language: Finnish

DOLORES PARKA!

Andalusialainen kertomus

Kirj.

FERNAN CABALLERO

Suomentanut

Selma Anttila

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1920.

I.

Mikään ei silmää ja sydäntä niin viehätä kuin nähdä maalaisia illansuussa palaamassa vainioilta kotiinsa. Kukin ratsastaa aasillaan, jota säännöllisesti seuraa iloisesti hyppivä tai laukkaava nuori varsa ahkerasti nauttien lyhyttä nuoruuttaan, ikäänkuin ennustava vaisto ilmaisisi sille, että tämä hilpeys, tämä riippumattomuus ja nämä lystikkäät hypyt jäisivät ensimmäisiksi ja viimeisiksi sen sumuisessa, työteliäässä ja puutteista rikkaassa elämässä.

Maamies tuo hedelmillä ja vihanneksilla täytettyjä vasuja kotiin; päällimmäisinä on korkeaksi röykkiöksi kasattuja tuoreita maissin olkia, joiden on määrä joutua hänen uskollisen pitkäkorvaisen työtoverinsa iltamuonaksi. Se kiirehtää hitaita askeliaan, heti kun havaitsee lapset, jotka rientävät isää vastaan.

Jonoon liittyy vanha koira, ruma eikä kovin huolellisesti hoidettu, mutta tyytyväinen ja uskollinen, joka pitää itseään myös perheeseen kuuluvana; se ei vaihtaisi herransa antamaa leipäpalaa palatsin ihanimpiinkaan herkkuihin. Siellä täällä nostaa joku isä nuorimpansa maasta ja istuttaa eteensä aasin selkään, samalla kun isommat leikkivät aasinvarsan kanssa ja juoksevat sen ympärillä.

Joku toinen isä laskeutuu itse maahan, istuttaa kookkaimman poikansa aasin selkään ja ottaa nuorimman käsivarrelleen. Ja niin marssii kukin eri ryhmä kotia kohti, missä hyvä äiti ja onnellinen puoliso heitä odottaa…

Eräänä kauniina kesäiltana ratsasti vanha mies aasillaan lähellä merta olevaa Rotan kylää kohti. Häntä seurasi kaksi kaunista solakkaa nuorukaista, joilla oli ruskeat kasvot ja tumma tukka, kantaen olallaan kuokkia ja lapioita.

Lähellä kotia he näkivät noin viisivuotiaan pojan rientävän vastaansa. Hän veti mukaansa vieläkin pienempää tyttöstä, ollen aivan punainen ponnistuksistaan, kun oli joudutettava vielä hoipertelevan pikku siskon käyntiä.

Kulkue pysähtyi. Vanhempi nuorukaisista nosti pienokaiset, jotka olivat hänen sisarensa lapsia, korkealle maasta, laskien toisen vanhan miehen oikealle, toisen vasemmalle käsivarrelle. Tämän jälkeen aasi jatkoi matkaansa, kehoitusta tarvitsematta, levollisesti kotitalolle, jonka eteen se jäi seisomaan, vaikkei sen pitkiin korviin huudettu: »ptruu!»

Ennenkuin astumme tähän taloon, joka kuuluu vanhukselle, täytyy meidän katsella sitä vähän tarkemmin ja tutustua sen asukkaihin.

Portista päästään suureen, kivettyyn pihaan. Oikealla on puutarha — niin täynnä kukkia, pensaita ja köynnöksiä, ettei ensi silmäyksellä siellä muuta huomaakaan. Vasemmalla havaitsee viiniköynnösten muodostaman lehtimajan, jossa on joka puolella mahtavia rypäleitä. Suoraan vastapäätä on asuinrakennus, jossa on ovia keittiöön, asuinhuoneeseen, takapihaan ynnä tilkkivistä kyhätyille ullakkokamariin vieville portaille.

Pääovesta oikealla on pieni asuinhuone ja makuukamari. Vasemmalla on samanlaisia suojia; niihin liittyy muutamia pienempiä asuntoja, joihin on käytävä pihalta.

Erillään hiljaisuudessa ja rauhaisessa yksinäisyydessä olevaan tupaseen, jonka akkunat ovat takapihalle päin, pääsee keittiön kautta.

Se oli oivallinen, rauhaisa talo ja sisälsi niin paljon asukkaita kuin siihen suinkin mahtui.

Omistaja, eno Mateo Lopez, piti talon koko vasenta puolta hallussaan perheineen — siihen luettuna hänen tyttärensä Catalina, naimisissa hevospaimenen kanssa ja niiden lasten äiti, joiden näimme rientävän isoisää vastaan.

Ullakkokamari oli kuuden reaalin maksusta kuussa vuokrattu erään onnettoman, merellä hukkuneen merimiehen sairaalle leskelle, jolla ei ollut mieheltään muuta perintöä kuin kaksi lasta. Köyhä vaimo ei koskaan jaksanut maksaa vuokraansa, ja eno Mateo varoi sitä häneltä vaatimasta, pitäen kiinni perin järkevästä näkökannasta: »Ellei köyhimmällä mitään ole, mistä hän sitten maksaisi?».

Keittiön viereisessä tuvassa asui, luostarien lakkautuksen jälkeen, aivan ilmaiseksi muuan köyhä munkki; oikeanpuolinen huoneusto oli kymmenestä reaalista vuokrattu eräälle carabinerolle eli tullisotamiehelle ja hänen vaimolleen. Nämä kaksi ihmistä olivat talon ainoat maksavat vuokralaiset.

Carabinero oli kelpo mies nimeltä Canuto, joka merkitsee ruokoa; eikä mikään nimi ole miehelleen paremmin sopinut: niin pitkä, kankea ja ontto hän oli. Hän oli sotilas ja sellaisena aina ollut totinen, arvokas ja harvasanainen; mutta siitä asti, kun hänestä oli tullut carabinero, se on: hallituksen luottamusmies, oli hänen vaitelias arvokkuutensa muuttunut marmoriksi — roomalaisen Caton taipumattomuudeksi.

Herra Canuto, jolla ei syntymästään saakka liene milloinkaan ollut omaa tahtoa, oli suurimmassa määrässä arka arvostaan, vaikkei tohtinutkaan koskaan riisua liivejään ensin kysymättä vaimoltaan, mitkä toiset hän ottaisi ylleen.

Viisikymmentä vuotta takaperin hän oli ollut terve ja vaalea, mutta armoton aika ja viran vaivat eivät suvainneet jättää näistä molemmista nuoruuden etuoikeuksista muuta jälkeä kuin hirmuiset viikset, jotka olivat kuin kaksi pörhöistä luutaa!

Kuitenkin hänen vaimonsa väitti miehensä olleen liljaa valkoisemman ja hamppua vaaleamman, vieläpä vakuutti, että nytkin voi hänen olalleen kirjoittaa kuin paperilehdelle.

Pepa — se oli rouvan nimi — oli miestään paljoa nuorempi. Hän oli niitä mallivaimoja, jotka tuovat miehelleen kallisarvoisimmat myötäjäiset, mitä hän voi toivoa: rakkautta velvollisuudentuntoon yhtyneenä. Sellaisilla vaimoilla on kyky johtaa miehiään riistämättä heidän hyvää uskoaan, että juuri he, miehet, aina ovat oikeassa ja kaiken paraiten ymmärtävät. Heillä on tuo äly, jolla miehiä ohjataan, niin etteivät nämä tajua tarkoitusta — aivan kuin äidit kehtolauluilla hellästi ja kuin leikkien uneen tuudittavat lapsia millään tavalla heitä pakottamatta; tuo alistuvaisuus ja itsensäuhraaminen, joka niin oivallisesti osaa omat uhrinsa salata, jottei sitä, joka ne sälyttää, voi syyttää liikanaisista vaatimuksista; mutta ennen kaikkea antautuvaisuus, itsensäkieltäminen ja vaatimattomuus — jollaiset hyveet, ellei niiden alkuperää olisi niin kunnioitettava, helposti voisivat näyttää naurettavilta, jos mies ei niitä ansaitse.

Herra Canuto avasi tuskin milloinkaan suutaan; ja siinä hän tekikin aivan oikein. Mutta jos näin tapahtui, puhui hän lyhyesti, pontevasti ja hieman oraakkelimaisen varmana siitä, että kaikki korvat olivat yhtä tarkkaavaiset ja hyväntahtoiset kuin hänen vaimonsa. Eikä kelpo carabineromme siinä erehtynytkään, ei ainakaan sen talon asukkaihin nähden.

II

Luostaristaan karkoitettu köyhä munkki, jonka Lopezin hyvä perhe oli ottanut hoitoonsa, oli nimeltään pater Nolasco, oikein kunnon mies. Hän ei tosin liene ollut ruutia tai kirjapainotaitoa keksimässä eikä myöskään ollut minkään aikakauskirjan avustaja, mutta hän tiesi, mitä oli tiedettävä täyttääkseen oman säätynsä velvollisuudet. Mikäli häneltä ehkä puuttui ulkonaista arvokkaisuutta, sen hän runsaasti korvasi innollaan, kansan kielen, tapojen ja tottumusten tuntemisella, niin ettei kukaan häntä paremmin sopinut sitä ohjaamaan kaikkeen hyvään. Eikä hän myöskään pitänyt syntinä joskus huudahtaa aikuisille: »carramba!» tai käyttää muuta voimasanaa, samoin kuin näpäyttää pieniä nenälle. Kansa, joka vaistomaisen tarkasti näkee mikä on oikein, tiesi varsin hyvin, että hyvä pater oli kunnon mies, ja rakasti ja kunnioitti häntä, vaikka se tosin välistä nauroikin hänen omituisuuksilleen.

