumiskyky tuo mukanaan voiton. Hän, henkisesti voimakkaampi, viehättävämpi, pohjaltaan jalompi, kalpeni kieltämättä tässä ympäristössä.

"Ja miten minun morsiameni miellytti sinua?" oli Raoul kysynyt äidiltään, kun lähettilään lyhyt muodollinen käynti oli suoritettu.

"Rakkaus on sokea, rakas poikani. Minun mielestäni rouva Dormes ei ole erikoisen kaunis, niinkuin sinä kuvailit minulle ja niinkuin valokuvan mukaan olin olettanut; häneltä puuttuu nuoruuden tuoreutta. Ja hänen henkevyytensä —"

"Hän tunsi itsensä ihmeellisen araksi sinun seurassasi, muuten hän on harvinaisen sukkela ja suloinen."

"Voihan se olla… Minusta tuntui myöskin kuin hän ei olisi oikein hurskas mieleltään — sillä kun sanoin hänelle, että aluksi pelkäsin hänen olevan protestantin, ei hän senjohdosta ilmaissut minkäänlaista hämmästystä; kukapa tietää, vaikkapa hän ensimäisen kerettiläis-puolisonsa käsissä olisi kadottanut osan siitä uskonnollisesta hehkusta, joka antaa miehelle varmimman luottamuksentakuun."

"Hän ei siis miellytä sinua?"

"Pääasia on, että hän miellyttää sinua, poikani. Minä tahdon koettaa parhaani mukaan oppia hänestä pitämään."

"Kiitos, rakas äiti; hän ansaitsee sen kyllä, sillä hän on hyvä, ihastuttava nainen. Tosin hän ei ole mikään Jeanne…"

XXVI

Häävalmistukset olivat käynnissä. Danielan isän, joka eli maatilallaan Kroatiassa, oli määrä piakkoin saapua Wieniin. Häitten jälkeen piti kreivitär-äidin palata takaisin Parisiin, mutta nuoren parin jäädä toistaiseksi Itävallan pääkaupunkiin.

Kreivitär Trélazure ja Daniela olivat usein yhdessä; mutta lähempää suhdetta ei heidän välillään sittenkään muodostunut. Molemmat naiset tapasivat toisensa joka päivä, he söivät yhdessä, kävivät yhdessä teatterissa ja vieraisilla sekä tekivät ostoksia, mutta jäinen seinä, joka ensimäisestä päivästä alkaen oli noussut heidän välilleen, ei ottanut sulaakseen.

Wien oli varsin tyhjä, sillä syksyisin useimmat perheet — nimittäin tiluksia omistavat aateliset — olivat vielä maalla. Siitä huolimatta oli leskikreivittären salonki aina täynnä väkeä. Pääkaupungissa oleva Ranskan lähettiläs toi ylhäisen vieraan luo kaikki korkeat henkilöt, joita sinä hetkenä Wienissä oli tarjona. Sattumalta oli kaupungissa muutamia korkeimman aristokratian naisiakin, joiden miehet olivat ylähuoneen jäseniä, ja nämä ottivat kreivittären kaikella hänelle tulevalla kunnioituksella vastaan. Itävaltalainen aateli kohtelee tavallisesti ulkomaalaisia varsin kylmästi, mutta niinpiankuin kysymyksessä on siksi suurta arvoa nauttivia ulkomaalaisia kuin Ranskan vanhan katolisen aateliston jäseniä, niin otetaan heidät samanmielisissä piireissä avosylin vastaan.

Grand-Hotelin keltasilkkipäällyksisessä salongissa kävi kaikki aivan kuin jonkun lähettilään tai ruhtinaan palatsin vastaanottohuoneessa. Tänään esimerkiksi — kreivitär oli jo ollut viikon päivät Wienissä — kun Daniela saapui tavanmukaiselle aamupäiväkäynnilleen tulevan anoppinsa luo, tapasi hän täällä lukuisan ja loistavan seuran koolla: kaksi ruhtinatarta tunnettuine nimineen, useita kenraaleja, muun muassa sotaministerin, Venäjän lähettilään, muutamia ranskalaisia aatelismiehiä, jotka tulivat suoraan Frohsdorfista, useita ylähuoneen jäseniä ja paavin lähettilään.

Trélazure ei ollut läsnä. Hän oli samana aamuna matkustanut Badeniin hakemaan joitakuita papereita, jotka olivat jääneet häneltä sinne. Sen jälkeen kuin kreivitär ystävälliseen tapaansa oli tullut Danielaa vastaan, istuttanut hänet viereensä kamiinin luo ja esittänyt hänet poikansa morsiamena, jatkui katkennut keskustelu jälleen. Se ei ollut yleinen, vaan jakaantui useiden pienempien ryhmien kesken, ja Daniela kuuli sieltä täältä yksityisiä katkelmia siitä.

"Asian laita on niinkuin jo ennen olen sanonut teille", sanoi toinen ruhtinattarista emännälle, "me olemme läheisiä sukulaisia. Minun äitini oli syntyään Rohan, ja jos, niinkuin te sanoitte, joku Trélazure on naimisissa Montmorencyn kanssa, jonka sisar oli minun setäni rouva, niin —"

"Myöskin Beauffremont'ien kautta me olemme sukua", keskeytti vanhempi ruhtinatar keskustelun, samalla kun hän Ariadnen taituruudella seurasi sukulaisuuslankaa Noailles'n, Valentinois'n ja Montenuovon sukujen kesken solmittujen avioliittolabyrinttien läpi.

"Henrik V", siten kertoi naapureilleen eräs Frohsdorfista palannut aatelismies — "kertoi minulle seuraavaa: 'Usein minua on moitittu siitä, etten tahtonut hallita, ja että päästin käsistäni tilaisuuden, jolloin olisin voinut palata kotiin. Se on täydellinen erehdys, sen voitte julistaa kaikille. Laillisen monarkian kantajana tahdon koko elinikäni säilyttää tätä aarretta. Tahdon ottaa haltuuni kuningaskunnan oikeutena, velvollisuutena — mutta en koskaan seikkailuna.

"Mahdollisesti olisin muuna aikana yrittänyt, niinkuin monet esi-isistäni, anastaa perintöni aseitten voimalla. Se mikä eilen olisi ollut minusta mahdollista ja loogillista, ei ole sitä enää tänään. Neljänkymmenen vuoden kuluttua, vallankumousten, sisällisten sotien, vieraitten sotajoukkojen hyökkäysten ja valtiokaappausten jälkeen tulee sen kuningaskunnan, jota minä edustan, näyttäytyä rauhan tyyssijana. Ranskan kuninkaan tulee palata takaisin niinkuin paimen lampaittensa pariin, tai pysyä maanpaossa. Jollei minun ole suotu palata kotiin, niin jumalallinen kaitselmus on lukeva minun rehelliset aikeeni Ranskan kansan hyväksi. Kesken tämän vuosisadan inhottavuuksia on hyvä, jos maanpakoon tuomitun kuninkaan elämä ja politiikka on rehellinen ja puhdas.'"

