Koska me näin jätettiin katselemaan, mitä ympärillämme oli, sillä aikaa kuin oltiin Mr. Spenlow'ia hakemassa, käytin tilaisuutta hyväkseni. Huonekalut olivat vanhan-aikaiset ja tomuiset; ja kirjoituspöydän viheriäinen verka oli kokonaan virttynyt ja yhtä kutistunut ja vaalea, kuin vanha vaivaishuoneen asukas. Pöydällä oli joukko paperikimppuja, joista muutamat selkäkirjoituksen mukaan olivat allegateja, toiset, ihmeekseni, libellejä; muutamat koskivat konsistorialioikeutta, toiset arkkipiispallis-oikeutta; moniaat prerogativi-oikeutta, toiset amiraliteti-oikeutta ja toiset lisäksi delegationi-oikeutta; joka antoi minulle aihetta tuumailemiseen, kuinka monta oikeustoa kaikkiansa löytyikään, ja kuinka kauan kestäisi, ennenkuin ymmärtäisi niitä kaikkia. Paitsi näitä löytyi useita suunnattoman suuria käsinkirjoitettuja kokoelmia valalla vahvistettuja todistuksia. Nämät olivat lujasti sidotut ja liitetyt yhteen aimollisiin tukkuihin, yksi tukku itsekutakin juttua varten, niinkuin jokainen juttu olisi ollut joku historia kymmenessä vihkossa. Kaikki tämä näytti jotenkin kalliilta, ajattelin minä, ja synnytti minussa hauskan käsityksen proktorin toimista. Minä katselin paraikaa karttuvalla mielihyvällä näitä ja useita samanlaisia esineitä, kun nopeita askelia kuului ulkopuolisesta huoneesta, ja Mr. Spenlow, puettuna mustaan, valkoisilla turkiksilla reunustettuun vaippaan, tuli kiiruhtaen sisään, nostaen hattuansa päästään, huoneesen astuessaan.
Hän oli pikkuinen, vaalea-tukkainen gentlemani. Hänellä oli aivan virheettömät saappaat ja mitä kankein valkoinen kaulahuivi ynnä paidankaulus. Hänen takkinsa oli kokonaan napissa, että hän näytti kovasti hoikalta ja piukoitetulta; ja hän oli epäilemättä nähnyt paljon vaivaa poskipartansa vuoksi, joka oli huolellisesti käherretty. Hänen kultaiset kellonvitjansa olivat niin paksut, että hän, vetääksensä ylös kelloa, minun mielestäni olisi tarvinnut suonikasta, kultaista käsivartta, jommoisia kullantakojat ripustavat puotiensa ulkopuolelle. Hän oli hankittu niin jäykäksi, että hän tuskin sai kumarretuksi, jonka tähden hänen, kun hän oli istunut tuolillensa ja katseli muutamia papereita pulpetillaan, täytyi taivuttaa koko ruumistansa alimmaisesta selkäsolmustaan asti, juuri kuin Punch.[28]
Tätini oli vastikään esitellyt minut, ja Mr. Spenlow oli vastaan-ottanut minut kohteliaasti. Tämä sanoi nyt:
"Te aiotte siis, Mr. Copperfield, ruveta meidän ammattiimme? Minä mainitsin sattumalta Miss Trotwood'ille, kun minun oli kunnia pari päivää takaperin tavata hänet" — uudestansa ruumistaan taivuttaen — Punch taas — "että täällä löytyi avonainen paikka. Miss Trotwood teki hyvin ja ilmoitti, että hänellä oli veljenpoika, joka oli hänen hoimissaan ja josta hän aikoi kunnollisesti pitää huolta. Tämä veljenpoika on minun nyt luullakseni ilo" — Punch taas.
Minä kumarsin myöntyen ja sanoin, että tätini oli puhunut minulle siellä olevasta avonaisesta paikasta ja että minä, luullakseni, pitäisin siitä paljon; että minä olin taipuvainen pitämään siitä sekä kohta suostunut ehdoitukseen; etten kuitenkaan saattanut kerrallaan sitouta pitämään siitä, ennenkuin tiesin siitä hiukan enemmän; että, vaikk'ei se ollut juuri muuta, kuin muodon asia, minä tahdoin saada tilaisuutta koettaa, mitä pidin siitä, ennenkuin peruuttamatta lupasin ruveta siihen.
"Tietysti! tietysti!" lausui Mr. Spenlow. "Me esittelemme aina tässä paikassa yhtä kuukautta — alkajaiskuukautta. Itse puolestani ilolla esittelisin kahta kuukautta — kolmea — jopa epämääräistä aikaa — mutta minulla on asiakumppani, Mr. Jorkins".
"Ja oppiraha, Sir", vastasin minä, "on tuhat puntaa?"
"Ja oppiraha, karttamerkki siihen luettuna, on tuhat puntaa", lausui Mr. Spenlow. "Niinkuin olen maininnut Miss Trotwood'ille, ei itsekäs edunpyyntö vaikuta minuun; harvaan ihmiseen vaikuttaa se, luullakseni, niin vähän; mutta Mr. Jorkins'illa on omat ajatuksensa näissä asioissa, ja minun täytyy pitää Mr. Jorkins'in ajatuksia arvossa. Lyhyeltä, Mr. Jorkins katsoo tuhat puntaa liian vähäksi".
"Minä arvaan, Sir", sanoin minä, yhä tahtoen säästää tätiäni, "ettei täällä ole tapa, vaikka joku oppiin ruvennut konttoristi olisi erittäin hyödyllinen ja pääsisi täydellisen taitavaksi ammatissaan —" minä en voinut olla punehtumatta; tämä oli aivan kuin olisin ylistänyt itseäni — "minä arvaan, ettei täällä ole tapa antaa hänelle hänen oppi-aikansa viimeisinä vuosina mitään —"
Suurella ponnistuksella nosti Mr. Spenlow sen verran päätänsä ylös kaulahuivistaan, että hän saatti pudistaa sitä, ja vastasi, edellyttäin, että minä tarkoitin palkkaa:
"Ei. Minä en tahdo sanoa, missä määrässä itse suostuisin tähän, Mr.
Copperfield, jos olisin vapaa, mutta Mr. Jorkins on taipumaton".
Minua oikein pelotti, kun ajattelin tätä kauheata Jorkins'ia. Mutta minä huomasin jälestäpäin, että hän oli lempeä, hidasluontoinen mies, jonka tehtävänä heidän yhteisessä toimessaan oli se, että hän pysyi toisen takana ja alinomaa antoi kuvata itseänsä mitä kovimmaksi ja tylyimmäksi ihmiseksi. Jos joku kirjuri tahtoi saada palkkaansa koroitetuksi, ei Mr. Jorkins voinut ottaa korviinsa semmoista ehdoitusta. Jos joku asian-omainen ei aikanansa suorittanut rätinkiänsä, oli Mr. Jorkins päättänyt, että se heti oli maksettava; ja vaikka kuinka tuskalliset nämät seikat olisivat olleet (ja aina olivat) Mr. Spenlow'in tunteille, piti Mr. Jorkins kiinni oikeudestaan. Hyvän enkelin, Spenlow'in, sydän ja käsi olisivat aina olleet avoinna, jollei paha enkeli, Jorkins, olisi estänyt. Vanhemmiten luulen havainneeni muutamia muita yhtiöitä, jotka ajavat asioitansa Spenlow ja Jorkins'in perus-ajatusten mukaan!
Päätettiin, että minä aloittaisin koetuskuukauttani kohta, kuin minun itse teki mieli, sekä ettei tätini tarvinnut jäädä kaupunkiin eikä palata tämän ajan kuluttua, koska välikirja, jonka päähenkilö minä olin, sopi helposti lähettää hänelle kotiin allekirjoitettavaksi. Kun olimme päässeet niin pitkälle, tarjoutui Mr. Spenlow heti viemään minua oikeustoon ja näyttämään minulle, mimmoinen paikka se oli. Koska minua hyvin halutti tietää, lähdimme tätä varten huoneesta ja jätimme sinne tätini, joka omia sanojansa myöden ei huolinut uskoa itseänsä semmoiselle paikalle ja joka, luulen minä, piti kaikkia oikeustoja jonkunlaisina kruutimyllyinä, jotka olivat valmiit milloin hyvänsä ilmaan räjähtämään.
Mr. Spenlow johdatti minua kivitetyn pihan poikki — pihaa ympäröitsi vakavat tiilirakennukset, joita minä ovissa olevien tohtorien nimistä päätin niitten oppineitten advokatein virka-asunnoiksi, joista Steerforth oli jutellut minulle — ja vasemmalle kädelle isoon, kolkkoon huoneesen, joka mielestäni oli jotenkin kappelin kaltainen. Tämän huoneen ylinen pää oli aidakkeella eroitettu muusta huoneesta; ja siellä kummallakin puolella korkeata, hevoskengän-muotoista lavaa istui mukavilla, vanhan-aikaisilla ruokasalin-tuoleilla joukko punaisiin vaippoihin ja harmaisin perukeihin puetuita gentlemaneja, jotka minä huomasin yllämainituiksi tohtoreiksi. Keskeltä hevoskengän mutkaa ja vähäisen, saarnastuolin pöydän kaltaisen pulpetin takaa vilkutti vanha gentlemani silmiänsä, semmoinen, jota, jos olisin nähnyt hänet jossakin lintuhuoneessa, varmaan olisin luullut tarhapöllöksi, mutta jonka minä kuulin olevan esimiehyyttä pitävän tuomarin. Hevoskengän sisäpuolella, mutta matalampana, kuin nämät, se on melkein lattian tasalla, istui pitkän, viheriäisen pöydän vieressä muutamia Mr. Spenlow'in vertaisia gentlemaneja, jotka, niinkuin hänkin, olivat puetut mustiin, valkoisilla turkiksilla reunustettuihin vaippoihin. Heidän kaulahuivinsa näyttivät minusta ylimalkain kankeilta ja heidän muotonsa ylpeältä; mutta tässä viimeisessä kohdassa huomasin kohta päättäneeni väärin heistä, sillä, kun kahden, kolmen heistä täytyi nousta ja vastata johonkin esimiehen kysymykseen, en ollut koskaan nähnyt mitään enemmän lampaankaltaista. Yleisö, jota edusti eräs poika isolla, villaisella kaulahuivilla, ja ränstyneen-gentili gentlemani, joka vaivihkaa söi leivänmuruja takintaskuistaan, lämmitteli itseänsä rauta-uunin edessä keskellä tuomio-salia. Paikan raukaisevaa hiljaisuutta keskeytti vaan valkean ritinä ja yhden tohtorin ääni, kun hän verkalleen astuskeli kokonaisen todistusten kirjaston läpi ja matkallansa tuon tuostakin pysähtyi, poiketaksensa johonkuhun vähäiseen tienviereiseen argumentti-ravintolaan. Ylipäänsä minä en ole päivinäni ollut missään tämmöisessä tuttavallisessa, vanhantapaisessa, aikansa unhottavassa untelopäisessä, pikkuisessa perhe-ryhmässä; ja minä tunsin, että minkälainen jäsenyys tahansa tässä vaikuttaisi kuin asettava uni-juoma, paitsi jos olisi osallisena jossakin oikeuden-asiassa.
