YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU.
Minä käyn taas Steerforth'n kodissa.
Minä mainitsin aamulla Mr. Spenlow'ille, että halusin saada lupaa olla poissa jonkun lyhyen aikaa; ja kosk'ei minulla ollut mitään palkkaa enkä minä siis ollut mikään pahennus taipumattomalle Jorkins'ille, ei tässä asiassa tehty minulle mitään vastusta, Minä käytin tätä tilaisuutta ja, vaikka ääneni tarttui kurkkuuni ja silmiäni hämärsi, sanoja lausuessani, ilmoitin sitä toivoa, että Miss Spenlow voi hyvin; johon Mr. Spenlow vastasi tuskin suuremmalla sydämen liikutuksella, kuin jos hän olisi puhunut jostakin tavallisesta inhimillisestä olennosta, että hän oli hyvin kiitollinen minulle, ja että hänen tyttärensä voi varsin hyvin.
Koska me sisäänkirjoitetut konttoristit olimme patricisen proktorin-luokan taimia, kohdeltiin meitä niin suurella arvon-annolla, että minä melkein aina olin omassa vallassani. Kun en kuitenkaan halunnut tulla Highgate'en ennenkuin kello yksi taikka kaksi päivällä ja meillä tänä aamuna oli oikeuden edessä toinen pikkuinen kirkon-pannan-juttu, jolle annettiin nimi: "Tipkins tuomarin-viran toimessa Bullock'ia vastaan tämän sielun parannukseksi", kulutin yhdessä Mr. Spenlow'in kanssa pari kolme hauskaa tuntia sitä kuunnellessani. Juttu oli syntynyt jostakin kahakasta kahden kirkkoväärtin välillä, joista toista syytettiin, että hän oli tuupannut toista erästä pumppua vastaan; ja tämän pumpun tanko, joka kosketti jotakin kouluhuonetta, joka oli kirkon-päädyn alla, teki tuuppauksesta kirkollisen loukkauksen. Se oli hupainen juttu; ja se saatti minut matkallani Highgate'en postivaunujen kutsilaudalla ajattelemaan Commons'ia ja mitä Mr. Spenlow oli puhunut Commons'iin kajoamisesta ja maan häviöön joutumisesta.
Mrs. Steerforth vastaan-otti minut iloisesti, ja niin myöskin Rosa Dartle. Minä olin hyvin mielissäni, kun huomasin, ettei Littimer ollut siellä, vaan että meitä passasi eräs kaino, nuori kamari-neitsyt, jolla oli siniset nauhat lakissansa ja jonka silmät, kun sattumalta kohtasin ne, paljon enemmän miellyttivät eivätkä likimainkaan niin hämmentäneet minua, kuin tuon arvokkaan miehen silmät. Mutta mitä minä erittäin huomasin, ennenkuin olin ollut puolen tunnin aikaa talossa, oli se alinomainen tarkkuus, jolla Miss Dartle otti vaaria minusta; ja se väijyvä tapa, jolla hän näytti vertaavan minun kasvojani ja Steerforth'in ja Steerforth'in kasvoja ja minun keskenänsä, sekä odottavan, että jotakin tulisi ilmi näissä molemmissa. Joka kerta kuin katsahdin häneen, olin varma siitä, että näkisin noitten kiihkeitten kasvojen, hiukeavain, mustien silmien ja tutkistelevan otsan tuijottavan minuun taikka äkkiä siirtyvän minun kasvoistani Steerforth'in kasvoihin taikka käsittävän meitä molempia samalla haavaa. Tätä ilveksen-kaltaista tarkastusta hän ei suinkaan lakkauttanut, kun hän näki, että minä havaitsin sen, vaan päinvastoin semmoisina hetkinä loi terävän katseensa minuun vielä kiinteämmin. Vaikka minä olin viaton ja tiesin itseni siksi, oli se paha, josta hän luuli minua, mikä hyvänsä, kartin kuitenkin hänen kummallisia silmiänsä aivan kykenemätönnä kestämään niitten nälkäistä loistoa.
Koko päivän näytti Miss Dartle olevan läsnä joka paikassa rakennuksessa. Jos puhuttelin Steerforth'ia tämän huoneessa, kuulin Miss Dartle'n puvun kahisevan vähäisessä käytävässä ulkopuolella. Kun Steerforth ja minä ryhdyimme johonkin vanhaan ruumiin-harjoitukseemme nurmikolla rakennuksen takana, näin hänen kasvojensa siirtyvän akkunasta akkunaan, niinkuin liikkuvan valon, siksi kuin ne pysähtyivät yhteen akkunaan ja katselivat meitä. Kun kaikki neljä illalla lähdimme ulos kävelemään, pusersi hän ohuen kätensä kiinni käsivarteeni, niinkuin vieterin, ja pidätti minua, siksi kuin Steerforth ja hänen äitinsä olivat astuneet niin pitkälle, etteivät voineet kuulla, ja silloin hän puhutteli minua.
"Te ette ole moneen aikaan", lausui hän, "käyneet täällä. Onko teidän virkanne todella niin hauska ja huvittava, että se anastaa koko teidän huomionne? Minä kysyn sen vuoksi, että tahdon, että minua neuvotaan, kun en itse tiedä. Onko se todella semmoinen?"
Minä vastasin, että pidin siitä hyvin paljon, mutta etten suinkaan voinut väittää sitä ihan semmoiseksi.
"Oh! minua ilahuttaa kuulla sitä, koska aina tahdon tulla oikaistuksi, kun olen väärässä", sanoi Rosa Dartle. "Te ehkä arvelette, että virkanne on kuivanpuolinen?"
"Niin", vastasin minä; "ehkä se oli vähän kuivanpuolinen".
"Oh! ja tämä on syy, jonka vuoksi te tarvitsette helpoitusta ja vaihetusta — kiihoitusta ja kaikkia noita?" lausui hän. "Ah! hyvin totta! Mutta eikö se ole hiukan — kuinka? — hänelle; minä en tarkoita teitä?"
Hänen silmänsä nopea katse sitä paikkaa kohden, jossa Steerforth käveli, äitiänsä taluttaen, näytti minulle, ketä hän tarkoitti; mutta paitsi tätä minä en ymmärtänyt mitään. Ja sitä muotonikin osoitti, sitä en epäile.
"Eikö se — minä en sano, että niin on laita, muistakaat, että minä tahdon tietää — eikö se vedä häntä liian paljon puoleensa? Eikö se kenties tee, että hän käy tavallista harvemmin täällä sokeasti hellivän — kuinka?" Ja hän loi toisen nopean katseen heihin, ja semmoisen katseen minuun, joka näytti tunkevan sydämeni sisimpiin.
"Miss Dartle", vastasin minä, "älkäät ajatelko —".
"En minä ajattele!" sanoi hän. "Oh, voi minua, älkäät luulko, että minä ajattelen mitään! Minä en ole epäileväinen. Minä vaan teen yhden kysymyksen. Minä en tuo esiin mitään mielipidettä. Minä tahdon perustaa jotakin mielipidettä siihen, mitä te kerrotte minulle. Eikö se siis ole niin? Hyvä! Minä olen sangen iloinen, että tiedän sen".
"Totta on", lausuin minä hämmentyneenä, "ettei minun tule vastata siitä, että Steerforth on ollut tavallista kauemmin poissa kotoa — jos hän on ollut: jota en todella tiedä tänä hetkenä, jollen saa päättää sitä teidän sanoistanne. Minä en ole nähnyt häntä koko tämän pitkän ajan kuluessa, ennenkuin eilis-iltana".
"Ettekö?"
"En, totta puhuen, Miss Dartle!"
Kun hän täydellisesti katseli minua, huomasin, että hänen kasvonsa kävivät tuikeammiksi ja vaaleammiksi sekä että tuo vanha haavan jälki pidentyi, siksi kuin se viisti rumentuneen huulen poikki ja syvälle alihuuleen ja ulottui kasvoja myöden alas. Minusta oli jotakin suorastaan kammottavaa tässä ja hänen hehkuvissa silmissään, kun hän, kiinteästi katsellen minua, sanoi:
"Mitä hän toimittaa?"
Minä toistin nämät sanat enemmän itsekseni, kuin Miss Dartle'a varten; minä olin niin kummastuneena.
"Mitä hän toimittaa?" sanoi hän semmoisella kiivaudella, joka näytti riittävän polttamaan häntä, kuin tuli. "Missä toimessa tuo mies auttaa häntä, tuo, joka ei koskaan katso minua ilman jotakin selittämätöntä viekkautta silmissänsä? Jos olette rehellinen ja uskollinen, en minä pyydä teitä pettämään ystäväänne. Minä pyydän teitä ainoastaan sanomaan minulle, onko se suuttumus, onko se viha, onko se ylpeys, onko se levottomuus, onko se joku hurja mielenjohde, onko se rakkaus, mikä se on, joka johdattaa häntä?"
"Miss Dartle", vastasin minä, "kuinka saatan sanoa teille niin, että uskoisitte minua, etten tiedä mistäkään muutoksesta Steerforth'issa siitä ajasta, kuin ensin tulin tänne. Minä en huomaa mitään. Minä luulen varmaan, ettei se ole mitään. Minä tuskin ymmärränkään, mitä tarkoitatte".
Kun hän yhä kiinteästi katseli minua, ilmestyi jonkunlainen vävähdys, joka minusta osoitti hänen tuskaansa, tuossa julmassa arvessa ja veti ylös hänen suupielensä niinkuin ylenkatseesta taikka jostakin säälistä, joka halveksi esinettänsä. Hän laski kätensä nopeasti sen päälle — semmoisen käden, joka oli niin ohut ja hennokas, että kun näin hänen pitävän sitä ylöspäin valkean edessä, kasvojansa varjostaaksensa, minä ajatuksissani vertasin sitä hienoon porsliiniin — ja lausuttuaan kiireisellä, kiivaalla, innokkaalla tavalla: "minä vannotan teitä pitämään tätä salassa!" ei puhunut sanaakaan lisäksi.
