Mitä siihen tulee, että pesu-akka vei vaatteemme pantiksi ja päihdyksissään katuvaisena tuli pyytämään anteeksi, arvaan, että semmoista on tapahtunut monta kertaa jokaiselle. Samaa sopii sanoa nokivalkeasta, piirikunnan ruiskun kelvottomuudesta ja kirkonpalvelian väärästä valasta. Mutta itsen-omaiseksi onnettomuudeksi katson sitä seikkaa, että tulimme pestanneeksi palvelus-tytön, jolla oli taipumus väkeviin juomiin ja joka kartutti juoksevaa porteri-rätinkiämme ravintolassa semmoisilla selittämättömillä posteilla, kuin "kortteli rommi-punssia (Mrs. C.)", "puoli korttelia giniä ja kryytineiliköitä (Mrs. C.)", "lasillinen rommia ja piparminttua (Mrs. C.)" — sulkumerkit tarkoittivat aina Doraa, joka, niinkuin tiedusteltaessa huomattiin, luultiin nauttineen kaikkia näitä virvoituksia.
Ensimäisiä urotekojamme taloudellisella alalla oli vähäiset päivälliset Traddles'ille. Minä kohtasin hänet kaupungissa ja pyysin häntä astumaan ulos minun kanssani iltapuolella. Kun hän mielellään suostui, kirjoitin Doralle ja ilmoitin, että toisin hänet kotiin. Ilma oli kaunis, ja matkallamme keskustelimme minun perheellisestä onnestani. Traddles oli varsin ihastuksissaan siitä ja sanoi, että, kun hän mielessänsä kuvasi semmoista kotia, jossa Sofia vartoisi häntä ja valmistelisi kaikkia hänelle, hän ei voinut ajatella, että mitään puuttui hänen autuudessaan.
Minä en olisi voinut toivoa itselleni sievempää pikku emäntää pöydän toiseen päähän, mutta todella olisi minun sopinut toivoa itsellemme hiukan enemmän tilaa, kun kävimme istumaan. En tiedä, kuinka laita oli, mutta vaikka meitä oli vaan kaksi, olimme aina yhteen sullotut tilan puutteesta, samalla kuin meillä aina oli kylläksi tilaa, johon hukata kaikki. Minä pelkään, että se tuli siitä, ettei milläkään kalulla ollut oma paikkansa, paitsi Jip'in pagodilla, joka alinomaa sulki pääkäytävän. Tässä tilaisuudessa saarsivat pagodi ja gitarrikotelo, Doran kukanmaalaus-kapineet ja minun kirjoituspöytäni Traddles'ia niin, että minua syystä epäilytti, sopiko hänen ollenkaan käyttää veistänsä ja kahveliansa; mutta hyvänluontoisena, kuin ainakin, hän väitti vastaan: "tilaa kuin valtamerta, Copperfield! Kuin valtamerta, vakuutan sinulle!"
Oli toinenkin asia, jota olisin suonut, nimittäin ettei Jip'iä koskaan olisi kehoitettu kävelemään pöytäliinalla päivällisten aikana. Minä rupesin ajattelemaan, että oli jonkunlaista huonoa järjestystä jo siinäkin, että se oli siinä ollenkaan, vaikk'ei sen olisi ollutkaan tapa pistää jalkojansa suolaan tai sulattuun voihin. Tällä kertaa se näytti luulevan itsensä sisään tuoduksi varta vasten pitämään Traddles'ia alallansa; ja se haukkui vanhaa ystävääni ja hyökkäili hänen talrikkiansa vastaan niin rohkealla itsepintaisuudella, että sopi sanoa sen anastaneen koko keskustelun.
En minä kuitenkaan lausunut mitään moitetta, koska tiesin, kuinka helläsydäminen rakas Dorani oli ja kuinka hän panisi pahaksensa vähimmänkin loukkauksen suosikkiansa vastaan. Samanlaisista syistä minä en myöskään puhunut sanaakaan lattialla kahakoitsevista talrikeista; ei kryytikopaston sopimattomasta ilmestymisestä, jonka osat olivat vinossa ja väärässä ja joka näytti päihtyneeltä; eikä siitäkään, kuinka sallatti-astiat ja -pullot lisäksi saarsivat Traddles'ia. Kun katselin edessäni olevaa keitettyä lampaanreittä, ennenkuin rupesin leikkaamaan sitä, en voinut olla itsekseni kummastelematta, mistä se tuli, että kaikilla meidän lihakappalillamme oli niin eriskummainen muoto — ja ostiko meidän teurastaja kaikki rumat lampaat, jotka syntyivät mailmaan; mutta minä pidin nämät mietteet takanani.
"Armaani", sanoin minä Doralle, "mitä sinulla tuossa vadissa on?"
Minä en voinut ymmärtää, miksi Dora oli muhostellut suutansa minulle niin viehättävällä tavalla, kuin hän olisi tahtonut suudella minua.
"Ostroneita, ystäväni", sanoi Dora ujosti.
"Sinunko mieleesi tämä johtui?" kysyin minä iloisesti.
"Ni-i-n, Doady", vastasi Dora.
"Parempaa et olisi voinut keksiä!" huudahdin minä, laskien pois jakaajan-veitseni ja kahvelin. "Traddles ei pidä mistään niin paljon!"
"Ni-i-n, Doady", lausui Dora, "ja sentähden minä ostin kauniin, pienen tynnyrin niitä, ja mies sanoi, että ne olivat erittäin hyviä. Mutta minä — minä pelkään, että niissä on joku vika. Ne eivät näytä oikeilta". Tässä Dora pudisti päätänsä ja timantteja välkkyi hänen silmissään.
"Ne ovat avatut, mutta molemmat kuoret jätetyt paikallensa", arvelin minä. "Ota päällinen kuori pois, kultani".
"Mutta se ei lähde pois", sanoi Dora, koettaen kaikin voimin ja näyttäen sangen huolestuneelta.
"Tiedätkö, Copperfield", lausui Traddles, iloisesti tutkien vatia, "minä luulen, että syy on se — ne ovat mainioita ostroneita, mutta minä luulen, että syy on se — ettei niitä ensinkään ole avattu".
Niitä ei oltu ensinkään avattu; eikä meillä ollut mitään ostroni-veitsiä — emmekä olisi osanneet käyttääkään näitä, vaikka meillä olisi ollutkin; sentähden katselimme ostroneita ja söimme lampaanlihaa. Söimme ainakin sen verran, kuin oli kypsää, ja maustimme sitä kaprisilla. Jos olisin sallinut, olen varma, että Traddles olisi ruvennut varsinaiseksi villi-ihmiseksi ja syönyt talrikin täyden raakaa lihaa, osoittaaksensa, kuinka ihastunut hän oli ateriaan; mutta minä en tahtonut kuulla mistään semmoisesta uhrista ystävyyden alttarilla, ja me söimme sen sijaan vähän kylmää sian-lihaa, jota onneksi sattui löytymään ruokakammiossamme.
Pikku vaimo raukkani oli niin suruissaan, kun hän ajatteli, että minä olisin suuttunut, ja niin iloissaan, kun huomasi, etten ollut, että se mielipaha, jonka olin tukeuttanut, sangen pian katosi ja me hupaisesti vietimme iltaa; sillä välin kuin Traddles ja minä keskustelimme viini-lasin ääressä, istui Dora, käsivarsi tuolillani, ja käytti jokaista tilaisuutta kuiskataksensa korvaani, että olin oikein kiltti, kun en ollut mikään kova-sydäminen, äreä vanha poika. Vähitellen hän laitti teetä meille, ja oli niin hauska nähdä häntä tässä toimessa — oli niinkuin hän olisi askaroinnut nuken teekalujen kanssa — etten pitänyt sillä niin suurta väliä, mimmoinen juoma oli. Sitten Traddles ja minä pelasimme pari, kolme peliä cribbage'a; ja kun Dora sillä aikaa lauloi ja soitti gitarria, tuntui minusta, kuin kosimiseni ja naimiseni olisi vaan suloinen unelma ja se ilta, jona ensin kuuntelin hänen ääntänsä, ei vielä olisi ollut ohitse.
Kun Traddles lähti pois ja minä, häntä saatettuaan, palasin vierashuoneesen, muutti vaimoni tuolinsa likelle minun tuoliani ja istui viereeni.
"Minä olen hyvin suruissani", sanoi hän. "Tahdotko koettaa opettaa minua, Doady?"
"Minun täytyy ensin itse oppia, Dora", sanoin minä. "Minä en ole parempi, kuin sinäkään, armaani".
"Voi! Mutta sinä kykenet oppimaan", vastasi hän; "ja sinä olet taitava, taitava mies!"
"Joutavia, pikku hiireni!" arvelin minä.
"Minä soisin", jatkoi vaimoni, kauan vaiti oltuaan, "että olisin saanut lähteä maalle vuodeksi aikaa ja asua Agnesin kanssa!"
Hänen kätensä olivat ristissä olkapäälläni, hänen leukansa nojasi siihen, ja hänen siniset silmänsä katsoivat vakavasti minun silmiini.
"Miksi niin?" kysyin minä.
"Minä luulen, että hän olisi voinut parantaa minua, ja minä luulen, että olisin voinut oppia hänestä", sanoi Dora.
"Aikansa kullakin, lemmittyni. Agnesilla on monta vuotta ollut isä hoidettavana, täytyy sinun muistaa. Silloinkin kuin hän oli vaan lapsi, oli hän se Agnes, jonka me tunnemme", arvelin minä.
