SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Perheellisiä oloja.
Minä sepittelin ahkerasti kirjaani enkä kuitenkaan sallinut sen estää sanomalehti-velvollisuuksieni säännöllistä täyttämistä; ja se ilmestyi ja saavutti suurta suosiota. Se ylistys, joka soi korvissani, ei huumannut minua, vaikka olin hyvin herkkä tuntemaan sitä ja epäilemättä pidin omaa teostani parempana, kuin kukaan muu. Minä olen ihmisluontoa tarkastellessani havainnut, että semmoinen mies, jolla on hyvä syy uskoa itseensä, ei koskaan pöyhistele, saadaksensa muita uskomaan häneen. Tästä syystä pysyin häveliäänä pelkästä itse-kunnioituksesta; ja mitä enemmän kiitoksia sain, sitä enemmän koetin ansaita niitä.
Minun ei ole aikomus tässä kertomuksessa, vaikka se kaikissa muissa tärkeämmissä kohdissa tuo esiin elämäni muistot, laatia omien teoksieni historiaa. Ne esittelevät itsensä, ja minä jätän ne itseksensä. Kun satunnaisesti käännyn niitten puoleen, tapahtuu se vaan sen vuoksi, että niissä ilmestyy osa omasta edistymisestäni.
Koska minulla siihen aikaan oli syytä uskoa, että luonto ja sattumus olivat tehneet minut kirjailiaksi, noudatin luottamuksella kutsumustani. Ilman semmoista vakuutusta olisin varmaan luopunut siitä ja käyttänyt jäntevyyttäni johonkin muuhun yritykseen. Minä olisin koettanut päästä selville, miksi luonto ja sattumus todella olivat aikoneet minua, ja ruveta siksi eikä miksikään muuksi.
Minä olin kirjoittanut tuohon sanomalehteen ja muualle niin suurella menestyksellä, että, kun uusi voittoni saavutettiin, katsoin itseäni oikeutetuksi jättämään nuot ikävät parlamentin-keskustelut. Eräänä iloisena iltana panin sentähden viimeisen kerran parlamentin säkkipillien nuotit paperille enkä ole koskaan sen jälkeen kuullut niitä; vaikka aina koko pitkän istunto-ajan yhä tunnen tuon vanhan huminan sanomalehdissä ilman mitään varsinaista muutosta, paitsi ehkä siinä, että sitä nyt ilmestyy runsaammalta.
Minä kirjoitan nyt siitä ajasta, jolloin olin ollut naimisissa noin puolentoista vuotta. Monen erilaisen kokeen jälkeen olimme luopuneet taloudenpidosta, niinkuin jostakin pahasta puuhasta. Talo piti itse itseänsä, ja me pidimme pagia. Tämän palvelian päätoimi oli riiteleminen kyökkipiian kanssa; jossa suhteessa hän oli täydellinen Whittington, mutta ilman tämän kissaa taikka kaukaisinta toivoa päästä Lord Mayor'iksi.
Minusta näyttää, kuin hän olisi elänyt ainaisessa kattilan-kansien sateessa. Hänen koko olemisensa oli ijankaikkinen kahakka. Hänen oli tapa huutaa apua kaikkein sopimattomimpiin aikoihin — esimerkiksi, kun meillä oli päivällisvieraita taikka muutamia ystäviä iltaa viettämässä — ja tulla tupertuen ulos kyökistä, samalla kuin rautaiset heitto-aseet lensivät hänen perässään. Me tahdoimme saada eroa hänestä, mutta hän riippui niin kiinni meissä, ettei häntä haluttanut lähteä. Hän oli herkkä-itkuinen nuorukainen ja purskahti semmoisiin surkeihin vaikerruksiin, kun viitattiin yhteytemme lakkauttamiseen, että meidän täytyi pitää häntä. Hänellä ei ollut mitään äitiä — eikä mitään sukulaisen tapaista, sitä myöden kuin minun oli tilaisuus huomata, paitsi yksi sisar, joka pujahti Amerikaan samalla hetkellä, kuin me olimme ottaneet pojan hänen niskoiltaan; ja tämä majoitettiin meille, niinkuin kauhea nuori vaihdokas. Hänellä oli elävä tunto omasta onnettomasta asemastaan ja hän hieroi aina silmiään jakkunsa hialla taikka kumartui niistämään nenäänsä vähäisen nenäliinansa viimeisellä nipulla, jota nenäliinaa hän ei koskaan kokonansa vetänyt ulos plakkaristaan, vaan aina säästi ja salasi.
Tämä onneton pagi, joka pahalla hetkellä pestattiin kuuden punnan ja kymmenen shillingin vuotuista palkkaa vastaan, aikaan saatti alituisia huolia minulle. Minä katselin häntä, sitä myöden kuin hän kasvoi — ja hän kasvoi kuin salkopapu — tuskalla peläten sitä aikaa, jolloin hän rupeisi ajamaan partaansa, vieläpä niitä aikoja, jolloin hän tulisi kalju- tai harmaapäiseksi. Minä en nähnyt mitään mahdollisuutta koskaan päästä hänestä; ja tulevaisuutta mietiskellessäni oli minun tapa ajatella, mikä vastus hänestä olisi, kun hän kävisi vanhaksi mieheksi.
Ei mikään asia ollut minulle niin odottamaton, kuin että tämän poloisen oma käytös päästäisi minut pulastani. Hän varasti Doran kellon, jolla ei enemmän, kuin milläkään muulla meidän kapineellamme, ollut mitään määrättyä paikkaa, muutti sen rahaksi ja kulutti saaliin (hän oli aina vähäjärkinen poika) sillä tapaa, että hän herkeämättä ajoi edestakaisin Londonin ja Uxbridge'n väliä postivaunujen katolla. Hän vietiin Bow Street'in polisikonttoriin, kun hän oli, minun muistaakseni, päättänyt viidennentoista matkansa, jolloin neljä shillingiä ja kuusi pennyä ynnä vanha huilu, jota hän ei osannut puhaltaa, löydettiin hänen taskuistaan.
Ilmi-saanti ja sen seuraukset eivät olisi olleet likimainkaan niin ikävät minulle, jollei hän olisi ollut katuvainen. Mutta hän oli hyvin katuvainen, jopa omituisella tavalla — ei tukulta, vaan vähitellen. Esimerkiksi: toisena päivänä sen jälkeen, kuin minun täytyi ilmestyä oikeuden edessä häntä vastaan, toi hän esiin muutamia seikkoja eräästä isosta, kellarissa talletetusta korista, jonka luulimme olevan viiniä täynnä, mutta jossa ei ollut mitään muuta, kuin tyhjiä pulloja ja korkkeja. Me arvelimme, että hän nyt oli huojentanut sydäntänsä ja kertonut pahimpia, mitä hän kyökkipiiasta tiesi; mutta pari, kolme päivää sen perästä tunsi hänen omatuntonsa uuden pistoksen, ja hän kertoi, kuinka kyökkipiialla oli pikkuinen tyttö, joka varhain joka aamu vei leipämme; niinkuin myöskin, kuinka häntä itseä oli houkuteltu varustamaan maidontuojaa hiilillä. Kun taas muutamia päiviä oli kulunut, ilmoittivat virkakunnat, että hän oli jutellut häränpaisteista kyökin-töryissä ja lakanoista rääsy-pussissa. Vähä aika sen jälkeen poikkesi hän kokonaan toisaalle ja tunnusti tietävänsä yötisistä varkaudenhankkeista meitä vastaan oluentuojan puolelta, joka heti otettiin kiinni. Minua rupesi niin hävettämään, että olin ollut semmoinen uhri, että olisin antanut vaikka kuinka paljon rahaa, kun hän vaan olisi pitänyt suunsa kiinni, taikka olisin tarjonnut runsaat lahjat, jos olisivat päästäneet hänet karkaamaan. Se oli vaikea seikka tässä jutussa, ettei hänellä ollut mitään käsitystä tästä, vaan hän luuli hyvittävänsä minua jokaisella uudella ilmoituksellaan, jopa saattavansa minut kiitollisuuden velkaan.
Lopulta lähdin itse karkuun joka kerta, kuin näin polisilähettilään tulevan jollakin uudella sanomalla, ja elin jonkunlaista sala-elämää, siksi kuin hänen asiansa oli tutkittu ja hän tuomittu maasta vietäväksi. Ei hän edes silloinkaan pysynyt hiljalleen, vaan kirjoitti aina kirjeitä meille ja halasi niin paljon nähdä Doraa, ennenkuin hän lähti, että Dora meni hänen luoksensa ja pyörtyi, kun havaitsi olevansa rautasalpojen takana. Lyhyeltä, minulla ei ollut tään taivaallista rauhaa, ennenkuin hän oli toimitettu pois maasta ja (niinkuin jälestäpäin kuulin) tehty lampuriksi jossakin "ylämaassa"; minulla ei ole mitään maatieteellistä käsitystä, missä.
Kaikki nämät johdattivat minua muutamiin totisiin mietteisin ja asettivat erhetyksemme uuteen valoon, jota en voinut olla eräänä iltana Doralle ilmoittamatta, vaikka kyllä hellin häntä.
"Armaani", sanoin minä, "minua tuskastuttaa kovin ajatella, että puuttuva järjestyksemme ja hallinnon-kykymme saattaa sekä meidät itse (johon jo olemme tottuneet) että muutkin ihmiset pulaan".
"Sinä et ole pitkään aikaan puhunut mitään, mutta nyt aiot ruveta häijyksi!" lausui Dora.
"Ei suinkaan, rakas Dorani! Anna minun selittää sinulle, mitä tarkoitan".
"Minä luulen, etten tahdo tietää", arveli Dora.
"Mutta minä tahdon, että tiedät, lemmittyni. Laske pois Jip".
Dora pani Jip'in kuonon minun nenääni vastaan ja sanoi: "puh!" haihduttaaksensa totisuuttani; mutta kun se ei onnistunut häneltä, käski hän Jip'in pagodiinsa ja istui silmäillen minua ristiin lasketuilla käsillä ja mitä kärsivällisimmällä pikku katsannolla.
"Tosi-asia on se, rakas ystäväni", aloitin minä, "että meissä on jotakin tarttuvaista. Me saastutamme kaikki ympärillämme".
Minä olisin ehkä jatkanut tällä kuvannollisella tavalla, jolleivät Doran kasvot olisi ilmoittaneet minulle, että hän kaikesta sydämestänsä kummasteli, aioinko ehdoitella jotakin uuden-aikaista rokon-istutusta taikka muuta lääketieteellistä parannuskeinoa tähän kivulloiseen tilaamme. Sentähden pidätin itseäni ja esittelin selvemmin, mitä olin tarkoittanut.
