Tästä haltioitumisen tilasta hän äkkiä palasi maallisiin asioihin neiti
Nipperin sysätessä häntä niin, että hän peräytyi myymälään.
"Näinkö sinä osoitat parantumistasi, kun rouva Richards on surrut puolestasi kuukausimääriä?" tiuskaisi Susan seuraten poikaa sisälle. "Missä herra Gills on?"
Rob, joka lievensi ensimmäisen neiti Nipperiin luomansa vihaisen katseen huomatessaan Florencen olevan mukana, nosti kätensä tukkaan tervehtiäkseen viimemainittua ja sanoi Susanille, että herra Gills oli kaupungilla.
"Hae hänet kotiin", kovisti neiti Nipper, "ja sano, että neiti Dombey on täällä".
"En tiedä, minne hän on mennyt", vastasi Rob.
"Onko tuo sinun elämänparannustasi!" huudahti Susan purevasti.
"No mutta kuinka minä voin mennä hakemaan häntä, kun en tiedä, missä hän on?" valitti hätyytetty Rob. "Kuinka voitte olla niin ajattelematon?"
"Sanoiko herra Gills, milloin hän tulee kotiin?" kysyi Florence.
"Kyllä, neiti", sanoi Rob kohottaen taas kätensä tukkansa kohdalle. "Hän sanoi tulevansa kotiin varhain iltapäivällä. Siihen on kai vielä aikaa pari tuntia."
"Onko hän kovin levoton sisarenpojastaan?" kysyi Susan.
"On, neiti", vastasi Rob kohdistaen sanansa mieluummin Florencelle ja jättäen Nipperin huomioonottamatta, "minusta hän on kovin levoton. Hän ei ole yhtä mittaa sisällä neljännestuntiakaan, neiti. Hän ei voi olla paikallaan viittä minuuttia. Hän kuljeskelee sinne tänne kuin — karkulainen", virkkoi Rob kumartuen eteenpäin nähdäkseen vilahdukselta akkunasta kyyhkyset ja keskeyttäen yrityksensä kohottaa sormet suuhunsa ja viheltää niille uudelleen.
"Tunnetko erästä herra Gillsin ystävää, jonka nimi on kapteeni Cuttle?" kysyi Florence vähän aikaa mietittyään.
"Sitäkö, jolla on koukku, neiti?" vastasi Rob tehden vasemmalla kädellään kuvaavan liikkeen. "Kyllä, neiti. Hän oli täällä toissapäivänä."
"Eikö hän ole käynyt täällä sen koommin?" kysyi Susan.
"Ei, neiti", vastasi Rob kohdistaen sanansa yhä Florencelle.
"Ehkä Walterin eno on lähtenyt sinne, Susan", huomautti Florence.
"Kapteeni Cuttlenko luokse?" virkkoi Rob. "Ei, hän ei ole mennyt sinne, neiti. Sillä hän jätti nimenomaisen käskyn, että jos kapteeni Cuttle tulisi, pitäisi minun sanoa hänelle, kuinka hämmästynyt isäntäni oli, kun kapteeni ei tullut eilen, ja minun pitäisi viivyttää häntä täällä, kunnes herra Gills tulisi takaisin."
"Tiedätkö, missä kapteeni Cuttle asuu?" kysyi Florence.
Rob vastasi myöntävästi ja ottaen käteensä rasvaisen muistikirjan myymälän pöydältä luki osoitteen ääneen.
