"Lapseni", virkkoi rouva Chick lyhyen äänettömyyden jälkeen, "minä en tahtoisi millään ehdolla sanoa sinulle mitään epäystävällistä, ja siitä olen varma, että sen tiedätkin. Jää siis tänne ja tee niinkuin itse haluat. Kukaan ei sekaannu siihen, Florence, tai haluakaan sekaantua siihen, se on varmaa."
Florence pudisti päätään surullisesti myönnytykseksi.
"Tuskin olin ennättänyt neuvoa isällesi, että hänen todellakin pitäisi etsiä vaihtelua ja virkistystä paikan muutoksesta", sanoi rouva Chick, "kun hän kertoi minulle jo päättäneensä lähteä maalle vähäksi aikaa. Toivoisinpa tosiaankin hänen pian lähtevän. Hän ei voi lähteä liian pian. Mutta minun luullakseni hänen täytyy jonkin verran järjestellä yksityispapereitaan sen surun vuoksi, joka on kohdannut meitä kaikkia niin ankarana — en ymmärrä minne nenäliinani on joutunut, Lucretia, lainaa minulle omasi, rakas ystävä — ja ne pidättävät häntä vielä parisen iltaa huoneessaan. Sinun isäsi on Dombey, lapsi jos kukaan", jatkoi rouva Chick kuivaten molemmat silmänsä samalla kertaa hyvin huolellisesti neiti Toxin nenäliinan vastakkaisilla nurkilla. "Hän kyllä ponnistelee. Hänen tähtensä ei ole syytä pelätä."
"Eikö ole, täti, mitään", sanoi Florence vavisten, "mitä voisin tehdä —"
"Laupias taivas, lapsikulta", keskeytti hänet rouva Chick kiireesti, "mistä sinä puhut? Jos isäsi sanoi minulle — olenhan kertonut hänen omat sanansa: 'Louisa, minä en tarvitse mitään. Minun on parempi olla yksinäni' — niin mitä luulisit hänen sanovan sinulle? Älä näytä itseäsi hänelle, lapsi. Älä haaveilekaan sellaista."
"Täti", sanoi Florence, "minä menen nukkumaan vuoteeseeni".
Rouva Chick hyväksyi tämän päätöksen ja antoi hänen mennä suudeltuaan häntä. Mutta neiti Tox oli hakevinaan kadotettua nenäliinaa ja meni hänen jäljessään yläkertaan. Siellä hän koetti salavihkaa lohduttaa häntä muutaman minuutin ajan välittämättä Susan Nipperin epäsuopeista katseista. Sillä neiti Nipper nimitti neiti Toxia hehkuvassa innossaan krokotiiliksi, mutta hänen myötätuntonsa näytti vilpittömältä ja oli ainakin epäitsekästä, sillä hän ei saattanut toivoa voittavansa mitään sen nojalla.
Eikö Florencella ollut ainoaakaan lähempää ja rakkaampaa kuin Susan, joka oli vahvistanut hänen värisevää sydäntään sen tuskassa? Eikö ollut ainoaakaan toista kaulaa, johon hän olisi voinut tarttua, yksiäkään kasvoja, joiden puoleen olisi voinut kääntyä, ketään muuta, joka olisi voinut virkkaa hänelle lohdutuksen sanan niin syvässä surussa? Oliko Florence niin yksin kolkossa maailmassa, ettei mitään muuta ollut hänelle jäänyt? Ei mitään. Jouduttuaan samalla äidittömäksi ja veljettömäksi — sillä menetettyään pikku Paulin hän vasta tunsi oikein raskaana ensimmäisen ja suurimman menetyksensä hän sai pitää Susania ainoana tukenaan. Oi, kuka voi sanoa, kuinka paljon hän alussa tarvitsi apua!
Ensin, kun elämä alkoi talossa sujua entiseen tapaansa, ja kaikki muut olivat lähteneet pois paitsi palvelijat ja Dombey sulkeutui omiin huoneisiinsa, Florence ei voinut tehdä muuta kuin itkeä ja kuljeskella edestakaisin ja välillä paeta omaan huoneeseensa, kun yksinäisyyden muistaminen tunkeutui hänen mieleensä äkillisenä kipuna. Silloin hän väänteli käsiään, painoi kasvonsa vuoteelleen ja oli tyyten lohduton. Kaikki muu hävisi silloin hänen tietoisuudestaan paitsi tuskan katkeruus ja julmuus. Näin kävi tavallisesti silloin, kun hän näki jonkin paikan tai esineen, joka oli ollut Paulille rakas, ja se teki synkän talon alussa oikeaksi tuskien tyyssijaksi.
Mutta puhtaan rakkauden olemukseen ei kuulu palaa kauan niin rajusti ja kiivaasti. Tuollainen liekki voi karkeammassa ja maallisemmassa muodossaan jäytää armottomana sitä rintaa, johon se on päässyt majailemaan, mutta taivaan pyhä tuli on niin lempeä sydämelle kuin levätessään kerran kahdentoista koolla olleen päiden yläpuolella ja näyttäessään kullekin toinen toisessaan veljen, mutta kirkastuneena ja vahingoittumattomana. Kun Florence näki sen kuvan hengessään, palasi hänen kasvoilleen pian rauha ja lempeä ilme, ja tyyni turvallisuus täytti mielen. Ja vaikka hän vielä itkikin, valuivat kyyneleet rauhallisemmin eikä äskeisten kokemusten muisto enää kirvellyt hänen sydämessään.
Ei kestänyt kauan, ennenkuin hän saattoi tyynenä katsella määräaikana seinällä väreilevää kultaista vettä, joka vähitellen häipyi näkymättömiin. Ei kestänyt kovin kauan, ennenkuin hän taas voi istua samassa huoneessa yksin yhtä kärsivällisenä ja lempeänä kuin valvoessaan Paulin pikku vuoteen ääressä. Jos hänen mieleensä äkkiä koski kipeästi tyhjyys, saattoi hän polvistua vuoteen viereen ja rukoilla Jumalalta kaikesta sydämestään, että jokin enkeli saisi häntä rakastaa ja muistaa.
Ei kestänyt kovin kauan, ennenkuin hämärähetkinä synkässä ja avarassa talossa hänen hiljainen äänensä hitaasti ja välillä vaieten hyräili samaa säveltä, jota Paul oli niin usein kuunnellut nojaten väsynyttä päätänsä hänen käsivarteensa. Kun sitten oli tullut pimeä, väreili huoneessa heikko sävel, niin hiljaa soitettu ja laulettu, että se tuntui paremminkin alakuloiselta muistelemiselta, mitä hän oli tehnyt Paulin pyynnöstä viimeisenä iltana, kuin todelliselta laululta. Mutta se toistui hyvin usein pimeässä yksinäisyydessä, ja katkonaisia säveliä kajahteli vielä koskettimilta senjälkeenkin, kun suloinen ääni oli jo tukehtunut kyyneliin.
Niin hän sai vähitellen rohkeutta katsahtaa siihen työhön, jossa hänen hyppysensä olivat ahkeroineet Paulin istuessa hänen vieressään merenrannalla. Eikä sitten kestänytkään kovin kauan, ennenkuin hän taas ryhtyi siihen, tuntien suorastaan rakkauttakin sitä kohtaan, ikäänkuin se olisi elävä olento ja Paulin tuttava. Sillä lailla hänellä oli tapana istua tuntikausia mietteisiinsä vaipuneena akkunakomerossa lähellä äitinsä muotokuvaa käyttämättömässä huoneessa, joka oli niin kauan ollut hyljättynä.
Miksi kääntyivät tytön tummat silmät niin usein työstä sinne, missä punaposkiset lapset asuivat? He eivät muistuttaneet hänelle välittömästi äskeistä menetystä, sillä he olivat kaikki tyttöjä, neljä pientä sisarusta. Mutta he olivat äidittömiä samoin kuin hän — ja heillä oli isä.
Helppoa oli huomata, milloin heidän isänsä oli lähtenyt ulos ja milloin häntä odotettiin kotiin, sillä vanhin lapsi seisoi silloin aina odottamassa vierashuoneen akkunassa tai parvekkeella. Kun isä ilmestyi, levisi lapsen odottaville kasvoille ilon loiste, samalla kun toiset, jotka niinikään olivat odottaneet yläkerran akkunassa, taputtivat käsiään, rummuttivat niillä akkunalautaa ja huusivat hänelle. Vanhin lapsi tuli usein alas eteiseen, pani kätensä isän käteen ja talutti hänet yläkertaan. Monta kertaa Florence sitten näki tytön istuvan isän vieressä tai polvella tai riippuvan leperrellen hänen kaulassaan. Ja vaikka heillä oli aina hauskaa yhdessä, katseli isä usein lapsen kasvoja sennäköisenä kuin olisi ajatellut hänen muistuttavan äitivainajaa. Toisinaan tapahtui, ettei Florence enää katsellut heitä, vaan purskahti itkemään akkunaverhojen takana kuin olisi pelännyt tai riensi pois akkunan luota. Mutta hän ei voinut olla palaamatta, ja pian putosi hänen käsityönsä taas huomaamatta helmaan.
Tuo talo oli ollut tyhjänä pitkän aikaa, monta vuotta. Vihdoin, hänen ollessaan kotoa poissa, oli sinne muuttanut väkeä. Talo oli korjattu ja uudelleen maalattu, ja akkunoiden kohdalla oli lintuja ja kukkia, joten se näytti toisenlaiselta kuin ennen. Mutta Florence ei koskaan ajatellut taloa. Lapset ja heidän isänsä olivat kaikki kaikessa.