"Tahdotko nimittää minua eräällä nimellä, jota tahtoisin saada sinulta?" kysyi Dora liikahtamatta.
"Mikä se on?" kysyin minä hymyillen.
"Se on tyhmä nimi", sanoi hän, hetken kiharoitansa pudistaen.
"Vaimo-lapsukainen".
Nauraen kysyin minä vaimo-lapsukaiseltani, mitä hän sillä tarkoitti, kun hän tahtoi, että häntä nimitettäisiin niin. Hän liikahti vaan niin paljon, kuin se käsivarsi, jonka kiersin hänen ympärillensä, ehkä siirsi hänen siniset silmänsä likemmäksi minua, ja vastasi:
"Minä en tarkoita, sinä typerä toveri, että käyttäisit tätä nimeä Doran sijasta. Minä tarkoitan vaan, että ajattelisit minua semmoiseksi. Kun aiot suuttua minuun, sano itseksesi: 'se on vaan vaimo-lapsukaiseni!' Kun minun tähteni kovasti petyt toiveissasi, sano: 'tiesinhän jo aikoja sitten, että hänestä tulisi vaan vaimo-lapsukainen!' Kun kaipaat, mitä minä tahtoisin olla, mutta en koskaan, luullakseni, voi olla, sano: 'kuitenkin vaimo-lapsukaiseni rakastaa minua!' Sillä minä todella rakastan sinua".
Minä en ollut ollut totinen hänen suhteensa, kosk'ei minulla ollut, ennenkuin nyt, mitään aavistusta siitä, että hän itse oli totinen. Mutta hänen luonnosta hellä mielensä kävi niin onnelliseksi siitä, mitä nyt koko sydämestäni sanoin hänelle, että hänen kasvonsa alkoivat hymyillä, ennenkuin hänen kyyneltyneet silmänsä olivat kuivat. Hän olikin ennen pitkää tosiaan vaimo-lapsukaiseni, sillä hän istui lattialle tuon kiinalaisen huoneen eteen ja soitti kaikkia pikku kelloja järjestänsä, rangaistaksensa Jip'iä äskeisestä pahasta käytöksestä; mutta Jip makasi ovessa, pää ulkopuolella, ja vilkutti silmiänsä liian laiskana edes suuttumaan.
Tämä Doran vetoaminen minun puoleeni vaikutti minuun syvästi. Minä katson taaksepäin siihen aikaan, josta kirjoitan; minä rukoilen sitä viatonta olentoa, jota kalliisti rakastin, tulemaan esiin entisyyden sumuista ja varjoista, ja vielä kerran kääntämään lempeätä päätänsä minua kohden; ja minä voin vielä vakuuttaa, että tämä hänen pikkuinen puheensa alinomaa on pysynyt muistissani. Minä ehkä en käyttänyt sitä niin hyvin, kuin olisin voinut; minä olin nuori ja kokematon; mutta minä en koskaan sulkenut korvaani sen yksinkertaisilta sanoilta.
Dora kertoi minulle vähän aikaa sen jälkeen, että hän aikoi ruveta oikein mainioksi taloudenpitäjäksi. Hän siivosi siis taulunsa, teroitti kynänsä, osti summattoman suuren konttokirjan, pisti huolellisesti neulalla ja langalla kiinni kaikki ne kokkikirjan lehdet, joita Jip oli repinyt rikki, ja teki oikein ankaran pikku ponnistuksen "tulla hyväksi", joksi hän nimitti sitä. Mutta numeroilla oli vanha itsepäinen taipumuksensa — ne eivät tahtoneet lyödä yhteen. Kun hän suurella vaivalla oli kirjoittanut pari kolme postia konttokirjaan, Jip ehkä astui sivun ylitse, heilutti häntäänsä ja tahrasi kaikki. Hänen oma pikkuinen oikean käden keskisormensa lioitettiin luuhun saakka läkillä; ja minä luulen, että tämä oli ainoa varma seuraus hänen yrityksestään.
Välisti iltaisin, kun olin kotona ja työssä — sillä minä kirjoitin nyt paljon ja aloin saada vähän kirjailian mainetta — laskin pois kynäni ja katselin vaimo-lapsukaistani, kuinka hän koetti olla hyvä. Kaikkein ensimäiseksi otti hän esiin tuon ison konttokirjan ja pani sen raskaalla huokauksella pöydälle. Sitten avasi hän sen siitä paikasta, josta Jip edellisenä iltana oli tehnyt sen ihan epäselväksi, ja käski Jip'in tulla ylös katsomaan pahoja tekojansa. Näin keskeytyi työ Jip'iä varten ja sen nenää ehkä mustattiin läkillä rangaistukseksi. Sitten käski hän Jip'in heti laskeuta alas pöydälle "leijonaksi" — joka oli yksi sen opituista tempuista, vaikka en juuri voi kehua, että yhtäläisyys oli suuri — ja, jos se oli tottelevaisella tuulella, se totteli. Nyt tarttui Dora kynään ja alkoi kirjoittaa, mutta löysi hiuksen siinä. Tuosta tarttui hän toiseen kynään, alkoi kirjoittaa, mutta huomasi, että se pärskytti. Sitten hän tarttui kolmanteen kynään ja alkoi kirjoittaa, mutta sanoi matalalla äänellä: "voi, se on kirskuva kynä ja se häiritsee Doadya!" Ja nyt hän jätti koko toimen, kosk'ei se ottanut menestyäksensä, ja pani konttokirjan pois, kun hän ensiksi oli ollut leijonan sillä musertavinaan.
Taikka jos hän oli hyvin levollisessa ja vakavassa mielentilassa, istui hän taulujensa ja erään vähäisen korin ääreen, jossa oli rätinkejä ja muita dokumentteja, jotka näyttivät enemmän hiuspaperruksilta, kuin miltään muulta, ja koetti saada jotakin selkoa niistä. Kun hän oli tarkasti verrannut niitä toinen toiseensa ja joka kerta kirjoittanut niistä jotakin tauluillensa ja taas pyyhkinyt sen pois ja lukenut kaikilla vasemman kätensä sormilla monta kertaa edestakaisin, suuttui hän niin ja kävi niin alakuloiseksi ja näytti niin onnettomalta, että minua tuskastutti, kun näin hänen kirkasten kasvojensa pilvettyvän — vieläpä minun tähteni! — ja minä menin hiljalleen hänen luoksensa ja sanoin:
"Kuinka laita on, Dora?"
Dora katsahti nyt ylös toivottomana ja vastasi: "ne eivät lyö yhteen. Ne panevat pääni kivistämään niin kovasti. Eivätkä ne tahdo tehdä mitään, mitä minä tahdon!"
Sitten minä ehkä sanoin: "koettakaamme yhdessä. Anna minun näyttää sinua, Dora".
Silloin minä aloitin jotakin käytöllistä selitystä, jota Dora kuunteli hartaasti kenties viiden minutin ajan, jolloin hän alkoi kauheasti väsyä ja tahtoi helpoittaa asiaa hiuksiani kähertämällä taikka sillä tapaa, että hän koetti, miltä kasvoni näyttivät, kun paidan-kaulukseni taitettiin alas. Jos äänettömyydellä pidätin tätä leikillisyyttä ja yhä jatkoin, hän ehkä, samalla kuin hän yhä enemmän hämmentyi, näytti niin pelästyneeltä ja lohduttomalta, että muisto hänen luonnollisesta iloisuudestaan siihen aikaan, kuin ensin jouduin hänen tiellensä, ja siitä, että hän oli minun vaimo-lapsukaiseni, nuhdellen heräsi minussa; ja minä laskin kynän pois ja käskin hänen ottaa esiin gitarrin.
Minulla oli paljon työtä ja monta huolta, mutta samoista syistä pidin niitä takanani. Minä en suinkaan nyt ole varma, että tein oikein siinä, mutta minä tein niin vaimo-lapsukaiseni tähden. Minä tutkin sydäntäni ja uskon sen salaisuudet, sitä myöden kuin tunnen ne, ilman mitään epäilystä tälle paperille. Sillä vanhalla onnettomalla tunteella, että olin kadottanut jotakin taikka kaipasin jotakin, oli, minä huomaan sen, joku sija sydämessäni; mutta ei niin, että se elämääni katkeroitti. Kun kauniilla ilmalla kävelin yksinään ja ajattelin niitä kesäpäiviä, jolloin koko ilma oli ollut täynnä lapsimaista ihastustani, puuttui mielestäni jotakin unelmieni toteen käymisessä; mutta minä ajattelin, että se oli joku lientynyt entisyyden loisto, jota ei mikään olisi voinut luoda nykyisiin oloihin. Minusta tosin aiottain tuntui, kuin olisin suonut, että olisin voinut neuvotella vaimoni kanssa; että hänellä olisi ollut enemmän voimaa ja tahtoa auttaa minua ja parantaa minua; että hänellä olisi ollut kyky täyttää se tyhjä paikka, joka näytti olevan jossakin minussa; mutta minusta tuntui, kuin tämä olisi ollut joku taivaallinen onnen täydellisyys, jonka ei koskaan ollut määrä olla ja joka ei koskaan olisi voinut olla.
Ikä-vuosien puolesta olin hyvin nuori isäntä. Minä en ollut tuntenut minkään muun surun tai kokemuksen hillitsevää vaikutusta, kuin niitten, jotka ovat kuvatut näillä lehdillä. Jos tein jotakin, mikä ei ollut oikein, niinkuin ehkä tein paljonkin, tein sen väärin ymmärretystä rakkaudesta ja puuttuvasta viisaudesta. Minä kirjoitan suoran totuuden. Sen kaunistaminen ei hyödyttäisi minua ollenkaan nyt.