Mrs. Steerforth oli erittäin onnellinen poikansa seurassa, ja Steerforth oli tällä kertaa erittäin huomiokas ja kunnioittavainen häntä kohtaan. Minusta oli hyvin hupaista nähdä heitä yhdessä, ei ainoastaan heidän molemmin-puolisen rakkautensa tähden, vaan myöskin heidän suuren yhtäläisyytensä ja sen tavan tähden, jolla se, mikä oli ylpeätä taikka rajua pojassa, oli ijän ja sukupuolen kautta äidissä lientynyt suloiseksi arvokkaisuudeksi. Minä ajattelin useampia kertoja, että oli hyvä, ettei mikään suurempi eripuraisuuden syy koskaan ollut ilmestynyt heille; taikka kaksi semmoista luontoa — minun tulee oikeammin sanoa: kaksi semmoista saman luonnon toisintoa — olisivat ehkä olleet vaikeammat sovittaa, kuin luodun mailman kaksi äärimmäistä vastakohtaa. Tämä ajatus ei syntynyt minun omasta älystäni, täytyy minun tunnustaa, vaan eräästä Rosa Dartle'n lauseesta.
Hän sanoi päivällisillä:
"Oh, vaan sanokaat minulle kuitenkin joku, koska olen ajatellut sitä koko päivän ja tahdon tietää".
"Te tahdotte tietää mitä, Rosa?" vastasi Mrs. Steerforth. "Tehkäät hyvin, Rosa, älkäätkä olko niin salamyhkäinen".
"Salamyhkäinen!" huudahti hän. "Todella? Pidättekö minua semmoisena?"
"Enkö ehtimiseen pyydä teitä", lausui Mrs. Steerforth, "puhumaan suoraan omalla, luonnollisella tavallanne?"
"Vai niin! tämä ei siis ole minun luonnollinen tapani?" vastasi hän. "Teidän täytyy nyt kärsiä minua, koska vaan pyydän selitystä. Me emme koskaan tunne itseämme".
"Se on käynyt toiseksi luonnoksi", sanoi Mrs. Steerforth ilman mitään närkästystä; "mutta minä muistan — ja epäilemättä tekin, Rosa, ajattelen minä — kun käytöksenne oli toisenlainen; kun se ei ollut niin varovainen, vaan enemmän luottavainen".
"Minä olen varma, että olette oikeassa", vastasi hän; "ja niin käy, että pahat tavat saavat vallan meissä! Todella? Vähemmän varovainen ja enemmän luottavainen? Kuinka olen voinut huomaamatta muuttua, tekisi mieleni tietää! Hyvä, se on sangen omituista! Minun täytyy koettaa saada takaisin entinen luontoni".
"Minä soisin, että tekisitte niin", lausui Mrs. Steerforth, hymyillen.
"Sitä todella tahdon!" vastasi hän. "Minä tahdon oppia suoruutta — malttakaat — James'ista".
"Parempaa koulua te ette saa suoruutta oppiaksenne, Rosa", arveli Mrs. Steerforth pikaisesti, sillä Rosa Dartle'n puheessa oli aina jotakin ivallista, vaikka sitä lausuttiin, niinkuin tälläkin kertaa, mitä viattomimmalla tavalla mailmassa.
"Siitä olen varma", vastasi hän tavattoman innokkaasti. "Jos mistään olen varma, olen tietysti varma tästä".
Mrs. Steerforth näytti minusta katuvan, että hän oli ollut vähän närkästynyt; sillä hän sanoi kohta lempeällä äänellä:
"Hyvä, rakas Rosani, me emme ole kuulleet, mitä se oli, jota tahdoitte tietää?"
"Mitä minä tahdoin tietää?" vastasi hän suututtavalla kylmyydellä. "Oh! Se oli vaan, ovatko ihmiset, jotka ovat yhtäläiset henkiseltä luonnonlaadultansa — onko tämä oikea lauselma?"
"Se on yhtä hyvä, kuin mikään muu", lausui Steerforth.
"Kiitoksia: — ovatko semmoiset ihmiset, jotka ovat yhtäläiset henkiseltä luonnonlaadultaan, jos joku suurempi eripuraisuuden syy ilmestyisi heille, suuremmassa vaarassa, kuin ihmiset, jotka eivät ole yhtäläiset, ankarasti ja katkerasti riitaantua?"
"Minä sanoisin: ovat", arveli Steerforth.
"Sanoisitteko?" vastasi hän. "Voi minua! Ajatelkaamme siis esimerkiksi — esimerkiksi sopii mikä mahdoton asia hyvänsä — että te ja teidän äitinne joutuisitte kovaan erimielisyyteen".
"Rakas Rosani", keskeytti Mrs. Steerforth, suopeasti nauraen, "keksikäät joku muu esimerkki! James ja minä tiedämme velvollisuutemme toisiamme kohtaan paremmin, toivon Jumalan kautta!"
"Oh!" sanoi Miss Dartle, päätänsä ajattelevaisesti nyykäyttäen. "Tosiaan. Se estäisi tuota? No, tietysti se estäisi. Aivan niin. Minua ilahuttaa nyt, että olin kylläksi lapsellinen esittelemään tätä esimerkkiä, sillä tuntuu niin hyvältä, kun tietää, että velvollisuutenne toisianne kohtaan estäisi sitä! Minä kiitän teitä paljon siitä".
Toinen pikkuinen asia, joka koskee Miss Dartle'en, täytyy minun tuoda esiin; sillä minun oli syy muistaa sitä jälestäpäin, kun koko tuo auttamaton entisyys oli käynyt selväksi. Koko tämän päivän kuluessa, mutta erittäin tästä hetkestä, ponnisti Steerforth parasta taitoansa, ja tämä kävi häneltä varsin luontevasti, muuttaaksensa tätä omituista olentoa hupaiseksi ja mieltyneeksi kumppaniksi. Että se onnistui häneltä, ei kummastuttanut minua ollenkaan. Että Miss Dartle vastusti hänen viehättävän taitonsa — viehättävän luontonsa, ajattelin silloin — lumousvoimaa, ei sekään kummastuttanut minua; sillä minä tiesin, että Miss Dartle välisti oli äreä ja itsepäinen. Minä näin hänen kasvojensa ja käytöksensä vähitellen muuttuvan; näin hänen katselevan Steerforth'ia enentyvällä ihmetyksellä; näin hänen yhä heikommin, mutta aina vihaisesti, ikäänkuin hän olisi moittinut jotakin omaa heikkouttansa, taistelevan sitä ihastuttavaa voimaa vastaan, joka Steerforth'illa oli; ja viimein näin hänen terävän katseensa lauhtuvan ja hänen hymynsä käyvän lempeäksi, ja minä herkesin häntä pelkäämästä, niinkuin olin todella pelännyt koko päivän, ja me istuimme kaikki valkean ympäri, haastellen ja nauraen yhdessä yhtä vapaasti, kuin jos olisimme olleet lapset.
Oliko se sentähden, että olimme istuneet siellä niin kauan, vai sentähden, että Steerforth oli päättänyt säilyttää sen edun, jonka hän oli voittanut, sitä en tiedä; mutta me emme viipyneet ruokasalissa enemmän kuin viisi minutia Miss Dartle'n lähdön jälkeen. "Hän soittaa harppuansa", sanoi Steerforth hiljaa vierashuoneen ovella, "eikä kukaan, paitsi äitini, ole kuullut hänen tekevän sitä, luulen minä, näinä kolmena vuonna". Hän sanoi sen oudolla hymyllä, joka kohta katosi; ja me astuimme huoneesen ja tapasimme Miss Dartle'n yksinään.
"Älkäät nousko!" lausui Steerforth (jota Miss Dartle jo oli tehnyt); älkäät, rakas Rosani! Olkaat kerta hyvä ja laulakaat meille yksi irlantilainen laulu".
"Mitä te irlantilaisesta laulusta huolitte?" vastasi hän.
"Paljon!" sanoi Steerforth. "Paljon enemmän, kuin mistään muusta. Tässä on Tuhat-ihanainen myös, joka rakastaa soittoa sydämestänsä. Laulakaat meille yksi irlantilainen laulu, Rosa! Ja antakaat minun istua ja kuunnella, niinkuin minun oli tapa ennen".
Hän ei koskenut Miss Dartle'en eikä tuoliin, jolta tämä oli noussut, vaan istui likelle harppua. Miss Dartle seisoi vähän aikaa sen vieressä, omituisella tavalla osoitellen soittamista oikealla kädellänsä, mutta kieliä näpähyttämättä. Vihdoin hän kävi istumaan, veti harpun luoksensa pikaisella liikunnolla ja soitti ja lauloi.
Minä en tiedä mikä se oli hänen soitossaan taikka äänessään, joka teki tämän laulun mitä yliluonnollisimmaksi minä milloinkaan olen kuullut taikka voin itselleni kuvata. Sen todellisuudessa oli jotakin kauheata. Tuntui siltä, kuin sitä ei koskaan olisi kirjoitettu eikä sävelletty, vaan se olisi kuohunut esiin siitä intohimosta, joka asui hänessä ja joka tuli vaan vaillinaisesti ilmi hänen matalassa äänessään ja laantui taas, kun kaikki oli hiljallensa. Minä olin äänetönnä hämmästyksestä, kun hän noustuansa jälleen kallistui harppunsa puoleen, oikealla kädellänsä soittaen sitä, mutta kieliä näpähyttämättä.
Hetki vielä, ja tämä oli herättänyt minut hurmauksistani: — Steerforth oli jättänyt istuimensa, mennyt Miss Dartle'n luo, nauraen laskenut käsivartensa hänen ympärillensä ja sanonut: "No, Rosa, vast'edes rakastamme toisiamme hyvin paljon!" Ja Miss Dartle oli lyönyt häntä, sysännyt hänet luotansa villikissan vimmalla ja hyökännyt ulos huoneesta.
"Mikä Rosaa vaivaa?" kysyi Mrs. Steerforth sisään tullen.