"Niin", todensi toinen Frohsdorfilainen pyhiinvaeltaja, "Ranska voi syyttää tätä kuningasta vain yhdestä virheestä, siitä, ettei hän ole noussut valtaistuimelle. Valtikka riistettiin hänen kädestään ja sittenkin meidän isänmaamme — nimittäin sen rehellisin ja valistunein osa, seisoo hänen yliherruutensa alla."

"Onko Frohsdorfissa paljonkin vieraita?" tiedusteli eräs aatelisista tilanomistajista, joka ei tahtonut ruveta keskustelemaan Chambordin kreivin hallituksesta.

"Useita uskollisia miehiä: Dreux-Bréze, Kergorlay, d'Andigné, Barette, Damas, de Mun, Léonin Carayon-Latourin ruhtinaat… niin, tähän puolueeseen kuuluu koko 19:nnen vuosisadan loistojoukko; sieltä puuttuu vain yksi suuri sotaherra ja — Berryerin kuoleman jälkeen — yksi suuri puhuja."

"Nähkääs, teidän kunnia-arvoisuutenne", selitti eräs valtioneuvoksista kirkkoruhtinaalle, "suurena esteenä terveellisten mielipiteiden leviämiselle on juutalaissanomalehdistö. Meidän täytyy lopulta taas päästä ohjaksiin, mutta herrat sanomalehtimiehet — tuo tunnoton roskajoukko — vaikeuttavat meidän työtämme."

"Toivokaamme parasta", rauhoitti kirkkoruhtinas, "pyhä isä valmistaa kiertokirjettä vapaamuurareita vastaan…"

Sotaministeri puhui kenraali Uchatiuksen itsemurhasta:

"Silminnähtävästi mielenhäiriö… Nerokkaat ihmiset ja suuret keksijät ovat aina lähempänä mielenvikaisuutta kuin meikäläiset, mutta nimi Uchatius pysyy tykkiväen vuosikirjoissa kuolemattomana…"

"Meitä oli kolmisenkymmentä metsästäjää", kertoi eräs suurtilusten omistaja. "Sataviisikymmentä jänistä ja kahdeksan metsäkaurista tapettiin. Ensi viikolla metsästetään minun maillani ja sen jälkeen menen Frauenbergiin."

"Frauenbergista johtuu mieleeni," sanoi eräs tähtiristikuntaan kuuluva nainen, "olen kuullut, että kruununprinssiä odotetaan sinne jälleen. Siellä tulee vasta suurenmoista. Ylihuomenna aion lähteä sinne, jos vain pukuni saapuvat ajoissa."

"Parisista, Lafferièreltäkö?" kysyi kreivitär Trélazure.

"Ei, vaan Worthilta."

"Ah niin, useimmat ulkomaalaiset naiset tilaavat pukunsa Worthilta."

"Turnipsi on kasvanut hyvin tänä vuonna", kuului eräästä nurkasta.
"Mutta viinisato on heikko."

"Onneksi on meillä metsiä — ja metsänhakkuu ei riipu ilmasta."

"Onko suuriruhtinas Paulin naiminen jo virallisesti julkaistu?" kysyttiin Venäjän lähettiläältä. "Entäs miten on nihilistien laita?" kysyi eräs toinen.

"Olen todellakin pahoillani", vastasi pohjoismaalainen kavaljeeri, "että nihilistejä pidetään jonkunmoisena isänmaani erikoisuutena. Niitä, Jumala paratkoon, on kaikkialla maailmassa, joskin he käyvät eri maissa eri nimillä. Vai eivätkö saksalaiset sosialistit, irlantilaiset feeniläiset, italialaiset irredentistit ja ranskalaiset anarkistit ole samaa lajinmuunnosta?"

"Niin, niin, surullinen aika!" kuului nyt joka taholta. "Mieletön aika!" arvelivat kenraalit. "Vallankumouksellinen aika!" valittivat perinnölliset valtioneuvokset. "Jumalaton aika!" sanoi paavin lähettiläs syyttäen sitä kaiken pahan alkujuurena.

Mutta naiset eivät sekaantuneet tähän sosiaalipoliittiseen keskusteluun.

"Bayerin prinssin avioliitto Liechtensteinin kanssa", niin sanottiin heidän joukossansa, "oli selvä asia viime laskiaisten aikana. Viimevuotiset laskiaiset vasta olivat komeat; hovissa pidettiin neljät tanssiaiset; Ranskan lähetystön tanssiaiset" — emännälle nyökättiin päätä — "olivat erittäin onnistuneet. Teidän pitäisi asettua veljentyttärenne kanssa tänne talveksi, hän herättäisi täällä suurta huomiota. Missä on tuo suloinen lapsi?"

"Hän jäi tänään pariksi tunniksi luostariin. Ovatko teidänkin tyttärenne saaneet kasvatuksensa 'sacré coeur'-luostarissa?"

"Ei, he ovat Ursula-luostarissa. Ensi talvena minun vanhin tyttäreni esitetään jo keisarinnalle… Hirveää miten pian lapset kasvavat."

Vähitellen vieraat poistuivat, ja Daniela jäi yksin kreivittären luo. Se oli hänelle suuri helpoitus, sillä puheen sorina oli varsinkin tänään hermostuttanut häntä suuresti. Tuo suurmaailmallinen kopeuden leima, joka tuli ilmi melkein joka sanasta, jota täällä lausuttiin, oli hänelle hirveän vastenmielinen; Daniela ei kuulunut aatelistoon; hän oli tottunut liikkumaan niissä piireissä, joissa taiteilijat, tiedemiehet ja kirjailijat olivat kotonaan; ne piirit, joissa urheilu, ylhäisö-avioliitot ja turnipsisadot muodostivat tärkeimmät harrastukset, olivat hänelle aivan vieraat, hänen ympäristössään oli aina suurella mielenkiinnolla seurattu kirjallisia ja tieteellisiä ilmiöitä ja päivän tapahtumia; täällä palveltiin menneisyyttä, josta vain pieni saarimaailma oli pelastunut nykyaikaan, ja puhuttiin suurista edistyshyökyaalloista ulkona maailmassa mitä suurimmalla surkuttelulla ja pelolla, ikäänkuin jostakin uhkaavasta vaarasta.

Sopiko Daniela tähän maailmaan, jonka tästä lähin tuli olla hänen omansa? Varmuutta ja viehkeyttä, henkevyyttä ja loistoa häneltä ei tulisi puuttumaan voidakseen pitää puoliansa — mutta tyydyttäisikö se myös häntä — voisiko hän kestää sitä, että hänen ympärillään vihattaisiin kaikkea, mitä hän itse rakasti, kunnioitettaisiin kaikkea, mitä hän halveksi?