Florence kääntyi taas Susanin puoleen ja neuvotteli hänen kanssaan matalalla äänellä, samalla kun Rob silmät pyöreinä katseli ja kuunteli, muistaen Carkerin antaman salaisen tehtävän. Florence ehdotti, että he lähtisivät kapteeni Cuttlen asunnolle, kuulisivat hänen omasta suustaan, mitä hän ajattelisi siitä, ettei Pojasta ja Perillisestä tullut mitään tietoja, ja toisivat hänet, mikäli mahdollista, lohduttamaan Sol-ukkoa. Aluksi Susan vastusteli matkan pituuden vuoksi, mutta kun hänen emäntänsä mainitsi vuokra-ajurin, peruutti hän vastustelunsa ja taipui. He keskustelivat muutamia minuutteja, ennenkuin tulivat tähän päätökseen. Sillä välin Rob katseli heitä tarkoin ja kiinnitti huomionsa vuorotellen kumpaankin, kuin hänet olisi valittu sovintotuomariksi.
Vihdoin Rob lähetettiin noutamaan ajoneuvoja vierailijoiden jäädessä siksi ajaksi myymälään. Kun hän toi ne, nousivat molemmat neitoset niihin, jättäen Sol-ukolle sanan, että he paluumatkallaan varmasti poikkeaisivat häntä tervehtimään. Tuijotettuaan vaunujen jälkeen, kunnes ne olivat kadonneet näkyvistä samoin kuin kyyhkysetkin nyt olivat hävinneet, Rob istuutui myymäläpöydän taakse tärkeän näköisenä ja ollakseen unohtamatta mitään siitä, mitä oli tapahtunut, teki muistiinpanoja monille paperipalasille, tuhlaten paljon mustetta. Että nämä asiakirjat paljastaisivat mitään, jos joutuisivat hukkaan, siitä ei ollut vaaraa, sillä jo paljon ennen kuin jokin sana kuivui, muuttui se Robille yhtä suureksi salaisuudeksi kuin jos hänellä ei olisi ollut mitään osuutta sen syntymisessä.
Hänen vielä ollessaan tässä puuhassa pysähtyivät vuokravaunut Brig-aukion kulmaan, kohdattuaan kuulumattomia vaikeuksia kääntösiltain, vajottavien teiden, vaikeapääsyisten kanavien, kuorma-ajurien, tynnyreitä ja pieniä pesulaitoksia kuljettavien vaunujonojen ja monen muun sellaisen kiusankappaleen taholta, joita suuressa kaupungissa on yllin kyllin. Silloin Florence ja Susan astuivat maahan vaunuista ja lähtivät astelemaan katua pitkin ja etsimään kapteeni Cuttlen asuntoa.
Onneton sattuma oli järjestänyt niin, että nyt oli muuan rouva MacStingerin suuria siivouspäiviä. Silloin rouva MacStinger herätytti itsensä erään poliisin avulla neljännestä vailla kolme aamulla ja vaipui harvoin uneen ennen kahtatoista seuraavana yönä. Tämän puuhan päätarkoitus näytti olevan se, että rouva MacStinger siirsi kaikki huonekalut takana olevaan puutarhaan varhain aamunkoitteessa, käveli tohveleissaan edestakaisin koko päivän ja toimitti huonekalut taas paikoilleen pimeän tultua. Nämä askareet häiritsivät enimmin pieniä MacStingereitä, jotka kuin yhtä mittaa pois tieltä kaahatut kananpoikaset menettivät hetkellisimmänkin leposijan ja lisäksi tavallisesti saivat osakseen aika lailla nokkimista emälinnun taholta.
Kun Florence ja Susan Nipper ilmestyivät rouva MacStingerin ovelle, talutti kunnianarvoisa, mutta pelättävä nainen kahden vuoden ja kolmen kuukauden ikäistä Alexander MacStingeriä käytävää pitkin pakottaakseen hänet istumaan kadulle, ja pikku poika oli melkein musta kasvoiltaan pidätettyään hengitystään rangaistuksen jälkeen, kun taas viileä katukiveys tavallisesti vaikutti voimakkaana parannuskeinona sellaisissa tapauksissa.