Kun perheen isä oli syönyt päivällistä, näki Florence avonaisten ikkunoitten läpi heidän menevän alas puutarhaan kotiopettajattaren tai lapsenhoitajan kanssa ja asettuvan pöydän ympärille. Tyynessä kesäilmassa kaikui lapsellisia ääniä ja heleätä naurua kadun poikki sen huoneen alakuloiseen ilmakehään, jossa Florence istui. Sitten lapset kiipesivät ja hyppelivät isän kanssa yläkertaan ja melusivat hänen ympärillään sohvassa tai ryhmittyivät hänen polvilleen oikeana ruusuisena kukkavihkona punaisine poskineen, isän kertoessa heille jotakin satua. Välillä he juoksivat taas ulos parvekkeelle, ja silloin Florence kätkeytyi nopeasti, jottei hänen näkemisensä yksin ja surupukuisena häiritsisi lasten iloa.
Vanhin tyttö jäi isänsä luokse toisten lähdettyä pois ja valmisti hänelle teetä — kuinka onnelliseksi hän silloin tunsikaan itsensä pikku emäntänä! — ja istuutui juttelemaan isänsä kanssa toisinaan akkunan luo, toisinaan huoneen perälle, kunnes tuotiin kynttilöitä. Isä piti tyttöä seuralaisenaan, vaikka tämä oli joitakin vuosia Florencea nuorempi, ja lapsi osasikin olla yhtä tyyni ja rakastettava kuin täysi nainen istuessaan siinä mukanaan kirjansa tai käsityövasunsa. Sittenkun heidän huoneeseensa oli sytytetty kynttilöitä, ei Florence pelännyt taas katsella heitä pimeästä kamaristaan. Mutta kun tuli se aika, jolloin lapsen piti sanoa: 'Hyvää yötä, isä' ja mennä nukkumaan, nyyhkytti ja vapisi Florence eikä voinut enää katsella, kun tyttö kohotti kasvonsa isää kohti.
Ja kuitenkin hän keskeytti ennen nukkumaan menoaan tuon tuostakin sen yksinkertaisen säveleen, jolla oli aikoja sitten niin usein tuudittanut Paulin uneen, katsellakseen taas vastapäistä taloa. Mutta hän säilytti omassa nuoressa rinnassaan salaisuutena, että koskaan sitä ajatteli tai katseli.
Mutta pitikö Florence — niin avomielinen ja vilpitön, niin täysin sen rakkauden arvoinen, jota Paul oli tuntenut häntä kohtaan ja ilmaissut vielä viimeisessä heikossa kuiskauksessaankin — rehellisen sydämen kuvastuessa kasvojen kauneudessa ja huokuessa hänen suloisen äänensä joka värähdyksessä — pitikö hän rinnassaan mitään muuta salaisuutta? Kyllä, hänellä oli vielä yksi lisää.
Kun ei kukaan muu talon väestä enää liikkunut ja kaikki valot oli sammutettu, lähti hän hiljaa omasta huoneestaan ja sipsutti äänettömin askelin portaita myöten alakertaan isänsä ovelle. Sitä vasten hän tuskin hengittäen painoi kasvonsa ja päänsä ja huulensa rakkautensa kaihossa. Joka ilta hän kyyristyi sen edessä kylmälle kivilattialle kuunnellakseen edes isänsä hengitystä. Koko sydämestään hän toivoi voivansa osoittaa isälleen rakkauttaan, lohduttaa häntä, saada hänet sietämään yksinäisen lapsensa hellyyttä. Jos hän olisi uskaltanut, olisi hän polvistunut hänen jalkojensa juureen rukoilemaan sitä nöyrästi.
Kukaan ei sitä tiennyt tai ajatellut. Ovi oli aina lukossa, Dombey sulkeutuneena sen taakse. Kerran pari hän lähti sieltä ulos, ja talonväki sanoi hänen hyvin pian matkustavan maalle, mutta hän asui yhä yksin huoneessaan, ollenkaan tapaamatta tai kyselemättä Florencea. Ehkä hän ei edes tiennyt tyttärensä olevankaan samassa talossa.
Eräänä päivänä noin viikkoa hautajaisten jälkeen Florence istui käsityönsä ääressä, kun Susan ilmestyi puolittain itkevän, puolittain nauravan näköisenä ilmoittamaan, että oli tullut vieras.
"Vierasko! Minuako tapaamaan, Susan!" huudahti Florence hämmästyneenä.
"Niin, se on ihmeellistä, eikö olekin Floy-neiti?" sanoi Susan, "mutta toivoisin tosiaankin, että teillä kävisi paljon vieraita, sillä se olisi vain hyväksi teille, ja minun käsitykseni on, että mitä pikemmin te ja minä lähdemme vaikka vanhojen Skettlesien luo, sitä parempi se on meille kummallekin. Minä en tahdo elää suuressa väkijoukossa, Floy-neiti, mutta enhän kuitenkaan ole mikään osteri."
Totuudenmukaisesti on tunnustettava, että neiti Nipper puhui enemmän nuoren emäntänsä kuin itsensä puolesta. Se kuvastui hänen kasvoistaankin.
"Mutta se vieras, Susan", sanoi Florence.
Susan vastasi hysteerisellä puuskalla, joka oli yhtä hyvin nyyhkytystä kuin naurua: "Herra Toots!"
Hymy, joka ilmestyi Florencen kasvoille, hävisi samassa, ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä. Mutta se oli joka tapauksessa hymyä ja tuotti neiti Nipperille suurta tyydytystä.
"Tuollaiselta minustakin tuntuu, Floy-neiti", virkkoi Susan painellen esiliinallaan silmiään ja pudistaen päätään. "Kohta kun näin tuon hölmön eteisessä, Floy-neiti, purskahdin ensin nauramaan ja sitten minun täytyi ruveta nyyhkyttämään."
Vaistomaisesti Susan Nipper teki nyt samoin. Sillä välin Toots, joka oli tullut hänen jäljessään yläkertaan tietämättömänä herättämästään vaikutuksesta, ilmoitti saapumisensa koputtamalla ovelle ja astui ripeästi sisään.
"Hyvää päivää, neiti Dombey", virkkoi hän. "Kuinka jaksatte — minä itse voin oikein hyvin, kiitos. Mitä teille kuuluu?"
Toots, jota hyväluontoisempia olentoja maailmassa on vain vähän, vaikka mahdollisesti joku älykkäämpi, oli työläästi keksinyt tämän pitkän puheen, toivoen siten keventävänsä Florencen ja omaakin mieltään. Mutta huomattuaan tuhlanneensa koko varastonsa ajattelemattomalla tavalla, ennenkuin oli istuutunutkaan tai Florence virkkanut sanaakaan, vieläpä ennenkuin oli kunnolleen päässyt sisään ovestakaan, hän piti sopivana aloittaa uudelleen.
"Hyvää päivää, neiti Dombey. Minä voin oikein hyvin, kiitos. Mitä teille kuuluu?"
Florence ojensi hänelle kätensä ja sanoi voivansa hyvin.
"Minulle kuuluu oikein hyvää", jatkoi Toots istuutuen. "Tosiaankin oikein hyvää. En muista koskaan voineeni niin hyvin kuin nyt, kiitos", lisäsi hän mietittyään vähän aikaa.
"Olitte hyvin ystävällinen kun tulitte", huomautti Florence ottaen taas esille käsityönsä. "Minusta on kovin hauskaa nähdä — teitä."
Toots nauraa hihitti vastaukseksi. Ajatellen sitten, että se ehkä tuntuisi liian iloiselta, hän korjasi asian huokauksella. Sitten hänen mieleensä tuli, että se ehkä tuntuisi liian surumieliseltä, ja niin hän taas paransi esiintymistään hihityksellä. Mutta kumpainenkaan vastaustapa ei täydelleen tyydyttänyt häntä, joten hän vihdoin hengähti syvään.
"Olitte kovin ystävällinen rakkaalle veljelleni", sanoi Florence noudattaen omaa luontaista vaistoaan auttaakseen toista pulasta. "Hän puhui minulle usein teistä."
"No, sehän ei merkitse mitään", sanoi Toots nopeasti. "Nyt on lämmin, eikö ole?"
"Oikein kaunis ilma", vastasi Florence.
"Se miellyttää minua kovasti", huomautti Toots. "En luule koskaan olleeni paremmassa voinnissa kuin nyt, kiitoksia hyvin paljon."
Tuotuaan julki tämän kummallisen ja odottamattoman asian Toots upposi syvään äänettömyyden kaivoon.
"Olette luullakseni jo poissa tohtori Blimberin laitoksesta?" sanoi
Florence koettaen auttaa häntä pälkähästä.
"Toivoakseni", vastasi Toots ja suistui samaan kaivoon.
Hän näytti pysyvän sen pohjalla ainakin kymmenen minuuttia. Sitten hän äkkiä nousi pinnalle ja sanoi:
"Niin, hyvästi, neiti Dombey."
"Aiotteko lähteä?" kysyi Florence nousten seisomaan.
"En oikein tiedä. Ei, en juuri vielä", sanoi Toots, istuutuen taas.
"Asia on niin — tarkoitan, neiti Dombey!"
"Älkää pelätkö puhua minulle", virkkoi Florence rauhallisesti hymyillen. "Olisin hyvin iloinen, jos tahtoisitte puhua kanssani veljestäni."
"Tosiaanko!" tokaisi Toots, jonka muuten ilmeettömissä kasvoissa joka huokonen kuvasti myötätuntoa. "Dombey-parka! En olisi tosiaankaan koskaan uskonut, että Burgess ja Kumpp. — hienoja räätäleitä (mutta hyvin kalliita), joista meillä oli tapana puhella — tekisi tämän puvun sellaiseen tarkoitukseen." Toots oli näet surupuvussa. "Dombey-parka! Tosiaankin, neiti Dombey!" nyyhkytti Toots.
"Niin", sanoi Florence.
"Yhdestä ystävästä hän piti hyvin paljon viime aikoina. Ajattelin, että te ehkä haluaisitte saada sen jonkinlaiseksi muistolahjaksi. Muistattehan hänen pitäneen Diogeneesta?"
"Kyllä, kyllä!" myönsi Florence.
"Dombey-parka! Niin minäkin", sanoi Toots.
Tootsin, joka näki Florencen silmissä kyyneleitä, oli hyvin vaikea päästä pitemmälle, ja hän oli vähällä pudota takaisin äskeiseen kaivoon. Mutta hihityksen puuska tuli hänelle avuksi.