Ja eivätkö nämät kopeat ihmiset, joiden mielestä joku Rohan, kamariherran tai Maltesiritarin arvonimeä kantava mies oli parempaa ainetta kuin porvari, vaikkapa hänellä olisi ollut neron loistava kruunu päässään… eivätkö nämä kopeat ihmiset antaisi hänenkin tuntea, ettei hän ollut syntyperältään aatelinen, että hänen ottamisensa sukuun oli armonosoitus heidän puoleltaan?

Pakenemisenhalu täytti Danielan mielen näiden ajatusten risteillessä hänen päässään. Kukkaniitty on ihastuttava olinpaikka, mutta kala ei siinä sittenkään viihdy; kirkas järvi on myöskin mieluisa olinpaikka, mutta perhonen ei siihen tyydy — ja sama tukehtumisentunne, jota väärään paikkaan joutunut kala tai hyönteinen tuntee, valtasi nyt Danielankin mielen, kun hän ajatteli siirtymistään loistavaan aatelisympäristöön.

"Miten ihastuttavia naisia", sanoi kreivitär Trélazure, kun hän oli saattanut viimeiset vieraansa, molemmat ruhtinattaret, ovelle. "Tunsitteko te heitä ennestään?"

"En."

"Mitenkä se on mahdollista? Tehän olette itävaltalainen, ja sittenkin koko täkäläinen seurapiiri on teille aivan vieras."

"En ole kauan asunut Wienissä. Ja sitä paitsi — vaikka olisinkin elänyt täällä — niin en olisi kuulunut tähän maailmaan."

"Mitenkä niin? — Minä luulin… poikani kirjoitti minulle…" Kreivitär nolostui ja katkaisi puheensa. "Tänään te varmaan olette masentuneella mielellä, koska Raoulimme on poissa?"

"Tehän olette myöskin yksin", vastasi Daniela vältellen, "missä Jeanne viipyy?"

"Hän on, niinkuin jo sanoin, luostarissa. Oi, pienokainen tuottaa minulle huolta; hän sanoi tänään jälleen lujasti päättäneensä mennä luostariin."

"Varmaankin joku hänen kasvattajattaristaan on tyrkyttänyt hänelle tuon ajatuksen."

Kreivitär rypisti kulmiaan.

"Pyhät sisaret eivät tyrkytä tuollaisia ajatuksia. Kun nuori tyttö tuntee olevansa kutsuttu pyhittämään elämänsä luostarille, niin kutsu tulee ylhäältä. Jeanne oli muuten jo kokonaan luopunut tästä ajatuksesta — mikä todistaakin, ettei se ole hänen oikea kutsumuksensa. Mutta nyt hänet on vallannut uusi haaveilu; minä kyllä tiedän mitä se on: tyttörukalla on sydänsuru! Ei ole mikään helppo asia saada häntä jälleen järkiinsä —"

"Sydänsuru?" toisti Daniela hämmästyneenä. "Voisiko hän niin nuorella iällä olla jo sellaisen intohimon vallassa?"

"Intohimo on nuoruuden kukka", vastasi vanha rouva. "Minä olin vain seitsemäntoista vuoden vanha, kun ensi kerran rakastuin… Hyvä Jumala, luostarista tullessa, jolloin ei ole vielä lainkaan maailmaa nähnyt — on sydän täynnä taivaallista rakkautta ja samalla se on sanomattoman herkkä maalliselle rakkaudelle — se on ruusujen ja kaipauksen aikaa. Ensimäinen kaunis, miellyttävä ritari, joka lähestyy… Niin minunkin kävi, joskin onnellisemmin: minä rakastuin kreivi Trélazureen, jonka vanhempani — minun tietämättäni — jo olivat valinneet miehekseni. Mutta pieni Jeanne raukka — puhukaamme jostakin muusta. Milloin Raoul palaa takaisin?"

"Luullakseni huomenna päivällisen aikaan. Mutta puhukaamme Jeannesta, se huvittaa minua. Pienokainen on minun mielestäni harvinaisen miellyttävä. Hänen arka, mutta samalla puoleensavetävä olentonsa on kuin kaunein runo. Hänkö siis on rakastunut ja arvatenkin — Raouliin?"

"Mutta rakkaani, luuletteko te, että koko maailman pitäisi rakastua tuohon tyhjäntoimittajaan?" vastasi kreivitär kääntäen pois päänsä.

"Te ette vain tahdo sanoa sitä minulle, rouvani, koska pelkäätte, että voisin tulla mustasukkaiseksi — ja koska te yleensä ette tahdo ilmaista lapsi raukan salaisuutta. Mutta kai te sentään estätte Jeannen tekemästä sielullista itsemurhaa?"

"Sanotteko te luostariin menoa sielulliseksi itsemurhaksi? Sielun kannalta sitä pikemmin voisi sanoa pelastukseksi… Joka tapauksessa koetan saada lapsi paran muuttamaan mielensä; sillä se on syntinen erehdys, jos me maallisen syyn vuoksi antaudumme hengelliseen toimeen — sitä minä koetan saada häntä ymmärtämään. Hänen haaveilunsa katoaa eron ja ajan mukana, ja toivon voivani tehdä hänestä vielä onnellisen vaimon… Kadehdittava mies, joka saa hänet vaimokseen — kadehdittava äiti, joka saa hänet miniäkseen!…"

"Aiotteko seurata ruhtinattaren neuvoa ja jäädä hänen kanssaan Wieniin talveksi?"

"En, sitä en aio tehdä — en suo tätä jalokiveä kellekään muukalaiselle. Iloitsen saadessani näyttää häntä Faubourg St. Germainin seurapiirissä. Muuten on hänelle jo tehty useita tarjouksia… Dreux'n herttuatar on ajatellut häntä vanhimmalle pojalleen. Hän elää tosin hiukan liian hurjasti Parisissa; hän tuhlaa paraillaan omaisuutensa erään näyttelijättären vuoksi, mutta hänellä ei ole mitään naimista vastaan, jos hänelle tarjotaan tilaisuus sellaiseen naimakauppaan kuin Jeannen kanssa. Sellaiset kapiot, sellainen nimi ja nuoruus…"

"Mutta rouvani, ettekö ole huolissanne tytön onnen puolesta, jos hänet rakkaudetta — niinkuin te sanotte — naitetaan kevytmieliselle miehelle?"

