Daniela

VII

Paroonitar Kimmersperg käytti hyväkseen uuden vieraan tuloa poistuakseen talosta. Huolimatta Danielan kehotuksesta hän nousi paikaltaan ja sanoi hyvästi. — "En tahdo häiritä, rouva von Dormes." — Giulietta olisi kernaasti vielä jäänyt, sillä puutarhamajan naapuri herätti suuresti hänen mielenkiintoaan; mutta hän ei voinut muuta kuin seurata äitiään. Poistuessaan hän katseli sivulta vielä uutta tulokasta, ja hänen katseensa, joskin siinä oli vain uteliaisuutta, teki kuitenkin kiemailevan vaikutuksen.

Molemmat naiset poistuivat huoneesta, ja Danielan kehotusta seuraten
Trélazure kävi nojatuoliin, häntä vastapäätä istumaan.

"Oletteko te täällä kylpemässä?" alotti Daniela keskustelun. Hän puhui ranskaa, sillä sisäänastuessaan oli kreivi käyttänyt tätä kieltä.

Daniela sai hiukan ponnistaa voimiaan saadakseen äänensä puserretuksi tavalliseen keskustelusävyyn, eikä hän uskaltanut kiinnittää katsettaan vieraaseensa, joka jälleen itsepintaisesti ja ihaillen tarkasteli häntä.

"En, armollinen rouva", vastasi hän. "En ole tullut tänne lääkärin käskystä; syynä täällä olooni on aivan toinen vaikutin, vaikka en tahtoisi ilmaista sitä teille vielä ensi käynnilläni."

"En aio tiedustella sitä seuraavillakaan kerroilla, sillä en ole epähieno — enkä edes utelias."

"Voiko Evantytär todellakin olla siitä viasta vapaa? En tarkoita yksin tässä tapauksessa; mitäpä se teitä voisi liikuttaa, miksi minä olen Badenissa. Mutta uteliaisuus kuulunee toki teidän viehättäviin heikkouksiinne."

Daniela kohotti silmänsä ja katsoi Trélazurea suoraan kasvoihin. Hänen hämmennyksensä alkoi kadota. Trélazuren äänen sävy oli aivan toinen kuin mitä hän oli odottanut, siinä ei tuntunut vähintäkään liikutusta. Joskin hänen sanansa viittasivat siihen, että hän Danielan tähden oli tullut Badeniin, niin oli siinä tavassa, millä hän ne lausui sekä siinä seikassa, että hän yleensä ensi hetkessä jo uskalsi viitata siihen, jotain niin hyökkäävää, että Danielan ylpeys heti heräsi tunkien syrjään edellisen tunteen.

Hän pudisti hiljaa päätään.

"Näyttääpä siltä", sanoi Daniela hymyillen, "että tekin olette samaa mieltä kuin kaikki muut, jotka syyttävät meitä naisia viasta, joka on yhtä yleinen miesten parissa. Yleensä — suokaa anteeksi huomautukseni — on hiukan järjetöntä, että kokonaista sukupuolta syytetään jostakin viasta. Kaikki inhimilliset paheet ja hyveet ovat tasan jaetut meidän kaikkien kesken; on enemmän tai vähemmän uteliaita miehiä samoinkuin naisiakin, ja näiden joukkoon — se on, vähemmän uteliaiden — toivon minäkin tulevani luetuksi!"

"Sepä olisi ikävä, armollinen rouva. Minun mielestäni ovat naiselliset pienet heikkoudet niin viehättäviä, että nainen, kadottamatta silti naisellisuuttaan, voi kernaasti myöntää niiden olemassa-olon; sillä minä pysyn mielipiteessäni: naisten tulee olla uteliaita ja hiukan turhamaisia ja…"

"Jatkakaa vaan! Luetelkaa kaikki ne synnit, jotka tekevät teidän naisihanteenne täydelliseksi!"

"Ja kiemailevia — epäloogillisia — vaihtelevia — oikullisia — kiihottavia…"

"Riittää jo, näen selvästi tuon kuvan edessäni: hermostunut nukke, jolla on linnun aivot — herkkusuu, kevytmielinen ja heikko."

"Eikö se ole ihastuttava kuva? Varsinkin kun herttaisten vikojen rinnalla suloiset avut tulevat mainituksi: ylhäisyys ja viehkeys, pehmeys ja hurskaus, ujous ja vaatimattomuus, lempeys, sääliväisyys, sulous, iloisuus, tunteellisuus —"

"Nyt te eksytte aivan toiseen lajiin, rakas kreivi. Teidän vikojen raskauttama ihanteenne esittää uuden ajan hermostunutta naista, jota vastoin teidän hyveellinen 'kaunosielunne' kuuluu viime vuosisadan loppupuolelle. Jos tahdotte nähdä nämä molemmat tyypit yhdistyneinä, niin miksikä ette samalla sepitä siihen hiukan Ranskan vanhaa hallitusmuotoa ja korista madame Neckerin salongissa leijailevaa naikkostanne kiemailevalla Pompadourlaastarilla?"

"Meidän aikanamme on vielä jäljellä joitakuita vanhan hallitusmuodon aikuisia naisia, jotka ovat vapaat kaikesta pompadourmaisuudesta. Ne ovat sen maailman arvokkaita edustajia, joka on jo häviämässä: vanhan ranskalaisen kohteliaisuuden ja vanhan ranskalaisen hengen vartijoita. Sellainen nainen on minun äitini sekä isäni täti, seitsemänkymmenenviiden vuoden vanha herttuatar Chauleuse."

"Kuulutteko te Faubourg-Saint-Germainin aatelistoon?"

"Aivan niin, armollinen rouva. Minun esi-isäni olivat mukana Vendéessa taistelemassa, ja yhä vieläkin on meidän sukumme laillisen kuningashuoneen uskollisia puolustajia."

"Ja te palvelette tasavaltaa?"

"Minä palvelen Ranskaa!"

"Tuollaista viisastelua en minä ymmärrä. Te palvelette määrättyä hallitusta, mutta ette halua mitään sen kiihkeämmin, kuin että sen sijalle tulisi toinen. Jos te asetatte 'isänmaan' käsitteen hallitusmuodon yläpuolelle, niin miten on mahdollista, ettei tuo tunne teissä ole niin voimakas, ettette kiinnittäisi huomiota muotoon?"

"Älkäämme mistään hinnasta maailmassa keskustelko politiikasta, armollinen rouva! Sellaisten aineitten ei pitäisi koskaan naisten huulia kosketella. Tosin monet sisaristanne ovat ohjanneet maansa politiikkaa, mutta he ovat tehneet sen silmiensä ja sydämiensä voimalla eikä valtiollisten keskusteluitten kautta. Sitä paitsi pitää teidän kaikkien — lukuunottamatta Louise Micheliä — olla aito-kuningasvaltaisia, koska te syntymästä saakka olette meidän kuningattariamme…"

"Siten kohteliaalla tavalla meiltä kielletään oikeus ottaa osaa järkevään keskusteluun ja lausua ilmi mielipiteemme, ja sillä tavalla te väitätte kohtelevanne meitä kuningattarinanne. Siitä en kuitenkaan tahdo teidän kanssanne kiistellä, herra de Trélazure, sillä minua ei laisinkaan haluta keskustella valtiollisista kysymyksistä eikä tuoda esiin omia mielipiteitäni. Minä rakastan teidän isänmaatanne, yhdentekevä mikä hallitusvalta siellä on voimassa. Olen viettänyt Parisissa elämäni kolme ihaninta vuotta."

"Kas siitä käy selville teidän parisilainen ääntämisenne, mikä kaiken aikaa on ihmetyttänyt minua, yleensä koko olentonne parisilainen sulous."

"Nyt te taaskin vetoatte ennakkoluuloihinne, kreivi. Ikäänkuin vain teidän kotikaupungissanne olisi kauniita ja komeita naisia… Te luulette, ettette voi vieraalle sanoa sen suurempaa kohteliaisuutta kuin että hän muistuttaa parisitarta, ja kuitenkin tämä kohteliaisuus samalla sisältää loukkauksen. Kaikkialla on olemassa enemmän tai vähemmän sellaisia naisia — villejä heimoja lukuunottamatta — joita te nimitätte parisilaisiksi."

"Wieniläinen on joka tapauksessa parisittaren lähin heimolainen.
Milloinka te olitte Parisissa, armollinen rouva?"

"Tulin sinne viisi vuotta sitten."

"Silloin olin minäkin siellä. Omituista, ettemme koskaan tavanneet toisiamme!"

"Me seurustelimme aivan eri maailmassa: Faubourg-Saint-Germain ei ollut meille avoinna."

"Oi, suoraan sanoen, minäkin olen varsin vähän liikkunut noissa juhlallisissa salongeissa Seinen tuolla puolen, minunkin maailmani oli aivan toinen… Siihen aikaan parhaillaan hävitin eräältä tädiltäni saamaani perintöä, ja liikuin piireissä, joissa yhtä vähän saatoin tavata omaisiani kuin teitäkään. Mutta teattereissa, kävelypaikoilla, kilpa-ajoissa olisi minun toki pitänyt tavata teitä!"

"Pienemmissä teattereissa me kävimme ani harvoin, kilpa-ajot eivät huvittaneet meitä lainkaan ja kävelypaikoilla… no, jos teidän olisi pitänyt muistaa kaikkien vastaantulijoiden kasvot —"

"On kasvoja, jotka ensi näkemältä tuntuvat jo tutuilta. Vaikkei niitä koskaan ennen ole nähnyt, ei edes unissaan, niin sittenkin tuntuu siltä, kuin näkisi taas jotain, jota ei pitkään aikaan ole nähnyt."

"Sehän kuuluu salaperäiseltä!"

"Mitenkä? Ettekö tekin olisi tuntenut sellaista, ikäänkuin muistaisitte jotain, jota ette koskaan ole nähnyt, ikäänkuin tuntisitte jotain, jota ette koskaan ole tuntenut?"

"Luultavasti kuitenkin jotain, jota kerran olette kokenut tai tuntenut — mutta unohtanut!"

"Mahdollisesti, mutta toisessa — henkimaailmassa!"

"Uskotteko te spiritismiin?"