"Ei siinä kyllin, kultani", lausuin minä, "että meiltä menee raha ja mukavuus, vieläpä toisinaan iloinen mielikin, kun emme opi olemaan huolellisempia, vaan me joudumme myöskin ankaraan edesvastaukseen siitä, että turmelemme kaikki, jotka tulevat palvelukseemme taikka ovat asioissa meidän kanssamme. Minä rupeen pelkäämään, ettei vika ole kokonaan yhdellä puolella, vaan että nämät ihmiset kaikki kääntyvät kipeiksi sentähden, ettemme itse näytä olevan aivan terveet".
"Voi, mikä syytös", huudahti Dora, avaten silmänsä selälleen, "kun sanot, että olet nähnyt minun varastavan kultakelloja! Voi!"
"Rakas Dorani", muistutin minä, "älä laske tyhjiä! Kuka on vähimmälläkään tavalla viitannut kultakelloihin?"
"Sinä", vastasi Dora. "Sinä tiedät, että viittasit. Sinä sanoit, etten näyttänyt terveeltä ja vertasit minua häneen".
"Keneen?" kysyin minä.
"Pagiin", nyyhkytti Dora. "Oi, sinä julma toveri, kun vertaat hellää vaimoasi maasta vietyyn pagiin! Miks'et sanonut, mitä ajattelit minusta, ennenkuin menimme naimisiin? Miks'et sanonut, sinä kova-sydäminen olento, että olit vakuutettu, että minä olin pahempi, kuin maasta viety pagi? Oi, kun pitää semmoista kauheata ajatusta minusta! Voi minua!"
"Mutta, Dora kultani", vastasin minä, lempeästi koettaen vetää pois nenäliinaa, jota hän painoi silmiänsä vastaan, "tämä ei ole ainoastaan naurettavaa sinun puoleltasi, vaan kovin väärää. Kaikkein ensimäiseksi se ei ole totta".
"Sinä sanoit aina, että hän valehteli", huokasi Dora. "Ja nyt sanot samaa minusta! Voi, mitä tehnen! Mitä tehnen!"
"Rakas tyttöni!" vastasin minä, "minun täytyy todella pyytää, että olet järkevä ja kuulet, mitä sanoin ja sanon. Hyvä Dora, jollemme opi tekemään velvollisuuttamme niitä kohtaan, joita otamme palvelukseemme, eivät hekään koskaan opi tekemään velvollisuuttansa meitä kohtaan. Minä varon, että tarjoomme ihmisille semmoisia tilaisuuksia pahantekoon, joita ei koskaan tulisi tarjota. Vaikkapa olisimme tahallamme — jota emme ole — kaikissa toimissamme niin huolimattomat, kuin todella olemme, vaikkapa rakastaisimme semmoista oloa ja pitäisimme sitä hauskana — jota emme pidä — olen vakuutettu, ettei meidän olisi oikeus jatkaa tällä tapaa. Me suorastaan pahennamme ihmisiä. Meidän täytyy ajatella tätä. Minä en voi olla sitä ajattelematta, Dora. Se on semmoinen ajatus, jota en kykene poistamaan, ja se tekee minut välisti kovin levottomaksi. Siinä, rakas Dora, on kaikki. Tule nyt! Älä ole lapsellinen!"
Dora ei sallinut minun pitkään aikaan vetää pois nenäliinaa. Hän istui ja nyyhki sen takana, sopertaen, että, jos minä olin levoton, miksi olin koskaan mennyt naimisiin? Miks'en ollut sanonut, vaikka vaan päivää ennen kuin lähdimme kirkkoon, että tunsin, että kävisin levottomaksi, ja etten tahtoisi mennä naimisiin? Jollen minä voinut sietää häntä, miks'en lähettänyt häntä pois hänen tätiensä luo Putney'hin taikka Julia Mills'in luo Indiaan? Julia näkisi hänet ilolla eikä sanoisi häntä maasta viedyksi pagiksi; Julia ei ollut koskaan nimittänyt häntä miksikään semmoiseksi. Lyhyeltä, Dora oli niin suruissaan ja huoletti tällä mieli-alallansa minuakin niin, että huomasin, ettei ensinkään hyödyttänyt, vaikka kuinka lempeästi, toistaa tätä keinoa, vaan että minun täytyi ruveta johonkin muuhun menetykseen. Mikä muu menetys jäi minulle! "Kehittää hänen järkeänsä?" Tämä oli tavallinen puheenparsi, joka soi hyvältä ja toivokkaalta, ja minä päätin kehittää Doran järkeä.
Minä aloitin heti. Kun Dora oli kovin lapsellinen, ja minä paljon mieluisammin olisin noudattanut hänen mieltänsä, koetin olla totinen — ja nyreytin sekä häntä että itseäni. Minä puhuin hänelle niistä asioista, jotka olivat ajatuksissani, ja luin Shakespeare'a hänelle ja väsytin häntä sanomattomasti. Minä otin tavakseni jaella hänelle, niinkuin ihan sattumalta, pieniä kappaleita hyödyllistä opetusta taikka ymmärtäväistä katsantotapaa — mutta, kun laukaisin ne, säpsähti hän niitä, niinkuin ne olisivat olleet sähikäisiä. Vaikka kuinka sattumalta taikka luonnollisesti olisin koettanut kehittää pikku vaimoni järkeä, en voinut olla näkemättä, että hän aina vaistomaisesti tiesi tarkoitukseni ja joutui kovimman pelon haltuun. Erittäin selvästi havaitsin, että hän katsoi Shakespeare'a oikeaksi kauhistukseksi. Kehittäminen kävi sangen hitaasti.
Minä pakoitin Traddles'ia palvelukseeni, ilman että hän itse tiesi siitä; ja joka kerta, kuin hän tuli tervehtimään meitä, räjähytin jonkun miinan häntä vastaan, tällä tapaa välittäen Doran kasvatusta. Sen käytöllisen viisauden määrä, jonka näin istutin Traddles'iin, oli arvaamattoman suuri ja parasta laatua; mutta sillä ei ollut mitään muuta vaikutusta Doraan, kuin että se teki hänet alakuloiseksi ja aina araksi siitä pelosta, että hänen vuoronsa nyt tulisi. Minä huomasin, että minusta oli tullut koulumestari, ansa, salakuoppa; ja minusta näytti siltä, kuin Dora olisi ollut kärpänen ja minä hämähäkki, joka lakkaamatta hyökkäsin esiin pesästäni hänen rajattomaksi hämmingikseen.
Kuitenkin minä kuukausia jatkoin, katsoen eteenpäin tämän välitilan ylitse siihen aikaan, jolloin Dora ja minä olimme käyneet ihan saman-tunteisiksi ja minä olin täydellisesti itse tyytynyt hänen järkensä kehittämiseen. Kun kuitenkin viimein huomasin, että, vaikka koko tämän ajan olin ollut oikea piikki-sika taikka siili, jyrkkyydestä kauttaaltani pöyristyen, minä en ollut saanut aikaan mitään, rupesin arvelemaan, että Doran järki ehkä jo oli kehitetty.
Tarkemman miettimisen perästä näytti tämä niin todenmukaiselta, että luovuin tuumastani, joka olikin luvannut menestystä enemmän sanoissa, kuin todellisuudessa, ja päätin tästälähin tyytyä vaimo-lapsukaiseeni eikä minkään menetyksen kautta koettaa muuttaa häntä miksikään muuksi. Minä olin itse sydämestäni väsynyt olemasta viisaana ja varovaisena ja näkemästä lemmittyäni tämän pakon alla; sen vuoksi ostin parin kauniita korvarenkaita hänelle ja kaulavyön Jip'ille, ja menin kotiin eräänä päivänä, tehdäkseni itseäni miellyttäväksi.
Dora oli ihastuksissaan pikku lahjoistani ja suuteli minua iloisesti; mutta välissämme oli joku varjo, vaikka vaan vähäinen, ja minä olin päättänyt, ettei sitä saisi olla. Jos tämmöinen varjo täytyi löytyä jossakin, tahdoin tästälähin pitää sitä omassa rinnassani.
Minä istuin vaimoni viereen sohvalle ja panin korvarenkaat hänen korviinsa; ja sitten sanoin hänelle, että pelkäsin, ettei meillä viime aikoina ollut ollut juuri niin hauskaa yhdessä, kuin tavallisesti, ja että vika oli minun. Tämän minä vilpittömästi tunsin, ja niin laita olikin.
"Totuus on, rakas Dorani", sanoin minä, "että minä olen koettanut olla viisas".
"Ja tehdä minutkin viisaaksi", lausui Dora arasti. "Eikö niin, Doady?"
Minä nyykäytin suostumustani kohotettujen kulmakarvojen sievään kysymykseen ja suutelin puoleksi auenneita huulia.
"Siitä ei ole vähintäkään hyötyä", arveli Dora, pudistaen päätänsä, että korvarenkaat jälleen helisivät. "Sinä tiedät, mikä vähäpätöinen olento minä olen ja miksi alusta tahdoin, että nimittäisit minua. Jollet voi tehdä sitä, pelkään, ettet koskaan voi rakastaa minua. Oletko varma, ettet välisti ajattele, että olisi ollut parempi, jollet olisi" —.
"Tehnyt mitä, lemmittyni?" Sillä hän ei yrittänyt jatkamaan.
"Ei mitään!" sanoi Dora.
"Ei mitään?" toistin minä.
Hän kiersi käsivartensa kaulani ympäri, nauroi, nimitti itseänsä mielinimellään hanheksi ja kätki kasvonsa olkapäätäni vastaan semmoiseen uhkeaan kiharain tulvaan, että oli oikein vastus hajottaa sitä ja nähdä niitä.
"Enkö ajattele, että olisi ollut parempi olla mitään tekemättä, kuin koettaa kehittää pikku vaimoni järkeä?" sanoin minä, itseäni nauraen. "Tätäkö aioit kysyä? Kyllä, niin todella ajattelen".
"Sitäkö sinä olet koettanut?" huudahti Dora. "Oi, mikä hirmuinen poika!"
"Mutta minä en koskaan enää koeta sitä", arvelin minä. "Sillä minä rakastan häntä kalliisti semmoisena, kuin hän on".
"Onko se oikein totta?" kysyi Dora, hiipien likemmäksi minua.
"Miksi koettaisin muuttaa sitä", lausuin minä, "mikä on ollut niin kallista minulle niin kauan aikaa! Sinä et voi koskaan ilmestyä parempana, kuin omana, luonnollisena itsenäsi, suloinen Dorani; emmekä enää rupea minkäänlaisiin tekokokeisin, vaan palaamme entiseen tapaamme ja olemme onnelliset".
