"En minä enää itke", sanoi Florence. "Itkin vain ilosta." — Ilosta! — ajatteli Walter, — ja minä olen sen aiheena! "Tulkaa nyt, neiti Dombey. Nyt on taas toinen kenkä irti. Ottakaa minun kenkäni, neiti Dombey."
"Ei, ei, ei", sanoi Florence, estäen häntä riipaisemasta kenkää jalastaan, "nämä sopivat paremmin. Ne kelpaavat kyllä."
"Minun kenkäni ovatkin liian isot", myönsi Walter katsahtaen jalkaansa. "Mitä oikein ajattelinkaan! Te ette mitenkään voisi kävellä minun kengissäni! Tulkaa nyt, neiti Dombey. Tahtoisinpa nähdä sen lurjuksen, joka uskaltaisi ahdistaa teitä!"
Sitten Walter hirveän tuiman näköisenä talutti Florencen pois ja näytti kovin onnelliselta. He kävelivät käsitysten pitkin katuja välittämättä vähääkään siitä hämmästyksestä, jota herättivät tai saattoivat herättää.
Alkoi olla pimeä ja sumuista ja myöskin sataa, mutta he eivät välittäneet siitä, sillä molemmat olivat kiintyneet Florencen äskeisiin seikkailuihin, joita tyttö kertoi hänen ikäiselleen ominaisen luottavaisesti, Walterin kuunnellessa kuin he olisivat vaeltaneet kaukana Thames-kadun liejusta ja loasta kahden kesken jonkin asumattoman troopillisen saaren leveiden lehtien ja korkeiden puiden varjossa — niinkuin Walter tosiaankin kuvitteli.
"Onko meidän vielä käveltävä kauan?" kysyi Florence vihdoin luoden silmänsä toverinsa kasvoihin.
"Odottakaapas hetkinen", sanoi Walter pysähtyen, "missä me nyt olemmekaan? Jaha, nyt tiedän. Mutta liike on nyt suljettu, neiti Dombey. Siellä ei ole ketään. Herra Dombey on mennyt kotiin jo kauan sitten. Meidän on kai myöskin mentävä kotiin. Tai malttakaapas! Mitähän, jos veisin teidät enoni kotiin, jossa asun — se on ihan lähellä täällä — ja ajaisin sitten teidän kotiinne kertomaan, että olette turvassa, ja toisin teille sieltä vähän vaatteita. Eiköhän se olisi parasta?"
"Kyllä kai", vastasi Florence. "Vai kuinka? Mitä te arvelette?"
Kun he seisoivat neuvotellen asiasta, meni ohi eräs mies, joka katsahti pikaisesti Walteriin kuin tuntien hänet, mutta sitten hyläten ensi olettamuksensa jatkoi matkaansa pysähtymättä.
"Tosiaankin, siinä kai on Carker", virkkoi Walter. "Meidän liikkeemme
Carker. Ei konttoripäällikkömme Carker, neiti Dombey, vaan toinen
Carker, nuorempi. Halloo, herra Carker!"
"Onko siinä Walter Gay?" kysyi toinen pysähtyen ja tullen takaisin. "En osannut sitä uskoa niin kummallisessa seurassa."
Kun hän seisoi lampun likellä kuunnellen hämmästyneenä Walterin pikaista selitystä, oli hän kahden käsi kädessä seisovan nuoren olennon merkillinen vastakohta. Hän ei ollut vanha, mutta kuitenkin valkotukkainen; hänen vartalonsa oli kumarassa tai näytti ikäänkuin taipuneen jonkin suuren surun painosta, ja hänen kuluneissa, surumielisissä kasvoissaan oli syviä ryppyjä. Hänen katseensa, hänen piirteittensä ilme, vieläpä hänen äänensäkin tuntuivat hillityiltä ja tukahdutetuilta kuin hänen henkensä olisi sammunut. Hän oli puettu siististi, vaikka hyvin yksinkertaisesti, mustiin, mutta hänen vaatteensa, vaikka ne olikin tehty vartalon mukaan, näyttivät kutistuvan kokoon hänen yllään ja tuntevan kuin nöyryytystä verhotessaan häntä ja yhtyvän siihen surumieliseen pyyntöön, joka ilmeni miehen koko olennossa kiireestä kantapäähän asti, nimittäin jäädä huomioon ottamatta ja yksin nöyryydessään.
Eikä kuitenkaan hänen mielenkiintonsa nuoruutta ja toivorikkautta kohtaan ollut sammunut hänen henkensä muiden kipinöiden keralla, sillä hän katseli pojan innokkaita kasvoja harvinaisen myötätuntoisesti, mutta hänen koko olennossaan ilmeni selittämätöntä huolta ja sääliä, mikä pakostakin tuli näkyviin hänen katseestaan, vaikka hän koetti sitä hillitä. Kun Walter lopuksi kysyi häneltä samaa kuin äsken Florencelta, katseli hän nuorukaista yhä saman näköisenä kuin olisi lukenut hänen kasvoistaan hänen kohtalonsa, joka oli surullisena vastakohtana niiden nykyiselle iloisuudelle.
"Mitä te neuvotte, herra Carker?" kysyi Walter hymyillen. "Tehän aina annatte minulle hyvän neuvon silloin, kun puhutte minulle. Tosin sitä ei tapahdu usein."
"Luulen, että teidän suunnitelmanne on paras", vastasi Carker katsahtaen Florencesta Walteriin ja taas Florenceen.
"Herra Carker", virkkoi Walter, jonka kasvot kirkastuivat jalomielisestä ajatuksesta. "Kuulkaahan, tämäpä on jotakin teille. Menkää herra Dombeyn luo viemään tämä hyvä sanoma. Se voisi hyödyttää teitä. Minä jään kotiin. Teidän pitää mennä."
"Minunko!" vastasi toinen.
"Niin. Miksi ei, herra Carker?" sanoi poika.
Carker vain pudisti hänen kättään vastaukseksi ja näytti melkein häpeävän ja pelkäävän. Sitten hän sanoi hyvää yötä ja neuvoen Walteria kiiruhtamaan lähti pois.
"Tulkaa, neiti Dombey", virkkoi Walter katsahtaen hänen jälkeensä samalla kun he lähtivät jatkamaan matkaansa, "nyt menemme enoni luo niin nopeasti kuin pääsemme. Oletteko koskaan kuullut herra Dombeyn puhuvan nuoremmasta herra Carkerista, neiti Florence?"
"En", vastasi lapsi lempeästi, "en kuule usein isän puhuvan", — Niin, tosiaankin, sitä suurempi häpeä hänelle, — ajatteli Walter. Vaiettuaan hetkisen, jonka kestäessä Walter oli katsellut rinnallaan tepastelevan kärsivällisen pikku olennon ystävällisiin kasvoihin, hän muutti tavallisessa poikamaisessa innossaan ja levottomuudessaan puheenaihetta, ja kun taas toinen onnettomista kengistä lipsahti sopivaan aikaan irti Florencen jalasta, ehdotti hän kantavansa Florencen enon luo. Vaikka Florence olikin väsynyt, torjui hän nauraen tämän ehdotuksen ja sanoi, että Walter voisi pudottaa hänet, ja koska he jo olivat lähellä puista merikadettia ja Walter yhä kertoi erilaisia tapauksia haaksirikoista ja muista liikuttavista onnettomuuksista, joissa nuoremmat pojat kuin hän olivat voitollisesti pelastaneet Florencea vanhempia tyttöjä, saapuivat he vilkkaasti keskustellen Gillsin myymälän eteen.
"Hohoi, Sol-eno!" huusi Walter syöksyen myymälään ja puhuen hengästyneenä hajanaisesti siitä hetkestä alkaen koko illan. "Ihmeellinen seikkailu! Herra Dombeyn tytär on eksynyt kadulla, ja häneltä on vanha noita-akka ryöstänyt vaatteet — ja minä olen löytänyt hänet — ja tuonut lepäämään meille — katsoppas!"
"Laupias taivas!" virkkoi ukko Sol horjahtaen mielikompassilaatikkoaan vasten. "Se on mahdotonta! Enpä —"
"Eikä kukaan muu", keskeytti Walter aavistaen, mitä ukko aikoi sanoa. "Eihän kukaan uskoisi sitä. Kas niin, autappas minua nostamaan pikku sohva tulen ääreen, Sol-eno — varo tauluja — anna hänelle jotakin syömistä, eno, ole niin hyvä — heitä nuo kengät kuivumaan. Florence-neiti — pankaa jalkanne uunin ristikolle — kuinka kosteat ne ovatkaan — tämäpä oli seikkailu, eikö ollutkin, eno? Voi taivas, kuinka kuuma minun on!"
Solomon Gillsin oli myöskin kuuma osittain säälistä, osittain äärimmäisestä hämmingistä. Hän taputti Florencen päätä, pakotti hänet syömään ja juomaan, hieroi hänen jalkapohjiaan tulen ääressä kuumentamallaan nenäliinalla, seurasi silmillään ja korvillaan levottomasti liikkuvaa sisarenpoikaansa olematta oikein selvillä mistään muusta kuin että kiihtynyt nuorukainen tyrkki häntä alituisesti juostessaan edestakaisin huoneessa, koettaen suorittaa kahtakymmentä eri asiaa samalla kertaa, saamatta aikaan mitään.
"Maltappa hetkinen, eno", sanoi Walter ottaen käteensä kynttilän, "minä juoksen ullakolle muuttamaan ylleni toisen takin ja sitten lähden. Kuuleppas, eno, eikö tämä ole oikea seikkailu?"
"Kyllä, kyllä", myönsi Solomon, joka silmälasit otsallaan ja suuri ajanmittari taskussaan lakkaamatta liikkui sohvalla lepäävän Florencen ja kaikkialla huoneessa häärivän sisarenpoikansa välillä, "kaikkein ihmeellisintä —"
"Älä nyt, eno hyvä — Florence-neiti — päivällistä, näes, eno."
"Kyllä, kyllä, kyllä", huudahti Solomon ja leikkasi lampaanpaistista kappaleen, joka olisi riittänyt jättiläiselle. "Minä pidän huolta hänestä, Wally. Kyllä minä ymmärrän. Lapsiparka! Nälkään nääntymäisillään tietysti. Laita sinä vain itsesi valmiiksi."
Walter ei tarvinnut pitkää aikaa kiivetäkseen ullakkohuoneeseensa ja tullakseen sieltä alas, mutta sillä välin oli Florence väsymyksensä valtaamana torkahtanut tulen edessä. Tämä muutamia minuutteja kestänyt rauhallinen väliaika teki Solomon Gillsille mahdolliseksi malttaa mieltään sen verran, että sai jotakin toimeen lapsen mukavuudeksi. Hän vähensi huoneen valaistusta ja siirsi Florencen suojaan tulen hehkulta. Tyttö nukkuikin rauhallisesti Walterin palatessa.