On olemassa kahta lajia nauraa, hyvin erilaisia, jopa aivan toistensa vastakohtia: hyväntahtoinen ja pilkallinen nauru. Edellinen on lempeää, hilpeätä ja viatonta; jälkimäinen katkeraa, ilkeätä ja ilotonta. Toinen tulee terveestä sydämestä ja on kuin kirkkaan puron iloista solinaa; toinen kumpuaa kovasta, katkeroittuneesta sydämestä ja pureutuu kiinni aivan kuin jokin syövyttävä neste, polttaen ja hävittäen kaikki, minkä kanssa joutuu kosketuksiin. Toinen somistautuu kukilla, toinen pukeutuu okaisiin… Tarpeetonta kai on sanoa, että se nauru, jonka hyvän paterimme omituisuudet aiheuttivat, ei ollut ilkeämielistä, vaan hyväntahtoista laadultaan.

Pater Nolasco oli hiukan kuuro. Siitä oli toisinaan seurauksena, ettei hän käsittänyt sanottua oikein, joten hänen vastauksensa eivät aina sattuneet ihan kohdalleen. Koko maailmassa ei liene ollut ihmistä, jolla olisi ollut niin vähän sappea, mutta se ei kuitenkaan estänyt häntä olemasta aika lailla ovela, eikä hän niin vain antanut niiden, joiden mieli teki, pistää itseään pussiin. Muutoin hän oli tavattoman avomielinen ja totuudessa pysyvä eikä milloinkaan käyttänyt ylpeää tai katkeraa tai muuten loukkaavaa puhetapaa, osaten kuitenkin pontevasti huomauttaa, mitä piti vääränä ja moitittavana.

Ulkomuodoltaan muistutti pater Nolasco sellaista kautsunukkea, jota on pitkinpäin venytetty. Hänen päänsä oli pitkä ja kapea; pitkä oli nenäkin, pitkät posket, pitkät hampaat, käsivarret ja kädet, pitkät jalat ja sääret. Siitä saakka, kun hänen oli täytynyt lähteä luostarista, käytti hän — saatuaan avustusta eräältä Amerikasta tulleelta hyväntekijältä, nimeltä Marcelino Toro — mustia ruudullisia liivejä, takkia ja housuja, jotka pitkänä palvelusaikanaan ja toimeliaan emännän alituisesta harjaamisesta olivat saaneet vahaliinan kiillon.

Vaikka pater Nolascolla olikin jo enemmän kuin kuusikymmentä ikävuotta niskoillaan, oli hän kuitenkin hyvin vilkas liikkeiltään, ja huolimatta pienistä huonovointisuuksista, jotka hän paransi eräänlaisella »teeksi» nimittämällään juomalla, hän saattoi iloita erinomaisesta terveydestään, joka oli etusijassa hänen kohtuullisuutensa ja ravintonsa yksinkertaisuuden ansiota.

Hänen hyväntekijänsä sisar, donna Braulia Toro, lahjoitti hänelle joka kuukausi kaksi naulaa suklaatia, arvoltaan seitsemän — kahdeksan reaalia. Tämä suklaati ja muutamat leipäviipaleet olivat hänen joka-aamuinen suuruksensa. Hänen serkkunsa, rikas Gil Pinnones, tyydytti hänen hernetarpeensa, koska hän opetti hänen pojilleen messuamista; ja nämä herneet ynnä muutama unssi lihaa ja rasvaa, joita sahanhoitaja lähetti hänelle palkkioksi kirjeiden kirjoittamisesta, olivat hänen päivällisensä, joka kaikkina vuoden kolmenasatana kuutenakymmenenä viitenä päivänä oli aina sama ja josta hän illallisekseen vielä säästi lautasellisen keittoa, jotavastoin toinen lautasellinen oli määrätty ullakkohuoneessa asuvalle leskelle.

Kaikkia vasta meidän valistuneella vuosisadallamme syntyneitä pater Nolasco sinutteli. Kun hän kerran sovitti tuon sanasen »sinä» erääseen lääkäriinkiin, joka nuoruudestaan huolimatta oli hyvin olevinaan, muistutti tämä, että pater Nolascon uskalias tapa loukkasi ihmisarvoa.

»Ihmisarvoa!» toisti pater Nolasco. »Niinkuin joku siitä meidän päivinämme välittäisi! Menkää tiehenne! Arvokkaita sanoja, mutta arvottomia tekoja! Ja jos minä sinuttelen hengellistä isääni, pyhää Franciscusta rukouksissani, pitäisikö minun sitten puhutella tuollaista keltanokkaa, kuin sinä olet, 'armolliseksi herraksi'? Ha, haa! Mene parantamaan kuumesairaitasi äläkä huoli opettaa minulle säädyllisyyttä! Pitäisikö minun vielä tässä tutkia teidän uudenaikaisia tapojanne? Ei, se on liian kovaa leipää vanhoille hampailleni. Ymmärrätkö?»

Mutta erityisesti kävi pater Nolasco ainaista sotaa köyhän lesken pojan kanssa. Tämä oli rakastettava, kaunis ja hyvin vilkas, kahdentoista vanha poika, josta kaikki paljon pitivät, mutta joka vastoin äitinsä tahtoa pyrki merimieheksi. Ja leskivaimo, menetettyään miehensä haaksirikossa, kauhistui sitä ajatustakin, että hänen poikansa menisi merille; hän oli pyytänyt pater Nolascoa vieroittamaan poikaa tästä suunnitelmasta. Mutta kaikki oli ollut turhaa.

Mitä enemmän pater ylisti mannermaan etuja ja levollisen elämän suloja, sitä innokkaammin haaveili seikkailunhaluinen poika merielämän vaaroista ja laajoista matkoista epävakaisilla aalloilla.

Ikäänkuin kostaakseen pojalle hänen itsepäisyydestään oli pater Nolasco antanut hänelle haukkumanimen »Montevideo» — tiedämmehän, että monen mielestä on matka Amerikaan samaa kuin laajat meriretket, ja että Montevideon kaupunki on espanjalaisen nuorison mielestä etäisin saavutettava päämäärä maan päällä.

»Sinäpä et saa mennä merille», sanoi hyväntahtoinen pater.

»Miksi en menisi, herra?» kysyi Tomasillo omituisen iloisesti ja lempeästi hymyillen — se hymyily oli ominaista hänelle ja hänen sisarelleen, ja siinä yhtyi ilo ja lempeämielisyys, niinkuin valo ja lämpö yhtyvät auringonsäteessä.

»Koska meri on ihmisen vihollinen; ymmärrätkö?» vastasi pater. »Ja koska isääsikin on kuolema merellä kohdannut; enkä minä käsitä, mistä sinä, jukuripää, saat tuon rohkeutesi pyrkiä merille.»

»Entä teidän isänne, pater Nolasco, missä hän sitte kuoli?» kysyi
Tomasillo.

»Hän kuoli aivan levollisesti ja rauhassa vuoteessaan, sinä nokkaviisas», tiuskasi pater.

»Mutta kuinka te siis uskallatte panna vuoteeseen nukkumaan, pater
Nolasco?» vastasi poika.

»Äläpäs latele minulle sellaisia ilveilijän puhetapoja, Tomasillo. Tiedäthän hyvinkin, että kymmenestä merelle menneestä hukkuu yhdeksän ja menee ilman rippiä ja synninpäästöä ijäisyyteen. Ja sinut, joka olet paljoa pahempi kuin kukaan muu — sinut se onnettomuus varmasti kohtaa. Jos sinä vaihdat maan mereen, on tuho sinulle paljoa pahempi, koska muilla ei ole siinä mitään menetettävää. Minä sanon: sinulle, mutta myös äitiparallesi, joka sinua rakastaa ja jonka vanhain päiväin turva sinusta pitäisi tulla.»

»Mutta mihin minun pitäisi ruveta, pater Nolasco? Tahdotteko, että taaskin samoin kuin kevään alussa alan juoksennella pitkin eno Mateon vastakylvettyjä peltoja, — kattila kädessäni varpusia pelottelemassa?»

»No, mitä vaaraa siitä olisi?»

»Eipä mitään. Mutta juuri siksi en sitä viitsikään tehdä. Sillä minä rakastan vaaraa, pater Nolasco!»

»Ole vaiti, sinä lentävä kala! Joka vaaraa hakee, se siihen hukkuu. Minä olen puhunut serkulleni Gil Pinnonesille, ja hän ottaa sinut sikopaimenekseen.»

»Sehän vielä puuttuisi! Mitä, minunko pitäisi paimentaa Gil Pinnonesin sikoja? Paimentakoon itse!»

»Toisin sanoen: sinä et tahdo tehdä työtä, sinä maankiertäjä… Etkö tahdo ruveta kunnon ihmiseksi ja auttaa äitiäsi? Sano, hirtehinen!»