"Hän on vähän aikaa ollut enkeli, äiti", vastasi Steerforth, "ja on sitten korvaukseksi syöksähtänyt vastapäiseen liiallisuuteen".
"Sinun tulee varoa, ettet ärsytä häntä, James. Hänen mielensä on käynyt katkeraksi, muista se, eikä sitä saa kiusata".
Rosa ei tullut takaisin; eikä hänestä puhuttu mitään sen enempää, ennenkuin minä seurasin Steerforth'ia tämän huoneesen sanomaan hyvää yötä. Silloin hän nauroi Miss Dartle'a ja kysyi, olinko minä koskaan nähnyt mitään semmoista kiivasta, vähäistä käsittämättömyyden kappaletta.
Minä ilmoitin niin paljon kummastuksestani, kuin minun silloin oli mahdollista ilmoittaa, ja kysyin, arvasiko hän, mikä äkkiä oli Miss Dartle'a niin kovasti pahoittanut.
"Tiesi Jumala", sanoi Steerforth. "Kaikki, mitä tahdot — taikka ei mikään! Minä kerroin sinulle, että hän laski kaikki asiat, hän itse siihen luettuna, tahkolle ja hioi niitä. Hän on teräkalu ja häntä tulee kohdella suurella varovaisuudella. Hän on aina vaarallinen. Hyvää yötä!"
Hän oli vastahakoinen laskemaan pois minua ja seisoi, pitäen minua vähän matkan päässä itsestänsä, yksi käsi kummallakin olkapäälläni, niinkuin hän oli tehnyt omassa huoneessani.
"Tuhat-ihanainen", lausui hän hymyillen — "sillä vaikk'ei tämä ole se nimi, jonka risti-isäsi ja risti-äitisi antoi sinulle, on se se nimi, jolla minä kaikkein mieluisammin nimitän sinua — ja minä soisin, soisin, soisin, että sinä voisit antaa saman nimen minulle!"
"Voinhan minä, jos tahdon", lausuin minä.
"Tuhat-ihanainen, jos mikään koskaan eroittaisi meidät, täytyy sinun ajatella, mimmoinen minä parhaimpana olin, vanha poika. No! Tehkäämme tämmöinen sopimus. Muista, mimmoinen minä parhaimpana olin, jos asianhaarat joskus eroittaisivat meidät!"
"Minun mielestäni sinussa ei ole mitään parasta eikä mitään huonointa, Steerforth", sanoin minä. "Minä sydämestäni rakastan ja hellin sinua aina yhtä paljon".
Se asia, että koskaan olin tehnyt vääryyttä hänelle, vaikka vaan epämääräisillä ajatuksilla, synnytti minussa semmoisia omantunnon vaivoja, että olin nämät juuri tunnustamallani. Jollen olisi ollut vastahakoinen ilmoittamaan, mitä Agnes oli uskonut minulle, ja jollen olisi ollut epätietoinen, kuinka tuota tekemättä kajoisin aineeseni, olisi tunnustus ehtinyt huulilleni, ennenkuin hän sanoi: "Jumala siunatkoon sinua, Tuhat-ihanainen, ja hyvää yötä!" Epäilyksissäni en tullut mitään lausuneeksi; ja me pudistimme toinen toisemme kättä ja erosimme.
Minä olin ylhäällä aamu-hämyssä ja puettuani niin hiljalleen, kuin mahdollista, katsahdin hänen huoneesensa. Hän nukkui sitkeästi, luontevasti maaten, pää käsivarrella, niinkuin koulun-aikanamme usein olin nähnyt hänen makaavan. Se aika tuli, tuli hyvinkin pian, jona melkein ihmettelin, ettei mikään häirinnyt hänen lepoansa minun katsellessani. Mutta hän nukkui — sallikaat minun uudestaan ajatella häntä siinä asemassa — niinkuin koulun-aikanamme usein olin nähnyt hänen nukkuvan; ja näin minä tänä hiljaisena hetkenä erosin hänestä.
Ijäti jättääkseni, voi, Jumala antakoon sinulle anteeksi, Steerforth! tuota liikahtamatonta kättä rakkaudessa ja ystävyydessä koskematta. Ijäti, ijäti!
KOLMASKYMMENES LUKU.
Eräs kato.
Minä saavuin Yarmouth'iin illalla ja poikkesin hotelliin asumaan. Minä arvasin, että Peggotyn vierashuonetta — minun huonettani — kyllä tarvittaisiin ennen pitkää, vaikk'ei tuo suuri käviäin, jonka tullessa kaikkien elävien täytyy tehdä tilaa, vielä talossa ollutkaan; sentähden minä menin hotelliin, söin päivällistä siellä ja käskin makuusijaa itselleni.
Kello oli kymmenen kun lähdin ulos. Useat puodit olivat suljetut, ja kaupungissa oli kaikki hiljaa. Kun tulin Omer ja Joram'in kohdalle, näin, että luukut olivat kiinni, mutta puodin ovi seisoi auki. Koska minun sopi täydellisesti nähdä, kuinka Omer sisäpuolella poltti piippuansa vierashuoneen ovella, astuin sisään ja kysyin, kuinka hän jaksoi.
"No, ruumiini ja sieluni kautta!" lausui Mr. Omer, "kuinka itse jaksatte? Istukaat alas. — Savu ei rasita teitä, toivon minä?"
"Ei millään lailla", vastasin minä. "Minä pidän siitä, kun se tulee toisen piipusta".
"Kuinka, ei omasta?" arveli Mr. Omer nauraen. "Sitä parempi. Sir. Paha tapa nuoressa miehessä. Istukaat alas. Minä poltan itse ahdashenkisyyteni tähden".
Mr. Omer oli laittanut sijaa minulle ja asetti esiin tuolin. Hän kävi nyt jälleen istumaan kovasti hengästyneenä ja imi piippuansa, niinkuin se olisi sisältänyt sitä tarpeellista tavaraa, jonka puutteessa hänen täytyi kuolla.
"Minua surettaa, että olen kuullut ikäviä uutisia Mr. Barkis'ista", sanoin minä.
Mr. Omer katseli minua vakaasti ja pudisti päätänsä.
"Tiedättekö, kuinka hänen laitansa tänä iltana on?" kysyin minä.
"Juuri mitä minä teiltä olisin kysynyt, Sir", vastasi Mr. Omer, "Jos olisi ollut soveliasta. Tämä on yksi ammattimme vastuksista. Kun joku sairastaa, me emme saata kysyä, kuinka hän jaksaa".
Tämä vastus ei ollut joutunut mieleeni, vaikka minulla sisään astuessani oli ollutkin jonkunlainen pelko, että saisin kuulla tuon vanhan nuotin. Kun vastusta nyt mainittiin, huomasin sen kuitenkin ja sanoinkin sitä.
"Niin, niin, te ymmärrätte", lausui Mr. Omer, päätänsä nyykäyttäen. "Me emme tohdi tehdä sitä. Jumala varjelkoon meitä, se olisi kolaus, jota useimmat ihmiset eivät kestäisi, jos sanoisi: Omer ja Joram tervehtivät ja kysyvät, kuinka voitte tänä aamuna — taikka tänä iltana — sen mukaan, kuinka kulloinkin sopii".
Mr. Omer ja minä nyökkäsimme toisillemme, ja Mr. Omer enensi henki-varastoaan piippunsa avulla.
"Se on yksi niistä seikoista, jotka sulkevat ammattimme semmoisesta kohteliaisuudesta, jota se usein tahtoisi osoittaa", lausui Mr. Omer. "Esimerkiksi minä. Minä olen tuntenut Mr. Barkis'in neljäkymmentä vuotta yhtä varmaan, kuin yhden vuoden, ja tervehtänyt häntä joka kerta, kuin hän astui ohitse, mutta minä en saata mennä kysymään: 'kuinka hän voi?'"
Minun mielestäni se oli hyvin kova asia Mr. Omer'ille, ja minä sanoin sitä hänelle.
"Minä en ole enemmän itsekäs, kuin muut ihmiset", lausui Mr. Omer. "Katsokaat minua! Henkeni ehkä kätkee mikä hetki hyvänsä, eikä, minun ymmärtääkseni, ole luultavaa, että tämmöisissä oloissa olisin itsekäs. Minä sanon, ettei se ole luultavaa semmoisesta miehestä, joka tietää, että hänen henkensä, kun se menee, menee juuri niinkuin pari palkeita ratkottaisiin rikki; ja tämä mies on iso-isä", arveli Mr. Omer.
Minä sanoin: "ei ollenkaan".
"Ei niin, että moittisin ammattiani", lausui Mr. Omer. "Sitä en tee. Vähän hyvää ja vähän pahaa tunkee epäilemättä kaikkiin virkoihin. Mitä minä soisin, on, että ihmisiä kasvatettaisiin luja-luontoisemmiksi".
Varsin tyytyväisellä ja ystävällisellä muodolla Mr. Omer ääneti veti muutamia haikkuja ja sanoi sitten, palaten ensimaiseen väitteesensä:
"Me olemme siis, kun tahdomme kuulla, kuinka Mr. Barkis voi, pakoitetut rajoittamaan itseämme Em'lyyn. Hän tietää, mikä meidän oikea tarkoituksemme on, eikä hän pelkää eikä epäile meitä enemmän, kuin jos olisimme yhtä monta lammasta. Minnie ja Joram ovat juuri lähteneet tuonne alas (Em'ly on työstänsä päästyään siellä tätiänsä hiukan auttamassa) tiedustelemaan, kuinka hän voi tänä iltana; ja jos suvaitsette odottaa siksi, kuin he tulevat takaisin, antavat he teille täydelliset tiedot. Tahdotteko nauttia jotakin? Saako olla lasillinen rommi-toddya? Rommi-toddya juodessani poltan", lausui Mr. Omer, nostaen ylös lasiansa, "koska luullaan, että se pitää niitä käytäviä sulana, joita myöden henkeni tukalasti lähtee liikkeelle. Mutta, Herra siunatkoon teitä", sanoi Mr. Omer käheästi, "käytävissä vika ei ole! 'Anna minulle tarpeeksi henkeä'", sanon minä tyttärelleni Minnie'lle, "'niin minä kyllä tiet avaan, rakas lapseni'".
