»En tee koskaan pelosta, mitä en voisi tehdä rakkaudesta Lorenzo… Käytä rakkauttasi niinkuin mehiläinen hunajaansa, äläkä sitä revi kuin ensi saalistaan; ennen kaikkea, jätä minulle ennen lähtöäsi jokin muisto, joka sulostuttaisi eikä katkeroittaisi eroamme!»
VII.
Vierähti vuosi. Joka päivä kävi poikien poissaolo eno Mateon talossa yhä tuskallisemmin tuntuvaksi; sillä isä kävi vanhaksi ja jaksoi vain osittain hoitaa peltojansa.
Hänen uskollisen elämänkumppaninsa silmät, jotka ennen aina loistivat niin kirkkaina, olivat nyt melkein aina kyynelten himmentämät ja ikävöimisen tuskasta sumentuneet. Itse talokin näytti käyneen vakavammaksi ja surullisemmaksi ja kadottaneen hauskan ulkoasunsa.
Mutta vieläkin oli talossa muuan uusi tappio — tappio, jolla sen rauhallisissa oloissa kuitenkin oli suuri merkityksensä, nousten kuin pilvi sen taivaalle. Herra Canuto oli siirretty Sevillaan; aivan pian hänen oli määrä muuttaa sinne.
Se oli kaikista jo sinänsä surullinen tapaus, mutta Doloresille se tuotti huolta ja tuskaa, koska hän ei tahtonut erota Pepasta, hyvästä rouvasta, joka oli osoittanut hänelle niin suurta rakkautta, ja toiselta puolen oli estetty kihlatulleen antamansa lupauksen vuoksi jättämästä synnyinseutuaan. Yhtä mahdotonta oli jäädä Lopezin perheeseen; sillä se oli poikien poissaolon vuoksi melkein tykkänään köyhtynyt. Pepa olisi mielellään ottanut Doloresin mukaansa Sevillaan, ja täti Melchiora halusi pitää hänet luonaan ahtaista oloistaan huolimatta; sillä hän tunsi hiljaista tyttöä kohtaan hellyyttä, niinkuin äitien on tapa tuntea heidän poikiaan rakastavia tyttöjä kohtaan. Mutta Dolores huomasi olevansa pakotettu hylkäämään kummankin rouvan tarjouksen.
Pulassansa pyysi Dolores neuvoa pater Nolascolta, joka tosin oli vain vähän saanut kirjoista oppia, mutta tunsi sitä paremmin ihmissydämet ja ne olosuhteet, joissa maalaiset elävät.
Terveellä järjellään ja koko paikkakunnan suosion voittaneena hän osasi raivata vaikeudet tieltä paljoa taitavammin kuin kukaan muu. Kauan vaivaamatta päätään — mikä ei muuten ollutkaan hänen tapansa — teki Nolasco hyljätylle tytölle ehdotuksen, johon kaikki asianosaiset heti antoivat suostumuksensa.
»Kuulehan nyt», sanoi hän, »rouva Braulia on pyytänyt minua hankkimaan itselleen palvelustytön. Hänen tulee olla hyvä, työteliäs, siisti, siveä — sanalla sanoen sellainen kuin jokaisen tytön pitääkin olla. Ota se paikka; silloin joudut säällisten ihmisten pariin eikä sinun tarvitse jättää kyläämme, et ole kellekään ihmiselle taakaksi ja ansaitset kauniit kaksikymmentä reaaliasi kuussa — siitä tulee vuoden lopussa kaksisataa neljäkymmentä ja sillä sinä voit, kun Lorenzo tulee sotapalveluksesta takaisin, ostaa itsellesi kauniit kapiot.»
Dolores hyväksyi paterin ehdotuksen, vaikka ero äidillisestä ystävättärestä Pepasta kävi kovasti hänen sydämelleen, eikä tämäkään voinut mitään pätevää syytä esittää tätä järkevää ehdotusta vastaan.
Rouva Braulia Toro oli hyvä emäntä, hyvin sivistymätön, hyvin lihava ja hyvin iloinen. Tämä viimeinen hyvä ominaisuus oli valitettavasti häneltä kadonnut, sitten kun hän oli perinyt veljensä, herra Marcelino Toron — siitä saakka oli häntä vaivannut aivan sietämätön vimma esiintyä ylhäisenä ja sillä hän katkeroitti elämänsä ja luonnollisen hyväntuulisuutensa, samoin kuin ne uudenaikaiset vaatteet, joita hän tuotti Cadizista, tekivät hänen luonnolliset ruumiinmuotonsa naurettavan rumiksi.
Hänen suora vastakohtansa oli hänen ainoa tyttärensä Rosa, kolmentoista vanha tyttönen, oikea andalusialainen luonnonlapsi, vilkas, iloinen, hiukan veitikkamainen ja aina vilpitön.
Rosan pyöreät, punakat kasvot nauroivat myötäänsä, hänen kukoistavat huulensa olivat alituisessa liikkeessä näyttäen aina lumivalkeita helmihampaita, naurussa, laulussa, leikinlaskussa; hänen soma päänsä oli alati täynnä levottomia, hilpeitä ajatuksia ja kukilla seppelöity. Hänen persoonallisuudessaan yhtyi liehittely, huolettomuus, levottomuus, sydämen hyvyys ja luonnollinen suoruus muodostaen raittiiden kukkaiskasvojen keralla sellaisen ihastuttavan ja viehättävän kokonaisuuden, että hän ehdottomasti virkisti kaikkia läsnäolollaan aivan kuin merituulen raitis henkäys.
Rosan mielestä oli lakkaamaton iloisuus ihmisen luonnollinen tila ja kursailematon suoruus ainoa sallittu seurustelutapa. Murhetta hän ei ollenkaan ymmärtänyt, kyynelistä ja tuskasta hänellä ei ollut mitään käsitystä. Hän ei vielä koskaan ollut kahta minuuttia perättäin ajatellut samaa asiaa, ajatteleminen oli aivan liian raskas taakka hänen kukkakoristeiselle pääkköselleen.
Äitinsä kasvattamana ilman minkäänlaista kuria ja ohjausta hän ilmaisi nyt selvästi sellaisen kasvatuksen sekä edut että puutteet.
Yhtä vähän kuin jokin vakava ajatus voi saada tilaa hänen suruttomassa sielussaan, saattoi hän suoda millekään huonolle tuulelle pääsyä puhtaaseen sydämeensä. Hän kulki elämän tietä niin iloisena ja hilpeänä kuin puutarhan polkua; molemmilta hän vaati veroksi kukkia, ja kukkien vaalimista hän piti elämänsä ainoana tehtävänä.
Kahta suurta toivetta Rosa säilytti sydämessään: — toinen, jo hiukan vanhentunut, oli saada oikein iso nukke, jolla oli liikkuvat silmät, ja toinen, myöhempiaikainen, omistaa lemmitty, joka äidin tietämättä iltahämyssä tulisi, akkunan alle, niinkuin toistenkin tyttöjen mielitietyt tekivät. Jos nämä molemmat toiveet olisivat voineet toteutua, niin nukke liikkuvine silmineen olisi ollut lemmityn sangen vaarallinen kilpailija ja saattanut Rosan paljon paremmin kuin äidillinen vaikutusvoima laiminlyömään kohtaukset.
Kun äiti tahtoi toimittaa hänelle opettajia, oli se jo liian myöhäistä.
Ei voitu enää päntätä häneen lukemisen ja kirjoittamisen taitoa.
»Mitä», sanoi hän äidilleen, »pitääkö minun piinata itseäni vielä aapisella kuin mikäkin koululapsi: — b-a ba; b-e be! Haha! Kiitoksia paljon! Ja minkä vuoksi? Jotta kaikki muut tytöt minulle nauraisivat vasten kasvoja?»
»Kuulisipa joku ihminen tuota nenäkästä lasta!» huusi äiti; »puhuu jo aivan kuin täyskasvanut ihminen!… Mutta etkö sitten tiedä, että on ylhäistä olla oppinut?»
»Oi, äiti», vastasi lapsi, »tiedäthän sinä, mitä sananlasku sanoo: suuri oppi hulluttaa».
Rouva Braulia turvautui lopulta pater Nolascoon, mutta hänkään ei tainnut tytölle mitään.
»Olkoon ikä mikä tahansa, oppiakseen on ihminen aina kyllin nuori», sanoi hyvä pater. »Sinun setäsi oli jo viidenkymmenen vanha oppiessaan maalaamaan — ja mikä suuri taiteilija hänestä sittenkin tuli!»
»Entä te, korkea-arvoisa pater, miksi ette ole opetellut maalaamaan?»
»Siihen taiteeseen voivat ryhtyä vain rikkaat, joiden ei ole pakko tavoitella rahatuloja; mutta kaikki voivat oppia lukemaan, ja joka osaa lukea, se osaa kaikki.»
»Tosiaanko?» huomautti Rosa veitikkamaisesti. »Lyön kuitenkin vetoa, että lukutaidostanne huolimatta ette tiedä erästä seikkaa.»
»Mitä muka?»
»Mitä yhtäläisyyttä on näivetystautisen ja pater-erakon välillä?»
»Sellaista hassutusta! Mitä yhtäläisyyttä heidän välillään voisi olla?
Ei mitään!»
»Onpahan!»
»Älä viisastele, sinä huimapää!»