"Pyöriviin pöytiinkö te tarkoitatte? Sellaisesta minä en koskaan ole välittänyt… vaikka, mitä magnetismiin tulee, niin siinä piilee jotain todellista, salaperäistä… Kerronpa teille joskus eräästä mielenkiintoisesta tapauksesta. On olemassa ihmeellisiä salaisia asioita, joita en uskalla tyhjäksi väittää, niinkuin materialistit tekevät… Minä, Jumalan kiitos, kuulun spiritualistiseen kouluun ja ylpeilen siitä. Tietysti tekin, armollinen rouva?"

"Me olemme onnellisesti sivuuttaneet poliittisen keskustelumme; emmehän me suinkaan aio vajota nyt filosoofisiin syvyyksiin?"

"Te olette tuhat kertaa oikeassa, armollinen rouva; älkää syöksykö minkäänlaisiin syvyyksiin, vaikka onhan niitä kauniitakin kuiluja olemassa — kukkien reunustamia, niinkuin tiedätte…"

"Kuilun partaalla on kammottavaa poimia kukkia, minä tyydyn kernaammin puutarhapenkereihin. Ei minun tee mieleni kurotella edes köynnösruusujakaan; en halua repiä rikki pitsihihojani!"

"Miten järkevää! Mutta jos teidän kerran tekee mielenne saada köynnösruusuja, niin taitatte te niitä sittenkin pitseistänne huolimatta."

"Meidän olisi sittenkin ollut viisaampi pysytellä politiikan tai filosofian alalla, kuin jutella tällaista lorun larua. Sanokaahan minulle, oletteko tyytyväinen puutarha-asuntoonne?"

"Jos välttämättä tahdotte näin äkkiä keskeyttää puheemme, armollinen rouva, niin kääntäkäämme se mielemmin johonkin mieluisempaan miten teidän tyttärenne jaksaa?"

"Daliako? Ah, katsokaahan, siinä paha missä puhutaan; tuossa pienokaiseni tulee!"

Puutarhapenkereeltä, ruokahuoneen kautta kiiruhti Dalia sisään ja hyökkäsi hengästyneenä äitinsä luo kietoen käsivarret hänen kaulaansa ja huomaamatta vierasta hän huudahti:

"Äiti, saanko mennä puutarhaan?… Englannin tuntini on lopussa ja tahtoisin leikitellä korpin kanssa."

"Vähän hiljempaa, Dalia", ja Daniela työnsi lempeästi pienokaisen luotaan.

Nyt vasta lapsi huomasi kreivin, joka ojensi hänelle kätensä.

"Bonjour, mademoiselle. — Me olemme näet jo vanhoja tuttuja, tästä aamusta saakka, neiti ja minä", sanoi kreivi kääntyen Danielan puoleen.

Pikku Dalia punastui ja laski kätensä kreivin käteen.

"Bonjour, monsieur!" Samalla hän piilotti kasvonsa äitinsä olan taakse.

Rouva Dormes kohotti päätä, joka yritti kätkeytyä piiloon ja käänsi sen kreivin puoleen. "Pitää katsoa ihmisiä silmiin kun puhuu heidän kanssaan, Dalia."

Oli kaunis näky, tuo nuori äiti ja hänen ihastuttava lapsensa, joka oli aivan hänen näköisensä. Kreivi katseli kumpaistakin hymyllä, joka ilmaisi syvää iloa ja ihastusta.

"Mikä pettävä yhdennäköisyys", sanoi hän; "varmaankin te Dalian ikäisenä olitte aivan tyttärenne näköinen, ja hän — mikä erinomainen onni — tulee vuorossaan teidän ikäisenään olemaan aivan teidän näköisenne. Vaaleat kutrit tummenevat, nenä pitenee, hymy muuttuu henkisemmäksi. — Miten vanha pikku neiti on?"

"Yhdeksän vuotta, monsieur."

Trélazure nousi.

"Minun on jo aika mennä", sanoi hän, "muuten ensimäinen käyntini venyy aivan liian pitkäksi."

"Naapurien kesken näin maalla ei tarvitse pitää niin tarkasti säännöistä kiinni", vastasi Daniela ystävällisesti. "Toivon oikein usein näkeväni teitä. Tahdotteko ylihuomenna syödä päivällistä luonani? — Kello seitsemältä!"

Kreivi kiitti kutsusta ja poistui.

Kreivin mentyä kutsui Daniela Ernestinen sisään ja käski hänen mennä pienokaisen kanssa puutarhaan; hän tahtoi olla yksin.

Hän nojasi päätään taakse, sulki silmänsä ja vaipui äskeisten vaikuttimien valtaan.

Todellisuus eroaa aina mielikuvittelusta. Kreivi Trélazure, johon hän juuri oli tutustunut, oli aivan toinen kuin se kreivi Trélazure, joka Wienissä oli herättänyt hänen huomiotaan ja jonka käyntiä hän näinä päivinä oli ikävöiden ja vavisten odottanut. Niin — ikävöiden ja vavisten, se hänen täytyi tunnustaa itselleen; tuntematon mies oli hänen haaveilunsa — vai miksi hän sitä nimittäisi? heräävän rakkauden esineenä — entäs tämä, johon hän nyt oli tutustunut? — Hän oli kerrassaan toinen. Hänen ilmeensä, äänensä, koko hänen esiintymistapansa oli hävittänyt monet niistä piirteistä, jotka olivat ominaisia hänen haavekuvalleen. Daniela tunsi ikäänkuin irtautuneensa jostakin kahleesta — hänen sydämensä oli jälleen vapaa. Heidän keskustelunsa kajahti yhä hänen korvissaan. Sen sävy oli osaltaan vaikuttanut tuohon vapautukseen; tuo joutava sanaleikki, tuo ajattelematon ja tunteeton pila… ei, tuo mies ei voisi tyydyttää häntä. Hänen henkinen piirinsä ei varmaankaan ollut laaja — sääty-, kansallisuus- ja monet muut ennakkoluulot sitä rajoittivat. — "Mutta toisaalta", tuumi hän itsekseen — "enkö minäkin yhtynyt samaan sävyyn? Ikävä kyllä olen jo siksi epäitsenäinen, että seuraan aina sitä puhetapaa, jota toinen käyttää; en voi koskaan pakottaa toista omaan sävyyni, vaan seuraan aina toisen mukana. Mutta kreivi Trélazure piti kiinni omasta tavastaan; minä mukauduin hänen mukaansa ja sama suhde tulee edelleen jatkumaankin; me tulemme aina pelaamaan sanapeliä keskenämme — tuskinpa silloin ainoakaan sana pääsee sydämestä tunkeutumaan suoraan sydämeen. — Rakastaneekohan hän minua? Onko hän kosiva minua — suostunenkohan minä hänelle? — Enpä usko! — Sittenkään en olisi pahoillani, jos hän rakastuisi minuun… Rakastuisi? Miten toista olisikaan, jos rakkauden tuli sulattaisi tuon ulkonaisen kimmellyksen, sielun jään! Mitenkähän silloin kävisi — enköhän jälleen joutuisi hänen pauloihinsa?" — Taaskin Trélazuren kuva, joka hetkeksi oli kadonnut, nousi hänen mielikuvituksensa eteen ja siihen yhtyi todellisen Trélazuren persoonallinen viehätys, hänen äänensä sävy, hänen hymyilynsä, ritarillinen käytöstapansa, hänen lämmin ja kirkas katseensa; kaikki tämä suli Danielan mielikuvituksessa yhteen yhdeksi kuvaksi, ja aivan uusi tunne kahlehti hetkeksi hänen hengitystänsä. Vain lyhyen hetken — yhtä lyhyen kuin salaman leimauksen… mutta se oli sittenkin aistimia huumaava salama… "Olenko sittenkin rakastunut?" kysyi hän tänä lyhyenä hetkenä itseltään. Syvä huokaus — ja mielikuva katosi. — "Ei, ei, päin vastoin," lopetti hän yksinpuhelunsa, "olen vapautunut; kreivi Trélazure ei miellytä minua!"

VIII

'Rakas Armand!' siten alotti Raoul de Trélazure seuraavana päivänä kirjeensä veljelleen.