"Neiti Dombey", jatkoi hän, "minä olisin voinut toimittaa sen siepatuksi kymmenestä shillingistä, jolleivät he olisi antaneet sitä minulle, ja niin aloinkin tehdä, mutta he olivat luullakseni iloiset päästessään siitä eroon. Jos haluatte saada sen, niin se on ovella. Minä toin sen teitä varten; tosin se ei ole naisten koira", lisäsi Toots, "mutta ettehän te siitä välitä, eikö niin?"
Kun he sitten varmuuden vuoksi katsoivat alas kadulle, tuijotti Diogenes tosiaankin vuokravaunujen akkunasta. Se oli houkuteltu ajoneuvoihin sillä tekosyyllä, että olkien seassa oli rottia, ja sitten kuljetettu määräpaikkaan. Totta puhuen se oli niin vähän naisten koiran näköinen kuin suinkin, ja jurossa innossaan päästä pois se näytti hyvin vähän lupaavalta haukahdellessaan lyhyesti toisella suupielellään ja tupsahtaessaan alas olkiin joka kerta kun yritti päästä tasapainoon. Sitten se taas hypähti läähättäen ylös ja työnsi kielensä näkyviin kuin olisi tullut varta vasten hoitolaan tutkituttamaan terveyttään.
Mutta vaikka Diogenes oli niin hullunkurinen koira kuin suinkin voi tavata kesäisenä päivänä, kömpelö, ruma ja isopäinen, jota alinomaa vaivasi se harhakuvitelma, että jossakin lähellä oli vihollinen, jolle piti haukkua, ja vaikka se oli äreä ja kaikkea muuta kuin älykäs ja vaikka sen silmät olivat kokonaan karvan peitossa, kuono hullunkurisen näköinen, häntä ihan muodoton ja ääni karhea, oli se Florencelle rakkaampi kuin kaikkein arvokkain ja kaunein koira, koska se oli muistona Paulista, joka oli pyytänyt pitämään siitä huolta. Niin rakas tämä ruma Diogenes tosiaankin oli hänestä ja niin tervetullut, että hän tarttui Tootsin jalokivillä koristettuun käteen ja suuteli sitä kiitollisena. Ja kun Diogenes vapaaksi päästyään syöksyi ylös portaita ja ryntäsi sisään (kuinka vaikeata ensin olikaan saada se ulos vaunuista!), pujahtaen kaikkien huonekalujen alle ja kiertäen kaulassaan riippuvan pitkän ketjun tuolien ja pöytien jalkojen ympärille ja sitten tempoen sitä, kunnes sen silmät tulivat luonnottoman selvästi näkyviin, melkein pullistuessaan ulos kuopistaan, ja kun se murisi Tootsille, joka teeskenteli olevansa sen hyvä tuttu, ja syöksyi silmittömänä Towlinsonin kimppuun, vilpittömän vannana siitä, että tuossa oli se vihollinen, jota hän oli haukkunut koko ikänsä nurkan takaa koskaan häntä näkemättä, oli Florence siihen niin tyytyväinen kuin se olisi ollut oikea viisauden ihme.
Toots oli niin ylenmäärin iloissaan lahjansa suosiollisesta vastaanotosta ja niin onnellinen nähdessään Florencen kumartuvan Diogeneen puoleen silittämään sen karheaa selkää hienolla pikku kädellään — Diogenes salli sen heidän tuttavuutensa ensimmäisestä hetkestä lähtien — että hänestä tuntui vaikealta lausua jäähyväisiä. Epäilemättä häneltä olisikin mennyt paljon pitempi aika tämän päätöksen tekemiseen, jollei Diogenes olisi auttanut häntä saamalla äkkiä päähänsä ruveta haukkumaan Tootsia ja hypähdellä häntä vastaan suu auki. Keksimättä sopivaa tapaa tämän mielenosoituksen lopettamiseksi ja tajuten sen panevan vaaraan Burgess ja Kumppanin taidokkaasti valmistamat housut Toots pujahti nauraa hihittäen ulos ovesta. Kurkistettuaan siitä vielä sisään pari kolme kertaa ihan aiheettomasti, jolloin Diogenes joka kerta otti hänet uudella hyökkäyksellä vastaan, hän lopulta lähti pois.
"Tuleppas tänne, Di! Rakas Di! Rupea ystäväksi uuden emäntäsi kanssa. Rakastakaamme toinen toistamme, Di!" sanoi Florence hyväillen koiran pörröistä päätä. Ja Di, tyly ja töykeä, pani kuononsa hänen poskeaan vasten vannoen uskollisuutta, ikäänkuin sen sydän olisi sulanut kyynelestä, joka oli tipahtanut sen turkille.
Mies Diogenes ei puhunut selvemmin Aleksanteri Suurelle kuin koira Diogenes Florencelle. Se otti pikku emäntänsä tarjouksen iloisesti vastaan ja antautui hänen palvelukseensa. Erääseen nurkkaan valmistettiin sille heti juhla-ateria, ja kun se oli syönyt ja juonut kyllikseen, tuli se akkunan luo, jonka ääressä Florence istui katselemassa, nousi takajaloilleen, pani kömpelöt etujalkansa Florencen olkapäille, nuoli hänen kasvojaan ja käsiään, painoi ison päänsä hänen rintaansa vastaan ja heilutti häntäänsä, kunnes väsyi. Vihdoin Diogenes paneutui kiemuralle Florencen jalkoihin ja nukahti.
Vaikka neiti Nipper pelkäsi koiria ja piti välttämättömänä huoneeseen tullessaan koota hameensa helmat tiukasti ympärilleen kuin hiippaillessaan puron poikki porrasta myöten, päästää pikku huudahduksia ja nousta tuoleille seisomaan, kun Diogenes ojenteli, oli hän omalla tavallaan liikutettu Tootsin ystävällisyydestä ja nähdessään Florencen iloitsevan pikku Paulin pörröisen ystävän kiintymyksestä ja seurasta lausui siitä joitakin huomautuksia, jotka saivat kyyneleet nousemaan hänen silmiinsä. Dombey liittyi varmaankin jollakin lailla hänen mietteissään tämän koiran herättämiin ajatuksiin, sillä tarkastettuaan kaiken iltaa Diogenesta ja sen emäntää ja suopeasti valmistettuaan Diogeneelle vuoteen eteiseen Florencen oven taakse hän sanoi kiireesti ennenkuin toivotti hyvää yötä.
"Teidän isänne lähtee matkalle huomisaamuna, Floy-neiti."
"Huomisaamuna, Susan?"
"Niin, neiti. Sillä lailla on päätetty. Varhain."
"Tiedätkö, Susan, minne isä lähtee?" kysyi Florence katsomatta häneen.
"En oikein, neiti. Hän lähtee ensin tapaamaan oivallista majuria, ja minun täytyy sanoa, että jos minä olisin tuttu jonkin majurin kanssa (mistä taivas varjelkoon), ei se ainakaan saisi olla sininen!"
"Hiljaa, Susan!" pyysi Florence lempeästi.
"Niin, Floy-neiti", vastasi neiti Nipper, jonka sydän oli tulvillaan leimuavaa kiukkua ja joka välitti pysähdyksistä tavallistakin vähemmän. "Minä en voi sille mitään, että hän on sininen, ja niin kauan kuin olen kristitty, joskin vain alhainen ihminen, haluaisin ystävikseni vain luonnollisen värisiä ihmisiä tai en sitten ketään."
Siitä, mitä hän lisäsi ja oli kuullut alakerrassa, kävi ilmi, että rouva Chick oli ehdottanut majuria Dombeyn matkatoveriksi ja että Dombey jonkin verran epäröityään oli kutsunut hänet.
"Tuoko nyt tosiaankin tuottaisi vaihtelua!" huomautti neiti Nipper itsekseen rajattoman halveksivasti. "Jos hän on vaihtelua, niin silloin minä kaipaisin yksitoikkoisuutta."
"Hyvää yötä, Susan", sanoi Florence.
"Hyvää yötä, kiltti Floy-neiti."
Hänen säälivä äänensävynsä kosketti sitä kieltä, jota niin usein oli kovakouraisesti kosketeltu, mutta jonka värähdystä ei kukaan ollut kuullut. Yksin jäätyään Florence painoi päänsä kättään vasten ja pannen toisen kätensä kiihkeästi kohoilevalle povelleen päästi surunsa valloilleen.
Ilta oli kostea, ja alakuloinen sade pieksi yksitoikkoisesti kohisten akkunoita. Hidas tuuli puhalsi ja kiersi valittaen taloa kuin tuntien tuskaa tai surua. Kimeä ääni vaikerteli puissa. Hänen istuessaan siinä itkemässä tuli myöhä ja kirkontornista kuului juhlallinen ja kaamea keskiyön soitto.
Florence oli tuskin sivuuttanut lapsuusvuotensa — hän ei vielä ollut täyttänyt neljäätoista — ja sellaisen hetken yksinäisyys ja synkkyys talossa, jossa kuolema oli hiljattain tehnyt hirveää hävitystä, olisi voinut täyttää vanhemmankin mielikuvituksen epämääräisellä kauhulla. Mutta Florencen viaton mieli oli niin tulvillaan yhtä tunnetta, ettei sinne päässyt mitään muuta. Hänen sydämessään ei liikkunut muuta kuin rakkautta — tosin harhailevaa ja hyljättyä — mutta se kääntyi joka hetki hänen isäänsä kohti.
Sateen kohinassa, tuulen ulvonnassa, puiden heilumisessa ja juhlallisten kellojen äänessä ei ollut mitään, mikä olisi voinut työntää syrjään tätä ajatusta tai vähentää sen vaikutusta. Kun hän muisteli rakasta vainajaa, oikeastaan hetkeksikään' lakkaamatta Paulia ajattelemasta, liittyi se tähän samaan asiaan. Voi, olla niin eristetty ja niin yksinäinen, hän kun ei ollut kertaakaan tuon hetken jälkeen saanut katsahtaa isänsä kasvoihin tai koskettaa häntä!