»Kyllä, teidän korkea-arvoisuutenne, tietysti! Mutta minä vain en rupea nöyristelijäksi enkä tahdo kuin etana nukkua koko elämääni kotona. Jos täytyy kuolla — olkoon menneeksi!… Mutta minä en kärsi, että minua haukutaan tomaatinviljelijäksi.» [Rotalaisten haukkumanimi, siellä kun viljeltiin tomaatteja.]

»Vai sillä tapaa, rakas Montevideo! Saadaanpa nähdä, etkö sinä sentään mene serkku Gil Pinnonesin palvelukseen. Minäpä vien sinut sinne itse. Ja jos teet, vastakynttä ja lähdet käpälämäkeen, talutan sinut korvistasi takaisin. Muista se!… Olenhan niin moneen kertaan juossut edestakaisin ja nähnyt paljon vaivaa toimittaakseni sinut jonnekin! Luuletko sinä, veitikka, olevan niin helppoa päästä rikkaan serkkuni Gil Pinnonesin sikopaimeneksi? Jo huomisaamuna astut uuteen toimeesi.»

Seuraa vana aamuna Tomasillo juoksi tiehensä ja hiipi erääseen laivaan, josta häntä ei kukaan ihminen enää saanut poistumaan. Kun hän oli niin soma, hauska ja toimelias, mieltyivät häneen kaikki, erittäinkin laivan isäntä, joka siis piti hänet luonaan; ja jonkun ajan kuluttua hän nousi quarteronin arvoon, joka annetaan laivapojalle, kun oppiaika on jo suoritettu, ja silloin hän saa neljänneksen oikean merimiehen palkasta.

»Montevideo», sanoi pater Nolasco Tomasillolle, kun tämä ensi kertaa tuli kotona käymään, »sinä olet kuin Rapitan kuusenkävyt: kuusi, seitsemän vuotta niitä pyöritellen hakataan, jotta niistä lähtisi jotakin esille, ja ensimmäinen siemen, joka niistä kirpoaa, lentää silmään».

»Pater Nolasco», vastasi Tomasillo, »vanhan sananlaskun mukaan on olemassa kolme seikkaa, jotka ihmistä kasvattavat: tiedot, meri ja kuninkaan hovi».

III.

Illallisen jälkeen kerääntyivät talon kaikki asukkaat oven edustalle, paitsi köyhää leskeä, jonka sairaus ja työ kytkivät huoneeseensa.

Oikealla puolella istuivat penkillä pater Nolasco, herra Canuto, joka ei tänä iltana ollut toimessaan, ja eno Mateo. Tämän viimemainitun polvien välissä oli hänen tyttärensä lapsi, joka molemmin käsin nojasi vaariinsa.

Vasemmanpuolisella penkillä istuivat Esteban, vanhempi niistä kahdesta veljeksestä, joiden näimme palaavan kotiin vainiolta isänsä kanssa, kahdenkymmenen ikäinen; sitten hänen veljensä Lorenzo, kahdeksantoista vanha, ja Maria Dolores, köyhän lesken kaunis tytär, joka samoin kuin hänen veljensäkin oli kaikkien talossa asuvien suuri lemmikki.

»Sellainen kunnon poika, se Tomasillo!» sanoi kerran eno Mateo. »Hauskempi kuin fandango. Makuulta noustessaan ja levolle mennessään hän aina laulaa livertää kuin leivonen.»

»Se on totta», vastasi täti Melchiora, hänen vaimonsa. »Mutta entä Dolores — todellinen enkeli! Hän nousee ja panee maata kuin serafi, aina ylistäen Jumalaa!»

Dolores oli nyt neljäntoista vanha, siinä iässä, jolloin nuoruus ja lapsuus tekevät niin lujan liiton, että vuosien usein täytyy turvautua kyynelten apuun erottaakseen ne toisistaan.

Täti Melchiora istui kynnyksellä, ja hänen vieressään lapsenlapsi, joka oli laskenut päänsä muorin syliin, hellittämättä silti kädestään viinirypälettä, ja niin hän oli nukahtanut kuin pikkuruinen Bakkuksen palvelijatar.

Pepa, carabineron vaimo, ja lasten äiti Catalina olivat tuoneet sisältä pari tuolia ja istuivat toisia vastapäätä, Catalina pitäen pienintä lastaan sylissään.

»Luulen saavamme sadetta», sanoi carabinero. »Tuuli puhaltaa idästä, ja se tietää tähän vuodenaikaan sadetta. Mitä te arvelette, eno Mateo?»

»Taidatte olla oikeassa», vastasi tämä. »Tänään on torstai, ja se on sunnuntain tavoin merkkipäivä… Jos sellaisina päivinä aurinko laskee hunnun taakse, niin ilma vaihtuu.»

»Tuletko mukaan, Lorenzo?» sanoi Esteban veljelleen, jota hän sydämellisesti rakasti; »pojilla on kitara, ja silloin pitäisi saada tanssia».

»En, en minä tule mukaan», vastasi Lorenzo, joka näytti olevan huonolla tuulella.

»No sitten jäät tänne», vastasi Esteban; »sinä suutut kärpäsellekin seinällä. Jää siis kotiin, jos se sinua enemmän huvittaa. Sinun naamasi on aina sen näköinen kuin olisi koko maailma sinulle velkaa eikä kukaan maksaisi. Mitä sinulta oikeastaan puuttuu?»

»Pääni on kipeä — varsinkin sinun viisaasta puheestasi.»

»Jos hampaasi kivistää, niin kisko se ulos ja heitä luotasi, neuvotaan raamatussa.»

Ja Esteban poistui.

»Mikset mene mukaan?» kysyi Dolores.

»Koska mieluummin jään tänne.»

»Miksi?»

»En tiedä!»

»Sanonpa sinulle, että jos minä saisin mennä sinne, missä on soittoa ja tanssia, en suinkaan tänne jäisi.»

»Etkö sittenkään, jos olisit koko päivän ollut kovassa työssä?»

»Vielä vai, sinä Laiska-Jaakko! Eivätkö ne toiset ole tehneet yhtä kovasti työtä kuin sinäkin?»

»Ne toiset! Ne eivät mene sinne kitaran ja tanssin, vaan lemmittynsä tähden.»

»Eikö sinulla ole lemmittyä, Lorenzo?»

»Ei ole!» vastasi nuori mies kiivaasti. »Näetkös, Dolores», jatkoi hän hetken vaiettuaan, »minun täytyy sanoa sinulle eräs asia: jos kerran rakastun, niin ainoastaan sinuun. Enkä koko elinikänäni tahdo ketään muuta lemmitykseni kuin sinut.»

Dolores alkoi nauraa ääneen.

»Sinä naurat!» sanoi Lorenzo loukkaantuneena.

»Miksen minä nauraisi? Sinäkö minun sulhasekseni! Sellainen hassu oikku!»

»Ei ollenkaan hassu. Kunhan vain olisinkin sinun sulhasesi, pitäisin sinua kurissa, etkä silloin enää nauraisi kuin mikäkin Hullu-Hanna.»

»Minusta ei koskaan tule sinun lemmittyäsi», sanoi Dolores varmasti.

»Eikö?… No, saadaanpa vielä nähdä!… Sinun täytyy tulla omakseni, vaikket tahtoisikaan.»

»En.»

»Tulet.»

»En, sanon minä.»

»Tulet, sanon minä.»

»En, en, en!» huusi tyttö puoleksi itkien.

Samassa kuultiin heleä, iloisesti laulava ääni.

»Se on meidän Thomas!» huudahti Dolores riemuiten ja riensi veljeään vastaan.

»Hyvää iltaa, herrasväki!» virkkoi Thomas kantaen kalakoppaa.

»Jumala antakoon, poikaseni!»

»Täti Melchiora», sanoi Thomas ja jakoi melkein koko saaliinsa, »tässä on teille punakala; tiedän, että keitätte siitä mielellänne lientä. Ja tässä on teille, rouva Pepa, lohi. Pater Nolasco, ottakaa kaikki nämä pikkukalat illalliseksenne.»

»Mitä, taasko palannut, Montevideo?» sanoi pater Nolasco. »Eipä kauan kestänytkään. Sinä tulet nopeammin kuin huono uutinen.»

»Hyvä on, mutta ottakaa ensiksi kalaset talteen, pater», huusi
Tomasillo.

»En, en, minä en syö mitään muuta kuin keittoani; minun iälläni on lihaliemi parempaa kuin kalakeitto.»

»Jumala sinulle palkitkoon, Tomasillo», sanoi täti Melchiora.

»Kiitoksia», lisäsi Pepa.

»Ei ansaitse», vastasi quarteroni; »veijari antaa enemmän kuin hänellä on».

»Oletko ollut kaukana, Tomasillo?» kysyi eno Mateo.

»Hyvä Jumala, vain Gibraltarissa saakka, englantilaisten lujassa linnoituksessa!»

»Mitä, Englannissako asti?» huusi Catalina.

»Ei, rakkaani: Gibraltar on suuri kalliolohkare, joka sijaitsee Espanjassa, mutta kuuluu englantilaisille. Se on ihan kuin sanoisitte: tämä minun käteni kuuluu teille. Eikö totta, pater Nonasco?»

»Poika», sanoi täti Melchiora, »olenhan jo sata kertaa sinua varoittanut vääntelemästä kunnianarvoisan paterin nimeä».