»Sanonpa teidän korkea-arvoisuudellenne: heidän välillään on yhtäläisyyttä; ja se teidän paremmin pitäisi tietää kuin minun, joka en edes osaa lukea enkä kirjoittaa!»
»Mitä hassutuksia sinä oikeastaan lörpötät?»
»Vaikka osaattekin lukea ja kirjoittaa, ette kuitenkaan vielä tiedä, kuinka näivetystautinen ja erakko ovat toistensa kaltaiset. Nähkääs, kummaltakin puuttuu cura [Alkuteoksen sanaleikkiä ei tässä voida kääntää, sillä »cura» sanalla on kaksi merkitystä: »parannus» ja »papinvirka». Suom.], ja suotta he sitä odottavatkin. Tiedättekö nyt sen, pater Nolasco?»
Ja samassa hän hyppäsi pystyyn ja tiehensä ja oli seuraavassa tuokiossa hävinnyt ruusupensaiden väliin puutarhaan.
»Alappa tuon tettiäisen kanssa puhua vakavasti», sanoi hyvä pater hymyillen seuraten tyttöä katseellaan.
VIII.
Olemme velvolliset tekemään lukijalle selkoa, kuka oli herra Marcelino
Toro, jonka nimi on tässä kertomuksessa jo esiintynyt pari kertaa.
Herra Marcelino, kauppiaan poika, niin pienen kaupan omistajan, etteivät isä ja poika yhtaikaa mahtuneet myymäpöydän taakse, joutui jo nuorena Amerikaan, jonne hänen isänsä, myös nimeltään Marcelino, oli hänet lähettänyt. Siellä hän seisoi toisen myymäpöydän takana, joka oli hiukan suurempi; ja ahkeruudella ja rehellisyydellä hän pääsi vuosien kuluessa niin pitkälle, että eräänä päivänä voi esiintyä miljoonan omistajana — niinkuin hänen maantiehensä uskoivat —, mutta todellisuudessa hänen pääomansa supistui kahteenkymmeneenviiteen tuhanteen piasteriin. [Toistasataa tuhatta markkaa. Suom.]
Rikkaudestaan riemuiten hän palasi kotikyläänsä takinliepeet koristettuina päältäpäin joillakin kultanyöreillä, joiden piti osoittaa, herra ties, mitä arvoa.
Samoin kuin on suuria tapaturmia, on myös useita onnensattumia, joita ei ollenkaan panna merkille. Oikeastaan ei ole helppo kuvitella, mikä erinomainen onni oli herra Marcelinolla ollut, hän kun oli lähtenyt Jobina matkalle ja sitten palannut Kroisoksena kotiseudulleen.
Ensi työkseen hän osti itselleen talon, kuten hänen tapaiselleen henkilölle olikin luonnollista. Hyvin kunnioitettava herra Marcelino rakasti mukavuutta ja loistoa; mutta hän rakasti myös meksikolaisia piastereitaan, kokonaisen elämäntyön makeata hedelmää. Toisen intohimon kiihoittamana ja toisen pidättämänä, huonon makunsa ja säästäväisyytensä ja toisaalta ulkonaista loistoa kaipaavan intohimonsa välillä horjuen hän järjesti olonsa seuraavalla tavalla.
Koska hän ei tahtonut rakentaa, hankki hän itselleen kauneimman ostettavana olevan talon; mutta havaittuaan sen piankin liian pieneksi, hän osti myös viereisen, yhdistäen sen edelliseen. Mutta silloin puuttui vielä puutarha, ja sen herra Marcelino välttämättä tahtoi saada, maksoi mitä maksoi — mutta ylimyksellisen puutarhan, joka olisi sopusoinnussa omistajansa kultanauhojen ja takinnyörien kanssa, sellaisen puutarhan, jossa olisi puksipuita, kuvapatsaita, näköaloja, kultakala-lampi, mutta ennen kaikkea sokkelo juuri sokkelo oli herra Marcelinon ihanne!
Niinpä hän osti kolmannen talon, jossa oli suuri takapiha, ulottuen hänen alueensa rajalle, revitti välimuurin maahan ja pani puutarhansa kuntoon. Siihen hän sovitti kaikki nuo edellämainitut laitokset, — tosin ilman näköaloja, näitä kun valitettavasti ei voitu tekemällä tehdä; mutta hän maalautti ne ainakin seinille.
Sitä varten hän tuotti Cadizista erään sutimestarin, jonka kanssa rupesi, niinkuin myöhemmin saamme nähdä, hyvin läheisiin väleihin. Tästä puutarhasta, jossa oli jasmiineja, kuusamia, viiniköynnöksiä, ruusupensaita, myrttipuita ja tuhansia muita Floran hoviin kuuluvia keijukaisia, tuli lyhyessä ajassa todellakin pikku paratiisi huolimatta kaikesta sen alkuperäisten suunnitelmien naurettavuudesta. Se sokkelo, jossa ei myyräkään voinut eksyä, oli suorastaan lumoava myrttilehto, ja köynnöskasvit muodostivat muureille ja seinille taivaallisia pikku temppeleitä, jotka punaisten ja keltaisten ruusujen kaunistamina lähentelivät näöltään kreikkalaisia muotoja. Viinilehväpuitteilla ympäröity kultakala-lampi oli ihastuttava pikku olinpaikka, varjoisa ja raitisilmainen; ruusupensaat ja muut kasvit peittivät soveliaalla tavalla eräitä puisia kuvapatsaita, kuten Dianan, jota näytti vaivaavan risatauti, ja kääpiömäisen Venuksen, niin ettei heistä ollut paljon muuta näkymässä kuin heidän kaikkea muuta kuin kreikkalaiset nenänsä.
Kun tuli kysymys talon kalustamisesta ja kaunistamisesta, oli herra Marcelinon ensimmäisenä ajatuksena tilata sutimestariltaan oma muotokuvansa ikuistuttaakseen kultaiset nauhakkeensa. Ja tosiaankin taiteilija sai syntymään suurelle liinavaatteelle don Marcelinon surkean hahmon, jonka ilme kävi vieläkin surkeammaksi sen vuoksi, että kuvassa kaksi tummaa varjoa lähti kuin viiksenpuolikkaat suupielistä ja kuvastui ohimoilla kuin kaksi laastaria päänkipua vastustamassa ja nenällä suurena ja vaarallisena ihorakkona.
Sen korvaukseksi oli maalari kuvan varsinaisessa osassa sitä enemmän näyttänyt taitoaan: rinnalla lepäävä vasen käsi pisti kolme sormea liivien sisään — niin kankeina ja suorina kuin puikot, ja käsivarressa loistivat mainiot kultanyörit. Toisessa kädessä herra Marcelino piti avonaista kirjettä, joka oli näöltään sellainen kuin härkätaisteluihin kutsuva julistus, ja siinä oli luettavana sanat:
»Juan Almazarron fecit».
Tämä taideteos sijoitettiin saliin kaikkein huomattavimpaan paikkaan ja verhottiin harsopeitteellä, jotta se säästyisi kärpästen epäkunnioittavilta hyökkäyksiltä. Herra Marcelino oli tämän mestariteoksen johdosta niin innostunut Apellesin taiteeseen, että päätti itsekin joutohetkinään sitä harrastaa.
Niinkuin Molièren aateluusvimmainen porvari neljänkymmenen ikäisenä äkkiä keksi olevansa runoilija, samoin heräsi herra Marcelino viisikymmenvuotiaana eräänä aamuna odottamatta taiteilijana. Sutimestari rohkaisi häntä tässä puuhassa ja kannusti jaloon kilpailuun, herättäen hehkuvan halun päästä niin kuuluisaksi kuin Murillo.
Jätämme lukijan kuviteltavaksi, mitä kauheuksia nämä molemmat taiteilijat, mestari kuten oppilaskin, saivat aikaan. Siitä huolimatta he saivat paljon ihailijoita, ja näistä oli uskollisin pater Nolasco, herra Marcelinon ystävä. Ja tämän, seikan ansiota oli muun mukana se, että kelpo munkki oli saanut loppuunkulumattoman pukunsa.
Ensimmäiset yritykset, joita taidekokelaamme teki luonnon mukaan, olivat keittiökuvia. Sutimestari sai toimekseen valikoida ja maalauksellisesti järjestää kuvassa esitettävät esineet, meni siis keittiöön, toi sieltä pannun, kynttilänjalan ja neljä pesuriepua, otti sitten vähän vihanneksia kaapista ja nouti lisäksi, osoittaakseen kunnioitusta Rotan kylälle, yhden sen kuuluisista kurpitsoista, jonka piti saada pääpaikka kuvassa. Kurpitsi sijoitettiin pesurievuille, muutamat nauriit olivat sen vartijana, ja etumaisiksi istutettiin sinne tänne joitakuita parsanvarsia. Vihreäksi kiilloitettu kynttilä oli sijoitettu taulun taka-alalle, josta se heitti punaista valoaan pesurievuille ja nauriille, niin että kurpitsi tuli hieman samannäköiseksi kuin suuren merirosvon Barbarossan kasvot.
Saatuaan valmiiksi tämän keittiökuvan, joka oli määrätty ruokasalin pääkaunistukseksi, ryhtyi täten rohkaistu taiteenharjoittaja herra Marcelino maalaamaan pyhimysten kuvia.