Rouva MacStingerin tunteita naisena ja äitinä loukkasi mitä syvimmin se Alexanderiin kohdistuva säälintunne, jonka hän huomasi Florencen kasvoissa. Siksi rouva MacStinger, sen sijaan että olisi tyydyttänyt uteliaisuuttaan, ilmaisi nuo ihmisluonteen hienoimmat tunteet ravistelemalla ja kolhimalla Alexanderia sekä ennen katukiveykselle asettamista että sen jälkeen eikä kiinnittänyt sen enempää huomiota vieraisiin.
"Suokaa anteeksi, rouva", virkkoi Florence, kun lapsi taas oli päässyt hengittämisen alkuun. "Onko tämä kapteeni Cuttlen talo?"
"Ei", vastasi rouva MacStinger.
"Eikö tämä ole numero yhdeksän?" kysyi Florence epäröiden.
"Kuka on sanonut, ettei se ole numero yhdeksän?" vastani rouva
MacStinger.
Susan Nipper puuttui silloin asiaan ja pyysi kysyä, mitä rouva
MacStinger tuolla tarkoitti ja tiesikö hän, kenelle puhui.
Vastaukseksi rouva MacStinger mittaili häntä kiireestä kantapäähän.
"Haluaisinpa tietää, mitä asiaa teillä kapteeni Cuttlelle", virkkoi hän.
"Vai niin. Siinä tapauksessa olen pahoillani, etten voi tyydyttää uteliaisuuttanne", vastasi neiti Nipper.
"Susan, ole hiljaa", pyysi Florence. "Ehkä olette hyvä j; sanotte meille, rouva, missä kapteeni Cuttle asuu, koska hän ei asu täällä."
"Kuka sen sanoo, ettei hän asu täällä?" tokaisi leppymätön rouva MacStinger. "Minä sanoin, ettei tämä ole kapteeni Cuttlen talo — eikä se olekaan hänen talonsa — ja soisin, ettei se koskaan tulisikaan hänen omakseen — sillä kapteeni Cuttle ei ymmärrä, kuinka taloa hoidetaan — eikä ansaitse, että hänellä olisi talo — tämä on minun taloni — ja kun luovutan ylemmän kerroksen kapteeni Cuttlelle, en saa siitä mitään kiitosta, vaan se on samaa kuin heittäisin helmiä sikojen eteen!"
Rouva MacStinger huusi tämän oikein kimeällä ja kovalla äänellä, jotta se kuuluisi yläkerrokseen, ja työnsi joka lauseen tulemaan niinkuin olisi ampunut rihlapyssyllä, jossa oli loppumaton määrä panoksia. Viimeisen laukauksen jälkeen kuului yläkerrasta kapteenin ääni lievästi moittivana. "Siivolla siellä!"
"Koska haluatte tavata kapteeni Cuttlea, niin tuolla hän on!" sanoi rouva MacStinger tehden kädellään vihaisen liikkeen. Kun Florence rohkaisi mielensä ja puhelua pitkittämättä astui ovesta sisään Susanin seuraamana, alkoi rouva MacStinger taas hääriä edestakaisin tohveleissaan, ja kadulla istuva Alexander, joka oli lakannut itkemästä kuunnellakseen keskustelua, puhkesi taas parkumaan, huvittaen itseään tämän surkean työn kestäessä, joka oli yksinomaan koneellista, tarkastelemalla edessään aukenevaa näköalaa, jonka taustalla erottautuivat vuokravaunut.
Kapteeni istui omassa huoneessaan kädet taskuissa ja sääret tuolin alle koukistettuina kuin pienellä autiolla saarella, joka sijaitsi keskellä saippuan ja veden ulappaa. Akkunat oli pesty, seinät ja uuni puhdistettu, ja kaikki — uunia lukuunottamatta — oli märkää ja kiilsi pehmeän saippuan ja hiekan jäljeltä, mikä antoi oman hajunsa huoneen ilmalle. Keskellä tätä surullista näkyä kapteeni kyykötti alakuloisena saarellaan, katseli ympäröivää vettä viheliäisen näköisenä ja näytti odottavan jotakin ystävällistä laivaa, joka kulkisi ohitse ja veisi hänet mukaansa.