Hänellä ei suinkaan ollut henkeä liikenemään, ja oikein huoletti, kun näki hänen nauravan. Kun hän taas oli semmoisessa tilassa, että sopi puhutella häntä, kiitin häntä tarjotusta virvoituksesta, jota en ottanut vastaan sen vuoksi, että äsken olin syönyt päivällistä; ja ilmoittaen, että minä, koska hän oli niin hyvä ja käski, aioin odottaa siksi, kuin hänen tyttärensä ja vävynsä palaisivat, kysyin, kuinka pikku Em'ly jaksoi?
"Hyvä, Sir", lausui Mr. Omer, ottaen piippunsa suustaan, että hänen sopi hivuttaa leukaansa; "minä sanon teille suorastaan, että minua ilahuttaa, kun hänen häänsä ovat pidetyt".
"Miksi niin?" sanoin minä.
"No, tyttö on tätä nykyä vähän muuttuvainen", sanoi Mr. Omer. "Ei sen vuoksi, ettei hän olisi yhtä sievä, kuin ennen, sillä hän on sievempi — minä vakuutan teille, että hän on sievempi. Ei sen vuoksi, ettei hän tekisi työtänsä yhtä hyvin, kuin ennen, sillä sen hän tekee. Hän vastasi kuutta mitä parasta, ja hän vastaa vielä kuutta mitä parasta. Mutta häneltä puuttuu jollakin tapaa oikeata sydäntä. Jos ymmärrätte", lausui Mr. Omer, leukaansa taas hivutettuaan ja vähän poltettuaan, "mitä minä yleisesti tarkoitan tällä lauseella: 'yksi pitkä veto, ja aika veto, ja veto yhtä haavaa, pojat, hurraa!' Minä tahtoisin sanoa teille, että tämä se on — yleisesti puhuen — jota Em'lyssä kaipaan".
Mr. Omer'in kasvot ja käytös osoittivat juuri niin paljon, että hyvällä omallatunnolla saatin nyykäyttää päätäni, niinkuin olisin arvannut hänen tarkoituksensa. Minun nopea käsitykseni näytti miellyttävän häntä ja hän jatkoi:
"Nyt arvelen, näettekö, että se etupäässä tulee siitä, että hän on epävakaisessa tilassa. Me olemme työmme jälkeen puhuneet siitä paljon, hänen setänsä ja minä, ja hänen sulhonsa ja minä; ja minä luulen, että se tulee etupäässä siitä, että hän on muuttuvainen. Teidän täytyy aina muistaa, kun puhutaan Em'lystä", lausui Mr. Omer, päätänsä hiljaa pudistaen, "että hän on mitä kummallisin hellä pikku olento. Sananlasku sanoo: 'ei sian korvasta silkkikukkaroita tehdä'. No, minä en tiedä, kuinka tämän asian laita lienee. Minä luulen melkein, että kyllä saa tehdyksi, jahka aikanansa alkaa. Tuo vene on käynyt tytölle niin rakkaaksi kodiksi, Sir, ettei kivi ja marmori sitä voittaisi".
"Minä olen varma, että niin on!" sanoin minä.
"Kun näkee, kuinka tämä sievä pikku olento riippuu sedässänsä", lausui Mr. Omer; "kun näkee, kuinka hän päivästä päivään yhä likemmin ja lujemmin liittyy häneen, näkee näyn. Nyt, tiedättekö, on aina joku taistelo, kun näin on laita. Miksi tätä taisteloa pitkitettäisiin kauemmin, kuin tarpeellista on?"
Minä kuuntelin tarkasti tätä vanhaa, hyvää toveria ja suostuin kaikesta sydämestäni siihen, mitä hän sanoi.
"Sentähden sanoin heille", lausui Mr. Omer tyvenellä, hyvän-suovalla äänellä, "tämän. Minä lausuin: älkäät ensinkään katsoko Em'lyä kiinni naulituksi ajan puolesta. Olkoon aika teidän omanne. Hän on ollut paljon suuremmaksi hyödyksi, kuin ajateltiin; hän on oppinut paljon nopeammin, kuin luultiin; Omer ja Joram voivat kynällänsä pyyhkiä pois, mitä on jälellä; ja hän on vapaa, milloin te niin tahdotte. Jos häntä haluttaisi jälestäpäin sovittaa niin, että hän kotona tekisi meille jonkunlaista vähäistä työtä; varsin hyvä. Jollei, hyvä sekin. Meille ei missään tapauksessa tule mitään vahinkoa. Sillä, näettekö", sanoi Mr. Omer, koskien minua piipullansa, "eihän ole luultavaa, että niin lyhyt-henkinen mies, kuin minä, joka lisäksi olen iso-isä, menisi vaatimaan liikoja semmoiselta pikkuiselta, sinisilmäiseltä kukalta, kuin häneltä?"
"Ei ollenkaan, siitä olen varma", vastasin minä.
"Ei ollenkaan! Te olette oikeassa!" lausui Mr. Omer. "Hyvä, Sir, hänen serkkunsa — te tiedätte, että se on serkku, jonka kanssa hän aikoo mennä naimisiin?"
"Kyllä", vastasin minä. "Minä tunnen hänet hyvästi".
"Tietysti te tunnette", sanoi Mr. Omer. "Hyvä, Sir! Hänen serkkunsa, joka on, niinkuin näyttää, rehellisessä työssä ja tulee hyvin toimeen, kiitti minua sangen miehuullisella tavalla tästä (käyttäen itseänsä kokonaan, täytyy minun sanoa, semmoisella lailla, että sain hyvän ajatuksen hänestä) ja meni ja hyyräsi niin mukavan, vähäisen huoneen, kuin te taikka minä soisimme silmiemme näkevän. Tämä pikkuinen huone on nyt valmiiksi kalustettu ja on niin sievä ja täydellinen, kuin nukki-kaappi; ja jollei Barkis'in, mies paran, tauti olisi käynyt niin pahaksi, olisivat he jo olleet mies ja vaimo — rohkenen väittää. Nykyisessä tilassa on asia lykätty tuonnemmaksi".
"Ja Em'ly, Mr. Omer?" kysyin minä. "Onko hän käynyt vakavammaksi?"
"No sitä, näettekö", vastasi hän, taas hivuttaen kahdenkertaista leukaansa, "sitä tietysti ei sovi toivoa. Tuleva muutos ja ero ja kaikki nuot ovat, niin sanoakseni, yhtä haavaa lähellä häntä ja kaukana hänestä. Barkis'in kuoleman ei tarvitse viivyttää sitä paljon, mutta mahdollista kyllä hänen hiljainen riutumisensa. Kaikissa tapauksissa on asiain tila epämääräinen, näettekö".
"Minä näen sen", sanoin minä.
"Em'ly", pitkitti Mr. Omer, "on siis vielä vähän alakuloinen ja arka; kenties ylipäänsä enemmänkin, kuin ennen. Hän näyttää päivästä päivään yhä hartaammin kiintyvän setäänsä ja käyvän vastahakoisemmaksi eroamaan meistä kaikista. Ystävällinen sana minulta saattaa kyyneleet hänen silmiinsä; ja jos näkisitte hänet tyttäreni Minnie'n pikku tytön kanssa, ette koskaan unhottaisi sitä. Siunatkoon elävää sydäntäni!" lausui Mr. Omer miettien, "kuinka hän rakastaa tätä lasta!"
Kun minulla oli niin hyvä tilaisuus, joutui mieleeni, että minun pitäisi kysyä Mr. Omer'ilta, ennenkuin hänen tyttärensä ja tämän puolison tulo keskeyttäisi puhettamme, tiesikö hän mitään Marthasta.
"Voi!" vastasi hän pudistaen päätänsä ja näyttäen kovin synkkä-mieliseltä. "Ei mitään hyvää. Surullinen juttu, Sir, joko niin taikka näin olette saaneet tietoa siitä. Minä en koskaan luullut, että oli mitään pahaa tytössä. Minä en tahtoisi mainita sitä tyttäreni Minnie'n kuullen — sillä hän moittisi kohta minua — mutta minä en koskaan luullut. Ei kukaan meistä koskaan luullut".
Mr. Omer, joka kuuli tyttärensä askeleet, ennenkuin minä, kosketti minua piipullansa ja ummisti toisen silmänsä, niinkuin varoitukseksi. Mrs. Joram ja hänen puolisonsa tulivat sisään kohta jälestäpäin.
He kertoivat, että Mr. Barkis oli "niin huono, kuin huono voi olla"; että hän oli aivan tainnuksissa; ja että Mr. Chillip murheellisena oli sanonut vast'ikään kyökistä lähtiessään, etteivät lääkärien ja haavurien tiedekunnat eikä apteekarein ammattikunta, vaikka he olisivat kaikki kutsutut kokoon, voisi auttaa häntä. Hän oli tuolla puolen molempia tiedekuntia, arveli Mr. Chillip, eikä apteekarien ammattikunta voinut kuin myrkyttää häntä.
Kun kuulin tämän ja sain tietää, että Mr. Peggotty oli siellä, päätin kohta mennä sinne. Minä sanoin hyvää yötä Mr. Omer'ille ja Mr. ja Mrs. Joram'ille ja johdatin askeliani sinne jonkunlaisella juhlallisella tunteella, joka teki Mr. Barkis'ista aivan uuden ja toisenlaisen olennon, kuin ennen.
Hiljaiseen oven kolkutukseeni vastasi Mr. Peggotty. Hän ei hämmästynyt, minut nähdessään, niin paljon kuin olin odottanut. Minä huomasin tämän Peggotyssakin, kun hän tuli alas; minä olen nähnyt sen jälestäpäin; ja minä arvelen, että, kun odottaa tuota kamalaa kummastuttajaa, kaikki tavalliset muutokset ja kummastukset menevät mitättömiksi.