"Ja olemme onnelliset!" vastasi Dora. "Niin! Päiväkaudet! Etkä sinä huoli, vaikka toisinaan käy vähän hullusti?"
"En minä, en minä", sanoin minä. "Meidän täytyy tulla toimeen niin hyvin, kuin voimme".
"Etkä sinä kerro minulle koskaan enää, että me teemme muita ihmisiä pahaksi", hyväili Dora; "et suinkaan? Koska tiedät, että se on niin julman ikävää".
"En minä", sanoin minä.
"Minun on parempi olla typerä, kuin onneton, eikö niin?" kysyi Dora.
"Parempi on, että olet luonnollinen, Dora, kuin mitään muuta mailmassa".
"'Mailmassa!' Oi Doady, se on avara paikka".
Hän pudisti päätänsä, käänsi ihastuneet, kirkkaat silmänsä ylös minun silmiäni kohden, suuteli minua, purskahti iloiseen nauruun ja juoksi pois panemaan uutta vyötä Jip'in kaulaan.
Niin päättyi viimeinen yritykseni muuttaa Doraa. Minä olin ollut onneton sitä tehdessäni; minä en voinut sietää omaa, yksinäistä viisauttani; minä en saattanut yhdistää sitä Doran entiseen pyyntöön, että pitäisin häntä vaimo-lapsukaisenani. Minä päätin kaikessa hiljaisuudessa tehdä, mitä voin, itse parantaakseni koti-olojamme, mutta näin edeltäpäin, että parhaat ponnistukseni aikaan saisivat sangen vähän, jollen taas muuttuisi pahaksi hämähäkiksi ja alati olisi väijyksissä.
Entä tuo äsken mainittu varjo, joka ei enää saisi olla meidän välissämme, vaan painaa yksistään minun sydäntäni? Kuinka se kääntyi?
Tuo vanha onnettomuuden tunto tunki elämäni läpi. Se oli syvempi, jos se ensinkään oli muuttunut; mutta se oli yhtä epämääräinen, kuin koskaan, ja puhutteli minua niinkuin jonkun surullisen soiton sävel, joka heikosti kuuluu yöllä. Minä rakastin vaimoani hellästi ja olin onnellinen; mutta se onni, jota kerta himmeästi olin ajatellut, ei ollut se onni, jota nautin, ja aina oli jotakin, joka puuttui.
Sitä lupausta suorittaakseni, jonka olen tehnyt itselleni, että nämät lehdet saisivat kuvastella mieltäni, tutkin sitä taas tarkasti ja tuon ilmi sen salaisuudet. Mitä kaipasin, katsoin yhä — olin aina katsonut — nuoruuden unelmaksi, joka ei koskaan toteutuisi ja jonka nyt luonnollisella tuskalla, niinkuin kaikki ihmiset, semmoiseksi huomasin. Mutta että olisi ollut parempi minulle, jos vaimoni olisi voinut enemmän auttaa minua ja ottaa osaa niihin moniin ajatuksiin, joissa minulla ei ollut mitään kumppania, ja että tämä olisi käynyt laatuun, sen minä tiesin.
Näitten molempien yhteen soveltumattomien päätösten välillä: toinen se, että, mitä tunsin, oli yleistä ja välttämätöntä; toinen se, että se oli omituista minulle ja olisi voinut olla toisin, heiluin kummallisella tavalla ilman mitään selvää tietoa, että ne olivat vastakkaiset toisillensa. Kun ajattelin nuoruuden ilmaisia unelmia, jotka eivät voi toteutua, ajattelin sitä parempaa tilaa, joka käy miehen ijän edellä ja josta olin kasvanut pois; ja silloin nuot onnelliset päivät Agnesin seurassa tuossa rakkaassa, vanhassa talossa nousivat eteeni, niinkuin kuolleitten haamut, joilla ehkä on uusi elämä toisessa mailmassa, mutta jotka eivät koskaan, koskaan enää voi virvota täällä.
Välisti tuli mieleeni tämä ajatus: mikä olisi voinut tapahtua taikka mikä olisi tapahtunut, jollemme, Dora ja minä, koskaan olisi tunteneet toisiamme? Mutta Dora oli niin yhdistynyt olemiseeni, että se oli joutavin kaikista mietteistäni ja nousi pian saatavistani ja näkyvistäni, niinkuin ilmassa uivat kylvylangat.
Minä rakastin yhä Doraa. Mitä kerron, se nukkui, heräsi puoleksi ja meni taas nukuksiin sydämeni sisimmissä sopissa. Siitä ei ollut mitään näkyväistä todistusta minussa; enkä tiedä, että se milläkään tapaa olisi vaikuttanut mihinkään, mitä sanoin taikka tein. Minä kannoin kaikkien pikku huoltemme ja kaikkien tuumieni taakan; Dora piti kyniäni kädessään, ja me tunsimme molemmat, että meidän kummankin osa oli sovitettu niinkuin asianhaarat vaativat. Hän oli sydämestä rakastunut minuun ja uljasteli minusta; ja kun Agnes kirjeissänsä Doralle kirjoitti muutamia vakavia sanoja siitä ylpeydestä ja osan-otosta, jolla vanhat ystäväni kuulivat maineeni kasvavan ja lukivat kirjaani, niinkuin olisivat kuulleet minun lausuvan sen sisältöä, luki Dora niitä minulle, ilon kyynelet kirkkaissa silmissään, ja sanoi, että minä olin rakas vanha, taitava, kuuluisa poika.
"Harjaantumattoman sydämen ensimäinen, väärä taipumus". Nämät Mrs. Strong'in sanat joutuivat lakkaamatta tähän aikaan mieleeni, olivat melkein aina läsnä ajatuksissani. Minä heräsin usein niihin öisin; minä muistan lukeneeni niitä unissanikin rakennusten seiniin kirjoitettuina. Sillä minä tiesin nyt, että oma sydämeni oli harjaantumaton, kun se ensin rakastui Doraan, ja että, jos se olisi ollut harjaantunut, se ei koskaan, kun olimme naimisissa, olisi tuntenut, mitä se oli tuntenut salaisessa kokemuksessaan.
"Avio-liitossa ei ole pahempaa erilaisuutta, kuin erilaisuus mieli-alassa ja taipumuksissa". Näitä sanoja minä myöskin muistin. Minä olin koettanut muodostaa Doraa itseni mukaan ja huomannut sen mahdottomaksi. Minun ei ollut nyt muuta neuvoa kuin muodostaa itseäni Doran mukaan; jakaa hänen kanssansa, mitä voin, ja olla onnellinen; omilla hartioillani kantaa, mitä täytyi kantaa, ja kuitenkin olla onnellinen. Tämä se kuri oli, johon koetin pakoittaa sydäntäni, kun rupesin miettimään. Se teki toisen vuoteni paljon onnellisemmaksi, kuin ensimäisen, ja, mikä parempi oli, teki Doran elämän pelkäksi päivänpaisteeksi.
Mutta tämän vuoden kuluessa Dora ei enää ollut voimissaan. Minä olin toivonut, että köykäisemmät kädet, kuin minun, auttaisivat muodostamaan hänen luonnettansa ja että pikku lapsen hymy hänen povellansa muuttaisi vaimo-lapsukaiseni naiseksi. Se ei ollut tapahtuva. Henki väikkyi hetken aikaa vähäisen vankihuoneensa kynnyksellä ja vankeudesta mitään tietämättä lähti lentoon.
"Kun taas jaksan juosta ympäri, niinkuin ennen, täti", lausui Dora, "opetan Jip'in juoksemaan kilpaa. Se käy niin hitaiseksi ja laiskaksi".
"Minä pelkään, rakas lapseni", lausui tätini, tyvenesti työskennellen hänen vieressänsä, "että sitä vaivaa pahempi tauti, kuin tämä. Ikä, Dora".
"Luuletteko, että se on vanha?" kysyi Dora kummastellen. "Voi, kuinka oudolta tuntuu, että Jip olisi vanha!"
"Se on semmoinen tauti, jonka alaiseksi kaikki, pikkuiseni, joudumme, mitä enemmän edistymme elämässä", sanoi tätini iloisesti; "minä en tunne itseäni siitä vapaammaksi nyt, kuin ennen, vakuutan sinulle".
"Mutta Jip", lausui Dora, sääliväisesti katsellen sitä, "pikku Jip'kin!
Voi toveri raukkaa!"
"Se kestää varmaan vielä monta aikaa, Kukkani", lausui tätini, taputtaen Doraa poskelle, kun hän kallistui vuoteestansa katsomaan Jip'iä, joka vastaukseksi asettui takajaloillensa ja ahdas-henkisyydessään turhaan ponnisti päätänsä ja hartioitansa, ylös kiivetäkseen. "Sen täytyy saada kappale flanellia tänä talvena, eikä minua kummastuttaisi, vaikka se ilmestyisi ihan vilppaana jälleen keväällä kukkien kanssa. Siunatkoon tuota pikkuista koiraa!" huudahti tätini, "jos sillä olisi yhtä monta henkeä, kuin kissalla, ja olisi ne kaikki menettämällänsä, haukkuisi se minua viimeisessä henkäyksessään, luulen minä!"
Dora oli auttanut Jip'in ylös sohvalle, jossa se todella ynsisteli tätiäni vastaan niin rajusti, ettei se pysynyt suorana, vaan haukkui itsensä koukkuun. Mitä enemmän tätini katseli sitä, sitä enemmän se suuttui häneen, sillä tätini oli nykyisin ruvennut käyttämään silmälaseja, ja jostakin tutkimattomasta syystä katsoi Jip niitä personalliseksi loukkaukseksi.
Kauan suostutettuaan sai Dora Jip'in viereensä makaamaan, ja kun se taas oli rauhoittunut, veti hän ehtimiseen toista sen pitkistä korvista kätensä lävitse, kertoen miettiväisesti: "pikku Jip'kin! Voi toveri raukkaa!"
"Sen keuhkot ovat sangen hyvät", lausui tätini iloisesti, "eikä sen vihatkaan ensinkään ole heikontuneet. Sillä on epäilemättä vielä monta vuotta edessään. Mutta jos tahdot koiraa, jonka kanssa sopii juosta kilpaa, Pikku Kukkani, on Jip siksi elänyt liian hyvin, ja minä annan sinulle toisen".
"Kiitoksia, täti", sanoi Dora heikosti. "Mutta älkäät kuitenkaan!"
"Eikö?" kysyi tätini ja otti pois silmälasinsa.