Mutta kun kapteeni kääntäessään toivottomat kasvonsa ovelle näki Florencen ilmestyvän seuralaisensa kanssa, eivät mitkään sanat voisi kuvailla hänen hämmästystään. Kun rouva MacStingerin kaunopuheisuus oli vaimentanut kaikki muut äänet melkein kuulumattomiksi, ei hän ollut odottanut ketään harvinaisempaa vierasta kuin oluenkauppiasta tai maidontuojaa. Kun siis Florence ilmestyi, tuli saaren rannalle ja tarttui hänen käteensä, nousi kapteeni niin yllätettynä seisomaan kuin olisi aluksi pitänyt tulijaa jonakin Lentävän Hollantilaisen perheenjäsenenä.
Mutta maltettuaan kuitenkin heti taas mielensä hän piti ensin huolta siitä, että Florence sijoitettaisiin kuivalle pohjalle, ja sen hän onnellisesti suorittikin yhdellä kädenliikkeellä. Sitten hän taas uskaltautui ulapalle, tarttui Susan Nipperin vyötäisiin ja kantoi hänetkin saarelle. Senjälkeen hän syvän kunnioituksen ja ihailun valtaamana nosti Florencen käden huulilleen, peräytyi vähän (sillä saari ei ollut kyllin tilava kolmelle) ja katseli heihin saippuamerestä säteillen kuin uusi Triton.
"Olette varmaankin hämmästynyt nähdessänne meidät", virkkoi Florence hymyillen.
Sanomattoman mielissään kapteeni suuteli koukkuaan vastaukseksi ja murisi kuin olisi hienon hieno kohteliaisuus kätketty hänen sanoihinsa: "Malttia, malttia!"
"Mutta minä en saanut rauhaa", jatkoi Florence, "tulematta kysymään teiltä, mitä ajattelette Walterista ja onko mitään syytä pelkoon ja ettekö tahtoisi käydä lohduttamassa hänen enoparkaansa joka päivä, kunnes saamme hänestä tietoja?"
Nyt kapteeni Cuttle kuin vaistomaisesti taputti kädellä päätään, jossa ei ollut kovaa vahakangashattua, ja näytti hämmentyneeltä.
"Pelkäättekö Walterin puolesta?" kysyi Florence, jonka kasvoista kapteeni (niin ihastunut hän oli) ei voinut hellittää silmiään. Florencekin puolestaan tarkasteli häntä vakavasti ollakseen varma hänen vastauksensa vilpittömyydestä.
"En, sydänkäpyseni, en pelkää", vastasi kapteeni Cuttle. "Walter on kyllä sellainen poika, joka kestää aika lailla myrskyä ja tuottaa sille prikille niin paljon onnea kuin suinkin on mahdollista. Walter", lisäsi kapteeni silmäinsä loistaessa nuoren ystävän kiitosta ja koukun kohotessa vahvistamaan seuraavia kauniita sanoja, "on sellainen poika, jota voi nimittää sisäisen ja henkisen tarmon ulkonaiseksi ja näkyväksi ilmestykseksi, ja kun tapaatte, pankaa se muistiin."
Florence, joka ei täydelleen käsittänyt loppuhuomautusta, vaikka kapteeni nähtävästi oli tarkoittanut sen erittäin ajatusrikkaaksi ja perinpohjin tyydyttäväksi, katseli lempeästi häneen odottaen kuulevansa jotakin lisää.
"Minä en pelkää", toisti kapteeni. "Kieltämättä on niillä leveysasteilla ollut harvinaisen pahoja myrskyjä, ja tuuli on ajanut ja piessyt heitä mahdollisesti toiselle puolen maailmaa. Mutta laiva on hyvä ja poika on hyvä, eikä ole helppoa, Jumalan kiitos" — kapteeni kumarsi tässä vähän — "murtaa lujaa sydäntä, olkoon se sitten prikissä tai ihmisrinnassa. Tällä kertaa se on kummassakin kohdassa ja panee kaikki oikealle tolalle. Siksi en pelkää hitustakaan nyt vielä."