Näin tapahtui, että otin omakseni elämämme toimet ja huolet ilman ketään osallista. Me elimme jotenkin niinkuin ennen, mitä huonoon taloutemme kuntoon tulee, mutta minä olin tottunut siihen, ja Dora, minä näin sen mielihyvällä, oli nyt harvoin pahoillansa. Hän oli hilpeä ja iloinen vanhalla, lapsellisella tavallaan, rakasti minua hellästi ja oli onnellinen vanhoissa pikku puuhissansa.
Kun parlamentin-keskustelut olivat rasittavia — minä tarkoitan pituuden puolesta, eikä sisällön, sillä jälkimäisessä suhteessa ne enimmiten olivat niin — ja minä tulin myöhään kotiin, ei Dora koskaan tahtonut levätä, kun kuuli askeleeni, vaan tuli aina portaita alas kohtaamaan minua. Kun välisti iltaisin olin vapaa siitä työstä, johon niin suurella vaivalla olin harjoittanut itseäni, ja kirjoitin kotona, istui hän toisinaan hiljalleen vieressäni, olipa kuinka myöhäistä tahansa, ja oli niin ääneti, että usein luulin hänen vaipuneen uneen. Mutta tavallisesti, kun nostin päätäni, näin hänen sinisten silmiensä katselevan itseäni sillä levollisella vaarinpidolla, josta jo olen puhunut.
"Oi, mikä väsynyt poika!" sanoi Dora eräänä iltana kun kohtasin hänen silmänsä, pulpettiani sulkiessani.
"Mikä väsynyt tyttö!" sanoin minä. "Sitä sopii vielä paremmin sanoa. Sinun täytyy vast'edes panna maata, lemmittyni. Tämä on liian myöhäistä sinulle".
"Ei, älä lähetä minua makaamaan!" rukoili Dora, viereeni tullen. "Älä tee sitä!"
"Dora!"
Kummastuksekseni nyyhkytti hän kaulassani.
"Sinä et voi hyvin, ystäväni! et ole onnellinen!"
"Kyllä! Minä voin varsin hyvin ja olen aivan onnellinen!" lausui Dora.
"Mutta lupaa, että saan jäädä ja katsella, kuinka sinä kirjoitat".
"No, mitä katsottavaa siinä on parilla niin kirkkaalla silmällä yö-sydännä!" vastasin minä.
"Ovatko ne todella kirkkaat?" kysyi Dora, hymyillen. "Minua ilahuttaa, että ne ovat kirkkaat".
"Pikku Turhamieli!" lausuin minä.
Mutta se ei ollut turhamielisyyttä; se oli vaan viatonta iloa minun ihmettelemisestäni. Minä tiesin sen sangen hyvin, ennenkuin hän sanoi sitä minulle.
"Jos pidät niitä kauniina, niin lupaa, että aina saan jäädä ja katsella, kuinka sinä kirjoitat!" arveli Dora. "Pidätkö todella niitä kauniina?"
"Hyvin kauniina".
"Anna minun siis aina jäädä ja katsella, kuinka sinä kirjoitat".
"Minä pelkään, ettei se paranna niitten kirkkautta, Dora".
"Kyllä se parantaa! Sillä, sinä taitava poika, sinä et unhota minua silloin, kun pääsi on täynnä äänettömiä mielikuvituksia. Suututko, jos sanon jotakin hyvin, hyvin tyhmää? — tavallista tyhmempää?" kysyi Dora, tähystellen olkapääni yli kasvoihini.
"Mikä kummallinen asia se lienee?" arvelin minä.
"Anna minun pitää kynäsi kädessäni", lausui Dora. "Minä tahdon saada jotakin tekemistä niitten monien tuntien kuluessa, joina sinä olet niin ahkera. Saanko minä pitää kynäsi?"
Muisto hänen sievästä ilostaan, kun minä sanoin: kyllä, saattaa kyyneliä silmiini. Kun ensi kerran istuin kirjoitustyöhöni, ja aina jälestäpäin, istui Dora vanhalla paikallansa, pieni kimppu kyniä vieressänsä. Hänen riemunsa, kun hän näin otti osaa minun työhöni, ja hänen ilonsa, kun minä tarvitsin uutta kynää — jota sangen usein olin tarvitsevinani — tuotti minulle uuden keinon huvittaa vaimo-lapsukaistani. Minä olin toisinaan tahtovinani kahta, kolmea sivua käsikirjoituksestani kopioituksi. Silloin Dora oli varsin mainio. Ne hankkeet, joihin hän rupesi tätä suurta työtä varten, ne esiliinat, joita hän pani päällensä, ne rintatilkut, joita hän lainasi kyökistä, läkkiä torjuaksensa, se aika, jonka hän kulutti, ne lukemattomat pysähdykset, jolloin hänen täytyi nauraa Jip'in kanssa, niinkuin se olisi ymmärtänyt nämät kaikki, hänen vakuutuksensa, ettei hänen työnsä ollut täydellinen, jollei hän kirjoittanut nimeänsä alle, ja se tapa, jolla hän näytti sitä minulle, niinkuin jotakin kouluvihkoa, ja sitten, kun kiitin sitä, halasi minua — niissä on liikuttavia muistoja minulle, vaikka ne ehkä muista näyttävät yksinkertaisilta.
Hän otti vähä aika tämän jälkeen avaimet haltuunsa ja astui kilistellen kaikkialla asunnossamme, koko kimppu pienessä korissa, joka oli sidottu hänen hoikkaan vyötäimeensä. Harvoin huomasin, että ne paikat, joihin ne kuuluivat, olivat lukossa, taikka että avaimia käytettiin mihinkään muuhun tarpeesen, kuin leikkikaluksi Jip'ille — mutta Dora oli iloinen, ja se ilahutti minua. Hän oli aivan varma, että paljon oli aikaan saatu tämän teko-taloudenpidon kautta; ja asia huvitti häntä yhtä paljon, kuin jos olisimme leikillä pitäneet jotakin nukki-huonetta.
Sillä tapaa jatkoimme. Dora oli melkein yhtä hellä tädilleni, kuin minulle, ja kertoi tälle usein siitä ajasta, jolloin hän pelkäsi, että hän olisi häijy, vanha olento. Minä en koskaan nähnyt tätini säännöllisemmin mukaantuvan kenenkään mieltä myöden. Hän hyväili Jip'iä, vaikka Jip ei koskaan vastannut; kuunteli päivän toisensa perästä gitarria, vaikka minä varon, ettei hän pitänyt mitään soitosta; ei torunut koskaan kelvottomia palvelioitamme, vaikka epäilemättä mieli kyllä teki; kävi kummallisen pitkät matkat jalkaisin, odottamattomaksi lahjaksi ostaaksensa jotakin pientä kalua, jota hän huomasi Doran tarvitsevan, eikä koskaan tullut sisään puutarhasta ja kaivannut häntä huoneissa, alhaalta portailta huutamatta semmoisella äänellä, joka iloisesti kaikkui koko asunnossa:
"Missä Pikku Kukka on?"
NELJÄSTOISTA LUKU.
Mr. Dick toteuttaa tätini ennustuksen.
Oli nyt joku aika kulunut siitä, kuin olin jättänyt tohtorin. Mutta koska asuin lähellä häntä, näin hänet usein; ja me kävimme kaikki kahdessa, kolmessa tilaisuudessa hänen luonansa päivällisillä tai teellä. Vanha soturi oli ainaiseksi majoittunut hänen kattonsa alle. Hän oli ihan yhtäläinen, kuin ennen, ja samat ijankaikkiset perhoset liehuivat hänen lakkinsa yli.
Niinkuin muutamat muut äidit, joita eläessäni olen tuntenut, oli Mrs. Markleham paljon enemmän mieltynyt huveihiu, kuin hänen tyttärensä. Hän tarvitsi paljon hauskutusta; ja niinkuin viisas, vanha soturi, oli hän uhraavinaan itsensä lapsensa tähden, vaikka hän vaan noudatti omia taipumuksiansa. Tohtorin tahto, että Annie huvittelisi, oli sentähden erittäin otollinen tälle oivalliselle vanhemmalle, joka lausui ehdotonta hyväksymistään tohtorin huolenpitoon.
Minä olen varma, että hän tietämättä koetti tohtorin haavan syvyyttä. Ilman mitään muuta tarkoitusta, ainoastaan jonkunlaisen kypsyneen kevytmielisyyden ja itsekkäisyyden johdosta, joka toisinaan yhtyy isoonkin ikään, suurensi hän luullakseni sitä tohtorin pelkoa, että tämä oli vastuksena nuorelle vaimollensa sekä etteivät missäkään olleet samantunteisia, sillä, että hän niin hartaasti ylisti häntä, kun hän koetti keventää Annie'n kuormaa.
"Rakas tohtori", sanoi hän tälle eräänä päivänä, kun minä olin läsnä, "epäilemättä tiedätte, että Annie'n olisi vähän ikävä aina olla täällä sisään suljettuna".
Tohtori nyykäytti hyväntahtoisesti päätänsä.
"Kun Annie pääsee äitinsä ijälle", lausui Mrs. Markleham, viuhkaansa heiluttaen, "silloin on toinen asia. Minut saisi panna vankeuteen enkä minä koskaan pitäisi väliä sillä, pääsisinkö sieltä, jos vaan olisi hyvä seura ja vähän korttipeliä. Mutta minä en ole Annie, eikä Annie ole Annien äiti.