Rakas Armand. Älä erehdy paikasta: nämät rivit ovat kirjoitetut 'Badenissa'; mutta kysymyksessä ei ole meidän rakas Badenimme Schwarzwaldissa, joka onnettoman sodan jälkeen on muuttunut meille kielletyksi ja halveksituksi maaksi, vaan Wienin lähistöllä oleva kylpypaikka, jonne olen asettunut seuratakseni kauniin lesken jäljessä, josta sinulle jo edellisessä kirjeessäni mainitsin. Muistathan 'Praterin naisen'. Eilen tein hänen tuttavuutensa. Suloinen nainen — henkevä kuin parisitar — joskin hän otti tämän kehumiseni epäarmollisesti vastaan enkä luule, että hän on mikään vaikeasti valloitettava linnoitus. Me emme yleensäkään — eikö totta, Armand, ole kohdanneet kovinkaan monta vaikeasti valloitettavaa linnoitusta? Ikäväksemme meidän täytyi kuitenkin nähdä Metzin antautuvan! — Oi, miten suurta tuskaa se yhä uudelleen tuottaa minulle, yksinpä silloinkin kun tahdon puhua iloisista asioista, niinkuin kauniista naisista yleensä ja nuorista leskistä erikoisesti. En tiedä voinkohan koskaan tointua tästä surusta! Minusta tuntuu, kuin koko maailma olisi joutunut uraltansa, sillä pitääkö sananparsi: 'Jumala suojelkoon Ranskaa' enää paikkaansa? No, kukapa tietää, mitä tulevaisuus vielä helmassaan kantaa! Puhukaamme sillä välin toisista asioista ja etenkin sinun naima-aikeestasi. Ettäs sinä, nuorempana, ensiksi antaudut sen ikeen alle, ei oikeastaan ole niinkuin pitäisi olla, mutta minä en tunne vähintäkään halua vielä lopettaa nuorenmiehen päiviäni; olet siis tehnyt aivan oikein kun et jäänyt minua odottamaan, sitä suuremmalla syyllä kun sinulle tarjoutui niin erinomainen naimiskauppa kuin mademoiselle de Cheslayn kanssa. Puolen miljoonan frangin myötäjäiset, lukuunottamatta 'toiveita', sen lisäksi kaunis vanha nimi ja hiukan kauneutta — lähettämäsi valokuva miellytti minua suuresti —; vain ikä — kolmekolmatta vuotta — tuntuu minusta hiukan sopimattomalta; koska et itse ole vielä kolmeakymmentäkään vuotta, pitäisi sinun naida nuorempi. Minä en koskaan huolisi kahdeksaa- tai yhdeksäätoista vuotta vanhemmasta tytöstä; muutamassa vuodessa, oltuaan mukana maailmassa, kadottavat meidän tyttömme jo liiaksi sitä perhospölyä, jota luostareissa sirotetaan heidän sieluihinsa. Nuoruus on mielestäni morsiamen tärkein ominaisuus — ominaisuus on itsestään selvä ehto — sen lisäksi pitää olla vielä sulavuutta, hurskautta, impeyttä, iloisuutta, ja minä oletan, että tuleva kälyni omistaa kaikki nuo avut. Tosin on meillä kovin vähän tilaisuutta oppia tuntemaan tulevaa vaimoamme, kun avioliitot solmitaan kolmannen välityksellä ja hakkailu — se on jokapäiväiset kukkalähetykset ja sovinnaiset vieraskäynnit — alkavat vasta itse kihlauksen jälkeen. Tätä viimeistä tilannetta, jossa sinä tällä hetkellä olet, minä suuresti kadehdin. Voinko saapua häihisi, sitä en vielä voi varmaan sanoa; joka tapauksessa koetan saada lomaa. Sitä paitsi tekisi minulle kovin hyvää saada jälleen vahvistua hiukan Parisin ilmassa, sillä vaikka Wien, niinkuin usein olen kertonut sinulle, onkin varsin hauska paikka ja seuraelämä hyvin vilkasta, niin en sittenkään voi irtaantua siitä tunteesta, että kaikki, mikä ei kuulu meidän maahamme, on enemmän tai vähemmän moukkamaista, ja kuitenkin wieniläiset ovat vähinten villit kaikista maapallon asukkaista. Mutta kieli, hyvä ystävä! Olet kai yhtä mieltä minun kanssani siitä, että on olemassa vain yksi kieli ja että nuo pureskelevat piikivet, joiden välissä suhuäänet sähättelevät ja jotka muodostavat sellaisiakin sanoja kuin chtriquechtroumff (sukankudin), eivät kelpaa muuhun kuin pyytämään hapankaalia ja olutta tai esittämään pitkiä, ikäviä esitelmiä moi- (minä) tai non-moi (en minä) käsitteestä. Olen yrittänyt opetella tuota sotkua, mutta kärsivällisyyteni loppui varsin pian; niinpiankuin pääsin niin pitkälle, että kykenin lausumaan sanan chtriquechtroumff jätin opiskelun sikseen. Onneksi Wienin hienosto puhuu paremmin tai huonommin ranskaa, ja monet naiset, joihin tässä maassa olen tutustunut, ovat osoittaneet kykenevänsä varsin somasti lausumaan: je t'aime (rakastan sinua).

Mutta aikomukseni oli myös puhua kanssasi vakavista asioista. Sanomalehdistä näen, että rakkaita isiämme uhataan karkoittaa Rue des Postes'in varrelta. Sinä joka liikut itse Parisissa ja piireissä, joissa ollaan selvillä kaikesta, voit sanoa minulle, onko tämä vain radikalisen puolueen turhaa touhua vai onko siinä todellakin jotakin perää. Olisihan se surkeaa, jos meidän onnettomat maamiehemme antautuisivat jälleen kaikkiin vallankumouksen kauhuihin; eivätkö he ole saaneet jo tuntea loukatun Jumalan kuritusta? Suo anteeksi, minä käytän tässä puhetapaa, joka soveltuu parhaiten vanhollisen sanomalehden johtokirjoituksen sävyyn — sellaiseen toimeen on meillä Jumalan kiitos kyvykkäämpiäkin miehiä eivätkä he kaipaa kirjallisuuteen tottumattoman, rakastuneen maailmanmiehen apua. Sillä rakastunut minä olen jälleen — sen olet kai jo minun kirjeistäni huomannut, eikö totta? Hänessä on jotakin aivan erikoisen viehättävää, tuossa Danielassa — kaunis nimi — hänen silmissään on jotain säkenöivää, hänen hymyssään jotain tenhoavaa, hänen vartalonsa ääriviivoissa jotain huumaavaa, mikä on kokonaan lumonnut minut. Hänen kuvastaan en voi irtaantua viideksi minuutiksikaan. Oikeastaan on se järjetöntä, että kolmenkymmenenkahden-vuotias mies, joka on rakastanut jos jonkinlaisia naisia, nyt aivan äkkiä on rakastunut kuin koulupoika, joka viettäessään kesälomaa setänsä luona kirjoittaa huokaavia kirjeitä itseään vanhemmalle serkulle. Onneksi en vielä ole niin pitkällä, että sepittäisin runoja, mutta joka hetki yllätän itseni huokaamasta. Ylihuomiseksi on hän kutsunut minut luokseen päivällisille — toivottavasti kahden hänen kanssaan.

Hyvästi, rakas Armand, laske kunnioittavat terveiseni morsiamesi jalkojen juureen ja annahan jälleen kerta kuulla itsestäsi.

Oma veljesi Raoul.'

Sillä välin kuin Danielan ihailija purki täten veljelleen sydäntänsä, istui hän itse pienokaisensa koulupöydän ääressä ja kuunteli Franz Sternin ensimäistä opetustuntia.

Dalia pelkäsi hiukan uutta opettajaansa. Tähän asti oli äiti yksin opettanut häntä, ja mustapartainen professori teki häneen valtavan vaikutuksen. Kuitenkin hän vastasi Sternin kysymyksiin varsin järkevästi, joskin vapisevalla äänellä.

"Niinkuin näen, armollinen rouva", sanoi Stern tunnin lopulla, "on oppilaani teidän johdollanne jo alkanut oppia ajattelemaan."

"Dalia on perinyt isältään paljon luonnollista ymmärrystä; myöskin hänen iso-isältään äidin puolelta on hän voinut samaa periä; isäni on viisaimpia miehiä mitä tunnen. Dalia, älä siis tuota häpeää esi-isillesi, heiltä sinä olet saanut helppoutesi oppia, sinun tulee nyt omasta puolestasi vain olla ahkera ja innokas."

"Tahdon tehdä parastani, äiti", vastasi pienokainen iloinen ilme silmissään.

"Oma kultani!" huudahti nuori äiti, eikä hän malttanut olla suutelematta Dalian poskea. "Suokaa anteeksi", hän kääntyi Sternin puoleen, "minä häiritsen opetusta, mutta me olemme kaksi kuhertajakyyhkystä, Dalia ja minä, ja kun hän sanoo tahtovansa tehdä parastaan ja opiskella oikein ahkerasti, niin pidän hänestä vielä kahta vertaa enemmän kuin ennen!"

"Miten hyvin minä sen ymmärrän, armollinen rouva! Minä kohtelen Affiani aivan samalla tavalla, milloin tahansa olen valmis häntä hyväilemään… Suurimman ilon tuottaa hän minulle myöskin ahkerasti opiskelemalla. Ei mikään ole vanhemman silmälle sen mieluisempaa kuin nähdä lapsen sielun heräävän ja varttuvan. Toivon ja uskonkin varmasti, että Affini saa vielä jotain erikoista aikaan!"

"Ja tekisikö se teidät onnelliseksi?"

"Täydellisesti. Minun kunnianhimoni kohdistuu vain poikaan. Mutta tunti on jo lopussa ja minä pidätän teitä —"

"Ette ensinkään — jääkää vielä hetkeksi, jos ennätätte. — Dalia, sinä voit mennä Ernestinen luo."

Pienokainen, hyvillään tästä lupauksesta, suuteli äitiään, sanoi jäähyväiset opettajalleen ja juoksi ulos huoneesta.

Daniela astui viereisen huoneen ovelle.

"Tulkaa tänne", sanoi hän Sternille, "täällä on hauskempi jutella."

Stern seurasi hänen järjissään saliin. Daniela kävi istumaan tavalliselle paikalleen, ja Franz emännän pyynnöstä samaan nojatuoliin kuin eilenkin.

"Me keskustelimme siis teidän kunnianhimoisista suunnitelmistanne poikanne suhteen", alkoi Daniela puhua ottaen käteensä viereiseltä pöydältä käsityön ja alkaen ommella; "minkä alan te olette hänelle valinnut?"

"Minä toivoisin, että hänestä tulisi kirjailija. Hänellä näyttää olevan suuret lahjat siihen suuntaan, hänen aineensa ovat useinkin oikeita tyylinäytteitä. Eikä hänen sitä varten tarvitse opiskella missään teknillisessä korkeakoulussa, konservatorissa eikä yliopistossa; ainoa välttämätön koulu kirjailijalle ovat kirjat ja maailma."

"Mistä se johtuu, ettette te itse…"

"Minulla ei ole siihen aikaa, armollinen rouva. Minun on ennen kaikkea pakko elättää meitä molempia ja sitä paitsi olen niin tottunut siirtämään kaikki kunnianhimoiset unelmani poikaani, että käytän kaikki tietoni ja ajatukseni vain hänen opetukseensa. Hän on niin sanoakseni se säästökassa, johon minä panen kaikki henkiset rahani ja kultaiset toiveeni. Tosin minä parastakin aikaa kirjoittelen pientä teosta, mutta se ei saata minua kirjailijoiden pariin; se käsittelee vain opetusalaa. Se asia on lähinnä sydäntäni. Opetustoimi on kylvämistyötä; seuraava sukupolvi kantaa hedelmän. Eikö kylvö oikeastaan olekin tärkeintä koko maanviljelyksessä?"

"Mitä? Ei vain isänä, vaan myöskin ihmisenä te unohdatte niin kokonaan nykyhetken, että teidän mielestänne tulevan polven edistys on nykyhetken oloja tärkeämpi?"

"Totta tosiaan, armollinen rouva, minä olen suuri tulevaisuuden ystävä ja vieläkin herkkäuskoisempi tulevaisuudentoivoja!"