"Sehän yleensä on meidän osamme, rakkaani. Leskien laita on toinen, he voivat valita sydämensä mukaan. Mutta tytöt eivät valitse itse eikä heitä valita; heidät vaan naitetaan ja naidaan. Ja mitä kevytmielisyyteen tulee, niin sitä vikaa on kai enemmän tai vähemmän jokaisella nuorella miehellä, ei Raoulkaan ole siitä vapaa. Mutta hurskaan vaimon rinnalla kääntyy aviomies jälleen hyveen puoleen, ja jollei hän sitä tee, niin saa vaimo lohdutusta omasta hurskaudestaan. Siksi on uskonto naisten paras aarre. Se yksin antaa heille oikeuden ansaita rakkautta ja voi lohduttaa heitä, kun rakkaus on kadonnut. Ettekö ole samaa mieltä?"

"Hyvä Jumala, rouvani, en… en tiedä, mitä minun siihen tulee vastata?"

"Merkillistä, mutta olen huomannut, ettette koskaan vastaa minulle suoraan, kun tulee puhe vakavista asioista. Olisitteko te ehkä — pelkään suorastaan lausua ilmi sellaista ajatusta — penseä uskossanne?"

"Minusta on parempi, ettemme keskustele tästä asiasta."

"Ei tietenkään vieraitten ihmisten kanssa. Kevyeeseen salonkikeskusteluun ei saa sekoittaa pyhiä kysymyksiä — mutta äidin ja tyttären suhde on toinen! Tämä asia painaa sydäntäni. Ajatelkaahan, että teidän käsiinne on laskettava poikani onni ja perheeni kunnia. Sanokaa minulle suoraan, rakas Daniela, miten teidän uskonne laita on?"

Samassa ilmoitettiin vieras, ja Danielan ei tarvinnut vastata.

Hetken kuluttua hän nousi ja sanoi hyvästi.

"Näkemiin tänä iltana!" sanoi kreivitär, joka oli kutsunut tulevan miniänsä päivällisille.

Mutta Daniela lähetti illalla kieltävän sanan. Hänellä oli päänsärkyä, hänen oli pakko pysytellä kotona.

Hän vietti illan yksin. Hän ajatteli kauan ja paljon; hän luki lävitse Trélazuren kirjeet ja tarkasteli hänen valokuvaansa, hän käveli kiihkeänä edestakaisin huoneessaan, heittäytyi sitten tuolille, painoi päänsä tyynyihin ja makasi liikkumatta. Sitten hän kävi kirjoituspöydän ääreen istumaan, alkoi kirjoittaa ja heitti taas kynän luotaan. Hän huokasi syvään ja pyyhki silmiään nenäliinallaan. Vihdoin, revittyään useita paperiarkkeja, hän sai kirjeen valmiiksi, sulki sen kuoreen ja kirjoitti siihen osoitteen.

Hänen kiihoittunut mielensä asettui. Hän tunsi rauhallisuutta, joka seuraa tehtyä päätöstä. Oli jo keskiyön aika, kun hän vetäytyi makuusuojaansa.

XXVII

Seuraavana aamuna kello kymmeneltä — Daniela istui jälleen kirjoituspöytänsä ääressä — soitti nuori rouva palvelijaa.

Hän otti eilen kirjoittamansa kirjeen esille.

"Tämä kirje on vietävä lähetystöön", sanoi hän, "ja annettava kreivi
Trélazurelle, kun hän palaa takaisin matkaltaan."

"Herra kreivi on eteisessä", vastasi palvelija. "Aioin juuri ilmoittaa hänen tulonsa."

Daniela kalpeni. Hän pani kirjeen takaisin salkkuun ja käski kutsua kreivin sisään.

Trélazure astui sisään. Daniela ei mennyt häntä vastaan. Hän käänsi vain päänsä oveen päin, jonka läheisyyteen kreivi vähäksi aikaa pysähtyi. Kihlautuneet katselivat hetken aikaa toisiaan ääneti — kumpikin hämmästyen toisen outoa ilmettä, kylmää, synkkää piirrettä, jota ei koskaan ennen ollut näkynyt kummankaan kasvoilla.

Daniela puhui ensiksi.

"Te tulette aikaisemmin kuin mitä odotin teitä."

Trélazure astui lähemmäksi, mutta ei yrittänytkään tavalliseen tapaansa suudella Danielan kättä — Daniela ei ojentanut myöskään sitä hänelle — vaan kävi rauhallisesti vastapäätä nuorta rouvaa istumaan.

"Minä tulen varhemmin kuin mitä te odotitte ja toisessa mielentilassa, kuin mitä te saatoitte aavistaa, rouva."

"Te tapaatte minutkin toisessa mielentilassa, kuin mitä te saatoitte edeltäpäin olettaa."

"Tosiaankin… mikä voi olla siihen syynä?"

"Alottakaamme teistä ensin! Mikä herättää teidän suuttumustanne, herra
Trélazure? Onko Badenissa tapahtunut maanjäristys?"

"Odottamattomia asioita siellä ainakin on tapahtunut. Neiti Rimmersperg on karannut luutnantti Müllerin kanssa."

"Giuliettako!?"

"Lacherin talossa kuuluu nykyisin eräs korkea herra Weilburgista usein käyvän."

"Mutta, kreivi, tokkopa nuo juorut ovat voineet vaikuttaa niin masentavasti teidän mieleenne."

"Eivät tosin nämät; mutta korviini tuli muitakin juoruja, minulle kerrottiin tuntikausia kestäneistä oppitunneista ja huviretkistä, joita eräs korkea nainen kuului tehneen yhdessä tyttärensä kaunokirjoitusopettajan kanssa…"

"Minä opiskelin kylläkin ahkerasti ja päivää ennen lähtöäni olin yhdessä herra Sternin ja hänen poikansa, jonka syntymäpäivä juuri sattui olemaan, sekä Dalian ja Ernestinen kera pienellä huviretkellä. Siitäkö Baden on nähnyt hyväksi teille juoruta?"

"Se on siis totta? En uskonut sitä, yhtä vähän kuin panin huomiota nimettömään kirjeeseen — joka, niinkuin sattumalta sain tietää, on lähtöisin Boderichin perheestä — ja jossa minulle varoituksena ilmoitettiin, että olitte onnellistuttanut sanottua pedagogia suudelmalla…"

"Se on parjausta", sanoi Daniela kylmästi. "Minä olen rehellinen, minun suudelmani kuuluivat teille, minun oli mahdoton niitä kellekään muulle lahjoittaa."

"Te olette hyvin ystävällinen. Mutta jos tuo halpamainen juutalainen koskaan uskaltaa astua jalallaan meidän taloomme", sanoi Trélazure nyt muuttuneella äänellä, "niin murskaan hänen luunsa."

"Hän ei koskaan astu jalallaan meidän taloomme, siitä voitte olla varma!" vastasi Daniela yhtä kylmästi.

"Siitä minä muuten en aikonut vaatia teitä tilille, rouvani. Te olette tosin tehnyt väärin seurustellessanne niin ahkerasti hänen kanssaan, että tällaisia juoruja on voinut syntyä — mutta niitä minä halveksin yhtä paljon kuin nimettömiä kirjeitäkin. Minulla on syytä olla harmissani aivan toisista syistä."