"Tietysti, tietysti", arveli tohtori.
"Te olette ihmisten parhaita — ei, minä pyydän anteeksi teiltä!" sillä tohtori teki kieltävän liikenteen, "minun täytyy sanoa kasvojenne edessä, mitä aina sanon selkänne takana, että olette ihmisten parhaita; mutta arvattavasti teillä ei ole — ei suinkaan? — samat harrastukset ja mieliteot, kuin Annie'lla?"
"Ei", vastasi tohtori murheellisella äänellä.
"Ei, tietysti ei", vastasi vanha soturi. "Ottakaamme esimerkiksi sanakirjanne. Mikä hyödyllinen teos sanakirja on! Mikä tarpeellinen kirja! Sanojen merkitys! Ilman tohtori Johnson'ia taikka jotakuta senlaatuista ehkä tänä hetkenä sanoisimme käherrysrautaa sängyksi. Mutta me emme voi toivoa, että mikään sanakirja — varsinkaan kun se on tekeillä — huvittaisi Annie'ta, voimmeko?"
Tohtori pudisti päätänsä.
"Ja juuri tämän vuoksi minä", lausui Mrs. Markleham, kokoon lasketulla viuhkallansa taputtaen tohtoria olkapäälle, "niin suuresti hyväksyn teidän huolenpitoanne. Se osoittaa, että te ette odota, niinkuin moni vanhanpuolinen ihminen, vanhaa päätä nuorilla hartioilla. Te olette tutkineet Annie'n luonnetta ja te ymmärrätte sen. Tämä se on, joka minusta on niin kauniisti tehty!"
Yksin tohtori Strong'inkin levollisissa ja kärsivällisissä kasvoissa ilmestyi mielestäni jonkunlainen vähäinen tuskan tunne näitten kohteliaisuuden lausetten johdosta.
"Sentähden, rakas tohtorini", lausui soturi, useita kertoja ystävällisesti häntä taputellen, "saatte joka hetki ja aika käyttää minua. Tietäkäät siis, että minä olen kokonaan teidän käskettävissänne. Minä olen valmis Annie'n kanssa käymään operoissa, konserteissa, näyttelyissä, kaikkialla; ettekä te koskaan saa huomata, että minä olen väsynyt. Velvollisuus, rakas tohtorini, ennen kaikkia mailmassa".
Hän piti puheensa. Hän oli yksi niistä ihmisistä, jotka sietävät paljon huvia, eikä hän koskaan järkähtänyt kestäväisyydessään tässä suhteen. Hän sai harvoin käsiinsä mitäkään sanomalehteä (hän asettui joka päivä pariksi tunniksi talon hempeimpään tuoliin lorgnetillaan sitä lukemaan) jotakin havaitsematta, jota Annie, hän oli vakuutettu siitä, tahtoisi nähdä. Turhaan väitti Annie, että hän oli väsynyt semmoisiin asioihin. Hänen äitinsä muistutti aina: "rakas Annie'ni, minä olen varma, että ymmärrät paremmin; ja minun täytyy sanoa sinulle, lapseni, ettet soveliaasti palkitse tohtori Strong'in hyvyyttä".
Tämä lausuttiin tavallisesti tohtorin läsnä-ollessa ja näytti minusta olevan Annie'n pääsyy, kun hän luopui vastustamasta, jos hän oli vastustanut. Mutta useimmiten taipui hän heti äitinsä tahtoon ja meni, mihin vanha soturi käski.
Harvoin tapahtui nyt, että Mr. Maldon seurasi heitä. Välisti pyydettiin tätini ja Dora mukaan, ja he vastaanottivat kutsumuksen. Välisti pyydettiin vaan Dora. Semmoinen aika oli ollut, jolloin minä olisin ollut levoton siitä, että hän seurasi heitä; mutta, kun olin ajatellut, mitä tuona iltana tohtorin lukuhuoneessa oli tapahtunut, oli ajatukseni muuttunut. Minä uskoin, että tohtori oli oikeassa, enkä pitänyt mitään pahempaa epäluuloa.
Tätini hivutti välisti nenäänsä, kun hän sattui olemaan yksinään minun kanssani, ja sanoi, ettei hän voinut ymmärtää asiaa; hän soi, että he olisivat onnellisemmat; hän ei luullut, että soturi ystävämme (joksi hän aina nimitti vanhaa soturia) vähintäkään paransi asiaa. Lisäksi sanoi tätini ajattelevansa, "että, jos soturi ystävämme leikkaisi pois perhosensa ja antaisi ne nokikolareille heidän Vapun-päivän juhlaksensa, se näyttäisi vähäiseltä järjen alulta hänessä".
Mutta ennen kaikkia tätini luotti Mr. Dick'iin. Tällä miehellä oli ilmeisesti joku aate päässänsä, sanoi hän; ja jos hän vaan saisi sen saarretuksi johonkin soppeen, joka oli hänen pää-vastuksensa, kunnostaisi hän itseänsä jollakin erinomaisella tavalla.
Tästä ennustuksesta mitään tietämättä piti Mr. Dick yhä aivan samaa asemaa tohtorin ja Mrs. Strong'in suhteen. Hän ei näyttänyt astuvan eteenpäin eikä taaksepäin. Hän näytti, niinkuin joku rakennus, painuneen alkuperäiseen perustukseensa, ja minun täytyy tunnustaa, että uskoni hänen liikkeelle lähtemisestään ei ollut paljon suurempi, kuin jos hän olisi ollut oikea rakennus.
Mutta eräänä iltana, kun olin ollut naimisissa muutamia kuukausia, pisti Mr. Dick päänsä vierashuoneesen, jossa yksinäni kirjoitin (Dora oli mennyt tätini kanssa juomaan teetä molempien pikku lintujen luo), ja sanoi, omituisella tavalla yskäisten:
"Saisinko hetken aikaa puhua kanssanne, Trotwood, teitä vaivaamatta?"
"Kyllä, Mr. Dick", vastasin minä; "tulkaat sisään!"
"Trotwood", lausui Mr. Dick ja pani sormensa nenälleen kättäni pudistettuaan. "Ennenkuin käyn istumaan, tahtoisin lausua jotakin. Te tunnette tätinne?"
"Vähän", vastasin minä.
"Hän on kaikkein ihmeellisin nainen mailmassa, Sir!"
Tämän ilmoituksen jälkeen, jonka hän laukaisi itsestänsä, niinkuin hän olisi ollut ladattu sillä, istui Mr. Dick alas tavallista suuremmalla vakavuudella ja katseli minua.
"Nyt, poikani", sanoi Mr. Dick, "aion asettaa yhden kysymyksen teille".
"Niin monta, kuin haluttaa", vastasin minä.
"Miksi katsotte minua, Sir?" kysyi Mr. Dick, pannen käsivartensa ristiin.
"Rakkaaksi vanhaksi ystäväksi", sanoin minä.
"Kiitoksia, Trotwood", vastasi Mr. Dick nauraen ja kallistui riemastuneena minua kohden, kättäni pusertaaksensa. "Mutta", vakavaksi jälleen ruveten, "miksi katsotte minua tältä puolelta?" otsaansa koskien.
Minä en tietänyt, kuinka vastata, mutta hän autti minua yhdellä sanalla.
"Heikoksi?" lausui Mr. Dick.
"No", vastasin minä epäileväisesti. "Vähän".
"Aivan oikein!" huudahti Mr. Dick, joka näytti suuresti ihastuneen vastauksestani. "Näettekö, Trotwood, kun ottivat osan huolista, te tiedätte, kenenkä päästä, ja panivat ne, te tiedätte, mihin, niin syntyi" — Mr. Dick pyöritti molempia käsiänsä useita kertoja hyvin nopeasti toinen toisensa ympäri, sovitti ne sitten yhteen ja kieritteli niitä taas ehtimiseen toistensa ympäri, sekaannusta osoittaaksensa. "Niin minun kävi tavalla taikka toisella. Eikö niin?"
Minä nyykäytin päätäni hänelle, ja hän takaisin minulle.
"Lyhyeltä, poikani", lausui Mr. Dick, hiljentäen ääntänsä kuiskaukseksi, "minä olen vähämielinen".
Minä olisin tahtonut lievittää tätä päätöstä, mutta hän pidätti minua.
"Niin minä olen! Teidän tätinne on väittävinään, etten ole. Hän ei tahdo kuulla siitä; mutta minä olen. Minä tiedän, että olen. Jollei hän olisi ollut minun ystäväni, Sir, olisivat sulkeneet minut viettämään kauheata elämää näinä monena vuonna. Mutta minä aion pitää huolta hänestä! Minä en koskaan kuluta kopioimis-rahojani. Minä kätken ne yhteen laatikkoon. Minä olen tehnyt testamenttini. Minä jätän ne kaikki hänelle. Hän tulee rikkaaksi — ylhäiseksi!"
Mr. Dick otti esiin nenäliinansa ja pyyhki sillä silmiänsä. Hän kääri sen sitten kokoon suurella huolella, likisti sen sileäksi molempien käsiensä välissä, pani sen plakkariinsa ja näytti samalla panevan tätini syrjäpuoleen.