"Siis edistysperiaatteiden kannattaja? Miten tuo minua miellyttää, sillä se tuo mieleeni kaikkein kauneimmat periaatteet, joista miehelläni oli tapana puhua. Hänkin oli innokas edistyksen harrastaja ja puhui yhtä suurella innostuksella 'paremmasta maailmasta' kuin kiivastelevat papit, sillä erotuksella vain, ettei hän uskonut sen toteutuvan tulevassa elämässä haudan tuolla puolen, vaan täällä maan päällä joskus tulevaisuudessa. Ja saman periaatteen mukaisesti te tunnette siis suurempaa mielenkiintoa lapsuutta — nimittäin tulevaa ihmispolvea — kohtaan kuin nykyajan ihmisiä?"

"Aivan niin, armollinen rouva. Olen vakuutettu siitä, että meidän poikamme ja tyttäremme tulevat olemaan koko lailla paremmat ja viisaammat kuin me, huolimatta niistä tavattomista ponnistuksista, joilla nykyinen polvi — kasvatuksen nimessä — koettaa pidättää tulevaa polvea omalla tasollaan. Koko se tapa, jolla nykyään tahdotaan vakuuttaa, että vanhat tiedot sisältävät koko totuuden, on niin varma, että se jo alusta alkaen pystyttää piikkiaitauksen jokaisen uuden ajatuksen ympärille. Ajattelemisen ja tutkimisen — meidän kehityksemme molempien tärkeimpien välineiden — sijalle asetetaan väkipakolla kuuleminen ja uskominen, oppilaan henkinen tuotantovoima veltostuu sen kautta tai jää kokonaan kehittymättä, sokea jäljittely tappaa kaiken itsenäisen ajatuksen. Mitä tarunomaisempi oppi, sitä suurempi kunnioitus sitä kohtaan, sitä käskevämpi opetussävy. Opiskelun korkeimmaksi päämääräksi asetetaan aina vain kysymyksessä olevan aineen käsittely, eikä koetetakaan etsiä mitään uutta ainesta. Ihminen, joka tietäisi kaiken sen, mitä maailmassa opetetaan, olisi tosin etevä tiedemies, mutta hän ei olisi vähimmälläkään tavalla edistänyt ihmishengen yleistä kasvua. Tuleva elämä, josta te äsken puhuitte, armollinen rouva, se tuleva elämä, joka näyttelee niin suurta osaa uskonto-opetuksessa, on myöskin olemassa tieteen maailmassa; sen hyväksi on työskenneltävä, se olisi oikea opetusmoraali. 'Vähän me osaamme ja vähän me olemme kokeneet' — niin pitäisi kunkin opettajan katederistaan julistaa — tulevassa elämässä on pelastuksemme, nimittäin meidän nykyisen tietoisuutemme tuolla puolen; pyrkikäämme siihen; käyttäkäämme kokemuksiamme vain rohkean eteenpäinpyrkimisen lähtökohtana, teroittakaamme ajatustamme, kerätkäämme, mitä nykyelämä meille tarjoo, mutta alati vain tulevainen elämä silmiemme edessä!"

"Oletteko lukenut Victor Hugon L'Ane nimistä teosta", kysyi Daniela.

Stern vastasi kieltävästi.

"No, siinä te löydätte samaa halveksumista kaikkea pedanttista kirjainoppia kohtaan kuin mitä te itsekin näytätte tuntevan. Tahdotteko saada kirjan lainaksi, se puhuu aivan kuin teidän omasta sydämestänne? Hallitsetteko ranskaa siksi hyvin, että voitte nauttia Hugon runoista?"

"Kyllä. Nuoruudessani luin yhtä paljon ranskaa kuin saksaakin."

"Entäs nykyään?"

"Nykyään minulla ei ole siihen tilaisuutta. En voi ostaa paljon kirjoja ja vielä vähemmän voin tilata ulkomaalaisia lehtiä. Rahan puute on sittenkin varsin ikävä asia," lisäsi hän hymyillen, "ja on väärin pitää niitä ihmisiä, jotka valittavat tätä seikkaa, kehnoina luonteina, ikäänkuin eivät tuhannet jalot nautinnot, joille kehnot luonteet eivät ole lainkaan vastaanottavia: hyvät kirjat, kauniit kuvat, laajat matkat vaatisi myöskin rahoja… Mutta raha yksin ei tee ihmistä onnelliseksi, niinkuin berliniläiset sanovat — täytyy myös omistaa rahaa!"

"No, rakas herra Stern, minun pieni kirjastoni on aina teidän käytettävänänne, siellä te löydätte muutamia ranskalaisia kirjoja, muun muassa pari vuosikertaa Revue des deux Mondesta, jotka varmaankin huvittavat teitä."

"Kiitän teitä sydämestäni, armollinen rouva. Iloitsen todellakin saadessani jälleen tehdä ranskalaisten kirjailijoiden tuttavuutta; olen aina kernaasti heitä tutkinut."

"Minäkin olen ahkerasti lukenut ranskalaista kirjallisuutta. Olen viettänyt useita vuosia Parisissa, ja mieheni keräsi salonkiimme etevimmät sekä kirjallisuuden että taiteen edustajat, niin että jouduin keskelle heidän rientojansa ja tutustuin kaikkiin päivän kysymyksiin. Meidän kodissamme kävivät sellaiset miehet kuin Dumas, Littré, Renan, Doré, Broglie, Gounod, Paul de Cassagnac, Sarcey…"

"Miten erilaisia — luulisipa melkein vihamielisiä elementtejä!"

"Eikö totta? Mutta Ranskassa, omituista kyllä, eivät mitä erilaisimmat mielipiteet ja vastakkaisimmat uskonkäsitteet kirjailijoiden kesken rakenna minkäänlaisia rajoja. Yhdentekevää onko klerikaalinen vai romanttinen mielipiteiltään, vapaa-ajattelija vai realisti, yksi side liittää kaikkien näiden aatteiden edustajat yhdeksi veljeskunnaksi, ja tämä side on kyvykkäisyys. Ja yleisökin kunnioittaa samalla tavalla kykyä; kaikkein hartainkin kristitty kunniottaa Renanin nerollisuutta, kaikkein vapaamielisinkin tasavaltalainen ihailee Louis Veuillot'n voimakasta tyyliä. Kauneimman kuvan tästä yhteensulautumisesta antaa meille Akatemia; en koskaan laiminlyönyt tilaisuutta olla uuden jäsenen vastaanottojuhlassa läsnä."

"Minä en ihaile yhtä suuressa määrässä kuin te tätä kaikkien kykyjen kunnioittamista, sillä en usko sen johtuvan puolueettomuudesta, vaan pikemmin pintapuolisuudesta ja turhamaisuudesta; kaksi vikaa, joita suurinkaan ranskalaisystävä ei voi kieltää gallialaisiksi luonteenominaisuuksiksi."

"Suokaa anteeksi, olen tuntenut useitakin ranskalaisia, jotka eivät ole olleet turhamaisia eivätkä pintapuolisia. On paljonkin perinpohjaisia ja vaatimattomia —"

"Tietenkin, armollinen rouva, varmaan on monia tuhansiakin sellaisia olemassa; minä puhuin vain kansallisluonteesta. Se on monien yksityisten luonteiden yhteistulos, ja siinä nuo molemmat viat pistävät eniten silmään. Ne ilmenevät juuri siinä ylemmyydessä, josta ranskalainen henkevyys kerskailee, siinä loistavassa keveydessä, josta se ylpeilee ja joka sen mielestä seisoo kaikkien muiden kansojen 'raskasta' ajatustapaa niin paljon korkeammalla."

"Te olette oikeassa — se on itsetunnustettua itserakkautta ja omahyväistä kevytmielisyyttä. Mutta millä tavalla teidän mielestänne nämä molemmat viat tulevat esiin yleisessä kyvykkäisyyden ihailussa?"

"Kun joku osoittaa hyväksymistään puheelle, joka puolustaa sellaista mielipidettä, jota hän ei itse pidä oikeana, niin on tämän puheen kaunopuheinen loisto vain hurmannut hänet, mutta siinä käsitelty ajatus ei ole tehnyt häneen minkäänlaista vaikutusta; sillä jos hän kaikesta huolimatta väittäisi puhujan — tai kirjoittajan — olevan väärässä, niin hän unohtaisi loistavan muodon arvostellessaan esitettyä aatetta. Kirjallinen teos ei ole mikään taituruudennäyte — olkoon se miten taitavasti hyvänsä sommiteltu, niin on tekijän tarkoitus ensi sijassa sittenkin saavuttaa tunnustusta aatteilleen. Se joka tuo esiin jonkun väitelmän, tahtoo saada yleisönsä vakuutetuksi sen oikeudesta, eikä niinkuin silmänkääntäjä kuulla kättentaputuksia. Miten suuri kyky! — miten joustava esitys ja täyteläinen ääni! — itse sävellys oli tosin keskinkertainen, mutta esitys kerrassaan suurenmoinen! Sellaiseen arvosteluun voinee konsertinantaja tyytyä, — mutta jos jostakin kirjallisesta teoksesta sanotaan: 'Mikä suuri kyky — mikä erinomainen tyyli — mikä voima — esitetyt aatteet tosin ovat hölyn pölyä — mutta kirjoitustapa todellakin mestarillinen', niin ei sellainen arvostelu voi tyydyttää kirjoittajaa — olkoon, että hän on yhtä turhamainen kuin hänen yleisönsäkin — sillä ei mitään muuta kuin turhamielisyyttä ole tuollainen hyvä-huuto, jota kevytmielinen yleisö alentuvasti tuhlaa jokaiselle kyvylle, tapa osoittaa vapaamielisyyttään — olla arvostelussaan muka suvaitsevainen. Ja tällainen käytös on perusteeton myös sen vuoksi, koska useimmat ottavat huomioon ainoastaan taideteoksen muodon, koska sisällys yhtä vähän pitää yhtä heidän oman mielipiteensä kanssa kuin on sitä vastaankaan — siitä yksinkertaisesta syystä, ettei heillä ole mitään varmaa mielipidettä. Yleensä hyvin harvat ihmiset — ei ainoastaan ranskalaisten parissa, vaan koko maailmassakin — tietävät, mitä he ajattelevat."