"Todellako? Asiasta toiseen, muistitteko tuoda laskut, joita pyysin saada Badenista?"

"Etsin niitä kaikkialta, myöskin kirjesalkustanne. Siinä oli kirje, joka oli osoitettu 'kreivi Trélazurelle'. Siis minulle, ja minulla oli lupa lukea se, — ja tästä kirjeestä juuri, rouvani, tahdon vaatia teitä tilille."

Daniela muisti nyt tuon kirjeen, jonka hän eräänä unettomana yönä oli kirjoittanut omaksi rauhoituksekseen ja jättänyt kirjesalkkuunsa. Eilen vielä olisi hänestä tuntunut hyvin kiusalliselta, jos se olisi joutunut kreivin käsiin — tänään asian laita oli toinen.

"Siitä seuraisi vain turhaa väittelyä", sanoi hän levollisesti. "Muuten teitte varsin epähienosti tutkiessanne minun kirjesalkkuani."

"Tähän syytökseen en vastaa mitään, te itse annoitte minulle tehtäväksi etsiä kysymyksessäolevia laskuja huoneestanne. Rikos ei ole siinä, että minä luin kirjeen, vaan että te kirjoititte sen."

"Senkö vuoksi, että peruutin siinä sanani?"

"Ei sen vuoksi. Te ette lähettänyt kirjettä, siksi peruutus on mitätön. Mutta ne ajatukset, joita te siinä tuotte ilmi, avaavat eteeni kuilun, joka kauhistaa minua. Tosin koko kirje on vain kaunokirjallisuutta — älkää panko sitä pahaksenne — epäselvää, sekavaa, kiihkeämielistä paatosta, mikä voi vuotaa vain kiihottuneen naisen kynästä."

"Te arvostelette hiukan ankarasti tyyliäni, mutta mielenkiintoista se on sittenkin."

"Te puhuitte saavutetuista ajatuskukkuloista, maailmanrauhasta, muureista ja muista salaperäisistä asioista, jotka te olette kopioinut jostakin saksalaisesta metafysikasta, ja sekoitatte sen sellaisiin käsitteihin kuin 'yhdenvertaisuus', 'ajatuksenvapaus' ja sen semmoisiin mahtisanoihin, jotka kuuluvat vallankumouksellisiin kapakkapuheisiin. Sellaista se on, kun nainen, joka ei ole kylliksi opiskellut eikä saavuttanut tarpeellista kokemusta, yrittää käsitellä filosofisia ja yhteiskunnallisia kysymyksiä. Te sanotte tuossa mallikirjeessänne edelleen, että minä olen järjeltäni oikea kapalolapsi verrattuna teidän pari sataa vuotta edistyneempään viisauteenne — mutta tälle väitteelle en voi muuta kuin hymyillä. Se ei ole kuitenkaan pahinta. Jollei kirjeessä muuta olisikaan kuin tuollaisia vähäpätöisyyksiä, niin ehkä en olisi maininnut siitä mitään teille; mutta se kuilu, joka siinä avautuu eteeni, johtuu teidän suorasta tunnustuksestanne: te sanotte olevanne vapaa-ajattelija. Te puhutte voitetusta uskontyperyydestä, taikauskoisista juhlamenoista, j.n.e. Onneton nainen! Minun täytyy väkivallalla pakottaa teidät oikealle tielle: niinpiankuin me saavumme Ranskaan, jätän minä teidät arkkipiispamme ohjattavaksi, enkä rauhoitu, ennenkuin olette katunut syntisiä epäilyksiänne… Mitäpä kunnianarvoisa äitini sanoisi, jos hänellä olisi aavistusta teidän surkuteltavasta sieluntilastanne? Eipä puutu paljon, että voisin uskoa noihin suuteloihinkin, joita kerrotaan teidän antaneen kauniille juutalaiselle. 'Nainen, joka ei ole Jeesuksen oma', sanoo aivan oikein eräs kirjailijoistamme, 'kuuluu Venukselle'."

Daniela hypähti ylös tuoliltaan. Hän oli kalmankalpea.

"Teidän parjauksenne riittävät jo, herra kreivi!" sanoi hän. "Vaivautukaa vieläkin kerran tutkimaan kirjesalkkuani, niin löydätte siitä kirjeen, jonka juuri teidän astuessanne sisään aioin lähettää teille. Kas tässä!"

Trélazure teki työtä käskettyä. Hän avasi salkun, löysi siitä hänelle osoitetun kirjeen, avasi sen ja luki:

Rakas Raoul! Minä vapautan teidät sanastanne. Me emme sovi toisillemme. Koko teidän maailmanne on minulle vieras — minä tulisin vain onnettomaksi siinä ja siksi vetäydyn pois niinkauankuin on aika. Teillekin se on parempi sekä teidän äidillenne, jota kunnioitan suuresti. Jeanne rakastaa teitä. Te tulette onnelliseksi kaikki kolme. Sitä toivoo hartaasti teidän

Daniela Dormes.

Kreivi pisti kirjeen povitaskuunsa ja kumarsi.

"Sitten ei minulla ole muuta tehtävää kuin poistua", sanoi hän. "Antakaa anteeksi ne sanat, jotka äsken lausuin. Vain teidän sulhasenanne minulla oli oikeus niin puhua — en tiennyt, että jo ennen tuloani tämä nimitys oli minulta riistetty. Voikaa hyvin, rouvani!"

Daniela kumarsi ääneti.

Ovessa Trélazure kääntyi taakseen ja astui Danielan luo.

"Sallikaa minun suudella kättänne", pyysi hän. "Tai antakaa minun viimeisen kerran sulkea teidät syliini."

Daniela peräytyi askeleen.

"Te ette halua? Te olette oikeassa. Käyttäydyin raa'asti. Teette myös oikein, kun ette tahdo mennä naimisiin kanssani — me emme todellakaan sovi toisillemme. Kaikki teidän nurinkuriset mielipiteenne olivat minusta inhottavia morsiameni huulilla, mutta muuten ne eivät riistä teiltä vähimmässäkään määrässä sulouttanne. Te olette ihailtava… Jeannesta tulee minulle mitä suloisin, pikku vaimo, mutta te tulette aina olemaan uneksimani, joskaan ei koskaan voittamani kuningatar rakastettujeni parissa."

Daniela osoitti kädellään ovea.

"Minä menen", sanoi Trélazure epäröiden. "Eikö teillä ole mitään sanottavaa minulle?"

Nuori rouva oli ääneti.

Kreivi veti paketin taskustaan ja laski sen pöydälle.

"Tässä ovat laskut, olinpa vähällä unohtaa ne. Ehkäpä teitä huvittaa eräs uutinen Badenista, jonka vähällä myös olin unohtaa. Herra Sternin poika on kuollut."