"Te olette nyt lukenut mies, Trotwood", lausui Mr. Dick. "Te olette hyvin lukenut. Te tiedätte, mikä oppinut mies, mikä suuri mies tohtori on. Te tiedätte, mitä kunniaa hän aina on osoittanut minulle. Ei ylpeä viisaudestaan. Nöyrä, nöyrä, alentuvainen yksin Dick raukallekin, joka on vähämielinen eikä tiedä mitään. Minä olen lähettänyt hänen nimensä paperilipulla pitkin nuoraa leijalle, kun se on ollut ilmassa leivosten parissa. Leija on ilolla vastaanottanut sen, Sir, ja taivas on käynyt kirkkaammaksi siitä".
Häntä ilahutti, kun mitä sydämellisimmällä tavalla sanoin, että tohtori ansaitsi meidän parasta ja korkeinta kunnioitustamme.
"Ja hänen ihana vaimonsa on tähti", lausui Mr. Dick. "Loistava tähti. Minä olen nähnyt hänen loistavan, Sir. Mutta", siirtäen tuoliansa likemmäksi ja laskien toista kättänsä polvelleni — "pilviä, Sir — pilviä".
Minä vastasin siihen tuskaan, jota hänen kasvonsa osoittivat, sillä, että osoitin samanlaista tuskaa omissa kasvoissani ja pudistin päätäni.
"Mimmoisia pilviä?" kysyi Mr. Dick.
Hän katsoi niin tarkasti kasvoihini ja tahtoi niin hartaasti ymmärtää, että minä koetin vastata hänelle pitkäänsä ja vakavasti, niinkuin olisin selittänyt jotakin lapselle.
"Heidän välillään on joku onneton eripuraisuus", vastasin minä. "Joku onneton vieraantumisen syy. Joku salaisuus. Se ehkä riippuu eri-ikäisyydestä. Se on kenties syntynyt melkein tyhjästä".
Mr. Dick, joka merkitsi jokaisen lauseen loppua miettiväisellä pään nyykkäyksellä, pysähtyi, kun olin päättänyt, ja istui ajatellen, silmät kääntyneinä kasvoihini ja käsi polvellani.
"Tohtori ei ole suuttunut häneen, Trotwood?" sanoi hän jonkun ajan perästä.
"Ei. Rakastunut häneen".
"Siinä tapauksessa on asia selvä minulle, poikani!" lausui Mr. Dick.
Se äkillinen riemu, jolla hän taputti minua polvelle ja nojausi taaksepäin tuolissansa, kulmakarvat nostettuina niin korkealle ylös, kuin suinkin mahdollista, saatti minut siihen luuloon, että hän oli enemmän järjeltänsä, kuin koskaan. Hän kävi yhtä äkillisesti totiseksi jälleen ja, kallistuen eteenpäin, niinkuin ennen, sanoi — ensiksi kunnioittavaisesti ottaen esiin nenäliinansa, niinkuin se todella olisi edustanut tätiäni:
"Kaikkein ihmeellisin nainen mailmassa, Trotwood. Miks'ei hän ole tehnyt mitään, asettaaksensa asioita oikealle kannalle?"
"Liian arka ja vaikea asia sillä tapaa välittää", vastasin minä.
"Lukenut mies", lausui Mr. Dick, koskien minua sormellansa, "miks'ei hän ole tehnyt mitään?"
"Samasta syystä", vastasin minä.
"Siinä tapauksessa on asia selvä minulle, poikani!" arveli Mr. Dick. Ja hän nousi seisoalle eteeni vielä suuremmalla riemulla, kuin äsken, nyykäyttäen päätänsä ja lyöden useita kertoja rintaansa, siksi kuin olisi luullut, että hän oli melkein nyykäyttänyt ja lyönyt kaiken hengen ruumiistansa.
"Kurja, seka-aivoinen toveri, Sir", lausui Mr. Dick, "vähämielinen, heikkopäinen olento — nykyinen puhuttelianne!" lyöden itseänsä jälleen, "ehkä tekee, mitä ihmeelliset ihmiset eivät voi tehdä. Minä aion saattaa heidät yhteen, poikani. Minä aion koettaa. He eivät moiti minua. He eivät suutu minuun. He eivät huoli siitä, mitä minä teen, jos se olisikin väärin. Minä olen vaan Mr. Dick. Ja kuka Dick'istä huolii! Dick ei ole kukaan! Huh!" Hän puhalsi lyhyesti ja halveksien, niinkuin hän olisi puhaltanut pois itsensä.
Hyvä oli, että hän oli päässyt niin pitkälle salaisuudessaan, sillä nyt kuulimme vaunujen, jotka toivat kotiin tätini ja Doran, seisahtuvan vähäiselle puutarhan-portille.
"Ei sanaakaan, poikani!" jatkoi hän kuiskauksella; "syyttäkäät Dick'iä koko asiasta — vähämielistä — hullua Dick'iä. Minä olen kappaleen aikaa ajatellut, Sir, että saisin selkoa asiasta, ja nyt olen saanut. Sen johdosta, mitä olette sanoneet minulle, olen varma, että olen saanut selkoa. Kaikki hyvin!"
Mr. Dick ei puhunut enään sanaakaan tästä asiasta; mutta seuraavana puolena tuntina hän (tätini suureksi huoleksi) teki itsestänsä täydellisen telegrafin, rikkomatonta vaiti-oloa minuun teroittaaksensa.
Kummastuksekseni en pariin, kolmeen viikkoon kuullut sen enempää tästä, vaikka olin kyllä halukas tietämään, kuinka hänen yrityksensä menestyisi; semminkin kuin olin huomannut oudon vilauksen selvää järkeä — minä en sano hyvää sydäntä, sillä sitä hän aina oli osoittanut — siinä johtopäätöksessä, johon hän oli tullut. Viimein rupesin ajattelemaan, että hän häilyväisessä ja vaihtelevassa mielentilassaan oli joko unhottanut aikomuksensa taikka kokonaan siitä luopunut.
Eräänä kauniina iltana, jona Doraa ei haluttanut lähteä ulos, menimme tätini ja minä kävellen tohtorille. Oli syksy, jolloin ei ollut mitään parlamentin-keskusteluita iltailmaa vaivaamassa; ja minä muistan, kuinka lehdet hajahtelivat, niinkuin puutarhamme Blunderstone'ssa, kun poljimme niitä jaloillamme, ja kuinka tuo vanha onnettomuuden tunne näytti liikkuvan ohitse huokailevan tuulen siivillä.
Oli hämärä, kun pääsimme perille. Mrs. Strong tuli juuri ulos puutarhasta, jossa Mr. Dick vielä viipyi, puuhaten veitsellänsä ja auttaen puutarhuria, kun tämä teroitti muutamia paaluja. Tohtori puhui jonkun kanssa lukuhuoneessaan; mutta vieraan oli määrä kohta lähteä, sanoi Mrs. Strong ja käski meidän jäädä odottamaan tohtoria. Me menimme vierashuoneesen hänen kanssansa ja istuimme pimenevän akkunan viereen. Niin vanhojen ystävien ja naapurien, kuin meidän, tullessa, ei pidetty koskaan mitään eri menoja.
Me emme olleet istuneet siellä monta minutia, kun Mrs. Markleham, joka aina keksi jotakin syytä häärinään, tuli pauhaten sisään, sanomalehti kädessä, ja sanoi hengästyneenä: "hyvä Jumala, Annie, miks'et sanonut minulle, että oli joku lukuhuoneessa!"
"Rakas äitini", vastasi tämä tyvenesti, "mistä saatin arvata, että tahdoitte tietää sitä!"
"Tahdoin tietää!" lausui Mrs. Markleham, vaipuen alas sohvaan. "Minä en ole eläessäni niin hämmästynyt!"
"Oletteko siis olleet lukuhuoneessa, äiti?" kysyi Annie.
"Olleet lukuhuoneessa, rakas lapseni!" vastasi hän pontevasti. "Olen kyllä! Minä tapasin sen rakastettavan olennon — jos voisitte mielessänne kuvailla minun tunteitani, Miss Trotwood ja David — juuri kun hän teki testamenttiansa".
Hänen tyttärensä kääntyi äkkiä pois akkunasta.
"Juuri kun hän, rakas Annie'ni", toisti Mrs. Markleham, levittäen sanomalehteä syliinsä niinkuin pöytäliinaa ja taputtaen sitä käsillänsä, "kirjoitutti viimeistä tahtoansa ja testamenttiansa. Mikä huolenpito ja hellyys tuon rakkaan tohtorin puolelta! Minun täytyy kertoa teille, kuinka tässä kävi. Minun täytyy todella oikeuden ja kohtuuden vuoksi tuota oivallista miestä kohtaan — sillä oivallinen hän on! — kertoa teille, kuinka tässä kävi. Ehkä tiedätte, Miss Trotwood, ettei tässä talossa koskaan mitään kynttilää sytytetä, ennenkuin silmät suorastaan putoavat ihmisen päästä, kun ponnistaa niitä sanomalehtiä lukiessaan. Ja ettei tässä talossa löydy yhtään tuolia, jossa sopii, niinkuin minä sanon sitä, lukea sanomalehteä, paitsi yhtä tuolla lukuhuoneessa. Tämä saatti minut lukuhuoneesen, jossa näin valkeata. Minä avasin oven. Rakkaan tohtorin seurassa oli kaksi virkamiestä, nähtävästi lakimiehiä, ja he seisoivat kaikki kolme pöydän ääressä, rakas tohtori kynä kädessä. 'Tämä ilmoittaa siis suorastansa', lausui tohtori — kuule, Annie kultani, tarkkaan näitä sanoja — 'tämä ilmoittaa siis suorastansa, gentlemanit, minun luottamustani Mrs. Strong'iin ja jättää ehdottomasti hänelle kaikki?' Toinen virkamies vastasi: 'ja jättää ehdottomasti hänelle kaikki'. Johon minä äidin luonnollisilla tunteilla sanoin: 'hyvä Jumala, antakaat anteeksi!' kompastuin kynnykseen ja kiiruhdin pois tuon pikkuisen käytävän kautta ruokakammion ohitse".