"Minä en voisi pitää mitään muuta koiraa, kuin Jip'iä", lausui Dora. "Se olisi niin tylyä Jip'in suhteen. Paitsi sitä en voisi ruveta niin hyväksi ystäväksi minkään muun koiran kanssa, kuin Jip'in, sillä toinen ei olisi tuntenut minua ennen naimistani eikä olisi haukkunut Doady'a, kun hän ensi kerran tuli meille. Minä varon, täti, etten voisi huolia mistäkään muusta koirasta, kuin Jip'istä".
"Tosiaan!" sanoi tätini, taputtaen häntä poskelle jälleen. "Sinä olet oikeassa".
"Te ette pane pahaksi", lausui Dora. "Panetteko?"
"Voi sinä hellätunteinen pikku hempukka!" huudahti tätini, lempeästi kumartuen hänen puoleensa. "Kun luulet, että minä panisin pahakseni!"
"En minä luule, minä en todella ajatellut sitä", vastasi Dora; "mutta minä olen hiukan väsyksissä ja tästä kävin hetkeksi typeräksi — minä olen aina pikku typerä olento, niinkuin tiedätte, mutta minä kävin vielä typerämmäksi — kun puhuin Jip'istä. Se on tuntenut minut kaikissa, mitä minulle on tapahtunut, etkö ole, Jip? Enkä minä voisi halveksia sitä sentähden, että se on vähän muuttunut — voisinko, Jip?"
Jip painui likemmäksi emäntäänsä ja nuoli hitaasti hänen kättänsä.
"Sinä et ole niin vanha, Jip, oletko, että jo jätät emäntäsi", lausui Dora. "Me saamme vielä jonkun aikaa seurustella toinen toisemme kanssa!"
Sievä Dorani! Kun hän seuraavana sunnuntaina tuli alas päivällisille ja häntä niin suuresti ilahutti nähdä vanhaa Traddles'ia (joka aina söi päivällistä meillä sunnuntaisin), luulimme, että hän muutamien päivien perästä juoksisi ympäri, niinkuin ennen. Mutta sanoivat: "odottakaat vielä muutamia päiviä", ja sitten: "odottakaat muutamia päiviä lisäksi"; eikä hän kuitenkaan juosnut eikä kävellyt. Hän näytti hyvin kauniilta ja oli erittäin iloinen, mutta nuot vähäiset jalat, jotka olivat niin nopsaat, kun ne tanssivat Jip'in ympärillä, olivat raskaat ja kankeat.
Minä rupesin kantamaan häntä portaita alas joka aamu ja portaita ylös joka ilta. Hän laski silloin tavallisesti käsivartensa kaulani ympäri ja nauroi, niinkuin minä olisin tehnyt sitä veikalla. Jip haukkui ja hyppi ympärillämme, juoksi edellä ja katsoi huohottaen taaksepäin porraslavalla, nähdäksensä, tulimmeko perässä. Täti, joka oli paras ja iloisin hoitajatar mailmassa, tuli meidän jälessämme, liikkuva kasa shaaleja ja tyynyjä. Mr. Dick ei olisi jättänyt kynttilänkantajan virkaansa kenellekään ihmiselle. Traddles seisoi usein portaitten alipäässä, katsellen ja vastaan-ottaen hupaisia terveisiä Doralta suloisimmalle tytölle mailmassa. Me teimme tästä oikein iloisen saattoretken, ja vaimo-lapsukaiseni oli meistä kaikista iloisin.
Mutta välisti, kun nostin ylös hänet ja huomasin, että hän oli keveämpi sylissäni, valloitti jonkunlainen kuollut, tyhjä tunne minut, niinkuin olisin lähestynyt jotakin vielä näkymätöntä jääseutua, joka jähmetytti elämääni. Minä kartin nimittämästä tätä tunnetta milläkään nimellä enkä keskustellut siitä itseni kanssa; siksi kuin eräänä iltana, jona se oli erittäin voimakas minussa ja tätini oli jättänyt Doran, jääbyväisiksi huutaen: "hyvää yötä, Pikku Kukka", istuin yksin pulpettini viereen ja itkin ajatellessani: voi, mikä paha-enteinen nimi se oli, ja kuinka kukka kesken kukkimistaan lakastui puussa!
KAHDEKSASTOISTA LUKU.
Minä kietounnun salaisiin seikkoihin.
Eräänä aamuna sain postin kautta Canterbury'ssä dateeratun ja minulle Doctors Commons'iin adresseeratun kirjeen, jota luin jonkunlaisella kummastuksella:
"Rakas Sir!"
"Semmoiset asianhaarat, jotka ovat ulkopuolella omaa valtaani, ovat melkoisen ajan kuluessa keskeyttäneet sitä likeistä ystävyyttä, joka niinä harvoina hetkinä, jolloin minun on virkatoimieni tähden ollut tilaisuus miettiä muiston prismatillisessa valossa läikkyvän entisyyden kohtauksia ja tapauksia, aina on tuottanut minulle, niinkuin se varmaan vast'edeskin tuottaa, suloisia tunteita, jotka eivät ole tavallista laatua. Tämä tosi-asia, rakas Sir, ynnä se etevä sija, johon luonnonkirjanne ovat kohottaneet teidät, estää minua anastamasta itselleni vapautta puhutella nuoruuteni kumppania tuolla tuttavallisella Copperfield'in nimellä! Siinä on kyllin, kun tietää, että se nimi, johon minun on kunnia viitata, aina säilytetään perheemme asiakirjoissa (minä tarkoitan sitä entisten hyyryläistemme arkistoa, jota Mrs. Micawber tallettaa) personallisella, rakkauteen vivahtavalla kunnioituksella".
"Sen, joka alkuperäisten erehdystensä ja eduttomien asianhaarain satunnaisen yhtymyksen kautta on joutunut semmoiseen asemaan, kuin se haaksirikkoinen parkki-laiva (jos minun suvaitaan omistaa tämmöistä meriliikkeesen kuuluvaa nimitystä), joka nyt tarttuu kynään, teille kirjoittaaksensa — sen, sanon toistamiseen, joka on joutunut semmoiseen asemaan, ei tule käyttää kohteliaisuuksien eikä onnentoivotusten kieltä. Sen hän jättää kykenevämmille ja puhtaammille käsille".
"Jos tärkeämmät toimenne sallisivat teidän seurata näitä vaillinaisia kirjaimia näin kauas — joka suittaa tapahtua taikka suittaa olla tapahtumatta, sen mukaan kuin asianhaarat muodostuvat — kysytte tietysti, missä tarkoituksessa sepitän tämän kirjeen? Suokaat minun sanoa, että täydellisesti tunnustan tämän kysymyksen järjen-mukaiseksi ja nyt lähden vastaamaan siihen, lausuen edeltäpäin, että aine ei ole rahallista luontoa".
"Minä en selvemmin viittaa mihinkään salaiseen voimaan, joka minulla ehkä on, ukon-nuolen ohjaamiseen taikka hävittävän ja kostavan liekin suunnittamiseen sinne taikka tänne, mutta saanen sivumennen huomauttaa, että valoisimmat näkyni ijäti ovat haihtuneet — että leponi on häiritty ja ilon kykyni kukistettu — ettei sydämeni ole enää oikealla paikalla — ja etten enää käy pää pystyssä kanssa-ihmisteni vieressä. Kukka on vikaantunut. Sen kupu on katkera reunoja myöden. Mato tekee työtänsä ja tuhoo pian uhrinsa. Mitä pikemmin, sitä parempi. Mutta minä en tahdo poiketa aineestani".
"Semmoisessa kovassa mielentuskassa ollessani, jota ei edes Mrs. Micawber'in vaikutus pysty lievittämään, vaikka sitä harjoitetaan kolminaisessa vaimon, puolison ja äidin ominaisuudessa, aion paeta itseäni vähäksi aikaa ja pyhittää kahdeksanviidettä tuntia muutamien entisten huvitusten näkymöin katsomiseen pääkaupungissa. Muitten kodillisen levon ja mielenrauhan satamien joukossa vetää tietysti King's Bench'in vankihuone jalkojani luoksensa. Kun sanon, että minä, jos Jumala suo, juuri kello seitsemän illalla aion olla ulkopuolella tämän sivili-asiain vankihuoneen eteläis-muuria, on tämän kirjeellisen ilmoitukseni tarkoitus täytetty".
"Minä en tunne itseäni oikeutetuksi pyytämään entistä ystävääni Mr. Copperfieldia eikä entistä ystävääni Mr. Thomas Traddles'ia, Inner Temple'n jäsentä, jos tämä gentlemani vielä elää ja on voimissa, suosiollisesti kohtaamaan minua ja uudistamaan (niin paljon kuin sopii) menneitten päivien keskinäisiä oloja. Minä rajoitan itseni siihen muistutukseen, että siihen aikaan ja sillä paikalla, jota olen maininnut, tavattaneen semmoisia hävityksen jälkiä, jotka vielä löytyvät eräästä kukistuneesta tornista Wilkins Micawber'ista.
"P. S. Lienee hyödyllistä yllä seisovaan lisätä se sanoma, että Mrs.
Micawber'ille ei ole uskottu näitä tuumia".
Minä luin tämän kirjeen useita kertoja. Vaikka kyllä muistin Mr. Micawber'in korkeapontisen kirjoitustavan ja sen erinomaisen mielihyvän, jolla hän kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa tilaisuuksissa istui pitkiä kirjeitä kirjoittamaan, luulin kuitenkin, että jotakin tärkeätä piili tämän kiertelevän ilmoituksen takana. Minä laskin kirjeen kädestäni, sitä ajatellakseni, ja tartuin siihen jälleen, sitä kerran vielä lukeakseni, ja luin sitä par'aikaa, kun Traddles tapasi minut suurimmassa epätietoisuuden tilassa.
"Rakas toverini", sanoin minä, "minä en ole koskaan nähyt sinua halukkaammin. Sinä tulet juuri parhaasen aikaan auttamaan minua terveellä järjelläsi. Minä olen saanut hyvin omituisen kirjeen, Traddles, Mr. Micawber'ilta".
"Vai niin!" huudahti Traddles. "Todella? Ja minä olen saanut Mrs.
Micawber'ilta!"
Näin puhuen Traddies, joka oli punastunut kävelystä ja jonka hiukset ruumiin- ja sielun-liikunnon yhteisestä vaikutuksesta seisoivat pystyssä, niinkuin hän olisi nähnyt jonkun iloisen aaveen, otti esiin kirjeensä ja vaihtoi sen minun kirjeeseni. Minä seurasin häntä silmilläni Mr. Micawber'in kirjeen keskipalkoille ja vastasin siihen kulmakarvojen kohotukseen, jolla hän sanoi: "'ukon-nuolen ohjaamiseen taikka hävittävän ja kostavan liekin suunnittamiseen!' Siunatkoon minua, Copperfield!" — ja rupesin sitten lukemaan Mrs. Micawber'in kirjettä. Se kuului näin:
"Parhaat terveiseni Mr. Thomas Traddles'ille, ja, jos hän vielä muistaa erästä, jonka ennen oli onni tuntea hänet hyvin, tohdinko pyytää muutamia hetkiä hänen jouto-ajastaan? Minä vakuutan Mr. T. T:ille, ett'en koettaisi käyttää hänen hyvyyttänsä, jos olisin jossakin muussa asemassa, kuin hulluuden partaalla".