»Cadizissa sanotaan Nonasco, ja he ovat niin hienoja ihmisiä. Eikö totta, herra Canuto?»

Kun vakava ja vaitelias carabinero ei voinut olla vastaamatta tähän suoraan kysymykseen, sanoi hän juhlallisesti:

»Siellä ei sanota Nonasco.»

»Näetkös?»

»Mutta ei myöskään Nolasco.»

»Siinä kuulette!»

»Cadizissa sanotaan Nonato.»

»Mitä herra Canuto sanoo, se on aina totta, sillä hän on oppineempi kuin Seneca», vakuutti Catalina.

»Herrainen aika! Ja mikä ihminen se Seneca on?» kysyi quarteroni.

»Mistä minä tiedän?» vastasi kysytty. »Luultavasti asianajaja.»

»Pater Nonasco», huusi nuori merimies, »voiko teidän korkea-arvoisuutenne sanoa meille, kuka on Seneca?»

»Rebekkako?» kysyi pater, joka ei oikein kuullut; »hän oli paimen
Betlehemin maassa».

»Sitä en nyt kysy!» jatkoi Tomasillo. »Kuka on Seneca, Seneca?»

»Sitä en tiedä», vastasi pater rehellisesti. »Sennimistä pyhimystä ei ole minun kalenterissani eikä marttyyrihistoriassa.»

»Herra Canuto», pyysi Tomasillo väsymättä, »tyydyttäkää te uteliaisuuteni ja sanokaa, kuka Seneca on. Se mies alkaa kiinnittää huomiotani.»

»Seneca», vastasi carabinero perin arvokkaasti, »on viisas turkkilainen, joka johtaa ja tukee kuningastaan aivan kuin paavi meillä».

»Kas vain, sitä en tiennyt», sanoi hänen rouvansa, »vaikka aina olen kuullut, että turkkilaiset ovat viisasta ja oppinutta väkeä».

»Niin, pitääpä niiden olla aika lailla viisaita, koska osaavat pistää naisensa lukkojen taakse», huomautti eno Mateo; »eikö niin, pater Nolasco?»

»Ymmärrettävästi», vastasi tämä. »Sievä vaimo, suljettu ovi. Mutta meidän päivinämme he ovat notkeampia kuin savu, joka kaikkialla keksii rakosen, mistä pujahtaa ulos.»

»Kuulehan, quarteroni», jatkoi eno Mateo, »oletko koskaan siellä merellä nähnyt sireenejä?»

»En, en koskaan. Te kai tarkoitatte haikaloja tai delfiinejä, eno
Mateo?»

»Mitä vielä, delfiinejä», sekaantui täti Melchiora puheeseen. »Sireeni oli häpeämätön tyttö, joka kuljeskeli merenrannalla ja ihastutti itseensä merimiehiä kauniilla ulkomuodollaan ja ihanalla laulullaan, kunnes hänen isänsä hänet kirosi ja manasi kalaksi. Ja niin kävikin: hänestä tuli puoleksi kala, puoleksi hän pysyi naisena. Häpeissään hän syöksyi mereen, missä yhä houkuttelee miehiä turmioon kauniilla laulullaan.»

»Etkö sinä sitä tiennyt, Tomasillo, että kun delfiinit hyppivät ja sireenit laulavat, tietää se myrskyä ja haaksirikkoa?»

»En, rouva, en ole koskaan muuta kuullut kuin lokkien kirkunaa. Se sireeni, josta te puhutte, on kai jokin muu kala muissa merissä. Mutta nyt minun täytyy joutua äidin luo sanomaan, että huomenna menen fregattilaivaan — sellaiseen fregattiin, joka on linnan kokoinen.»

»Poika, ja minne se lähtee?» huusivat kaikki.

»Kauas Amerikaan!»

»Mitä hän sanoo?» kysyi pater Nolasco, joka ei oikein käsittänyt.

Eno Mateo selitti hänelle asian.

»Enkö aina ole sitä sanonut!» huusi hyvä pater. »Intiaan, Montevideoon!
Häneltä ei saa rauhaa ennenkuin on siellä saakka, se hirtehinen.
Ajatelkaas vain, hän ei tahtonut ruveta rikkaan Gil Pinnonesin
sikopaimeneksi; mieluummin hän menee kalojen ruuaksi.»

»Jättää hyvän maa-äidin pahan meri-äitipuolen tähden!» jatkoi täti
Melchiora.

»Ei sillä mitään ansaitse, jos täällä kotona karhunnahalla makaa. Ja minä tahdon ansaita paljon rahaa ja aivan pian, jotta äitiparkani saisi suruttomat vanhuudenpäivät», vastasi quarteroni.

»Tomasillo», sanoi eno Mateo, »ken yhdessä vuodessa pyrkii rikkaaksi, joutuu jo puolessa vuodessa hirteen».

»Hyvä jumala», huudahti Dolores itkien, »rakas veli, älä mene sinne kaukaisille merille, sinne monien kristittyjen hautoihin».

»Ole huoleti, siskoseni, minä palaan kyllä kotiin ja varmasti, niinkuin herra Marcelino, paljon kultaa mukanani. Äidille minä tuon tuliaisiksi sokerikeon makeudeksi hänen teehensä; sinulle papukaijan ja pater Nolascolle neekeripojan auttamaan häntä messussa.»

»Jätä sinä minut rauhaan neekeripojiltasi», vastasi pater, »äläkä unohda: ken vaaraa hakee, se vaaraan hukkuu.

Mutta eihän näihin tuulihattuihin pysty Jumala eikä mikään.»

»Pater Nolasco, maine ja raha kuuluvat sille, joka osaa niitä hankkia.»

»Ja jos siinä puuhassa menetät henkesi tai terveytesi? Entä jollet ollenkaan palaisi kotiin?»

»Minä palaan, herra, minä palaan terveydestä ja kultamöhkäleistä paksuna, ja se se vasta on oikeata terveyttä», vastasi poika veikeästi mennessään sisälle äidin luokse.

IV.

Mikään ei voinut vieroittaa toimintakuluista ja päättäväistä poikaa yrityksestään, ei ystävien varoittelut enempää kuin äidin ja sisaren pyynnöt ja kyyneleet.

»Rohkea rokan syö», vastasi hän…

Ja Thomas meni laivaan ja purjehti pois.

Eikä mikään sivellin voi värittää äitiparan surua, ei mitkään sanat sitä kuvailla. Entisyyden surun ja nykyisyyden ja tulevaisuuden alituisen huolen vaiheilla kuihtui hänen elämänsä vähitellen aivan kuin tammi, johon salama on iskenyt ja jonka juuria mato jäytää.

Niin vierähti vuosi.

Silloin astui köyhän lesken asuntoon eräänä päivänä vanha merimies, joka oli ollut hänen miesvainajansa ystävä. Hän toi kirjeen. Se oli Thomaan sanelema ja useinmainitussa Montevideossa päivätty.

Kirje uhkui hyvää mielialaa. Poika kertoi matkustaneensa ihanasti kuin kuningas, olevansa niin terve ja hyvinvoipa kuin kala vedessä ja kasvaneensa puoli kyynärää, luvaten palata samalla laivalla, jolla kotoa oli lähtenyt, saman kapteenin mukana, joka piti paljon hänestä.

Tästä hetkestä saakka ei leski yhtään päivää ollut menemättä alas meren rannalle silmäilemään mittaamatonta, taivaansinistä merenlakeutta, eikö siellä keksisi laivaa kuin helmirenkaan ympäröimää timanttia, joka toisi kotiin hänen poikansa. Toiset koettivat häntä estellä näistä käynneistä, jotka olivat vaarallisia hänen heikolle terveydelleen; mutta turhaan. Jos todellisuus riistää kaiken onnen, takertuu sydän johonkin kuvitteluun, siitä enää luopumatta, eläen enää vain siinä, häipyen siihen kokonaan…

Päivät, aallot ja pilvet kiitivät ohitse — Thomasta ei vain kuulunut kotiin…

Oli ilta päiväntasauksen aikaan. Kuuma, säteilevä kesä oli jo loppumaisillaan jättäen maan kuivaksi ja uupuneeksi. Kaukaa läheni jo ankara, kylmä talvi elävöittääkseen sen myrskyillään ja hedelmöittääkseen sadekuuroillaan. Se ilmoitti tulostaan rajulla ukonilmalla, joka pani kaikki kuohuksiin ja pelkäämään.

Onnellinen se perhe, joka sellaisina myrskyiltoina on täysilukuisena koolla kotilieden ympärillä ja Jumalaa kiitettyään tästä hyvästä työstä ja kädet ristiinliitettyään rukoilee niitäkin ajatellen, jotka avuttomina ovat vaaralle ja hädälle alttiina.

Köyhälle leskelle ei ollut sellaista onnea suotu. Se, joka oli hänelle kaikki kaikessa täällä maan päällä, oli kaukana merillä. Jokainen mereltä tuleva tuulenpuuska puristi häneltä viimeisetkin kyynelet silmistä niinkuin puista viimeiset lehdet ja nosti hänen sydämessään tuskan aallot, aivan kuin se meren syvyyksistä kohotti aallot korkeiksi vuoriksi.