"Ajatteleminen vaatii varsin suurta ponnistusta, hyvä herra professori, ja kuinka monella meidän aikanamme on siihen aikaa! Kulukoon naisten aika seuraelämään, pukujen huolehtimiseen tai taloudenhoitoon — miesten urheiluun tai liikeasioihin — melkein kaikkien aika on niin täpärällä, ettei heillä ole tilaisuutta ajatella. Tietenkin turvaudutaan silloin, jos tekee mieli lausua ilmi mielipiteensä — valmiisiin mielipiteihin ja —"

"Valmiisiin mielipiteihin? — Mutta, armollinen rouva, sehän on ennakkoluulojen määritelmä."

"Eivätkö sitten ennakkoluulot ole kaikkein mukavimpia ja nopeimmin saavutettuja mielipiteitä?"

Vielä puolen tuntia he siten juttelivat yhdessä, tuntien tällä kertaa, samoinkuin edelliselläkin, että heidän mielipiteensä ja harrastuksensa kävivät ilahduttavassa määrässä yhteen.

Äkkiä professori nousi tuoliltaan.

"Totta tosiaan, armollinen rouva", sanoi hän, "olenpa kovin rohkea. Te olette siksi hyvä, ettette näytä minua ovelle, mutta varmaankin on seurani jo tuntunut teistä rasittavalta. Suokaa minulle anteeksi…"

"Te erehdytte, herra Stern; minulla ei ole teille mitään anteeksi annettavaa, päin vastoin on minulla syytä kiittää teitä hauskasta seurasta, ja mieleeni on juolahtanut eräs tuuma… Niinkuin huomaan, on meillä molemmilla iloa keskinäisestä ajatustenvaihdosta, ja jotta voisimme helpommin vapautua turhista muodollisuuksista ja jotta teidän ei tarvitsisi, keskusteltuamme puolisen tuntia, tuntea omantunnonvaivoja, tahtoisin tehdä teille seuraavan ehdoituksen: Tyttäreni opetustunnin jälkeen te joka kerta uhraatte myös minulle tunnin verran aikaa — olette minunkin opettajani."

"Mitäpä minä voisin opettaa teille, armollinen rouva? Te tunnutte minusta joka suhteessa niin täysin oppineelta!"

"Oi, se on erehdys; minulla on hyvin vähän tietoja. Ja joskaan teidän ei tarvitse opettaa minulle aakkosia, niin voi minulla sittenkin olla teistä hyvin paljon hyötyä. Minun laitani on kuin diletantin, joka soittaa varsin siedettävästi pianoa ja pyytää taiteilijaa kanssansa soittamaan nelikätisesti; lukemaan yhdessä suoraan lehdestä. Te suosittelette minulle kirjoja luettavaksi, minä suosittelen teille omiani; me luemme niitä yhdessä ja keskustelemme luetun johdosta — ja teemme sen pedanttisen tarkasti; tervehdyskäynnit tulevat laiminlyödyiksi, mutta sensijalle astuvat tunnit. Suostutteko siihen?"

"Suurella ilolla, armollinen rouva!"

"Siis Dalian tuntien jälkeen ja samoilla ehdoilla kuin nekin: tiistaisin, torstaisin ja lauvantaisin yhdestätoista kahteentoista?"

"Se on sovitettu!"

IX

Seuraavana sunnuntaina tarjosi puisto päivällisen aikana loistavan näyn. Badenin kylpylaitoksen soittokunta soittaa joka päivä kello kahdestatoista yhteen ja sitä paitsi kahdesti viikossa illalla. Eniten suosittu aika, jolloin kylpyvieraat keräytyvät puistoon, on sittenkin — helteisimpänäkin aikana — sunnuntai- ja pyhäpäivä-aamupuoli! Silloin koko Baden on miehissä koolla, sen lisäksi saapuu paljon vieraitakin Wienistä.

Prater pienessä koossa on Badenin puisto kolmine vierekkäin kulkevine lehtikujineen, joihin edestakaisin aaltoileva ihmisjoukko on keskittynyt; keskimäisin kujanteista on levein, molemmat sivukujat kapeammat. Harvoin joku kävelijä eksyy puiston kaukaisemmille käytäville. Lehtikujanteitten sivuilla on penkkejä, jotka sunnuntaisoiton aikana aina ovat täynnä väkeä. Ei kukaan istu kuitenkaan koko aikaa, vaan jokainen käy vuoron perään jalottelemassakin. Siten kaikki näyttelevät tässä näytelmässä sekä tarkastelijan että tarkastuksen alaisen osaa. Tämä sopii varsinkin naisiin, jotka tahtovat näyttää pukuja ja kauneutta. Puisto tekeekin tavallaan tanssisalin vaikutuksen. Samoinkuin tanssisalissa komeapukuiset naiset istuvat pitkin seiniä odottaen herroja, jotka vievät heidät tanssiin, niin istuvat täälläkin koreapukuiset naiset puitten alla odottaen tuttujen herrojen tuloa, jotka asettuvat penkkien eteen seisomaan ja keskusteltuaan hetken aikaa siirtyvät seuraavan penkin luo. Mitä taajempi herraryhmä kunkin naisen edessä on, sitä tyytyväisempi hän on, aivankuin tanssisalin suosituin tanssijatar. Mutta vieläkin mieluisempaa kuin tämä penkin piiritys on saada saattajan kävellessään lehtikujannetta edes ja takaisin; sillä ensiksikin kävelevät herrat vain mielitiettynsä rinnalla, jota vastoin he hetkeksi jäävät keskustelemaan kaikkien tuttaviensa kanssa penkkien ääressä, ja toiseksi saa kuljettaa mukanaan näitä voitto-orjiaan kaikkien vaanivien kilpailijoittensa penkkien ohitse. Kun siinä määrin ihailtu Badenin kaunotar kulkee edestakaisin keskikujannetta pitkin, liittyy hänen oikealle ja vasemmalle puolelleen niin paljon husaareja ja rakuunoita, ettei laaja ryhmä yritäkään kiertää sivukäytävän kautta, vaan jää kokonaan kävelemään keskitielle.

Tuona sunnuntaina siis — oli helluntai — näytti puisto tavattoman loistavalta. Kun Daniela kreivitär Barthenin seurassa ajoi paikalle, ei kello vielä ollut kahtatoistakaan, ja kaikkialta saapui kävelijöitä suurin joukoin. Mutta sittenkin löysivät molemmat naiset helposti tyhjän sijan eräällä penkillä. He olivat saapuneet paikalle suoraan messusta, joukosta puuttuivat siis vielä kaikki ne, jotka jalan tulivat kirkosta sekä ne, jotka vähää vailla kaksitoista saapuivat junalla Wienistä.

Oli kuuma kesäpäivä, mutta kukkivien, vanhojen puiden siimeksessä oli täysin suojattu auringonsäteiltä; ne tunkeutuivat vain vaarattomina valojuovina tiheiden lehvien lomitse ja kisailivat lehtien varjojen välissä tiellä, kohottaen siellä täällä upseerien univormujen ja naisten kirjavien pukujen kullan kiiltoa ja loistoa.

Nyt orkesteri alkoi soittaa iloista polkkaa. Pitkä jono ajoneuvoja pysähtyi puiston portille, joukossa oli hovivaunutkin, joista kaksi nuorta arkkiherttuaa kenraalinunivormuissa astui alas. Pian kaikki penkit täyttyivät, ja lehtikujissa alkoi liikehtiä. Vaistomaisesti jokaisen kirkkaissa silmissä tai ystävällisessä hymyssä kuvastuu juhlailoa. Puheen hälinä ja tervehdysten humina sekaantuu lintujen lauluun ja polkansäveliin; kaukaa loistavasta tungoksesta pistää esiin jonkun suositun naisen tai herran vartalo, ja äkkiä polkan sävelistä kajahtaa korviin ikäänkuin hivelevä rakkauslaine… se on, kaikkien niiden korviin, jotka ovat nuoria ja kauniita ja huolettomia, ja niitä vartenhan tällaiset juhlat ovatkin aiotut; toiset — vanhat, rumat huolten painostamat, he pysyttelevät joko poissa tai muodostavat vain liikkumattoman taustan loistavalle kuvalle; tanssisalin, huviretken, badenilaisen puiston todellinen elämä sykkii vain niiden suonissa, jotka ovat tuoneet mukanaan nuoruutta, ilomieltä ja rakastumista ja joiden janoava turhamaisuus voi toivoa voittavansa yleistä ihailua.

"Miten kaunis te tänään olette, Daniela!" kreivitär Barthen ei malttanut olla sanomatta seurakumppanilleen.

Nuori rouva oli todellakin ihastuttavan näköinen. Hänellä oli yllään valkea musliinipuku, jonka pitsien alta pilkisti sinipunertava vuori. Vain hänen terve hipiänsä ja poskiensa hempeä pyöreys saattoi sietää täydessä päivänvalossa siksi vaarallisia värejä kuin valkeaa ja sinipunervaa. Vaalean olkihatun alta pilkistivät seljakukat esille, kaulaa ympäröi ametistiketju, samantapaiset käädyt olivat kierretyt ranteille, pitkien hansikoiden päälle, ja valkean päivänvarjonkin kahva oli ametistiä. Ilmassa väreilevä iloisuus kuvastui parhaiten hänen loistavissa silmissään ja iloisessa naurussaan; saattoi selvästi nähdä, että hän iloitsi elämästä. Jo muutamat ihailijat lähestyivät häntä, ja puiston portilta saakka hän tunsi Trélazuren kookkaan vartalon. Ilokseen hän huomasi, että hänen sydämensä alkoi sykkiä heti, kun hän oli nähnyt hänet.

"Minä rakastan häntä siis sittenkin!" iski ajatus hänen mieleensä, ja polkka-akordit kajahtelivat onnensävellajissa. Paroonitar Rimmersperg ja hänen tyttärensä lähenivät Danielan penkkiä ja pysähtyivät hänen luokseen. Giulietta oli erittäin edukseen. Vaaleanpunainen puku kohotti täyteläisen vartalon ja hienojen vyötäisten piirteitä; hänen suuret silmänsä säihkyivät mustien kulmakarvojen alla.