Mrs. Strong avasi akkunan ja astui ulos verandalle, jossa hän asettui jonkun pylvään nojalle.
"Mutta eikö se virkistä, Miss Trotwood, eikö virkistä, David", lausui Mrs. Markleham, koneentapaisesti seuraten tytärtänsä silmillään, "kun tapaa tohtori Strong'in ikäisen miehen, jolla on kylläksi mielenlujuutta tämmöiseen toimeen? Se osoittaa vaan, kuinka oikeassa minä olin. Minä sanoin Annie'lle, kun tohtori Strong suureksi kunniakseni kävi luonani ja teki Annie'ta koskevan selityksen ja tarjomuksen, minä sanoin: 'rakas lapseni, minun mielestäni ei tarvitse ollenkaan epäillä, kun puhumme soveliaasta toimeen-tulostasi, että tohtori Strong tekee enemmän, kuin hän sitoutuu tekemään'".
Tässä kello soitti, ja me kuulimme vieraitten jalankopinan, kun he astuivat ulos.
"Kaikki on epäilemättä ohitse", arveli vanha soturi kuunneltuaan; "se rakas olento on allekirjoittanut, sinetillä vahvistanut ja heidän haltuunsa jättänyt asiakirjan, ja hänen mielensä on levollinen. Se saakin syystä olla! Mikä sydän! Annie, rakas lapseni, minä menen lukuhuoneesen sanomalehtineni, sillä minusta ei ole mitään, jollen saa uutisia kuulla. Miss Trotwood, David, tehkäät hyvin ja tulkaat tohtoria katsomaan".
Kun seurasimme Mrs. Markleham'ia lukuhuoneesen, huomasin, että Mr. Dick seisoi varjopuolella huoneessa ja laski kokoon veitsensä; ja että tätini pikimmältä kovasti hivutti nenäänsä, niinkuin vähän liennyttääksensä kärsimättömyyttänsä soturi ystävämme suhteen; mutta kuka ensin tuli lukuhuoneesen taikka kuinka Mrs. Markleham silmänräpäyksellä asettui nojatuoliinsa taikka kuinka tätini ja minä jouduimme jäämään vieretysten oven luo (jollei siitä syystä, että tätini silmät olivat nopeammat, kuin minun, ja hän pidätti minua), sen olen unhottanut. Jos olen koskaan sitä tietänytkään. Mutta sen tiedän — että, ennenkuin tohtori näki meidät, me näimme hänen miettivän pöytänsä ääressä niitten folianttein keskellä, jotka olivat hänen ilonsa, ja levollisesti nojaavan päätään kättänsä vastaan; että samalla silmänräpäyksellä näimme Mrs. Strong'in tulevan sisään vaaleana ja vapisevana; että Mr. Dick käsivarrellansa tuki häntä; että hän pani toisen kätensä tohtorin käsivarrelle, saattaen häntä katsomaan ylös hajamielisellä muodolla; että kun tohtori liikutti päätänsä, hänen vaimonsa laskeusi alas polvilleen hänen jalkojensa juureen, rukoilevaisesti nosti ylös kätensä ja loi hänen kasvoihinsa sen muistettavan katseen, jota en koskaan ollut unhottanut; että Mrs. Markleham, tämän nähdessään, pudotti sanomalehden ja tuijotti kuin kokkakuva, joka on aiottu Hämmästys-nimiseen laivaan.
Tohtorin lempeä käytös ja kummastus, se arvokkaisuus, joka ilmestyi hänen vaimonsa rukoilevassa asemassa, Mr. Dick'in ystävällinen huolenpito ja se vakavuus, jolla tätini itsekseen sanoi: "tuoko mies hullu!" (riemullisesti viitaten siihen kurjuuteen, josta hän oli pelastanut hänet), sen näen ja kuulen pikemmin, kuin muistan nyt, kun siitä kirjoitan.
"Tohtori!" lausui Mr. Dick. "Mikä ei ole laidallansa? Katsokaat tänne!"
"Annie!" huudahti tohtori. "Ei jalkaini juuressa, armaani!"
"Kyllä!" vastasi hän. "Minä pyydän ja rukoilen, ettei kukaan lähde huoneesta! Oi, puoliso ja isä, keskeytä tämä pitkä äänettömyys. Oppikaamme molemmat, mikä se on, joka on tunkenut väliimme!"
Mrs. Markleham, joka tällä välin oli saanut puhekykynsä jälleen ja näytti paisuvan perhe-ylpeydestä ja äidillisestä harmista, huudahti nyt: "nouse heti ylös, Annie, äläkä häväise jokaista omaistasi, kun tuolla tapaa alennat itsesi, jollet tahdo nähdä, että paikalla kadotan järkeni!"
"Äiti!" vastasi Annie, "älkäät tuhlatko mitään sanoja minun tähteni, sillä minä vetoon puolisooni ettekä tekään ole mitään täällä".
"En mitään!" huudahti Mrs. Markleham. "Minä en mitään! Lapsi on mennyt mieleltänsä. Tuokaat minulle lasillinen vettä!"
Minun huomioni oli niin kiintynyt tohtoriin ja hänen vaimoonsa, etten pitänyt lukua tästä pyynnöstä; eikä se vaikuttanut keneenkään muuhunkaan, niin että Mrs. Markleham sai mieltänsä myöden läähöttää, tuijottaa ja viuhkoittaa itseänsä.
"Annie!" lausui tohtori, hellästi sulkien häntä syliinsä. "Armaani! Jos ajan kuluessa joku välttämätön muutos on syntynyt avio-elämässämme, ei sinua saa siitä syyttää. Vika on minun, ja ainoastaan minun. Rakkaudessani, ihmettelemisessäni ja kunnioituksessani ei ole mitään muutosta. Minä tahdon tehdä sinut onnelliseksi. Minä rakastan ja kunnioitan sinua vilpittömästi. Nouse, Annie, minä pyydän!"
Mutta hän ei nousnut. Tohtoria vähän aikaa katseltuaan vaipui hän alas vielä likemmäksi häntä, pani käsivartensa hänen polvensa poikki ja, nojaten päätänsä siihen, sanoi:
"Jos minulla on joku ystävä täällä, joka voi puhua sanan minun taikka puolisoni hyväksi tässä asiassa; jos minulla on joku ystävä täällä, joka voi ääneksi saattaa sen luulon, jonka sydämeni välisti on kuiskannut minulle; jos minulla on joku ystävä täällä, joka kunnioittaa puolisoani taikka joskus on huolinut minusta, ja jolla on jotakin tiedossansa, olipa mitä tahansa, joka voi sovittaa meidän väliämme, rukoilen tätä ystävää puhumaan!"
Syntyi syvä äänettömyys. Muutamien minutien tuskallisen epäilyksen jälkeen minä katkaisin sen.
"Mrs. Strong", sanoin minä, "minulla on jotakin tiedossani, jota tohtori Strong vakaasti on pyytänyt minut salaamaan ja jota olen salannut tähän iltaan saakka. Mutta minä luulen, että se aika on tullut, jolloin sen pidempi salaaminen olisi väärää uskollisuutta ja arkuutta, ja teidän vetoomisenne vapauttaa minut lupauksestani".
Mrs. Strong käänsi hetkeksi kasvonsa minua kohden, ja minä tiesin, että olin oikeassa. Minä en olisi voinut vastustaa näitten kasvojen pyyntöä, vaikka se vakuutus, jonka ne antoivat minulle, ei olisi ollutkaan niin todistavainen.
"Tuleva rauhamme", lausui Mrs. Strong, "ehkä on teidän käsissänne. Minä luotan täydellisesti siihen, ettette peitä mitään. Minä tiedän edeltäpäin, ettei mikään, jota te taikka kukaan muu voi kertoa minulle, aseta puolisoni jaloa sydäntä mihinkään muuhun valoon, kuin yhteen. Vaikka se kuinka näyttäisi loukkaavan minua, älkäät huoliko siitä. Minä vastaan itse puolestani hänen edessänsä ja Jumalan edessä jälestäpäin".
Näin totisesti pyydettynä en kääntynyt tohtorin puoleen, häneltä lupaa saadakseni, vaan, ilman milläkään muulla tavalla totuudesta poikkeamatta, kuin niin, että vähän lievitin Uriah Heep'in raakaa puhetta, kerroin suoraan, mitä tuona iltana samassa huoneessa oli tapahtunut. Mahdoton on kuvata Mrs. Markleham'in tuijottelevia katseita kertomukseni aikana ja niitä kirkahuksia, joilla hän tuon tuostakin sitä keskeytti.
Kun olin päättänyt, pysyi Annie muutamia minuteja äänettömänä, pää alas painettuna, niinkuin olen kertonut. Sitten hän tarttui tohtorin käteen (tämä istui samassa asemassa, kuin meidän sisään tullessamme), likisti sitä rintaansa vastaan ja suuteli sitä. Mr. Dick nosti hänet lempeästi ylös; ja Mrs. Strong seisoi, puhetta aloittaessaan, häneen nojaten ja katsoen alas tohtorin puoleen — josta hän ei ensinkään kääntänyt pois silmiänsä.