Danielan huulilta pääsi huudahdus.

"Oi onneton mies parka!"

"Hänhän oli vain poika, eikä mikään mies vielä."

"Minä puhun isästä. Ja miten lapsi kuoli?"

"Joko kuoli tai on kuolemaisillaan, jotain sellaista minulle kerrottiin, en pannut sitä oikein mieleeni."

Daniela soitti.

"Vaunut silmänräpäyksessä!" käski hän.

"Te aiotte Badeniin?… Te siis sittenkin rakastatte tuota miestä?"

Mutta Daniela ei kuullut enää mitään, hän oli kiiruhtanut viereiseen huoneeseen ottamaan hattuaan ja vaippaansa.

Kreivi Trélazure huokasi syvään ja läksi.

Tuntia myöhemmin hän pyysi onnelliselta äidiltään neiti Jeanne de
Favielles'ä vaimokseen.

XXVIII

Asemalla Danielan täytyi odottaa tunnin aikaa seuraavan junan lähtöä. Itse matka kesti toisen tunnin, joka tuntui nuoren rouvan mielestä loppumattomalta. Poika rukka — tapaisikohan hän hänet vielä hengissä? — ja etenkin isä raukka! Hetki oli tullut, jolloin Daniela saattoi sanoa surunmurtamalle miehelle: "Itke ystävän rinnalla…"

Vasta voitettu vapaus tuntui Danielasta nyt onnekkaalta pelastukselta. Vähällä hän oli ollut tukehtua, nyt hän hengitti jälleen vapaasti. — Mutta ystävä raukan suuri onnettomuus esti hänen tuntemasta oikeaa iloa, joskin hänen vapautensa oli hänelle kaksi vertaa kalliimpi. Sillä jos hän olisi yhä ollut sidottuna Trélazureen, niin hänen ei olisi ollut lupa kiiruhtaa onnettoman isän — juutalaisen kaunokirjoitusopettajan luo — mitä leskikreivitär siitä olisi sanonut? — auttaakseen häntä, hoitaakseen hänen lastaan ja pelastaakseen tai haudatakseen ja surrakseen häntä.

Saavuttuaan Badeniin hän kiiruhti — nopeammin kuin mitä hänen kamarineitonsa saattoi seurata häntä — odottavien ajurien luo, hyppäsi vaunuihin ja lupasi ajurille nelinkertaisen maksun, jos hän kahta vertaa nopeammin kuin tavallisesti ajaisi hänet asuntoonsa.

Kymmenen minuutin kuluttua vaunut pysähtyivät Bergstrassen varrella olevan huvilan edustalle.

Danielasta tuntui, että talo ja sen ympäristö näytti toiselta kuin tavallisesti: ristikkoportti oli selkosen selällään, vieraita ihmisiä kulki pihalla, kaikkialla näkyi jälkiä siitä, että "jotakin oli tapahtunut".

Ensimäinen ihminen, jonka Daniela astuessaan alas vaunuista näki, oli
Netti, professorin palvelustyttö. Hän viittasi hänet luokseen.

"Alfred?" kysyi hän hengästyneenä.

"Oi, teidän armonne, ettekö tiedä?"

"Kuollutko?"

"Eikö teidän armonne kohdannut ruumissaattoa? Pari minuuttia sitten he kantoivat nuoren herran täältä."

"Entäs isä?"

"Hän astui arkun jäljessä. Minä en saanut seurata mukana, sillä herra käski minun heti paikalla toimittaa eräs kirje postiin. Kirje on teidän armollenne — on kai parasta, että annan sen heti teille."

Ja hän ojensi kirjeen, joka oli hänellä kädessä. Sen osoite kuului:
"Rouva Daniela Dormes. Wien. Opernring. Kirjoihin."

Daniela otti, vastaan kirjeen, mutta ei avannut sitä heti, vaan antoi tytön ensin kertoa pojan kuolemaa koskevat kaikki lähimmät seikat. Kuolemassa on jotakin niin järkyttävää, jotain, joka tuntuu aina niin käsittämättömältä, joskin se on kaikkien kohtalo, jotta joka kerta täytyy uudestaan kysyä: Miten se tapahtui? — Milloin loppu tuli? — Mitkä olivat viimeiset sanat? — Miten jäljellejääneet sen kantavat?

Netti kertoi, että Alfred ei ollut kuollut siihen tautiin, jota hän vuosikausia oli sairastanut, vaan satunnaisen keuhkokuumeen johdosta, joka kolmessa päivässä vei hänet hautaan. Kuolema oli tullut aivan odottamatta; lääkäri oli arvellut vielä edellisenä iltana — viime keskiviikkona se oli — että seuraavana päivänä tauti kääntyisi parempaan, ja keskiyön aikana poika kuoli — jäähyväisiä sanomatta, kuolinkamppailutta. Ei hän itse, yhtä vähän kuin isä tai lääkäri, ollut pelännyt pahinta — ja kun kuolema noin äkkiä saapui, tuntui se kuin salamaniskulta… Herra Stern istui yöt päivät ruumiin ääressä aina hautajaisiin saakka, tuskin Netti sai häntä nauttimaan edes kupillista lihalientä. Viime yönä hän oli kirjoittanut hyvin kauan. Tänä aamuna hän oli muuttanut vaatteita, seuratakseen ruumista hautaan. Kaikki hautajaisvalmistukset oli hän heittänyt parooni Zollernin huoleksi.

"Ennenkuin hän läksi kotoa", siten Netti päätti kertomuksensa, "antoi herra rukka minulle kirjeen ja käski, että veisin sen heti paikalla postiin; hän toivoi, että kuitti olisi hänen pöydällään, kun hän palaisi kotiin, ja siksi en mennyt mukana hautausmaalle…"

Daniela, joka itkien oli kuunnellut tytön kertomusta, astui sisään. Tultuaan makuuhuoneeseensa hän käski kamarineitonsa, joka auttoi päällysvaatteita hänen yltään, jättämään hänet yksin.

Hän riisti kuoren auki ja piteli täyteenkirjoitettua arkkia kädessään. Sen verran kuin hän kyyneliltään saattoi, jotka lakkaamatta himmensivät hänen silmiään, hän luki seuraavat, kirjoittajan kyynelten tahraamat rivit:

"Olen köyhä mies. Kaikki, mitä minulla oli, olen kadottanut…
Ajatelkaahan, Daniela, Affini on kuollut!