"Hyvää päivää, paroonitar, hyvää päivää, Giulietta", sanoi Daniela puristaen heidän käsiään, "ettekö tahdo käydä meidän luoksemme istumaan? Täällä on vielä sijaa."

Kreivitär veti suunsa viistoon, kun Danielan pyyntöä seurattiin, sillä hän ei pitänyt Rimmerspergeistä; tytär oli hänen mielestään liiaksi silmiinpistävä, ja äiti, niinkuin hän sanoi, "liian jokapäiväinen".

"No, Giulietta, tuleeko huviretkestä tosi?" kysyi Daniela.

"Tietysti tulee, ylihuomenna me lähdemme. Oletteko ehkä muuttanut mieltänne ja tulette mukaan? Rakas rouva Dormes, olisipa se hauskaa!"

"Oi, tulkaa mukaan, rouva von Dormes", toisti äiti; "kaikki osaanottajat ovat hyvin 'komilfo.' Kaksi kreiviä ja muut kaikki 'vonneja'… Walakkilainen ruhtinatar ei tosin ole luvannut tulla, mutta kaikki muut ovat vonneja'."

"Silloinhan minä heittäisin synkän varjon keskelle tätä aatelista valomerta, sillä enhän minä ole mikään 'von'", sanoi Daniela hymyillen.

Paroonitar Rimmersperg nolostui.

"Te laskette leikkiä, rakas rouva von Dormes, olettehan tekin hyvin komilfo. Muuten, mitä minuun tulee, niin en lainkaan ole aatelisvaakunasta ylpeä, koska olen syntyperältäni porvarillinen, josta, ikävä kyllä, kaikki korkealentoiset, ylpeät aateliset antavat minun kylläkin tuntea. En väitä sitä kreivitär Barthenista, joka aatelisnaisena voisi olla hyvinkin ylpeä ja kuitenkin on liittynyt teidän parhaaksi ystäväksenne ja kohtelee minuakin tuttavanaan."

"Mutta rakas paroonitar…" yritti kreivitär.

"Mutta kreivinna, joka asuu meidän naapurinamme", jatkoi paroonitar, "tiedättehän tuo vanha hovinainen, jolla on kolme koiraa — hän ei ole vastannut lainkaan käyntiini."

"Olikin aivan turhaa, äiti", sanoi Giulietta, "käydä häntä tervehtimässä."

"Menimmehän me myös naapureina rouva von Dormesin luo, eikä se ollut turhaa. Ellei tee tuttavuuksia, niin ei ole helppo saada nuorta tyttöä naitetuksi!"

"Minulla on kunnia, armollinen rouva" — "Hyvää huomenta, hyvät naiset" — "Sallitteko, rouva Dormes, minun esitellä teille toverini" — "Tekin tänään täällä, armollinen rouva?"… ja hetken kuluttua seisoi viisi, kuusi herraa penkin ympärillä. Orkesteri soitti "Iltatähteä" Tannhäuseristä, pilvi pimensi auringon; paroonitar Rimmersperg sekaantui typerällä tavalla yleiseen keskusteluun, joka itsessäänkin jo oli typerää; viereiselle penkille oli käynyt eräs parhaissa pyhävaatteissaan prameileva perhekunta istumaan, kaikesta päättäen wieniläisiä ramukauppiaita; sanalla sanoen Danielan iloinen mieliala katosi. — Mutta alakuloinen laulu, musta pilvi, typerä keskustelu ja ramukauppiasjoukko olivat ehkä sittenkin siihen aivan viattomia; luultavasti alakuloisuus johtui vain siitä, ettei eräs ollut vielä lähestynyt hänen penkkiään, vaan pysytteli rouva Lacherin, tuon tunnetun — joskaan ei julmaksi tunnetun — koketin luona.

Pilvi katosi pian. Kun rouva von Lacher seurueineen lähestyi Danielan penkkiä, erkani Trélazure toisista ja astui nopeasti Danielaa kohti.

"Tekin kerta täällä, rouva? En ole koskaan ennen nähnyt teitä puistossa!"

"Minun on tapana vain sunnuntaisin tulla tänne — eikä aina silloinkaan. Sallikaa että esitän teidät naapureillemme, — rouva ja neiti Rimmersperg ja ystävättäreni kreivitär Barthen — kreivi Trélazure!"

Keskustelu oli yleistä, joskin hiukan hidasta; sillä ottamatta lukuun Danielaa itseään ei kukaan muista puhunut kylliksi hyvin ranskaa, jotta keskustelu olisi sujunut helposti. Varsinkin äiti Rimmersperg oli tuomittu vaitioloon, ja hän se myöskin ehdoitti:

"Emmekö voisi lähteä hiukan kävelemään?"

Daniela oli suostuvainen.

Trélazure astui hänen rinnallaan. Orkesteri soitti poutpourriaa Rigolettosta; aurinko paistoi jälleen kirkkaasti. Daniela oli taaskin iloinen mieleltään, hänen seurakumppaninsa katse ja ääni ympäröi häntä ikäänkuin hyväillen, ja joskin hän puhui aivan jokapäiväisistä asioista ja Daniela vastasi hänelle samaan sävyyn, niin ei hän voinut sittenkään, katsahtaessaan häneen tienkäänteessä, olla silmillään sanomatta hänelle: "Sinä ihastuttava, vaarallinen mies!" Mutta koska Trélazuren kasvoille samassa levisi rohkea ilon välkähdys, kääntyi Daniela nopeasti pois hänestä ja siirsi katseensa ja hymyilynsä hänen toisella puolellaan astuvaan herraan kreivi Ebensteiniin.

Trélazure, kostaakseen, alkoi nyt liehakoida Giuliettaa. Sillä älköön luultako, että kiemailu kuuluu yksin naisten ominaisuuksiin, yhtä vähän kuin muutkaan naisille ominaisiksi väitetyt viat. — Miehetkin voivat hetkittäin olla uteliaita, juoruavia ja kiemailevia. Tosin on myönnettävä, että naiset ovat sitä useammin; se ei kuitenkaan riipu luonteitten erilaisuudesta, vaan olosuhteista. Suuret harrastukset, jotka tavallisesti täyttävät miesten elämän heidän julkisissa töissään ja toimissaan, syrjäyttävät pienet uteliaisuuden ja juoruamisen paheet; ja valinnanvapaus, hyökkäävä, vieläpä joskus taisteluunvaativa osa, jota he rakkaussuhteissa näyttelevät, kohottaa heidät enimmäkseen verkkojaan laskevan kiemailun yläpuolelle. — Giulietta ihastui suuresti ranskalaisen äkillisestä ystävällisyydestä. Hän miellytti häntä, ja naimisen kannalta — kanta, jolta hän tarkasteli kaikkia miehiä — oli hän epävarma, mutta sitä arvokkaampi objekti: diplomaatti, vanhaa ranskalaista aatelia, kaikesta päättäen rikas, sanalla sanoen, ensiluokkainen maalitaulu, johon saattoi ampua katsenuolensa. Giulietta luotti suuresti silmäpeliinsä; muutamia uhreja hän oli jo siten kerännyt, tosin vain köyhiä luutnantteja ja eläkettä nauttivia vanhempia valtionvirkailijoita. Hän tiesi, että silmien mustissa säkenissä, kun niihin yhtyi hymyn valkeat säkenet, oli oma voimansa.

Myöskin hän tiesi, että naimamarkkinoilla kaikki vapaus, kaikki kiihotus naiselta oli kiellettyä; mutta katse on vapaa, katse saa kiihottaa, sillä sitä on mahdoton todistaa; se on yksinkertaisesti vain silmän ilmiö, johon viaton omistaja on aivan syytön; hän ei tiedä lainkaan, mitä tulipaloja hänen silmänsä on saanut aikaan, siksi hän ei myöskään maksa siitä minkäänlaista vahingonkorvausta.

"Me lähdemme ylihuomenna huviretkelle", sanoi Guilietta; "tahdotteko te ehkä tulla mukaan?"

Kreivi ei epäillytkään, ettei tuohon "me" sanaan sisältynyt myöskin rouva Dormes, ja hän suostui heti ehdotukseen.

Daniela puri huultaan, hänelle ei ollut lainkaan mieleen, että
Trélazure olisi kokonaisen päivän rouva von Lacherin seurassa.

"Mihin aikaan lähdetään matkaan ja mistä?" kysyi Trélazure, tällä kertaa kääntyen rouva Dormesin puoleen.

"En tiedä", vastasi hän, "minä en lähde mukaan."

"Ettekö?" Ja sitten hän sanoi hiljaa, niin että Daniela sen vain kuuli:
"Sitten en minäkään millään ehdolla yhdy seuraan."

Miten ihastuttavalta "Yölepakkovalssi" kuului ja miten ihana oli koko tämä sunnuntainen puisto…

Yllämainittu valssi oli ohjelman viimeinen numero. Yleisö tulvi yhtä suurin joukoin pois kuin se oli tullutkin. Trélazure auttoi Danielan vaunuihin.

"Ettekö tahdo ajaa meidän kanssamme kotiin?" ehdotti Daniela. "Tehän asutte meidän talossamme."

"Kiitän, armollinen rouva, olen luvannut käydä kohtaamassa erästä tuttavaani Schimmerillä. Mutta tänä iltana kello seitsemältä on minulla kunnia tulla luoksenne, jollette ole unohtanut ystävällisesti kutsuneenne minut päivällisille?"

"Sitä en ole unohtanut; olkaa täsmällinen."

Vaunut läksivät liikkeelle. Hyvillä mielin Daniela loi katseensa ihailijaansa, joka paljain päin ja kumartaen seisoi tien vieressä. Tervehtiminen soveltuu erinomaisesti ritarilliselle miehelle; ja mitä rohkeampia edelläkäyneet katseet ja sanat ovat olleet, sitä kunnioittavamman vaikutuksen tekee arvokas tervehdys.

X

Trélazure oli pettynyt toiveissaan luullessaan saavansa syödä päivällistä kahden rouva Dormesin kanssa. Daniela oli kutsunut kaksi muutakin vierasta: kreivitär Barthenin, tuon vähäpätöisen naisen, ja erään parooni Zollernin, — hyvinkin merkitsevän henkilön.