"Sepä on oivallista!" kuiskasi hän syleillen Solomonia niin voimakkaasti, että ukon kasvoille levisi ihan uusi ilme. "Nyt minä lähden. Otan vain leivänpalan mukaani, sillä minun on kovin nälkä — ja — älä herätä häntä, Sol-eno."
"En, en", vastasi Solomon. "Sievä lapsi."
"Kerrassaan sievä!" huudahti Walter. "En ole koskaan nähnyt sellaisia kasvoja, Sol-eno. Nyt minä lähden."
"Se on hyvä", virkkoi Solomon hyvin huojentuneena.
"Kuuleppas, Sol-eno", sanoi Walter pistäen päänsä sisään ovesta.
"Siinä sinä taas olet", sanoi Solomon.
"Miltä hän nyt näyttää?"
"Nukkuu ihan rauhallisesti", vastasi Solomon.
"Sepä erinomaista! Nyt minä lähden."
"Toivottavasti", mutisi Solomon itsekseen.
"Kuulehan, Sol-eno", virkkoi Walter, ilmestyen taas ovelle.
"Tuossa hän taas on", sanoi Solomon.
"Me tapasimme kadulla nuoremman Carkerin kummallisempana kuin koskaan ennen. Hän sanoi minulle hyvästi, mutta seurasi meidän jäljessämme tänne asti — se vasta oli ihmeellistä! Kun saavuimme tähän ulko-ovelle, katsahdin taakseni ja näin hänen menevän rauhallisesti pois kuin palvelijatar, joka oli saattanut minut kotiin. Miltä tyttö näyttää, eno?"
"Samanlaiselta kuin ennenkin, Wally."
"Hyvä on. Nyt minä tosiaan lähden!"
Tällä kerralla hän lähtikin. Solomon Gills, jolle päivällinen ei ollenkaan maittanut, istui tulen toisella puolella ja katseli nukkuvaa Florencea rakennellen satumaisia ilmalinnoja ja näyttäen hämärässä kaikkien myymäläesineittensä ympäröimänä jonkinlaiselta tekotukkaan ja ruskeaan valepukuun puetulta taikurilta, joka piti lasta lumotussa unessa.
Sillä välin ajoi Walter Dombeyn taloa kohti sellaista vauhtia, johon vuokra-ajurin hevonen harvoin pystyy. Parin kolmen minuutin kuluttua hän kuitenkin aina pisti päänsä ulos vaunujen ikkunasta kärsimättömäksi moitteeksi ajajalle. Saapuessaan perille hän hyppäsi maahan, ilmoitti hengästyneenä asiansa palvelijalle ja meni hänen jäljessään suoraa päätä kirjastohuoneeseen, missä vallitsi sekava puheensorina. Siellä olivat koolla Dombey, hänen sisarensa, neiti Tox, Richards ja Nipper.
"Suokaa anteeksi, herra Dombey", virkkoi Walter kiiruhtaen hänen luokseen, "minä voin ilokseni ilmoittaa, että kaikki on hyvin. Neiti Dombey on löytynyt!"
Avomielisine kasvoineen, liehuvine hiuksineen, säkenöivine silmineen ja huohottaen ilosta ja kiihtymyksestä poika oli ihmeellinen vastakohta Dombeylle, joka istui häntä vastapäätä nojatuolissaan.
"Minähän sanoin sinulle, Louisa, että hänet varmasti löydetään", virkkoi Dombey kääntäen päätään vähän rouva Chickiin päin, joka itki neiti Toxin kanssa. "Ilmoita palvelijoille, että lisätoimenpiteet ovat tarpeettomat. Tämä poika, joka tuo tiedon asiasta, on nuori Gay liikkeestäni. Kuinka tyttäreni löydettiin? Sen tiedän, millä lailla hän hävisi." Samassa hän katsahti majesteetillisesti Richardsiin. "Mutta kuinka hänet löydettiin? Kuka hänet löysi?"
"Luullakseni juuri minä hänet löysin, herra Dombey", vastasi Walter vaatimattomasti. "Tosin en tiedä, voinko vaatia itselleni ansiota hänen varsinaisesta löytämisestään, mutta minä olin onnellinen välikappale —"
"Mitä tarkoitatte?" keskeytti hänet Dombey, vaistomaisesti paheksuen silminnähtävää ylpeyttä ja mielihyvää, jota poika näytti tuntevan osuutensa vuoksi tässä seikkailussa. "Ette muka ole varsinaisesti löytänyt tytärtäni, mutta olette onnellinen välikappale? Olkaa hyvä ja puhukaa selvästi ja johdonmukaisesti."
Walterin oli mahdotonta puhua johdonmukaisesti, mutta hän kertoi niin selvästi kuin osasi hengästyneenä ja selitti, miksi oli tullut yksin.
"Kuuletko nyt, tyttö?" sanoi Dombey ankarasti mustasilmäiselle. "Ota mukaan tarpeelliset vaatteet ja lähde heti tämän nuorukaisen kanssa noutamaan Florence-neiti kotiin. Gay, huomenna saatte palkintonne."
"Kiitos, herra Dombey", vastasi Walter. "Olette kovin ystävällinen. En ole tosiaankaan ajatellut palkintoa."
"Te olette lapsi", virkkoi Dombey melkein kiivaasti, "eikä sillä ole mitään merkitystä, mitä te ajattelette tai väitätte ajattelevanne. Olette käyttäytynyt hyvin. Älkää pilatko asiaa. Louisa, ole hyvä ja anna nuorukaiselle lasi viiniä."
Dombey seurasi katseellaan Walter Gayta kovin epäsuosiollisesti, kun poika poistui huoneesta rouva Chickin jäljessä. Mahdollisesti hän ei henkensä silmillä seurannut häntä ollenkaan suopeammin hänen ajaessaan takaisin enonsa luo neiti Nipperin kansa.
Siellä he saivat tietää, että Florence, jota uni oli paljon virkistänyt, oli syönyt päivällistä ja tullut hyvin tutuksi Solomon Gillsin kanssa, jota kohtaan hän tunsi täydellistä luottamusta ja ystävyyttä. Mustasilmäinen (joka oli itkenyt niin paljon, että häntä nyt olisi voinut sanoa punasilmäiseksi, ja oli hyvin vaitelias ja alakuloinen) otti tytön syliinsä lausumatta ainoaakaan moitteen sanaa tai vastaväitettä ja oli kovin liikutettu tästä kohtauksesta. Sitten hän muutti Solomonin takahuoneen äkkiä pukuhuoneeksi ja pani hyvin huolellisesti tytön ylle puhtaat vaatteet. Pian sitten Florence esiintyi oikeana Dombeyna, mikäli hänen synnynnäiset puutteensa sallivat.
"Hyvää yötä!" sanoi Florence juosten Solomonin luo. "Olette ollut kovin hyvä minulle."
Ukko oli ihastuksissaan ja suuteli häntä kuin isoisä.
"Hyvää yötä, Walter! Voikaa hyvin!" sanoi Florence.
"Hyvää yötä", vastasi Walter ojentaen molemmat kätensä.
"En koskaan unohda teitä", jatkoi Florence. "En, en koskaan. Hyvästi,
Walter!"
Kiitollisen, viattoman sydämensä pakottamana lapsi kohotti kasvonsa pojan kasvoja kohti. Walter kumartui ja oikaisi sitten itsensä punaisena ja hehkuvana ja katsahti ujosti Sol-enoon.
"Missä Walter on?" "Hyvää yötä, Walter!" "Hyvästi, Walter!" "Ojentakaa vielä kerran kätenne, Walter!" Tähän tapaan huudahteli Florence sen jälkeen kun hän istui nuoren hoitajattarensa kanssa ajurin vaunuissa. Ja kun he vihdoin lähtivät liikkeelle, heilutti oven luona seisova Walter iloisesti kättään vastaukseksi Florencen liehuvalle nenäliinalle. Samoin kuin puinen merikadetti hänen takanaan ei hänkään näyttänyt erottavan mitään muuta kuin yhdet ainoat ajoneuvot kaikkien ohikulkevien joukosta.
Pian he saapuivat taas Dombeyn talolle, ja jälleen kuului kirjastohuoneesta äänten hälinää. Ajurin käskettiin odottaa — "rouva Richardsia", niinkuin muuan Susanna Nipperin palvelustovereista pahaenteisesti kuiskasi tämän mennessä ohi Florencen kanssa.
Kadotetun lapsen saapuminen herätti jonkun verran mielenliikutusta, mutta ei paljon. Dombey, joka ei ollut koskaan löytänyt häntä, suuteli häntä kerran otsalle ja varoitti häntä enää juoksemasta pois tai lähtemästä retkeilemään minnekään epäluotettavien hoitajien kanssa. Rouva Chick lakkasi valittelemasta ihmisluonnon turmelusta, jota ei voinut parantaa edes armelias hioja, ja toivotti Florencen tervetulleeksi tavalla, joka ei ollut juuri niin lämmin kuin jos nyt olisi palannut todellinen Dombey. Neiti Tox sovitti tunteensa esimerkkien mukaan. Richards, syyllinen Richards yksin, kevensi sydäntään katkonaisilla tervetuliaissanoilla ja kumartui eksyneen pikku olennon puoleen kuin todella rakastaisi häntä.
"Voi, Richards!" sanoi rouva Chick huoahtaen. "Tuottaisi paljon suurempaa tyydytystä niille, jotka haluavat ajatella hyvää lähimmäisistään, ja olisi paljon sopivampaa teille, jos olisitte aikanaan osoittanut asiaankuuluvaa tunnetta sitä pienokaista kohtaan, joka nyt liian varhain menettää luonnollisen ravintonsa."
"Riistetään eroon yhteisestä lähteestä", virkkoi neiti Tox kuiskaten valittavasti.
"Jos minä olisin teidän epäkiitollisessa asemassanne", huomautti rouva Chick juhlallisesti, "ja ajattelisin teidän tavallanne, Richards, tuntuisi minusta kuin armeliaiden hiojain puku tuhoasi lapseni ja kasvatus tukehduttaisi hänet".
Tosiasia oli — mutta rouva Chick ei tiennyt sitä — että puku jo oli turmellut lapsen. Ja mitä kasvatukseen tulee, toteutuisi senkin kostotoiminta, sillä se oli yhtämittaista nyyhkytystä ja selkäsaunaa.