Suuresti tyytyväisenä tämän hiljaisen paikan uneksivaiseen luontoon, ilmoitin Mr. Spenlow'ille, että olin nähnyt kylläksi täksi kertaa, ja me yhdyimme jälleen tätiimme, jonka seurassa minä sitten kohta lähdin Commons'ista ja tunsin itseni, Spenlow ja Jorkins'in byroista ulos astuessani, hyvin nuoreksi sen vuoksi, että konttoristit tyrkkäsivät toisiansa kynillään, minua osoittaaksensa.
Me saavuimme Lincoln's Inn Fields'iin ilman mitään muuta uutta tapausta, kuin että kohtasimme hedelmän-myyjän kärryihin valjastetun, onnettoman aasin, joka synnytti tuskallisia muistoja tädissäni. Meillä oli taas pitkä keskustelu tulevaisuuden tuumistani, kun olimme turvallisesti katon alla; ja koska tiesin, että tätini ikävöitsi kotiin eikä tulipalojen, ruoka-aineitten ja taskuvarkaitten vuoksi saanut puolen tunnin lepoa Londonissa, pyysin, ettei hän vaivaisi itseänsä minun tähteni, vaan jättäisi minut pitämään huolta itsestäni.
"Minä en ole ollut täällä huomenna viikko tätäkin asiaa ajattelematta, rakas poikani", vastasi hän. "Adelphi'ssa on vähäinen kalustettu huonekerta hyyrättävänä, Trot, jonka pitäisi erittäin hyvin sopia sinulle".
Tämän lyhyen esipuheen perästä veti hän esiin plakkaristansa ilmoituksen, joka oli huolellisesti leikattu ulos jostakin sanomalehdestä ja antoi sen tiedon, että Buckingham Street'illä Adelphi'ssa oli hyyrättävänä huonekaluilla varustettu, virtaa päin katsova, erittäin miellyttävä ja mukava huonekerta, komea asunto nuorelle gentlemanille, joka oli jäsen jossakin lakitieteellisessä kollegiumissa taikka jotakin senkaltaista. Siihen sai kohta muuttaa sisään. Ehdot olivat kohtuulliset, ja sopi hyyrätä huoneet kuukaudeksikin, jos tahtoi.
"No, tämähän on juuri, mitä tahdotaan, täti!" sanoin minä, punehtuen siitä mahdollisesta kunniasta, että saisin asua lakimiesten kammioissa.
"Tuleppa siis", vastasi tätini, taas pannen päätänsä hattuunsa, jonka hän oli hiukkaa ennen laskenut pois. "Mennään katsomaan niitä".
Me lähdimme. Ilmoitus kehoitti meitä kääntymään Mrs. Crupp'iin samassa talossa, ja me soitimme rakennuksen ulkopuolella olevaa kelloa, jonka luulimme johdattavan Mrs. Crupp'in luo. Meidän ei onnistunut, ennenkuin olimme soittaneet kolme, neljä kertaa, saattaa Mrs. Crupp'ia mihinkään yhteyteen meidän kanssamme, mutta viimein hän ilmestyi. Hän oli kookas lady, jonka nankini-hameen alta villaisen alushameen reunus pisti esiin.
"Tehkäät hyvin ja näyttäkäät meille nämät huoneet, jos suvaitsette,
Ma'am", sanoi tätini.
"Tätä gentlemaniako varten?" lausui Mrs. Crupp, tavoittaen avaimiansa plakkaristansa.
"Niin, tätä veljenpoikaani varten", vastasi tätini.
"Ja sievä huonekerta se onkin semmoiselle!" lausui Mrs. Crupp.
Tuosta astuimme portaita ylös.
Huonekerta oli rakennuksen ylimmäisessä osassa — tärkeä asia tätini silmissä, koska se oli niin likellä tulipalon pelastus-tikkaita — ja siihen kuului pikkuinen, puolisokea eteinen, jossa tuskin näki mitään, vähäinen, umpisokea ruokakammio, jossa ei nähnyt yhtäkään mitään, arkihuone ja makuuhuone. Huonekalut olivat jokseenkin kuluneet, mutta tarpeeksi hyvät minulle; ja virta juoksi todellakin akkunain alta.
Koska minä olin paikkaan mieltynyt, menivät tätini ja Mrs. Crupp ruokakammioon ehdoista keskustelemaan, sillä välin kuin minä jäin istumaan arkihuoneen sohvalle, tuskin tohtien ajatella mahdolliseksi, että olin aiottu asumaan niin komeassa huonehistossa. Jotenkin pitkän kaksintaistelon perästä palasivat he, ja minä näin ilokseni sekä Mrs. Crupp'in että tätini kasvoista, että asiasta oli sovittu.
"Ovatko nämät entisen asujaimen huonekalut?" kysyi tätini.
"Ovat, Ma'am", sanoi Mrs. Crupp.
"Mihin hän joutui?" kysyi tätini.
Mrs. Crupp sai pahan yskän-kohtauksen, jonka kestäessä hän suurella vastuksella lausui: "hän sairastui täällä, Ma'am. ja — öh! öh! öh! voi minua — ja kuoli".
"Kuinka! Mihin tautiin hän kuoli?" kysyi tätini.
"No, Ma'am, hän kuoli juoppoudesta", lausui Mrs. Crupp, niinkuin kahden kesken puhuen. "Ja savusta".
"Savusta? Ette suinkaan tarkoita kaminin savua?" kysyi tätini.
"Ei, Ma'am", vastasi Mrs. Crupp. "Sigarin ja piipun savua".
"Se ei ole missään tapauksessa tarttuvaista Trot" muistutti tätini, kääntyen minun puoleeni.
"Ei tosiaan", sanoin minä.
Lyhyeltä, tätini, joka näki, kuinka ihastunut minä olin näihin huoneisin, otti ne kuukaudeksi sillä suostumuksella että minun oli oikeus jäädä vuodeksi sinne, kun tämä aika oli mennyt. Mrs. Crupp'in tuli toimittaa liinavaatteet ja keittää ruokani; kaikista muista tarpeista oli jo pidetty huolta; ja Mrs. Crupp ilmoitti selvästi, että hän aikoi helliä minua niinkuin omaa poikaansa. Minun oli määrä muuttaa siihen toisena päivänä, ja Mrs. Crupp sanoi, että hän nyt, Jumalan kiitos, oli löytänyt jonkun, jota hän sai hoidella.
Paluu-matkallamme ilmoitti tätini minulle, kuinka hän varmaan toivoi, että se elämä, jota minä nyt jouduin viettämään, tekisi minut lujaluontoiseksi ja itsenäiseksi joka oli kaikki, mitä minä tarvitsin. Hän jutteli tästä useita kertoja seuraavana päivänä sillä välin kuin levähdimme niistä puuhista, joita meillä oli vaatteitteni ja kirjojeni tuottamista varten Mr. Wickfield'in luota. Näistä, niinkuin koko viimeisestä lupa-ajastani, minä Agnes'ille kirjoitin pitkän kirjeen, jonka tätini lupasi toimittaa perille, kun hän tulevana päivänä lähti. Etten pitkittäisi yksityisseikkoja, tulee minun vaan lisätä, että hän antoi minulle runsaan summan kaikkia mahdollisia tarpeitani varten koetuskuukauteni kuluessa; että Steerforth minun ja myöskin tätini suureksi mielipahaksi ei ilmestynyt ennen tätini lähtöä; että minä näin tätini, Janet vieressään, turvallisesti istuvan Dover'in vaunuissa ja riemuitsevan riihattomien aasien tulevasta tappiosta; ja että, kun vaunut olivat menneet, minä käänsin kasvoni Adelphi'a päin, ajatellen niitä vanhoja aikoja, jolloin kävelin sen maan-alaisissa holveissa, ja niitä onnellisia muutoksia, jotka olivat saattaneet minut maanpinnalle.
NELJÄSKOLMATTA LUKU.
Ensimäinen ylellisyyteni.
Ihmeen ihanaa oli, kun sain pitää tätä pulskeata linnaa itseäni varten ja ulko-ovea sulkeissani tuntea itseni Robinson Crusoe'ksi, kun hän oli astunut linnoitukseensa ja vetänyt tikapuunsa ylös perästään. Ihmeen ihanaa oli kävellä ympäri kaupunkia, huoneeni avain plakkarissani, ja tietää, että minun sopi käskeä minkä toverin hyvänsä tulla kotiini ja olla aivan vakuutettu siitä, ettei siitä ollut vastusta kenellekään, jollei minulle itselle. Ihmeen ihanaa oli, kun sain päästää itseni sisään ja ulos, tulla ja mennä ilman yhtäkään sanaa kenellekään ja soittaa huohottavaa Mrs. Crupp'ia ylös maan uumenista, kun tarvitsin häntä — ja hän katsoi hyväksi tulla. Kaikki tämä oli, sanon, ihmeen ihanaa; mutta minun täytyy myöskin tunnustaa, että löytyi aikoja, jolloin se oli kovasti ikävää.
Se oli ihanaa aamuisin, erittäinkin kauniina aamuina. Se näytti sangen vilppaalta, vapaalta elämältä päivän valossa, vielä vilppaammalta ja vapaammalta auringonpaisteessa. Mutta kun päivä kallistui, näytti elämäkin alenevan. En tiedä, mistä se tuli; se näytti harvoin hyvältä kynttilänvalossa. Minä kaipasin silloin jotakuta, jonka kanssa puhuisin. Minä kaipasin Agnes'ia. Minä huomasin hirveän aukon siinä, missä tuo hymyilevä kätkö, jolle olin uskonut kaikki, ennen oli siainnut. Mrs. Crupp näytti olevan pitkän matkan päässä. Minä ajattelin edellä-käviääni, joka oli kuollut juoppoudesta ja savusta; ja minä olisin melkein suonut, että hän olisi ollut niin hyvä ja elänyt eikä kuolemallansa kiusannut minua.
Kahden päivän ja yön perästä tuntui minusta, kuin olisin elänyt siellä vuoden, enkä minä kuitenkaan ollut tuntiakaan vanhempi, vaan oma nuoruuteni vaivasi minua yhtä paljon kuin ennen.