"Nyt vielä?" toisti Florence.
"En hitustakaan", vastasi kapteeni suudellen rautakoukkuaan, "ja ennenkuin alan mitään pelätä, on Walter varmasti kirjoittanut kotiin saarelta tai jostakin satamasta ja saanut kaikki hyvään kuntoon. Ja mitä tulee vanhaan Sol Gillsiin", lisäsi kapteeni vakavan näköisenä, "jota tahdon auttaa, seisten hänen rinnallaan, kunnes kuolema meidät erottaa ja myrskytuulet puhaltavat, puhaltavat, puhaltavat — voitte katsoa katekismuksesta", huomautti hän ohimennen, "sieltä löydätte ne sanat — jos vanhaa Sol Gillsiä lohduttaisi kuulla merillä kiertäneen miehen mielipiteitä, jolla on sellainen ymmärrys, että sillä voi ryhtyä mihin tahansa, vaikka hän oppiaikanaan oli vähällä saada päänsä murskaksi, ja jonka nimi on Bunsby, niin se mies voisi esittää hänelle sellaisen mielipiteen hänen omassa huoneessaan, että hän ihan ällistyy. Niin!" vahvisti kapteeni ylpeillen, "ällistyy yhtä paljon kuin jos hän löisi päänsä ovea vasten!"
"No viedään se herra häntä tapaamaan, että kuulisimme, mitä hän sanoo!" huudahti Florence. "Lähdettekö nyt mukaamme? Meillä on vaunut kadulla."
Kapteeni taputti taas päätään, jossa ei ollut vahakangashattua, ja näytti hämmentyneeltä. Mutta samassa tapahtui kerrassaan omituinen ilmiö. Ovi avautui ilman mitään valmisteluja ja puheena ollut kova vahakangashattu lensi huoneeseen kuin lintu ja putosi kopisten kapteenin jalkoihin. Sitten ovi sulkeutui yhtä pontevasti kuin oli avautunutkin, eikä tapahtunut mitään, mikä olisi selittänyt ihmettä.
Kapteeni Cuttle otti lattialta hattunsa, käänteli sitä tyytyväisen näköisenä ja alkoi kiilloittaa sitä hihallaan. Samalla hän tarkasteli vieraitaan ja virkkoi matalalla äänellä:
"Nähkääs, minun olisi pitänyt käydä Sol Gillsin luona eilen ja tänään, mutta hän otti hattuni eikä luovuttanut sitä. Sen pituinen se."
"Kuka otti, hyväinen aika?" kysyi Susan Nipper.
"Tämän talon emäntä, hyvä neiti", vastasi kapteeni käheästi kuiskaten ja tehden salaperäisiä eleitä. "Meillä oli pieni sanasota näiden lankkujen pesemisestä, ja hän — lyhyesti sanoen", jatkoi kapteeni vilkaisten ovelle ja henkäisten syvään — "rajoitti vapauttani".
"Soisinpa, että hän olisi tekemisissä minun kanssani!" huudahti Susan punastuen toiveensa voimakkuudesta. "Minä saisin hänet pysymään kurissa!"
"Tekisittekö tosiaankin niin, hyvä neiti?" tuumi kapteeni pudistaen epäilevän näköisenä päätään, mutta katsellen ilmeisesti ihastuneena Susanin epätoivoista rohkeutta. "En oikein usko. Se on kerrassaan vaikea tehtävä. Hänen kanssaan on peräti vaikea tulla toimeen. Ette voi, nähkääs, koskaan tietää, millä päällä hän on. Juuri kun luulette hänen olevan suoraan edessänne, onkin hän takananne. Ja silloin kun sattuu riivaus", lisäsi kapteeni hien kohotessa otsalle —. Ainoastaan vihellys oli kyllin sisältörikas ilmaisemaan lauseen loppua, ja senvuoksi kapteeni vihelsi arasti. Sitten hän taas pudisti päätään ja uudelleen ihaillen neiti Nipperin suurenmoista rohkeutta toisti hiljaa: "Tekisittekö tosiaankin niin, hyvä neiti?"