"Louisa!" virkkoi Dombey. "Ei ole tarpeellista tuhlata enää sanoja tämän asian vuoksi. Richards on sanottu irti ja saanut palkkansa. Richards, te lähdette tästä talosta senvuoksi, että olette vienyt minun poikani — minun poikani", toisti Dombey painokkaasti, "sellaisiin paikkoihin ja piireihin, joita ei voi ajatella tuntematta väristystä ruumiissaan. Mitä siihen onnettomuuteen tulee, joka sattui neiti Florencelle tänä aamuna, pidän sitä eräässä mielessä onnellisena sattumana, koska ilman sitä en olisi koskaan saanut tietää — vieläpä teidän omilta huuliltanne — mihin olette syypää. Minun mielestäni, Louisa, nuorempi hoitajatar" — neiti Nipper nyyhkytti nyt kuuluvasti — "voi jäädä, koska hän on vielä niin nuori ja Paulin imettäjä on ilmeisesti vaikuttanut häneen. Ole hyvä ja toimita kyytimaksu tämän naisen ajurille" — tässä Dombey pysähtyi ja värähti — "Staggsin puutarhoihin asti".
Polly lähti ovelle Florencen riippuessa kiinni hänessä ja rukoillessa häntä sydäntäsärkevästi pysymään hänen luonaan. Se oli kuin tikarinpisto ylpeän isän sydämeen ja nuoli hänen aivojensa läpi, kun hän näki oman lihansa ja verensä, jota hän ei voinut kieltää, riippuvan kiinni alhaisessa vieraassa ihmisessä hänen itsensä ollessa läsnä. Ei siksi, että hän olisi välittänyt siitä, keneen hänen tyttärensä kiintyi tai kenestä hän vetäytyi kauemmaksi. Mutta pistävä tuska värähdytti hänen sydäntään kun hän ajatteli, mitä hänen poikansa tekisi.
Ainakin huusi hänen poikansa sinä yönä kovasti. Ja totta puhuen pikku Paulilla olikin enemmän syytä itkuun kuin senikäisillä pojilla usein on, sillä hän oli kadottanut toisen äitinsä — ensimmäisen, mikäli tajusi — yhtä äkkiä kuin sekin onnettomuus oli tapahtunut, joka synkensi hänen elämänsä alkuhetket. Samalla menetti Florencekin, joka itki itsensä suruissaan nukuksiin, hyvän ja uskollisen ystävän. Mutta siitähän ei ole nyt ollenkaan puhe. Älkäämme tuhlatko siihen sanoja.
SEITSEMÄS LUKU
Vilkaisu neiti Toxin asuntoon ja hänen sydämensä tilaan
Neiti Tox asui synkässä pikku talossa, joka oli jonakin kaukaisena ajankohtana historiassa tungettu ylhäisen naapuriston sekaan Lontoon länsiosassa. Siellä se seisoi varjossa kuin läheisen suuren kadun köyhä sukulainen, jota mahtavat palatsit katselivat kylmäkiskoisesti. Se ei ollut oikeastaan pihalla, vaan mitä kolkoimman kujan varrella ja alituisen levottomuuden vallassa kaukaisten koputusten vuoksi. Tämä kolkka, jossa ruohoa kasvoi katukivien raoissa, oli nimeltään Prinsessan aukio, ja Prinsessan aukiolla oli Prinsessan kappeli, jossa oli kirkasääninen kello ja toisinaan sunnuntaisin kaksikymmentäviisikin henkilöä läsnä jumalanpalveluksessa. Niinikään oli siellä ravintola "Prinsessan vaakuna", jossa ahkerasti kävi loistavia lakeijoja. Kaiteen takana oli siellä kantotuoli, mutta miesmuistiin ei sitä ollut liikutettu. Kauniina aamuna koristi kaiteen kaikkia huippuja (niitä oli neljäkymmentäkahdeksan, kuten neiti Tox oli usein laskenut) tinaruukku.
Prinsessan aukion varrella oli neiti Toxin talon vieressä toinen yksityistalo, puhumattakaan suuresta kaksipuolisesta portista, johon kuului kolkuttimina pari suurta jalopeuranpäätä. Tämä portti ei ollut koskaan avautunut ja sitä väitettiin jonkun tallin hylätyksi sisäänkäytäväksi. Prinsessan aukiolla tuntui tosiaankin tallinhajua, ja neiti Toxin makuuhuoneesta, jonka ikkunat olivat takaseinällä, oli näköala tallipihalle, missä rengit suorittivat kaikenkaltaisia puuhiaan säestäen työtään kovalla rähinällä ja tavallisesti riippui ulkoseinää vasten kuivamassa ajurien ja heidän vaimojensa ja perheittensä kaikkein yksityisimpiä vaatekappaleita ikäänkuin Macbethin liput.
Tämän toisen yksityistalon omisti eräs entinen juomanlaskija, joka oli nainut emännöitsijän. Hän oli vuokrannut kalustetun huoneiston yksinäiselle herralle, nimittäin eräälle majurille, jolla oli jäykät, sinertävät kasvot ja ulkonevat silmät ja jossa neiti Tox omien sanojensa mukaan näki "jotakin täydellisen sotilaallista". Näiden kahden naapuruksen välillä vaihdettiin silloin tällöin sanomalehtiä ja ylläpidettiin muutenkin platonista suhdetta, majurin tumman palvelijan ollessa välittäjänä, jota neiti Tox muitta mutkitta nimitti "alkuasukkaaksi", liittämättä häneen minkäänlaista maantieteellistä paikallisuuskäsitettä.
Tuskinpa on koskaan ollut kapeampaa ovea ja kapeampia portaita kuin neiti Toxin talossa. Ehkä se oli kaikkiaan kivijalasta ullakkoon asti Englannin epämukavin ja kieroin talo, mutta — niinkuin neiti Tox sanoi — millainen asema! Talvella siellä näki hyvin vähän päivänvaloa eikä aurinkoa parhaimpinakaan aikoina; raittiista ilmasta ei ollut puhettakaan, ja liike oli kokonaan kuulumattomissa. Sittenkin neiti Tox sanoi: millainen asema! Niin sanoi sinertäväkasvoinen majurikin, jolla oli ulkonevat silmät. Hän oli ylpeä Prinsessan aukiosta ja käänsi aina mielihyvällä klubissaan keskustelun, milloin suinkin saattoi, johonkin niistä ylhäisistä henkilöistä, jotka asuivat ylhäisen kadun varrella heti lähimmän nurkan takana, jotta sai tyydytyksekseen sanoa, että he olivat hänen naapureitaan.
Synkkä talo, jossa neiti Tox asui, oli hänen omansa. Hän oli saanut sen testamentin nojalla perinnöksi medaljonkiin kuuluvan kalansilmän manalle menneeltä omistajalta. Tästä samasta henkilöstä oli vierashuoneen uuninreunalla kattilanjalustan vastakappaleena pienoiskuva, joka esitti häntä pää puuteroituna ja palmikko niskassa. Huonekalut olivat enimmäkseen peräisin siltä ajalta, jolloin käytettiin puuteroitua tukkaa ja niskapalmikkoa. Niihin kuului myöskin lautastenlämmittäjä, joka kaiken aikaa kaihoisasti ojenteli neljää suippenevaa laihaa säärtänsä jokaisen lähelle tulevan tielle. Vielä on mainittava vanhanaikainen klaveeri, johon oli valmistajan nimen ympärille maalattu herneenkukista punottu seppele.
Majuri Bagstock oli ehtinyt siihen ikään, jota kohteliaalla kielellä sanotaan elämän suureksi puolipäiväpiiriksi, ja jo aloittanut matkansa kukkulalta alaspäin. Vaikka häneltä lisäksi melkein puuttui kurkku ja leukaluut olivat kovin jäykät, korvat niin pitkänipukkaiset kuin norsulla ja silmät ja iho keinotekoisen kiihoituksen tilassa, kuten jo on mainittu, oli hän hyvin ylpeä siitä, että oli herättänyt neiti Toxin mielenkiintoa. Samalla hän mairitteli turhamaisuuttaan kuvittelemalla, että se nainen, joka oli iskenyt silmänsä häneen, oli kerrassaan erinomainen. Hän oli viitannutkin tähän asiaan muutamia kertoja klubissaan ja liittänyt siihen joitakin pikku sutkauksia, joiden yksinomaisena aiheena oli vanha Joe Bagstock, vanha Joey Bagstock, vanha J. Bagstock, vanha Josh Bagstock ja niin edespäin, sillä majurin kevyen huumorin pääydin oli siinä, että hän oli mitä tuttavallisimmissa väleissä oman nimensä kanssa.
"Joey B., hyvä herra", oli hänellä tapana sanoa heilutellen keppiään, "on hyvinkin tusinan teidän kaltaisenne arvoinen. Jos teillä olisi joukossanne vähän enemmän Bagstockin sukuun kuuluvia ihmisiä, ei se haittaisi ollenkaan. Vanhan Joen ei tarvitsisi nytkään kaukaa etsiä itselleen vaimoa, jos häntä muuten haluttaisi, mutta hän on kovasydäminen, tuo Joe, itsepintainen ja hiton — hiton ovela!" Tuollaisen selityksen jälkeen tavallisesti alkoi kuulua vihelteleviä ääniä, ja majurin kasvojen siniväri muuttui tummanpunaiseksi hänen silmiensä pullistuessa ja välkähdellessä veitikkamaisesti.
Mutta huolimatta ennakkoluulottomasta itsensä ylistämisestä oli majuri itsekäs. Epäiltävää on, onko koskaan elänyt perinpohjin itsekkäämpää olentoa sydämensä puolesta, tai ehkä on parempi sanoa: vatsansa puolesta, koska hän oli saanut luonnolta jälkimäistä paljon enemmän kuin edellistä. Hänen mieleensä ei juolahtanutkaan, että kukaan olisi voinut millään lailla häntä vähäksyä tai laiminlyödä. Kaikkein vähimmin hän olisi saattanut uskoa, että neiti Tox olisi sitä voinut.
Ja kuitenkin unohti hänet neiti Tox vähitellen, niinkuin pian kävi ilmi. Hän alkoi unohtaa pian senjälkeen kun oli keksinyt Toodlen perheen. Tätä unohtamista jatkui ristiäisiin asti. Senjälkeen unohtaminen kasvoi yhä korkoa korolle. Jokin tai joku oli tunkenut majurin pois neiti Toxin mielestä.
"Hyvää huomenta, neiti Tox", virkkoi majuri kohdatessaan neiti Toxin Prinsessan aukiolla muutamia viikkoja edellisessä luvussa kerrottujen tapausten jälkeen.
"Hyvää huomenta, majuri", vastasi neiti Tox hyvin kylmästi..
"Joe Bagstockilla ei ole ollut melko pitkään aikaan onnea kumartaa teille ikkunassa", huomautti majuri ritarilliseen tapaansa. "Joea on kohdeltu pahoin, arvoisa neiti. Hänen aurinkonsa on ollut pilven takana."
Neiti Tox kumarsi päätään, mutta hyvin kylmästi.
"Joen tähti on ollut ehkä poissa kaupungista?" kysyi majuri.