Minä pudistin Mr. Peggotyn kättä ja astuin kyökkiin, sillä välin kuin hän hiljaisesti sulki ovea. Pikku Em'ly istui valkean vieressä, kädet kasvojen edessä. Ham seisoi likellä häntä.
Me puhuimme kuiskaamalla, tuon tuostakin kuunnellen, kuuluisiko mitään ääntä huoneesta ylhäältä. Minä en ollut ajatellut sitä, kun viimein kävin siellä, mutta kuinka kummallista oli minusta nyt, kun kaipasin Mr. Barkis'ia kyökissä.
"Te olette tehneet hyvin ystävällisesti, Mas'r Davy", lausui Mr.
Peggotty.
"Erinomaisen ystävällisesti", sanoi Ham.
"Rakas Em'ly", lausui Mr. Peggotty. "Katso tänne! Mas'r Davy on tullut!
No, reipastu, sydänkäpy! Eikö sanaakaan Mas'r Davy'lle?"
Minä huomasin Em'lyssä jonkun väristyksen, jota vielä saatan nähdä. Hänen kätensä kylmyyttä, kun koskin sitä, saatan vieläkin tuntea. Sen ainoan elon merkki oli, että se välttyi minun kädestäni; sitten hän liukui tuoliltaan ja, hiipien setänsä toiselle puolelle, nojaantui yhä ääneti ja väristen tämän rintaa vastaan.
"Se on semmoinen hellä sydän", lausui Mr. Peggotty, silittäen hänen tuuheita hiuksiansa isolla, karkealla kädellänsä, "ettei se voi kestää tätä surua. Se on luonnollista nuorissa, Mas'r Davy, kun ovat tottumattomat tämmöisiin koetuksiin ja arat, niinkuin minun pikku lintuni — se on aivan luonnollista".
Pikku Em'ly painui likemmäksi häntä, mutta ei nostanut ylös kasvojansa eikä puhunut sanaakaan.
"Aika käy myöhäiseksi, rakas tyttöni", lausui Mr. Peggotty, "ja Ham on tullut noutamaan sinua kotiin. Tuossa! mene nyt toisen rakkaan sydämen kanssa! Mitä, Em'ly? Kuinka, sydänkäpyni?"
Pikku Em'lyn ääni ei ollut kuulunut minun korviini, mutta Mr. Peggotty notkisti päätänsä, niinkuin häntä kuunnellakseen, ja sanoi sitten:
"Tahdotko jäädä enosi luo? No, sitä et suinkaan pyydä minulta! Jäädä enosi luo, nuppuseni! Kun hän, joka ennen pitkää on miehesi, on täällä sinua kotiin noutamassa? Sitä ei kukaan ihminen uskoisi, kun näkee tämän pikkuisen olennon semmoisen karkean sään toverin vieressä, kuin minä olen", lausui Mr. Peggotty, rajattomalla ylpeydellä katsahtaen meihin molempiin; "mutta meressä ei ole enemmän suolaa, kuin tytössä on rakkautta enoansa kohtaan — tässä kummallisessa pikku Em'lyssä!"
"Siinä Em'ly on oikeassa, Mas'r Davy!" sanoi Ham. "Katsokaat. Koska Em'ly tahtoo sitä, ja koska hän lisäksi on levoton ja pelästynyt, jätän hänet tänne huomiseksi. Saanhan minäkin jäädä!"
"Ei, ei", lausui Mr. Peggotty. "Sinun ei tule —joka olet nainut mies — taikka melkein nainut — hukata kokonaisen päivän työtä. Eikä sinun käy yhtä haavaa valvominen ja työtä tekeminen. Se ei kelpaa. Sinä menet kotiin ja panet maata. Sinä et pelkää, ettei Em'ly'stä hyvää huolta pidetä, tiedän minä".
Ham noudatti tätä kehoitusta ja otti hattunsa lähteäkseen. Silloinkin kuin hän suuteli Em'lyä — enkä minä koskaan nähnyt hänen lähestyvän tätä, tuntematta, että luonto oli antanut tälle miehelle gentlemanin sydämen — näytti Em'ly siirtyvän likemmäksi enoansa, vieläpä niin, että hän kartti valittua puolisoansa. Minä suljin oven Ham'in perästä, ettei se häiritsisi sitä rauhallisuutta, joka kaikkialla vallitsi. Ja, kun palasin takaisin, näin, että Mr. Peggotty yhä puhutteli Em'lyä.
"Nyt menen ylikertaan ilmoittamaan tädillesi, että Mas'r Davy on täällä, ja se reipastuttaa häntä hiukan", lausui hän. "Istu valkean eteen siksi aikaa, tyttöseni, ja lämmitä näitä jää-kylmiä käsiä. Sinun ei tarvitse olla niin peloissasi ja panna niin pahaksesi. Kuinka? Sinä tahdot tulla minun kanssani? — No! tule minun kanssani — tule! Jos hänen enonsa ajettaisiin pois tilasta ja talosta ja pakoitettaisiin laskemaan levolle johonkin ojaan, Mas'r Davy", sanoi Mr. Peggotty samalla ylpeydellä kuin ennen, "on se minun uskoni, että Em'ly tahtoisi mennä hänen kanssaan! Mutta pian tulee toinen — pian tulee toinen, Em'ly!"
Kun jälestäpäin menin ylikertaan ja astuin vähäisen kammioni oven ohitse (siellä oli pimeä), oli minulla joku epäselvä tunne, että pikku Em'ly oli heittäynyt pitkäkseen lattialle siellä. Mutta oliko se todella hän vai ainoastaan joku varjojen sekoitus huoneessa, sitä en nyt tiedä.
Minulla oli kyökin valkean edessä aikaa ajatella sievän pikku Em'lyn kuoleman pelkoa — joka yhteydessä sen kanssa, mitä Mr. Omer oli kertonut minulle, oli mielestäni syy, että hän oli niin entisestänsä muuttunut — ja minulla oli aikaa, ennenkuin Peggotty tuli alas, myöskin leppeämmin arvostella sitä, tuossa kun istuin ja luin kellon raksutuksia ja yhä enemmän tunsin ympäröitsevän äänettömyyden juhlallisuutta. Peggotty sulki minut syliinsä ja siunasi ja kiitti minua monta monituista kertaa, koska olin semmoinen lohdutus hänelle (tämä oli, mitä hän sanoi) hänen surussaan. Sitten hän pyysi minua tulemaan ylikertaan, nyyhkien, että Mr. Barkis aina oli pitänyt minusta ja ihmetellyt minua; että hän oli usein puhunut minusta, ennenkuin hän meni tainnoksiin; ja että, hänen luullaksensa, Mr. Barkis, jos hän taas tulisi taidolleen, virkistyisi, kun hän näkisi minut, jos hän muutoin voisi mistään mailmassa virkistyä.
Kun näin Mr. Barkis'in, näytti varsin vähän mahdolliselta, että se koskaan tapahtuisi. Hän makasi pää ja hartiat ulkopuolella sänkyä, erittäin epämukavassa asemassa, osaksi kallistuneena sen arkun puoleen, joka oli maksanut hänelle niin paljon huolta ja vaivaa. Minä sain tietää, että, kun hän ei enää voinut kämpiä ulos sängystä avaamaan sitä eikä saada varmaa tietoa, että se oli tallella, sen taikasauvan kautta, jota olin nähnyt hänen käyttävän, hän oli käskenyt muuttaa sen tuolille sängyn viereen, jossa hän aina sen jälkeen oli yöt päivät pitänyt kiinni siitä. Hänen käsivartensa oli nytkin sen päällä. Aika ja mailma liukuivat pois hänen aitansa, mutta arkku oli siinä; ja viimeiset sanat, jotka hän oli lausunut, olivat (selittävällä äänellä): "vanhoja vaatteita!"
"Rakas Barkis!" sanoi Peggotty melkein iloisesti, notkistuen hänen puoleensa, samalla kuin hänen veljensä ja minä seisoimme sängyn päässä. "Tässä on minun rakas poikani — minun rakas poikani Mas'r Davy, joka saatti meidät yhteen, Barkis! Jonka kanssa sinä lähetit sanoman, tiedäthän! Etkö tahdo puhutella Mas'r Davy'a?"
Hän oli yhtä mykkä ja tunnoton, kuin arkku, josta hänen muotonsa sai ainoan elon merkin, joka siinä oli.
"Hän lähtee pois vuoksen kanssa", arveli Mr. Peggotty kätensä takaa.
Minun silmäni olivat kosteat, ja niin olivat myöskin Mr. Peggotyn; mutta minä toistin kuiskaten: "vuoksen kanssa?"
"Rannikolla ihmiset eivät saata kuolla", vastasi Mr. Peggotty, "ennenkuin vesi on melkein kokonaan laskenut. Eikä he voi syntyä, ennenkuin vesi on melkein kokonaan nousnut — ei oikein syntyä. Hän lähtee pois vuoksen kanssa. Puoli neljältä on vuoksi, ja sitten kuollutta vettä puolen tunnin aikaa. Jos hän elää, siksi kuin se kääntyy, pitää hän puoltansa vielä luoteen ajan ja lähtee pois seuraavan vuoksen kanssa".
Me jäimme sinne katsomaan häntä pitkäksi aikaa — tuntikausiksi. Mikä salainen vaikutus minun läsnä-olollani oli hänen suhteensa tässä hänen tilassaan, en saata sanoa; mutta kun hän viimein alkoi vähän hourailla, on varma, että hän mutisi jotain minun kouluun viemisestäni.
"Hän tointuu", lausui Peggotty.
Mr. Peggotty koski minuun ja kuiskasi suurella kammolla ja kunnioituksella: "he menevät molemmat nopeasti pois".
"Rakas Barkis!" sanoi Peggotty.
"C. P. Barkis", vastasi hän hiljalleen. "Ei parempaa naista missään!"