Kun Steerforth ei vielä ollut ilmestynyt, josta syystä rupesin pelkäämään, että hän oli sairastunut, lähdin minä kolmantena päivänä varhain Commons'ista ja astuin Highgateen. Mrs. Steerforth tuli hyvin iloiseksi, kun hän näki minut, ja kertoi, että Steerforth oli mennyt yhden Oxford'in ystävänsä kanssa katsomaan jotakin muuta ystävää, joka asui likellä St. Albans'ia, mutta että hän odotti häntä kotiin huomiseksi. Minä pidin niin paljon Steerforth'ista, että oikein kadehdin hänen Oxford'in ystäviänsä.
Kun Mrs. Steerforth hartaasti pyysi minua jäämään päivällisiksi, suostuin siihen, emmekä koko päivänä, luullakseni, puhuneet mistään muusta, kuin Steerforth'ista. Minä kerroin hänelle, kuinka paljon Yarmouth'issa rakastivat häntä ja mikä hauska kumppani hän oli ollut. Miss Dartle oli täynnänsä viittauksia ja salaperäisiä kysymyksiä, mutta piti paljon lukua kaikista toimistamme siellä ja sanoi: "oliko se todella niin?" ja niin edespäin, niin usein, että hän sai urkituksi minusta, mitä hän tahtoi tietää. Hänen ulkomuotonsa oli ihan semmoinen, kuin olen kuvannut sitä, kun ensi kerran näin hänet; mutta molempien ladyjen seura oli niin miellyttävä ja tuntui minusta niin luontevalta, että huomasin olevani hiukan rakastuneena Miss Dartle'en. Minä en voinut olla monta kertaa illan kuluessa ja etenkin kotiin astuessani ajattelematta, kuinka hupainen seurustelia hän olisi Buckingham Street'illä.
Minä join juuri kahviani ympyräleivän kanssa aamulla ennen Commons'iin lähtöäni — ja minun sopii ehkä muistuttaa tässä, että oli kummallista, kuinka paljon kahvia Mrs. Crupp pani menemään ja kuinka heikkoa se kuitenkin oli — kun Steerforth itse rajattomaksi ilokseni astui sisään.
"Rakas Steerforth'ini", huudahdin minä, "minä rupesin jo luulemaan, etten koskaan enää saisi nähdä sinua jälleen!"
"Minä vietiin väkisin pois", lausui Steerforth, "jo päivää jälkeen kotiin-tuloni. No, Tuhat-ihanainen, oikein mainio vanha poika sinä oletkin täällä!"
Jommoisellakin ylpeydellä minä näytin hänelle koko kerroksen, ruokakammiota unhottamatta, ja hän kiitti sitä kovasti. "Minä kerron sinulle jotakin, vanha poika", lisäsi hän, "minä rupean pitämään kaupungin asuntoani täällä, siksi kuin annat minulle käskyn muuttaa".
Tätä oli hyvin hauska kuulla. Minä vastasin hänelle, että jos hän odotti sitä, hän saisi odottaa tuomiopäivään saakka.
"Mutta sinun täytyy saada vähän suurusta!" sanoin minä, käsi kellon nuoralla. "Mrs Crupp keittää sinulle vähän uutta kahvia, ja minä paahdan sinulle vähän silavaa eräässä vanhan pojan tinaläkki-uunissa, jonka olen saanut tänne".
"Ei, ei!" lausui Steerforth. "Älä soita! Minä en voi! Minun on määrä suurustella yhden noitten toverien kanssa, jotka asuvat Piazza Hotel'issa Covent Garden'issa".
"Mutta sinä palajat päivällisiksi?" sanoin minä.
"Minun on mahdoton, henkeni kautta. Ei mikään olisi niin minun mieleeni, mutta minun täytyy olla noitten kahden toverin kanssa. Me lähdemme kaikki kolme yhdessä pois huomis-aamuna".
"Tuo heidät siinä tapauksessa tänne päivällisille", vastasin minä.
"Luuletko, että he tulisivat?"
"Heitä olisi kyllä helppo saada tulemaan", arveli Steerforth; "mutta me vaivaisimme sinua. Sopisi paremmin, että sinä tulet syömään päivällistä johonkin meidän kanssamme".
Minä en tahtonut millään lailla suostua tähän, sillä mieleeni joutui, että minun todella tulisi pitää vähäiset huoneenristiäiset ja ettei mitään parempaa tilaisuutta siihen koskaan voisi ilmestyä. Minä olin kahta ylpeämpi huoneistani, kun Steerforth oli kiittänyt niitä, ja minulla oli tulinen halu panna liikkeelle niitten viimeiset varat. Minä vaadin häntä sentähden varmaan lupaamaan molempien ystäviensä puolesta, ja me määräsimme päivällistunnin kello kuudeksi.
Kun hän oli mennyt, soitin minä ylös Mrs. Crupp'in ja ilmoitin hänelle hurjan aikomukseni. Mrs. Crupp sanoi ensiksi: se oli hyvin tietty, ettei häntä sopinut pyytää passariksi, mutta hän tunsi erään vikkelän, nuoren miehen, joka, hänen luullaksensa, saataisiin siihen virkaan ja jonka ehdot olivat viisi shilling'iä sekä mitä minä suvaitsin lisäksi antaa. Minä sanoin: kaiketi otamme hänet. Toiseksi, sanoi Mrs. Crupp, oli selvä asia, ettei hän voinut olla kahdessa paikassa yhtä haavaa (jossa hän mielestäni puhui järkevästi), ja että välttämättömästi tarvittiin nuori tyttö, joka oli asetettava ruokakammioon yhden makuuhuoneen kynttilän kanssa ja koko ajan siellä lakkaamatta pesisi talrikkeja. Minä kysyin, mikä olisi tämän nuoren tytön makso, ja Mrs. Crupp sanoi arvelevansa, ettei kahdeksantoista pennyä tekisi minua rikkaammaksi eikä köyhemmäksi. Minä sanoin arvelevani samaa; ja tämä oli ratkaistu. Sitten Mrs. Crupp sanoi: nyt päivällisiin.
Kummallista ajattelevaisuuden puutetta oli se rautakaluin kauppias, joka oli sepittänyt Mrs. Crupp'in kyökinarinan, osoittanut, kun ei tällä saanut laitetuksi mitään muuta kuin kotletteja ja perunavoita. Mitä kalakattilaan tuli, sanoi Mrs. Crupp: hyvä! tahdoinko vaan tulla katsomaan hälliä. Parempaa, kuin tämän, hän ei voinut sanoa. Tahdoinko tulla katsomaan sitä? Kosk'en olisi käynyt paljon viisaammaksi, vaikka olisin katsonut sitä, kielsin ja sanoin: "älkäät huoliko kalasta!" Mutta Mrs. Crupp vastasi: älkäät sitä sanoko; löytyypä ostroneita ja miks'ei niitä otettaisi? Niin tämä oli ratkaistu. Mrs. Crupp sanoi silloin, että mitä hän kehoittaisi hankkimaan, olisi tämä: pari hyvin paistettua, lämmintä kanaa — pasteijan-leipojalta; haudutettua biffiä kasvasten kanssa — pasteijan-leipojalta; kaksi vähäistä väliruokaa, esimerkiksi koho-kakkua ja joku munuais-laitos — pasteijan-leipojalta; yksi torttu ja (jos niin tahdoin) vähän hyytelöä — pasteijan-leipojalta. Tämä, sanoi Mrs. Crupp, tuottaisi hänelle täyden vapauden koota kaikki ajatuksensa potaatteihin ja asettaa esiin juuston ja sillerian, niinkuin hän tahtoi sen tehdyksi.
Minä noudatin Mrs. Crupp'in neuvoja ja tein itse tilaukset pasteijan-leipojalla. Kun jälestäpäin kävelin pitkin Strand'ia ja näin erään lihapuodin akkunassa jonkunlaista kovaa, täplikästä ainetta, joka vivahti marmoriin, mutta oli lipullaan nimitetty "Mock Turtle'ksi",[29] menin sisään ja ostin liuskan siitä, joka, niinkuin jälestäpäin sain syytä luulla, olisi riittänyt viidelletoista hengelle. Tätä ruokaa suostui Mrs. Crupp, vähän vastustettuaan, lämmittämään; ja sulana se kutistui siinä määrässä, että havaitsimme sen olevan, niinkuin Steerforth sanoi, helpon neljän hengen suorittaa.
Nämät hankkeet onnellisesti suoritettuani ostin pienen desertin Covent Garden'in torilla ja tein lavealäntäisen tilauksen erään läheisen viinikauppiaan luona. Kun jälkeen puolen päivää palasin kotiin ja näin pullot asetettuina neliskulmaan ruokakammion lattialle, näyttivät ne niin monilukuisilta (vaikka kaksi niistä puuttui, josta Mrs. Crupp oli kovin pahoillaan), että suorastaan pelästyin niitä.
Steerforth'in ystävien nimi oli toisen Grainger, ja toisen Markham. He olivat molemmat hyvin iloisia ja vilkkaita tovereita; Grainger hiukan vanhempi, kuin Steerforth, Markham nuorekkaan-näköinen ja minä sanoisin kahdenkymmenen vuoden vanha. Minä huomasin, että jälkimäinen aina puhui itsestänsä epämääräisesti niinkuin "ihmisestä" ja harvoin taikka ei milloinkaan singularin ensimäisessä personassa.
"Ihminen menestyy varmaan sangen hyvin täällä, Mr. Copperfield", lausui
Markham — tarkoittaen itseänsä.
"Asunto ei ole huonolla paikalla", sanoin minä, "ja huoneet ovat todella mukavat".
"Minä toivon, että olette molemmat tuoneet ruokahalun muassanne?" arveli Steerforth.
"Kunniani kautta", vastasi Markham, "kaupunki näyttää teroittavan ihmisen ruokahalua. Ihminen on nälissään koko päivän. Ihminen syö alinomaa".
Minä olin alussa vähän hämmentynyt ja tunsin itseni liian nuoreksi isännöimään, jonka vuoksi käskin Steerforth'in istua ylimmäiseen paikkaan, kun päivälliset ilmoitettiin valmiiksi, ja asetuin itse vastapäätä häntä. Kaikki oli erittäin hyvää; me emme säästäneet viiniä; ja Steerforth'in onnistui täydellisesti saada kaikki käymään oivallisesti, ettei mikään keskeyttänyt juhlaamme. Minä en ollut päivällisten kuluessa niin hyvä seurakumppani, kuin olisin suonut, sillä tuolini oli vastapäätä ovea, ja huomioni kääntyi muuanne, kun havaitsin, että tuo vikkelä, nuori mies sangen usein meni ulos huoneesta ja että hänen varjonsa aina heti sen jälkeen näkyi eteisen seinällä, pullo suun edessä. Tuo nuori tyttö saatti minut samaten vähän levottomaksi: ei niin paljon sen kautta, että hän laiminlöi talrikkien pesun, kuin sen kautta, että hän särki ne. Hän oli luonnostaan tiedonhaluinen eikä saanut (vaikka hänen oli ankara käsky) ruokakammiossa pysytyksi, vaan kurkisteli lakkaamatta sisään meidän puoleemme ja luuli alinomaa, että hän huomattiin, jossa luulossa hän useita kertoja peräytyi talrikkien päälle (joilla hän oli huolellisesti kivittänyt lattian) ja aikaan saatti paljon häviötä.