"Minäkö? Poissa täältä? En minä ole ollut matkalla", virkkoi neiti Tox. "Minulla on ollut paljon puuhaa viime aikoina. Aikani uhraan melkein kokonaan muutamille hyvin läheisille ystäville. Pelkäänpä, ettei minulla nytkään ole aikaa enempään. Hyvästi, herra majuri!"
Kun neiti Tox katosi Prinsessan aukiolta kaikkein viehättävimmällä tavallaan, jäi majuri seisomaan ja katseli hänen jälkeensä entistäkin sinisempänä. Samalla hän mutisi ja hymisi joitakin huomautuksia, jotka eivät olleet laisinkaan kohteliaita.
"Lempo vieköön", tuumi majuri pyöritellen hummerinsilmiään ja katsellen ympärilleen Prinsessan aukiolla ja nuuski sen tuoksuvaa ilmaa, "kuusi kuukautta sitten tuo nainen rakasti sitä maata, jolla Joe Bagstock käveli. Mitä tämä merkitsee?"
Majuri päätteli jonkin aikaa mietittyään, että se merkitsi avioliitto-ansaa, salajuonta ja petosta, että neiti Tox kaivoi hänelle salakuoppaa. "Mutta te ette saa Joea kiinni, hyvä neiti", jatkoi majuri. "Hän on itsepintainen, kerrassaan itsepintainen, tuo J.B. Itsepintainen ja hiton ovela!" Sitten hän nauraa hihitti koko lopun päivää.
Mutta sittenkään vielä, kun tämä päivä ja monta muuta oli kulunut, ei neiti Tox näyttänyt vähintäkään välittävän majurista eikä edes ajattelevan häntä. Neiti Toxilla oli ollut tapana entiseen aikaan katsella kuin sattumalta ulos eräästä pienestä synkästä akkunastaan ja punastuen vastata majurin tervehdykseen, mutta nyt hän ei antanut majurille minkäänlaista tervehtimisen tilaisuutta eikä välittänyt ollenkaan siitä, katsahtiko majuri hänen akkunaansa vai ei. Muitakin muutoksia oli tapahtunut. Majuri saattoi huomata oman huoneensa varjosta, että neiti Toxin talo oli viime aikoina käynyt hienomman näköiseksi, että uusi kullattu häkki oli hankittu vanhalle pikku kanarialinnulle, että erilaiset värillisestä pahvista ja paperista leikatut koristukset näyttivät kaunistavan uuninreunaa ja pöytiä, että pari kukkaa oli äkkiä ilmestynyt akkunoihin, että neiti Tox toisinaan harjoitteli klaveerillaan, hernekukkaseppeleen yhä upeillessa kerskailevasti neiti Toxin itse jäljentämän nuottikirjan alla, joka sisälsi kööpenhaminalaisen ja lintuvalssin.
Kaiken tämän lisäksi oli neiti Tox kauan pitänyt tavattoman huolellisesti ja aistikkaasti valmistettua puolisurupukua. Mutta se auttoikin majurin pulmasta, ja hän päätteli itsekseen, että neiti Tox oli saanut pienen perinnön ja tullut ylpeäksi.
Heti seuraavana päivänä senjälkeen, kun majuri oli keventänyt mieltään tällä johtopäätöksellä, huomasi hän aamiaispöydässä istuessaan neiti Toxin pienessä vierashuoneessa niin hirveän ja ihmeellisen näyn, että hän joksikin ajaksi jähmettyi tuolilleen. Hän syöksyi sitten viereiseen huoneeseen ja palasi mukanaan kaksipiippuinen teatterikiikari, jonka läpi hän katseli tuota näkyä jonkin aikaa tarkasti.
"Se on pikkuvauva", virkkoi majuri työntäen kiikarin taas kokoon, "lyön siitä vetoa vaikka viisikymmentä tuhatta puntaa!"
Majuri ei voinut sitä unohtaa. Hän ei osannut tehdä muuta kuin vihellellä ja tuijottaa sillä tavalla, että hänen silmänsä olivat ennen näyttäneet ontoilta ja painuneilta verrattuina siihen, millaiset ne nyt olivat. Yhä uudestaan, kaksi, kolme, neljäkin kertaa viikossa tuo pikkulapsi ilmestyi. Majuri yhä tuijotteli ja vihelteli. Muuten hän sai olla yksin Prinsessan aukiolla. Neiti Tox oli lakannut välittämästä siitä, mitä majuri teki. Majuri olisi voinut olla yhtä hyvin musta kuin sininenkin neiti Toxin kiinnittämättä siihen huomiota.
Tavattoman itsepintaisesti neiti Tox tosiaan lähti Prinsessan aukiolta noutamaan pikku vauvaa ja sen hoitajatarta, palasi heidän kanssaan, saattoi heidät taas takaisin ja vartioi heitä joka hetki, ja lisäksi hän itse hoiti lasta, ruokki sitä, leikki sen kanssa ja jähmetytti sen nuorta verta soittokoneensa sävelillä. Jokseenkin samoihin aikoihin hänet valtasi oikea intohimo tarkastella rannerengasta ja samoin halu katsella kuuta, johon hän usein tuijotti pitkän aikaa huoneensa akkunasta. Mutta mitä hän katselikin, aurinkoa, kuuta, tähtiä tai rannerengasta, ei hän enää katsellut majuria. Ja majuri vihelteli ja tuijotti ja ihmetteli ja piileskeli omassa huoneessaan eikä saanut mitään selville.
"Te suorastaan valloitatte Paul-veljeni sydämen, se on ihan totta, rakas ystävä", virkkoi rouva Chick eräänä päivänä.
Neiti Tox kalpeni.
"Lapsi käy päivä päivältä yhä enemmän Paulin näköiseksi", jatkoi rouva
Chick.
Neiti Tox vastasi siihen vain ottamalla pikku Paulin syliinsä ja rutistamalla lapsen myssykoristuksen hyväilyillään.
"Eikö hän ollenkaan muistuta äitiään, johon minun piti tutustua teidän välityksellänne?" kysyi neiti Tox.
"Ei ollenkaan", vastasi Louisa.
"Hän kai oli — kaunis?" virkkoi neiti Tox epävarmalla äänellä.
"No niin, kiltti Fanny-parka oli mieltäkiinnittävä", vastasi rouva Chick mietittyään asiaa riittävästi. "Ehdottomasti mieltäkiinnittävä. Hänessä ei ollut sitä henkistä ylemmyyttä, jota olisi jotenkin odottanut kuin luonnollisena asiana veljeni vaimolta. Eikä hänellä myöskään ollut sitä voimaa ja mielenlujuutta, jota sellainen mies vaatii."
"Mutta hän oli miellyttävä", virkkoi rouva Chick, "erinomaisen miellyttävä. Ja hänen tahtonsa! Oi, kuinka hyvä tahto Fanny-paralla oli!"
"Sinä enkeli!" huudahti neiti Tox pikku Paulille. "Sinä isäsi pienoiskuva!"
Jos majuri olisi tietänyt, kuinka paljon toiveita ja rohkeita ajatuksia, kuinka paljon suunnitelmia ja mietteitä nojautui pikku lapsen päähän, ja voinut nähdä niiden leijailevan kirjavassa sekamelskassaan ja epäjärjestyksessään mitään aavistamattoman pikku Paulin poimutetun myssyn ympärillä, silloin hänen silmänsä olisivat levinneet. Silloin hän olisi huomannut tuossa joukossa joitakin neiti Toxin kunnianhimoisia haaveita. Silloin hän ehkä olisi ymmärtänyt, minkälaatuinen tuon naisen harrastus Dombey ja Poikaa kohtaan oli.
Jos lapsi olisi voinut herätä yöllä ja nähdä kehtonsa uutimien ympärille kokoontuneina ne epämääräiset unikuvat, joita toiset näkivät hänestä, olisi hänellä ollut täysi syy pelästyä. Mutta se jatkoi rauhallisesti nukkumistaan aavistaen yhtä vähän neiti Toxin ystävällisistä tarkoituksista, majurin ihmettelemisestä, sisarensa varhaisista suruista ja isänsä suurista haaveista, täysin tietämättömänä siitä, että missään paikassa maapallolla oli Dombey ja Poika.
KAHDEKSAS LUKU
Paulin varttuminen ja luonne
Ajan tarkkaavien silmien valvoessa — ne siis jossakin määrin muistuttivat majurin silmiä — muuttuivat Paulin unet vähitellen toisenlaisiksi. Yhä enemmän valoa levisi niiden ylle, entistä selvemmät kuvat alkoivat niitä häiritä, yhä kasvava esineiden ja vaikutelmien parvi leijaili hänen leponsa ympärillä, ja niin hän siirtyi sylilapsen asteesta varsinaiseen lapsuusikään ja muuttui puhuvaksi, käveleväksi ja ihmetteleväksi Dombeyksi.
Richardsin erottamisen ja karkoituksen jälkeen uskottiin pikku lapsen hoito jonkinlaiselle toimikunnalle, samoin kuin joskus valtionvirka, kun ei löydetä ketään yksityistä Atlasta, joka saattaisi sälyttää sen hartioilleen. Tähän toimikuntaan luonnollisesti kuuluivat rouva Chick ja neiti Tox, jotka antautuivat velvollisuuksiensa suorittamiseen niin hämmästyttävän innokkaasti, että majuri Bagstock sai joka päivä uutta aihetta muistaa olevansa hyljätty, samalla kun herra Chick, joka oli vapautunut kotivalvonnasta, heittäytyi iloisen maailman elämään, söi päivällistä klubeissa ja kahviloissa, tuoksui tupakilta kolme eri kertaa, kävi yksin teatterissa ja lyhyesti sanoen katkaisi kaikki yhteiskunnalliset siteet ja rikkoi siveelliset velvollisuutensa, niinkuin rouva Chick kerran hänelle huomautti.
Mutta paljon lupaavista alkukuukausistaan huolimatta pikku Paul ei alkanut oikein kukoistaa, niin runsaasti kuin hän saikin hoitoa ja huolenpitoa. Hän oli ehkä jo alkujaankin heikko ja kuihtui ja riutui imettäjänsä menetettyään, näyttäen pitkän aikaa vain odottavan tilaisuutta liukua pois hoitajiensa käsistä ja lähteä etsimään, äitivainajaansa. Vieläpä sittenkin, kun tämä vaarallinen kohta hänen esteratsastuksessaan kypsyneempää ikää kohti oli sivuutettu, oli kulku hänelle yhä hankalaa, ja kaikki vastukset matkalla saattoivat hänet pahaan pulaan. Jokainen hammas oli kuin hengenvaarallinen aita, jokainen tuhkarokon näppylä kuin kivimuuri, ja jokainen hinkuyskä oli nujertaa hänet. Sitten vieri hänen ylitseen musertavalla voimalla kokonainen joukko pikku tauteja, jotka tulivat toinen toisensa kintereillä estääkseen häntä pääsemästä toipumisen alkuun.