"Vaikka minun on katkera sitä sanoa, on ennen niin kodillisen Mr. Micawber'in vieraantuminen vaimostaan ja perheestään syy, että näin onnettomasti käännyn Mr. Traddles'in puoleen ja anon itselleni hänen suosiollista kärsivällisyyttänsä. Mr. T:in on mahdoton täydellisesti käsittää Mr. Micawber'in muuttunutta käytöstä, hänen hurjuuttansa, hänen rajuuttansa. Se on vähitellen enentynyt, siksi kuin se on ruvennut näyttämään mielen vialta. Tuskin päivääkään kuluu, vakuutan Mr. Traddles'ille, ilman jonkunlaista puuskaa. Mr. T. ei vaadi, että minä kuvaan tunteitani, kun kerron hänelle, että olen saanut tottua kuulemaan, kuinka Mr. Micawber väittää myyneensä itsensä p—lle. Salamyhkäisyys ja umpimielisyys ovat kauan aikaa olleet hänen päätunnusmerkkinsä, ovat kauan aikaa sitten astuneet rajattoman luottamuksen sijaan. Vähinkin syy, vaikk'ei muuta kuin kysyisi, löytyykö mitään, jota hän suvaitsisi päivällisiksi, saattaa hänet sanomaan, että hän tahtoo avio-eroa. Viime iltana, kun lapset pyysivät häneltä kahta pennyä sitruna-karamelleihin — eräänlaisia tämän paikkakunnan makiaisia — näytti hän ostroni-veistä kaksoisille!"
"Minä rukoilen teitä, Mr. Traddles, antamaan minulle anteeksi, vaikka ryhdyn näihin pikku-seikkoihin. Ilman niitä Mr. T:in todella olisi vaikea saada vähintäkään aavistusta sydäntä musertavasta tilastani".
"Rohkenenko nyt uskoa Mr. T:lle kirjeeni tarkoituksen? Salliiko hän minun nyt turvata ystävälliseen huolenpitoonsa? Oi kyllä, sillä minä tunnen hänen sydämensä!"
"Rakkauden nopeaa silmää ei ole helposti sokaistu, jos se on naisen. Mr. Micawber lähtee Londoniin. Vaikka hän tarkasti salasi käsi-alaansa tänä aamuna ennen suurusta, kun hän kirjoitti adressikortin, jonka hän kiinnitti tuohon vähäiseen, ruskeaan onnellisten päivien matkalaukkuun, näki aviollisen huolen kotkan-silmä selvästi kirjaimet d-o-n. Postivaunujen West-End'in määräpaikka on Kultainen Risti. Uskallanko hartaasti pyytää Mr. T:ia käymään hairaantuneen puolisoni luona ja puhuttelemaan häntä? Uskallanko pyytää Mr. T:ia rupeamaan Mr. Micawber'in ja hänen vaivaantuneen perheensä välittäjäksi? Oi ei, sillä siinä olisi liian paljon!"
"Jos Mr. Copperfield vielä muistaisi yhtä maineettomaksi jäänyttä, tahtoisiko Mr. T. toimittaa hänelle muuttumattoman kunnioitukseni ja samat pyyntöni? Kaikissa tapauksissa lienee hän niin ystävällinen, että hän pitää tätä ilmoitusta kokonaan yksityisenä eikä missään tapauksessa viittaa, vaikka kuinka vähän, siihen, Mr. Micawber'in läsnä ollessa. Jos Mr. T. joskus vastaisi tähän (jota en voi katsoa milläkään lailla todenmukaiseksi), tuottaisi semmoinen kirje, joka on adresseerattu M. E:lle Canterbury'n postikonttoriin, vähemmän tuskallisia seurauksia, kuin jokainen muu kirje, joka olisi suorastaan adresseerattu eräälle, joka syvimmässä surussa kirjoittaa itsensä
Mr. Thomas Traddles'in kunnioittavaiseksi
ystäväksi ja avun-anojaksi
Emma Micawber'iksi".
"Mitä arvelet tuosta kirjeestä?" sanoi Traddles, minuun katsahtaen, kun olin kahdesti lukenut sen.
"Mitä sinä tuosta toisesta arvelet?" vastasin minä. Sillä hän luki sitä vielä rypistyneellä otsalla.
"Minä arvelen, että ne molemmat, Copperfield", vastasi Traddles, "merkitsevät enemmän, kuin tavallisesti Mr. ja Mrs. Micawber'in kirjoitukset — mutta mitä, sitä en tiedä. Epäilemättä ovat molemmat kirjoitetut rehellisessä aikomuksessa ja ilman keskinäistä suostumusta. Ihmisparka!" hän tarkoitti nyt Mrs. Micawber'in kirjettä, ja me seisoimme vieretysten molempia verraten; "kaikissa tapauksissa tekee hyvän työn, kun kirjoittaa hänelle ja ilmoittaa hänelle, että aiomme käydä Mr. Micawber'in luona".
Minä suostuin tähän sitä halukkaammin, kuin nyt nuhtelin itseäni siitä, että olin ollut hänen edellisen kirjeensä suhteen jotenkin huolimaton. Se oli tosin siihen aikaan suuresti ajatteluttanut minua, niinkuin olen paikallansa maininnut; mutta kiintymiseni omiin asioihini, kokemukseni Mr. Micawber'in perheestä ja se seikka, etten sen koommin kuullut tästä, oli vähitellen vaikuttanut, että unhotin koko asian. Minä olin usein ajatellut Micawber'ilaisia, mutta etupäässä kummastellakseni, mihin rahallisiin sitoumuksiin he Canterbury'ssä olivat ruvenneet, ja muistaakseni, kuinka Mr. Micawber kartti minua, kun hän oli päässyt Uriah Heep'in konttoristiksi.
Kuitenkin minä nyt yhteisessä nimessämme kirjoitin lohduttavan kirjeen Mrs. Micawber'ille, ja me allekirjoitimme sen molemmat. Kun astuimme kaupunkiin, toimittaaksemme sitä postiin, pidimme, Traddles ja minä, pitkän keskustelun ja laskimme monenlaisia arveluita, joita minun ei tarvitse toistaa. Iltapuolella otimme tätini neuvon-antajaksi; mutta ainoa varma päätöksemme oli se, että hyvin tarkasti noudattaisimme Mr. Micawber'in määräystä.
Vaikka ilmestyimme yhtymäpaikassa neljänneksen ennen aikaamme, tapasimme jo Mr. Micawber'in siellä. Hän seisoi, käsivarret ristissä, vastapäätä muuria ja katseli rautapiikkejä sen ylisyrjässä hellätunteisella muodolla, niinkuin ne olisivat olleet ne yhteen pujottuneet lehvät, jotka olivat suojelleet häntä hänen nuoruudessaan.
Kun tervehdimme häntä, oli hänen käytöksensä hiukan enemmän hämmentynyt ja hiukan vähemmän gentili, kuin ennen. Hän oli tämän pikku retken johdosta heittänyt mustan lakimiehen-pukunsa ja kävi nyt vanhalla takillaan ja vanhoilla kapeilla housuillaan, mutta ei kokonaan vanhalla katsannollaan. Se palasi tosin vähitellen yhä enemmän, kun puhuimme hänen kanssaan; mutta yksin hänen lorgnettinsakin näytti heiluvan raskaammin ja hänen paidankauluksensa, vaikka sillä yhä oli vanha, pelottava kokonsa, oli jotenkin lerpullansa.
"Gentlemanit!" lausui Mr. Micawber ensimäisten tervehdysten jälkeen, "hädässä ystävä tutaan. Sallikaat minun esitellä kysymyksiäni, kuinka Mrs. Copperfield in esse ja Mrs. Traddles in posse ruumiillisesti jaksavat — edellytettynä nimittäin, että ystäväni Traddles ei vielä ole yhdistetty rakkautensa esineesen myötä- ja vastoinkäymisessä".
Me kiitimme häntä hänen kohteliaisuudestansa ja vastasimme siihen soveliaalla tavalla. Hän johdatti sitten huomiotamme muurin puoleen ja aloitti: "minä vakuutan teille, gentlemanit", kun minä uskalsin panna tätä juhlallista lausumistapaa vastaan ja pyytää, että hän puhuttelisi meitä, niinkuin ennen.
"Rakas Copperfieldini", vastasi hän, kättäni likistäen, "sydämellisyytenne liikuttaa minua kovasti. Kun näin vastaanottaa särkynyttä katkelmaa siitä temppelistä, jota kerta sanottiin ihmiseksi — jos minun suvaitaan käyttää semmoista lausetta — osoittaa se sydäntä, josta on kunnia yhteiselle luonnollemme. Minä yritin sanomaan, että taas näen sen levollisen paikan, jossa muutamat elämäni onnellisimmista hetkistä soluivat ohitse".
"Jommoiseksi epäilemättä Mrs. Micawber sen teki", lausuin minä. "Minä toivon, että hän voi hyvin?"
"Kiitoksia", vastasi Mr. Micawber, jonka kasvot synkistyivät tästä viittauksesta, "hän voi vaan niin ja näin. Ja tämä", lausui Mr. Micawber, murheellisesti päätänsä nyykäyttäen, "on Kings Bench! Täällä ensi kerran vuosien vieriessä rahallisten sitoumusten rasittavaa painoa ei päivästä päivään julistettu rohkeilta ääniltä, jotka eivät ottaneet poistuaksensa käytävästä; täällä ei ollut ovessa mitään kolkutinta, johon velkojien sopi tarttua; täällä ei päässyt antamaan kenellekään itselle haastoa, sillä haasteet jätettiin portinvartialle! Gentlemanit!" sanoi Mr. Micawber, "kun varjo noista rautapiikeistä tiilimuurin harjalta kuvasteli kävelypaikan hiekalla, olen nähnyt lasteni astelevan monimutkaisia kaavoja myöden, karttaen pimeitä kohtia. Minä olen tuntenut jokaisen tämän paikan kiven. Jos minussa näkyy jotakin heikkoutta, tiedätte antaa sen anteeksi minulle".
"Me olemme kaikki kulkeneet eteenpäin elämässä sen jälkeen, Mr.
Micawber", arvelin minä.