Tässä hirmuisessa levottomuuden tilassa hän oli viettänyt koko yön. Seuraa vana aamuna hänen oli mahdoton nousta vuoteeltaan. Tytär oli tuonut hänelle lautasellisen keittoa, jonka pater Nolasco joka päivä hänelle säästi niukasta ateriastaan, ja lähti sitten erään rikkaan leipurinrouvan vehnää korjaamaan.

Köyhä vaimo ehti tuskin havaita olevansa yksin, kun ei enää jaksanut hillitä levottomuuttaan; hän nousi vuoteesta ja meni alas meren rannalle.

Ken ei ole vavahdellen ihastuksesta katsellut valtameren suurenmoista näytelmää, kun myrsky ja vuoksi samalla kertaa vyöryvät rantaa kohti, kun valtavat aallot murtuvat toisiaan vasten ja väreillen kohottavat jättiläispäitään? Ken ei silloin ole luullut näkevänsä paisuvain nousuvesijoukkojen vapisevan vimmasta ja ken ei ole ollut kuulevinaan niiden syvyyksistä ärtyneen pedon ulvontaa? Ken ei ole vavissut katsellessaan tämän hirmuisen voiman vaikutuksia, joita ei maan päällä mikään voi vastustaa? Ken ei ole aallon rannalla pirstaantuessa ja toisen vielä uhkaavamman sitä seuratessa ajatellut satumaista Hydraa, jonka poikkihakatut päät virkosivat uudestaan eloon yhä lukuisampina?… Taivaanranta oli kuin sademuurin tukkima, ja tämä sade, joka yhä taisteli tuulen kanssa, muodosti poikkijuovia, joiden taakse Cadiz ja sen valotorni hävisivät, ikäänkuin myrskyn voimakas käsi olisi tahtonut sammuttaa sen pois suurelta maailmankartalta. Pilvien keveä lento ja ilmava hahmo oli aikoja sitten vaihtunut; raskaasti ja nopeasti niinkuin kaikki putoava ne painuivat alemmaksi.

Vaimo-parka seisoi rannalla myrskyn edestakaisin riipomana, ja vaivainen puku liehui hurjasti hänen laihtuneen ruumiinsa ympärillä.

Hän katseli kauas merelle, mutta ei nähnyt muuta kuin luonnon jättiläismäistä, villiä riehumista, johon kaikki elollinen näytti hävinneen kuin rajumyrskyn pois pyyhkäisemänä. Ja kuitenkin raihnainen nainen kesti! Ikäänkuin äidinrakkaus olisi viimeisiäkin voimiaan jännittänyt! Liikkumatta kuin maahan juurtuneena hän seisoi paikallaan, katse yhä kiintyneenä äärettömiin vesiulappoihin, luullen jokaista kuohuvaa harjaa aallon huipulla satamaan pyrkivän laivan valkoiseksi purjeeksi…

<tb>

Saman päivän iltana astui herra Canuto hyvin kiireesti asuntoonsa.
Huomattuaan vaimonsa menneen ulos, hän tuli hyvin tyytymättömän
näköiseksi. Hän käveli useampia kertoja levottomana edestakaisin.
Sitten hän pysähtyi, raapi korvallistaan ja murisi maltittomana.

»Mikä teitä vaivaa, herra Canuto?» kysyi täti Melchiora.

»Vaivaa… vaivaa! Se tässä vaivaa, että minulle on sattunut suuri ikävyys», vastasi carabinero.

»Hyvä Jumala, mikä? Ettehän te ole niitä, jotka joutuvat suunniltaan pikkuseikkojen vuoksi.»

»Hm… asian laita on niin, että olen rannalta tavannut kuolleen naisen.»

»Jesus, Maaria!… Murhattuko?»

»Ei, rouva naapuritar… ihan säällisesti ja laillisesti luonnollisen kuoleman korjaamana… mutta sehän ei pahinta olisikaan… Kiusallisinta tässä asiassa on se, että se nainen on naapurimme Tomasa.»

»Jumalan pyhä äiti! Mitä te puhutte, Canuto!?»

»Totta… suoraan sanoen, täti Melchiora. Mutta sekään ei vielä olisi kaikkein pahinta, ellei minun täytyisi lähettää asiasta ilmoitusta.»

»Eihän se mitään merkitse», vastasi hänen emäntänsä alkaen itkeä.

»Ja kuitenkin se merkitsee hyvin paljon! Te kai luulette, että sellainen kirjallinen ilmoitus on kuin mikäkin pannukakku, jonka voi laatia sen pitemmittä mutkitta? Eikä Pepa ole kotona!… No, sehän tässä vielä puuttui!» lisäsi carabinero nähdessään koko perheen ja naapurittarien kerääntyvän paikalle itkemään ja valittamaan. »Laatikoon joku ilmoituksen tällaisessa melussa korkealle esivallalle… Harvoin minä suuni avaan, ja kuitenkin saan heti aina katua sen tehtyäni!… Canuto, vanha lörpöttelijä, etkö voinut pitää kiinni suutasi? Etkö tiedä, että vaiteliaan suun on pidettävä salassa yleisestikin tunnettu asia?»

Onneksi tuli hänen vaimonsa samassa kotiin. Carabinero pyysi häneltä avainta, astui kamariinsa ja lukitsi oven sepittääkseen ilmoituksen korkealle esivallalle.

»Sille vaimo-paralle», sanoi täti Melchiora, »on tämä oikea onni, kun on päässyt kärsimyksistään. Ja kun hän eläissään oli pyhä ja marttyyri, on hän taivaassa varmaan saanut hyvän paikan. Onnellinen!»

»Niin, kuolema oli Tomasa-paralle hyvätyö», sanoi Catalina. »Ero pojasta oli hänen suurin tuskansa. Enimmin surkuteltava tässä tapauksessa on hänen tytärparkansa.»

»Rouva Pepa», virkkoi eräs naapurivaimoista, »kun te aina olette niin paljon pitänyt Doloresista eikä itsellänne ole lapsia — voisitte kai ottaa hänet omaksenne».

Tämä kaunis ja ihmisystävällinen aikomus oli hyvällä Pepalla jo ollutkin; mutta kun hän ei voinut päättää sitä omin päin eikä myöskään tahtonut ilmiantaa hyvää tahtoaan, jottei voitaisi syyttää hänen miestään, ellei siitä kuitenkaan mitään tulisi, vastasi hän:

»Minä kyllä autan häntä kaikessa, missä vain voin, mutta vierasten lasten omaksi ottaminen on oikeastaan rikkaitten ja ylhäisten velvollisuus, ja mitä vapaaehtoisemmin se tapahtuu, sitä suurempi on vastuu.»

»Ja kenen on ilmoitettava Dolores raukalle hänen äitinsä kuolema?» kysyi Catalina.

»Se on pater Nolascon tehtävä, kun hän tulee kirkosta kotiin», sanoi hänen äitinsä. »Vaikeina hetkinä voi aina turvautua hyviin patereihin.»

Pepa oli mennyt tupaansa ja tapasi siellä miehensä juuri pistämässä kuoreen vaivaloisesti kyhäämäänsä kertomusta minkä jälkeen hän poistui toimittaakseen sen erikoisella lähetillä Puerto de Santa Marian tuomarille, jonka piiriin Rota kuului.

»Tiedättekö, mistä juuri puhuimme?» sanoi hyvä Melchiora Canutolle heti hänet tavattuaan; »puhuimme siitä, että Jumala antaisi apuaan tälle lapsiparalle, joka nyt jäi orvoksi ja turvattomaksi, ja että te tahtoisitte olla tämä tuki, sillä Pepa rakastaa Doloresia yli kaiken».

»Ja mitä Pepa siihen sanoo?» kysyi carabinero.

»Hänen mielestään on rikkaiden ja ylhäisten velvollisuus ottaa vieraiden lapsia hoitoonsa; mutta jos te tahtoisitte —»

»Minäkö tahtoisin!» huusi Canuto silmät suurina. »Olenko minä miljoonan omistaja taikka kreivi, että minä voisin niinkuin mikäkin kuningatar kasvattaa isättömiä ja äidittömiä orpoja? Tosiaankin, täti Melchiora, teillä on mielipiteitä — mielipiteitä —»

Ja näin sanoen carabinero astui perin julmistuneen näköisenä huoneeseensa.

»Voi, Canuto, eikö se vaimo-parka enää hengittänyt vähääkään, kun hänet löysit?» kysyi Pepa mieheltään itkien.

»Hän oli niin kuollut kuin olisi kolme kokonaista päivää rannalla maannut, ja nouseva vuoksi huuhteli jo hänen jalkojansa.»

»Voi raukkaa, voi raukkaa! Olisipa hän edes nähnyt sinut kerran vielä ennen kuolemaansa — sinut, joka aina olit hänelle niin ystävällinen!»

»Se on kyllä totta, eukko!»

»Jospa edes olisit saanut keventää hänen viimeisiä hetkiään ja sanoa hänelle: kuolkaa vain levollisena ja rauhassa; minä otan tyttärenne hoivaani ja sanon Pepalle, että hänen täytyy pitää huolta Doloresista kuin omasta tyttärestään!»

»Hyvin puhut, eukko!» vastasi carabinero, jonka kasvojen hurjat ilmeet olivat muuttuneet lempeiksi, kun hän näki vaimonsa itkevän.

»Kuinka surullista, rakas ukko, ettei sinulla enää ollut aikaa toteuttaa tuota hyvää työtä, joka on niin kokonaan sydämesi kaltaista.»