"Kaikki, mitä rakastin, on minulta riistetty; te, ylevä, rakastettu nainen, kuulutte toiselle, ja minun sydänkäpyni, hyvä lapsiraukkani, on haudan oma. Minun on mahdoton sitä kantaa —

"Hän kuoli hyvin rauhallisesti ja hiljaa — hän ei lainkaan tiennyt, että hänen täytyi erota maailmasta — siinä on suuri lohdutus. Mutta sittenkin olen lohduton. Maailma on aivan tyhjä. En tahdo sen kauemmin elää. Ja miksikä sitä tekisinkään? Rakkauteni vuoksi olen jo kylliksi onneton tahtoakseni enää elää; isänä minun velvollisuuteni olisi ollut elää, ja olisin sen tehnytkin, mutta nyt, kun lapsenikin on hyljännyt minut… Ah, jospa te silloin — metsässä — olisitte suonut minulle sen jäähyväissuudelman, jota pyysin, niin ehkäpä tämä muisto olisi voinut antaa minulle voimaa elää, olisihan minulla silloin ollut edes jotakin, mutta nyt ei ole yhtään mitään.

"Oi, tuona päivänä metsässä, mitä minulle silloin tapahtui — minun täytyy kertoa siitä teille, Daniela… Annattehan anteeksi, että ilmaisen teille kaikki? Onhan se viimeistä, mitä tässä elämässä vielä puhun — ja viimeisillä sanoilla on oma oikeutensa. Viime hetkenä on oikeus ilmaista kaikki, kaikki sovinnaisuus, kaikki ennakkoluulot katoavat silloin. Näettehän, Daniela, en voi nimittää teitä armolliseksi rouvaksi; käytän aivan yksinkertaisesti kaunista nimeänne, joka on niin syvälle tunkeutunut murtuneeseen sydämeeni. Ja vieläkin enemmän — siihenkin on minulla mielestäni oikeus: tässä viimeisessä kirjeessäni sinuttelen Danielaa. Minun täytyy sinulle ilmaista, ennenkuin sieluni on sammunut, miten palava rakkauteni oli. Sinä tiesit, kuningatar kaikkien naisten parissa, että olit minulle kallis, sillä tuona päivänä tunnustin sen sinulle… mutta et silti tiedä, miten suureen voimaan, mihin jättiläiskorkeuteen sydämeni liekki silloin kohosi. Rakastin sinua jo ennenkin — niin, mutta suhteellisesti levollisesti — niinkuin aurinkoa, jota on mahdoton saavuttaa; minä soin sinut miltei tuolle toiselle; mutta tuon päivän jälkeen, jolloin niin suopeasti kuuntelit tunnustustani, jolloin sain suudella kättäsi, jolloin et edes vetänyt sitä pois, vaikka kyynel tipahti sille, jolloin nimitit minua 'Franziksi'… siitä päivästä saakka vasta tiesin, mitä rakkaus oli. Pyörremyrsky nousi sielussani, tuska laskeutui sydämeeni — kaikkine ajatuksineni, kaipauksineni, unelmineni, yksin hengityksinenikin olin sinun luonasi. Minusta tuntui kuin minun olisi pitänyt huutaa mustasukkaisuudesta ajatellessani tuota toista, joka saisi sinut omakseen, huutaa ihastuksesta nähdessäni sinun kauneutesi edessäni, huutaa tuskasta ajatellessani ikuista eroa… Nyt rakkaudellani on temppelinsäkin: metsässä puron rannalla. Joka päivä minä kuljin sinne — se oli pyhä paikka. Sammalkummulla sinä olit levännyt, veden pintaa olit katsellut, metsäistä ilmaa olit hengittänyt, ilmassa leijailevat tuoksut nostattivat mieleeni sanoja, joita sinä olit lausunut, hymyilyn, joka oli kaunistanut sinun kasvojasi; ja joskus ajatukseni olivat niin elävät, että luulin tuon taivaallisen hetken palanneen jälleen, tunsin taaskin sinun viileän, tuoksuvan kätesi huuliani vasten, koko olentosi näin edessäni ikäänkuin harhanäyssä, ja sydämeeni nousi polttava rakkauden aalto, ääretön hellyyden tunne. Silloin tein sen, mitä nuoret haaveilijat usein tekevät: minä piirsin nimesi puun kuoreen — siihen puuhun, jonka lehvät varjostivat sinua loikoillessasi maassa — mikä suloisen ihana kuva se olikaan. Tämä puu on minulle sanomattoman rakas, samoin puro ja jokainen ruohonkorsikin. Koko tuo paikka oli valtakuntani. Minä kiiruhdin sinne — aivan kuin armasta tapaamaan sykkivin sydämin… Sitten poikani sairastui — viimeiseen hetkeen saakka en väistynyt hänen luotaan enkä sen jälkeen käynyt enää valtakunnassani. Lapseni kuolema — kauhein kaikista kauhuista! — mutta sittenkin rakastan sinua: tämän onnettomuuden koko voiman ja majesteetillisuuden edessä — sillä mitäpä valtavampaa ja suurempaa olisi olemassa kuin kuolema? — en ole voinut riistää ajatuksiani sinusta. Kaksi hautaa avautuu eteeni — toinen, johon minun kultani, ylpeyteni, Affi raukkani peitetään, toinen, johon itse laskeudun levolle. — Mutta kaiken tämän synkkyyden yläpuolella leijailee sinun valoisa kuvasi, Daniela. Kolme asiaa minulla vielä on suoritettavana: tämä kirje, sitten vainajani hautaus ja sitten viimeinen toivioretki puron rannalle. Tähän kirjeeseen ammennan koko tuskani, rakkauteni, viimeisen elämänjäännökseni. Minusta tuntuu tätä kirjoittaessani, huutaessani sinua nimeltä, ikäänkuin makaisin edessäsi ja syleilisin polviasi, kuin valittaisin sinulle syvää tuskaani, kuin antaisin sinulle koko sieluni näissä viimeisissä sanoissa: 'Jää hyvästi!'

"Saatettuani poikani viimeiseen lepoon, heitettyäni multaa hänen arkulleen ja katseltuani, miten kumpu kohoaa ainoan armaani haudalla, kiiruhdan omaan valtakuntaani. Siellä tahdon vielä kerran hengittää sitä ilmaa, jota sinä olet hengittänyt, vielä kerran suudella sitä ruohoa, jota sinun kätesi on kosketellut, siellä kaiku vielä kerran on huutava sinun äänelläsi minua nimeltä ja sitten piirrän puuhun sinun nimikirjaintesi viereen omani, F.S. sekä ristin ja päivämäärän…

"Sitten viritän hanan, kuiskaan vielä kerran 'Daniela' ja —"

Luettuaan näin pitkälle Daniela päästi huudon ja kiiruhti nopeasti huoneitten läpi eteiseen.

"Vaunut, vaunut!" huusi hän palvelijalle. "Pian — pian! Kiiruhda
Jumalan tähden, juokse niin paljon kuin jaksat"!

Palvelija kiiruhti pois. Daniela seurasi hänen jäljessään portaita alas ja ulos ovesta. Pian palvelija oli ennättänyt edelle ja kadonnut kulmauksen taakse. Daniela juoksi yhä eteenpäin, joutuakseen vaunuja vastaan. Sitten hän saapui ajuripysäkille. Hänen palvelijansa seisoi siellä, mutta ajoneuvoja ei ollut missään.