Paulin ristiäispäivän kylmyys oli kai koskettanut johonkin hänen olemuksensa heikkoon kohtaan, joka ei päässyt voimistumaan hänen isänsä kylmässä varjossa; siitä päivästä alkaen hän ainakin oli onneton lapsi. Rouva Wickam sanoi usein, ettei hän ollut ikänään nähnyt niin säälittävää olentoa.
Rouva Wickam oli tarjoilijan vaimo — mikä näytti olevan samaa kuin jos hän olisi ollut jonkun toisen miehen leski. Hän oli hakenut tätä paikkaa Dombeyn palveluksessa ja saanutkin sen, koska ilmeisesti oli mahdotonta, että hänellä olisi ihailijoita tai ketään ihailtavaa. Hänet oli siis päivää paria Paulin äkillisen vieroittamisen jälkeen otettu hänen hoitajattarekseen. Rouva Wickam oli hiljainen vaaleaverinen nainen, jonka kulmakarvat olivat aina koholla ja pää painuksissa. Hän oli aina valmis säälimään itseään tai jotakin muuta tai joutumaan itse toisten säälittäväksi. Niinikään oli hänellä hämmästyttävä synnynnäinen kyky nähdä kaikki asiat äärimmäisen kurjassa ja surkeassa valossa ja soveltaa niihin kauheita tapauksia, ja se tuotti hänelle tavatonta lohdutusta.
Tuskin on välttämätöntä huomauttaa, että Dombey ei koskaan saanut pienintäkään aavistusta tästä ominaisuudesta. Olisi tosiaankin ollut ihmeellistä, jos niin olisi käynyt, sillä ei kukaan talonväestä, eivät edes rouva Chick tai neiti Tox, uskaltaneet vihjaista hänelle, että oli pienintäkään levottomuuden syytä Paulin takia. Dombey oli sitä mieltä, että lapsen täytyi välttämättä kestää määrätty joukko pienempiä tauteja ja että mitä pikemmin niin tapahtuisi, sitä parempi. Jos hän olisi voinut ostaa poikansa vapaaksi tai hankkia hänelle sijaisen niinkuin sellaiselle sotilaalle, jolle on sattunut onneton arpa, olisi hän mielihyvin sen tehnyt rahaa säästämättä. Mutta koska se ei käynyt päinsä, lausui hän vain silloin tällöin ylpeällä tavallaan ihmettelevänsä, mitä luonto oikein tarkoitti menettelyllään, ja rauhoitti mieltään sillä ajatuksella, että joka taudin keralla oli uusi tienviitta sivuutettu ja että matkan suuri päämäärä oli sitä lähempänä. Sillä se tunne, joka oli voimakkaimpana hänen mielessään ja Paulin varttuessa yhä lisääntyi, oli maltittomuus nähdä sen ajan koittavan, jolloin hänen unelmansa heidän yhteisestä tärkeydestään ja suuruudestaan toteutuisi voittoisasti.
Eräät filosofit väittävät, että itsekkyys on parhaimmankin rakkautemme pohjalla. Dombeyn pikku poika oli alusta asti isälleen niin tärkeä hänen oman tai (mikä oli samaa) Dombey ja Pojan suuruuden osana, että hänen isänrakkautensa jälkiä saattoi helposti seurata hyvinkin alhaisiin vaikuttimiin saakka, samoin kuin moni mainehikas rakennus on perustettu hyvin syvälle pohjalle. Mutta hän omisti pojalleen kaiken sen rakkauden, johon hänen luonteensa pystyi. Jos hänen jäisessä sydämessään oli mitään lämmintä paikkaa, kuului se hänen pojalleen. Jos sen kivikovaan pintaan saattoi piirtyä mikään kuva, oli hänen poikansa kuva siinä, vaikka ei niinkään suuressa määrin sylilapsena tai pikku poikana kuin mieheksi kasvaneena — toiminimen "Poikana". Senvuoksi hän odotti kärsimättömästi ajan kulumista ja koetti kiiruhtaa välillä olevien elämänvaiheiden ohi. Senvuoksi hän rakkaudestaan huolimatta tunsi vähän jos ollenkaan levottomuutta niiden vuoksi. Hänellä oli se käsitys, että hänen poikansa henki oli taikavoiman suojelema ja että lapsesta täytyi talla se mies, jonka kanssa hän alituisesti seurusteli ajatuksissaan ja jonka hyväksi hän teki joka päivä suunnitelmia, ikäänkuin sellainen olento olisi jo todellisesti olemassa.
Niin Paul kasvoi lähes viisivuotiaaksi. Hän oli hauskan näköinen poika, vaikka hänen pienissä kasvoissaan oli jotakin sairaloista ja miettiväistä, mikä sai rouva Wickamin monta kertaa pudistamaan merkitsevästi päätään ja kohotti monta syvää huokausta hänen rinnastaan. Paulin luonne antoi kyllin aihetta toivoa, että siitä myöhemmin tulisi hyvinkin käskevä, ja hän osoitti niin täydellisesti käsittävänsä oman tärkeytensä ja toisten velvollisuuden palvella häntä, että siinä suhteessa ei ollut mitään toivomisen varaa. Silloin tällöin hän saattoi olla hyvinkin lapsekas ja leikillinen eikä ollenkaan nyrpeä, mutta toisinaan taas näytti niin kummalliselta, vanhalta ja miettivältä istuessaan ajatuksiinsa vaipuneena pienessä nojatuolissaan, että häntä olisi voinut luulla kauheaksi keijukaistarinan olennoksi edustamassa sadanviidenkymmenen tai kahdensadan vuoden ikäisenä sitä lasta, johon hänet oli aikoinaan vaihdettu. Usein hän joutui tuollaisen varhaiskypsän mielialan valtaan lastenhuoneessa yläkerrassa. Toisinaan hän vaipui siihen äkkiä ja huudahti olevansa väsynyt kesken leikkiään Florencen kanssa tai ajaessaan neiti Toxia hevosena edellään. Mutta kaikkein varmimmin hän joutui tälle päälle silloin, kun hänen pikku nojatuolinsa oli kannettu alas isän huoneeseen ja he istuivat päivällisen jälkeen kahden kesken tulen ääressä. Koskaan ei ole tulen loimu valaissut sen kummallisempaa paria: Dombey suorana ja juhlallisena tuijottamassa liekkeihin ja hänen pienoiskuvansa, kasvot kuin vanhalla ihmisellä, katselemassa viisaan vakavasti ja miettivän tarkkaavasti punaiseen hehkuun. Dombey laati silloin monimutkaisia maailmallisia suunnitelmia; hänen pienoiskuvansa pää oli täynnä taivas tietää millaisia hurjia mielikuvia ja puolivalmiita ajatuksia ja harhailevia mietteitä. Dombeyn teki jäykäksi hänen kankea kauluksensa ja ylpeytensä, hänen pienoiskuvansa taas perinnöllisyys ja vaistomainen jäljittely. Molemmat olivat kovasti toistensa näköiset ja kuitenkin tavattomasti erilaiset.
Eräänä tuollaisena hetkenä, jolloin he olivat molemmat istuneet hiljaa pitkän aikaa ja Dombey vain silloin tiesi lapsensa olevan valveilla, kun sattumalta vilkaisi hänen avoimiin silmiinsä, joissa kirkas tuli säkenöi jalokiven tavoin, keskeytti pikku Paul äänettömyyden kysymällä:
"Isä, mitä raha on?"
Tämä odottamaton kysymys oli niin välittömässä yhteydessä Dombeyn omien ajatusten kanssa, että hän joutui ymmälleen.
"Mitäkö raha on, Paul?" vastasi hän. "Raha?"
"Niin", virkkoi lapsi, laskien kätensä pikku tuolinsa kaiteelle ja kääntäen vanhannäköiset kasvonsa Dombeyhin päin, "mitä raha on?"
Dombey oli pulassa. Hän olisi mielellään tahtonut antaa pienokaiselle selityksen, johon olisi sisältynyt sellaisia määritelmiä kuin kiertokulkuväline, rahakanta, kultaharkko, seteli, kova raha, vaihtokurssi, metalliraha j.n.e. Mutta katsahtaessaan pikku tuoliin ja nähdessään, kuinka kovin alhaalla se vielä oli, hän vastasi: "Kultaa ja hopeaa ja kuparia. Kultarahoja, shillingejä ja pennyjä. Tiedäthän, mitä ne ovat?"
"Tiedän kyllä, mitä ne ovat", sanoi Paul, "mutta en tarkoita sitä, isä.
Tahtoisin tietää, mitä raha oikeastaan on."
Hyväinen aika, kuinka vanhoilta nuo kasvot näyttivät, kun lapsi käänsi ne isäänsä kohden!
"Mitä raha oikeastaan on?" toisti Dombey työntäen tuolinsa vähän taaksepäin, jotta voisi ihmeissään paremmin katsella itsetietoista pikku olentoa, joka esitti sellaisen kysymyksen.
"Tarkoitan sitä, isä, mitä sillä voi saada", vastasi Paul pannen ristiin käsivartensa (ne tuskin ulottuivat sellaiseen asentoon) ja katsellen tuleen, isäänsä, tuleen ja taas isäänsä.
Dombey veti tuolinsa entiselle paikalleen ja taputti lapsen päätä. "Vähitellen opit sen ymmärtämään, poikaseni", sanoi hän. "Rahalla saa mitä tahansa." Hän tarttui pikku käteen ja taputti sillä hiljaa omaa kättään.
Mutta Paul irroitti kätensä niin pian kuin saattoi ja hieroi sillä tuolinsa käsinojaa kuin hänen älynsä olisi kämmenessä ja hän teroittaisi sitä. Sitten hän taas katseli tuleen kuin se olisi hänen neuvonantajansa ja kuiskaajansa ja toisti lyhyen vaitiolon jälkeen:
"Mitä tahansa, isä?"
"Niin. Melkein mitä tahansa", sanoi Dombey.
"Mitä tahansa on sama kuin kaikkea, eikö niin, isä?" kysyi poika huomaamatta tai mahdollisesti ymmärtämättä niiden välistä pientä eroa.
"Niin, samaa se on", myönsi Dombey.
"Miksi raha sitten ei pelastanut äitiä?" sanoi lapsi. "Eikö raha ole julma?"
"Julma!" kertasi Dombey korjaten kaulaliinaansa ja näyttäen pahastuvan tästä ajatuksesta. "Ei. Hyvä ei voi olla julma."
"Jos se on hyvä ja voi tehdä mitä tahansa", huomautti lapsi miettivästi katsellen taas valkeaan, "niin miksi se ei pelastanut minulle äitiä?"