Taulujen mittasuhteet paisuivat taiteilijan innostuksen mukaan, kunnes saavuttivat Pyhän Kristoferin suunnattoman korkeuden ja leveyden, ja sitä kuvaa tahtoi koko seutu nähdä, se kun herätti todellisen mieltenkuohun Rotan asukkaiden kesken.
<tb>
Muuten herra Marcelino nautti häiriintymätöntä onnea. Varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan saakka hän kulki jonkinlaisen hurmauksen valtaamana talossa ja puutarhassa, ja ainoa valittamisen aihe oli hänellä se, ettei vuorokaudessa ollut enemmän kuin kaksikymmentäneljä tuntia ja vuodessa vain kolmesataa kuusikymmentäviisi päivää.
Kymmenen vuotta kesti herra Marcelinolla tätä onnellista olotilaa, eikä hänellä ollut muuta puuhaa kuin käytellä rakkaita meksikolaisia rahojansa elämän iloksi. Mutta tämän ajan kuluttua, ja kun hän sitä kaikkein vähimmän osasi odottaa, käytti kohtalotar keuhkotulehdusta sirppinään ja tuskin kahdeksan päivää sairastettuaan siirtyi herra Marcelino parempaan elämään, niin vähän kuin hänellä siihen lieneekin ollut halua.
Hän sai kauniin kuoleman; vihollisilleen hän ei antanut anteeksi, koska hänellä ei niitä ollut; testamentissaan hän sääti lukuisia lahjoituksia, uskoi sielunsa Jumalan haltuun ja määräsi, aivan kuin viimeisenä näytteenä inhimillisestä heikkoudesta, että hänet oli haudattava juhlapuvussaan.
Hänen sisarensa, rouva Braulia Toro, erään muuliajurin leski, peri hänen omaisuutensa ja muutti asumaan hänen taloonsa, joka, niinkuin tiedämme, oli kolmiyhteinen kuin kolminaisuus. Erinomainen maalaus jäi kunniapaikalleen, ja mallin kuoleman jälkeen olivat sen varjot käyneet entistä synkemmiksi. Pater Nolasco ei koskaan siihen katsahtanut lausumatta siitä joitakin ylistäviä sanoja ja sitten lukematta kuolleen puolesta isämeidän rukousta. Rosa oli sen huomannut, ja kun hyvä pater kävi perhettä tervehtimässä, ei hän koskaan jättänyt johtamatta paterin huomiota kuvaan siinä varmassa toivossa, että hän silloin huudahtaisi: »Sellainen kaunis kuva!»
Äiti, jolta ei ollut jäänyt huomaamatta tämä pikku häijyys, oli kovasti moittinut tytärtään ja kieltänyt milloinkaan kiinnittämästä korkea-arvoisen herran huomiota tuohon kuvaan. Mutta Rosa, tapansa mukaan tottelematon, ei huolinut kiellosta, ja aina kun tyttö mainitsi enovainajansa nimen, lausui hyvä pater säännöllisesti sanansa: »Sellainen kaunis kuva!»
Päivää myöhemmin, kuin pater Nolasco oli puhellut Doloresin kanssa, hän tuli leskeä tapaamaan ja sanoi:
»Rouva Braulia, minä olen hankkinut teille erinomaisen palvelustytön.»
»Sitä parempi», vastasi rouva, »se ilahuttaa minua suuresti. Onko hän järkevä? Onko hän hyvä kristitty? Osaako hän pestä? Onko hän siisti? Ja ennen kaikkea: eikö hän ole liiaksi talonpoikamainen käytökseltään?»
»Rouva, sanonpa teille, hän on oikea aarre.»
»Pater Nolasco», sekaantui Rosa puheeseen, »eikö teidänkin mielestänne enoni kuva riipu vinosti?»
»Mitä, vinostiko? Ei ollenkaan! Se on aivan niin suora kuin enosikin oli. Sellainen kaunis kuva! Se Juan Almazarron osasi ammattinsa.»
»Se, mitä nyt teet», sanoi rouva Braulia tyttärelleen varmana siitä, ettei pater sitä kuullut, »on karkeaa ja sopimatonta; hyvin kasvatettu tyttö ei saa käyttäytyä tuolla tapaa. Jos vain kerrankin vielä puhut noin, niin annan sinulle korvapuustin, niin että sinulta menee korvat lukkoon! Sinun täytyy käyttäytyä hienosti!»
»Voi, äiti, jätä hienoutesi! Anna minulle mieluummin viinirypäle. Sinä kätket ne aivan kuin ne olisivat jalokiviä.»
»Hienot ja hyvin kasvatetut ihmiset eivät syö myötäänsä viinimarjoja», vastasi säästäväinen äiti.
»Pater Nolasco», huudahti nuori tyttö, »äiti ei tahdo antaa minulle viinirypäleitä; hän sanoo, ettei se olisi hienoa. Eikö ole totta, että eno Marcelino, joka kuitenkin oli niin hieno ja ylhäinen, söi viinimarjoja niin paljon kuin häntä halutti?»
»Se on totta», vastasi pater Nolasco hymyillen. »Hän tuotti niitä korittain viinitarhasta.»
»Ja lisäksi ne ovat niin ravitseviakin», sanoi Rosa huoaten… »Katsokaa, katsokaa», huusi Rosa äkkiä paterin korvaan, »eikö enon nenällä ole suuri kärpänen?»
»Ei», vastasi pater katsellen maalausta; »se on niin näköinen, ja käsikin on aivan hänen kätensä; se on niin monta ihmistä auttanut, jotka eivät nyt ollenkaan hänestä välitä. Minulle hän on antanut tämän oivallisen puvun, ja hän lisäsi vielä: toivon terveytenne kestävän kauemmin kuin tämä puku, pater Nolasco. Ja myöskin teidän elämänne, vastasin minä. Mutta minun toivotukseni ei saanut toteutua — sellainen kaunis kuva», lisäsi hän huoaten.
»Au, au, au!» huusi Rosa, juosten pois, sillä hän oli saanut tuntuvan ojennuksen äitinsä kädestä.
Seuraavana päivänä tuli Dolores taloon. Hän oli surullinen ja arka, mutta toi mukanaan hyvää tahtoa tehdä kaikille oikein ja täyttää omat velvollisuutensa.
Lyhyessä ajassa hän oli voittanut Rosan puolelleen, ja myöskin rouva Braulia sanoi olevansa täysin tyytyväinen häneen. Hän oli hiljainen, ahkera ja siisti, ja erityisesti oli hänellä, kaksi suurta etua, joita säästäväinen ja hieno nainen ei osannut mielestään kylliksi kiittää: tyttö söi vähän eikä ollut moukkamainen olennoltaan.
»Dolores on hyvin viehättävä tyttö», sanoi hän eräänä päivänä tyttärelleen, »vain hiukkasen vakava ja jäykkä, niinkuin kohmettunut kärpänen».
»Hyvä!» huusi Rosa äänekkäästi nauraen. »Sinun vertauksesi miellyttävät minua, äiti; kun puhut vertauksilla, niin edes ymmärrän.»
»Tarkoitan, että hän on hiukan hidas», vastasi rouva Braulia vähän häpeissään. »Muuten olen sinulle jo usein huomauttanut, sinä hanhi, ettei sanota 'äiti', vaan 'mamma'.»
»Jätetään jo Jumalan tähden pappa ja mamma ja tatta ja nanna! Ne sanat lienevät kylläkin hyvät lapsille ja sellaisille, joilla on liian kankea kieli puhuakseen selvästi, mutta minä puhun sen mukaan kuin leukani myöten antaa…»
Tässä talossa vietti Dolores rauhallisen vuoden, voisimmepa sitä sanoa onnelliseksikin, ellei muisto äidistä, Lorenzosta ja Thomaasta olisi ainaisella huolella ja levottomuudella täyttänyt hänen sydäntään.
Eräänä päivänä kysyi Rosa häneltä äkkiä:
»Dolores, onko sinulla sulhasta?»
Espanjassa pitää maalainen rakkautta aivan välttämättömänä avioliiton edeltäjänä, niin luonnollisena, yleisesti tunnustettuna ja itsestään selvänä, ettei asianomaisten nuorten ihmisten mieleen, niinkuin monessa muussa maassa, koskaan johdu julkisesti kieltää suhdettaan. Ja niin vastasi Dolores aivan yksinkertaisesti:
»On, kyllä minulla on.»
»Voi sinua onnellista!» sanoi Rosa. »Mutta missä hän on sitten? En ole häntä vielä ollenkaan nähnyt.»
»Hän on poissa.»
»Poissako?! Voi!… Mutta mistä tiedät, että hän tosiaankin on sinun lemmittysi?»
»Aivan samoin kuin hän tietää, että minä olen hänen kultansa — koska rakastamme toisiamme.»
»Poissa oleva lemmitty on kuin laululintu, joka on kadottanut äänensä. Mitä sillä tekee? Sellaisesta lemmitystä minä sanoisin vain kauniit kiitokset. Jos minulla olisi sulhanen, täytyisi hänen käydä meillä joka päivä minulle soittamassa ja laulamassa; ja myöskin menisimme naimisiin heti paikalla!»
»Miksi sinulla on niin kiire naimisiin?»
»Hyvistä syistä. Päästäkseni eroon äidistä, joka minua vaivaa ja kiusaa enemmän kuin kärpänen päivällisunessa… Mutta kuulehan, milloin sinun kultasi palaa? Mikä on oikeastaan hänen nimensä?»