Mitä tehdä? Se oli hirveä hetki. Onneksi vain lyhyt hetki. Tyhjät vaunut ajoivat Danielan ohi.

"Pysähtykää!" huusi Daniela.

Ajuri pudisti päätään.

"Olen tilattu", sanoi hän.

"Sata guldenia, jos suostutte!"

Se auttoi. Vaunut pysähtyivät. Daniela hyppäsi sisään.

Hän mainitsi minne oli ajettava.

"Ja viisisataa guldenia, jos tulemme ajoissa perille", lisäsi hän.
"Ajakaa niin nopeasti kuin vain voitte!"

Ajuri piiskasi hevosiaan, ja nämä juoksivat minkä jaksoivat — kova vauhti tuntui sittenkin ryömimiseltä.

Millainen matka! "Ennätänkö ajoissa vai tulenko liian myöhään?" tämä kysymys nousi alituisesti tämän puolentoista tuntia kestävän matkan aikana Danielan mieleen hänen epäilystensä heiluessa elämän ja kuoleman välillä. Hautajaiset olivat varmaankin jo ohi… Vaan ei, olihan vielä hiukan toivoa; Netti oli sanonut, että saatto vasta pari minuuttia sitten oli lähtenyt liikkeelle… mutta miten kauan hän oli saattanut lukea kirjettä? Sitä hänen oli mahdoton laskea — se oli niin epäselvästi kirjoitettu ja hänen silmänsä olivat niin sumeat… ehkäpä hän oli tarvinnut siihen puolisen tuntia.

"Missä on hautausmaa?" kysyi Daniela ajurilta, toivoen, että hän mainitsisi jonkun hyvin kaukaisen paikan.

Mies selitti. Hautausmaa oli noin puolitiessä Badenin ja sen metsän välillä, jonne hän oli menossa.

Hyvä Jumala, hyvä Jumala, se puuttui vielä! Kuinkahan paljon edelle onneton mies on ennättänyt?

Tuska ja pelko kiihtyi yhä.

"Nopeammin, nopeammin!" kuuli Daniela oman äänensä kiiruhduttavan.

Vihdoin vaunut saapuivat määräpaikalle. Sieltä oli vielä hyvä matka jalan käytävänä, ennenkuin pääsi puron rannalle.

"Odottakaa täällä!" sanoi Daniela hypäten alas vaunuista: Sitten hän kiiruhti juoksujalkaa polkua pitkin. Hänen täytyi vähä väliä pysähtyä vetääkseen henkeään.

Hetken kuluttua hänestä tuntui, ikäänkuin metsä ei olisikaan sama, jollaiseksi hän sen muisti… Hyvä Jumala, jos hän oli eksynyt, jollei hän löytäisikään puroa?

Hän palasi muutamia askelia taaksepäin, poikkesi sitten oikealle, toiselle tielle — ei, tämä ei ollut oikea — sitten vasemmalle — täälläkin seutu näytti aivan vieraalta. Auta, hyvä Jumala, tämä oli liian hirveää…

Nyt hän kuuli kohinaa. Niin, tuossa oli puro, sen rantaa pitkin hänen tuli vain kulkea, sitten hän saapui kallion luo, jonka yli puro syöksyi alas. Rohkaistuin mielin hän juosten seurasi solisevaa Ariadnelankaa. Mutta pian polku loppui — hänen täytyi, jotta hän ei kadottaisi puroa näkyvistä, tunkeutua pensaikon läpi. Vaatteet ja kädet repeytyivät häneltä, okaat takertuivat hänen hienoihin sukkiinsa, mutta hän ei huomannut sitä. "Ennätänkö vielä ajoissa perille?" se oli ainoa ajatus, joka hallitsi häntä.

Puron ranta kävi yhä jyrkemmäksi; pian hän oli määränsä perillä. Nyt hän tunsi metsänkin, jossa he olivat yhdessä istuneet. Vielä muutaman minuutin matka, sitten käännös oikealle — ja hän oli "valtakunnassa".

Hän aikoi huutaa, ilmoittaakseen tulonsa — mutta turhaan — hän ei saanut ääntä kuuluville. Siis nopeasti vain eteenpäin.

Laukaus…

Daniela kompastui maahan.

"Liian myöhään!" voihki hän. Pelko, jonka laukaus oli nostattanut hänen mielessään, oli hirveintä kaikesta, epätoivoisin tunne, mikä lyhyessä hetkessä voi vallata mielen.

Pensaikko liikahti hänen edessään ja koira hyppäsi esille, hänen jäljessään metsämies, savuava pyssy kädessä.

Mies kulki maahan kaatuneen ohi huomaamatta häntä.

Daniela nousi jälleen pystyyn. Jumalan kiitos, se olikin vain metsästäjän laukaus!

Nyt hänellä oli taaskin voimia. Hän juoksi tuttua tietä myöten, kääntyi kulmauksesta, ja tuossa olikin puro, kallio, puu —

Puun edessä seisoi Stern piirtäen sen runkoon ristiä. Hänen jaloissaan ruohikossa oli pistooli.

Aikaisemmin Daniela ei ollut voinut huutaa, nyt hän ei päässyt paikaltaan liikahtamaan. Tämä näky kiihotti häntä siinä määrin, että hänen ruumiinsa alkoi vavista ja lyijypaino kahlehti hänen jalkansa maahan. Mutta ääni teki nyt tehtävänsä.

"Franz!" huusi hän.

Stern ei kääntynyt taakseen. Hän siveli vain kädellään otsaansa. Siinä oli kaiku, jota hän mielikuvituksessaan oli odottanut kuulevansa viime hetkenään…

"Franz — Franz!" huusi Daniela voimiensa takaa.

Silloin Stern käänsi päätään. Veitsi putosi hänen kädestään. Kahdella harppauksella hän oli Danielan luona ja otti syliinsä horjahtavan vartalon. Kiihottuneet hermot laukesivat samalla ja Daniela painautui nyyhkyttäen pelastetun rintaa vasten.

Franz ei ymmärtänyt mitä tämä merkitsi. Daniela, hänen rakastettunsa, tällä paikalla — tänä hetkenä — ja hänen sylissänsä…

Vihdoin Daniela kykeni puhumaan.

"Sinä et saa kuolla, oma Franz… lapsi raukkasi — me suremme häntä yhdessä… mutta elämä tarjoo sinulle vielä onnea, armaani…"

"Daniela, Daniela, en ymmärrä… entäs hän — tuo toinen?"

"Minä olen vapaa — käsitätkö? — vapaa!"

"Vapaako? Ja mikä sinä tahdot olla minulle?"

"Sinun lohdutuksesi — sinun vaimosi — sinun —"

"Minun taivaani!"