Hän ei voinut, lapsiparka, mennä eikä ollut tuosta illasta lähtien kertaakaan mennyt nukkumaan tekemättä yöllistä pyhiinvaellusretkeään isänsä ovelle. Outoa ja surullista olisi ollut nähdä hänen nyt hiipivän kevyesti alas portaita sakean pimeyden lävitse ja pysähtyvän isän oven taakse läpättävin sydämin, silmät täynnä kyyneleitä, tukan riippuessa irtonaisena alas hartioille hänen itsensä tietämättä siitä mitään. Hän painoi kosteaa poskeaan ovea vasten, mutta yö peitti kaikki, joten kukaan ei tiennyt siitä mitään.
Kun Florence tänä yönä kosketti oveen, huomasi hän sen olevan lukitsematta. Ensimmäisen kerran se oli nyt auki, tosin vain pikkusen raollaan, ja sisällä oli valoa. Aran lapsen ensimmäinen ajatus oli vetäytyä nopeasti pois — ja hän tekikin niin. Mutta samassa häntä alkoi haluttaa mennä takaisin ja sisään, ja tämä toinen mieliteko viivytti häntä epätietoisena portailla.
Kun ovi oli auki, vaikka ainoastaan niinkin vähän, tuntui siinä olevan toivoa. Hänestä oli rohkaisevaa nähdä sisältä valonsäde, joka pujahti ulos raosta pimeään ja levisi kultaisena juovana marmorilattialle. Hän kääntyi takaisin tuskin tietäen mitä teki, mutta häntä veti sinne sydämessä asuva rakkaus ja koettelemus, joka oli kohdannut heitä kumpaakin, mutta josta he eivät olleet toisilleen mitään puhuneet. Ja niin hän astui sisään vapisevat kädet vähän kohotettuina.
Hänen isänsä istui vanhan pöytänsä ääressä keskellä huonetta. Hän oli järjestellyt joitakin papereita ja hävittänyt niistä muutamia, jotka lojuivat revittyinä hänen edessään lattialla. Sade huuhteli rankasti ulomman huoneen lasiseiniä, jossa Dombey oli niin usein katsellut Paul-parkaa pikku lapsena, ja ulkoa kuului tuulen hiljainen valitus.
Mutta Dombey ei sitä kuullut. Hän istui silmät pöytään luotuina ja niin ajatuksiinsa vaipuneena, että paljon raskaammatkaan askeleet kuin hänen lapsensa keveiden jalkain polkemat eivät olisi voineet herättää hänen huomiotaan. Hänen kasvonsa olivat kääntyneet Florenceen päin. Lampun kalpeassa valossa ja näin myöhäisenä hetkenä ne näyttivät riutuneilta ja alakuloisilta. Tässä autiossa yksinäisyydessä, joka ympäröi häntä, Florence tunsi vihlovaa vetoomusta.
"Isä, isä! Puhu minulle, rakas isä!"
Dombey säpsähti kuullessaan tyttärensä äänen ja hypähti seisomaan. Florence seisoi hänen edessään käsivarret ojennettuina, mutta isä perääntyi.
"Mikä nyt on hätänä?" kysyi hän yrmeästi. "Miksi sinä tulet tänne? Mikä on pelästyttänyt sinua?"
Jos jokin peloitti tyttöä, niin juuri nuo kasvot, jotka olivat häneen suunnattuina. Nuoren tytön rinnassa palava rakkaus hyytyi jääksi tuollaisen katseen edessä, ja niin hän seisoi tuijottaen isäänsä kuin kivettyneenä.
Dombeyn kasvoissa ei ilmennyt hellyyden tai säälin värähdystäkään. Niistä ei heijastunut myötätuntoa, isällistä mieltymystä tai mielialan huojennusta. Niissä tapahtui muutos, mutta ei siihen suuntaan. Aikaisempi kylmäkiskoisuus ja jäykkyys olivat väistyneet jonkin uuden tunteen tieltä. Mikä tämä uusi oli, sitä ei Florence ajatellut eikä olisi uskaltanutkaan ajatella, ja kuitenkin hän tunsi sen koko voiman ja oli siitä selvillä, vaikkei kuvitellutkaan sen nimeä. Se tuntui heittävän varjon hänen päähänsä silloin, kun Dombey katseli häntä.
Näkikö isä edessään poikansa onnellisen kilpailijan täynnä terveyttä ja elämää? Katseliko hän omaa onnellista kilpailijaansa, joka oli voittanut hänen poikansa rakkauden? Tai myrkyttivätkö mieletön kateus ja murskattu ylpeys ne suloiset muistot, joiden olisi pitänyt tehdä Florence hänelle entistä rakkaammaksi? Saattoiko hänestä tuntua katkeralta nähdä tyttö niin kauniina ja lupaavana, kun hän samalla ajatteli pientä poika-vainajaansa?
Florencen mieleen ei juolahtanut näin kysellä. Mutta rakkaus on herkkä tuntemaan, milloin se sysätään toivottomasti pois. Ja toivo kuoli hänessä hänen seisoessaan siinä tuijottaen isän kasvoihin.
"Minä kysyn sinulta, Florence, pelkäätkö? Onko tapahtunut jotakin, koska sinä tulet tänne?"
"Minä tulin, isä —"
"Vastoin toivomustani. Miksi?"
Florence tajusi isän tietävän syyn. Se oli selvästi kirjoitettu hänen kasvoihinsa. Tyttö painoi pään käsiinsä päästäen hiljaisen valituksen.
Muistakoon Dombey sen myöhempinä aikoina. Se häipyi kuuluvista, ennenkuin Dombey katkaisi hiljaisuuden. Luulkoon hän sen häviävän mielestään yhtä nopeasti, mutta se pysyy siellä. Muistakoon hän sen tuossa huoneessa vuosien kuluttua!
Hän tarttui Florencen käsivarteen. Hänen kätensä oli kylmä ja kosketti vain höllästi.
"Sinä olet kaiketi väsynyt", virkkoi hän ottaen kynttilän käteensä ja taluttaen tytön ovelle. "Mene nyt lepäämään. Me tarvitsemme kaikki lepoa. Mene, Florence. Sinä olet nähnyt unta."
Se uni, jonka hän oli nähnyt, oli loppunut. Jumala häntä auttakoon! Ja hän tunsi, ettei se voisi koskaan enää palata.
"Minä seison tässä valaisemassa tietäsi ylös portaita. Talon koko yläkerta kuuluu sinulle", sanoi hänen isänsä hitaasti. "Sinä olet nyt sen emäntä. Hyvää yötä!"
Peittäen yhä kasvonsa Florence nyyhkytti ja vastasi: "Hyvää yötä, isä kulta", ja nousi äänettömästi yläkertaan. Kerran hän katsahti taakseen kuin olisi halunnut palata isänsä luo uskaltamatta sitä kuitenkaan. Se oli vain hetkellinen ajatus, liian toivoton pysyäkseen vireillä. Ja hänen isänsä seisoi paikallaan kynttilä kädessä — kovana, itseensäsulkeutuneena, liikkumattomana — kunnes hänen suloisen lapsensa liehuva puku oli kadonnut pimeyteen.
Muistelkoon Dombey sitä tuossa huoneessa tulevina aikoina. Sade, joka valuu katolle, tuuli, joka ulvoo oven ulkopuolella, voivat surumielisyydessään olla sen ennustajia.
Kun Dombey oli viimeksi katsellut, kuinka Florence oli kiertänyt ylös noita samoja portaita, oli tytöllä ollut pikku veli sylissään. Se ei nyt lähentänyt hänen sydäntään tyttären puoleen, vaan kovetti sen. Hän meni huoneeseensa, lukitsi oven, istui tuolilleen ja itki menetettyä poikaansa.
Diogenes oli hereillään tavallisella paikallaan ja odotti pikku emäntäänsä.
"Oi, Di! Oi, rakas Di! Rakasta minua hänen vuokseen!"
Diogenes rakasti häntä jo hänen itsensä vuoksi eikä koettanutkaan sitä salata. Niinpä se tekikin itsensä tavattoman naurettavaksi suorittamalla erilaisia kömpelöitä hyppyjä eteishuoneessa. Kun Florence-parka vihdoin oli vaipunut uneen ja alkanut uneksia vastapäätä asuvista ruusuisista lapsista, avasi Diogenes raappimalla hänen huoneensa oven, kietoi makuuvaatteensa jonkinlaiseksi pielukseksi, oikaisi itsensä paljaalle lattialle niin pitkälle kuin kaulaketju myönsi, pää Florenceen päin, ja tuijotti häneen raukean näköisenä, kunnes silmien räpytellessä yhä nopeammin se itsekin nukahti ja äreästi haukahdellen näki unta vihollisestaan.
YHDEKSÄSTOISTA LUKU
Walter lähtee pois
Solomon Gillsin oven edustalla mahtaileva puinen merikadetti ei kovasydämisyydessään vähääkään piitannut Walterin lähdöstä matkalle, vaikka nyt oli jo loppumaisillaan viimeinen päivä, jolloin hän sai oleskella takahuoneessa. Kulmamittari pyöreän mustan nappisilmänsä edessä ja vartalo entisessä ylimielisen reippaassa asennossa merikadetti näytteli parhailta puoliltaan lyhyitä housujaan eikä tuntenut tieteellisiin tutkimuksiin syventyneenä minkäänlaista osanottoa maallisia tapauksia kohtaan. Se oli sikäli olosuhteista riippuvainen, että kuiva päivä peitti sen pölyllä ja sumuinen sirotteli sen pinnalle pieniä nokihiutaleita, kun taas märkä päivä hetkiseksi kirkasti himmentyneen virkapuvun ja oikein kuuma päivä kohotti sen pinnalle pieniä näppylöitä. Mutta muuten se oli paatunut, itsepintainen ja pöyhkeä merikadetti, joka pysyi omissa harrastuksissaan ja välitti yhtä vähän siitä, mitä ympärillä tapahtui, kuin Arkimedes Syrakusan valloituksen aikana.