»Lorenzo.»
»Lorenzo Lopez? Hyvä jumala! Ihmiset sanovat, että hän on niin lyhytnenäinen ja äkkipikainen kuin turkkilainen. Kuinka sinua säälin! Dolores parka!… No, hyvä, kun hän palaa kotiin, sinun Lorenzosi, ja tulee sinua tänne tervehtimään, voit olla varma siitä, että äitini saa suuttumuksesta halvauksen, sillä hän pitää kaikkia rakastajia murhaajina.»
»Hänen ei tarvitse ollenkaan tulla tähän taloon», vastasi Dolores hymyillen.
»Etkä sinä saa puhua hänen kanssaan edes akkunan kautta.»
»En edes akkunan kautta, neiti», sanoi Dolores.
»Älä sano minua neidiksi muuten kuin äidin läsnäollessa — olenhan sen sinulle sanonut tuhat kertaa! Äiti parka! Lujasti pingoitetuissa vaatteissaan ja uudenaikaisissa vaipoissaan hän on kuin huonosti köytetty paketti, ja 'sennora' ja 'donna' sopivat hänelle yhtä vähän kuin prinsessan laahustin minulle… Mutta kuulehan, Dolores, kun sinulla on kulta, pitäisi sinun myös olla iloinen ja onnellinen eikä noin murheellinen kasvoiltasi aivan kuin tuskainen Jumalan äiti — koko pitkään, suloiseen päivään ei sinun koskaan kuule laulavan eikä nauravan!»
»Olen minäkin aikanani nauranut ja laulanut», vastasi Dolores, »mutta isäparkani sai hautansa meressä ja äitini kuoli avuttomana ja hyljättynä autiolla rannalla; rakas veljeni meni merille ja on hävinnyt maailman ääriin, kenties en saa koskaan enää häntä nähdä. Lorenzon täytyi ruveta sotilaaksi, ja hänkin on mennyt pois — kuinka sinä voit vaatia, Rosa, että minun vielä pitäisi laulaa ja nauraa ja olla iloinen?»
»Olet oikeassa», vastasi Rosa, jonka silmissä kyyneleet kimalsivat. »Dolores parka! Mutta älä ole lohduton, hyvä, rakas ystäväni, kuolleet ovat taivaassa ja elävät tulevat takaisin kotiin.»
»Aamen!» sanoi Dolores huoaten.
IX.
Eräänä iltana puuhasi Dolores puutarhassa. Hänen tarkka emäntänsä, jonka luontaisiin ominaisuuksiin kuului hyödyn vaaliminen, mitä meidän päivinämme niin suuresti kiitetään, oli muuttanut puutarhansa vihannesmaaksi. Kömpelöt, muodottomat kaalinpäät olivat karkoittaneet myrttipuut; matalat sipulit myrkyttivät nyt ilmaa siellä, missä orvokit ennen olivat tuoksuneet, ja paksumahaiset nauriit olivat anastaneet ylpeiden daalioiden kukkalavat.
Ymmärrettävästi oli Rosa tästä aivan epätoivoissaan, ja maasta revittyjä kukkia nähdessään hän oli vuodattanut ensimmäiset kyyneleensä.
»Katsoppa», sanoi hän äidilleen surkealla äänellä, »sinä olet karkoittanut kaikki minun kukkani, eikä puutarhassa piankaan ole yhtään muuta ruusua kuin minä. Jumala suokoon, että kaalinpääsi kuihtuisivat, salaattisi kuivuisi ja nauriisi mätänisivät…!»
Ilta oli pilvinen ja synkkä; tuuli, joka huokaillen puhalsi puissa, tiesi jo talven pikaista tuloa. Dolores katseli pilviä, jotka taisteluun kiiruhtavien sotajoukkojen lailla kiitivät taivaalla; etäältä kuului hänen korvaansa heleästi ja selvästi meren aaltojen pauhu niiden lyödessä rantaa vasten rajusti, samalla kun ilma yhä synkkeni. Pitkä musta siekale nousi näköpiirin reunalle peittäen koko eteläisen taivaan.
»Ah», ajatteli hän, »missähän tämä lähenevä myrsky kohdannee veljeni? Onko hän aavalla merellä, kovalla mantereella vai haudassa? Kenties en koskaan saa enää häntä nähdä!»
Samassa kolkutettiin talon ovea, ja Dolores riensi avaamaan. Siellä seisoi hoikka, pitkäkasvuinen nuorukainen hienossa merimiespuvussa. Reippaasti hän piti katalonialaista lakkiaan vaaleassa koreasti käherretyssä päässään, mutta auringon paahtamilla poskilla näkyi pari kyyneltä omituisena vastakohtana huulten hymyilylle ja sydämelliselle ilolle, jota koko kasvot ilmaisivat.
»Etkö tunne minua enää?» kysyi vieras Doloresilta, joka katseli häntä ääneti ja odotti, että hän selittäisi tulonsa syyn.
Hänen äänensä soinnun kuullessaan Dolores päästi kovan huudon:
»Veljeni!» ja syöksyi merimiehen syliin.
Mutta tätä sydämellistä riemua kesti vain hetkisen. Tyttö parka, tottuneena alituiseen huoleen ja ainaisesta työstä heikenneenä, ei voinut kestää näin äkillistä onnea, vaan kaatui tiedottomana maahan.
Doloresin kovan huudon kuultuaan olivat rouva Braulia ja hänen tyttärensä rientäneet katsomaan.
»Mitä tämä on? Mitä täällä tapahtuu? Kuka sinä olet, mies?» kysyi rouva.
»Minä olen hänen veljensä», vastasi Thomas.
»Jos olisit veli, et olisi häntä noin säikäyttänyt.»
»Mutta, rakas rouva —»
»Pois, pois, sinä! Ei sinulla ole kastetodistusta mukanasi, ja jumala tietäköön, mitä aikeita sinulla on!»
»Äiti», sanoi Rosa päättävästi. »Thomashan se on, Doloresimme veli; ei tarvitse muuta kuin katsoa häntä ollakseen asiasta heti varma. He ovat toistensa näköiset kuin punainen ja valkoinen ruusu.»
»Pidä suusi, tyhmä kapine», tiuskaisi äiti. »Hae kernaammin etikkaa pärskyttääkseni sitä Doloresiin… Ja sinä», lisäsi hän merimieheen päin kääntyneenä, »laita hyvällä itsesi pois talosta; sinä olet täällä tarpeeton. Mitä tapoja se on, että tyhjänpäiten hiipii vieraisiin taloihin!»
Olisi melkein voinut sanoa, että leskellä oli eräänlainen ennustava vaisto ajaa pulska nuori mies niin karkealla tavalla ovesta ulos. Sillä vaikkeivat hänen rahansa taikka muut samanlaiset kalleudet joutuneetkaan hänen läsnäollessaan vaaraan, niin oli hyvinkin pelättävä, että paljoa suurempiarvoinen aarre voisi nuoren miehen kautta mennä hukkaan.
Ken ei katselisi osanottoa tuntien ja sisäisesti tyydytettynä noita valkeita hattaroita, noita ruusuisia pilviä, jotka taivaalla leijailevat sinne tänne? Kenen mieleen juolahtaisi tiedustella, mistä haihtumisista ne ovat syntyneet, ja mitkä tuulenpuuskat ovat ne kohottaneet ja niille suunnan antaneet?
Niin on tässäkin, perusteita tutkimatta, asianhaaroja kuvailematta, niiden kulkua seuraamatta, verrattava pilviin ja ilmaviin hattaroihin nuoren merimiehen ja kauniin Rosan utuista, ruusuista rakkautta.
Dolores oli tehnyt kaikkensa sitä estääkseen. Hän ymmärsi rouva Braulian siitä kovasti vihastuvan; mutta siitä eivät huolineet veli eikä Rosa. Onnettomuudeksi ovat hyvät neuvot, joita heräävään rakkauteen tuhlataan, vain kuin öljyä palavaan tuleen: sen sijaan, että sen sammuttaisivat, ne sitä vain kiihoittavat kirkkaaseen liekkiin.
»Rosa», sanoi Dolores, »ajattelehan, että rakkautesi on aivan harhaan mennyttä eikä voi päättyä hyvin; äitisi hyväksyisi vain rikkaan ja ylhäisen miehen vävykseen».
»Sitten hänen täytyy vielä kauan odottaa», vastasi Rosa. »Minä en voi sietää ylhäisiä miehiä; ylhäisestä äidistäni saan jo ihan kylliksi. Tiedätkös, äskettäin tuli tänne Cadizista koko joukko hienosti puettuja herraspoikia. Pyhä jumalan äiti, mikä joukkue! Toisilla oli aivan muodottomat ja tyylittömät hatut, joiden reunat olivat kuin räystäät; käsivarret eivät näyttäneet kuuluvan koko ruumiiseen, ja vaatteet — aivan kuin suoraan Turkista tuodut! Ja kuinka kömpelöiltä ja surkeilta he näyttivät kaikessa ylhäisyydessään! Eräs heistä tahtoi liehitellä minua puhuen minulle jotakin hassua, mutta minäpä annoin vastauksen: 'Ennen kaikkea, herraseni, pitää teidän hankkia itsellenne sellainen puku kuin kaikilla muillakin kunnon ihmisillä on. Tehän olette pelkkää raitaa ja nauhaa'. — Ei, ei, Dolores, ylhäiset ja herraskaiset miehet kelpaavat vain tytöille, joilla on koreat hatut ja kalliit vaipat.»