"Katso! Tässä on Master Davy!" sanoi Peggotty. Sillä Mr. Barkis avasi nyt silmänsä.
Minä aioin juuri kysyä häneltä, tunsiko hän minua, kun hän koetti ojentaa ulos käsivarttansa ja sanoi minulle selvästi, ystävällisellä hymyllä:
"Barkis'ia haluttaa!"
Ja koska nyt oli vuoksen aika, lähti hän pois sen kanssa.
YHDESNELJÄTTÄ LUKU.
Eräs suurempi kato.
Minun ei ollut vaikea Peggotyn pyynnöstä päättää, että jäisin sinne, siksi kuin ajomies raukan jäännökset olivat tehneet viimeisen retkensä Blunderstone'en. Peggotty oli kauan aikaa sitten omilla säästöillään ostanut vähäisen kappaleen maata vanhassa kirkkotarhassamme likellä "suloisen tyttönsä" hautaa, joksi hän aina nimitti äitiäni; ja siellä niitten oli määrä levätä.
Peggotyn seurana ollen ja tehden kaikki, mitä voin, hänen hyväksensä (kaikissa tapauksissa vähän kyllä) osoitin itseni, minä ajattelen sitä mielihyvällä, niin kiitolliseksi, kuin nytkin soisin osoittaneeni. Mutta minä varon, että olin itseni ja ammattini puolesta erittäin mielissäni siitä, että sain ottaa haltuuni Mr. Barkis'in testamentin ja selittää sen sisältöä.
Minun sopii katsoa omakseni sitä ansiota, että minä ensiksi esittelin, että testamenttia etsittäisiin tuosta arkusta. Kun olivat vähän aikaa hakeneet, löysivätkin sen siitä hevosen pää-pussin pohjasta; jossa samassa pussissa (paitsi vähän heiniä) havaittiin vanha kultakello vitjoineen perineen, jota Mr. Barkis oli pitänyt hääpäivänänsä, mutta jota ei oltu koskaan ennen eikä jälestäpäin nähty; hopeinen, jalan-muotoinen piipun-painin; teko-sitruuni täynnänsä pieniä kuppeja ja vateja, jotka, minua vähän aavistaa, Mr. Barkis varmaan oli ostanut lahjoittaaksensa minulle lapsuudessani, mutta josta hän ei jälestäpäin ollutkaan malttanut erota; seitsemän-yhdeksättä ja puoli guineaa guinean ja puolen guinean kappaleissa; kaksi-sataa-kymmenen puntaa aivan puhtaissa pankin seteleissä; muutamia kuitteja Englannin Pankin osakkeista; vanha hevoskenkä, kulunut shillingi, kappale kanverttia ja ostronin-kuori. Siitä seikasta, että viimeistä kalua oli kovasti tahvottu ja siinä näkyi prismatillisia värejä sisäpuolella, päätän, että Mr. Barkis'illa oli ollut jonkunlaista vihiä helmistä, joka ei kuitenkaan koskaan tarkemmaksi muodostunut.
Vuosikausia oli Mr. Barkis joka päivä kuljettanut tätä arkkua kaikilla matkoillansa. Että sitä vähemmin huomattaisiin, oli hän keksinyt semmoisen jutun, että se oli "Mr. Blackboy'n" ja että se oli "Barkis'in hallussa, siksi kuin käytiin sitä kuulustelemassa"; jonka sadun hän oli suurella huolella kirjoittanut kanteen nyt tuskin luettavilla kirjaimilla.
Hän oli kaikki nämät vuodet säästänyt, näin minä, hyvällä menestyksellä. Hänen omaisuutensa rahassa nousi melkein kolmeen tuhanteen puntaan. Tästä summasta oli hän testamentteerannut tuhannen punnan korot Mr. Peggotylle hänen elin-ajaksensa; mutta tämän kuoltua oli pää-oma tasan jaettava Peggotyn, pikku Em'lyn ja minun kesken taikka meidän jälkeemme elävälle tai eläville. Koko muun omaisuutensa testamentteerasi hän Peggotylle, jonka hän määräsi pääperillisekseen ja tämän hänen viimeisen tahtonsa ja testamenttinsa toimeenpaniaksi.
Minä olin mielestäni kokonainen proktori, kun luin tätä dokumenttia ääneen suurella juhlallisuudella ja esittelin sen määräyksiä, tiesi kuinka monta kertaa, niille, joihin se koski. Minä rupesin enemmän ajattelemaan, että Commons'illa oli suurempi arvo, kuin tähän asti olin luullut. Minä tutkin testamenttia suurimmalla tarkkuudella, julistin sen kaikin puolin lailliseksi, pistin lyijys-kynällä merkin sinne tänne reunaan, ja katsoin sitä melkein kummaksi, että tiesin niin paljon.
Minä laitin Peggotylle luettelon kaikesta siitä omaisuudesta, joka oli tullut hänelle; järjestin kaikki asiat säännöllisellä tavalla; olin yhteiseksi iloksemme hänen välittäjänsä ja neuvon-antajansa jokaisessa kysymyksessä; ja näissä vaikeissa toimissa vietin viikon ennen hautajaisia. Minä en nähnyt pikku Em'lyä tällä väli-ajalla, mutta minulle kerrottiin, että hänen oli määrä kaikessa hiljaisuudessa parin viikon perästä pitää häänsä.
Minä en ollut hautajaisissa läsnä virkakuntani jäsenenä, jos minun niin sopii sanoa. Minä tarkoitan, etten ollut puettu mustaan vaippaan ja liehuvaan linnunpeloitusharsikkoon; mutta minä astuin aamulla varhain Blunderstone'en ja olin kirkkotarhassa, kun ruumis tuli, jota ainoastaan Peggotty ja hänen veljensä saattivat. Tuo heikkomielinen gentlemani katseli vähäisestä akkunastani; Mr. Chillip'in pikku lapsi vaaputti raskasta päätänsä ja ällisteli siirottavilla silmillänsä pappia hoitajattarensa olkapään ylitse; Mr. Omer huohotti ta'empana; ei ketään muuta ollut siellä; ja kaikki kävi hyvin rauhallisesti. Kun kaikki oli ohitse, kävimme tunnin aikaa ympäri kirkkotarhaa ja poimimme muutamia tuoreita lehtiä puusta äitini haudan päältä.
Tässä valloittaa minut kammo. Pilvi laskee kaukaisen kaupungin ylitse, jota kohden palautin yksinäiset askeleeni. Minä pelkään sitä lähestymästä. Minä en voi ajatella sitä, mitä tapahtui sinä muistettavana iltana; sitä, minkä täytyy uudestaan tapahtua, jos jatkan.
Mutta se ei pahene sen vuoksi, että kirjoitan siitä. Se ei paranisi, jos pysäyttäisinkin kovin vastahakoista kättäni. Se on tehty. Ei mikään voi peräyttää sitä; ei mikään voi saada sitä muuksi, kuin mitä se on.
Vanhan hoitajattareni oli aikomus seuraavana päivänä lähteä London'iin minun kanssani testamentin asioissa. Pikku Em'ly vietti tämän päivän Mr. Omer'in luona. Me olimme kaikki päättäneet yhtyä vanhassa vene-huoneessa tänä iltana. Ham oli tavalliseen aikaan tuova Em'lyn sinne. Minun oli määrä tulla, kun mieleni teki. Veli ja sisar palaisivat, niinkuin olivat tulleet, ja odottaisivat meitä, kun päivä päättyi, valkean ääressä.
Minä erosin heistä kirkkomaan veräjällä, jossa Straps mielikuvitukseni mukaan muinoin oli levännyt Roderick Random'in laukku selässä; mutta en lähtenyt suoraan takaisin, vaan astuin vähän matkaa Lowestoft'in tietä. Sitten käännyin ja menin takaisin Yarmouth'ia päin. Minä poikkesin siivoon ravintolaan päivällisiä syömään, pari kolme penikulmaa siitä lauttapaikasta, jota ennen olen maininnut; ja niin päivä kului ja oli ehtoo, kun saavuin sinne. Satoi paraikaa rankasti ja oli kolkko ilta; mutta kuu oli pilvien takana, eikä ollut pimeä.
Pian näkyi Mr. Peggotyn huone ja valkea, joka loisti akkunasta. Vähän aikaa raskaassa hiekassa kahlattuani pääsin oven luo ja astuin sisään.
Siellä näytti kaikki hyvin hupaiselta. Mr. Peggotty oli polttanut iltapiippunsa, ja illallisen hankkeisin oli ruvettu. Valkea paloi kirkkaasti, tuhka oli luotu ylös, arkku odotti pikku Em'lyä vanhalla sijallaan. Omassa vanhassa paikassaan istui kerran vielä Peggotty, näyttäen (jos luetaan pois hänen pukunsa) niinkuin hän ei koskaan olisi jättänyt sitä. Hän oli jo turvannut vanhaan seuraansa työrasiaan, jonka kannessa St. Paul'in kirkko oli, kyynärä-mitan huoneesen ja vahakynttilän palaseen: ja siinä ne olivat kaikki, niinkuin niitä ei koskaan olisi häiritty. Mrs. Gummidge näytti vähän nurpealta vanhassa nurkassansa; ja näytti siis hänkin aivan luonnolliselta.
"Te olette ensimäinen joukosta, Mas'r Davy!" lausui Mr. Peggotty onnellisilla kasvoilla. "Älkäät pysykö tuossa takissa, Sir, jos se on märkä".
"Kiitoksia, Mr. Peggotty", sanoin minä ja annoin hänelle päällystakkini seinään ripustettavaksi. "Se on ihan kuiva".
"Niin onkin!" arveli Mr. Peggotty, pidellen minua hartioista. "Kuiva kuin lastu! Käykäät istumaan, Sir. Teille ei tarvitse sanoa tervetultua, mutta te olette kaikesta sydämestä tervetullut".
"Kiitoksia, Mr. Peggotty, minä olen varma siitä. No, Peggotty!" sanoin minä, suudellen häntä. "Ja kuinka sinun käy, vanha eukko?"