Sellaiselta merikadetilta se ainakin näytti silloisissa kotioloissa. Walter vilkaisi siihen ystävällisesti monta kertaa mennessään sen ohitse sisään tai ulos. Ja kun Walter ei ollut saapuvilla, tuli vanha Sol-parka näkyviin ja nojautui ovenpieltä vasten, niin että hänen väsynyt tekotukan peittämä päänsä painui mahdollisimman lähelle hänen ammattinsa ja liikkeensä suojelushengen kengänsolkia. Mutta eipä julmannäköisinkään epäjumalankuva, jonka suu ulottuu korvasta toiseen, ei papukaijan höyhenistä tehty verenhimoinen pääkään ole koskaan pysynyt kylmäkiskoisempana villien rukoilijoittensa anomuksille kuin merikadetti näille rakkaudenosoituksille.
Walterin sydän tuntui raskaalta hänen katsellessaan ympärilleen vanhassa makuuhuoneessaan ja ajatellessaan, että hänen oli ehkä iäksi erottava tästä huoneesta yhden ainoan yön kuluttua, joka jo alkoi hämärtää. Nyt, kun siinä ei enää ollut entisiä vähäisiä kirjoja eikä kuviakaan, se katseli häntä kylmästi ja moittivasti hänen lähtönsä vuoksi. Siinä saattoi jo tavallaan huomata ennustuksen sen tulevasta autiudesta. "Muutamien tuntien kuluttua", ajatteli Walter, "kuuluvat kaikki koulun aikaiset unelmat minulle yhtä vähän kuin tämä vanha huone. Nukkuessani voivat samat muistot palata, ja mahdollisesti palaan hereillänikin tähän paikkaan, mutta uni ei ainakaan palvele ketään muuta herraa, ja tällä huoneella on vastedes ehkä parikymmentäkin, ja jokainen heistä mahdollisesti muuttaa ja laiminlyö ja vahingoittaa sitä."
Mutta hän ei saanut jättää enoaan yksin pieneen takahuoneeseen, jossa hän nyt istui ilman seuraa, sillä kapteeni Cuttle oli hienotunteisuudesta, jota hänen karkea ulkopintansa ei ilmaissut, jäänyt pois vastoin omaa haluaan, jotta toiset kaksi saisivat vapaasti puhella keskenään. Senpävuoksi kiirehtikin Walter, joka oli äsken palannut viimeisen päivänsä työstä, nopeasti alakertaan ollakseen enonsa seurana.
"Kuules, eno", virkkoi hän iloisesti laskien kätensä ukon olkapäälle, "mitä soisit minun lähettävän kotiin Barbadosista?"
"Toivoa, rakas Walter: Kunpa lähettäisit sen toivon, että me vielä tapaamme toisemme haudan tällä puolen. Lähetä minulle sitä hyvää niin paljon kuin suinkin voit."
"Niin lähetänkin, eno. Minulla on sitä kylliksi, jopa liikaakin, enkä aio kitsastella, ja mitä tulee eläviin kilpikonniin ja sitruuniin kapteeni Cuttlen punssia varten ja sinun haluamiisi sokerisäilykkeisiin sunnuntaiksi ja kaikkeen tuollaiseen, niin lähetänpä sinulle sellaista tavaraa laivanlastittain, kun tulen kyllin rikkaaksi."
Sol-ukko pyyhki silmälasejaan ja hymyili hiukan.
"Se on oikein!" huudahti Walter iloisesti ja taputteli häntä vieläkin muutamia kertoja olkapäälle. "Sinä rohkaiset minua. Minä rohkaisen sinua! Me olemme huomisaamuna iloiset kuin leivoset, ja lennämme yhtä korkealle! Mitä minun toiveisiini tulee, ovat ne lentäneet niin korkealle, etten enää näekään niitä."
"Wally, rakas poikani", vastasi eno, "minä koetan parastani, koetan parastani".
"Ja sinun parhaasi", sanoi Walter hymyillen miellyttävällä tavallaan, "on parasta parasta, mitä tiedän. Et suinkaan vain unohda, mitä sinun on lähetettävä minulle?"
"En, Wally, en", vastasi ukko, "kaikki, mitä kuulen neiti Dombeystä, kun hän on jäänyt niin yksin, kirjoitan sinulle. Mutta pelkäänpä, ettei siitä tule paljon, Wally."
"Kuuleppas, eno, mitä nyt kerron sinulle", virkkoi Walter hetken epäröityään, "olen juuri käynyt siellä".
"Ohoo", mutisi ukko kohauttaen kulmakarvojaan ja samalla silmälasejaan.
"En häntä tavatakseni", huomautti Walter, "vaikka onkin varmaa, että olisin voinut tavata hänet, jos olisin kysynyt, sillä herra Dombey on poissa kaupungista, mutta lausuakseni jäähyväiset Susanille. Minä näet luulin uskaltavani niin tehdä nykyoloissa ja muistaessani, milloin olin nähnyt neiti Dombeyn viimeksi."
"Niin, poikani, niin", vastasi eno koettaen vapautua äskeisestä hajamielisyydestään.
"Minä tapasinkin hänet", jatkoi Walter, "nimittäin Susanin, ja kerroin hänelle lähteväni huomenna matkalle. Ja samalla sanoin, eno, että sinä olit pitänyt neiti Dombeystä siitä illasta alkaen, jolloin hän oli täällä, ja aina toivonut, että hän menestyisi ja tulisi onnelliseksi, ja että olisit aina ylpeä ja iloinen voidessasi tehdä hänelle pienimmänkin palveluksen. Minun näet mielestäni sopi niin sanoa lähtöhetkellä. Etkö sinäkin ole samaa mieltä?"
"Kyllä, poikani, kyllä."
"Ja lisäsin", jatkoi Walter, "että jos hän — Susan nimittäin — voisi joskus ilmoittaa sinulle joko itse tai rouva Richardsin kautta tai kenen muun avulla tahansa, joka menisi tästä ohitse, että neiti Dombey on hyvässä voinnissa, tuntuisi se sinusta hyvin ystävälliseltä, ja sinä kirjoittaisit siitä minulle, ja minäkin olisin siitä hyvin kiitollinen. No niin, usko pois, eno", lisäsi Walter, "että tuskin ollenkaan nukuin viime yönä ajatellessani sitä vierailua, enkä voinut päästä selville, oliko minun tehtävä niin vai ei. Ja kuitenkin olen varma, että minua kehoitti siihen vilpitön tunne ja että olisin ollut kovin onneton jälkeenpäin, jollen olisi siellä käynyt."
Hänen rehellinen äänensä ja käytöksensä vahvistivat hänen sanansa ja takasivat niiden suoruuden.
"Niin että jos joskus tapaat hänet", virkkoi Walter, "tarkoitan nyt neiti Dombeyta — ja kuka tietää, ehkä sinä tapaatkin! — niin kerro hänelle, kuinka suuri minun myötätuntoni häntä kohtaan on, kuinka paljon ajattelin häntä täällä ollessani, kuinka puhuin hänestä kyyneleet silmissä, eno, tänä viimeisenä iltana ennen lähtöäni. Kerro hänelle, että sanoin aina muistavani hänen ystävällisen käytöksensä, hänen kauniit kasvonsa, hänen suloisen luonteensa, joka on paras kaikesta. Ja koska en ottanut näitä naisen tai nuoren neidon jaloista, vaan pienen viattoman lapsen", jatkoi Walter, "niin sano hänelle, eno, että minä pidin nämä kengät — hän kyllä muistaa, kuinka usein ne silloin putosivat — ja vein ne mukanani muistoksi."
Juuri tällä hetkellä niitä kannettiin ulos ovesta eräässä Walterin matkalaukussa. Muuan kantaja, joka kuljetti hänen matkalaukkujaan tavararattailla satamaan lastattaviksi Pojan ja Perillisen kannelle, oli ottanut ne haltuunsa ja lykkäsi niitä juuri pois tunteettoman merikadetin editse, ennenkuin niiden omistaja oli kunnollisesti lakannut puhumasta.
Mutta saattoipa puolustaakin merimiehen kylmäkiskoisuutta sitä aarretta kohtaan, jota juuri oltiin viemässä. Sillä samalla hetkellä ilmestyivät hänen näköpiiriinsä ja hänen hämmästyneiden ja ammollaan olevien silmiensä ulottuville Florence ja Susan Nipper. Edellinen katseli merikadetin kasvoihin puolittain arasti ja sai osakseen puisen silmäniskun koko hehkun.
Sitten he astuivat myymälään, vieläpä sisään takahuoneen ovesta, ennenkuin heitä huomasi kukaan muu kuin merikadetti. Eikä Walter, joka seisoi selin oveen, olisi silloinkaan tiennyt mitään heidän tulostaan, jollei olisi nähnyt enonsa hypähtävän tuoliltaan ja melkein kompastuvan toiseen.
"No, no, no!" huudahti Walter. "Mikä nyt on hätänä?"
Ukko Solomon vastasi: "Neiti Dombey!"
"Onko se mahdollista?" kysyi Walter katsellen ympärilleen ja säpsähtäen hänkin vuorostaan. "Täällä!"
Niin, se oli mahdollista ja niin todellista, että vielä samassa kun nuo sanat olivat hänen huulillaan Florence kiirehti hänen ohitseen, tarttui molemmin käsin Sol-ukon nuuskan väriseen takkiin ja suuteli häntä poskelle. Sitten hän kääntyi ja antoi kätensä Walterille niin vilpittömällä ja vakavalla tavalla kuin vain hän osasi.
"Lähdetkö pois, Walter?" kysyi hän.
"Niin, neiti Dombey", vastasi Walter, mutta ei niin toivehikkaana kuin olisi tahtonut, "minulla on pitkä matka edessäni".