Molemmat nuoret pyrkivät lähenemään toisiaan kuin kaksi puroa; he tulivat alas samaa rinnettä, yhtyäkseen laaksossa ja jatkaakseen yhdessä iloista kulkuaan kukkain ja niittyjen keskellä. Thomas antautui kokonaan puhtaan sydämensä vietäväksi, ja Rosa koetti, kuten ennen sanoilla, nyt teossa näyttää äidilleen, kuinka väärät olivat tämän mielipiteet olleet hänen rakastettunsa vaarallisuudesta. Kaikkein ovelimman taitavasti ja suunnattomasti riemuiten hän osasi puijata tätä pelottavaa vartijaa ja hiipi akkunaristikolle juttelemaan Thomasin kanssa. Pitääksemme totuutta kunniassa, meidän täytyy lisätä, että näissä kohtauksissa, jotka eivät millään tavalla olleet vakavia, saatikka surunvoittoisia, hyvin harvoin puhuttiin rakkaudesta, sillä melkein koko aika meni nauramiseen, varsinkin leikinlaskuihin tähän tapaan:
»Mikä sinua tänään vaivaa?» kysyi poika tytöltä eräänä päivänä huomatessaan, ettei Rosa voinut hänelle tervetuliaisiksi sanaakaan lausua — ei liikutuksen, vielä vähemmän levottomuuden vuoksi, vaan siksi, että niin kovasti nauratti.
»Minkä sinä luulet minua oikeastaan vaivaavan, Thomas? Ajatteleppas, äiti sanoi tänään pater Nolascolle: 'Lapsi' (onko koskaan mokomaa kuultu? Pitää vielä lapsen nimeä, kun on jo takana viisitoista vuotta, kaksi kuukautta ja kaksikymmentäyksi päivää!) 'lapsi', sanoi arvoisa rouva, 'ei vielä lainkaan tiedä, mitä merkitsee sana rakkaus; lapsi ei saa katsoakaan mieheen ennen kahtakymmentäviittä ikävuottaan! Se on minun tarkoitukseni'. — 'Ja minun tarkoitukseni, arvoisa äiti rouva', ajattelin minä itsekseni, 'on se, etten ole vielä viettänyt seitsemättätoista syntymäpäivääni, kun jo esitän teidän armollenne vävypojan'. Eikö totta, Thomas, siihen mennessä olet kai edistynyt niin pitkälle, että voit mennä naimisiin?»
»Niin ainakin toivon, mutta kenties meidän täytyy odottaa hiukan kauemminkin, Rosa. Äitisi ja sinä olette minusta niin korkealla, että —»
»Typeryyksiä! Äitini! Niinkuin minä kysyisin paljoakaan, tahtooko —»
Samassa hän kuunteli levottomana jotakin sisältä päin »Voi, hyvä jumala, äiti tulee!» huusi hän pelästyneenä. »Mene, juokse, lennä! Jos hän näkee minut täällä, saan selkääni — vaikkei se vielä mitään; mutta sitten hän muurauttaisi kiinni akkunan, ja se olisi sentään kauheaa!»
Sitten hän juoksi pois, mutta palasi heti.
»Älä unohda, Thomas», kuiskasi hän kiireesti, »että sinun täytyy tuoda minulle merikrapuja tuliaisiksi, kun palaat ensi matkaltasi — älä unohda sitä!»
Ja hiljaa, ääneti hän katosi kuin varas samassa tuokiossa.
Kuinka monesta hairahduksesta tekee panetteluhalu kuolemansynnin, vaikka niitä, kuten tässä kerrottua, tuskin voisi miksikään synniksi sanoa!
X.
Rosan ja Thomasin iloitessa nuoresta rakkaudestaan tuli aika, jolloin osa armeijaa sai loman. Myöskin Lopezin veljekset pääsivät palaamaan kotiseudulleen. He eivät tahtoneet ennakolta ilmoittaa mitään vanhemmillensa, jotta hämmästyksen ilo olisi sitä suurempi. Lorenzon puolesta ei yllätys kuitenkaan ollut vain keino kohottaa jälleennäkemisen riemua; kenenkään ei pitänyt ehtiä millään tavalla salata, mitä kenties oli tapahtunut hänen poissa ollessaan.
Oli sunnuntai-ilta. Päivä painui alemmaksi yön edeltäjänä. Aurinko vaipui yöllistä leposijaansa kohti ikäänkuin kultaisen sädekruunun paino olisi sitä sinne vetänyt. Tuuli oli saanut yön kylmästä henkäyksestä uutta virikettä. Meripääskyt olivat lopettaneet nopean lentonsa ja yksitoikkoiset kirkaisunsa, ja ainoastaan valonarka korvapöllö valitteli yksinäisyydessään heimonsa karkoitusta. Aallot kurkottivat velttoina ja uneliaina rantaa kohti, niiden mahtavasta äänestä oli enää jäljellä kumea, yksitoikkoinen sävel, ja tähdet, jotka pilkistivät esille perätysten kuin ujon miehen epäröivät sanat, kokoontuivat taivaalle julistaakseen sieltä kehoitustaan mennä levolle.
Kaksi nuorta miestä vaelsi kevein, tarmokkain askelin pitkin autiota, puutonta tietä, joka vie San Lucarista Rotaan, yhä jouduttaen kulkuaan, ikäänkuin jokainen heidän sivuuttamansa esine olisi heidät tuntenut ja huudahtanut heille: »Tervetuloa, tervetuloa!»
»Minä olen niin pahoillani, todellakin pahoillani», virkkoi vanhempi, »ettemme ole ennakolta lähettäneet äidille sanaa tulostamme. Voisihan helposti sattua, että ilo tekee hänet sairaaksi.»
»Minä en kadu vähääkään», vastasi nuorempi. »Sillä ilo ei tapa, vaan virkistää ja vahvistaa, ja sitäpaitsi saan tällä keinoin paremmin selville, mitä Dolores puuhaa.»
»Vaiti, Lorenzo! Dolores on joka suhteessa mallikelpoinen tyttö, ja sinun epäluuloisuutesi on sellaista, ettet häntä ansaitse vaimoksesi.»
»Totta kai tiedät, mitä tarkoitetaan sananlaskulla: 'Epäile naista äläkä hyväänkään luota!' Dolores on vastoin minun tahtoani lähtenyt äitini luota ja ruvennut rouva Braulian palvelukseen. Minkätähden? Sitä en ole koskaan saanut selville. Mutta poissa hän vain on. Mitä varten hän lähti vieraiden ihmisten luo, vaikka olisi voinut pysyä äitimme luona? Kun otan lukuun kaikki asianhaarat, tulen siihen päätökseen, että jotakin on vinossa.»
»Sinä olet samanlainen kuin profeetta Jeremias, joka julisti tuhoa, ennenkuin mitään oli tapahtunut. Eipä hän todellakaan saa ruusuilla tanssia, jos kerran joutuu sinun vaimoksesi. Nyt jo alan pelätä, että Dolores parka tulee olemaan hyvin onneton sinun kanssasi. Hän on tosin mennyt vieraille ihmisille palvelukseen — mutta kenen luo, veikkoseni? Hänen emäntänsä on rouva Braulia, leski, jolla on vain yksi tytär ja joka on kunniallisempi ja ankarampi kuin pyhä Monika.»
»Siitä leskirouvasta ei minulla ole mitään pahaa sanottavana, mutta äitini ei saa tietää kaikkea, mitä siinä talossa hommataan.»
»No, kuulehan nyt», sanoi Esteban, »jollet osaa mitään hyvää puhua, niin ole mieluummin vaiti. Sillä nyt sinä viittailet jo semmoisiin asioihin, jotka ovat kerrassaan mahdottomia. Rangaistukseksi rumista ajatuksistasi ansaitsisit todellakin, että Dolores olisi ollut sinulle uskoton.»
»Esteban, siihen suuntaan et saa leikilläkään puhua, kuuletko?
Sellaiset sutkaukset ennustavat onnettomuutta.»
Heidän ehtiessään kylään oli jo tullut pimeä.
»Mennään sitä tietä, joka kulkee leskirouvan talon ohitse», ehdotti
Lorenzo.
»Sinne voimme mennä myöhemminkin — ensin täytyy rientää tervehtimään vanhempia», vastasi Esteban. »Vai onko joku muu tärkeämpi kuin oma isä ja äiti?»
»Mutta eihän siitä tule kuin aivan pieni kiertotie», väitti Lorenzo ja kääntyi vasemmalle päin.
Esteban oli kahden vaiheella; mutta jottei tarvitsisi yksin astua kotitaloon, seurasi hän veljeään jonkun matkan päässä.
Lorenzo oli tällä välin jo lähestynyt rouva Braulian taloa. Äärimmäisen akkunan kohdalla hän näki jonkun miehen seisovan kuin odottamassa.
Nyt oli jo tullut yö, ja kun mies seisoi selkä häneen päin, ei Lorenzo voinut muuta erottaa, kuin että hän oli nuori ja solakka.
Tämä näky oli vähällä pullistaa silmät hänen päästään; hänestä tuntui kuin synkkä pilvi laskeutuisi hänen kasvoilleen. Koko ruumis värisi ja tutisi kuin maankamara, ennenkuin se aukeaa syöksemään laavaa sisästään.