Susan vastasi vain hymyillen itsetietoisesti, mutta siinä ilmeni niin paljon uhmaa, että epätietoista on, kuinka kauaksi aikaa kapteeni Cuttle olisi jäänyt häntä ihailemaan, jollei Florence uudelleen levottomana olisi ehdottanut, että heti lähdettäisiin viisaan Bunsbyn luokse. Kun kapteeni Cuttlelle näin muistutettiin hänen velvollisuuttaan, painoi hän lujasti vahakangashatun päähänsä, otti käteensä uuden kuhmuisen kepin, jonka oli hankkinut Walterille lahjoittamansa sijaan, tarjosi käsivartensa Florencelle ja hankkiutui marssimaan vihollisleirin lävitse.
Mutta nyt kävikin ilmi, että rouva MacStinger oli jo muuttanut mieltään ja että hän, niinkuin kapteeni oli huomauttanut hänen usein tekevän, oli asettunut toiselle suunnalle. Sillä saapuessaan alakertaan he huomasivat mallikelpoisen naisen hakkaavan mattoja porraskivellä, samalla kun Alexander, joka yhä istui kadulla, näkyi vain hämärästi pölypilven takaa. Rouva MacStinger oli niin kokonaan vaipunut talouspuuhiinsa, että kun kapteeni vieraineen astui hänen ohitseen, hän hakkasi mattojaan entistä kovemmin eikä yhdelläkään sanalla tai eleellä osoittanut huomaavansa heidän läheisyyttään. Kapteeni oli niin mielissään tästä helposta pakoonpääsystä — vaikkakin mattojen pöly vaikutti häneen kuin tukeva nuuska-annos ja sai hänet aivastelemaan niin, että kyyneleet vierivät pitkin poskia — että tuskin uskoi hyvää onneaan, mutta useammin kuin kerran hän oven ja vuokravaunujen välillä katsahti taakseen silminnähtävästi peläten, että rouva MacStinger lähtisi vielä ajamaan häntä takaa.
Mutta he saapuivat kuitenkin Brig-aukion kulmaan joutumatta pienimmänkään häiriön uhreiksi vihollisen taholta. Kapteeni kiipesi ajurin istuimelle — sillä hänen ritarillisuutensa ei sallinut hänen ajaa sisällä naisten kanssa, vaikka häntä pyydettiin niin tekemään — ja ohjaili siinä kapteeni Bunsbyn alusta kohti, jota nimitettiin Varovaksi Claraksi ja joka sijaitsi likellä Ratcliffea.
Kun he olivat saapuneet sen laiturin luokse, missä tämän suuren kapteenin laiva oli noin viidensadan muun joukkoon ahdettuna, sekaisten köysistöjen näyttäessä puolittain rikotuilta seiteiltä, ilmestyi kapteeni Cuttle vaunujen akkunan taakse ja pyysi Florencea ja neiti Nipperiä seuraamaan häntä laivalle. Samalla hän huomautti, että Bunsby oli äärimmäisen helläsydäminen naisia kohtaan ja ettei mikään niin hyvin saattaisi hänen laajaa älyään oikealle tolalle kuin Florencen ja Susanin ilmestyminen Varovalle Claralle.