Tällä kertaa hän ei esittänyt kysymystä isälleen. Ehkä hän jo oli lapsen nopealla vaistolla huomannut pahastuttaneensa isänsä mieltä. Mutta hän toisti ajatuksen ääneen ikäänkuin se olisi ollut hänelle hyvin tuttu ja vaivannut häntä paljon. Sitten hän istui nojaten leukaansa käteen, miettien ja katsellen tuleen kuin selitystä etsien.
Kun Dombey oli toipunut hämmästyksestään, melkeinpä voisi sanoa kauhustaan (sillä tämä oli ensimmäinen kerta, jolloin lapsi oli maininnut hänelle äidistään, vaikka he olivatkin näin istuneet tulen ääressä monen monena iltana), selitti hän pojalleen, kuinka raha, vaikka se oli hyvin mahtava tekijä, jota ei koskaan saisi millään ehdolla halveksia, ei sentään voinut pitää elossa ihmisiä, joiden aika oli kuolla, ja kuinka meidän valitettavasti täytyi kaikkien kuolla, vieläpä Cityssäkin, vaikka olisimme kuinkakin rikkaita, mutta kuinka raha teki meidät arvossapidetyiksi, pelätyiksi, kunnioitetuiksi, ihailluiksi, jopa mahtaviksi ja mainehikkaiksi kaikkien ihmisten silmissä ja kuinka se saattoi hyvin usein pitää kuolemaakin loitolla pitkän aikaa. Kuinka sillä esimerkiksi oli hankittu kotiin hänen äidilleen herra Pilkinsin apua, joka oli usein ollut hyödyksi Paulille itselleenkin, samoin noudettu tänne suuri tohtori Parker Peps, jota Paul ei ollut koskaan tuntenut. Ja kuinka se saattoi tehdä kaikki, mikä suinkin oli mahdollista. Tämän ja paljon muuta samantapaista Dombey teroitti poikansa mieleen, joka kuunteli tarkkaavasti ja näytti ymmärtävän suurimman osan siitä, mitä hänelle sanottiin.
"Eihän se voi tehdä minuakaan vahvaksi ja oikein terveeksi, isä, vai mitä?" kysyi Paul lyhyen vaitiolon jälkeen, hieroen vastakkain hentoja käsiään.
"Mutta sinähän olet vahva ja ihan terve", vastasi Dombey. "Etkö olekin?"
Kuinka vanhoilta näyttivätkään pikku kasvot, jotka kääntyivät häneen päin samalla kun niiden ilme oli puolittain surumielinen, puolittain veitikkamainen!
"Sinähän olet yhtä vahva ja terve kuin muutkin pikku pojat tavallisesti ovat? Eikö niin?" kysyi Dombey.
"Florence on vanhempi kuin minä, mutta minä en ole yhtä vahva ja terve kuin hän", vastasi lapsi. "Minä luulen, että Florence jaksoi minun kokoisenani leikkiä kerrallaan paljon kauemmin väsymättä. Minä olen välillä niin väsynyt", lisäsi pikku Paul lämmittäen käsiään ja katsellen uunin ristikon läpi tuleen ikäänkuin siellä esitettäisiin jonkinlaista aaveitten nukkenäytäntöä, "ja minun luitani särkee niin (Wickam sanoo niiden olevan minun luitani), etten tiedä, mitä siitä tulee".
"Niin, mutta se tapahtuu iltaisin", sanoi Dombey, vetäen oman nojatuolinsa lähemmäksi poikansa tuolia ja painaen kätensä hiljaa lapsen selkään. "Pikku lasten täytyykin olla väsyneitä iltaisin, sillä silloin he nukkuvat hyvin."
"Voi, ei se tule iltaisin, isä", vastasi lapsi, "vaan jo päivisin, ja silloin panen pitkäkseni Florencen syliin, ja hän laulaa minulle. Öisin näen niin ih-meel-lisiä unia!"
Ja hän alkoi taas lämmitellä käsiään ja ajatteli uniaan kuin vanha mies tai nuori peikko.
Dombey oli niin hämmästynyt ja levoton ja niin täydelleen kykenemätön jatkamaan keskustelua, että vain istui katsellen poikaansa tulen valaistuksessa ja pitäen kättään lapsen selkää vasten kuin sitä vetäisi siihen magneettinen voima. Kerran hän ojensi toisen kätensä ja käänsi miettivät pikku kasvot hetkiseksi itseensä päin. Mutta niin pian kuin hän hellitti otteensa, alkoivat ne taas tuijottaa tuleen ja pysyivät lepattaviin liekkeihin suunnattuina siihen asti, kunnes lapsenhoitajatar ilmestyi viedäkseen hänet vuoteeseen.
"Florencen pitää tulla hakemaan minua", sanoi Paul.
"Ettekö tahdo tulla hoitajatar-parkanne Wickamin kanssa, herra Paul?" kysyi hoitajatar painokkaasti.
"Ei, en tahdo", vastasi Paul sovittautuen taas nojatuoliinsa kuin talon herra.
Siunaillen hänen viattomuuttaan rouva Wickam poistui, ja kohta ilmestyi Florence hänen tilalleen. Lapsi hypähti heti ylös äkkiä innostuneena ja sanoessaan isälleen hyvää yötä käänsi häneen päin kasvonsa, jotka olivat niin paljon iloisemmat, nuoremmat ja lapsellisemmat, että Dombey hämmästyi tuosta muutoksesta samalla kun hänen mielensä suuresti keveni.
Kun lapset olivat yhdessä poistuneet, luuli Dombey kuulevansa hiljaista laulua, ja kun hän muisti Paulin sanoneen, että Florence lauloi hänelle, avasi hän uteliaana oven kuunnellakseen ja katsellakseen heidän puuhiaan. Florence kapusi työläästi suuria, leveitä, tyhjiä portaita ylös Paul sylissään. Poika nojasi päätänsä sisaren olkapäähän, toinen käsivarsi huolettomasti kierrettynä hänen kaulansa ympärille. Sillä lailla he ponnistelivat ylöspäin, Florence kaiken aikaa laulaen ja Paul välillä hyräillen hiljaa säestykseksi. Dombey katseli heidän jälkeensä, kunnes he saapuivat portaiden yläpäähän — levättyään kuitenkin vähän matkalla — ja katosivat hänen näkyvistään. Sittenkin hän vielä seisoi ja katseli sinne, kunnes kuun kalpeat säteet, jotka kimmelsivät surumielisinä hämärässä, valaisivat hänen tiensä takaisin omaan huoneeseen.
Rouva Chick ja neiti Tox kutsuttiin seuraavana päivänä neuvotteluun. Kun päivällispöytä oli tyhjennetty, aloitti Dombey keskustelun kehoittamalla naisia sanomaan hänelle kaunistelematta ja peittelemättä, vaivasiko Paulia jokin ja mitä tohtori Pilkins hänestä sanoi.
"Sillä lapsi on tuskin niin vahva kuin toivoisin", lisäsi Dombey.
"Luontaisella terävänäköisyydelläsi, rakas Paul", vastasi rouva Chick, "olet paikalla osunut oikeaan. Kultasemme ei ole juuri niin vahva kuin toivoisimme. Asian laita on niin, että hänen järkensä on liian voimakas hänen ruumiiseensa verrattuna. Hänen sielunsa on tuntuvasti liian suuri sellaiseen ulkokuoreen. Ajateltakoon vain, millä lailla tuo lapsikulta puhelee!" jatkoi hän pudistaen päätään. "Kukaan ei sitä uskoisi. Muistakaapa vain, Lucretia, mitä hän eilen sanoi hautajaisista!"
"Minä pelkään", keskeytti hänet Dombey ärtyisästi, "että joku noista yläkerran ihmisistä puhuu sopimattomia asioita lapselle. Hän puhui minulle eilen illalla — luistaan", lisäsi Dombey, lausuen viimeisen sanan vihaisella äänenpainolla. "Mitä ihmettä keneenkään kuuluvat minun poikani — luut? Hän ei luullakseni ole elävä luuranko."
"Ei suinkaan", sanoi rouva Chick kasvoillaan selittämätön ilme.
"Sitä minäkin toivon", vastasi hänen veljensä. "Nyt taas hautajaisista! Kuka puhuu lapselle hautajaisista? Emmehän me ole hautajaistoimitsijoita tai ruumiin vartijoita tai haudankaivajia."
"Emme suinkaan", vahvisti rouva Chick yhtä merkitsevän näköisenä kuin aikaisemminkin.
"Kukahan sitten panee hänen päähänsä sellaista?" kysyi Dombey. "Eilisiltana tosiaankin ihan kauhistuin ja pahastuin. Kuka panee hänen päähänsä sellaista, Louisa?"
"Rakas Paul", virkkoi rouva Chick lyhyen hiljaisuuden jälkeen. "Sitä ei kannata kysellä. Sanonpa sinulle suoraan, etten luule Wickamia kovinkaan iloluontoiseksi ihmiseksi. Tuskinpa häntä voisi nimittää —"
"Momuksen tyttäreksi", virkkoi neiti Tox hiljaa.
"Juuri niin", sanoi rouva Chick, "mutta hän on erittäin huolellinen ja kykenevä eikä ollenkaan tunkeileva. En ole tosiaankaan koskaan nähnyt naista, joka olisi niin käsittänyt asemansa kuin hän. Joskin rakas pienokainen", jatkoi rouva Chick samanlaisella äänenpainolla kuin vain toistaisi äsken sovitun asian, vaikka esittikin tämän ajatuksen vasta ensimmäistä kertaa, "on vähän heikontunut viime kohtauksesta eikä ole täysin niin terve ja voimakas kuin saattaisimme toivoa ja vaikka hänen ruumiinrakenteensa sattumalta on vähän heikko ja hän välillä näyttää hetkiseksi menettävän kyvyn hallita —"
Rouva Chick pelkäsi sanoa "raajojaan", koska Dombey oli juuri pannut vastalauseen luu-sanan käyttöä vastaan. Senvuoksi hän odotti, että ajatuksen täydentäisi neiti Tox, joka uskollisena tehtävälleen virkkoikin "jäseniään".
"Jäseniään!" toisti Dombey.
"Luulen lääkärin tänä aamuna sanoneen sääriään, Louisa rakas, vai kuinka?" kysyi neiti Tox.
"Aivan niin, kultaseni", sanoi rouva Chick lempeän moittivalla äänellä. "Kuinka voitte kysyä minulta? Kuulittehan itse. Ja sitäpaitsi, jos Paul poikasemme menettäisi hetkiseksi kyvyn käyttää sääriään, sattuuhan sitä usein hänen ikäisilleen lapsille, eikä sitä voi estää minkäänlaisella huolenpidolla tai varovaisuudella. Mitä pikemmin ymmärrät ja myönnät sen, Paul, sitä parempi."
"Varmaankin täytyy sinun, Louisa, olla selvillä siitä, etten epäile luonnollista rakkauttasi ja kunnioitustasi perheeni tulevaa päämiestä kohtaan", huomautti Dombey. "Kaiketi herra Pilkins näki Paulin tänä aamuna?"