Lorenzo hiipi likemmäksi, eikä hänen askeltansa kahina näkynyt mitenkään häiritsevän akkunaristikon edessä odottelevaa miestä.
»Esteban tiesi siis jotakin!» mutisi Lorenzo hammasta purren.
»Hyvä on», lausui nuori mies akkunan juurella sellaisella äänellä, joka ei lainkaan tuntunut pelkäävän, että joku sattuisi kuulemaan, »sinä siis lupaat aina minua rakastaa?»
»Niin kauan kuin elän!» kuiskasi vastaukseksi suloinen, hilpeä tytönääni.
»Ja vaimokseni tahdot myös tulla?»
»Sepä kysymys! Itsestäänhän se seuraa.»
»Vaikka joku panisi vastaan?»
»Vaikka itse kuningas kaikkine armeijoineen pater Nolascon johdolla panisi vastaan!»
»Jesus, auta minua!… Minä kuolen!» huusi onneton nuori mies ja lysähti äkkiä maahan.
»Ja juuri minun käteni kautta!» karjui Lorenzo kammottavalla, vihasta puuskuvalla äänellä. »Katsotaanpa ensin menettekö niinkään naimisiin, kun minä panen vastaan, jolla on siihen oikeus!»
»Lorenzo, ystäväni, sinäkö se olet?» huokasi heikolla äänellä puukotettu, joka nyt tunsi ahdistajansa.
»Laupias jumala! Kuka siinä mainitsee minun nimeni?» huusi Lorenzo kauhistuneena ja vavisten.
»Minä… minä, Thomas… etkö minua enää tunne?»
»Sinäkö… sinä!» sammalsi Lorenzo, ja hänen hampaansa kalisivat.
Ja heittäytyen uhriansa syleilemään hän tunsi Doloresin veljen kauniit nuorekkaat piirteet. Sitten hän nousi jälleen ja huusi mitä kauheimmassa epätoivossa käsiään väännellen:
»Jumala minut kirotkoon!»
»Ei, ei», puhui verta vuotava mies yhä heikkenevällä äänellä. »Suokoon jumala sinulle anteeksi… niinkuin minäkin annan anteeksi tekosi!»
Ja sen sanottuaan mies parka meni tainnoksiin.
»Pakene, veljeni, pakene!» sanoi Esteban, joka tällä kauhunkin hetkellä oli malttanut mielensä, sillä hän huomasi, että Rosan kova hätähuuto oli jo saanut ihmisiä rientämään tänne päin.
»Pian pois!» kehoitti veli. »Minä jään tänne onnettoman luokse. Ehkä hyvä Jumala suo hänen jäädä henkiin. Mene, pakene, pelasta itsesi!… Vai tahdotko, että isä ja äiti kuolevat surusta?»
Ja samalla kun Lorenzo yhtä mittaa epätoivoissaan löi nyrkillä otsaansa, laahasi Esteban hänet syrjään eräälle sivutielle…
Lorenzo hävisi yön pimeyteen…
Tällä välin oli rikospaikalle saapunut useita henkilöitä. Esteban arveli, että jos hän yksinään ilmestyisi kotiin, herättäisi se varmaankin epäluuloja veljeä vastaan. Siksi hän päätti mennä jälleen tapaamaan Lorenzoa rohkaistakseen tätä ja antaakseen neuvoja.
Hän pujahti siis pois paikalle rientäneiden ihmisten ryhmästä. Mutta tällöin kiintyi huomio häneen ja häntä katseltiin, vaikkei tosin kukaan häntä varmasti tuntenut.
Turhaan Esteban harhaili pitkin ympäristöä — Lorenzosta ei enää ollut jälkeäkään. Sitten hän meni San Lucariin, missä jatkoi tiedustelujaan seuraavana päivänä, panematta kiihkoissaan merkille, että hänen liikkeitään pidettiin silmällä. Illalla, juuri kun hän astui ulos eräästä ravintolasta, jonne oli mennyt urkkimaan, puhuttiinko siellä hänen veljestään tai puukotetusta miehestä, hänet vangittiin.
XI.
Doloresin tapana oli sunnuntai-iltoina aina käydä Lopezien perheessä, ja Thomaan palattua hän ikävöitsi entistä hartaammin näitä lomahetkiä, jotka nyt sai viettää veljensä kanssa heidän vanhassa asunnossaan. Thomas oli heti kotiseudulle palattuaan käynyt tervehtimässä Lopezeja, jotka pitivät häntä kuin omana lapsenaan eivätkä olisi sallineet hänen asua vieraiden luona.
Sisarukset olivat, kuten tavallisesti, viettäneet iltansa yhdessä. Dolores oli puhellut heidän äitiparastaan, ja Thomas oli koettanut huvittaa häntä kertomalla vilkkaasti matkoistaan, onnellisista ja toisinaan kiusallisista sattumista.
»Tuo kaikki on perin hauskaa ja kaunista», virkkoi pater Nolasco. »Mutta eikö sentään olisi parempi, että olisit jo ajoissa karttanut kaikkia noita vaaroja? Eikö sinun olisi ollut paljoa helpompi ja mukavampi elää, jos olisit joutunut paimentamaan rikkaan serkkuni Gil Pinnonesin sikoja?»
»Pater Nolasco», vastasi Thomas, »näettekö noita pilviä tuolla?»
Pater Nolasco katsahti taivasta kohti ja sanoi:
»Näen kyllä. Entä sitten?»
»Hyvä, käskekää siis niitä pysymään hiljaa paikallaan — silloin saatte nähdä, tottelevatko ne.»
»Mokoma vertaus! Ne ovat niin hyvän johdon alaisia, etteivät pysähdy.»
»Sepä se, pater. Samoin on minun laitani.»
»Onko koskaan nähty tuollaista tuulihattua! Sinuun vaikuttaa meri kuin tulenliekki hyttyseen: et sinä ennen rauhaa saa kuin meri on ahmaissut sinut suureen kitaansa…»
»Hyvää yötä, Dolores», virkkoi Thomas, kun ilta oli kulunut pitemmälle.
»Joko sinä menet?» kysyi Dolores surullisena.
»Minulla on vielä vähän asioita», vastasi veli kuin tärkeissä mietteissä.
»Hänen on ihan mahdoton pysyä edes viittä minuuttia paikallaan», mutisi pater Nolasco.
»Thomas, rakas Thomas», sanoi Dolores, joka tiesi, minne hän pyrki, »etkö siis ollenkaan välitä neuvoistani?»
»No no», vastasi Thomas hilpeästi, »aiotko sinäkin yhtyä pater Nolascon valitusvirteen? Kuuleppa, minäkin voin kerran antaa sinulle hyvän neuvon.»
Ja Thomas alkoi laulaa:
»Vanhat saakoot murheissaan synkkää naamaa näyttää; nuoren mielen ainiaan lemmen riemu täyttää.»
»Jos olisin kuningatar ja minulla olisi prinsessatytär, ei hänkään olisi liian hyvä veljelleni», virkkoi Dolores seuraten katseillaan hänen menoaan.
»Onpa hänestä todellakin tullut kelpo nuori mies!» vahvisti täti
Melchiora. »Minä en osaa oikein kyllikseni häntä katsella.»
»Hänessä on säilynyt vanha luonteensa», lisäsi Catalina, »sama iloinen mieliala, sama herttainen esiintyminen».
»Se on totta», myönsi pater Nolasco. »Hänessä ei olisi mitään muistuttamisen syytä, ellei hän olisi niin itsepäinen…»
Juuri silloin, kun Dolores oli lähdössä takaisin emäntänsä luo, levisi koko kylässä säikähdyttävä huuto: »Erästä miestä on puukotettu!»
Kun tämä kaamea viesti kajahtelee pienellä paikkakunnalla, on sen vaikutus kerrassaan huumaava. Leikit, laulut, pilapuheet taukoavat heti, ja sijalle tulee synkkä äänettömyys, jonka keskeyttävät vain tuskan ja kauhun parkaisut. Kaikista taloista tulee esille kalpeita ja pelästyneitä naisia kiirehtiäkseen tapahtumapaikalle, mutisten matkalla hätäisiä sanoja: »Minunko mieheni?… Minunko poikani? … Onkohan se minun veljeni?» Jos on syttynyt tappelu, näkee heidän todellisten sankarittarien tavoin syöksevän uljaasti tappelupukarien sekaan — ei kunnianhimosta, vaan rakkaudesta, pelkäämättä miesten sokeata raivoa tai tuimia nyrkkejä.
»Se on Thomas, Tomasa rukan poika», selittävät muutamat ohikulkevat naiset.
»Mitä he sanovat?» kysyi Dolores kuullessaan veljensä ja äitinsä nimen.
»Mitä he hokevat?»
Ja samassa hän vaipui tuolille kynnyksen viereen.
Catalina riensi hätääntyneenä naisten jälkeen, jotka juuri olivat menneet siitä ohitse.
»Minä en oikein käsittänyt», vastasi Doloresin kysymyksiin Melchiora, joka myös oli kuullut nuo molemmat nimet.
Pater Nolasco ei ollut kuullut mitään, ja eno Mateo sattui olemaan takapihalla.