"Mr. Copperfield", vastasi Mr. Micawber katkerasti, "kun olin tämän turvapaikan asukkaana, saatin katsoa kanssa-ihmistäni kasvoihin ja lyödä häntä päähän, jos hän loukkasi minua. Kanssa-ihmiseni ja minä emme enää ole tällä kunniakkaalla kannalla keskenämme!"
Synkkämuotoisesti kääntyen pois rakennuksesta, vastaanotti Mr. Micawber minun tarjotun käsivarteni toiselta puolelta ja Traddles'in tarjotun käsivarren toiselta puolelta ja astui eteenpäin meidän välissämme.
"Löytyy muutamia rajamerkkejä", huomautti Mr. Micawber, lempeästi katsoen taaksensa olkapäänsä ylitse, "matkallamme hautaan, joita, jollei semmoinen toivo olisi jumalatonta, ihminen ei soisi koskaan jättäneensä. Semmoinen rajamerkki on King's Bench minun kirjavalla elämänradallani".
"Voi, te olette alakuloinen, Mr. Micawber", lausui Traddles.
"Niin olen, Sir", keskeytti Mr. Micawber.
"Minä toivon", arveli Traddles, "ettei se tule siitä, että olette ikävystyneet lakitieteesen — sillä minäkin olen lakimies, niinkuin tiedätte".
Mr. Micawber ei vastannut sanaakaan.
"Kuinka ystävämme Heep jaksaa, Mr. Micawber?" sanoin minä vähäisen vaiti-olon perästä.
"Rakas Copperfieldini", vastasi Mr. Micawber, kovasti kiihtyen ja vaaleten, "jos kysytte isäntääni teidän ystävänänne, olen pahoillani siitä; jos kysytte häntä minun ystävänäni, hymyilen sitä sardonillisesti. Joko kysytte isäntääni semmoisena taikka tämmöisenä, pyydän saadakseni, teitä loukkaamatta, rajoittaa vastaustani tähän — että, mikä hyvänsä hänen terveydentilansa lienee, hänen ulkomuotonsa on kettumainen, etten sanoisi: pirullinen. Te sallinette, että minä yksityisenä ihmisenä en suostu jatkamaan semmoista ainetta, joka on saattanut minut lakimiehenä epätoivon äärimmäiselle reunalle".
Minä ilmoitin mielipahaani siitä, että olin vasten tahtoani koskenut semmoiseen aineesen, joka närkästytti häntä niin paljon. "Saanko", lausuin minä, "äskeisen hairauksen vaaraan joutumatta, kysyä, kuinka vanhat ystäväni Mr. ja Miss Wickfield voivat?"
"Miss Wickfield", vastasi Mr. Micawber, nyt punaiseksi kääntyen, "on, niinkuin ainakin, malli ja loistava esikuva. Rakas Copperfieldini, hän on aina kirkastähtinen kohta kurjassa olemisessani. Minä kunnioitan tätä nuorta ladyä, minä ihmettelen hänen luonnettansa, minä olen ihastunut häneen hänen rakkautensa, rehellisyytensä ja hyvyytensä tähden. — Viekäät minua", lausui Mr. Micawber, "jotakin syrjäkatua myöden, sillä, sieluni kautta, minä en nykyisessä mielentilassani kestä tätä!"
Me talutimme hänet kapealle kadulle, jossa hän otti esiin nenäliinansa ja asettui seisomaan, selkä jotakin seinää vastaan. Jos minä katselin häntä yhtä totisesti, kuin Traddles, hän ei suinkaan pitänyt seuraamme juuri virkistävänä.
"Se on minun osani", sanoi Mr. Micawber ja nyyhki teeskentelemättä, mutta teki sitäkin jonkunlaisella vivahduksella tuohon vanhaan katsantoon, jolla hän teki kaikki, niinkuin hän olisi tehnyt jotakin gentiliä; "se on minun osani, gentlemanit, että luontomme kauniimmat tunteet ovat muuttuneet soimaukseksi minua vastaan. Se kunnioitus, jolla katselen miss Wickfield'iä, on parvi nuolia rinnassani. Teidän olisi parempi jättää minut, jos suvaitsette, kulkiaimena kiertelemään maata. Mato on kahta pikemmin suorittava minun asiani".
Tätä kehoitusta noudattamatta seisoimme hänen vieressään, siksi kuin hän oli pistänyt nenäliinansa plakkariinsa, kohottanut paidankaulustansa ja, pettääksensä niitä läheisiä, jotka ehkä olivat katselleet häntä, ruvennut, hattu kovasti kallellaan, hyräilemään jotakin nuottia. Kosk'en tietänyt, mitä ehkä menisi hukkaan meiltä, jos nyt jättäisimme hänet näkyvistämme, mainitsin hänelle, että suurella mielihyvällä esittelisin häntä tädilleni, jos häntä haluttaisi tulla Highgate'en, jossa yö-sija oli hänen tarjonansa.
"Te laitatte meille lasillisen omaa punssianne, Mr. Micawber", sanoin minä, "ja hauskempia muistaessamme unhotatte kaikki, mikä painaa mieltänne".
"Taikka", arveli Traddles varovaisesti, "jos jonkun asian ystäville uskominen paremmin huojentaa sydäntänne, ilmoitatte sen meille, Mr. Micawber".
"Gentlemanit", vastasi Mr. Micawber. "tehkäät minun, mitä tahdotte! Minä olen ruoko merellä, ja elefantit — pyydän anteeksi: minä aioin sanoa elementit — ja elementit heittelevät minua kaikille ilman suunnille".
Me astuimme taas eteenpäin käsitysten, tapasimme postivaunut, kun ne juuri olivat lähtemällänsä, ja saavuimme Highgate'en ilman mitään vastuksia matkalla. Minä olin kovin levoton ja epätietoinen, mitä parhaiten sanoa taikka tehdä — ja niin oli ilmeisesti myöskin Traddles. Mr. Micawber oli enimmäksi osaksi vaipunut syvään surumielisyyteen. Hän koetti tuon tuostakin reipastuttaa itseänsä ja hyräillä jotakin sävelen pätkää; mutta hän vaipui jälleen synkkään alakuloisuuteen, ja tämä pisti vielä enemmän silmään, koska kallellaan oleva hattu ja silmiin asti ylös vedetty paidankaulus pilkallisesti sitä vastustivat.
Me menimme tätini luo ennemmin, kuin minun luokseni, koska Dora ei ollut terve. Tätini tuli, kun lähetin noutamaan häntä, ja tervehti Mr. Micawber'ia miellyttävällä sydämellisyydellä. Mr. Micawber suuteli hänen kättänsä, peräytyi akkunan luo ja, vetäen ulos nenäliinaansa, taisteli jotakin sisällistä taistelua itse kanssaan.
Mr. Dick oli kotona. Hän oli luonnostaan niin erinomaisen hellä jokaiselle, joka näytti murheelliselta, ja huomasi niin nopeasti semmoisen henkilön, että hän pudisti Mr. Micawber'in kättä ainakin kymmenkunnan kertoja viidessä minutissa. Tämmöinen lempeys vieraan puolelta liikutti niin suuresti Mr. Micawber'ia hänen surussaan, ettei hän voinut muuta kuin jokaiseen semmoiseen kädenpudistukseen sanoa: "rakas Sir, te valloitatte kokonaan sydämeni!" Joka ilahutti Mr. Dick'iä niin paljon, että hän ryhtyi kädenpudistamiseensa jälleen suuremmalla innolla, kuin ennen.
"Tämän gentlemanin ystävällisyys", lausui Mr. Micawber tädilleni, "paiskaa minut maahan, jos sallitte minun, Ma'am, lainata tätä puheenpartta raa'anpuolisten kansallishuviemme sanakirjasta. Semmoiselle miehelle, joka ponnistaa hämmennyksen ja levottomuuden monimutkaista painoa vastaan, on tämmöinen kohtelu oikea koetus, vakuutan teille".
"Ystäväni Mr. Dick", vastasi tätini ylpeästi, "ei olekaan mikään tavallinen mies".
"Siitä olen vakuutettu", lausui Mr. Micawber. "Rakas Sir!" sillä Mr. Dick pudisti taas hänen kättänsä; "minä tunnen syvästi teidän sydämellisyytenne!"
"Kuinka voitte?" kysyi Mr. Dick huolellisella katsannolla.
"Keskinkertaisesti, rakas Sir", vastasi Mr. Micawber huokaillen.
"Teidän täytyy reipastua", sanoi Mr. Dick, "ja tehdä olonne niin mukavaksi, kuin mahdollista".
Nämät ystävälliset sanat ja se asia, että hän taas huomasi Mr. Dick'in käden omassa kädessään, valloittivat kokonaan Mr. Micawber'in sydämen. "Kohtaloni on sallinut minun", huomautti hän, "silloin tällöin ihmis-elämän vaihtelevassa panoramassa tavata kosteikon, mutta ei koskaan niin vihantaa, niin uhkuvaa, kuin tämän!"
Toisessa tilaisuudessa olisi tämä huvittanut minua; mutta minä tunsin, että meidän oli kaikkien tukala ja vaikea olla, ja minä katselin Mr. Micawber'ia, joka ilmeisesti tahtoi ilmoittaa jotakin, mutta samalla kertaa ei tahtonut ilmoittaa mitään, niin tuskastuneena, että olin täydellisessä kuumeessa. Traddles, joka istui tuolinsa syrjällä, silmät selällään ja hiukset vielä hartaammin pystyssä, kuin ennen, tuijotteli vuorotellen maahan ja Mr. Micawber'iin eikä edes koettanut hiiskahtaa sanaakaan. Vaikka näin, että tätini terävimmällä tavallansa yksin-omaisesti tutkisteli uutta vierastansa, hallitsi hän kuitenkin paremmin mieltänsä, kuin kukaan meistä; sillä hän piti voimassa keskustelua tämän kanssa ja pakoitti hänet puhumaan, joko hän tahtoi taikka ei.
"Te olette sangen vanha ystävä veljenpojalleni, Mr. Micawber", lausui tätini. "Minä soisin, että minun olisi ollut ilo nähdä teitä ennen".
"Madam", vastasi Mr. Micawber, "minä soisin, että minun olisi ollut kunnia tuntea teidät varhemmin. Minä en ollut aina se hylky, jonka nyt näette".
"Minä toivon, että Mrs. Micawber ja perheenne voivat hyvin, Sir", arveli tätini.
Mr. Micawber painoi alas päänsä. "He voivat niin hyvin, Ma'am", sanoi hän hetken ääneti oltuaan ja epätoivoisen tavalla, "kuin muukalaisten ja maanpakolaisten sopii toivoa".
"Herra siunatkoon teitä, Sir!" huudahti tätini jyrkällä tavallansa.
"Mitä sanotte?".