"Kyllä hän näki", vastasi rouva Chick. "Neiti Tox ja minä olimme saapuvilla. Neiti Tox ja minä olemme aina saapuvilla. Se on oikein meidän periaatteemme. Muutaman päivän on herra Pilkins säännöllisesti käynyt häntä katsomassa. Luulen häntä hyvin taitavaksi mieheksi. Hän sanoo, ettei asia ole puhumisen arvoinen, kuten minäkin voin vahvistaa, jos se on miksikään lohdutukseksi. Mutta tänään hän suositteli meri-ilmaa. Olen varma siitä, Paul, että se on hyvin viisasta."
"Meri-ilmaa", toisti Dombey katsahtaen sisareensa.
"Eihän siinä ole mitään levottomuuden aihetta", virkkoi rouva Chick. "Minun Georgelleni ja Frederickilleni määrättiin kummallekin meri-ilmaa, kun he olivat hänen ikäisiään, ja minulle itselleni on sitä määrätty oikein monta kertaa. Olen kanssasi täydellisesti yhtä mieltä siitä, Paul, että yläkerrassa ehkä varomattomasti mainitaan hänen läsnäollessaan asioista, joita pikku olennon ei ollenkaan tarvitsisi kuulla. Mutta en tosiaankaan ymmärrä, kuinka sitä voisi estää, kun hän on niin nopeaälyinen lapsi. Jos hän olisi tavallinen lapsi, ei siinä olisi mitään vaikeutta. Minun täytyy tunnustaa olevani neiti Toxin kanssa samaa mieltä siitä, että lyhyt poissaolo tästä talosta, Brightonin ilma ja niin ymmärtäväisen ihmisen kuin esimerkiksi rouva Pipchinin ruumiillinen ja henkinen hoito…"
"Kuka on rouva Pipchin, Louisa?" kysyi Dombey pelästyneenä kuullessaan tuttavallisesti mainittavan nimen, josta ei ollut koskaan ennen ollut puhe heidän perheessään.
"Rouva Pipchin, rakas Paul", vastasi hänen sisarensa, "on vanhahko nainen — neiti Tox tuntee hänen koko elämäntarinansa. Hän on jonkin aikaa omistanut koko tarmonsa mitä suurimmalla menestyksellä lasten tutkimiseen ja käsittelyyn, ja muuten hän on oikein hyvästä perheestä. Hänen miehensä sydän murtui — kuinka hänen miehensä sydän taas murtuikaan, rakas ystävä? Minä olen unohtanut yksityiskohdat."
"Hänen pumputessaan vettä kaivoksista Perussa", vastasi neiti Tox.
"Hän ei tietenkään itse ollut pumppumies", selitti rouva Chick katsahtaen veljeensä, ja tosiaankin näytti välttämättömältä lausua tämä selitys, sillä neiti Tox oli puhunut herra Pipchinistä kuin hän olisi tosiaankin kuollut pumpunkahvan ääreen, "vaan oli sijoittanut rahaa yritykseen, joka epäonnistui. Minä uskon, että rouva Pipchinin tapa käsitellä lapsia on ihan hämmästyttävä. Olen kuullut sitä suositeltavan yksityisissä piireissä siitä alkaen kun olin vasta — kuinka pitkä sanoisinkaan?" Rouva Chickin silmät harhailivat kirjakaapin ohi lähelle herra Pittin muotokuvaa, joka oli noin kymmenen jalan korkeudella maasta.
"Koska minuun on nimenomaan vedottu", huomautti neiti Tox punastuen, "saan ehkä mainita rouva Pipchinistä, arvoisa herra, että se kiitos, jonka suloinen sisarenne on lausunut hänestä, on hyvin ansaittu. Monet herrat ja naiset, jotka nyt ovat huomattavia yhteiskunnan jäseniä, ovat hänelle kiitollisuudenvelassa hoidostaan. Sekin vaatimaton henkilö, joka nyt puhuu teille, oli kerran hänen huollettavanaan. Luulenpa, etteivät aateliston kasvavat lapsetkaan ole vieraita hänen laitokselleen."
"Onko tuolla kunnioitettavalla rouvalla siis jonkinlainen laitos, neiti
Tox?" kysyi Dombey alentuvasti.
"En tosiaankaan oikein tiedä, voiko sitä niin nimittää", vastasi neiti Tox. "Se ei suinkaan ole valmistava koulu. Jos uskallan ilmaista ajatukseni", lisäsi hän erittäin suloisesti, "sanoisin sitä lasten valiohoitolaksi".
"Se on erittäin rajoitettu ja erikoislaatuinen", huomautti rouva Chick katsahtaen veljeensä.
"Niin, kerrassaan eristetty muista!" huudahti neiti Tox.
Se oli jo jotakin. Se, että rouva Pipchinin mies oli kuollut perulaisten kaivosten vuoksi, oli hyvä. Se kuului niin komealta. Sitäpaitsi oli Dombey melkein suunniltaan ajatellessaan, että Paul jäisi kotiin tunniksikaan sen jälkeen kun lääkäri oli suositellut hänelle toista olinpaikkaa. Se merkitsi pysähdystä ja viipymistä sillä tiellä, joka lapsen oli kuljettava — parhaimmassa tapauksessa hitaasti — päämääräänsä kohti. Kun molemmat naiset suosittelivat rouva Pipchiniä, merkitsi se hänestä paljon, sillä hän tiesi heidän olevan hyvin mustasukkaisia, jos joku sekaantuisi heidän tehtäväänsä, eikä hän hetkeksikään ottanut lukuun, että he saattoivat kiihkeästi haluta jakaa tasan vastuunalaisuutta, josta hänellä oli, niinkuin juuri on osoitettu, oma varma mielipiteensä. Kuollut perulaisten kaivosten vuoksi, ajatteli Dombey. Kerrassaan kunnioitettava tapa kuolla.
"Siinä tapauksessa, että päättäisimme huomispäivän kyselyjen perusteella lähettää Paulin Brightoniin tuon rouvan luo, kuka matkustaisi hänen kerallaan?" kysyi Dombey vähän mietittyään.
"Luullakseni et voi lähettää lasta nykyään minnekään ilman Florencea, rakas Paul", virkkoi hänen sisarensa epäröiden. "Hän on suorastaan hullaantunut tyttöön. Onhan Paul näet vielä niin pieni, että hänellä on omat oikkunsa."
Dombey käänsi päänsä pois, meni hitaasti kirjahyllyn luo, avasi sen ja käänsi kirjan luettavakseen.
"Kuka sitten vielä, Louisa?" kysyi hän hellittämättä katsettaan kirjasta ja selaillen sen lehtiä.
"Luonnollisesti Wickam. Wickam kai riittää hyvinkin", vastasi rouva
Chick. "Kun Paul joutuu sellaisiin käsiin kuin rouva Pipchinin,
saattaisi sinne tuskin lähettää ketään muuta, joka ei olisi haitaksi.
Sinä tietysti matkustat sinne ainakin kerran viikossa."
"Tietysti", sanoi Dombey ja katseli senjälkeen samaa sivua tunnin verran lukematta sanaakaan.
Tämä kuuluisa rouva Pipchin oli hämmästyttävän ruma ja huonovointinen vanha rouva, kumaraselkäinen, näppyläpintainen kuin huono marmori ja kyömynenäinen. Sitäpaitsi hänellä oli kovat harmaat silmät, sennäköiset kuin niitä olisi saanut vasaroida alasimella lainkaan vahingoittamatta. Ainakin neljäkymmentä vuotta oli kulunut siitä, kun perulaiset kaivokset olivat tuottaneet kuoleman herra Pipchinille, mutta hänen leskensä piti yhä niin himmeän, syvän ja synkän mustaa puolisilkkipukua, ettei pimeän tultua kaasukaan voinut häntä valaista ja että hänen läsnäolonsa riitti pimentämään monen kynttilän valon. Hänestä puhuttiin tavallisesti lasten "suurena johtajana". Hänen hoitonsa salaisuus oli siinä, että hän antoi heille kaikkea, mistä he eivät pitäneet, eikä mitään, mistä he pitivät — mikä tietysti aika lailla sulostutti heidän taipumuksiaan. Hän oli sellainen katkera vanha nainen, että oikein teki mieli uskoa, että oli erehdytty perulaisten kaivosten koneita hoidettaessa ja pumputtu rouva Pipchinistä pois kaikki hilpeyden vesi ja ihmisystävällisyyden maito sensijaan että olisi pumputtu kaivoksista.
Tämän peikon ja syöjättären luola oli erään jyrkän sivukadun varrella Brightonissa, missä maaperä oli tavallista kalkkisempaa, kivisempää ja hedelmättömämpää ja talot tavallista hauraampia ja ohuempia, missä pienillä etupuutarhoilla oli se selittämätön ominaisuus, että niissä ei kasvanut mitään muuta kuin kehäkukkia, vaikka niihin olisi mitä kylvänyt, ja missä näkyi kuppasarven lailla itsepintaisia simpukoita tarttuneina katuoveen ja muihin yleisiin paikkoihin, joiden koristuksiksi niitä ei suinkaan ollut tarkoitettu. Talvisinkaan ei ilmaa saanut liikkeelle tästä talosta eikä se taas kesällä sinne päässyt. Sisällä kävi alituinen tuulentapainen ilmanveto, niin että koko talo soi kuin suuri näkinkenkä, ja sitä täytyi asukkaiden kuunnella yötä päivää. Siellä ei tietystikään tuntunut raikkaalta. Etumaisen arkihuoneen ikkunalla, jota ei koskaan avattu, oli rouva Pipchinillä kokoelma ruukkukasveja, joista levisi koko huoneistoon niille ominainen mullanhaju. Niin valiokappaleita kuin nämä kasvit kukin olivatkin omassa lajissaan, olivat ne kuitenkin erikoisessa sopusoinnussa rouva Pipchinin muun ympäristön kanssa. Niiden joukossa oli puolisen tusinaa kaktusta, jotka kiertyivät kuin karvaiset käärmeet puukeppien ympäri. Toinen laji työnsi esiin leveät kyntensä kuin vihreä hummeri. Joukossa oli myöskin muutamia köynnöskasveja, joilla oli tahmeat lehdet, ja katosta riippui kiusallinen kukkaruukku, joka näytti kiehuneen yli ja kutittaessaan alapuolella olevia ihmisiä pitkillä vihreillä oksillaan muistutti hämähäkkiä. Näitä olikin rouva Pipchinin asunnossa tavattoman runsaasti, vaikka pihtihännät sopivana vuodenaikana kilpailivat niiden kanssa voitokkaasti.