Nämät olivat kuitenkin vaan vähäisiä vastuksia ja unhottuivat helposti, kun pöytäliina otettiin pois ja jälkiruoka asetettiin esiin; jossa pitojemme kohdassa vikkelä, nuori mies havaittiin käyneen puhumattomaksi. Salakättä käskin hänen etsiä Mrs. Crupp'in seuraa sekä myöskin viedä nuoren tytön muassansa alikerrokseen, ja heittäysin nyt nautinnon valtaan.
Minä aloitin sillä, että olin erittäin iloinen ja keveäsydäminen; kaikenlaiset puoleksi unhottuneet jutut tunkivat tunkemalla mieleeni ja saattivat minut tavattoman puheliaaksi. Minä nauroin sydämellisesti omia leikinlaskujani ja jokaisen muun; käskin Steerforth'ia järjestykseen, koskei hän tarjonnut viiniä; tein monta lupausta lähteä Oxford'iin; ilmoitin, että aioin toistaiseksi kerran viikkoonsa pitää tämänkaltaisia päivälliskemuja; ja otin puolettomuuttani niin paljon nuuskaa Grainger'in rasiasta, että minun täytyi mennä ruokakammioon ja siellä itsekseni kestää kymmenen minutin aivastus-kuuro.
Minä jatkoin sillä, että nopeammin ja yhä nopeammin tarjosin viiniä ja ehtimiseen nousin ylös, korkkiruuvi kädessä, avaamaan enemmän pulloja aikaa ennen, kuin niitä tarvittiin. Minä esittelin Steerforth'in maljaa. Minä sanoin, että hän oli minun kalliin ystäväni, lapsuuteni suojelia ja nuoruuteni kumppani. Minä sanoin, että minua ihastutti esitellä hänen maljaansa. Minä sanoin, että olin suuremmassa velassa hänelle, kuin koskaan voin maksaa, ja ihmettelin häntä paljon enemmän, kuin ikinä voin lausua. Minä päätin sanoilla: "Steerforth'in onneksi! Jumala siunatkoon häntä! Hurraa!" Me hurrasimme hänelle kolmesti kolme kertaa ja lisäksi kerran ja päälle päätteeksi kerran vielä aika lailla. Minä särjin lasini, kun astuin pöydän ympäri pudistamaan hänen kättänsä, ja sanoin (kahdella sanalla): "Steerforthsinäoletolemisenijohtava tähti".
Minä jatkoin sillä, että äkkiä havaitsin jonkun olevan keskellä jotakin laulua. Markham oli laulaja, ja hän lauloi: "Kun suruhun sortunut syömeni on". Laulun laulettuansa sanoi hän, että hän tahtoi esitellä "naisen" maljaa. Minä panin tätä vastaan enkä voinut sallia sitä. Minä sanoin, ettei maljaa esitelty kunnioittavaisella tavalla ja etten koskaan suostuisi tähän maljaan huoneessani muulla lailla, kuin että se esitettiin "ladyille". Minä puhuin jotenkin ylpeästi Markham'ia vastaan, etupäässä, luullakseni, siitä syystä, että näin Steerforth'in ja Grainger'in nauravan itseäni — taikka häntä — taikka meitä molempia. Hän sanoi, että ihmistä ei saanut käskeä. Minä sanoin, että ihmistä sai. Hän sanoi sitten, että ihmistä ei saanut loukata. Minä sanoin, että siinä hän oli oikeassa — ei se koskaan saisi tapahtua minun kattoni alla, jossa kotijumalat olivat pyhät ja vieraanvaraisuuden lait ylimmät. Hän sanoi, ettei se alentanut ihmisen arvoa, jos tunnusti, että minä olin saakelin hyvä toveri. Minä esittelin kohta hänen maljaansa.
Joku poltti. Me poltimme kaikki. Minä poltin ja koetin kukistaa pudistuksia, jotka yhä alkoivat tuntua. Steerforth oli pitänyt minulle puheen, jonka kuluessa olin ollut liikutettu melkein kyyneliin. Minä vastasin kiittäen siitä ja toivoin, että vieraani söisivät päivällistä minun kanssani huomenna ja ylihuomenna — joka päivä kello viisi, että saisimme nauttia keskustelua ja yhdessä olon iloja kokonaisen pitkän illan. Minä tunsin sydämessäni, että minun tuli esitellä erään henkilön maljaa. Minä tahdoin esitellä tätini maljaa. Eläköön Miss Betsey Trotwood, sukupuolensa paras!
Joku nojautui ulos makuuhuoneeni akkunasta virvoittaen otsaansa kylmää muurin-reunusta vastaan ja tuntien ilman koskevan kasvojansa. Se olin minä. Minä puhuttelin itseäni "Copperfield'iksi" ja sanoin: "miksi koetit polttaa? Sinun olisi pitänyt tietää, ettet voinut sitä tehdä". Nyt joku epävakaisesti katseli kasvojansa peiliin. Se olin myöskin minä. Minä olin kovin vaalea peilissä; silmäni näyttivät tylsältä; ja hiukseni — hiukseni vaan, ei mikään muu — näyttivät päihtyneiltä.
Joku sanoi minulle: "mennään teateriin, Copperfield!" Ei ollut mitään makuuhuonetta edessäni, vaan taas kilisevä, laseilla peitetty pöytä, lamppu, Grainger oikealla kädelläni, Markham vasemmalla ja Steerforth vastapäätä — kaikki istuen sumussa ja pitkän matkan päässä. Teateriin? Todellakin. Sinne juuri mennään. Lähdetään. Mutta heidän täytyi antaa minulle anteeksi, että ensiksi saatin kaikki ulos ja väänsin alas lampun — tulipalon varalle.
Jonkunlaisen hämmingin johdosta pimeässä oli ovi kadonnut. Minä hapuilin sitä akkunan-kartiinein välistä, kun Steerforth nauraen tarttui käsivarteeni ja talutti minut ulos. Me astuimme portaita alas, toinen toisensa perästä. Likellä alipäätä joku kaatui ja kukertui alas. Joku muu sanoi, että se oli Copperfield. Minä suutuin tästä väärästä ilmoituksesta, siksi kuin havaitsin itseni makaavan selälläni porstuassa ja rupesin ajattelemaan, että siinä oli jotakin perää.
Kovin sumuinen ilta ja isot kehät katulamppujen ympärillä! Minä pidin sitä kylmänä. Steerforth siivosi minua jonkun lyhtypaalun vieressä ja oikaisi suoraksi hattuni, jonka joku mitä kummallisimmalla tavalla veti esiin jostakin, sillä se ei ollut päässäni ennen. Steerforth arveli silloin: "sinä olet varsin hyvä taas, Copperfield, etkö ole?" ja minä vastasin hänelle: "aikalailla".
Eräs mies, joka istui jossakin kyhkyislakan tapaisessa, katsahti ulos sumusta ja otti rahaa joltakulta, kysyen, olinko minä yksi niistä gentlemaneista, joitten puolesta oli maksettu, ja näyttäen (niinkuin muistan, kun vilaukselta näin hänet) jotenkin epätietoiselta, ottaisiko hän rahaa minua varten vai ei. Kohta sen perästä olimme kovin korkealla sangen kuumassa teaterissa ja katsoimme alas isoon parterriin, joka minusta näytti savuavan; ihmiset, joita se oli täynnä, olivat siinä määrässä epäselvät. Siellä oli myöskin iso näkymö, joka näytti hyvin puhtaalta ja sileältä, kun tuli kadulta; ja siellä oli ihmisiä näkymöllä, jotka puhuivat niitä näitä, mutta ei ollenkaan niin, että sopi ymmärtää mitään. Siellä oli kosolta kirkasta valoa, ja siellä oli soittoa, ja siellä oli ladyjä alhaalla logeissa ja tiesi mitä kaikkia. Koko rakennus näytti minusta siltä, kuin se olisi opetellut uimaan; sen käytös oli aivan käsittämätön, kun koetin asettaa sitä.
Jonkun ehdoituksesta päätimme mennä alikertaan galalogeihin, joissa ladyt istuivat. Eräs gentlemani, joka täydessä juhlapuvussa venyi jollakin sohvalla, teateri-kiikari kädessään, heilahti silmieni ohitse ja jossakin peilissä myöskin oma kuvani ruumiinkokoisena. Sitten minua johdatettiin yhteen noista logeista, ja minä havaitsin itseni sanovan jotakin, samalla kuin istuin alas, ja ihmisten ympärilläni huutavan "hiljaa!" jollekulle ja ladyjen luovan suuttuneita silmäyksiä minuun ja — kuinka! niin! — Agnes'in istuvan edessäni samassa logissa, lady ja gentlemani hänen vieressänsä, joita en tuntenut. Paremmin, kuin silloin, näen nyt, kuinka hänen kasvonsa kääntyivät minua kohden muististani häviämättömällä surulla ja kummastuksella.
"Agnes!" sanoin minä sopertaen, "Herrasiunakkoominua! Agnes!"
"Hiljaa kaikella muotoa!" vastasi hän, minä en ymmärtänyt miksi. "Sinä häiritset yleisöä. Katso näkymölle päin!"
Minä koetin hänen käskystään saada sitä seisomaan alallansa ja kuulla jotakin siitä, mitä siellä tapahtui, mutta aivan turhaan. Minä katselin nyt Agnes'ia taas ja näin hänen peräytyvän yhteen nurkkaan ja panevan hansikoitun kätensä otsallensa"
"Agnes!" sanoin minä. "Minäpelkäänettetvoihyvin".
"Niin, niin. Älä huoli minusta, Trotwood", vastasi hän. "Kuuleppa!
Menetkö pian pois?"
"Meenkömäpois?" vastasin minä.
"Niin".
Minulla oli jonkunlainen typerä aikomus vastata, että aioin odottaa, että saisin saattaa häntä portaista alas. Minä arvaan, että jollakin tavalla lausuinkin sitä; sillä vähän aikaa minua tarkasti katseltuaan näytti hän ymmärtävän ja vastasi matalalla äänellä:
"Minä tiedän, että tahdot tehdä, mitä minä pyydän, jos sanon sinulle, että hartaasti suon sitä. Mene nyt täältä, Trotwood, minun tähteni, ja pyydä, että ystäväsi vievät sinut kotiin".
Hän oli sillä haavaa saattanut minut sen verran järkeeni, että, vaikka olin suuttunut häneen, olin häpeissäni ja lyhyellä "hyvästi!" nousin ja menin pois. He seurasivat minua, ja minä astuin yhdellä kertaa login-ovesta makuuhuoneeseni, jossa ainoastaan Steerforth oli kanssani ja jossa vuoroin kerroin hänelle, että Agnes oli sisareni, vuoroin vannotin häntä tuomaan korkkiruuvia, että saisin avata uutta viinipulloa.