"Perheeni toimeentulo, Ma'am", vastasi Mr. Micawber, "tutisee vaa'assa.
Isäntäni —"
Tässä Mr. Micawber, ikävä kyllä, katkaisi puheensa ja alkoi kuoria sitruneja, joita, niinkuin kaikkia muita punssin-laitoksen tarpeita, oli minun käskystäni asetettu hänen eteensä.
"Isäntänne, sanoitte", lausui Mr. Dick, nykäisten häntä käsivarresta ystävälliseksi muistutukseksi.
"Hyvä, Sir", vastasi Mr. Micawber, "te saatatte minut takaisin kertomukseeni, Minä olen kiitollinen teille". He pudistivat taas kättä. "Isäntäni, Ma'am — Mr. Heep — huomautti minulle kerta suosiollisesti, että, jollen nauttisi niitä palkallisia etuja, jotka lähtevät virastani hänen luonansa, minusta luultavasti tulisi kuljeksiva silmänkääntäjä, joka nielee sapeleita ja syö hävittävää elementtiä. Ja totta puhuen, sitä myöden kuin minä ymmärrän, on vielä luultavaa, että lasteni on täytymys etsiä elatustansa ruumiinsa vääntelemisellä, samalla kuin Mrs. Micawber positivia soittamalla kehoittaa heitä noissa luonnottomissa tempuissa".
Umpimähkäisellä, mutta osoittavalla veitsensä heilahuttamisella ilmoitti Mr. Micawber, että näitä näytäntöjä sopi odottaa tapahtuviksi vasta silloin, kuin hän ei enään ollut; sitten jatkoi hän kuorimistaan epätoivoisella muodolla.
Tätini nojasi kyynärpäätänsä siihen pieneen, pyöreään pöytään, jota hän tavallisesti piti vieressänsä, ja katseli Mr. Micawber'ia tarkasti. Vaikka minusta tuntui vastenmieliseltä houkutella tätä paljastamaan jotakin, jota hän ei ollut valmis itse-altansa paljastamaan, olisin nyt käynyt hänen kimppuunsa, jollen olisi nähnyt niitä kummallisia toimia, joihin hän oli ryhtynyt ja joista etevimmät olivat ne, että hän pisti sitrunan-kuoret kattilaan, pani sokurin niistinlautaselle, vuodatti rommin tyhjään ruukkuun ja aivan varmana asian menestyksestä koetti kaataa kiehuvaa vettä kynttilänjalasta. Minä näin, että käännepää oli tulossa, ja se tulikin. Hän kaappasi kokoon kaikki aineet ja astiat, nousi tuoliltansa, veti ulos nenäliinansa ja purskahti kyyneliin.
"Rakas Copperfieldini", lausui Mr. Micawber nenäliinansa takaa, "tämä on semmoinen toimi, joka enemmän, kuin kaikki muut toimet, vaatii levollista mieltä ja oman arvon tietoa. Minä en saa aikaan tätä. Se on ihan mahdotointa".
"Mikä nyt on, Mr. Micawber?" sanoin minä. "Puhukaat suunne puhtaaksi.
Te olette ystävien parissa".
"Ystävien parissa, Sir!" toisti Mr. Micawber, ja kaikki, mitä hän oli pidättänyt, puhkesi esiin hänestä. "Hyvä Jumala, etupäässä sentähden, että olen ystävien parissa, on mielentilani semmoinen, kuin se on. Mikä nyt on, gentlemanit? Mikä nyt ei ole? Konnamaisuus on; huonous on; petos, vilppi, kavallus on; ja koko tuon kauhean joukon nimi on — Heep."
Tätini löi käsiänsä yhteen, ja me kavahdimme kaikki hämmästyneinä ylös.
"Taistelo on ohitse!" sanoi Mr. Micawber, rajusti heiluttaen nenäliinaansa ja tuon tuostakin heittäen molempia käsivarsiansa taaksepäin, niinkuin hän olisi uinut yliluonnollisissa vastuksissa. "Minä en tahdo elää tätä elämää enää. Minä olen kurja olento, olen suljettu kaikista, mikä tekee elämän elettäväksi. Minä olen ollut kirouksen alaisena tuon helvetillisen konnan palveluksessa, Antakaat minulle takaisin vaimoni, antakaat minulle takaisin perheeni, asettakaat Micawber sen viheliäisen ryökäleen sijaan, joka käy niillä saappailla, jotka nyt ovat jalassani, ja käskekäät minun niellä sapeli huomenna ja minä teen sen — halukkaasti;"
Minä en ole eläissäni nähnyt kenenkään kiivastuvan, niinkuin hän. Minä koetin rauhoittaa häntä, että pääsisimme johonkin järkevään päätökseen, mutta hän kävi yhä kiivaammaksi eikä tahtonut kuulla sanaakaan.
"Minä en laske kättäni kenenkään ihmisen käteen", lausui Mr. Micawber, huohottaen, puhkaten ja nyyhkien siinä määrässä, että hän oli niinkuin mies, joka rehkii kylmässä vedessä, "ennenkuin olen — lyönyt pirstaleiksi — tuon — inhottavan — käärmeen — Heep'in! Minä en nauti kenenkään vieraanvaraisuutta, ennenkuin olen — pannut — Vesuviuksen — syöksemään tultansa — tuon — viheliäisen roiston — Heep'in päälle! Kaikenlainen virvoitus — tämän katon — alla — varsinkin punssi — tukehuttaisi minut — jollen ole — ensiksi — pusertanut silmiä — tuon äärettömän petturin ja valehtelian — Heep'in — päästä! Minä —e-e-n — tahdo tuntea ketään — enkä sanoa — mitään — enkä asua — missään — ennenkuin olen musertanut — mäsäksi — tuon — pahanpäiväisen ja ijankaikkisen teeskenteliän ja valapatturin — Heep'in!"
Minä pelkäsin todella, että Mr. Micawber kuolisi siihen paikkaan. Se tapa, jolla hän ponnisti näitten katkonaisten lauseitten lävitse ja joka kerta, kuin hän havaitsi lähestyvänsä Heep'in nimeä, raivasi itselleen tietä sen luo, kävi sen kimppuun, niinkuin pyörryksissä, ja sysäsi sen suustansa ihmeteltävällä vimmalla — oikein kauhistutti; mutta kun hän höyryen vaipui alas tuolille ja katseli meitä, kasvot hohtaen kaikenlaisista värivivahduksista, joilla ei ollut mitään tekemistä niissä, ja loppumaton jono tönkäleitä kiireesti ja peräkkäin nousi ylös hänen kurkkuansa myöden, josta ne näyttivät putkahtavan hänen otsaansa, näytti siltä, kuin hän olisi henkitoreissa. Minä olisin tahtonut mennä hänen avuksensa, mutta hän viittasi minua pois eikä tahtonut kuulla sanaakaan.
"Ei, Copperfleld! — ei mitään ilmoitusta — ennenkuin — Miss Wickfield — korvaus vääryyksistä, joita tuo — pääkonna — Heep — on tehnyt!" (Minä olen aivan varma, ettei hän olisi voinut lausua kolmea sanaa ilman sitä kummastuttavaa intoa, jota tämä sana hänessä herätti, kun hän tunsi sen tulevan.) "Täydellinen salaisuus — koko mailmalta — ei mitään poikkeusta — tästä päivästä viikko — aamiaisen aikana — kaikki läsnä — täti siihen luettuna — ja erittäin ystävällinen gentlemani — Canterbury'n hotellissa — jossa — Mrs. Micawber ja minä — 'Vanha, mennyt aika' köörissä — ja — aikomus paljastaa ilkeä rosvo — Heep! Ei mitään muuta sanomista — taikka kehoitusten kuuntelemista — menen heti — kykenemätönnä — kestämään muitten seuraa — olen kirotun ja tuomitun petturin — Heep'in — jäljillä!"
Viimeistä kertaa toistaessaan tätä taika-sanaa, joka oli saanut hänet ensinkään puhumaan, vieläpä toistaessaan sitä semmoisella ponnistuksella, joka voitti kaikki edelliset, hyökkäsi Mr. Micawber ulos huoneesta, jättäen meidät semmoiseen kiihtymyksen, toivon ja hämmästyksen tilaan, että meidän tuskin oli paremmin laita, kuin hänen. Mutta nytkin oli hänen halunsa kirjeitten kirjoittamiseen niin suuri, ettei hän voinut vastustaa sitä, sillä me emme olleet vielä pääsneet kiihtymyksestämme, toivostamme ja hämmästyksestämme, kun jo minulle tuotiin seuraava paimenkirje läheisestä ravintolasta, johon hän oli poikennut kirjoittamaan sitä:
"Suurimmassa salaisuudessa ja kokonaan meidän kesken.
Rakas Sir!
Minä pyydän saadakseni teidän kauttanne oivalliselle tädillenne toimittaa anteeksi pyyntöäni viimeisestä kiivaudestani. Kauan pidätetyn, suitsevan tulivuoren ilmi puhkeaminen oli seuraus sisällisestä taistelusta, jota on helpompi käsittää, kuin kuvata.
Minä toivon, että jotenkin selvästi puhuin aamukokouksestamme tästä päivästä viikko Canterbury'n hotellissa, jossa Mrs. Micawber'in ja minun kerta oli kunnia yhdistää äänemme teidän kanssanne tuossa hyvin tunnetussa laulussa, jonka ikimuistettava, tuolla puolen Tweed'iä kasvatettu tullimies on sepittänyt.
Kun velvollisuuteni on suoritettu ja se hyvitys toimitettu, joka yksistään voi saattaa minut katsomaan kanssaihmisiäni kasvoihin, ei minusta enää tiedetä. Minä pyydän vaan, että minä lasketaan siihen yhteiseen lepopaikkaan, jossa
'Ahtaissa iki-kammioissaan lepäävät
He kukin, karkeat es'isämme',
[Skotlantilainen runoilia Robert Burns.]
— tällä yksinkertaisella päällekirjoituksella Wilkim Micawber".
YHDEKSÄSTOISTA LUKU.
Mr. Peggotyn uni käy toteen.
Tällä välin oli muutamia kuukausia kulunut siitä kuin tapasimme Marthan virran partaalla. Minä en ollut ensinkään nähnyt häntä sen jälkeen, mutta hän oli useita kertoja keskustellut Mr. Peggotyn kanssa. Hänen innokkaasta välityksestään ei ollut lähtenyt mitään, enkä minä siitä, mitä Mr. Peggoty kertoi minulle, voinut päättää, että mitään johtoa olisi hetkeksikään saatu Emilyn kohtalon ilmisaantiin. Minä tunnustan, että rupesin epäilemään hänen löytämistään ja vähitellen vaipumaan yhä syvemmin siihen uskoon, että hän oli kuollut.