"Kaikki, mitä ikinä on ollut ajatuksissani, siitä kuin menin naimisiin", lausui hän matalalla, nöyrällä, hellällä äänellä, "tahdon ilmoittaa sinulle. Kun olen saanut tietää, mitä nyt tiedän, en voisi elää ja pitää jotakin takanani".
"Ei, Annie", lausui tohtori leppeästi, "minä en ole koskaan epäillyt sinua, lapseni. Se ei ole ensinkään tarpeellista; se ei ole tosiaan ollenkaan tarpeellista, ystäväni".
"Se on hyvin tarpeellista", vastasi Mrs. Strong samalla tavalla, "että avaan koko sydämeni itse jalomielisyyden ja totuuden esikuvalle, jota vuodesta vuoteen ja päivästä päivään olen rakastanut ja kunnioittanut yhä enemmän, niinkuin Jumala tietää!"
"Totta puhuen", keskeytti Mrs. Markleham, "jos minulla on mitään älyä" —.
("Jota teillä ei ole, te rauhan-häiritsiä", lausui tätini suuttuneella kuiskauksella.)
— "täytyy minun saada muistuttaa, ettei liene tarpeellista ryhtyä näihin syrjä-asioihin".
"Tästä ei kukaan, paitsi puolisoni, voi päättää, äiti", sanoi Annie, silmiänsä tohtorin kasvoista siirtämättä, "ja hän on minua kuunteleva. Jos sanon jotakin, joka tuskastuttaa teitä, äiti, antakaat anteeksi minulle. Minä olen itse ensin kärsinyt tuskaa, usein ja kauan".
"Voi ijankaikkinen!" huohotti Mrs. Markleham.
"Kun olin ihan nuori", lausui Annie, "lapsi vaan, yhdistyivät ensimäiset tiedon aiheeni erääsen kärsivälliseen ystävään ja opettajaan — isä vainajani ystävään — joka aina oli rakas minulle. Siitä, mitä tiedän, en voi muistaa mitään, häntä muistamatta. Hän sydämeeni laski sen ensimäiset aarteet ja painoi luonteensa niihin kaikkiin. En olisi, luullakseni, koskaan hyötynyt niistä niin paljon, kuin olen, jos olisin saanut ne jonkun muun kädestä".
"Tekee äitinsä ihan mitättömäksi!" huudahti Mrs. Markleham.
"Ei niin, äiti", lausui Annie; "mutta minä teen puolisoni siksi, mikä hän oli. Minun täytyy tehdä se. Kun kasvoin suuremmaksi, oli hänellä vielä sama sija. Minä olin ylpeä hänen osan-otostaan, syvästi, hartaasti, kiitollisesti liittynyt häneen. Minä katsoin ylös häneen, tuskin voin kuvata, millä tavalla — niinkuin isään, niinkuin johdattajaan, niinkuin semmoiseen, jonka kiitos oli peräti toista laatua, kuin kenenkään muun, niinkuin semmoiseen, johon olisin voinut luottaa ja turvata, jos olisin epäillyt koko mailmaa. Te tiedätte, äiti, kuinka nuori ja kokematon minä olin, kun yhtäkkiä esittelitte häntä kosijakseni".
"Sitä asiaa olen vähintäänkin viisikymmentä kertaa jutellut jokaiselle täällä!" sanoi Mrs. Markleham.
("Pitäkäät siis Jumalan nimessä suunne kiinni ja älkäät puhuko siitä enää!" mutisi tätini).
"Se oli niin suuri muutos; se oli minusta ensiksi niin suuri kato", lausui Annie, jatkaen samalla katsannolla ja äänellä, "että olin levoton ja huolestunut. Minä olin vaan nuori tyttö; ja kun niin suuri muutos tuli siinä asemassa, jossa olin niin kauan katsonut ylös hänen puoleensa, luulen, että minua suretti. Mutta ei mikään olisi voinut muuttaa häntä jälleen siksi, mikä hän ennen oli ollut minun silmissäni; ja minä olin ylpeä, että hän katsoi minua itsensä arvoiseksi, ja niin me rupesimme avioliittoon".
"St. Alphage'ssa Canterbury'ssä", muistutti Mrs. Markleham.
("Hiiteen tuo nainen!" lausui tätini, "hän ei saa suutansa tukituksi!")
"Minä en koskaan ajatellut", jatkoi Annie, heleämpi puna poskissansa, "mitään maallista etua, jonka puolisoni voisi tuottaa minulle. Nuori sydämeni ei kunnioituksessaan suvainnut minkäänlaisia semmoisia viheliäisiä mietteitä".
Äiti, antakaat minulle anteeksi, kun sanon, että te se olitte, joka ensiksi esittelitte minulle sitä ajatusta, että joku voisi loukata minua ja häntä semmoisella julmalla luulolla".
"Minä!" huudahti Mrs. Markleham.
("Niin! Te, juuri te!" muistutti tätini, "ettekä saa sitä pois viuhkoitetuksi, soturi ystäväni!")
"Se oli ensimäinen onnettomuus uudessa elämässäni", lausui Annie. "Se oli ensimäinen syy jokaiseen onnettomaan hetkeen, jonka olen nähnyt. Näitä hetkiä on viime aikoina ollut enemmän, kuin mitä olen voinut lukea; mutta ei — jalo puolisoni — ei siitä syystä, kuin sinä luulet; sillä minun sydämessäni ei löydy yhtäkään ajatusta, yhtäkään muistoa eikä toivoa, jota mikään voima saattaisi sinusta eroittaa!"
Mrs. Strong nosti ylös silmänsä, pani kätensä ristiin ja näytti mielestäni niin ihanalta ja totiselta, kuin enkeli. Tästä alkaen katseli tohtori vaimoansa yhtä vakaasti, kuin tämä häntä.
"Äitiäni ei saa syyttää siitä", jatkoi hän, "että hän koskaan on vaivannut sinua itseänsä varten, ja hänen aikomuksensa ovat epäilemättä olleet moitteettomat — mutta kun näin, kuinka monta kohtuutonta vaatimusta asetettiin sinun suhteesi minun nimessäni; kuinka koetettiin hyötyä sinusta minun nimessäni; kuinka jalomielinen sinä olit ja kuinka Mr. Wickfield, joka piti tarkkaa huolta hyvästäsi, paheksi sitä; silloin kohtasi minua, niinkuin ansaitsematon häväistys, johon pakoitin sinua ottamaan osaa, ensi kerran se tunto, että kurjasti epäiltiin, että hellyyteni oli ostettu ja myyty sinulle. Minä en voi kertoa sinulle, miltä tuntui — äitini ei saata ajatella, miltä tuntui — kun tämä pelko ja huoli aina oli mielessäni, vaan minä kuitenkin omassa sydämessäni tiesin, että hääpäiväni saatti elämäni rakkauden ja kunnian korkeimmilleen!"
"Siinä nähdään, mitä kiitosta saa", huudahti Mrs. Markleham itkien, "kun pitää huolta omaisistaan! Minä soisin, että olisin Turkkilainen!"
("Sitä minäkin kaikesta sydämestäni soisin — ja että olisitte omassa maassanne taas!" lausui tätini.)
"Siihen aikaan äitini niin hartaasti ajatteli serkkuni Maldon'in asiaa. Minä olin rakastanut häntä", hän puhui hiljaa, mutta epäröimättä, "hyvin paljon. Me olimme lapsina olleet sulho ja morsian. Jolleivät asianhaarat olisi muuttuneet toisenlaisiksi, olisin ehkä tullut siihen luuloon, että todella rakastin häntä, olisin kenties mennyt naimisiin hänen kanssaan ja joutunut peräti onnettomaksi. Avioliitossa ei ole mitään pahempaa erilaisuutta, kuin erilaisuus mieli-alassa ja taipumuksissa".
Vaikka tarkasti kuuntelin, mitä seurasi, mietin näitä sanoja, niinkuin niillä olisi ollut joku erinäinen arvo ja ne semmoisella kummallisella tavalla, jota en voinut käsittää, sopineet minun oloihini. "Avioliitossa ei ole mitään pahempaa erilaisuutta, kuin erilaisuus mieli-alassa ja taipumuksissa" — "ei mitään pahempaa erilaisuutta, kuin erilaisuus mieli-alassa ja taipumuksissa".
"Meillä ei ole mitään yhteistä", lausui Annie. "Sen olen jo kauan aikaa sitten nähnyt. Jollen olisi puolisolleni kiitollinen mistään muusta sen sijaan, että olen kiitollinen niin monesta asiasta, olisin hänelle kiitollinen siitä, että hän pelasti minut harjaantumattoman sydämeni ensimäisestä väärästä taipumuksesta".
Mrs. Strong seisoi aivan liikahtamatta tohtorin edessä ja puhui semmoisella vakavuudella, joka värähytti sydäntäni. Kuitenkin oli hänen äänensä yhtä tyven, kuin ennen.
"Kun hän odotti saadaksensa nauttia sitä anteliaisuutta, jota niin alttiisti tuhlattiin minun tähteni, ja kun minua suretti se kaupan-alainen tila, jota olin määrätty kantamaan, olisi mielestäni hänen paremmin sopinut itse raivata tietä itsellensä. Minä ajattelin, että minä hänen sijassaan olisin koettanut tehdä sitä, maksoi se kuinka paljon vaivaa tahansa. Mutta minä en luullut sen pahempaa hänestä, ennenkuin sinä iltana, jona hän lähti Indiaan. Sinä iltana minä havaitsin, että hänellä oli petollinen ja kiittämätön sydän. Minä näin silloin kaksinkertaisen merkityksen Mr. Wickfield'in tutkivissa katseissa. Minä havaitsin ensimäisen kerran sen pimeän epäluulon, joka synkistytti elämääni".