Mutta kun rouva Pipchinin hinta-asteikko oli korkea kaikille, joilla oli varaa maksaa, ja kun hän kovin harvoin muutti luonteensa tyyntä happamuutta lempeämmäksi ketään kohtaan, pidettiin häntä erinomaisen lujana vanhana rouvana, joka suorastaan tieteellisesti tunsi lapsen luonteen. Tämän maineensa ja herra Pipchinin murtuneen sydämen vuoksi hänen oli onnistunut miehensä kuoleman jälkeen vuosikymmenet elää kitkutella hyvin siedettävästi. Kolme päivää senjälkeen kun rouva Chick oli ensiksi maininnut hänet, sai hän tyydytyksekseen lisätä päivittäisiin tuloihinsa sievoisen summan Dombeyn taskusta. Silloin hän näet otti vastaan kasvatuslaitokseensa Florencen ja hänen pikku veljensä Paulin.
Rouva Chick ja neiti Tox, jotka olivat tuoneet heidät edellisenä iltana (yön he kaikki olivat viettäneet majatalossa), olivat juuri lähteneet ajamaan kotiin päin. Rouva Pipchin seisoi selin tuleen ja tarkasti vastatulleita kuin vanha sotilas. Keski-ikäinen veljentytär, hänen hyväluontoinen ja altis orjansa, joka tosin näytti riutuneelta ja jäykistyneeltä ja jota kovin vaivasivat nenässä olevat känsät, riisui pikku herra Bitherstonelta puhdasta kaulusta, joka hänellä oli ollut paraatissa. Neiti Pankey, joka tällä hetkellä oli talon ainoa toinen pikku asukas, oli juuri viety vankityrmään (tyhjään takahuoneeseen, joka oli määrätty rangaistustarkoituksiin), koska hän oli vieraitten läsnäollessa nuuhkaissut kolme kertaa.
"Kas niin", sanoi rouva Pipchin Paulille, "luuletko sinä rupeavasi pitämään minusta?"
"En minä rupea ollenkaan pitämään teistä", vastasi Paul. "Minä tahdon lähteä pois. Tämä ei ole minun taloni."
"Ei, se onkin minun", vastasi rouva Pipchin.
"Se on kovin siivoton", huomautti Paul.
"Täällä on rumempikin paikka kuin tämä huone", sanoi rouva Pipchin.
"Sinne me suljemme pahat pojat."
"Onko tuo koskaan ollut siellä?" kysyi Paul osoittaen nuorta
Bitherstonea.
Rouva Pipchin nyökkäsi myöntävästi. Paul ei tehnyt koko loppupäivänä mitään muuta kuin tarkasteli Bitherstonea päästä jalkoihin ja piti silmällä hänen jokaista ilmettään niin hartaasti kuin ainakin katsellaan salaperäisiä ja kauheita kokemuksia kestänyttä ihmistä.
Kello yksi syötiin päivällistä, johon kuului pääasiassa jauho- ja kasvisruokia. Pikku neiti Pankeyn (lempeän, sinisilmäisen lapsen, jota täytyi joka aamu pestessä hangata niin, että hän näytti olevan vaarassa hieroutua olemattomiin) talutti ulos vankeudesta syöjätär itse, joka samalla muistutti hänelle, ettei kukaan vierasten läsnäollessa nuuhkiva päässyt taivaaseen. Kun tämä suuri totuus oli perinpohjaisesti painettu hänen mieleensä, kestittiin häntä riisiannoksella. Sitten hän sai toistaa tyrmässä oppimansa pöytärukouksen, joka päättyi erikoisella kiitoslausunnolla rouva Pipchinin hyvästä päivällisestä. Rouva Pipchinin veljentytär Berinthia söi kylmää sianpaistia. Rouva Pipchin, jonka ruumiinrakenne vaati lämmintä ravintoa, nautti vartavasten valmistettuja lampaankyljyksiä, jotka tuotiin sisälle kuumina kahden lautasen välissä ja jotka tuoksuivat hyvin herkullisilta.
Koska päivällisen jälkeen satoi eikä voitu lähteä kävelemään rannalle ja koska rouva Pipchinin ruumiinrakenne vaati lepoa kyljyksien päälle, menivät kaikki muut Berryn (jota muuten sanottiin Berinthiaksi) kanssa tyrmään. Se oli tyhjä huone, jonka ikkunasta näkyi kalkittu seinä ja vesitynnyri ja jonka teki kammottavaksi kolkko avonainen tulisija. Mutta kun koolla oleva seurue loi sinne vilkkautta, oli se kuitenkin paras paikka, sillä Berry leikki siellä heidän kanssaan ja näytti nauttivan yhtä paljon kuin hekin telmimisestä, kunnes rouva Pipchin koputti vihaisesti seinään kuin henkiin herännyt kummitus. Silloin he lakkasivat meluamasta, ja Berry kertoi heille kuiskaten satuja hämärään asti.
Teenjuonnin aikana tarjottiin runsaasti maitoa ja vettä ja leipää ja voita, samalla kun rouva Pipchin ja Berry saivat teetä pienestä mustasta teekannusta ja rouva Pipchin voin kera yllin kyllin paahtoleipää, joka tuotiin sisään kuumana samoin kuin kyljyksetkin. Vaikka rouva Pipchin tästä ruokalajista kävi hyvin rasvaiseksi ulkonäöltään, ei se tuntunut tehneen häntä sisällisesti taipuisammaksi, sillä hän oli yhtä ärtyisä kuin ennenkin, eikä hänen kovissa harmaissa silmissään voinut huomata minkäänlaista pehmenemistä.
Sitten Berry nouti pienen ompelurasian, jonka kannessa oli kuninkaallinen vaakuna, ja ryhtyi ahkerasti työhön. Rouva Pipchin pani silmälasit nenälleen, avasi suuren vihreisiin kangaskansiin sidotun kirjan ja alkoi nuokkua. Ja joka kerta, kun hän heräsi painuttuaan eteenpäin tulta kohti, hän näpäytti Bitherstonea nenälle, koska tämäkin oli nuokkunut.
Vihdoin oli lasten mentävä nukkumaan, ja iltarukouksen jälkeen he lähtivät pois huoneesta. Koska pikku neiti Pankey pelkäsi nukkua yksin pimeässä, piti rouva Pipchin oikein periaatteena ajaa hänet yläkertaan kuin lampaan. Sitten saatiin kuulla neiti Pankeyn valittavan kauan aikaa jälkeenpäin tuossa ikävässä huoneessa, jossa rouva Pipchin tuon tuostakin kävi häntä ravistamassa. Noin puoli kymmenen aikaan teki vasikankaularasvan lämmin haju (rouva Pipchinin ruumiinrakenne oli näet sellainen, ettei hän saanut unta ilman tätä herkkua) vaihtelevaksi talon varsinaisen tuoksun, jota rouva Wickam sanoi "rakennuksen hajuksi". Pian senjälkeen olivat kaikki unen vallassa.
Seuraavan päivän aamiainen oli samanlainen kuin edellisen iltapuolen tee, paitsi että rouva Pipchin nautti paahtoleivän asemasta vehnäleipää ja näytti vähän entistä ärtyisämmältä, kun ateria oli loppunut. Nuori Bitherstone luki toisille ääneen Mooseksen ensimmäisen kirjan sukutaulun (jonka rouva Pipchin oli viisaasti valinnut) ja sivuutti nimet niin helposti ja taitavasti kuin henkilö, joka kompastuu polkurattaan yli. Kun se oli tehty, kannettiin neiti Pankey pois hangattavaksi ja nuori herra Bitherstone pestäväksi suolavedellä, josta hän aina palasi hyvin sinisenä ja alakuloisena. Paul ja Florence menivät sillä välin kävelemään rannalle Wickamin kanssa, jolla oli alituisesti kyyneleet silmissä. Puolen päivän tienoissa rouva Pipchin valvoi lasten lukuja. Koska hänen järjestelmäänsä kuului myös estää lapsen mieltä kehittymästä ja avautumasta kukan tavoin ja sensijaan aukaista se väkivoimalla kuin osteri, oli näiden oppituntien sisällys tavallisesti kauheaa ja järkyttävää laatua. Kertomuksen sankari — paha poika — päätti parhaimmissa tapauksissa elämänsä jalopeuran tai karhun repimänä.
Sellaista oli elämä rouva Pipchinin luona. Lauantaisin saapui Dombey Brightoniin, jolloin Florence ja Paul menivät hänen hotelliinsa tervehtimään häntä ja saivat teetä. He viettivät koko sunnuntain hänen luonaan ja pääsivät tavallisesti ennen päivällistä ajelulle. Silloin Dombey näytti kasvavan kuin Falstaffin ahdistajat, niin ettei hän enää ollut yksi kankeapukuinen mies, vaan vastasi tusinaa. Sunnuntai-ilta oli viikon apein, sillä rouva Pipchinillä oli periaatteena olla tuona iltana erittäin ärtyisällä tuulella. Neiti Pankey tuotiin tavallisesti tätinsä luota Rottingdeanista kovin surullisena, ja nuori herra Bitherstone, jonka kaikki sukulaiset olivat Intiassa ja jonka täytyi istua hartaushetkien välilläkin jäykkänä ja hiljaa seinän vieressä liikuttamatta kättä tai jalkaa, kärsi siitä niin kovin nuoressa sydämessään, että kysyi Florencelta eräänä sunnuntai-iltana, osaisiko tämä neuvoa hänelle tietä Bengaliin.
Mutta ylimalkaan väittivät ihmiset, että rouva Pipchin oli järjestelmällinen nainen lasten kohtelussa, ja epäilemättä hän olikin. Pienet hurjapäät palasivat tosiaankin kotiinsa hyvin kesyinä, vietettyään muutamia kuukausia hänen vierasvaraisen kattonsa alla. Niinikään luettiin rouva Pipchinille suureksi ansioksi se, että hän oli antautunut tällaiseen elämäntyöhön ja näin uhrannut tunteensa, asettuen niin päättävästi onnettomuuttaan vastaan, kun herra Pipchinin sydän murtui perulaisilla kaivoksilla.
Paul saattoi istua pienessä nojatuolissaan tulen ääressä syventyneenä tarkastelemaan tätä esimerkillistä vanhaa rouvaa kuinka kauan tahansa. Hän ei koskaan näyttänyt tietävän väsymyksestä saadessaan tuijottaa rouva Pipchiniin. Paul ei pitänyt hänestä eikä pelännyt häntä, mutta ollessaan tuollaisella aikaihmisen tuulella hän näytti tuntevan kummallista vetovoimaa vanhan rouvan puoleen. Silloin poika istui paikallaan lämmitellen käsiään ja katsellen häntä, kunnes sai rouva Pipchinin ihan hämilleen, niin syöjätär kuin tämä olikin. Kerran, kun he olivat kahden kesken, kysyi rouva Pipchin Paulilta, mitä hän ajatteli.