Mr. Peggotyn vakuutus pysyi lujana. Sitä myöden, kuin minä tiedän — ja minä luulen, että voin nähdä hänen rehellisen sydämensä sisimpiin — ei hän koskaan järkähtänyt juhlallisessa varmuudessaan, että hän löytäisi sisarentyttärensä. Hänen kärsivällisyytensä ei loppunut koskaan ja vaikka minä pelkäsin sitä tuskaa, jolla hän jonakin päivänä huomaisi vahvan uskonsa yht'äkkiä särkyvän, oli tässä hänen uskossaan jotakin niin harrasta, jotakin, joka niin liikuttavalla tavalla ilmoitti, että sen ankkuri oli hänen jalon luontonsa puhtaimmissa syvänteissä, että se kunnioitus ja arvo, jolla katselin häntä, päivästä päivään eneni.
Hänen luottavaisuutensa ei ollut mikään joutilas luottavaisuus, joka toivoi eikä tehnyt sen enempää. Hän oli koko elinkautensa tehnyt kovasti työtä ja hän tiesi, että kaikissa asioissa, joissa hän kaipasi apua, hänen tuli uskollisesti toimittaa oma osansa ja auttaa itseänsä. Minä tiedän, että hän oli lähtenyt matkalle yötistä aikaa, kun häntä aavisti, että tapaturmasta kynttilä ei ollut vanhan veneen akkunassa, ja kävellyt Yarmouth'iin asti. Minä tiedän, että, sanomalehdistä jotakin luettuaan, jota voi sovittaa hänen sisarentyttäreensä, hän tarttui sauvaansa ja ryhtyi kuuden- tai kahdeksankymmenen penikulman retkeen. Hän kulki meritse Neapeliin ja takaisin, kun hän oli kuullut sen kertomuksen, jonka Miss Dartle oli toimittanut minulle. Hän suoritti kaikki matkansa yksinkertaisella tavalla; sillä hän oli aina luja päätöksessään säästää rahaa Emilyä varten, kun tämä löydettäisiin. Koko tässä pitkässä pyrinnössä minä en koskaan kuullut hänen valittavan, en koskaan kuullut hänen sanovan, että hän oli väsynyt taikka alakuloinen.
Dora oli usein nähnyt hänet naimisemme jälkeen ja oli suuresti mieltynyt häneen. Minä näen vielä Mr. Peggotyn kuvan, kun hän seisoo likellä Doran sohvaa, pitäen karkeata lakkiansa kädessään, samalla kuin vaimo-lapsukaiseni siniset silmät ujolla kummastuksella ovat käännetyt hänen kasvojansa kohden. Välisti iltaisin, kan hän hämärän aikana tuli puhumaan kanssani, sain hänet polttamaan piippunsa puutarhassa, sillä aikaa kuin verkalleen kävelimme edestakaisin yhdessä; ja silloin hänen autio kotinsa ja se hauska muoto, joka tällä oli lapsellisissa silmissäni, kun valkea iltaisin paloi ja tuuli vonkui sen ympärillä, astui ihan elävästi mieleni eteen.
Eräänä iltana juuri tähän aikaan kertoi hän minulle, että hän edellisenä ehtoona ulos lähtiessään oli nähnyt Marthan odottavan itseään likellä asuntoansa, ja että tämä oli pyytänyt, ettei hän millään muotoa jättäisi Londonia, ennenkuin hän oli nähnyt hänet jälleen.
"Sanoiko hän teille, miksi?" kysyin minä.
"Minä kysyin häneltä, Mas'r Davy", vastasi hän, "mutta hän ei puhu koskaan kuin muutamia sanoja, ja hän sai vaan lupaukseni ja meni pois".
"Sanoiko hän, milloin teidän olisi tilaisuus nähdä hauet jälleen?" kysyin minä.
"Ei, Mas'r Davy", vastasi hän, miettiväisesti vetäen kättänsä kasvojensa ylitse. "Minä kysyin sitä myöskin; mutta siinä oli enemmän (lausui Martha), kuin hän voi sanoa".
Koska olin jo kauan aikaa sitten herjennyt kehoittamasta häntä heikoilla toiveilla, en tehnyt muuta muistutusta tähän ilmoitukseen, kuin että arvelin, että hän ehkä pian saisi nähdä Marthan. Ne mietteet, joita asia minussa synnytti, pidin takanani, ja ne olivat hyvin vähäpätöiset.
Noin neljätoista päivää sen jälkeen kävelin eräänä iltana yksinään puutarhassa. Minä muistan hyvin sen illan. Se oli toinen Mr. Micawber'in määräämässä odotusviikossa. Oli satanut koko päivän, ja ilma tuntui kostealta. Lehdet olivat turpeat puissa ja raskaat vedestä; mutta sade oli lakannut, vaikka taivas vielä oli synkkä, ja toivokkaat linnut lauloivat iloisesti. Kun kävelin edestakaisin puutarhassa, ja hämärä alkoi taajeta ympärilläni, vaikenivat heidän vienot äänensä, ja tuo kummallinen hiljaisuus vallitsi, joka on omituinen semmoiselle illalle maalla, jona hennoimmatkin puut ovat aivan liikahtamatta ja vaan oksat satunnaisesti tiukkuvat.
Asuntoni vieressä oli vähäinen, viheriä, säleistä ja muurivehreästä rakennettu kaarikäytävä, jonka kautta minun sopi puutarhasta, jossa kävelin, nähdä tielle ulkopuolelle huonetta. Moninaisia eri asioita miettiessäni satuin kääntämään silmäni tätä paikkaa kohden ja näin siellä ihmishaamun, joka oli puettu yksinkertaiseen vaippaan. Se notkistui kiihkeästi minua kohden ja viittasi minua.
"Martha!" lausuin minä, astuen sen luo.
"Sopiiko teidän seurata minua?" kysyi hän levottomalla kuiskauksella. "Minä olen käynyt Mr. Peggotyn luona eikä hän ole kotona. Minä kirjoitin hänelle, mihin hänen piti tulla, ja laskin omin käsin kirjeen hänen pöydälleen. He sanoivat, ettei hän viipyisi kauan ulkona. Minulla on uutisia hänelle. Sopiiko teidän kohta seurata minua?"
Vastaukseksi lähdin heti ulos portista. Hän teki nopean liikenteen kädellänsä, ikäänkuin pyytääksensä minua olemaan kärsivällinen ja ääneti, ja kääntyi Londoniin päin, josta, niinkuin hänen pukunsa osoitti, hän oli jalkaisin kiireesti tullut.
Minä kysyin häneltä, eikö se ollut määräpaikkamme? Kun hän samanlaisella nopealla liikenteellä, kuin ennen, myönsi, pysäytin tyhjät vaunut, jotka ajoivat ohitse, ja me nousimme niihin. Kun kysyin häneltä, mihin ajettaisiin, vastasi hän: "mihin hyvänsä likelle Golden Square'a! Ja joutuin!" — vetäytyi sitten yhteen nurkkaan, pitäen toista vapisevaa kättänsä kasvojensa edessä, samalla kuin toinen toimitti äskeisen liikenteen, niinkuin hän ei olisi voinut sietää mitään puhetta.
Hämmennyksissäni ja levotonna ristiriitaisista toivon ja pelon vilauksista katselin Marthaa, jonkunlaista selitystä saadakseni. Mutta kun näin, kuinka kovasti hän halusi pysyä ääneti, ja tunsin, että se oli minunkin luonnollinen taipumukseni tällä hetkellä, en yrittänyt vaiti-oloa keskeyttämään. Me kuljimme eteenpäin sanaakaan puhumatta. Välisti hän katsoi ulos akkunasta, niinkuin hänen mielestään olisimme ajaneet hitaasti, vaikka todella ajoimme nopeasti; mutta muutoin hän pysyi samassa asemassa, kuin alusta.
Me astuimme maahan eräässä kadun suussa sen torin vieressä, jota hän oli maininnut, ja minä käskin vaunujen odottaa, kosk'en tietänyt muuta, kuin että ehkä tarvitsisimme niitä. Hän pani kätensä minun käsivarrelleni ja vei minut pikaisesti yhdelle tuommoiselle kolkolle kadulle, joita löytyi monta sillä puolella ja joissa rakennukset kerta olivat rehellisiä yksityisten perheitten asuntoja, mutta ovat ja olivat kauan aikaa sitten huonontuneet kurjiksi oltaviksi, joissa yksityisiä huoneita hyyrättiin. Hän astui yhden tämmöisen rakennuksen avoimesta ovesta ja hellittäen käsivarrestani viittasi minua seuraamaan itseään ylöspäin yhteisiä portaita, jotka olivat niinkuin kadulla johdattava syrjäkanava.
Rakennus kuohui asukkaista. Kun menimme ylös, avattiin huoneitten ovia ja ihmispäitä pistäysi ulos, ja portaissa kuljimme toisten ihmisten ohitse, jotka tulivat alas. Katsahtaen ylös ulkopuolelta, ennenkuin astuimme sisään, olin nähnyt naisten ja lasten kallistuvan ulos akkunoista kukkaruukkujen ylitse; ja me näytimme vetäneen niitten huomiota puoleemme, sillä nämät olivat etupäässä ne katseliat, jotka kurkistelivat ovistaan. Portaat olivat leveät ja paneloitut, rintanojat tukevat ja tummasta puusta tehdyt; ovet, joihin oli leikattu hedelmiä ja kukkia, olivat varustetut karniseilla, ja akkunoissa oli väljät istumapaikat. Mutta kaikki nämät entisen suuruuden merkit olivat kovasti lahonneet ja likaantuneet; mätä, kosteus ja ikä olivat heikontaneet permannon, joka monesta kohden notkui, jopa tahtoi pettää. Oli, huomasin, koetettu vuodattaa tuoretta verta tähän riutuvaan rnumiisen ja siellä täällä paikata kalliita, vanhoja puu-aineita tavallisilla honkalaudoilla; mutta se oli niinkuin köyhtyneen, vanhan aatelismiehen naiminen plebejisen kerjäläisen kanssa; ja kumpikin osakas tässä sopimattomassa liitossa kammoi toista. Useita portaitten taka-akkunoita oli pimitetty taikka kokonaan tukittu. Jälellä olevissa oli tuskin mitään lasia; ja hajoavista kehistä, joista huono ilma näytti lakkaamatta tulvaavan sisään, mutta ei koskaan lähtevän ulos, näin muitten lasittomien akkunain kautta toisiin samanlaisiin huoneisin, ja minua huimasi, kun katsahdin alas viheliäiselle pihalle, joka oli kartanon yhteinen rikkaläjä.