Kuinka joku, vuoteessani maaten, makasi siinä ja haasteli ja uudestaan tapaturmaa toimitteli näitä kaikkia kuumeenkaltaisessa unelmassa, jota kesti koko yön — vuode kuohuvana merenä, joka ei koskaan tyyntynyt! Kuinka minua, kun tämä joku vähitellen muuttui minuksi itseksi, rupesi kuivaamaan ja minusta tuntui, kuin ihoni ollut olisi kova lauta, kieleni tyhjän kattilan pohja, joka oli pitkästä palveluksesta tahmennut ja paloi verkkaisella valkealla, ja kämmeneni kuumat metalli-laa'at, joita ei mikään jää voinut kylmentää!
Mutta sitä sielun tuskaa, omantunnon soimausta ja häpeätä, jota tunsin, kun heräsin itsetietoon seuraavana päivänä! Kauhuni, kun luulin tehneeni tuhansia tyhmiä töitä, joita olin unhottanut pois ja joita ei mikään koskaan voinut sovittaa — muisto tuosta haihtumattomasta katseesta, jonka Agnes oli luonut minuun — kiduttava mahdottomuus tavata häntä, kosk'en minä luontokappaleena, jommoisena olin, tietänyt, kuinka hän sattui olemaan Londonissa taikka missä hän asui — inhoni, jonka yksistään sen huoneen näky herätti, jossa juominki pidettiin — pakottava pää — savun haju, lasien näky, kykenemättömyyteni mennä ulos taikka edes nousta ylös! Voi, mikä päivä se oli!
Voi, mikä ilta, kun istuin valkean ääressä, edessäni maljallinen rasva-tiplaista lampaanlihan-lientä, ja ajattelin, että astuin samaa tietä, kuin edelläkäviäni, ja ehkä perisin hänen surkean elämäkertansa, niinkuin hänen huoneensakin, ja puoleksi tuumin rientää suorastaan Dover'iin ja ilmoittaa kaikki! Mikä ilta, kun Mrs. Crupp tuli sisään ottamaan pois liemi-maljaa ja juusto-talrikilla toi minulle yhden munuaisen, joka oli ainoa jäännös eilisistä pidoista, ja minä todella olin valmis heittäymään hänen nankini-syliinsä ja syvästi katuen sanomaan: "Voi, Mrs. Crupp, Mrs. Crupp, älkäät huoliko jälkeenjääneistä ruo'ista! Minä olen kovin onneton!" — jollen siinäkin tilassa olisi epäillyt, että Mrs. Crupp oli semmoinen nainen, johon sopi luottaa!
VIIDESKOLMATTA LUKU.
Hyviä ja pahoja enkeleitä.
Tämä surkea päänkivistyksen, pahoinvoinnin ja katumuksen päivä päättyi, ja minä olin seuraavana aamuna ulos lähtemälläni, epäselvästi muistellen päivällispitojeni aikaa, ikäänkuin joukko titaneja olisi ottanut äärettömän suuren kangen ja työntänyt entispäivän muutamia kuukausia taaksepäin, kun näin kirjeenkantajan tulevan portaita ylös, kirje kädessä. Hän ei pitänyt erinäistä kiirettä asiansa ajossa, mutta, kun hän näki minun portaitten ylipäästä käsipuun takaa katselevan itseään, pisti hän pientä ravia ja tuli läähöttäen ylös, niinkuin hän olisi juossut itsensä hengästyksiin.
"T. Copperfield, Esquire", lausui kirjeenkantaja, koskien hattuansa vähäisellä ruokokepillänsä.
Minä tuskin kykenin omistamaan itselleni tätä nimeä; niin häiritsi minua se varma tieto, että kirje tuli Agnes'ilta. Kuitenkin ilmoitin kirjeentuojalle, että olin T. Copperfield, Esquire, ja hän uskoi sen ja antoi minulle kirjeen, johon, sanoi hän, vastaus oli saatava. Minä jätin hänet ulos porraslavalle odottamaan vastausta ja menin huoneisini jälleen, mutta niin heikkohermoisena, että olin iloinen, kun sain laskea kirjeen aamiaispöydälleni ja tutustua vähän sen ulkopuoleen, ennenkuin tohdin särkeä sinetin.
Kirjeen avattuani havaitsin, että se oli hyvin ystävällinen kirjoitus, joka ei sisältänyt mitään viittauksia tilaani teaterissa. Kaikki, mitä se sanoi, oli: "Rakas Trotwood'ini. Minä asun isäni asiamiehen, Mr. Waterbrook'in, luona Elyplace'lla Holbornissa. Tahdotko tulla tapaamaan minua tänään johonkin aikaan, jonka itse saat määrätä. Ainainen ystäväsi Agnes".
Minulta meni niin paljon aikaa, ennenkuin sain valmiiksi mitään semmoista vastausta, joka tyydytti minua, etten tiedä, mitä kirjeenkantaja lienee ajatellut, jollei hän ajatellut, että opettelin kirjoittamaan. Epäilemättä kirjoitin vähintäin kymmenkunnan vastauksia. Minä aloitin yhtä: "Kuinka saatan koskaan toivoa, rakas Agnes, että saisin muistostasi poistetuksi sen inhottavan vaikutuksen" — siinä se ei enää miellyttänyt minua, vaan minä revin sen rikki. Minä aloitin toista: "Shakespeare on huomauttanut, rakas Agnes'ini, kuinka kummallista on, että ihminen pistää vihollisensa suuhunsa" — se muistutti minua Markham'in ihmisestä eikä siitä tullut sen pidempää. Minä koetin myöskin runoutta. Minä aloitin yhtä kirjettä seuraavalla säkeellä: "Oi, ällös muistako mitään muuta" — mutta tämä johdatti mieleeni viidettä Marraskuuta ja kävi hullunpäiväiseksi. Monen yrityksen jälkeen kirjoitin: "Rakas Agnes'ini. Sinun kirjeesi on sinun kaltaisesi, ja mitä suurempaa ylistystä saattaisin siitä sanoa? Minä tulen kello neljä. Ystävällisesti ja surullisesti. T. C." Tämän kirjeen saatuansa (minä aioin varmaan kaksikymmentä kertaa vaatia sitä takaisin, kun se jo oli poissa käsistäni) kirjeenkantaja viimein lähti.
Jos päivä oli vaan puoleksi niin kauhea jollekulle muulle viralliselle gentlemanille Doctors' Commons'issa, kuin se oli minulle, uskon totisesti, että hän jossakin määrässä suoritti sovinto-uhria sen osan puolesta, joka hänellä oli tässä homehtuneessa, vanhassa kirkollisessa juustossa. Vaikka jätin byroon kello puoli neljä ja viisi minutia sen jälkeen jo kiertelin yhtymyspaikan likitteellä, oli kuitenkin St. Andrew'in kellon mukaan Holbornissa neljännes kulunut määräajan yli, ennenkuin sain kootuksi niin paljon hurjaa voimaa, että nykäisin sitä yksityisten soitinkellon pontta, joka oli sovitettu Mr. Waterbrook'in huoneen vasemmanpuoliseen ovenpieleen. Mr. Waterbrook'in varsinaista ammatti-tointa harjoitettiin alikerroksessa, mutta hienonlaisia asioita (joita siellä oli hyvin paljon) rakennuksen yliosassa. Minua näytettiin sievään, mutta jotenkin ahtaasen vierashuoneesen, ja siellä istui Agnes, kutoen yhtä kukkaroa.
Hän näytti niin levolliselta ja hyvältä ja muistutti minua niin elävästi noista ilmaisista, vilppaista koulupäivistäni Canterbury'ssä sekä siitä pöhistyneestä, tupakan-savuisesta, tyhmästä raukasta, jommoisena olin ollut entis-illan, että minä, koskei kukaan muu ollut läsnä, sorruin itsesyytökseni ja häpeäni alle ja — lyhyeltä, menettelin narrin tavalla. Minä en voi kieltää, että vuodatin kyyneliä. Mutta tähän hetkeen saakka olen kahdenvaiheinen, oliko se ylipäänsä viisainta vai naurettavinta, mitä voin tehdä.
"Jos se olisi ollut joku muu, kuin sinä, Agnes", sanoin minä, kääntäen pois päätäni, "en olisi huolinut siitä puoleksikaan niin paljon. Mutta että se juuri satuit olemaan sinä, joka näit minut! Ensiksi minä melkein toivoin, että olisin kuollut".
Hän pani kätensä — sen koskeminen tuntui toisenlaiselta, kuin minkään muun käden — tuokioksi käsivarrelleni; ja minä tunsin siitä niin suurta huojennusta ja lohdutusta, etten voinut olla sitä huulilleni nostamatta ja kiitollisesti sitä suutelematta.
"Käy istumaan", käski Agnes iloisesti. "Älä ole niin alakuloinen,
Trotwood. Jollet voi minuun luottaa, keneenkä voit luottaa?"
"Voi, Agnes!" vastasin minä. "Sinä olet minun hyvä enkelini!"
Hän hymyili mielestäni vähän surullisesti ja pudisti päätänsä.
"Niin, Agnes, minun hyvä enkelini! Aina minun hyvä enkelini!"
"Jos todella olisin, Trotwood", vastasi hän, "löytyy yksi asia, josta pitäisin erittäin lukua".
Minä katselin häntä kysyväisesti, mutta minua aavisti jo, mitä hän tarkoitti.
"Minä varoittaisin sinua", lausui Agnes vakavalla katseella, "pahan enkelisi suhteen".
"Rakas Agnes'ini", aloitin minä, "jos tarkoitat Steerforth'ia —".
"Häntä minä tarkoitan, Trotwood", vastasi hän.
"Siinä tapauksessa, Agnes, päätät kovin väärin hänestä. Hänkö minun taikka jonkun muun paha enkeli! Hänkö mitään muuta, kuin johdattajani, turvani ja ystäväni! Rakas Agnesini! Etkö tee väärin ja vastoin omaa tapaasi, kun tuomitset häntä siitä, mitä näit minusta entis-iltana?"
"Minä en tuomitse häntä siitä, mitä näin sinusta entis-iltana", vastasi hän tyvenesti.
"Mistä siis?"
"Monesta asiasta — jotka itsestänsä ovat vähäpätöisiä, mutta yhteen laskettuina eivät minusta näytä semmoisilta. Minä arvostelen häntä osittain omien kertomustesi mukaan hänestä, Trotwood, osittain sinun luonteesi mukaan ja sen vaikutuksen mukaan, joka hänellä on sinun suhteesi".