»Mutta, vaimo, etkö ole itse sanonut Melchioralle, että vain rikkaiden ja ylhäisten velvollisuuksiin kuuluu kasvattaa suuriksi muitten ihmisten lapsia?»

»Tietysti, ja niin sanon vieläkin. Mutta minä en ole sanonut, että sellaista tehtävää karttaisin; myöskin pidän silmäini edessä Jumalan käskyä, joka sanoo: 'Auttakaa toinen toistanne!'… Niin, vielä enemmänkin: minä voin vakuuttaa sinulle iloitsevani, jos niin tekisit; sillä tiedäthän aina toivoneeni tytärtä itselleni; eikä Jumala ole meille ainoatakaan lahjoittanut luultavasti sentähden, että hän on määrännyt meille tämän onnettoman lapsen.»

»No, olkoon. Onhan se minustakin hyvin tehty, Pepa; eikä vielä ole myöhäistäkään… Niinpä niin, se on mielestäni kaunis ajatus sinun puoleltasi; tyttö auttaa sinua taloudessa, niin että sinulle tulee hiukan helpompi olo.»

»Älä tee sitä sen vuoksi, Canuto, vaan tee se kristillisestä rakkaudesta. Se, joka tekee muille hyvää, tekee sillä myös itselleen hyvän työn… Jos nyt olisin sinun sijassasi, kultaseni, pitäisin huolta siitä, että vainaja viedään kirkkoon ja lasketaan siellä juhlallisesti paareille siunattujen kynttiläin ympäröimänä; sillä eihän vaimo-paralla ole ketään, joka sen kunnolleen tekisi.»

Carabinero painoi vahaliinalla päällystetyn virkalakin jälleen päähänsä, meni pihalle ja sanoi hyvin arvokkaasti täti Melchioralle:

»Täti Melchiora, minä otan tytön hoitooni, sillä Jumala on sanonut: 'Auttakaa toinen toistanne'. Ja sitten hän voi hiukan auttaa Pepaani taloudessa.»

»Ja minä kun luulin, ettei hän tahtonut!» vastasi hyvä rouva ihmeissään.

»Minä olen, rouva Melchiora, herra omassa talossani, eikä Pepallani ole muuta tahtoa paitsi minun — ymmärrätte kai?»

Ylväästi näin sanottuaan Canuto astui hitaasti ja kuninkaanmarssin tahdissa tiehensä.

Juuri silloin saapui pater Nolasco. Naiset kertoivat hänelle kiireesti, mitä oli tapahtunut.

Pater Nolascolla oli sellainen levollisuus ja tasapaino, joka on lääkärillä ihmisten ruumiillisia tuskia nähdessään ja papilla sielullisten kärsimysten todistajina niin arvaamattoman tärkeä. Henkisesti etevissä luonteissa johtuu tämä levollisuus suuresta tahdonlujuudesta ja harvinaisesta sielunjaloudesta, jotavastoin arki-ihmiset saavat sen tottumuksen kautta surullisessa toimessaan; mutta kummassakin tapauksessa sillä on erittäin suuri arvo ja hyväätekevä vaikutus.

»Jumalan tahto tapahtukoon!» sanoi hyvä pater saatuaan kaikki kuulla; »tänään sinä, huomenna minä. Sitä tietä on meidän kaikkien vaeltaminen. Se ei ollut onnettomuus, että kuolema hänet yllätti, vaan se, että hän kuoli ilman sakramenttia kuin maurilainen. Mutta vaimo-parka oli aina moitteeton vaelluksessaan eikä hänen tarvinnut pelätä Jumalan tuomiota.»

Nyt kuultiin Doloresin tulevan. Hän palasi leipojattaren luota, missä oli ollut vehnää korjaamassa. Iloisesti laulaen hän läheni taloa.

»Jumala suokoon hyvää iltaa! Antakaa kättä, pater Nolasco», puhui hän sisään astuen.

Samassa silmänräpäyksessä hän kohotti katseensa ja näki ullakkokamarin oven olevan lukitun.

»Entä äitini?» kysyi hän. »Lieneekö hän mennyt ulos?»

Tyttö katseli hiukan hämmästyneenä pihaan kerääntyneitä naisia: he vastasivat vain kyynelillä.

»Mutta — mutta mitä sitten on tapahtunut?» kysyi hän huohottavalla äänellä.

Kukaan ei vastannut.

Silloin kaikki veri syöksyi hänen sydämeensä, pidätti hengityksen ja uhkasi tukehuttaa.

»Äitini! Äitini! Missä on äitini?» huusi hän vihdoin.

»Äitisi on siellä, missä kaikki toivoisimme olevamme», puhui pater Nolasco. »Emme voi mitään muuta tehdä kuin jättää hänen sielunsa Jumalan haltuun; tee sinä samoin hyvän tyttären ja hurskaan kristityn tavoin. Kaikki muu loukkaisi pyhää esimerkkiä, jonka Vapahtaja meille antoi.»

Dolores päästi rajun huudon ja kiirehti ylös portaita.

Catalina ja Pepa seurasivat häntä, tarttuivat hänen käsivarsiinsa ja sanoivat:

»Hän ei ole täällä, rakas Dolores, hän ei ole täällä!»

»Ei ole täällä!» huusi orpo-raukka aivan suunniltaan.

»Hän ei ole täällä!… Missä hän sitten on?»

»Kirkossa.»

Tyttö vapautti itsensä käsistä, jotka tahtoivat häntä pidättää, ja syöksyi alas kadulle.

Catalina ja Pepa riensivät hänen jälkeensä.

»Älkää minua pidättäkö! Älkää estäkö!» huusi tyttöparka, yrittäen vapautua. »Tahdon nähdä hänet, tahdon nähdä rakkaan äitini!»

»Älä mene pois! Minä, sinun rippi-isäsi, kiellän sinua poistumasta», sanoi pater Nolasco lähestyen häntä. »Tahdotko saada koko kylän kuohuksiin ja kirkossa herättää huomiota?… Mitä siitä on, että nyt menet hänen luokseen?… Tule, tyttöni, rauhoitu; kaikkein meidän on kuoltava, ja kuolema pelottaa vain pahoja.»

Dolores vaipui kovasti itkien ja nyyhkyttäen Pepan ja Catalinan syliin. Molemmat naiset veivät hänet pois ja panivat hänet jälkimäisen vuoteeseen. Pian palasi kedolta kotiin myös isä Mateo molempien poikiensa kanssa, joille Melchiora oli lähettänyt sanan. He olivat kuin kivettyneet. He lähenivät vuodetta, jossa Dolores makasi yhä vielä sydäntäsärkevästi itkien:

»Minä tahdon mennä äitini luokse! Antakaa minun mennä äidin luo! Tahdon nähdä hänet! Kun hän on haudattu, en häntä enää saa nähdä! Kellä on oikeutta pidättää minua poissa hänen luotaan?… Äitini on yksin, ihan yksin kirkossa… vain neljä kynttilää ympärillään; hän kuulee vain tuulen suhinaa, joka akkunoita helistää! Ketään muuta vartijaa ei hänen luonaan ole kuin huuhkain kirkontornissa! Äiti… äiti! Minä tahdon nähdä äitini!»

»Rauhoitu, Dolores; minä menen valvomaan äitisi luokse», sanoi Lorenzo.

»Ja minä myös», lisäsi Esteban.

»Jumala ja pyhä neitsyt palkitkoot teidän hyvän työnne», vastasi
Dolores uudestaan kyyneliin puhjeten.

Sitten näytti levollisempi mieliala hänet vallanneen; epätoivon purkaukset eivät enää uusiintuneet, uupuneena ja liikkumatta hän vaipui päänaluselle.

Neljännestunnin kuluttua hän jälleen äkkiä kohosi istualle ja molempia käsiään sydäntään vasten painaen sanoi tuskallisesti huoaten:

»Mihin minä nyt joudun?»

»Sinä tulet nyt minun lapsekseni», sanoi Pepa sulkien hänet syliinsä. »Me kaksi tahdomme aina pysyä yhdessä. Vaikka oletkin kadottanut äitisi, olen minä hänen sijassaan, tyttäreni.»

Dolores kietoi käsivartensa Pepan kaulaan intohimoisen kiitollisena, voimatta tunnettaan kuitenkaan ilmaista muuten kuin kyynelissä.

V.

Oli keskiyö. Kylässä vallitsevaa syvää hiljaisuutta keskeytti vain tahdikas, selvästi kuuluva merenaaltojen loiske, kun nousuvesi paiskasi niitä kiviä ja kallioita vasten. Kuu valoi kylmää, kalpeaa hohdettaan, lauhana ja väräjävänä kaikkialla leviten kuin etäisen äänen kaiku; ja kylä olisi ollut kuin pysähtynyt kellonkoneisto, ellei kukko tavantakaa olisi äkkiä kajahuttanut kolmea räikeätä vahtihuutoaan.

Eno Mateon talon pihalla nojasi muuan nuori mies akkunan ristikkoon. Sen takana näkyivät nuoren tytön kasvot. Kuuvalo, joka valaisi somia kasvoja, näytti selvästi niillä päilyvän surumielisen ilmeen. Katsellessaan näitä levollisia, lujia piirteitä olisi voinut sanoa näkevänsä kuvan mietiskelystä, joka muistellen tuskallista entisyyttä samalla syventyi surulliseen tulevaisuuteen.