"Ha ha!" nauroi Mr. Peggotty, istuen alas meidän viereemme ja hieroen käsiänsä huojennuksissaan äskeisistä huolista sekä luontonsa teeskentelemättömässä iloisuudessa; "sitä vaimoa ei ole koko mailmassa, Sir — niinkuin olen hänelle puhunutkin — jonka on syy tuntea mieltänsä keveämmäksi, kuin hän! Hän teki velvollisuutensa vainajaa kohtaan ja vainaja tiesi sen; ja vainaja teki hänelle, mitä oli oikein, ja hän teki vainajalle, mitä oli oikein; ja — ja — ja kaikki on oikein!"
Mrs. Gummidge huokaili.
"Reipastukaat, äitiseni!" lausui Mr. Peggotty. (Mutta hän pudisti päätänsä syrjään meille, ilmeisesti huomaten, kuinka nykyiset tapaukset olivat omaiset muistuttamaan tuosta vanhasta.) "Älkäät olko alakuloinen! Reipastukaat hiukka itse tähtenne ja katsokaat, eikö moni asia tunnu luonnollisemmalta?"
"Ei minusta, Dan'l", vastasi Mrs. Gummidge. "Ei mikään minusta tunnu luonnolliselta paitsi yksinään ja hyljättynä oleminen".
"Tuntuu kyllä", arveli Mr. Peggotty, viihdyttäen hänen surujansa.
"Ei tunnu, Dan'l!" sanoi Mrs. Gummidge. "Minä en ole semmoinen, että minun sopii elää niitten kanssa, jotka ovat saaneet periä rahoja. Asiat käyvät liiaksi minua vastaan. Olisi parempi, että saisitte eron minusta".
"No, kuinka ikinä käyttäisin niitä ilman teitä?" lausui Mr. Peggotty ankaran moitteen katsannolla. "Mitä puhutte? Enkö minä tarvitse teitä enemmän nyt, kuin koskaan ennen?"
"Minä tiesin, ettei minua koskaan ole tarvittu!" huudahti Mrs. Gummidge surkeasti vaikeroiden, "ja sitä kerrotaan nyt minulle! Kuinka sopikaan minun toivoa, että minua kaivattaisiin, koska olen niin yksinäinen ja hyljätty ja kaikkien vastusten alainen!"
Mr. Peggotty näytti olevan kovin suuttunut itseensä, koska hän oli puhunut sillä tapaa, että sopi selittää hänen sanojansa noin pahasti, mutta hän estettiin vastaamasta sen kautta, että Peggotty nykäisi häntä hiasta ja pudisti päätänsä. Surullisena katsottuaan Mrs. Gummidge'a tuokion aikaa, loi hän silmänsä Schwarzwaldin kelloon, nousi, niisti kynttilää ja muutti sen akkunaan.
"Kas niin!" lausui Mr. Peggotty iloisesti. "Nyt on kaikki valmiina, Missis Gummidge!" Mrs. Gummidge huokaili. "Valaistu tavan mukaan! Te kummastelette, mitä varten näin tehdään, Sir! No, sitä tehdään pikku Em'lyämme varten. Tie ei ole, näettekö, erittäin valoisa eikä hauska pimeän tultua; ja kun minä olen täällä siihen aikaan, kuin hän tulee kotiin, muutan kynttilän akkunaan. Tämä, näettekö", sanoi Mr. Peggotty, sydämellisellä ilolla kumartuen minun puoleeni, "täyttää kaksi tarkoitusta. Hän sanoo, Em'ly sanoo: 'tuolla on koti!' hän sanoo. Ja samoin sanoo Em'ly: 'tuolla on eno!' Sillä jos en minä ole täällä, ei akkunassakaan ole mitään kynttilää".
"Sinä olet lapsi!" sanoi Peggotty, paljon pitäen hänestä sen vuoksi, jos hän todella ajatteli, mitä hän sanoi.
"Vai niin", vastasi Mr. Peggotty, asettaen jalkojansa hyvin hajalleen toisistaan ja tyytyväisesti hieroen käsiänsä ylös alas niihin, samalla kuin hän katseli vuorotellen meitä ja valkeata, "minä en tiedä, mutta, näettekö, ei se päältäni näy".
"Ei azaktisti", muistutti Peggotty.
"Ei", nauroi Mr. Peggotty, "ei se päältäpäin näy, mutta — ehkä ajatuksista, tiedäthän. Minun se tekee yhtä, siunatkoon teitä! Nyt kerron teille jotakin. Kun käyn ja silmäilen tuota Em'lymme sievää huonetta, tahdon — tahdon tulla lestyksi", lausui Mr. Peggotty, äkkiä ääntänsä koroittaen — "muuta en saata sanoa — jollei minusta melkein tunnu, kuin kaikkein vähimmät kapineet olisivat hän itse. Minä nostelen niitä ja lasken niitä kädestäni ja kosken niihin niin vienosti, kuin ne olisivat Em'lymme. Niin on myöskin hänen pikku hattujensa ja sellaisten laita. Minä en voisi nähdä, että niitä yhtäkään pahoin pideltäisiin — ei, vaikka koko mailman saisin. Tässä näette pikku lapsen ison meripiikkiäisen muodossa!" sanoi Mr. Peggotty, lievittäen totisuuttansa lujalla naurunhekotuksella.
Peggotty ja minä nauroimme molemmat, mutta ei niin isolla äänellä.
"Se on, näettekö, minun ajatukseni", lausui Mr. Peggotty hohtavilla kasvoilla, kun hän vielä hetken oli tahkonut jalkojansa, "että tämä tulee siitä, että minä olen leikkinyt hänen kanssansa niin paljon ja menetellyt kuin olisimme olleet Turkkilaisia ja Franskalaisia ja hai-kaloja ja kaikenlaisia muukalaisia — siunatkoon teitä; ja leijonia ja valaskaloja ja tiesi mitä kaikkia! — kun hän ei ollut polveani korkeampi. Minä olen tottunut semmoiseen tapaan, tiedättekö. No, tämä kynttilä tässä!" sanoi Mr. Peggotty, riemuissaan ojentaen kättänsä sitä kohden, "minä tiedän aivan hyvin, että, kun hän on naitu ja mennyt, minä asetan tämän kynttilän tähän, juuri niinkuin nyt. Minä tiedän aivan hyvin, että, kun olen täällä iltaisin (ja missä muualla asuisinkaan, siunatkoon teidän sydämiänne, vaikka saisin minkä omaisuuden hyvänsä!) eikä hän ole täällä enkä minä ole siellä, minä muutan kynttilän akkunaan ja istun valkean edessä ja olen niinkuin odottaisin häntä, kuten nytkin. Tässä näette pikku lapsen", lausui Mr. Peggotty toisella lujalla naurunhekotuksella, "meripiikkiäisen muodossa! No, juuri tänä hetkenä, kun näen kynttilän säkenöivän, sanon itselleni: 'hän katselee sitä! Em'ly tulee!' Tässä näette pikku lapsen meripiikkiäisen muodossa! Mutta minä olen oikeassa", sanoi Mr. Peggotty, hilliten nauruaan ja lyöden käsiänsä yhteen; "sillä tässä Em'ly on!"
Se oli vaan Ham. Ilta oli varmaan käynyt sateisemmaksi, siitä kuin minä saavuin, sillä hänellä oli päässään iso sadehattu, alas kasvoille vedetty.
"Missä Em'ly on?" kysyi Mr. Peggotty.
Ham viittasi päällänsä, niinkuin Em'ly olisi ollut ulkopuolella. Mr. Peggotty otti kynttilän akkunasta, niisti sitä, pani sen pöydälle ja kohensi ahkerasti valkeata, kun Ham, joka ei ollut siirtynyt paikaltansa, sanoi:
"Mas'r Davy, tahdotteko tulla ulos hetkeksi katsomaan, mitä Em'ly ja minä olemme tuoneet teille näytettäväksi?"
Me menimme ulos. Kun astuin hänen ohitsensa ovessa, näin ihmeekseni ja kauhukseni, että hän oli aivan vaalea. Hän sysäsi minut nopeasti taivasalle ja sulki oven meidän perästämme. Ainoastaan meidän kahden perästämme.
"Ham! mikä nyt on?"
"Mas'r Davy!" — Voi hänen särjettyä sydäntänsä, kuinka kauheasti hän itki!
Minä seisoin tyrmistyneenä semmoisen surun edessä. Minä en tiedä, mitä ajattelin taikka pelkäsin. Minä en voinut muuta kuin katsella häntä.
"Ham! Hyvä toveri raukka! Kerro minulle Jumalan tähden, mikä nyt on!"
"Minun lemmittyni, Mas'r Davy — sydämeni ylpeys ja toivo — hän, jonka edestä olisin kuollut ja nytkin tahtoisin kuolla — hän on mennyt!"
"Mennyt?"
"Em'ly on karannut pois! Voi, Mas'r Davy, ajatelkaat, millä tapaa hän on karannut, kun minä rukoilen hyvää ja laupiasta Jumalaa surmaamaan häntä (häntä, joka on minulle kaikista kalliin) ennemmin, kuin antamaan hänen joutua turmioon ja häväistykseen!"
Ne kasvot, jotka hän käänsi ylöspäin myrskyistä taivasta kohden, hänen yhteen puserrettujen käsiensä vapistus, se tuska, joka kuvautui hänen ruumiissaan, pysyvät vielä tänä hetkenä muistissani yhdessä tuon aution rannikon kanssa. Siinä on ainainen yö, ja Ham on ainoa henkilö näkymöllä.
"Te olette oppinut", sanoi hän hätäisesti, "ja tiedätte, mikä on oikein ja paras. Mitä minun tulee sanoa tuolla sisällä? Kuinka koskaan saan puhutuksi siitä hänelle, Mas'r Davy?"