"Ja enosi", jatkoi Florence katsahtaen Solomoniin, "on varmaankin suruissaan sinun lähdöstäsi. Voi, senhän näkee selvästi! Walter hyvä, minuakin se niin surettaa!"
"Taivas tietää", huudahti neiti Nipper, "että on monta, joita ilman voisimme sensijaan tulla toimeen, jos lukumäärästä on puhe. Rouva Pipchin ylivalvojana olisi halpa, vaikka hänestä maksettaisiin painonsa kultaa, ja jos tarvittaisiin tietoja neekeriorjista, olisivat Blimberit parhaat siihen paikkaan."
Niin sanoen neiti Nipper avasi hattunsa nauhat, katseli hetkisen hajamielisen näköisenä pieneen mustaan teekattilaan, joka oli nostettu pöydälle tavallisine arkipäiväisine kalustoineen, pudisti päätänsä ja tinarasiaa ja alkoi pyytämättä valmistaa teetä.
Sillävälin Florence oli taas kääntynyt laivakojeiden kauppiaan puoleen, joka oli yhtä täynnä ihailua kuin hämmästystä.
"Niin kasvanut", virkkoi Sol-ukko. "Niin komea! Eikä kuitenkaan muuttunut! Ihan samanlainen!"
"Tosiaanko!" sanoi Florence.
"Kyllä, kyllä!" vastasi Sol hieroen käsiään hitaasti ja arvostellen asiaa puoliääneen, kun miettivä ilme häntä tarkastelevissa kirkkaissa silmissä kiinnitti hänen huomiotaan. "Niin, tuo sama ilme oli nuoremmissakin kasvoissa!"
"Te muistatte minut", sanoi Florence hymyillen, "vaikka olin silloin niin pikkuinen".
"Rakas nuori neiti", vastasi Solomon Gills, "kuinka voisin unohtaa, kun olen niin usein ajatellut teitä ja kuullut teistä senjälkeen! Niin, vieläpä samalla hetkellä, jolloin tulitte sisään, puheli Walter teistä ja jätti minulle muutamia teitä koskevia tehtäviä ja —"
"Niinkö?" sanoi Florence. "Kiitos, Walter. Oi, kiitos, Walter! Pelkäsin sinun lähtevän matkalle muistamatta minua juuri ollenkaan", ja taas hän ojensi Walterille pienen kätensä niin avomielisesti ja luottavasti, että Walter piti sitä muutamia hetkiä omassaan malttamatta päästää sitä irti.
Eikä Walter kuitenkaan pitänyt sitä niin kuin olisi pitänyt sitä aikaisemmin, eikä sen kosketus herättänyt niitä hänen poika-ikänsä unelmia, jotka olivat vielä hiljattainkin leijailleet hänen silmäinsä edessä ja saaneet hänet ymmälle epäselville ja hajallisine muotoineen. Florencen viehättävän olemuksen puhtaus ja viattomuus, hänen täydellinen luotttamuksensa ja se peittelemätön kunnioitus Walteria kohtaan, joka ilmeni syvällä hänen uskollisissa silmissään ja loisti hänen kauniilla kasvoillaan niitä varjostavan hymyn lävitse — voi, se oli liian surullista hymyä näyttääkseen keveältä! — kaikki tuo ei sopinut yhteen unelmien romanttisuuden kanssa. Ne palauttivat hänen ajatuksiinsa sen pikku kuolinvuoteen, jonka ääressä hän oli nähnyt Florencen istuvan hoitajana, ja sen rakkauden, jota pikku veli oli tuntenut Florencea kohtaan. Tuollaisten mielikuvien siivillä näytti tyttö kohoavan paljon korkeammalle kuin hänen hyödyttömät haaveensa, kirkkaampaan ja kuulaampaan ilmaan.
"Minä — minä kai saan sanoa teitä 'Walterin enoksi', herra Gills?" kysyi Florence ukolta. "Sallitteko?"
"Rakas pikku neiti", huudahti Sol-ukko. "Sallinko! Hyväinen aika!"
"Me olemme aina tunteneet teidät sillä nimellä ja puhuneet teistä", virkkoi Florence katsellen ympärilleen ja huoahtaen hiljaa. "Sievä vanha huone! Ihan samanlainen! Kuinka hyvin sen muistan!"
Sol-ukko katseli ensin häntä, sitten sisarenpoikaansa, hieroi senjälkeen käsiään ja silmälasejaan ja virkkoi hiljaa: "Voi, aika, aika, aika!"
Seurasi hetkisen hiljaisuus, jonka kuluessa Susan Nipper otti nokkelasti esiin pari lisäkuppia astiakaapista ja odotteli teen hautumista miettivän näköisenä.
"Minä haluaisin kertoa Walterin enolle jotakin, mikä tuottaa minulle suurta huolta", huomautti Florence laskien kätensä ujosti ukon pöydällä lepäävälle kädelle herättääkseen hänen huomionsa. "Hän jää nyt yksin, ja jos hän sallii minun, vaikkei astua Walterin paikalle, sillä sitä en osaisi, vaan olla hänen uskollinen ystävänsä ja auttaa häntä, jos suinkin voin Walterin poissa ollessa, olisin hänelle tosiaankin hyvin kiitollinen, Tahdotteko? Saanko, Walterin eno?"
Sanaakaan lausumatta painoi laivakojeiden kauppias tytön käden huulilleen. Susan Nipper, joka nojautui taaksepäin käsivarret ristissä, istuen parhaassa tuolissa, johon oli suvainnut asettua, pureskeli toista hatunnauhaansa ja huoahti hiljaa, nostaen katseensa kattoakkunaan.
"Annatte minun tulla tervehtimään teitä", sanoi Florence, "silloin kun voin, ja te kerrotte minulle kaikenlaista itsestänne ja Walterista. Ettekä salaa mitään Susanilta, jos hän tulee minun sijastani, vaan luotatte meihin. Ja koetatte antaa meidän olla jonkinlaisena lohdutuksena teille. Eikö niin, Walterin eno?"
Kauniit kasvot, lempeät anovat silmät, vieno ääni ja kevyt kosketus käsivarrelle, käyden vieläkin viehättävämmiksi lapsen kunnioituksesta vanhuutta kohtaan, mikä kaikki antoi suloisen epävarmuuden ja arkuuden leiman työtön käytökselle — kaikki tuo ja Florencen luontainen vakavuus valloitti niin kokonaan vanhan Gills-paran, että hän vain vastasi:
"Wally, sano nyt jotakin puolestani, rakkaani. Minä olen hyvin kiitollinen."
"Ei, Walter", vastasi Florence tyynesti hymyillen. "Ole hyvä äläkä sano mitään hänen puolestaan. Minä ymmärrän hänet oikein hyvin, ja meidän on opittava puhelemaan keskenämme ilman sinua, hyvä Walter."
Huolestunut äänensävy, jolla hän lausui nämä viime sanat, liikutti
Walteria enemmän kuin mikään muu.
"Neiti Florence", vastasi hän koettaen taas puhua sillä hilpeällä äänellä, jota hän käytti enonsa kanssa keskustellessaan, "minä tiedän tosiaankin yhtä vähän kuin enoni, mitä sanoisin kiitokseksi sellaisesta ystävällisyydestä. Mutta mitä muuta voisinkaan sanoa, vaikka minulla olisi tunnin aika puhuakseni kuin että tämä on ihan teidän kaltaistanne?"
Susan Nipper alkoi pureskella hattunsa nauhaa toiselta kohdalta ja nyökkäili kattoakkunaa kohti ilmaistakseen siten hyväksymisensä äskeisille sanoille.
"Mutta, Walter", virkkoi Florence, "erään asian haluaisin sanoa sinulle, ennenkuin lähdet pois, ja sinun pitää sanoa minua Florenceksi etkä saa puhua niinkuin vieraalle".
"Niinkuin vieraalle", vastasi Walter. "Ei. En voisi niin puhua. Siitä ainakin olen varma, etten voisi tuntea vierastavani."
"Niin, mutta se ei riitä, enkä minä sitä tarkoita. Sillä, Walter", lisäsi Florence puhjeten kyyneliin, "hän piti sinusta kovin paljon ja sanoi ennen kuolemaansa olevansa kiintynyt sinuun ja pyysi: 'Muista Walteria!' ja jos tahdot olla veljeni, kun hän on poissa eikä minulla ole ketään maan päällä, olen koko ikäni sinun sisaresi ja ajattelen sinua veljenäni, missä sitten lienemmekin! Sen minä halusin sanoa, hyvä Walter, mutta en osaa sanoa niinkuin tahtoisin, sillä sydämeni on niin täynnä."
Ja sydän tulvillaan ja suloisessa luonnollisuudessaan Florence ojensi hänelle molemmat kätensä. Walter tarttui niihin, kumartui ja kosketti kyyneleisiä kasvoja, jotka eivät väistyneet, eivät kääntyneet pois eivätkä edes punastuneet, vaan katsoivat häneen luottavaisina ja uskollisina. Tällä lyhyellä hetkellä hävisi pieninkin epäilyksen ja levottomuuden varjo Walterin sielusta. Hänestä tuntui kuin hän olisi vastannut tytön viattomaan pyyntöön pikku Paul-vainajan vuoteen vieressä ja sitoutunut niin juhlallisen todistajan läsnäollessa maanpakolaisena vaalimaan ja suojelemaan Florencen kuvaakin veljellisellä kunnioituksella, säilyttämään tytön vilpittömän luottamuksen turmeltumattomana ja pitämään itseään halpamaisena, jos ohimennenkään päästäisi mieleensä ajatuksen, jota ei ollut Florencen omassa rinnassa silloin, kun tämä liitto tehtiin.
Susan Nipper, joka oli tämän toimituksen aikana pureskellut molempia hatunnauhojaan ja kattoakkunalle kaikessa salaisuudessa ilmaissut voimakkaan liikutuksensa, vaihtoi nyt puheenaihetta kysymällä, kuka halusi maitoa ja kuka sokeria teehensä, ja saatuaan vastauksen kultakin rupesi kaatamaan teetä kuppeihin. He istuutuivat kaikki tuttavallisesti pikku pöydän ääreen ja nauttivat teetä nuoren neidin toimeliaan ylivalvonnan alaisina. Florencen läsnäolo takahuoneessa loi seinällä olevaan fregatinkuvaankin kirkkaamman valaistuksen.