"Epäluulo, Annie!" sanoi tohtori. "Ei, ei, ei!"
"Sinun sydämessäsi ei ollut mitään semmoista, sen tiedän, puolisoni!" vastasi hän. "Ja kun sinä iltana tulin luoksesi purkamaan koko häpeän ja surun taakkaani ja tiesin, että minun tuli kertoa, että sinun kattosi alla yksi minun sukulaisistani, jolle sinä rakkaudesta minuun olit tehnyt hyvää, oli minulle puhunut sanoja, joita ei milloinkaan olisi sopinut laskea, vaikka olisin ollutkin semmoinen heikko ja altis raukka, joksi hän luuli minua — kammosi mieleni sitä häpeää, jota jo yksistään tunnustus tuottaisi. Kertomus kuoli huulillani eikä se siitä hetkestä saakka tähän asti ole päässyt niitten yli".
Lyhyellä voihkinalla painui Mrs. Markleham taaksepäin nojatuolissaan ja kätkeytyi viuhkansa taa, niinkuin hän ei koskaan enään aikoisi tulla esiin.
"Siitä ajasta lähtien minä en koskaan, paitsi sinun läsnä-ollessasi, ole vaihtanut sanaakaan hänen kanssansa, ja silloinkin vaan, kun se on ollut tarpeellista tämän selityksen karttamiseksi. Vuosia on kulunut siitä, kuin hän minulta kuuli, mimmoinen hänen asemansa täällä oli. Ne hyvät työt, joita sinä salaisesti olet tehnyt, häntä eteenpäin auttaaksesi, ja sitten ilmoittanut minulle, iloisesti kummastuttaaksesi ja huvittaaksesi minua, ovat vaan, usko sanojani, lisänneet onnettomuuttani ja tehneet salaisuuteni raskaammaksi".
Vaikka tohtori kaikin tavoin koetti estää sitä, vaipui Mrs. Strong hiljaa hänen jalkainsa juureen ja sanoi, katsoen, kyyneleet silmissä, ylös hänen kasvoihinsa:
"Älä puhu minulle vielä! Anna minun sanoa vähäisen lisäksi. Olipa oikein taikka väärin, jos täytyisi tehdä se uudestaan, luulen, että tekisin aivan samalla tavalla. Sinun on mahdoton ajatella, miltä tuntui, kun olin niin liittynyt sinuun noitten vanhojen muistojen kautta ja havaitsin, että joku julkeni olla kylläksi kova luulemaan, että sydämeni oli myyty, vieläpä lisäksi havaitsin, että kaikki, mitä ympärilläni oli, näytti vahvistavan semmoista luuloa. Minä olin hyvin nuori eikä minulla ollut mitään neuvon-antajaa. Kaikissa asioissa, jotka koskivat sinuun, oli suuri juopa äitini ja minun välilläni. Jos peräydyin omaan itseeni ja salasin sitä häväistystä, jota olin kärsinyt, tapahtui se sentähden, että minä niin suuresti kunnioitin sinua ja niin hartaasti tahdoin, että sinäkin kunnioittaisit minua!"
"Annie, sinä puhdas sydämeni!" lausui tohtori, "sinä kallis tyttöni!"
"Vähäisen lisäksi! muutamia sanoja vaan! Minä ajattelin usein, että löytyi niin monta, joitten kanssa olisit voinut mennä naimisiin, jotka eivät olisi tuottaneet semmoista vaivaa ja huolta sinulle, ja jotka olisivat tehneet kotisi soveliaammaksi kodiksi. Minä varoin, että olisi ollut parempi, jos olisin pysynyt sinun oppilaisenasi ja melkein lapsenasi. Minä varoin, etten ollut mahdollinen sinun opillesi ja viisaudellesi. Jos sillä kertaa, kuin olin tuota tunnustusta lausumallani, kaikki nämät saivat minut peräytymään omaan itseeni (niinkuin ne todella saivat), se oli yhä sentähden, että kunnioitin sinua niin suuresti ja toivoin, että sinä jonakin päivänä kunnioittaisit minua".
"Se päivä on paistanut koko tämän pitkän ajan, Annie", sanoi tohtori, "eikä sitä voi seurata, kuin yksi pitkä yö, armaani".
"Vielä sananen! Minun oli sitten aikomus — vakava, luja aikomus — kantaa koko tuo rasittava tieto sen miehen huonoudesta, jolle sinä olit ollut niin hyvä. Ja nyt yksi viimeinen sana, rakkain ja paras ystäväni! Syy siihen nykyiseen muutokseen sinussa, jonka olen niin suurella tuskalla ja surulla havainnut ja jota välisti olen selitellyt vanhan pelkoni mukaan — välisti häilyvien arveluitten mukaan, jotka olivat totuutta likempänä — on tullut ilmi tänä iltana; ja sattumuksen kautta olen myöskin tänä iltana saanut tietää, kuinka sinä kokonaan ja jalosti luotit minuun myöskin tässä epä-ymmärryksessä. Minä en toivo, että mikään rakkaus ja velvollisuus, jota voin palkinnoksi osoittaa, koskaan saattaa minua ansaitsemaan sinun arvaamattoman kallista luottamustasi; mutta vasta saadun tietoni johdosta voin minä nostaa silmäni näitten kalliitten kasvojen puoleen, joita kunnioitan, niinkuin isän, rakastan, niinkuin puolison, ja jotka lapsuudessani olivat pyhät minulle, niinkuin ystävän, ja juhlallisesti vakuuttaa, etten ole vähimmässäkään ajatuksessani tehnyt mitään vääryyttä sinulle enkä koskaan horjunut siinä rakkaudessa ja uskollisuudessa, jota minun tulee sinulle osoittaa!"
Hän kiersi käsivartensa tohtorin kaulan ympäri ja tohtori kallisti päätänsä hänen puoleensa, sekoittaen harmaita hiuksiansa hänen tumman-ruskeihin palmikkoihinsa.
"Oi, anna minun lähestyä sydäntäsi, puolisoni! Älä koskaan sysää minua pois! Älä ajattele äläkä puhu erilaisuudestamme, sillä semmoista ei löydy, paitsi kaikessa minun moninaisessa vaillinaisuudessani. Joka seuraava vuosi olen yhä paremmin tietänyt tämän ja yhä enemmän kunnioittanut sinua. Oi, suo minulle sija likellä sydäntäsi, puolisoni, sillä rakkauteni oli kalliolle perustettu ja se on pysyväinen!"
Sen äänettömyyden aikana, joka nyt alkoi, astui tätini vakavasti ja ollenkaan hätimättä Mr. Dick'in luo, syleili häntä ja antoi hänelle aika suudelman. Ja Mr. Dick'in arvoa varten oli oikein onni, että tätini teki niin; sillä minä olen varma, että näin, kuinka hän tällä hetkellä hankki seisomaan yhdellä jalalla soveliaaksi ilonsa ilmoitukseksi.
"Te olette merkillinen mies, Dick!" lausui tätini ehdottoman hyväksymisen muodolla; "älkäätkä koskaan olko olevinanne mitään muuta, sillä minä tiedän asian paremmin!"
Näin sanoen tätini nykäisi Mr. Dick'iä takin-hiasta ja nyykäytti minulle; ja me hiivimme kaikki kolme hiljaisesti ulos huoneesta ja lähdimme pois.
"Masensi tämä sentään soturi-ystäväämme", lausui tätini kotimatkalla. "Minä nukkuisin paremmin tämän vuoksi, jollei olisikaan mitään muuta, josta sopisi iloita!"
"Hän oli kokonaan kukistunut, pelkään minä", sanoi Mr. Dick sääliväisesti.
"Kuinka! Oletteko koskaan nähneet krokotiilin kukistuvan?" kysyi tätini.
"Minä en, luullakseni, koskaan ole nähnyt mitään krokotiilia", vastasi
Mr. Dick suopeasti.
"Ei olisi syntynyt mitään selkkauksia, jollei tuo vanha peto olisi ollut", lausui tätini ankarasti. "Olisi erittäin suotavaa, että muutamat äidit jättäisivät tyttärensä rauhaan naimisen jälkeen eivätkä olisi niin kauhean hellät. He näyttävät ajattelevan, että ainoa palkinto, jonka voi antaa heille siitä, että ovat saattaneet onnettoman tyttölapsen mailmaan — siunatkoon sieluani, niinkuin tämä olisi pyytänyt taikka tahtonut päästä mailmaan! — on täysi vapaus vaivata hänet pois siitä jälleen. Mutta mitä sinä ajattelet, Trot?"
Minä ajattelin kaikkia, mitä oli lausuttu. Mielessäni pysyi vielä muutamia lauseita, joita oli laskettu. "Avioliitossa ei ole mitään pahempaa erilaisuutta, kuin erilaisuus mieli-alassa ja taipumuksissa". "Harjaantumattoman sydämen ensimäinen, väärä taipumus". "Rakkauteni oli kalliolle perustettu". Mutta me olimme nyt kotona; tallatut lehdet makasivat jalkojemme alla, ja syksyinen tuuli puhalsi.