Nuorukaisen kasvoilla oli sitävastoin sellainen hilpeä, tarmokas ilme, joka on ominainen toiminnan miehelle — luja, tulinen katse, jollaisen tapaa voimakkaiden intohimojen vallitsemilla ihmisillä, ja hänen korkea otsansa viittasi luonteeseen, joka ei koskaan taivu ja joka halveksii ja uhmaa kaikkia esteitä.

»Enkö ole sinulle aina sanonut?» puhui nuori mies, »enkö ole ennustanut, että sinusta kuitenkin tulisi minun lemmittyni? Mitä minä tahdon, se myös tapahtuu minun tahtoni voimasta! Ei se sinua ollenkaan auttanut, että nauroit ja suutuit!»

»Silloin olin vielä lapsi, Lorenzo», vastasi tyttö.

»Silloin!… Se kuulostaa siltä kuin siitä olisi kulunut kokonainen vuosisata, mutta siitähän on vain kolme vuotta.»

»En tiedä, kuinka pitkä aika siitä on; tiedän vain sen, että olen lakannut olemasta lapsi, ja että sinä olet tehnyt jotakin, jolla olet voittanut sydämeni, — jolla olisit voittanut sata sydäntä, jos minulla olisi niin monta.»

»Minä en kärsi, että rakastat minua kiitollisuudesta, Dolores, — sellainen rakkaus on kuin velanmaksua eikä lahja, joka annetaan.»

»Jos se vesi, jota juot, sammuttaa janosi, mitä sinä välität lähteestä, josta se virtaa?»

»Siitä välitän hyvinkin paljon: minun täytyy tietää, mitä se on laadultaan.»

»Se on laadultaan hyvää, Lorenzo!»

»Senkin pitää ensin ilmaantua; vielä ei minulla ole siitä mitään todistetta. En voi sille mitään, mutta vielä en usko, että sinä rakastat minua.»

»Miksi et, sinä häijy ihminen?»

»Siksi, että sinä olet aina suruissasi — sehän todistaa, ettei minun rakkauteni tuota sinulle riemua.»

»Kuulehan, Lorenzo: se rakkaus, joka karkoittaa kaikki muut tunteet, ei ole hyvää metallia; ja se sydän, joka helposti unohtaa, ei voi olla rakkaudessakaan luja.»

»Ei se todista metallin hyvyyttä, Dolores, jos unohtaa nykyisyyden ajatellakseen vain menneisyyttä. Sinä elät vain muistoissasi, ne ovat sinun ainoat ilosi — mutta niiden sijassa olisivat toiveesi, jos minua rakastaisit.»

»Suokoon Jumala, että voisin muistoistani hävittää sen kuvan, joka alituisesti nousee eteeni! Siinä kuvassa näen rakkaan äitini yksin ja hyljättynä kamppailemassa kuoleman kanssa kovalla ja kylmällä merenrannalla, kuulematta mitään muuta ääntä kuin aaltojen kohinaa, jotka joka hetki tulivat häntä yhä lähemmäksi… Oi, hän on varmaankin pelosta kuollut, eikä niin paljon ruumiillisten tuskien vuoksi!… Ja minä olin kaukana hänestä!… Ja sain hänet nähdä vasta hänen kuoltuaan!… Ne kaksi haavaa, Lorenzo, eivät vieläkään tahdo arpeutua… Kaikista omaisistani on minulla vain rakas veljeni jäljellä, ja vain Jumala tietää, onko meri, joka ei saanut anastaa äitiparkaani, kostanut ottamalla pojan saaliikseen niinkuin ennen isän! Kuinka siis voisin olla iloinen ja unohtaa?»

»Mutta tällä tavallahan ei kukaan — koska meillä kaikilla on surtavia vainajia — voisi lakata suremasta!»

»Se on totta», sanoi Dolores huoaten.

»No, sanoppas minulle, tyttöseni, ketä varten Jumala on värit luonut?»

»Lapsia, lintuja ja kukkia varten, Lorenzo», vastasi nuori tyttö nojaten otsaansa ristikkoon.

»Dolores» sanoi Lorenzo katkerana, »ken niin paljon rakastaa kuolleita ja poissa olevia, sillä voi olla vain hiukkasen tunteita eläviä kohtaan».

»Siinä sinä erehdyt, Lorenzo. Sama aurinko, joka suo elämän kypressille, antaa sen myöskin ruusulle. Mutta usko minua, sinun epäilysi tulee vielä olemaan sappena myrkyttämässä sinun ja minun elämäni.»

»Epäilyjä pelkää vain se, jolla on itsessään jotakin moittimista.»

»Minä en sitä pelkää, vaan häpeän sellaista — niinkuin kunniallinen mies häpeää, jos häntä pidetään salakuljettajana.»

»Tiedätkö, minkä vuoksi? Sen vuoksi, että monet, olematta itse salakuljettajia, ovat hartaasti heidän kanssaan yhteisissä puuhissa.»

»Ja kuulunko minä heihin?» kysyi Dolores lempeästi nuhdellen.

»No, naiset!» vastasi Lorenzo vältellen. »Tunnetko sananpartta: kitkerä suola saadaan merestä ja suuri tuska naisista? Tänään he ovat uskollisia, huomenna kavalia kuin kissat.»

»Suokoon Jumala, että kaikki kestäisivät katkerat sanasi yhtä kärsivällisesti kuin minä.»

Liioitellun kiitollisuutensa kahlitsemana omavaltaiseen Lorenzoon oli hyvä, lempeä Dolores joutumassa samanlaiseen elämään, johon monet hurskaat äidit ja vaimot kansan kesken ovat pakotetut…

Muutamia päiviä tämän puhelun jälkeen luettiin kylässä julki eräs kuulutus. Tämä kohtasi kaikkia asukkaita kuin salama taivaalta; monen onni turmeltiin, moni hento side katkaistiin ja monen äidin sydän täyttyi murheella — tämä tiedonanto koski rekryyttien ottoa.

Espanjalainen maamies ei pidä työtä onnettomuutena, pikemmin, hän sitä hakee; eikä hän pelkää puutteitakaan, sillä niistä hän ei suuresti kärsi, eikä häntä suuri lapsilaumakaan huolestuta, sillä heitä hän rakastaa, — suuri murhenäytelmä maamiehen elämässä on sotaväen otto, jota aivan oikein sanotaan »veriveroksi».

Jos ministeri tietäisi, mitkä katkerat kyynelvirrat hänen määräämänsä sotaväen värväys nostattaa, kuinka monet sydämet se erottaa, kuinka monen toimeentulon se hävittää ainaiseksi — vapisisi hänen kätensä määräystä kirjoittaessaan.

Rouva Melchiora joutui lohduttoman epätoivon valtaan ja syvimpään suruun; sillä hänen molemmat poikansa olivat joutuneet asevelvollisiksi.

Esteban oli eräässä aikaisemmassa tarkastuksessa päässyt vapaaksi, jonka vuoksi hän ei tällä kertaa voinut odottaa samaa onnea. Ja Lorenzo tunsi jo edeltäpäin, että hänen kätensä, jolla arpa oli nostettava, tuottaisi hänelle vain tuhoa.

Eivätkä he erehtyneetkään: molemmat veljet joutuivat sotaväkeen.

VI.

Se leipurivaimo, jonka vehnää Dolores tavallisesti kävi korjaamassa, oli nuori leski, joka oli rakastunut Lorcnzoon. Hän haki alati tekosyitä päästäkseen täti Melchioran kotiin taikka houkutellakseen Lorenzoa omaansa.

Mutta tämä, luonteeltaan jyrkkä ja karkea, vastasi kaikkiin houkutteluihin epäystävällisellä vieroksumisella, vaikka leski oli nuori ja sievä, vieläpä rikaskin.

Tämä vastahakoisuus ei kuitenkaan opettanut leskeä luopumaan aikomuksistaan; se päinvastoin kiihdytti hänen tavoitteluaan.

Arvannostopäivänä piti Lorenzon viedä hänelle vasu melooneja. Toimitettuaan asiansa omalla jyrkän jöröllä tavallaan hän aikoi heti poistua, kun nuori leski huusi häntä takaisin:

»No, nyt kai sinun on ruvettava sotilaaksi?»

»Muuta en osannut odottaakaan», vastasi Lorenzo; »onni on minulle jo aikoja sitten kääntänyt selkänsä».

»Kuulehan», jatkoi leski, »jos joku antaisi sinulle rahaa, millä ostaisit itsesi vapaaksi…?»

Nuoren miehen sydän pamppaili rinnassa, aivan kuin sähkövirta häntä värisyttäisi.

»Tunnetteko ehkä jonkun, joka olisi valmis lainaamaan minulle niin paljon rahaa?» kysyi hän.

»Varmasti», vastasi leski, »tunnen kyllä, vieläpä erään, joka ne sinulle lahjoittaa».

Näistä sanoista huomasi Lorenzo, jolle nuoren lesken aikomukset eivät enää olleet salaisuutta, mitä hän oikeastaan tarkoitti. Se ilo, jota hän oli hetkisen tuntenut, sammui samassa kuin kynttilä, jota puhalletaan, ja hänen kasvoilleen tuli jälleen niiden tavallinen ilme.