Puoli tuntia aikaisemmin olisi Walter tuskin henkensä kaupalla maininnut Florencea nimeltä. Mutta nyt, kun tyttö oli sitä pyytänyt, hän teki niin ja ajatteli Florencen sielläoloa ilman sitä salaista epäilyä, että olisi ollut parempi, jollei hän olisi tullutkaan. Hän saattoi tyynesti ajatella, kuinka kaunis Florence oli, kuinka täynnä lupauksia, millaisen kodin joku onnellinen mies kerran saisi sellaisen olennon rinnalla. Hän saattoi ylpein mielin ajatella omaa sijaansa tuossa sydämessä ja hän teki lujan päätöksen, että jollei hän voisikaan sitä ansaita — sillä se tuntui olevan liian korkealla — niin ainakin hän koettaisi elää niin, ettei tulisi vähemmän ansiokkaaksi.
Varmaankin oli jokin hyvä hengetär leijaillut Susan Nipperin käsien ympärillä hänen valmistaessaan teetä, tuoden sen rauhan, joka vallitsi takahuoneessa tämän keskustelun aikana. Ja jokin vastakkainen henki oli varmaankin leijaillut Sol-ukon kellon osoittimilla ja kuljettanut niitä eteenpäin nopeammin kuin fregatti koskaan oli kiitänyt tuulen viemänä. Kuinka lieneekään ollut, joka tapauksessa odottivat vierailijoita lähistöllä rauhallisessa kadunkulmassa ajoneuvot. Ja kun sattumalta kysyttiin neuvoa kellolta, selitti se niin ehdottomasti vaunujen jo kauan odottaneen, ettei siitä ollut pienintäkään epäilystä, varsinkaan kun niin luotettava todistaja sitä väitti. Vaikka Sol-ukko olisi ollut hirtettävänä oman kellonsa mukaan, ei hän olisi mitenkään myöntänyt, että hänen kellonsa edisti sekunnin murto-osaakaan.
Hyvästellessä Florence toisti ukolle pääkohdittain kaikki, mitä oli aikaisemmin sanonut, ja kehoitti häntä pysymään sopimuksessa. Ukko talutti hänet hellästi puisen merikadetin jalkojen juureen ja jätti hänet siinä Walterin huostaan, joka seisoi valmiina saattamaan hänet ja Susan Nipperin vaunuihin.
"Walter", virkkoi Florence matkalla, "minua peloitti kysyä sinulta sitä enosi läsnäollessa. Luuletko viipyväsi poissa hyvin kauan?"
"En tosiaankaan tiedä", vastasi Walter. "Pelkäänpä niin käyvän. Herra
Dombey luullakseni ainakin tarkoitti sitä määrätessään minut sinne."
"Onko se suosionosoitus, Walter?" kysyi Florence hetkisen epäröityään ja katsellen huolestuneena hänen kasvoihinsa.
"Se määräyskö?" sanoi Walter.
"Niin."
Walter olisi antanut mitä tahansa voidakseen vastata siihen myöntävästi, mutta hänen kasvonsa vastasivat, ennenkuin hänen huulensa ennättivät, ja Florence oli liian tarkkaavainen ollakseen ymmärtämättä hänen ilmeensä merkitystä.
"Pelkäänpä, että sinä tuskin olet ollut isän suosiossa", virkkoi hän ujosti.
"Eihän ole mitään syytä, jonka vuoksi olisin ollut", vastasi Walter hymyillen.
"Eikö mitään syytä, Walter!"
"Ei ollut mitään syytä", selitti Walter ymmärtäen hänen tarkoituksensa, "Liikkeessä toimii suuri joukko apulaisia. Herra Dombeyn ja minun kaltaiseni nuorukaisen välillä on leveä kuilu. Jos täytän velvollisuuteni, teen, mitä minun pitääkin, enkä tee enempää kuin kukaan muukaan."
Olikohan Florencessa ehkä hänen itsensä tietämättä herännyt hämäränä ja epämääräisenä jokin epäluulo äskettäin, kun hän yöllä oli mennyt tapaamaan isäänsä: että näet Walterin satunnainen myötätunto häntä kohtaan ja heidän varhainen tutustumisensa olisivat voineet olla syynä isän vastenmielisyyteen ja epäsuosioon? Saattoiko Walter sen tietää tai välähtikö hänen mieleensä ajatus, että Florence mietti sitä tällä hetkellä? Ei kumpikaan heistä vihjannut siihen. Ei kumpikaan heistä puhunut vähään aikaan mitään. Susan, joka käveli Walterin toisella puolella, katseli heitä molempia terävästi, ja joka tapauksessa hänen ajatuksensa kulkivat varmoina siihen suuntaan.
"Ehkä sinä tulet piankin takaisin, Walter", virkkoi Florence.
"Voin tulla takaisin", sanoi Walter, "vanhana miehenä, jolloin tapaan sinut vanhana rouvana. Mutta minä toivon parempaa onnea."
"Isä toipuu surustaan jonkin ajan kuluttua", huomautti Florence hetkisen päästä. "Ehkä hän puhuu minulle avomielisemmin jonakin päivänä. Ja jos niin käy, sanon hänelle, kuinka kovasti haluaisin taas tavata sinua, ja pyydän häntä kutsumaan sinut takaisin minun tähteni."
Näihin isää koskeviin sanoihin kätkeytyi liikuttava merkitys, jonka
Walter ymmärsi liiankin hyvin.
Kun he olivat jo ihan lähellä vaunuja, olisi hän eronnut Florencesta
mitään puhumatta, sillä nyt hän tunsi, mitä ero merkitsi, mutta
Florence piti kiinni hänen kädestään vielä istuessaankin, ja silloin
Walter huomasi, että hänen kädessään oli pieni mytty.
"Walter", virkkoi Florence katsoen suoraan hänen silmiinsä liikutettuna, "minä myös toivon parempaa onnea, niinkuin sinäkin. Minä rukoilen sitä ja uskon, että se tulee. Valmistin tämän pikku lahjan Paulille. Ole hyvä ja ota se mukaasi, mutta älä katso sitä, ennenkuin olet lähtenyt. Ja nyt, Jumala sinua siunatkoon, Walter! Älä unohda minua koskaan. Sinä olet veljeni."
Walter oli iloinen siitä, että Susan Nipper tuli heidän väliinsä, sillä muuten olisi Florencelle jäänyt hänestä surullinen muisto. Hän oli iloinen siitäkin, ettei Florence enää katsonut ulos vaunujen akkunasta, vaan sensijaan heilutti hänelle pientä kättään niin kauan kuin hän saattoi sen nähdä.
Florencen pyynnöstä huolimatta Walter ei malttanut olla avaamatta myttyä jo sinä iltana ennen nukkumaan menoaan. Siinä oli pieni kukkaro, jossa oli rahaa.
Kirkkaana nousi aurinko seuraavana aamuna, paistettuaan yön aikana vieraisiin maihin, ja sen keralla nousi Walter ottamaan vastaan kapteenin, joka oli jo ovella, lähdettyään liikkeelle aikaisemmin kuin oli tarpeellista, ehtiäkseen näkyvistä rouva MacStingerin vielä nukkuessa. Kapteeni oli olevinaan mainiolla tuulella ja toi leveän sinisen takkinsa taskussa kovasti savustetun kielen aamiaiseksi.
"Kuuleppas, Walter", sanoi kapteeni heidän istuutuessaan pöytään, "jos enosi on se mies, joksi häntä luulen, ottaa hän esille viimeisen madeirapullon tähän tilaisuuteen".
"Ei, ei, Ned", huomautti ukko. "Ei niin! Se avataan silloin, kun Walter tulee takaisin kotiin."
"Oikein sanottu!" myönsi kapteeni. "Kuuleppas häntä!"
"Se on alhaalla pikku kellarissa tomun ja hämähäkinverkkojen peitossa", sanoi Sol Gills. "Ehkäpä on myöskin sinun ja minun päälläni tomua ja hämähäkinverkkoja, ennenkuin se näkee päivänvalon."
"Kuuleppas tuota!" huudahti kapteeni. "Kaunista puhetta, Walter, poikani! Kasvata viikunapuu sellaiseksi kuin se itse haluaa, ja kun olet vanha, istu sen varjoon. Tarkastahan — no niin", lisäsi kapteeni hetkisen mietittyään, "en tiedä oikein varmasti, missä se on sanottuna, mutta kun tapaat sen, paina se mieleesi. Sol Gills, rohkeasti päin tuulta vain!"
"Mutta siellä tai jossakin sen täytyy olla, Ned, kunnes Walter tulee sitä vaatimaan", sanoi ukko. "Mitään muuta en tarkoittanut sanoa."
"Hyvin se olikin sanottu", huomautti kapteeni, "ja jollemme me kolme nauti sitä pulloa yhdessä, niin annan teille luvan juoda minunkin osani".
Huolimatta kapteenin ylenmääräisestä hilpeydestä ei häntä juuri laisinkaan haluttanut syödä savustettua kieltä, vaikka hän koetti kovasti, kun jompikumpi toisista katsoi, näyttää siltä kuin söisi tavattoman halukkaasti. Sitäpaitsi hän pelkäsi hirveästi jäävänsä kahden kesken joko enon tai sisarenpojan kanssa, ikäänkuin hänestä olisi tuntunut mahdolliselta vain silloin olla luottavaisen näköinen, kun he kaikki kolme olivat yhdessä. Tämä kapteenin tuntema kammo sai hänet keksimään niin nerokkaita tekosyitä, että Solomonin mennessä pukemaan takkia ylleen juoksi ovelle huomatessaan muka joidenkin kummallisten vuokravaunujen kulkevan ohi tai syöksyi kadulle, kun Walter meni yläkertaan lausumaan jäähyväisiä vuokralaisille, teeskennellen muka tuntevansa nokivalkean hajua naapurin uuninpiipusta. Kapteeni Cuttlen mielestä ei kukaan syrjäinen tarkastelija voinut huomata näissä juonissa mitään vilpillistä.