Hänen siivossa äänessään oli aina jotakin, joka sydämessäni synnytti säveliä, jotka vaan sointuivat yhteen tämän äänen kanssa. Se oli aina totinen; mutta, kun se oli hyvin totinen, niinkuin nyt, oli siinä jonkunlainen värähdys, joka kokonaan voitti minut. Minä istuin ja katselin häntä, kun hän loi silmänsä ompelukseensa; minusta oli, kuin olisin yhä kuunnellut häntä; ja tämän äänen soidessa himmentyi Steerforth, vaikka sydämestäni rakastin häntä.
"Minä", lausui Agnes, katsahtaen ylös taas, "joka olen elänyt semmoisessa yksinäisyydessä ja jonka on mahdoton tietää paljon mailmasta, teen hyvin rohkeasti siinä, että epäröimättä annan sinulle neuvoni taikka edes pidän tätä jyrkkää mieltä. Mutta minä tiedän, mikä sen on synnyttänyt, Trotwood — mikä uskollinen muisto siitä, että olemme yhdessä kasvaneet, ja mikä harras osan-otto kaikkeen, mikä koskee sinua. Se minut rohkeaksi tekee. Minä olen varma siitä, että, mitä sanon, on oikein. Minä olen aivan varma siitä, että niin on. Minusta tuntuu, kuin se olisi joku muu, joka puhuu sinulle, enkä minä, kun varoitan sinua, että olet saanut vaarallisen ystävän".
Taas katselin häntä, taas kuuntelin häntä, kun hän oli vaiennut, ja taas Steerforth'in kuva himmentyi, vaikka se vielä oli sydämessäni kiintyneenä.
"Minä en ole niin järjetön, että toivoisin", lausui Agnes, vähän ajan perästä jälleen puhuen tavallisella äänellänsä, "että tahdot taikka että voit kerrallaan muuttaa semmoista tunnetta, joka on käynyt vakuutukseksi sinussa; saatikka semmoista tunnetta, joka on juurtunut luottavaiseen luontoosi. Sinun ei tule äkkiä tehdä sitä. Minä vaan pyydän sinua, Trotwood, jos milloinkaan ajattelet minua — minä tarkoitan", lisäsi hän levollisella hymyllä, sillä minä aioin keskeyttää häntä, ja hän tiesi kyllä miksi, "joka kerta kuin ajattelet minua — muistamaan, mitä olen sanonut. Annatko minulle kaikki nämät anteeksi?"
"Minä annan sinulle anteeksi, Agnes", vastasin minä, "kun kerran teet oikeutta Steerforth'ille ja pidät hänestä yhtä paljon, kuin minä".
"Eikö ennen?" lausui Agnes.
Minä näin jonkun varjon vierivän hänen kasvojensa yli, kun tällä tapaa mainitsin Steerforth'ia, mutta hän vastasi hymyyni, ja me olimme taas yhtä avosydämiset keskinäisessä ystävyydessämme, kuin ennen.
"Ja milloin, Agnes", sanoin minä, "annat minulle anteeksi entis-illan?"
"Kun jälleen muistan sen", vastasi Agnes.
Hän olisi jättänyt tämän aineen tähän, mutta minä en voinut sallia sitä, siksi oli sydämeni liian täynnä, vaan pyysin hartaasti, että saisin kertoa hänelle, kuinka olin tullut niin itseäni häväisneeksi ja mihin satunnaisten asianhaarojen jaksoon teateri oli joutunut viimeiseksi osaksi. Mieleni huojentui suuresti, kun sain tehdä tämän ja lavealta puhua, kuinka kiitollisena olin Steerforth'ia kohtaan siitä huolesta, jota hän piti minusta, kun en kyennyt pitämään huolta itsestäni.
"Sinä et saa unhottaa", lausui Agnes, tyvenesti muuttaen keskustelu-ainetta, kun minä olin päättänyt, "että sinun täytyy aina ilmoittaa minulle, ei ainoastaan milloin joudut murheisin, vaan myöskin milloin rakastut. Kuka on astunut Miss Larkins'in sijaan, Trotwood?"
"Ei kukaan, Agnes".
"Joku, Trotwood", sanoi Agnes nauraen ja heristäen sormeansa.
"Ei, Agnes, kunniani kautta! Löytyy tosin eräs lady Mrs. Steerforth'in huoneessa, joka on sangen taitava ja jonka kanssa minä mielelläni puhun — Miss Dartle — mutta minä en rakasta häntä".
Agnes nauroi taas omaa terävyyttänsä ja ilmoitti minulle, että, jos tahdoin vilpittömästi uskoa hänelle kaikki, hän aikoi pitää vähäistä luetteloa ankarista rakkauden puuskistani ja siihen tarkasti panna päivän, jolloin ne itsekukin alkoivat, ajan, jona kestivät, sekä päivän, jona loppuivat, että se olisi niinkuin kuninkaitten ja kuningattarien hallitustaulu Englannin historiassa. Sitten hän kysyi minulta, olinko minä nähnyt Uriah'ta.
"Uriah Heep'iäkö?" sanoin minä. "En. Onko hän London'issa?"
"Hän käy täällä alikerran byroossa joka päivä", vastasi Agnes. "Hän tuli London'iin viikkoa ennen minua. Minä pelkään: ikävissä asioissa, Trotwood".
"Semmoisissa asioissa, jotka huolettavat sinua, Agnes, näen", lausuin minä. "Mitkä ne lienevät?"
Agnes laski neulomuksensa luotansa ja vastasi, pannen kätensä toinen toisensa päälle ja miettiväisesti katsellen minua noilla kauniilla, lempeillä silmillänsä:
"Minä luulen, että hän aikoo ruveta asiakumppanuuteen isäni kanssa".
"Kuinka? Uriah? Tuo halpa, imarteleva olento käärmeilisi semmoiseen arvoon?" huudahdin minä harmistuneena. "Etkö ole vastustanut sitä, Agnes? Ajattele, minkälainen yhdistys siitä nähtävästi tulee. Sinun täytyy puhua suoraan. Sinä et saa sallia, että isäsi astuu semmoisen mielettömän askeleen. Sinun täytyy estää sitä, Agnes, niin kauan kuin vielä on aikaa".
Yhä katsellen minua, pudisti Agnes päätänsä, sillä välin, kuin minä puhuin, ja hymyili heikosti kiivauttani. Sitten hän vastasi:
"Sinä muistat viimeisen keskustelumme isästäni? Ei siitä mennyt pitkä aika — ei enemmän, kuin pari kolme päivää — kuin hän antoi minulle ensimäisen tiedon siitä, mitä nyt kerron sinulle. Oli surullista nähdä, missä taistelossa hän oli, kun hän koetti esitellä sitä minulle vapaaehtoiseksi asiaksi hänen puoleltaan eikä kuitenkaan saanut salatuksi, että hänen oli pakko siihen. Minä olin kovin murheissani".
"Pakko siihen, Agnes! Kuka häntä siihen pakoittaa?"
"Uriah", vastasi hän, hetken epäiltyään, "on saattanut itsensä välttämättömän tarpeelliseksi isälle. Hän on viekas ja valpas. Hän on urkkinut tietoihinsa isäni heikkoudet, pitänyt niitä vireillä ja käyttänyt niitä eduksensa, siksi kuin — yhdellä sanalla sanoakseni kaikki, mitä tarkoitan, Trotwood, siksi kuin isä rupesi pelkäämään häntä".
Sitä oli enemmän, jota hän olisi voinut sanoa; enemmän, jota hän tiesi taikka epäili; sen minä selvästi näin. Minä en voinut vaivata häntä kysymällä, mitä se oli, sillä minä tiesin, että hän salasi sitä minulta, isäänsä säästääksensä. Minä ymmärsin, että asiat jo kauan aikaa olivat kallistuneet sinnepäin: niin, jos vähänkin ajattelin, täytyi minun havaita, että asiat olivat kauan aikaa kallistuneet sinnepäin. Minä pysyin äänetönnä.
"Hänen valtansa isäni suhteen", lausui Agnes, "on sangen suuri. Hän osoittaa nöyryyttä ja kiitollisuutta — rehellisesti ehkä; minä toivon niin — mutta hänen asemansa on todella mahtava, ja minä pelkään, että hän kovalla tavalla käyttää tätä valtaansa".
Minä sanoin, että hän oli ilkeä koira, ja mieleni oli oikein hyvä, kun tällä hetkellä sain sanoa sitä.
"Siihen aikaan, jota mainitsin ja jolloin isä puhui minun kanssani", jatkoi Agnes, "oli hän ilmoittanut isälle, että hän aikoi muuttaa pois; että hän oli kovin pahoillaan ja vastahakoinen luopumaan, mutta, että hänen nyt oli parempi tulevaisuus tarjona. Isäni oli silloin kovin alakuloinen ja enemmän sortunut surusta, kuin ikinä sinä taikka minä olemme nähneet; mutta tämä asiakumppanuuden tuuma näytti huojentavan häntä, vaikka samalla kertaa tuntui siltä, kuin hän olisi ollut loukattu ja häpeissänsä siitä".
"Ja kuinka sinä menettelit, Agnes?"
"Minä tein, Trotwood", vastasi hän, "mitä, toivoakseni, oli oikein. Vakuutettuna siitä, että altistuminen oli tarpeellinen isäni rauhalle, pyysin häntä rupeamaan siihen. Minä sanoin, että se keventäisi hänen elämänsä taakkaa — minä toivon, että se keventää! — ja antaisi minulle enemmän tilaisuutta seurustella hänen kanssaan. Voi, Trotwood!" huudahti Agnes, käsillänsä peittäen kasvojaan, kun kyynelet valuivat niistä alas, "minusta tuntuu melkein kuin olisin ollut isäni vihollinen eikä hänen rakastava lapsensa. Sillä minä tiedän, kuinka rakkaus minuun on muuttanut hänet. Minä tiedän, kuinka hän on supistanut taipumustensa ja velvollisuuksiensa piirin ja yhdistänyt kaikki ajatuksensa minuun. Minä tiedän, kuinka monesta asiasta hän on luopunut minun tähteni, ja kuinka hänen tuskalliset huolensa minun puolestani ovat kolkostuttaneet hänen elämäänsä, heikontaneet hänen voimaansa ja jäntevyyttänsä, alituisesti kääntäen niitä samaan ajatukseen. Jospa joskus saisin tämän parannetuksi! Jospa joskus voisin auttaa häntä ylöspäin, koska olen, vaikka viattomasti, ollut syypäänä hänen alaspäin menoonsa".
Minä en ollut koskaan ennen nähnyt Agnes'in itkevän. Minä olin nähnyt kyyneliä hänen silmissään, kun toin kotiin uusia kunniamerkkejä koulusta, minä olin nähnyt niitä, kun viimein puhuimme hänen isästään, ja minä olin nähnyt hänen kääntävän pois leppeätä päätänsä, kun jätimme toinen toisemme hyvästi; mutta minä en ollut koskaan nähnyt hänen surevan niinkuin nyt. Se saatti minut niin murheelliseksi, etten voinut muuta kuin yksinkertaisella, avuttomalla tavalla sanoa: "Voi, Agnes, älä nyt! Älä, rakas sisareni!"