Vapaaherra Richard von Zollern, entinen itävaltalainen lähettiläs Espanjan, Englannin ja Venäjän hoveissa, oli ylhäisen maailmanmiehen tyyppi. Päätettyään virka-uransa oli hän ostanut kauniin huvilan Badenissa ja vetäytynyt sinne asumaan. Hän oli nyt seitsemänkymmenenkuuden-vuotias mies, vartalo oli solakka ja suora, pää henkevä ja hieno. Ohuet huulet vetäytyivät usein pilkalliselta näyttävään hymyyn, mutta se puki häntä, sillä hänen ivaansa hillitsi suuri arkatuntoisuus; hän saattoi usein nauraa, sillä hän näki syvälle asioiden ytimeen, mutta hän oli niitä, jotka antavat anteeksi sen minkä he ymmärtävät. Seuramiehenä hän oli verraton. Hänen elämänsä runsaat muistot muodostivat ehtymättömän hauskojen kaskujen ja historiallisesti arvokkaiden muistelmien lähteen. Mutta hän ei mitenkään kuulunut noihin sietämättömiin kertojiin, jotka kuljettavat mukanaan kaskuvarastoansa, ja jotka alituisesti jankuttavat niitä samoin sanoin yhtä säännöllisesti kuin jokin kellopeli. Kun sellaisia ihmisiä tapaa ensi kerran, tuntuvat he hauskoilta ja henkeviltä ja kadehtii heidän kykyään, kun he vähäpätöisimmänkin sanan johdosta osaavat kertoa jonkun hauskan jutun tai esittää sopivan teoriian. Mutta kun pitemmän seurustelun jälkeen huomaa, että määrätyissä tilaisuuksissa tuodaan esille aina samat jutut ja samat väitteet, niin ihailu katoaa; pakostakin koettaa välttää sellaisia pistosanoja, joissa piilee koneiston avain, ja jos pahaa aavistamaton läsnäoleva kolmas henkilö sattumalta saa sen käyntiin, niin kohoaa huokaus rinnasta ja lyyhistyy kokoon aivan kuin rankkasateessa; tietää jo edeltäpäin mitä seuraa. Pian on oppinut ulkoa koko ohjelmiston ja sitä alkaa vapista niinpiankuin jotain sellaista tulee sanotuksi, joka pienimmänkin ajatusyhtymän kautta voi tuoda mieleen sen sanan, joka panee koneiston liikkeelle, sillä täyteen sullottu kaskukone ei tarvitse suurtakaan sysäystä joutuakseen käyntiin.

Tähän luokkaan, niinkuin sanottu, ei parooni von Zollern kuulunut. Hänen erinomainen muistinsa, joka oli säilyttänyt tuhansia hauskoja kokemuksia, auttoi häntä myös muistamaan oliko hän kertonut määrätyn jutun määrätyille henkilöille vai ei, eikä hän kertonut mitään koskaan kahdesti. Vaikka suuressa seurassa olisi ollut yksi ainoakin henkilö, joka ennestään tunsi sen jutun, joka äkkiä juolahti hänen mieleensä, niin hän hillitsi kertomishaluaan. Eikä hän ollut huvitettu, niinkuin vanhemmat ihmiset yleensä, ainoastaan entisajan muistoista ja kokemuksista, vaan hänen harrastuksensa elävää elämääkin kohtaan oli suuri. Alati alttiina sulattamaan uusia ajatuksia hän kallisti korvaansa maailman näyttämön joka kulmalle; tosin hän ei tuntenut enää olevansa yksi sen monista näyttelijöistä niinkuin nuoruudessansa, mutta katselijoista ja arvostelijoista hän oli kaikkein tarkkaavaisimpia ja terävimpiä. Hän ihaili intohimoisesti, melkeinpä jumaloi kauneutta. Kaikki mikä oli kaunista, niin hyvin taiteessa kuin luonnossa, naisten kuvissa ja runoteoksissa, tuotti hänelle suurta iloa. Tässä nautinnossaan hän veti miltei vertoja vanhoille kreikkalaisille. Muuten hän oli uudenaikaisten ihmisten parissa kaikkein uudenaikaisimpia — kosmopoliittinen valikoitsija, joka kaikista kansoista, joiden parissa hän oli elänyt, oli omistanut itselleen mielyttävimmät piirteet. Hän puhui ranskaa kuin bulevardisankari ja englanninkieltä kuin lordi. Englantilaista käytöstapaa oli häneen muuten eniten tarttunut. Saman perinpohjaisen aristokraattisen leiman, joka on ominainen Englannin ylemmille kymmentuhansille, oli Zollern omistanut käytöksessään, puheessaan ja koko elintavassaan. Englanti oli se maa, missä hän oli viettänyt onnellisimman elämänjaksonsa, siellä hän oli kiihkeimmin rakastanut ja saanut hellintä rakkautta osakseen. Muotokuvakokoelmassaan, joka koristi hänen työhuonettaan, oli erään kuninkaallisen kaunottaren — erään herttuatar -shiren muotokuva. Hänkö se mahtoi olla, joka oli ojentanut vanhalle aatelismiehelle kerran hänen elämänsä liekehtivimmän autuudenpikarin?

Keskustelu oli varsin vilkasta. Kreivi Trélazure tunsi olevansa rakastuneempi kuin koskaan ennen — emännän virka soveltui erinomaisesti talon rouvalle. Pieni päivällisateria oli hänen mielestään ollut oivallinen — ei kukaan ole sen suurempi herkkusuu kuin ranskalainen — ja tarjoilu niin mallikelpoinen, ettei se olisi tuottanut häpeää jossain ruokasalissa Foubourg St. Germainissakaan.

Keskustelu sujui iloisesti ja vilkkaasti pöytätoverien, s.o. kolmen läsnäolijan kesken, sillä vähäpätöinen nainen ei sanonut montakaan sanaa; mutta hänen läsnäolonsa vaikutti sittenkin sopusointuisesti, sillä se ylläpiti säädyllisyyttä. Nuori rouva, herrojen ympäröimänä, vaikuttaa aina hiukan emansipeeratulta, ja Danielalle oli erittäin edullista, kun hänen kauneuttaan kohotti kunniotusta herättävä, keski-ikäinen naishenkilö; se muodosti hiukan hillityn, rauhoittavan taustan hänen säihkyvälle ja ihastuttavalla kuvalleen. Parooni Zollern, huvittava niinkuin ainakin, oli suuresti miellyttänyt kreiviä, varsinkin kun vanha diplomaatti keskustelussa ei koettanut itse loistaa sukkeluudellaan, vaan jätti sen seurakumppaniensa huoleksi. Yhdellä ainoalla silmäyksellä hän oli päässyt selville tilanteesta: hän oli kahden rakastuneen seurassa. Hänen ivallinen hymyilynsä, joka tavallisesti ympäröi hänen huuliaan, oli, hänen tehtyään tämän huomion, teroittunut vieläkin hienommaksi, mutta samalla siinä ilmeni huvitettua hyväksymistä. Rakastumista parooni Zollern soi kaikille sydämensä pohjasta. "Se on todellisinta koko maailmassa", arveli hän; "paljon voi sanoin tinkiä, melkein mitä hyvänsä voi filosofisin epäilyin kieltää, mutta tuska ja ilo, kuolema ja rakkaus, siinä on neljä todellista ilmiötä."

Päivällisen jälkeen astuttiin avonaisesta puutarha-ovesta penkereelle. Siellä tarjottiin kahvia ja likööriä. Herroille ojennettiin sikarit ja Danielakin otti käteensä savukkeen. Innostuneena Trélazure tarjosi hänelle tulta:

"Te poltatte? Sepä ihastuttavaa!"

Siihen sisältyi kokonainen sarja nuhteluja, huomautuksia ja johtopäätöksiä; esimerkiksi: siveät naiset eivät polta — minun vaimoni ei koskaan saisi lupaa siihen — ei kukaan siveä ranskatar sellaista ajattelisikaan, Jumalan kiitos — kaunis leski on siis sittenkin hiukan emansipeerattu — tämä sauhuke paljastaa minulle tervetulleen rikon linnoituksen muurissa — hänen huulensa, jotka eivät kammo savua, eivät taitaisi pelätä minun suutelojanikaan — suudellut huulet vaativat enemmänkin… Mutta kaikki nämä ajatukset eivät perätysten nousseet hänen mieleensä; monia aikaavieviä sanoja tarvitaan tulkitsemaan ajatuksia, mutta mielessä ne muodostuvat vain yhtenäiseksi mielikuvitus-akordiksi, ja niinpä kreivi Trélazure oli selvästi ajatellut vain sen yhden sanan, jonka hän lausui julki: ihastuttavaa.

"Tähän pieneen paheeseen totutti minun mieheni minut", sanoi Daniela. "Mutta minä poltan vain yhden sauhukkeen päivässä, nimittäin päivällisen jälkeen."

Kello löi kahdeksan. Penger oli hämärän vallassa; taivaanrannassa kohosi kuu punaisen kultaisena sirppinä. Ilma oli lämmin ja tyyni. Tiheät köynnöskasvit, jotka ympäröivät penkereen kaidetta, päästivät vain sen osan taivasta näkyviin, jolla kuu kumotti, sekä muutamia yksinäisiä, yhä syvempään varjoon häipyviä puuryhmiä. Avonaisesta salin ovesta näkyi kattolampun valossa ruokapöytä aterianjätteineen: tyhjiä pulloja, puolinaisia shampanjalaseja tyhjiä makeislautasia, kaatuneita hedelmäpyramideja, sinne tänne työntyneitä tuoleja. Hetken kuluttua vetivät kuitenkin palvelijat verhot oven eteen, ja kuva katosi näkyvistä.

Penkereellä vieraat olivat käyneet istumaan mukaviin amerikkalaisiin ruokotuoleihin, joissa istuja voi mukavasti puoleksi maaten istua, mikä herkkusuulle onkin hyvän päivällisen paras jälkinautinto. Daniela nojautui myöskin mukavasti taaksepäin, jolloin hameen runsaiden pitsipilvien alta pilkisti esiin pieni jalka.

"Miten ihana ilta!" huomautti Zollern. Toiset yhtyivät siihen.