Florence suostui mielellään. Kapteeni tarttui hänen pieneen käteensä suurella kourallaan ja talutti hänet suojelevaisuuden, isällisyyden, ylpeyden ja juhlallisuuden sekaisin tuntein, joita oli hauska panna merkille, muutamien hyvin likaisten laivankansien ylitse, kunnes he saapuessaan Claran luokse huomasivat tämän varovaisen aluksen (joka sijaitsi äärimmäisellä laidalla) nostaneen laskuportaansa ja noin viitisen jalkaa vettä olevan sen ja lähimmän vierustoverin välillä. Kapteeni Cuttlen selityksestä kävi ilmi, että suurta Bunsbya samoin kuin häntä itseäänkin kohteli julmasti hänen emäntänsä ja että kun kohtelu tällä kertaa oli niin tyly, ettei hän voinut sitä enää kauemmin kestää, oli hän järjestänyt tämän kuilun heidän välilleen viimeisenä pelastuskeinona.
"Clara o-hoi!" huusi kapteeni, sovittaen kätensä torveksi suulleen.
"O-hoi!" huusi kuin kapteenin kaikuna poika, joka nousi näkyviin kannen alta.
"Onko Bunsby laivassa?" kysyi kapteeni huutaen pojalle niin jyrisevällä äänellä kuin laiva olisi kilometrin eikä parin kolmen kyynärän päässä.
"Kyllä, kyllä!" kiljui poika yhtä kovaa.
Sitten poika työnsi lankun kapteeni Cuttlelle, joka sijoitti sen huolellisesti ja talutti Florencen ylitse palaten heti ohjaamaan neiti Nipperiä. Niin he pääsivät Varovaan Claraan, jonka kiinteään köysistöön oli ripustettu kuivumaan erilaisia liehuvia vaatekappaleita ynnä muutamia kieliä ja makrilleja.
Heti senjälkeen kohosi hitaasti näkyviin kajuutanaukosta suuri pää, jonka mahonginruskeissa kasvoissa oli yksi liikkumaton silmä ja toinen liikkuva, samaten kuin muutamissa majakoissa. Tätä päätä reunustivat takkuinen karva ikäänkuin rohdintukko, jolla ei ollut mitään nimenomaista taipumusta kallistua pohjoiseen, itään, länteen tai etelään, vaan joka osoitti kaikkiin neljään kompassinsuuntaan ja jokaiseen välikohtaankin. Päätä seurasi tavattoman leveä leuka, paidankaulus ja kaulahuivi ynnä paksu perämiehen takki ja paksut perämiehen housut, joiden suurilla puunapeilla koristettu vyöhihna oli niin leveä ja korkea, että se korvasi liivit. Kun housujen alaosakin tuli esille, seisoi Bunsby kokonaan näkyvissä, kädet suunnattoman suurissa taskuissa ja katse suunnattuna, ei kapteeni Cuttleen eikä naisiin, vaan maston huippuun.
Tämän kookkaan ja vantteran filosofin jyhkeä ulkomuoto, kun hänen tavattoman punaisilla kasvoillaan lisäksi asusti mitä suurimman vaiteliaisuuden ilme, joka ei mitenkään ollut ristiriidassa hänen luonteensa kanssa, melkein pelästytti kapteeni Cuttlea, vaikka hän oli hyvin tuttu. Hän kuiskasi Florencelle, että Bunsby ei ollut eläissään osoittanut hämmästystä ja ettei hänen luultu sitä käsittävänkään. Kun liikkuva silmä oli tarkastellut kyllikseen mastonhuippua, sitten vilkaissut taivaanrantaan ja vihdoin näytti siirtyvän kapteeni Cuttleen päin, kysyi hän:
"No, Bunsby veikkonen, mitä kuuluu?"
Syvä, karkea, käheä ääni, jolla ei näyttänyt olevan mitään yhteyttä Bunsbyn kanssa ja jolla ei ollut pienintäkään vaikutusta hänen ilmeeseensä, vastasi: "Kas vain, kaveri, kuinka sinua vetelee?" Samalla Bunsbyn oikea käsi pujahti näkyviin taskusta, pudisti kapteenin kättä ja palasi entiseen paikkaansa.