Mutta Agnes oli liian etevä minun suhteeni luonteen ja aikomusten puolesta, niinkuin nyt hyvin tiedän — mitä tahansa silloin tiesin taikka en tietänyt — ettei hän kauan tarvinnut pyyntöjäni. Se kaunis, levollinen käytös, joka muistissani eroittaa hänet kaikista muista, palasi jälleen, niinkuin pilvi olisi poistunut kirkkaalta taivaalta.
"Ei ole luultavaa, että enää saamme olla kauan aikaa kahden kesken", lausui Agnes, "ja niin kauan kuin minulla on tilaisuus, salli minun vakaasti pyytää sinua, Trotwood, olemaan ystävällinen Uriah'lle. Älä sysää häntä pois luotasi. Älä suutu siihen (niinkuin minä luulen, että sinulla on luonnosta taipumus tehdä), mikä hänessä on sinua miellyttämättä. Häneen ehkä ei ole syytä suuttua, sillä me emme varmaan tiedä mitään pahaa hänestä. Oli miten oli, ajattele ensiksi isää ja minua".
Agnes'illa ei ollut mitään aikaa sanoa enemmän, sillä ovi aukeni ja Mrs. Waterbrook, joka oli kookas lady — taikka jolla oli kookas puku: minä en tarkkaan tiedä, kumpi oli laita, sillä minä en tiedä, mikä oli pukua, mikä ladyä — tuli purjehtien sisään. Minulla oli joku hämärä muisto, että olin nähnyt hänet teaterissa, niinkuin vaaleassa taikalyhdyssä; mutta hän näytti täydellisesti muistavan minut ja yhä epäilevän, että olin päihtyneenä.
Vähitellen huomatessaan, että olin selvä ja (toivoakseni) häveliäs nuori gentlemani, muuttui Mrs. Waterbrook kuitenkin paljon lempeämmäksi minua kohtaan ja kysyi ensiksi, kävelinkö usein puistoissa, ja toiseksi, otinko paljon osaa seura-elämään. Kun kieltämällä vastasin molempiin näihin kysymyksiin, tuntui minusta, kuin taas olisin alentunut hänen hyvässä ajatuksessaan; mutta hän salasi sitä taitavasti ja käski minut päivällisille seuraavaksi päiväksi. Minä suostuin kutsumukseen ja sanoin jäähyväiseni, mennessäni poiketen Uriah'n luo byroosen, johon jätin korttini häntä varten, koska hän oli poissa.
Kun seuraavana päivänä saavuin päivällisille ja, oven auettua, painuin paistin-käryyn, niinkuin saunan löylyyn, aavisti minua, etten minä ollut ainoa vieras; sillä minä tunsin kohta kirjeenkantajan, joka valepuvussa autti perheen palveliaa ja vartoi portaitten alipäässä, minua ilmoittaaksensa. Rohkeasti nimeäni kysyessään koetti hän kaikin voimin näyttää siltä, kuin hän ei koskaan ennen olisi nähnyt minua; mutta hyvin minä hänet tunsin, ja hyvin hän minut tunsi. Omatunto teki meistä molemmista pelkureita.
Minä näin, että Mr. Waterbrook oli keski-ikäinen gentlemani, jolla oli lyhyt kaula ja iso paidankaulus ja jota vaan mustan nenän puute esti olemasta täydellisenä moppakoiran kuvana. Hän lausui minulle, että häntä ilahutti saada kunnia päästä tuttavuuteen minun kanssani; ja kun olin suorittanut kunnian-osoitukseni Mrs. Waterbrook'ille, esitteli isäntä minut suurella komeudella eräälle mustaan samettihameesen ja isoon mustaan sametti-hattuun puetulle, sangen majesteetilliselle ladylle, joka, muistaakseni, näytti joltakin läheiseltä Hamlet'in sukulaiselta — esimerkiksi hänen tädiltänsä.
Tämän ladyn nimi oli Mrs. Henry Spiker; ja hänen puolisonsa oli siellä myöskin; niin kylmäkiskoinen mies, että hänen päähänsä näytti olevan sirotettu härmää harmaitten hiusten sijasta. Ääretöntä kunnioitusta osoitettiin Henry Spiker'iläisille, sekä mies- että naispuolisille; joka, niinkuin Agnes kertoi minulle, tapahtui sen vuoksi, että Mr. Henry Spiker oli asian-ajaja jollekin tai jollekulle, minä en muista mille enkä kenelle, joka oli kaukaisessa yhteydessä valtiovarain-viraston kanssa.
Minä tapasin Uriah Heep'in seurassa. Hän oli puettu mustaan asuun ja syvään nöyryyteen. Hän sanoi minulle, kun pudistin hänen kättänsä, että hän oli ylpeä siitä, että minä huomasin hänet, ja että hän todella tunsi itsensä kiitolliseksi minulle alentuvaisuudestani. Minä olisin melkein suonut, että hän olisi ollut vähemmän kiitollinen minulle, sillä kiitollisuudessansa liehui hän ympärilläni kaiken iltaa; ja milloin hyvänsä minä lausuin sanan Agnes'ille, tuijotti hän aina varjottomilla silmillänsä ja kuolleenkaltaisilla kasvoillaan takaapäin meihin.
Siellä oli muitakin vieraita — kaikki, siltä minusta näytti, tätä tilaisuutta varten jäällä jäähdytetyt, niinkuin viini. Mutta siellä oli yksi, johon käänsin huomioni, ennenkuin hän tuli, koska kuulin häntä ilmoitettavan Mr. Traddles'iksi! Ajatukseni lensivät takaisin Salem House'en; ja olikohan se Tommy, mietin minä, jonka oli tapa piirtää luurankoja!
Minä odotin Mr. Traddles'ia tavattoman hartaasti. Hän oli maltilliselta, vakavalta näyttävä, käytökseltään ujo, nuori mies, jolla oli lystillinen, tuuhea-tukkainen pää, ja silmät, jotka olivat melkein liiaksi siirottavat; ja hän peräytyi johonkin pimeään nurkkaan niin pian, että minulla oli vastus löytää häntä. Vihdoin sopi minun selvästi nähdä hänet, ja joko silmäni pettivät minut taikka se oli vanha, onneton Tommy.
Minä suunnitin askeleeni Mr. Waterbrook'in luo ja sanoin luulevani, että minun oli ilo nähdä eräs vanha koulukumppani täällä.
"Todella?" lausui Mr. Waterbrook kummastuneena. "Te olette liian nuori
Mr. Henry Spiker'in koulukumppaniksi?"
"Häntä minä en tarkoita!" vastasin minä. "Minä tarkoitan sitä gentlemania, jonka nimi on Traddles".
"Vai niin!" lausui isäntäni suuresti vähentyneellä osanotolla. "Se on mahdollista".
"Jos se todella on sama mies", sanoin minä, katsellen Traddles'ia kohden, "olimme yhdessä eräässä paikassa, jota nimitettiin Salem House'ksi, ja hän oli oivallinen toveri".
"Kyllä. Traddles on hyvä toveri", vastasi isäntä, nyykäyttäen päätänsä jonkunlaisella suvaitsevalla tavalla. "Traddles on sangen hyvä toveri".
"Se on kummallinen yhteensattumus", arvelin minä.
"Se onkin todella", vastasi isäntäni, "oikea sattumus, että Traddles on ensinkään täällä, koska Traddles kutsuttiin tänne päivällisille vasta tänä aamuna, kun se sija pöydässä, joka oli aiottu Mrs Henry Spiker'in veljelle, joutui tyhjäksi hänen pahoin-vointinsa tähden. Oikein gentlemanin kaltainen mies, tuo Mrs. Henry Spikerin veli, Mr. Copperfield".
Minä sopersin suostumusta, joka oli täynnä tunteellisuutta, siihen katsoen, etten tietänyt yhtäkään mitään hänestä; ja minä kysyin, mikä ammatti Mr. Traddles'illa oli.
"Traddles", vastasi Mr. Waterbrook, "on nuori mies, joka lukee advokatiksi ruvetakseen. Niin. Hän on sangen hyvä toveri — ei kenenkään vihollinen, paitsi oma".
"Onko hän oma vihollisensa?" kysyin minä pahoillani, kun kuulin tämän.
"No", vastasi Mr. Waterbrook, vetäen suutansa suppuun ja leikitellen kellonvitjojensa kanssa tyytyväisellä, varakkaalla tavalla. "Minä sanoisin, että hän on yksi niistä ihmisistä, jotka estävät omaa valoaan loistamasta. Niin, minä sanoisin, ettei hän koskaan esimerkiksi olisi viiden sadan punnan arvoinen. Eräs ammatti-kumppani kiitti häntä minulle. Oh niin. Niin. Hänellä on jonkunlainen kyky panna kokoon lakikirjoituksia ja selvään esitellä asioita kirjeellisesti. Minun on tilaisuus vuoden kuluessa toimittaa Traddles'ille vähän ansiota; vähän — vaikka hänelle paljon. Oh niin. Niin!"
Minuun vaikutti suuresti se erinomaisen tanea ja itsemieltynyt tapa, jolla Mr. Waterbrook vähän väliä lausui tuota pikkuista "niin" sanaa. Siinä asui kummallinen voima. Se saatti täydellisesti ajattelemaan semmoista miestä, joka oli syntynyt, etten sanoisi hopealusikka kädessä, ryntötikkaitten kanssa ja oli kiivennyt ylös kaikille elämän kukkuloille, toiselle toisen perästä, siksi kuin hän nyt linnoitusten harjalta filosofin ja suojelian silmällä katseli niitä, jotka olivat alhaalla juoksu-kaivannoissa.
Minä mietin vielä tätä asiaa, kun päivälliset ilmoitettiin valmiiksi. Mr. Waterbrook talutti alas Hamlet'in tädin ja Mr. Henry Spiker Mrs. Waterbrook'in. Agnes, jota olisin itse mielelläni tahtonut saattaa, annettiin eräälle muhoilevalle, heikkosääriselle toverille. Uriah, Traddles ja minä, jotka olimme seuran nuorempi osa, menimme viimeiseksi alas, niinkuin vaan sopi. Että Agnes vietiin minulta, ei pahoittanut minua niin paljon, kuin se muutoin olisi pahoittanut, koska sen kautta sain tilaisuutta portailla esitellä itseäni Traddles'ille, joka tervehti minua sydämellisesti, sillä välin kuin Uriah luikerteli vieressämme semmoisella tungettelevaisella tyytyväisyydellä ja itse-alennuksella, että olisin ilolla heittänyt hänet menemään rinta-nojan ylitse.