»No mitä sanot siihen, Lorenzo?… Onko minun ehdotukseni niin vastenmielinen, että sinun kasvojesi täytyy muuttua joulukuun taivaan kaltaiseksi?… No, sano nyt edes jotakin!»

»Rouva, tottahan tunnette vanhan sananlaskuvärssyn:

Jos ken sulle lahjan antaa, saat myös siitä taakkaa kantaa, kiitollisna olla aina, eikä mikään muu niin paina.»

»Olehan nyt puhumatta joutavia, Lorenzo! Älä toki ole niin itsepäinen ja arkaileva. Et suinkaan tahdo olla sellainen kuin Mikko-setä, joka oli niin ujo, että ujosteli olla kunniallinen ihminenkin? Kaikkea muuta pahaa paitsi kuolemaa vastaan on maailmassa aina joku yrtti kasvanut. Ellet olisi niin ujo, niin — niin jo tässä ymmärtäisi toisensa!… Tiedäthän sinä, että Juan mieheni kuollessaan jätti minulle perinnöksi talon, leivinuunin ja leipomon. Ja nyt tarvitsen miehen kaikkea tätä hoitamaan —; hän on minulle yhtä välttämätön kuin elämälle ruoka ja juoma. Hänellä olisi vähän työtä ja paljon tuloa. Etkö sinä voisi?»

»En ymmärrä mitään leipomisesta, arvoisa rouva!»

»Kaiketi myös tiedät hänen jättäneen minulle suuren meijerinkin, josta tulee paljon teuraskarjaa: kuukauden vanhoja vasikoita ja yksi-, kaksi- ja kolmivuotisia mullikoita.»

»Rouva, en ymmärrä mitään karjanhoidostakaan!»

»Sitäpaitsi hän on jättänyt minulle aika sievoisen summan puhdasta rahaa!»

»Mitä se minuun kuuluu?»

»Sinä voisit sitä hoitaa.»

»Ei, rouva, en ole tottunut raha-asioitakaan hoitamaan», sanoi Lorenzo ja näkyi aikovan poistua. »Sellaista edesvastuuta en voi niskoilleni ottaa. Mitä vähemmän velvollisuuksia, sitä helpompi tilitys.»

»Kuulehan, Lorenzo, kaikki mitä nyt sanot, on silkkaa lapsellisuutta; enkö sano sinulle kylliksi selvästi: sinun tarvitsee vain tahtoa, ja kaikki kuuluu sinulle?»

»Mutta minäpä en tahdo omaisuutta sillä ehdolla, että pistän jalkani satimeen», vastasi Lorenzo.

Ja sitten hän meni nopeasti tiehensä.

»Onko koskaan nähty mokomaa paksupäistä tyhjätaskua», mutisi leipurirouva hampaittensa välitse katsellessaan hänen jälkeensä.

Leski oli varmasti uskonut Lorenzon ottavan häneltä vastaan sotilaslunnaat; ja silloinhan hän olisi voiton puolella. Ja sitä suurempi oli nyt hänen pettymyksensä.

Ja koska kylissä niinkuin kaupungeissakin kaikki huhut tavallisilla lisäyksillä ja korjauksilla varustettuina nopeasti kiertävät perheestä perheeseen, pääsi tämä Lorenzon ja leipurirouvan välinen keskustelu hyvin pian myöskin Lopezin taloon — luonnollisesti tuntuvasti lisättynä painoksena.

Eno Mateo ei ollenkaan tahtonut asiaa uskoa, rouva Melchiora joutui ymmälle, ja Dolores oli vallan hämmästynyt.

»Lorenzo», huusi äiti-parka nähdessään poikansa tulevan kotiin, »onko totta, että se leski tahtoo hankkia sinulle rahaa lunnaiksi?»

»Mitä te nyt puhutte, äiti?»

»Sanotaan, että hän antaisi sinulle tarpeelliset rahat.»

»Antaisi, antaisi…! Korkeintaan annetaan toisilleen kättä», vastasi
Lorenzo nyreästi.

»No, hän siis ei anna, vaan lainaa ne sinulle.»

»Lainaa, lainaa — se, joka lainaa, tahtoo korkoja…»

»Etkö sinä huoli hänen tarjouksestaan, Lorenzo?»

»En!»

»Oikein tehty, ettei hän tahdo joutua velkaan», sanoi isä. »Hän on tosiaan hyvä työmies, ja kaikki häntä suosivat, mutta Jumala ties, milloin hän voisi velan suorittaa takaisin. Velaksi ostettu sika röhkii koko vuoden.»

»Lorenzo, poikani», otti äiti jälleen puheeksi, »ihmiset sanovat myöskin, että hän tahtoisi kanssasi naimisiin. Ja heitätkö sinä senkin onnen hukkaan?»

»Kutka ihmiset niin sanovat?… Tiedättehän, äiti, ettei miehen asiana ole sanoa: ei. 'Ei' on loukkaava sana ja sopii vain naisten sanottavaksi. Miksi tahdotaan leipurirouvalta riistää hyvä maine?»

»Ei hänen hyvää mainettaan riistetä, kukaan ei ole hänestä pahaa puhunut.»

»Vai ei ole, äiti, vai niin!… Kateutta, ei muuta kuin kateutta! Koska hän on rikas ja sievä, muuttuvat toiset kiukusta narrimaisiksi!»

Lorenzo oli istunut syrjään penkille, sillä aikaa kun muut perheenjäsenet istuen piirissä oven edessä suruissaan ja alakuloisina valittelivat molempien veljesten kohtaloa.

Lorenzolta ei ollut jäänyt huomaamatta, kuinka tuskallisen vaikutuksen rikkaan lesken tarjous oli tehnyt Doloresiin, ja pää seinää vasten nojattuna ja silmät taivasta kohti hän lauloi hiljaa, mutta selvästi erittäin taipuisalla äänellä erästä niitä hempeitä, suloisia kansanlauluja, joissa yksinkertainen, usein kuitenkin omituisen vaihteleva sävellaji tekee jokaiseen espanjalaiseen syvän vaikutuksen.

Laulu tuntui olevan kohdistettu tähdille, mutta oli tarkoitettu Doloresille; eikä tytöltä jäänyt ainoakaan tavu tajuamatta sen sanoista, ei yksikään värähdys sen sävelestä, ja molemmat osuivat samalla korvaan ja sydämeen…

Illan kuluessa kerääntyivät toiset rekryyteiksi joutuneet, jotka olivat keveämpiä mieleltään tai eivät voineet niin syvälti tuntea kuin Lorenzo, juominkeihin kapakkaan, upottaakseen murheensa vapautensa kadottamisesta viinilasiin, minkä jälkeen he kulkivat pitkin katuja laulaen:

Jos henttuja, tyttöset, kaivataan, niin seinällenne ne maalatkaa! Isabel kuningattaren armeijaan nyt Espanjan pojat marssia saa.

Katkeralla ja vapisevalla äänellä sanoi Lorenzo Doloresille:

»Tiesinhän, mikä kohtalo minua vaani… Nyt olet onnellinen!»

»Jumala suokoon sinulle anteeksi», vastasi Dolores itkien, »että koetat tehdä eroni sinusta vieläkin katkerammaksi minulle».

»Kuinka sen laita on — unohdatko minut, Dolores?»

»En, vaikka sinä unohtaisitkin minut!»

»Tiedät varsin hyvin, ettei niinpäin koskaan käy!»

»Mutta sinun voi olla helpompi unohtaa kuin minun.»

»Miksi niin?»

»Koska sinä et ole rakkaudellemme, niinkuin minä, pystyttänyt muistojen pyhittämää alttaria.»

»Siitäkö syystä minun pitäisi lujemmin luottaa sinun rakkauteesi?…
Sehän en enemmän tyttären kuin morsiamen rakkautta.»

»Heitä nuo sanansaivarrukset! Äidin muistojen elähyttämä rakkaus ei voi olla huonoa laadultaan; se on pyhempää ja todellisempaa kuin kitaran kaikuessa syntynyt.»

»Niinpä vanno minulle, että pysyt uskollisena!»

»Minä vannon sen!»

»Minkä kautta?»

»Sieluni autuuden kautta.»

»Se ei ole kylliksi!»

»Henkeni kautta.»

»Ei sekään riitä.»

»Henkeni ja ikuisen autuuteni kautta.»

»Ei vieläkään riitä!»

»Äitini sielun kautta!… Mutta — voi, miksi sinä olet niin epäluuloinen, Lorenzo?»

»Koska sydämeni sanoo, että sinä unohdat minut.»

»Sydämesi on sinun vihollisesi, Lorenzo.»

»Koska sen tunto on oikea ja tosi. Sinun on vannottava minulle vielä muutakin.»

»Mitä sitten?»

»Ettet jätä äitiäni etkä tätä taloa, vaikka Pepakin menisi täältä pois.»

»Hyvä; sen vannon.»

»Vieläkin yksi seikka: jos hylkäisit minut jonkun toisen vuoksi, silloin se mies on syönyt viimeisen leipänsä, kun minä palaan, sillä hän kuolee minun käteni kautta!»

»Älä uhkaa, Lorenzo; se ei ole hyvä.»

»Minä en uhkaa, varoitan vain.»