Minä näin oven liikkuvan ja koetin vaistomaisesti pitää sitä kiinni ulkopuolelta, saadakseni hetken verran aikaa. Se oli myöhäistä. Mr. Peggotty pisti ulos kasvonsa; enkä minä koskaan, vaikka eläisin viisi-sataa vuotta, voisi unhottaa sitä muutosta, joka tapahtui niissä, kun hän näki meidät.
Minä muistan, että kuulin kovan valitushuudon, että naiset pitivät kiinni hänestä ja että kaikki seisoimme sisällä huoneessa; minä, joku paperi kädessä, jonka Ham oli antanut minulle; Mr. Peggotty, liivi auki revittynä, hiukset hajallansa, kasvot ja huulet valkeat, kuin vaate, ja veri tippuen alas rinnalle (se oli, luullakseni, purskahtanut hänen suustaan), kiinteästi katsellen minua.
"Lukekaat se, Sir", sanoi hän matalalla, vapisevalla äänellä.
"Hitaasti, tehkäät hyvin. Minä en tiedä, pystynkö ymmärtämään".
Kesken haudan-kaltaista hiljaisuutta luin tahraantuneesta kirjeestä näin:
"'Kun sinä, joka rakastat minua niin paljon enemmän, kuin minä ikinä olen ansainnut, silloinkin, kuin sydämeni oli viaton, näet tämän, olen minä kaukana poissa'".
"Olen minä kaukana poissa", toisti Mr. Peggotty pitkäänsä.
"Pysähtykäät! Em'ly kaukana poissa. No!"
"'Kun aamulla jätän kalliin kotini — kalliin kotini — voi, kalliin kotini!'"
Kirjeessä oli edellisen illan datumi;
"'— en koskaan palaja, jollei hän tuo minua takaisin vaimonansa. Tämä kirje löydetään illalla monta tuntia tämän jälkeen minun sijastani. Voi, jos tietäisit, kuinka raadeltu sydämeni on. Jos edes sinä, jolle olen tehnyt niin paljon vääryyttä, ettet voi koskaan antaa sitä anteeksi, vaan tietäisit, mitä minä kärsin! Minä olen liian huono kirjoittamaan itsestäni. Voi, etsi lohdutusta siitä ajatuksesta, että minä olen niin huono. Voi, Jumalan tähden, kerro enolle, etten koskaan ole rakastanut häntä puoleksikaan niin paljon, kuin nyt. Voi, älkäät muistako, kuinka hellät ja hyvät olette kaikki olleet minua kohtaan — älä muista, että meidän koskaan oli määrä mennä naimisiin — vaan koettakaat ajatella, että minä kuolin pienenä ja haudattiin johonkin. Rukoile Jumalaa, jonka minä hylkään, säälimään enoani! Kerro hänelle, etten koskaan ole rakastanut häntä puoleksikaan niin paljon. Ole hänen lohdutuksenaan. Rakasta jotakin hyvää tyttöä, josta tulee semmoinen, kuin minä ennen olin enon suhteen, ja on uskollinen ja mahdollinen sinulle eikä tiedä muuta häpeätä, kuin minut. Jumala siunatkoon teitä kaikkia! Minä olen usein polvillani rukoileva teidän kaikkien puolestanne. Jollei hän tuo minua takaisin vaimonaan enkä minä rukoile itse puolestani, rukoilen teidän kaikkien puolestanne. Minun jäähyväistervehdykseni enolle. Minun viimeiset kyyneleeni, minun viimeiset kiitokseni enolleni'".
Siinä oli kaikki.
Mr. Peggotty seisoi kauan aikaa sen jälkeen, kuin olin lakannut lukemasta, yhä katsellen minua. Viimein minä uskalsin tarttua hänen käteensä ja pyytää häntä niin hyvin, kuin voin, koettamaan vähän hillitä itseänsä. Hän vastasi liikahtamatta: "minä kiitän teitä, Sir, minä kiitän teitä!"
Ham puhutteli häntä. Mr. Peggotty käsitti sen verran hänen suruansa, että hän likisti hänen kättänsä; mutta muutoin hän pysyi samassa tilassa, eikä kukaan tohtinut häiritä häntä.
Verkalleen hän viimein siirsi silmänsä kasvoistani, niinkuin hän olisi herännyt jostakin unen-näöstä, ja katseli ympäri huonetta. Sitten hän sanoi matalalla äänellä:
"Kuka se mies on? Minä tahdon tietää hänen nimensä". Ham katseli minua ja yhtäkkiä tunsin semmoisen tärähdyksen, joka sysäsi minut taaksepäin.
"Jotakuta epäillään", lausui Mr. Peggotty. "Kuka se on?"
"Mas'r Davy!" rukoili Ham. "Astukaat ulos hetkeksi ja antakaat minun kertoa hänelle, mitä minun täytyy. Teidän ei käy sitä kuuleminen, Sir".
Minä tunsin tärähdyksen taas. Minä vaivuin alas jollekin tuolille ja koetin lausua jotakin vastausta, mutta kieleni oli kahletettu ja näköni himmentynyt.
"Minä tahdon tietää hänen nimensä!" kuulin Mr. Peggotyn sanovan kerran vielä.
"Kappale aikaa sitten", sopersi Ham, "on eräs palvelia käynyt täälläpäin tuon tuostakin. Joku gen'lm'n on myöskin ollut täälläpäin. Molemmat olivat samaa seuraa".
Mr. Peggotty seisoi liikahtamatta, kuin ennen mutta katseli nyt Ham'ia.
"Palvelia", jatkoi Ham, "nähtiin — meidän tyttö raukkamme kanssa —
eilen illalla. Hän on piileskellyt täällä tämän viikon taikka kauemmin.
Luultiin hänen lähteneen mutta hän piileskeli. Älkäät jääkö tänne.
Mas'r Davy, älkäät!"
Minä tunsin Peggotyn käsivarren kaulani ympärillä, mutta en olisi päässyt liikkumaan, vaikka huone olisi ollut luhistumaisillaan päälleni.
"Vieraat vaunut ja hevoset odottivat ulkopuolella kaupunkia tänä aamuna Norwich'in tiellä melkein ennen päivän koittoa", jatkoi Ham. "Palvelia meni niitten luo ja tuli niitten luota ja meni niitten luo taas. Kun hän meni niitten luo taas, oli Em'ly hänen kanssaan. Toinen istui vaunuissa. Hän se mies on".
"Jumalan rakkauden tähden", lausui Mr. Peggotty, astahtaen taaksepäin ja ojentaen ulos kättänsä, ikäänkuin torjuaksensa pois, mitä hän pelkäsi. "Älä sano minulle että hänen nimensä on Steerforth!"
"Mas'r Davy", huudahti Ham katkonaisilla sanoilla, "se ei ole teidän vikanne — ja minä olen kaukana teitä siitä syyttämästä — mutta hänen nimensä on Steerforth, ja hän on kirottu konna!"
Mr. Peggotty ei päästänyt mitään huutoa eikä vuodattanut mitään kyyneltä eikä liikahtanut, ennenkuin hän taas näytti yhtäkkiä heräävän ja tempasi alas karkean takkinsa vaarnalta nurkasta.
"Auttakaat tämä päälleni! Minä olen kuin rikki musertunut enkä voi itse tehdä sitä", sanoi hän maltittomasti. "Auttakaat sitä päälleni. Hyvä!" kun joku oli tehnyt niin. "Antakaat minulle nyt tuo hattu!"
Ham kysyi häneltä, mihin hän aikoi mennä.
"Minä menen hakemaan sisarentytärtäni. Minä menen hakemaan Em'lyäni. Minä menen ensiksi ja puhkaisen tuon veneen ja upotan sen, mihin olisin, niin totta kuin elän, hukuttanut tuon miehen, jos minua olisi vähänkin aavistanut, mikä aikomus hänellä oli! Kun hän istui edessäni", sanoi hän hurjasti ja ojensi ulos puristetun oikean kätensä, "kun hän istui edessäni kasvoista kasvoihin, lyökäät minut kuoliaaksi maahan, jollen olisi hukuttanut häntä ja katsonut sitä oikeaksi! — Minä menen hakemaan sisarentytärtäni".
"Mistä?" huudahti Ham, asettuen oven eteen.
"Mistä hyvänsä! Minä menen hakemaan sisarentytärtäni kautta mailman. Minä menen tapaamaan sisarentytärraukkaani hänen häpeässään ja tuomaan häntä takaisin. Älköön kukaan estäkö minua! Minä sanon teille, että menen hakemaan sisarentytärtäni!"
"Ei, ei!" huusi Mrs. Gummidge, astuen heidän väliinsä, kovasti itkien. "Ei, ei, Dan'l. ei siinä tilassa, kuin nyt olette. Hakekaat häntä vähän ajan perästä, yksinäinen, hyljätty Dan'l'ini, ja se on aivan oikein; mutta ei siinä tilassa, kuin nyt olette. Käykäät istumaan ja antakaat minulle anteeksi, että koskaan olen ollut vaivaksi teille, Dan'l — mitä minun vastoinkäymiseni ovat olleet tämän rinnalla! — ja puhukaamme sananen niistä ajoista, kuin tyttö ensiksi oli orpo ja kuin Ham myöskin oli ja kuin minä olin köyhä leskivaimo ja te otitte minut luoksenne. Se lievittää sydän parkaanne, Dan'l", laskien päätänsä vasten hänen olkapäätänsä, "ja te kannatte surunne paremmin; sillä te tunnette lupauksen, Dan'l: 'mitä olette tehneet yhdelle näistä vähimmistä veljistäni, sen teitte minulle'; eikä se suinkaan petä tämän katon alla, joka on ollut meidän suojamme niin monta, monta vuotta!"
Hän oli nyt kokonaan malttanut mielensä; ja kun minä kuulin hänen itkevän, luovuin aikomuksestani langeta polvilleni ja pyytää anteeksi siitä häviöstä, jonka olin aikaansaattanut, sekä kirota Steerforth'ia, ja joku parempi tunne valloitti minut. Liiaksi rasitettu sydämeni löysi saman huojennuksen, ja minä itkin myöskin.
Edellisen osan loppu.