Traddles ja minä eroitettiin pöydässä, sillä meitä sijoitettiin kahteen etäiseen kulmaan: hän erään punaisen sametti-ladyn valoon; minä Hamlet'in tädin varjoon. Päivällisiä kesti jotenkin kauan ja keskustelu koski aatelisia — ja verta. Mrs. Waterbrook ilmoitti meille monta kertaa, että jos hän oli mihinkään mieltynyt, hän oli mieltynyt vereen.
Mieleeni joutui useita kertoja, että olisimme menestyneet paljon paremmin, jollemme olisi olleet niin gentilejä. Me olimme niin erinomaisen gentilejä, että keskustelumme ala kävi hyvin ahtaaksi. Mr. ja Mrs. Gulpidge'llä. jotka olivat seurassamme, oli toisen kautta jotakin tekemistä (ainakin Mr. Gulpidge'llä oli) Pankin laki-asiain kanssa; ja osittain Pankin tähden, osittain valtiovarain-viraston tähden pidimme puheessamme yhtä tarkkaa rajaa, kuin hovikalenteri. Päälle päätteeksi oli Hamlet'in tädillä se sukuvika, että hän rupesi yksinhaasteloon ja katkonaisella tavalla itseksensä jutteli jokaisessa aineessa, jota aloitettiin. Niitä ei tosin ollut monta; mutta kun aina palasimme vereen, oli hänellä yhtä lavea miettimisen ala, kuin hänen veljenpojallansakin.
Me olisimme sopineet vampyri-joukoksi, niin veriseksi kävi keskustelumme.
"Minä tunnustan, että minulla on sama ajatus kuin Mrs.
Waterbrook'illa", lausui Mr. Waterbrook, viini-lasi silmän edessä.
"Muut asiat ovat sangen hyvät tavallansa, mutta veri voittaa kaikki!"
"Oh! Ei ole mitään, joka siinä määrässä tyydyttäisi", muistutti Hamlet'in täti. "Ei löydy mitään, joka on niin paljon ihmisen beau-ideal — kaikista tuollaisista asioista, yleensä puhuen. Löytyy muutamia alhaisia mieliä (ei monta, ilokseni toivon sitä, mutta kuitenkin muutamia), jotka halukkaammin tahtoisivat kumartaa epäjumalia, joksi minä sanoisin sitä. Oikeita epäjumalia. Ansioita, luonnonlahjoja ja muita sellaisia. Mutta nämät ovat asioita, joita emme voi aisteillamme havaita. Niin ei ole veren laita. Me näemme veren nenässä, ja tunnemme sen. Me tapaamme sen leuassa, ja sanomme: 'tuossa se on! Se on verta!' Se on oikea tosi-asia. Me osoitamme sitä toisillemme. Se ei salli mitään epäilystä".
Tuo muhoileva, heikko-säärinen toveri, joka oli saattanut alas Agnes'in, esitteli mielestäni tätä kysymystä vielä enemmän ratkaisevalla tavalla.
"Oh, näettekö, hiisi vieköön", lausui tämä gentlemani, katsellen ympäri pöytää yksinkertaisella hymyllä, "me emme voi olla ilman verta, näettekö. Meillä pitää olla verta, näettekö. Muutamat nuoret veitikat, näettekö, ovat ehkä vähän takapajulla kasvatuksensa ja käytöksensä puolesta ja eksyvät vähän oikealta tolalta, näettekö, ja saattavat itsensä ja muita ihmisiä monenlaiseen pulaan — ja kaikenlaista muuta semmoista — mutta hiisi vieköön, hauska on ajatella, että heissä on verta! Itse puolestani sallisin aina ennemmin, että joku mies, jossa on verta, paiskaisi minut maahan, kuin että joku, jossa ei sitä ole, nostaisi minut ylös!"
Tämä ajatus, joka ikäänkuin pähkinänkuoreen käsitti kokoon yleisen kysymyksen, herätti harrasta mieltymystä ja tuotti paljon arvoa tälle gentlemanille, siksi kuin ladyt nousivat pöydästä. Tämän jälkeen huomasin, että Mr. Gulpidge ja Mr. Henry Spiker, jotka olivat tähän saakka pysyneet niinkuin erinänsä muista, rupesivat puolustusliittoon meitä, yhteistä vihollista, vastaan ja pöydän poikki pitivät jonkunlaista salamyhkäistä keskustelua meidän voittamiseksemme ja kukistamiseksemme.
"Tuo ensimäisen neljän-tuhannen ja viiden-sadan punnan velkakirjan asia ei ole selvinnyt sillä tapaa, kuin odotettiin, Spiker", lausui Mr. Gulpidge.
"Tarkoitatteko herttua A:n?" arveli Mr. Spiker.
"Kreivi B:n", sanoi Mr. Gulpidge.
Mr. Spiker kohotti kulmakarvojansa ja näytti kovin huolestuneelta.
"Kun kysymys esitettiin Lord — minun ei tarvitse nimittää häntä", lausui Mr. Gulpidge, pidättäen itseänsä.
"Minä ymmärrän", sanoi Mr. Spiker, "N:lle".
Mr. Gulpidge nyykäytti synkän-näköisenä päätänsä — "esitettiin hänelle, oli hänen vastauksensa: 'rahaa taikka ei mitään helpoitusta'".
"Herra siunatkoon sieluani!" huudahti Mr. Spiker.
"'Rahaa taikka ei mitään helpoitusta'", toisti Mr. Gulpidge jämeällä äänellä. "Lähimmäinen perintövuorossa — te ymmärrätte?"
"K.", lausui Mr. Spiker pahan-enteisellä katseella.
"K. kieltäysi nyt jyrkästi allekirjoittamasta. Häntä varrottiin New-market'issa tätä tarkoitusta varten, mutta hän kieltäysi kerrallaan sitä tekemästä".
Mr. Spiker kuunteli niin hartaasti, että hän kävi kuin kivettyneeksi.
"Semmoisella kannalla asia nyt on", lausui Mr. Gulpidge, heittäytyen taaksepäin tuolillansa. "Ystävämme Waterbrook suonee minulle anteeksi, jollen niitten suurten asiain vuoksi, jotka ovat vaaran-alaisina, puhu selvemmin".
Mr. Waterbrook oli minun silmissäni vaan liian onnellinen, kun semmoisiin asioihin ja semmoisiin nimiin edes viitattiin hänen pöytänsä poikki. Hän koetti näyttää siltä, kuin hänellä olisi joku surettava tieto asiasta (vaikka minä olen vakuutettu siitä, ettei hän ymmärtänyt keskustelusta enemmän, kuin minäkään), ja hyväksyi suuresti sitä taitavaa varovaisuutta, jota oli noudatettu. Kun Mr. Spiker'ille oli uskottu tämmöinen asia, tahtoi hän tietysti kunnioittaa ystäväänsä jollakin luottamuksella omalta puoleltaan; sen vuoksi seurasi edellistä keskustelua toinen, jossa Mr. Gulpidge'n oli vuoro kummastella, ja tätä keskustelua vielä kolmas, jossa kummastelemisen vuoro palasi Mr. Spiker'ille jälleen, ja niin edespäin, yhä vaihetellen. Koko tämän ajan me syrjäiset istuimme maahan painuneina niistä kauheista asioista, jotka olivat vaaran-alaisina tässä keskustelussa; ja isäntämme katseli meitä ylpeästi, niinkuin jonkunlaisia terveellisen kammon ja ihmetyksen uhreja.
Minä olin todella oikein iloinen, kun pääsin ylikerrokseen Agnes'in luo ja sain puhua hänen kanssaan jossakin nurkassa ja hänelle esitellä Traddles'ia, joka oli ujo, mutta miellyttävä ja yhä sama hyvänluontoinen olento. Koska hänen täytyi lähteä varhain, sillä hänen oli määrä matkustaa pois seuraavana päivänä kuukaudeksi aikaa, en saanut keskustella hänen kanssaan niin paljon, kuin olisin suonut; mutta me vaihdoimme adresseja ja lupasimme keskinäiseksi huviksemme yhtyä jälleen, kun hän palaisi takaisin kaupunkiin. Hän kuuli ihastuksella, että minä tunsin Steerforth'in, ja puhui hänestä semmoisella ystävyydellä, että minä käskin hänen kertoa Agnes'ille, mitä hän Steerforth'ista ajatteli. Mutta Agnes ei muuta kuin katseli minua sillä aikaa ja pudisti vähän päätänsä, milloin hyvänsä minä silmäilin häntä. Kosk'ei Agnes ollut semmoisessa seurassa, jossa minä luulin hänen erittäin menestyvän, olin melkein iloinen, kun kuulin, että hän aikoi lähteä pois muutamien päivien perästä, vaikka minua suretti, kun ajattelin, että minun täytyi niin pian taas erota hänestä. Tämä sai minut jäämään, siksi kuin koko muu seura oli mennyt. Hänen kanssaan puhuminen ja hänen laulantansa kuunteleminen oli semmoinen hupainen muistutus minulle onnellisesta elämästäni tuossa vakavassa, vanhassa asunnossa, jonka hän oli tehnyt niin ihanaksi, että olisin voinut jäädä tänne puoleksi yöksi; mutta, kosk'ei minulla ollut mitään syytä viipyä täällä, kun kaikki kynttilät Mr. Waterbrook'in seurahuoneessa olivat sammutetut, sanoin minä hyvästi, vaikk'ei suinkaan halukkaasti. Minä tunsin silloin enemmän, kuin koskaan, että Agnes oli minun hyvä enkelini; ja jos ajattelin hänen suloisia kasvojansa ja levollista hymyänsä, niinkuin ne olisivat loistaneet puoleeni jostakin kaukaisesta, enkelin-kaltaisesta olennosta, toivon, etten ajatellut mitään pahaa.
Minä olen sanonut, että vieraat olivat kaikki menneet, mutta minun olisi pitänyt luvusta eroittaa Uriah, jota en sulje tähän nimitykseen ja joka ei ollut ensinkään laannut likipaikoillamme liehumasta. Hän oli ihan takanani, kun astuin portaita alas. Hän oli ihan vieressäni, kun lähdin talosta, hitaasti sovittaen pitkiä luurangon sormiansa Guy Fawkes'in[30] hansikka-parin vielä pidempiin sormiin.
Se ei ollut mistäkään halusta Uriah'n seuraan, vaan sen vuoksi, että muistin Agnes'in pyyntöä, kuin kysyin häneltä, tahtoiko hän tulla kotiin huoneisini kahvia juomaan.
"Todella, Master Copperfield", vastasi hän — "suokaat anteeksi, Mister[31] Copperfield, mutta tuo toinen tuntuu niin luonnolliselta — minä en tahtoisi, että vaivaisitte itseänne ja kutsuisitte niin halpaa henkilöä, kuin minua, luoksenne".