Ei pidä luulla, että ihmisen, joka käy henkevästä ja huvittavasta, pitäisi puhua vain mielenkiintoisia asioita. Ne, jotka yrittävät aina sanoa jotakin häikäisevää, ovat kovin väsyttäviä, eikä parooni Zollern kuulunut niihin, jotka eivät olisi uskaltaneet lausua sellaista väitettä, kuin: "Miten ihana ilta!" siksi ettei sanoissa ollut mitään kärkeä.

Mutta sitten parooni Zollern alotti niin hauskan ja miellyttävän keskustelun vähäpätöisen naisen kanssa, jotta molemmat toiset sen kautta saivat tilaisuuden jutella kahden kesken. Kreivi Trélazure nojautui penkereen pylvääseen Danielan tuolin vieressä, ja kumartuen hiukan hänen puoleensa hän lausui sanoja, joita Daniela yksin saattoi kuulla. Samoin hänen vastauksensa eivät ulottuneet toisen, vilkkaasti keskustelevan parin kuuluviin. Siitä huolimatta, ettei kukaan kuullut rakastuneitten puhetta, sanoivat he vain jokapäiväisiä asioita toisilleen; mutta niinkuin on kirjeitä, joiden rivien välissä on enemmän luettavaa kuin mitä itse riveille on kirjoitettu, samoin myös usein keskustellessa piilee enemmän sanojen alla kuin mitä puhutut sanat itsessään sanovat. Äänten hellä sävy, miehen kiihkeästi ihaileva katse, naisen onnellinen hymyily antoivat jokapäiväisille sanoille rakkauden huumeen esimaun.

Danielan sauhuke oli sammunut. Kreivi kumartui tarjotakseen tulta. Sillä välin kuin Daniela sytytti jälleen sauhukkeensa, kohosi hänen hiustensa tuoksu Trélazuren kasvoihin, ja kumpaisenkin kädet koskettivat salamannopeudella toisiaan. Sen jälkeen he vaikenivat hetkeksi, ja tuo hetki oli niin kuumeinen, että syvä, väräjävä huokaus kohosi kauniin naisen povesta; huokaus, joka olisi saanut Trélazuren polvistumaan hänen eteensä, jos he olisivat olleet kahden. "Hän on minun omani!" iski ajatus ylpeällä ilolla kreivin mieleen. — "Oi, elämä, miten ihana sinä olet!" paisui Danielan sydän.

Mutta riistäytyen väkivallalla unelmistaan hän huudahti toiselle ryhmälle:

"Parooni Zollern, esitättekö te muistelmianne kreivittärelle?"

Zollern lähestyi häntä.

"En, armollinen rouva, en puhunut itsestäni; minä tiedän, että tämä aine, joka kertojalle on kaikista mielenkiintoisin, on kuuntelijalle ikävin. Minä yritin kiinnittää kuuntelijani mielenkiintoa puhumalla eräästä eläintieteellisestä luonteenilmiöstä. Koetin näet kuvata leskeksi jääneen papukaijan mielentilaa, joka suree itsensä kuoliaaksi kadotettuaan puolisonsa."

"Onhan siinä jotakin kaunista", sanoi Daniela, "että luonnossakin voimme tavata esimerkkejä uskollisesta aviopuolisorakkaudesta ja lohduttomasta leskensurusta."

"Luonnossa me voimme tavata mitä hyvänsä", puuttui Trélazure puheeseen; "vanhempia, jotka syövät lapsiaan, olentoja, jotka nukkuvat koko talven ja joilta siis karnevaaliaikakin menee hukkaan; miksikä ei siis voisi olla sellainen luonnonvastainen ominaisuus edustettuna kuin aviouskollisuus."

Taaskin tuo kevyt sävy! Se vaikutti hiukan masentavasti Danielaan; olipa tosiaankin epäedullista kosijalle ruveta laskemaan leikkiä uskollisuudesta. "Mutta" — lohdutti hän itseään — "ranskalaisten keskustelutapaanhan kuuluu laskea leikkiä kaikkein pyhimmistäkin asioista. Tuollainen leikki on vain huono tapa, ei mitään muuta, itse ajatuksia voidaan silti pitää pyhinä." — Ja yhtyen leikkisään sävyyn hän vastasi:

"Te olette oikeassa; yksitoikkoisuus on rikos, maailman tunnussana on vaihtelevaisuus."

Zollern puuttui nyt puheeseen:

"Miten, armollinen rouva, halveksitteko te uskollisuutta ja pidätte sitä yksitoikkoisuutena rakkaudessa?"

"Sellaista ei voi halveksia", vastasi Trélazure Danielan puolesta, "mitä ei lainkaan ole olemassa. Ikuinen rakkaus on vain mielikuva — mahdoton ajatus samoinkuin esimerkiksi ikiliikkuja — se on vain linnunpelätin, jonka ilkeämieliset moralistit ovat pystyttäneet elämän puutarhaan, olio, joka vain kerran saa näkyvän muodon, nimittäin jokaisen aviomiehen mielikuvituksessa omaan vaimoonsa nähden. Ja jos tämäkin oletus näyttäytyy vääräksi, niin jää jäljelle se lohdutus, että voi ottaa aviorikkojan hengiltä."

"Niin, minä ymmärrän", sanoi Zollern. "Mies, joka ei ole kylliksi voimakas ollakseen uskollinen, heittää kunniansa heikon naisen kestävyyden varaan, ja kun tämä kunnia tulee loukatuksi, niin hyvittää kuolinisku jälleen kaikki. Kaunis järjestys todellakin! Siksipä te näette minussa piintyneen vanhanpojan."

"Oi parooni Zollern! Te teitte vääryyttä meille naisille!" huudahti kreivitär Barthen. "Naisten joukossa on hyvin uskollisia aviovaimoja, varsinkin saksalaisten parissa; ranskalaiset romaanit ja näytelmät eivät saa viedä meitä harhaan. Tiedättehän te, 'saksalainen uskollisuus' on tullut sananparreksi!"

"Siksi ovat saksalaiset tammetkin tulleet, kreivitär — ikäänkuin ei muuallakin olisi sellaisia puita! Kellään ei ole yksinoikeutta uskollisuuteen yhtä vähän kuin nerollisuuteenkaan; olen tavannut hyvin typeriä parisittaria ja hyvin uskottomia saksalaisia naisia."

"Minä vastaan oman maani naisten hyveellisyydestä", sanoi Trélazure. "Leikki sikseen; vakavasti puhuen voin vannoa, että ne naiset, jotka ovat meidän äitejämme, ja ne tytöt, jotka ovat meidän sisariamme ja joiden piiristä me kerran valitsemme kotimme vaaliat, ovat siveellisiä. Ranskalaiset nuoret tytöt ovat aito helmiä mitä puhtauteen tulee — varsinkin meidän säätyymme kuuluvat — se peittää perhospölyn lailla heidän koskemattoman sielunsa, kun he huolehtivien äitien kädestä — ja tavallisesti ankaran luostarikasvatuksen jälkeen — astuvat avioliittoon. Aviopuolison asia on vaalia tätä aarretta, pidättää se loitolla maailman vaaroista, pitää huolta henkisestä seurustelusta, jotta varmat kädet aina ohjaisivat omaatuntoa — sen lisäksi tulevat äidinvelvollisuudet, sääty-ylpeys — ja mies voi olla täysin huoleti!"

"Minä näen koko kuvan edessäni", jatkoi Zollern. "Kahdeksantoista-vuotias rouva de Trélazure viedään erinäisten anoppien ja tätien suojelemana kaukaiseen linnaan, jonne hänelle hankitaan rippi-isä, useita lapsia, pari vanhoillista sanomalehteä ja messukassukoita ommeltavaksi, ja harhakuva, josta te äsken puhuitte — uskollisuuden harhakuva — juurtuu rauhoittuneen aarteenhoitajan poveen, joka kuitenkin vähääkään välittämättä 'linnunpelättimestä' poimii kaikessa rauhassa mitä erilaisimpia ruusuja elämänpuutarhasta… Minä tunnen kyllä sellaista, olinpa kerran itsekin — siitä on nyt kolmekymmentä vuotta — vieraana sellaisessa linnassa Bretagnessa. Nuori linnanrouva — tuo raukka ei elänyt kauan — oli vanhojen tätilohikäärmeitten ympäröimänä; hiippakunnan piispa tuli joka viikko päivällisille; linnanrouva ompeli lakkaamatta koruompeluja kyläkirkkoa varten; iltasin vuoroin pelattiin dammipeliä tai luettiin uskonnollista kirjallisuutta. Ja linnanherra huvitteli sillä välin Parisissa tunnetuimpien operettilaulajattarien kanssa — mutta kaikesta huolimatta hän oli täysin vakuutettu vaimonsa uskollisuudesta…"

"Hän ei ehkä tiennyt", sanoi Daniela naureskellen, "että te olitte vieraana linnassa, parooni Zollern? Mieleeni muistuu juuri, että olen nähnyt teidän harvinaisuuskokoelmassanne pienen tohvelin, ja kysyessäni, olitteko te pidellyt tuon pikkuisen häkin asujainta joskus kädessänne, te vastasitte: 'Oi, tuo pieni raukka lepää jo aikoja sitten eräässä sukuhaudassa Bretagnessa…' Ja nytkin te huokaatte?"

"Mutta mehän olemme kokonaan unohtaneet papukaijat…" puuttui vähäpätöinen nainen puheeseen. "Minä aioin juuri kertoa erittäin sievän jutun eräästä papukaijasta, jonka olin saanut lahjaksi arkkiherttuatar Elisabethilta. Tällä papukaijalla oli tapana…"

Sievä kertomus keskeytyi. Palvelija ilmoitti paroonitar Rimmerspergin ja hänen tyttärensä.

Daniela nousi tuoliltaan.

"Minulle on tullut vieraita", sanoi hän. "Tahdotteko tulla mukanani saliin?"

Illan kuluessa saapui vielä muutamia herroja, ja seura oli koolla sydänyöhön saakka. Danielalla ja Raoulilla ei ollut enää tilaisuutta keskustella kahdenkesken. Vain hyvästi sanoessa käsienpuristus ilmaisi vielä kerran salaista ymmärtämystä.