Sitten läheni ääneti joukko vakavannäköisiä miehiä, jotka kantoivat puukotettua paareilla. Hän oli tajutonna — lepäsi siinä niin valkeana kuin oksastaan irtautunut jasmiininkukka. Hän näytti nukkuvan, rauhallisesti ja tuskitta.
»Minun veljeni!» parkaisi Dolores puoleksi tukehtuneella äänellä ja painoi käsiään suonenvetoisesti rintaansa vasten.
»Thomas! Laupias Luoja!» huusi eno Mateo syvän murheen vallassa. »Kuka kunnoton on murhannut tämän viattoman nuorukaisen?»
»Sitä ei kukaan tiedä», vastasivat miehet, jotka olivat hänet tuoneet.
»Thomas! Poikaseni, etkö kuule minua?» puhui pater Nolasco tarttuen vahankalpean nuorukaispoloisen käsiin. »Onko hän jo kuollut?» lisäsi hän ja kosketti haavoitetun otsaa. »Ei, ei vielä! Rientäkää, noutakaa lääkäri kiireimmiten!»
»Hän on jo tulossa», vastattiin hänelle.
Thomas pantiin siihen vuoteeseen, jossa Lorenzo oli ennen maannut.
Lääkäri tuli, tutki haavaa, sitoi sen ja sanoi pois lähtiessään pater
Nolascolle:
»Kun hän jälleen tulee tajuihinsa, antakaa hänen nauttia herranehtoollista — hän ei elä huomisaamuun asti.»
Pater Nolasco istuutui vuoteen ääreen. Hetken kuluttua Thomas aukaisi silmänsä ja kysyi heikolla äänellä:
»Missä minä olen?»
»Minun luonani, meillä», vastasi hyvä vanha rouva, »Lorenzon vuoteessa».
»Nostakaa minut pois, pois tästä vuoteesta», pyysi nuorukaisparka kuumeisen tuskallisesti.
»Miksi niin, poikaseni?»
»Siksi, että jos… jos kuolen… Lorenzo ei enää koskaan saisi siinä rauhaa.»
»Mutta sinähän paranet tässä vuoteessa», vastasi täti Melchiora.
»Ei, ei», väitti Thomas, »minä kuolen, sen tunnen varmasti». Ja kääntäen katseensa pater Nolascoon hän lisäsi lempeästi hymyillen: »Tässä nyt näette, pater, ei minua sittenkään kuolema yllättänyt merellä.»
»Parempi sinun on täällä siirtyä ijäisyyteen omaistesi ympäröimänä, kun minä vielä ehdin tarjota sinulle pyhät sakramentit», sanoi pater.
Silloin saapui tutkintotuomari kuulustelemaan puukotettua, ennenkuin olisi liian myöhäistä. Thomas vastaili hänen kysymyksiinsä selittäen, että häntä oli ihan erehdyksestä isketty, mikäli saattoi päättää sen tuntemattoman miehen sanoista, joka oli hänen kimppuunsa käynyt. Mutta kuka tahansa tuo puukottaja oli, vakuutti hän antavansa hänelle anteeksi.
Läsnäolijat poistuivat nyt jättääkseen hänet kahden kesken pater Nolascon kanssa, jotta tämä saisi häntä ripittää. Kun se oli päättynyt ja pater tiedusti häneltä, oliko hänellä vielä jotakin omallatunnollaan, vastasi Thomas:
»On kyllä, pater… äsken päästin suustani pikku valheen.»
»Kuinka niin, poikaseni? Valheen… juuri äsken?»
»Niin… minä sanoin tuomarille, etten tuntenut murhaajaa.»
»Ja kuitenkin tunsit?»
»Rippisalaisuuden turvissa voin sen teille sanoa, pater… niin, minä tunsin hänet…»
»Kuka se on?»
»Sitä en sanokaan teille, pater… sillä se ei rasita omaatuntoani, vaikka salaankin hänen nimensä.»
Tällä hetkellä tulvahti onnettoman nuorukaisen suusta paksu verivirta. Sen kiihtymyksen aikana, joka nyt valtasi koko väen, onnistui Doloresin välttää naisten valppautta, jotka kokivat pidättää häntä loitolla kuolevan veljensä luota. Mielettömin katsein ja kalpeana kuin marmoripatsas hän syöksi huoneeseen.
»Dolores parka!» lausui kuoleva heikolla, tuskin enää kuuluvalla äänellä, samalla kun pari kyyneltä vierähti hänen jo kuolonvarjojen samentamista, mutta yhä lempeistä ja elämän puolesta kamppailevista silmistään.
»Hän tarvitsee lepoa», sanoi pater Nolasco; »mene, tyttäreni, mene täältä pois!»
Ja näin puhuen hän jätti Doloresin, joka tuskasta ja epätoivosta oli käynyt aivan voimattomaksi, jäljestä tulleiden naisten huoataan.
»Mene, lapsukaiseni, älä vaikeuta hänelle katkeraa kuolemanhetkeä!» Ja kääntyen taas kuolevan puoleen pater jatkoi: »Älä muuta nyt ajattele kuin Jumalaa, joka on oikea isäsi ja kutsuu sinua luokseen ijäisyyteen!»
»Minä ajattelen… enää vain… Jumalaa!» kuiskasi Thomas, kyyneleiset silmät kääntyneinä korkeutta kohti.
»Ja nyt, poikaseni, kun olet täysin valmistunut, korota sydämesi Kaikkilaupiaan puoleen… mene hänen luokseen ja kuole rauhassa… hänen huomaansa jätän sielusi kuin olisit oma lapseni.»
Thomas puristi vienosti hyvän paterin kättä, hymyili vielä ja sulki silmänsä… niitä enää avaamatta.
Silloin kuultiin — ensin hiljaa, sitten kovempaa ja lopulta rajujen nyyhkytysten ohella — suusta suuhun kulkeva kolkko sana: »kuollut!»
»Tämä on niin kauheata, että sydän pakahtuu!» vaikeroitsivat naiset, »Niin kunnoton teko — murhata tuo viaton olento, joka ei ajatuksissakaan ollut kellekään tehnyt pahaa!»
»Ja sittenkin hän antoi anteeksi!» sanoivat toiset itkien. »Hän oli suorastaan enkeli; hän kuoli niinkuin elikin, ilman koston ajatusta… se oli Abelin kuolema!»
Dolores oli kuin kiveksi jäykistynyt. Hänen silmänsä eivät itkeneet; huulilta ei tullut valitusta, ei voihkausta, vain joskus ilmaisi hermostunut vavahdus, että hän vielä oli elossa. Hyvät naiset olivat panneet hänen sydämensä ympärille kääreen ja pirskoittivat hänen kasvoilleen vettä, mutta mikään ei voinut vapauttaa häntä jähmettymisestään.
Mutta sitten hän äkkiä nousi, astui kaapille, joka oli hänen omansa ja jonka täti Melchiora oli jättänyt huoneeseensa, otti sieltä kaikki rahat, jotka oli niin työläästi ansainnut ja huolellisesti säästänyt ostaakseen niillä kapioitaan, ja sanoi tuskin kuuluvalla äänellä, samalla kun ojensi pikku säästösummansa vanhalle rouvalle:
»Ruumisarkkua varten, täti Melchiora, ja sielumessuun!»
Ja sitten hän vaipui kuolinvuoteen ääreen sydäntäsärkevästi itkien.
XII.
Esteban oli viety Sevillaan, jossa hänet jätettiin sotaoikeuden tuomittavaksi.
Alustavassa kuulustelussa hän oli tyynesti ja lujasti vakuuttanut olevansa viaton siihen rikokseen, josta häntä syytettiin. Hän ei kieltänyt olleensa tapahtumapaikalla eikä se olisikaan käynyt päinsä, koska hänet heti oli tuntenut rouva Braulian puutarhuri, joka oli ensimäisenä rientänyt saapuville; mutta hän väitti kivenkovaan, ettei hän ollut puukottanut Thomasta.
Tätä vastaan huomautettiin, että kun hän oli juuri silloin ollut paikalla, kun rikos tapahtui, hänen oli täytynyt nähdä murhaaja, mutta kun hän ei myöntänyt ketään vierasta nähneensä, pidettiin tätä seikkaa uutena todisteena hänen syyllisyydestään.
Hänen poistumisensa tai pakonsa Rotasta heti murhan jälkeen — vaikka hän oli tunnustanut olleensa juuri Rotaan menossa; se kiihtymys ja hätäily, joka hänessä oli seuraavana päivänä ilmennyt, kun hän San Lucarin majataloissa oli tiedustellut, mitä rikoksesta puhuttiin ja oliko haavan saanut mies kuollut; levottomuus ja epävarmuus hänen vastauksissaan — kaikki tämä todisti niin arveluttavasti häntä vastaan ja rikos oli niin hirveä, että oikeus tuomitsi hänet yksimielisesti kuolemaan.
Esteban otti tuomion vastaan levollisesti. Väkivaltaisen kuoleman täytyykin tuntua vähemmän kammottavalta — esiintyessään uhrauksena toisen puolesta kuin oman rikoksen rangaistuksena.
Juuri silloin, kun tuomittu piti vietämän ulos oikeussalista, astui läsnäolevan yleisön joukosta esille nuori mies ja lähestyi tuomareita varmoin askelin. Hänen tarmokkaita kasvojaan peittävä kuolonkalpeus ei näkynyt johtuvan hetkellisestä kiihtymyksestä, vaan tuntui olevan näiden kasvojen luonnollinen väri, sillä kaikki elämä oli niissä kuin jähmettynyt, ellei otettu lukuun synkästi hehkuvien silmien kaameata tulta.