Walter palasi yläkertaan tekemältään jäähyväisretkeltä ja oli menossa myymälän läpi jälleen pieneen takahuoneeseen, kun näki ovella tutut kuihtuneet kasvot. Hän kiirehti heti vierasta vastaan.
"Herra Carker!" huudahti Walter puristaen John Carker nuoremman kättä. "Olkaa hyvä ja astukaa sisään. Sepä oli ystävällistä, että tulitte tänne näin varhain sanomaan minulle hyvästi. Te tiesitte, kuinka iloiseksi tulisin saadessani puristaa teidän kättänne vielä kerran ennenkuin lähden pois. En osaa sanoa, kuinka iloinen siitä olen. Olkaa hyvä ja astukaa sisään."
"Todennäköisesti emme tapaa enää koskaan", vastasi toinen kieltäytyen ystävällisesti hänen kutsustaan, "ja minäkin olen iloinen tästä hetkestä. Uskallan kai puhua teille ja tarttua käteenne näin juuri ennen eroamistamme. Minun ei tarvitse nyt enää vastustaa teidän avomielistä lähestymistänne, Walter."
Hänen näin puhuessaan väikkyi hänen kasvoillaan surumielinen hymy, joka ilmaisi, että hän oli siitäkin saanut seuraa ja viihdytystä yksinäisyydessään.
"Voi, herra Carker!" huudahti Walter. "Miksi te vastustitte sitä! Olen varma, että teistä olisi minulle ollut pelkkää hyvää."
Carker pudisti päätään. "Jos voisin tehdä jotakin hyvää maan päällä", virkkoi hän, "niin tekisin sitä teille, Walter. Se, että olen nähnyt teidät joka päivä, on tuottanut minulle samalla onnea ja tunnonvaivoja. Mutta mielihyvä on ollut tuskaa voimakkaampi. Nyt käsitän sen tajutessani, mitä menetän."
"Tulkaa sisään, herra Carker ja tutustukaa vanhaan kunnon enooni", pyysi Walter. "Olen usein puhunut hänelle teistä, ja hän tulee varmasti iloiseksi saadessaan ilmaista teille, mitä kaikkea on kuullut minulta. En ole puhunut hänelle mitään viime keskustelustamme, herra Carker", lisäsi hän huomatessaan toisen epäröivän ja ollen itsekin hämillään, "en edes hänelle, uskokaa minua".
Harmaatukkainen Carker puristi hänen kättään, ja kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä.
"Jos joskus tutustun häneen, Walter", vastasi hän, "tapahtuu se kuullakseni uutisia teistä. Luottakaa siihen, etten käytä väärin teidän suvaitsevaisuuttanne ja sääliväisyyttänne. Olisi väärin, jollen kertoisi hänelle koko totuutta, ennenkuin odottaisin häneltä luottamuksen sanaakaan. Mutta minulla ei ole ketään muuta ystävää tai tuttavaa kuin te, ja teidänkään tähtenne tuskin koetan saada ketään."
"Soisin sydämestäni, että olisitte antanut minun olla ystävänne. Olen aina kaivannut sitä, herra Carker, niinkuin tiedätte, mutta en koskaan puoleksikaan niin hartaasti kuin nyt eronhetkellä."
"Se riittää, että olette minun omassa mielessäni ollut ystäväni", vastasi Carker, "ja että, kun olen välttänyt teitä enimmin, sydämeni on hartaimmin kaivannut luoksenne. Hyvästi, Walter!"
"Hyvästi, herra Carker. Taivas olkoon kanssanne!" toivotti Walter liikutettuna.
"Jos ette palatessanne enää näe minua entisessä nurkassani", sanoi toinen pidättäen Walterin kättä omassaan, "ja kuulette joltakulta, missä lepään, tulkaa katsomaan hautaani. Ajatelkaa, että olisin voinut olla yhtä rehellinen ja onnellinen kuin te! Ja sallikaa minun ajatella, kun tiedän viimeisen hetkeni lähestyvän, että joku samanlainen kuin minä aikaisemmin olin seisoo hetkisen vieressäni ja muistaa minua säälien ja anteeksiantaen! Hyvästi, Walter!"
Hänen hahmonsa liukui kuin varjo pitkin kirkasta auringon valaisemaa katua, joka näytti niin hilpeältä ja kuitenkin niin juhlalliselta varhaisena kesäaamuna, ja katosi hitaasti Walterin silmistä.
Vihdoin ilmoitti säälimätön ajanmittari, että Walterin oli käännettävä selkänsä puiselle merikadetille. Ja niin he lähtivät, Walter, hänen enonsa ja kapteeni, vuokravaunuilla laivalaiturille. Sieltä heidän oli kuljettava höyrypurrella jokea alas johonkin paikkaan, jonka nimi, sellaisena kuin kapteeni sen lausui, oli selittämätön salaisuus maamiehen korville. Edellisen yön nousuveden mukana oli laiva saapunut sinne, ja heidän kimppuunsa karkasi siellä joukko kiihtyneitä venemiehiä, muiden muassa likainen kyklooppi, kapteenin tuttu, joka yhdellä silmällään oli erottanut kapteenin jo puolentoista meripeninkulman päästä ja siitä lähtien vaihtanut hänen kanssaan käsittämättömiä huutoja. Jouduttuaan kaikki kolme tämän henkilön saaliiksi, jonka ääni oli tavattoman käheä ja joka oli oikein periaatteesta jättänyt partansa ajamatta, he pääsivät soutuveneessä Pojan ja Perillisen viereen, joka oli aika lailla sekaisin, purjeet sotkettuina märällä kannella, höllällä riippuvat köydet kompastuttamassa ihmisiä. Punapaitaisia miehiä juoksi edestakaisin, kaikkialla oli jaloissa tynnyreitä, ja hurjimman kahakan keskellä seisoi musta kokki mustassa laivankeittiössä päänsä tasalle ulottuvien vihannesten keskellä savun sokaisemana.
Kapteeni veti Walterin heti erääseen soppeen ja suurella ponnistuksella, joka punasi hänen kasvonsa, veti esiin hopeakellon, joka oli iso ja niin ahtaalla taskussa, että se tuli esiin kuin suuri tulppa.
"Walter", virkkoi kapteeni ojentaen sen hänelle ja puristaen sydämellisesti hänen kättään, "tässä on jäähyväislahja, poikaseni. Käännä sitä taaksepäin puolituntia joka aamu — silloin sinulla on kello, joka tuottaa sinulle kunniaa."
"Kapteeni Cuttle! En olisi voinut ajatella tällaista!" huudahti Walter pidättäen häntä hänen yrittäessään paeta. "Olkaa niin hyvä ja ottakaa se takaisin. Minulla on jo yksi."
"Ota sitten nämä mitättömät kapineet sen sijaan", virkkoi kapteeni, alkaen kiireesti kaivella taskuaan ja vetäen esille kaksi teelusikkaa ja sokeripihdit, joilla hän oli varustautunut tällaisen vastaväitteen varalta.
"Ei, ei millään muotoa!" väitti Walter. "Tuhannet kiitokset! Älkää heittäkö niitä pois, kapteeni Cuttle!" Kapteeni oli näet viskaamaisillaan ne laidan yli mereen. "Niistä on teille paljon enemmän hyötyä kuin minulle. Antakaa minulle keppinne. Olen usein ajatellut, että olisi hauskaa saada se. Kas niin! Hyvästi, kapteeni Cuttle! Pitäkää huolta enostani! Sol-eno, taivas sinua siunatkoon!"
Molemmat saattajat olivat sekamelskassa jo hävinneet laivasta, ennenkuin Walter ennätti uudelleen nähdä heitä edes vilaukselta. Kun hän juoksi perään ja katseli heidän jälkeensä, näki hän enonsa istuvan pää painuksissa veneessä ja kapteeni Cuttlen koputtelevan häntä selkään suurella hopeakellollaan (sen täytyi tuntua hyvin tuskalliselta) ja tekevän rohkaisevia eleitä teelusikoilla ja sokeripihdeillä. Huomatessaan Walterin kapteeni Cuttle pudotti tavaransa veneen pohjalle, ilmeisesti unohtaen niiden olemassaolon, ja vahakankaista hattuaan heiluttaen huusi hilpeän tervehdyksen Walterille. Vahakankainen hattu välkkyi kauniisti auringossa, ja kapteeni heilutti sitä yhä, kunnes häntä ei enää voinut nähdä. Sitten kiihtyi sekasorto laivan kannella nopeasti. Pari kolme muuta venettä lähti laivan kyljestä hurraten. Purjeet loistivat kirkkaina ja täysinäisinä Walterin katsellessa, kuinka suotuisa tuuli paisutti mitä. Vesi ryöppysi keulapuolella, ja niin lähti Poika ja Perillinen matkalleen yhtä toivehikkaana ja notkeana kuin moni muu poika ja perillinen ennen häntä oli lähtenyt.
Joka päivä tämän jälkeen istuivat Sol-ukko ja kapteeni Cuttle pienessä takahuoneessa ja tutkivat pyöreän pöydän ääressä merikartasta Pojan ja Perillisen reittiä. Kun vanha Sol iltaisin kiipesi yläkertaan, jossa oli nyt niin yksinäistä ja toisinaan kuului myrskyn ulvontaa, katseli hän ylös tähtiin, kuunteli tuulen kohinaa ja suoritti siellä pitemmän vahtivuoron kuin mitä hänen osakseen olisi tullut laivalla. Viimeinen pullo vanhaa madeiraa, joka oli risteillyt valtamerillä ja oppinut tuntemaan syvyyksien vaarat, pysyi sillä välin hiljaa ja häiritsemättä pölyn ja hämähäkinseittien peitossa.