»Tuo mies on viaton!» sanoi hän kääntyen tuomioistuimen puoleen, varmalla ja kuivalla äänellä.
»Mistä sen tiedätte ja kuinka voitte sen todistaa?» »Minä toimitan oikean syyllisen teidän eteenne.» »Milloin?»
»Nyt heti.»
»No tuokaa hänet tänne.»
»Hän seisoo jo edessänne.»
»Kuka hän siis on?»
»Minä.»
»Tekö?»
»Minä itse; minä tunnustan rikokseni.»
Tätä tunnustusta seurasi hetkeksi sanaton, jäykistynyt kummastus.
»Veljeni!» huudahti vihdoin Esteban, »mitä sinä nyt olet tehnyt?»
»Luulitko siis», vastasi toinen nuhtelevalla äänellä, »että minä olisin sallinut sinun kuolla? Oletko todellakin pitänyt minua sellaisena, että voisin menetellä niin kehnosti? Tiedän kyllä, etten ole koskaan ollut hyvä; aina minussa riehui paha henki, pyrkien viemään minut perikatoon. Mutta viheliäinen pelkuri, joka antaa syyttömän sovittaa, mitä itse on rikkonut, sellainen en ainakaan vielä ole. Koetin vapauttaa sinua vankilasta — mutta ei onnistunut, ja kuinka tällaisella Jumalan hylkäämällä olisikaan onnea missään hyvässä hankkeessa! Saakoon laki siis tarttua syylliseen, ja minussa toteutukoon sananlasku: 'Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu'. Jää hyvästi, koeta lohduttaa vanhempiamme ja — antakoot kaikki minulle anteeksi!»
Tämän odottamattoman käänteen vuoksi lykkäytyi oikeudenkäynti. Lorenzo vietiin vankeuteen, ja Esteban pääsi vapaaksi. Mutta jälkimäinen oli kuin halvauksen kohtaama; seisoi sanatonna, liikkumatta, ilman omaa tahtoa. Silloin tarttui hänen käsivarteensa luja koura, joka laahasi hänet pois tästä kovakohtaloisesta paikasta. Vastarintaa tekemättä hän salli taluttaa itseänsä erääseen taloon, jonka ovi suljettiin heti, kun hän oli kynnyksen poikki astunut.
»Rohkeutta vain!» sanottiin hänelle ja tarjottiin viiniä.
»Rohkeutta! Sen sanoo sinulle vanha viiksiniekka!»
Esteban kohotti silmänsä ja katseli ensi kertaa sitä henkilöä, joka oli tuonut hänet tänne.
»Tekö se olette?» huusi hän. »Ja te uskalsitte — »
»Hädässä ystävä tunnetaan», vastasi hänen saattajansa, joka ei ollut kukaan muu kuin entinen naapuri, carabinero.
»Ja sinä aioit jäädä mestattavaksi!» huudahti Pepa, joka oli rientänyt paikalle ja itkien sulkenut Estebanin syliinsä.
»Pitikö minun siis antaa ilmi oma veljeni?» kysyi Esteban.
»Nyt sinun pitää heti astua höyrylaivaan», sanoi carabinero, »ja matkustaa San Lucariin, jotta pääset kotiisi niin pian kuin suinkin. Sillä mitä silmä ei näe, se ei voi sydäntä repiä rikki.»
»Anteeksi», vastasi Esteban, jonka entinen tarmokkuus palasi, »minä menen takaisin veljeni luo».
Pepa ja hänen miehensä koettivat parhaansa mukaan saada Estebanin luopumaan aikeestaan, mutta turhaan.
Carabinero saattoi häntä vankilaan; mutta heidän päästyään sinne, tuli heitä vastaan se lakimies, joka oli Estebania puolustanut oikeudessa, ikäänkuin olisi odotettu heidän käyntiänsä täällä.
»Syytetty», sanoi asianajaja, »lähettää minut teitä tapaamaan, sillä hän ei halua teitä nähdä. Syynä ei ole rohkeuden puute, sillä hän on levollinen ja alistuu kohtaloonsa, ei myöskään rakkauden puute, vaan huolenpito teistä, koska ette voisi häntä nähdä joutumatta suuren tuskan valtaan, joka olisi sitä tuimempi, kun se ei vannaankaan olisi niin ohimenevää ja lyhytaikaista kuin hänen. Hän sanoi minulle, että jos pian kuolemansa kohtaavan tahtoa on pidettävä pyhänä, teidän pitäisi totella häntä ja suoda hänelle lohdutusta rientämällä suoraa päätä vanhempienne luo heidän suruaan lievittämään. Vasta sitten, kun olette kotona heidän luonaan, saatte avata tämän kirjeen, jonka olen hänen sanelunsa mukaan kirjoittanut. Se sisältää hänen viimeisen ilmoituksensa tälle maailmalle; hänen kaikki ajatuksensa ovat nyt suunnatut ijäisyyteen, joka kuolemanhetkellä esiintyy niin mahtavassa, pelottavassa muodossa. Muuten, älkää vielä heittäytykö epätoivoon; mitä tahansa hänen hyväkseen sopii tehdä, se myös toimitetaan.»
Kuullessaan näin puhuttavan, jäykistyi onneton Esteban jälleen synkkyyteensä. Kelpo carabinero, joka yhä vielä oli niukka sanoiltaan, mutta intoa tuhlaava, sai taas viedä hänet pois.
»Rohkeutta vain!» toisti vanha partaniekka. »Täytyy katsoa onnettomuutta suoraan silmiin. Matkusta kotiin. Mitä sinä täältä enää haet?»
Ja näin puhellen hän vei nuoren miehen mukanaan joelle, missä höyrylaiva, odotti ennen lähtöään San Lucariin. Esteban toimitettiin laivaan, ja carabinero maksoi hänen matkalippunsa, jätti hänet tutun merimiehen huostaan ja palasi maihin vasta sitten, kun laiva lähti liikkeelle.
Mikä kynä voisi kuvata niitä epätoivon kohtauksia, jotka toinen toistaan seurasivat Lopezien ennen niin onnellisessa kodissa, kun siellä saatiin perätysten kuulla kamalat viestit, jotka Esteban kertoi niin suorasukaisesti kuin maalaisten tapoihin kuuluu! Jokainen koe niiden esittämiseksi jäisi kauas takapajulle todellisuudesta, samoin kuin sivellin, jonka on määrä maalata vettä ja tulta, voimatta niille antaa lämpöä tai liikettä, ei läheskään pääse luonnon tasalle.
Keskellä tätä äärimmäistä surkeutta luki pater Nolasco Lorenzon kirjeen julki. Se sisälsi seuraavaa:
»Turhaan ei tarvitse anteeksi anoa taivaalliselta isältä eikä maalliseltakaan. Ja niinkuin olen Jumalalta rukoillut anteeksi, samoin pyydän teiltäkin, rakkaat vanhemmat, joiden rakkauden olen niin huonosti palkinnut! Älkää heittäytykö epätoivoon minun kohtaloni vuoksi; minähän saan kärsiä vain sen, mitä olen ansainnut, ja minä alistun, Jumalaan luottaen, siihen rangaistukseen, joka osalleni tulee rikoksen sovitukseksi. —
»Veljeni, sinulle palkitkoon Jumala sen suuren rakkauden, jota olet minua kohtaan osoittanut! Jos jäisin eloon, en koskaan kykenisi uljasta tekoasi korvaamaan…
»Mutta jotta voisin kuolla rauhassa, täytyy minun pyytää sinua tekemään puolestani vielä enemmän. Auta ja turvaa sitä onnetonta tyttöä, joka minun täytyy niin avuttomaksi jättää tehtyäni hänet niin kärsiväksi!… Nai hänet ja toimita hänelle suloinen ja hauska elämä sen sijaan, minkä olen niin katkeroittanut! Antakaa minulle kumpikin tämä lupaus, kun kirjeeni on teille luettu. Kun lupaus annetaan sille, joka on pian kuoleva, niin se myös pidetään, ja se ajatus, että pysytte lupauksellenne uskollisina, on ainoa lohdutus, jonka saan mukaani hautaan. —
»Antakaa minulle anteeksi ja rukoilkaa minun puolestani Jumalaa, joka on meidän kaikkien lohduttaja!»
Kun kirje oli kaikkien itkiessä luettu loppuun, astui Esteban sen vuoteen ääreen, jossa Dolores parka makasi kuoleman kuvan kaltaisena.
»Dolores», sanoi hän, »veljeni viimeinen tahto on pyhä; sinä et voi mennä kenenkään muun miehen vaimoksi kuin minun enkä minä saa tuoda kotiini ketään muuta vaimoa kuin sinut. Hän kuolee siinä varmassa uskossa, että me noudatamme hänen viimeistä tahtoaan, emmekä me saa häntä pettää.»
Dolores ei vastannut, vaan nyyhki edelleen.
»Ellet suostu hänen pyyntöönsä», jatkoi Esteban hartaammin, »todistaa se, ettet häntä rakasta etkä kunnioita minua tai omaisiani. Lupaa siis, Dolores.»
»Minä lupaan», vastasi Dolores huoaten, »tehdä kaikki, mitä hän vaatii ja sinä haluat».