"Bunsby", virkkoi kapteeni käyden suoraan asiaan, "sinähän olet järkevä mies, joka osaat antaa meille hyvän neuvon. Tässä on nuori neiti, joka haluaisi kuulla, mitä ajattelet ystävästäni Walterista. Samaa haluaa toinen ystäväni, Sol Gills, johon sinun kannattaisi lähemmin tutustua, sillä hän on tiedettä harrastava mies, ja tiede on keksintöjen äiti eikä tunne mitään lakia. Bunsby, tahdotko mielikseni lyöttäytyä seuraamme ja tulla mukaamme?"
Suuri kapteeni, joka näytti ilmeestään päättäen aina tarkastelevan jotakin äärimmäisen kaukaista, huomaamatta mitään kymmentä kilometriä lähempänä näkyvää, ei vastannut sanaakaan.
"Tuossa on mies", sanoi kapteeni kääntyen molempien naisten puoleen ja osoittaen Bunsbya ojennetulla koukullaan, "joka on pudonnut useammin kuin mikään muu elävä ihminen. Häntä on kohdannut useampi tapaturma kuin merimiessairaalan kaikkia potilaita yhteensä. Nuoruudenpäivinään hän sai päänsä ulkokuoreen niin monta puomin, kangen ja pultin iskua kuin tarvitaan huvialuksen rakentamiseen, ja kuitenkin hän on säilyttänyt ymmärryksensä, sen sanon, ja sellaisen ymmärryksen, ettei sen vertaista ole maalla eikä merellä."
Juro laivanpäällikkö näytti ilmaisevan tyytyväisyytensä tähän ylistykseen liikauttamalla vähän kyynärpäitään, mutta jos hänen kasvonsa olisivat olleet yhtä kaukana kuin hänen katseensa, olisivat ne tuskin voineet antaa vähemmän käsitystä hänen ajatuksistaan.
"Kaveri", virkkoi Bunsby äkkiä ja kumartui katsomaan edessään olevan puomin alitse, "mitä naiset haluavat juoda?"
Kapteeni Cuttle, jonka hienotunteisuutta tämä Florenceen kohdistuva kysymys loukkasi, veti filosofin syrjään, näytti selittävän hänelle jotakin ja seurasi häntä alas. Siellä kapteeni ollakseen loukkaamatta laivan isäntää joi ryypyn viinaa, jonka Florence ja Susan katsellen alas avonaisen kattoakkunan kautta näkivät filosofin kaatavan itselleen ja ystävälleen, vaivoin löytäen jalansijan makuusijansa ja hyvin pienen messinkikamiinin välissä. Pian he ilmestyivät taas kannelle, ja kapteeni Cuttle, iloiten yrityksensä onnistumisesta, talutti Florencen takaisin vuokravaunuihin, Bunsbyn seuratessa ohjaillen neiti Nipperiä, jonka ympärille hän (nuoren naisen suureksi kiusaksi) oli kiertänyt käsivartensa kuin sininen karhu.
Kapteeni työnsi filosofin sisään vaunuihin ja riemuitsi niin suuresti saatuaan hänet haltuunsa, ettei voinut olla usein kurkistamatta Florencea kohti ajajan takaisesta pikku akkunasta ja ilmaisematta iloaan hymyilemällä ja osoittelemalla sormella otsaansa selittääkseen, että Bunsby mietti kovasti. Sillä välin Bunsby, joka yhä piteli neiti Nipperiä vyötäisistä (sillä hänen ystävänsä kapteeni ei ollut liioitellut hänen sydämensä hellyyttä), säilytti itsepintaisesti vakavan ryhtinsä eikä osoittanut muuten huomaavansa Susania tai muutakaan.
Sol-ukko, joka oli sillä välin tullut kotiin, otti heidät vastaan ovella ja kutsui heitä heti pieneen takahuoneeseensa, joka oli kummallisesti muuttunut Walterin poistuttua. Pöydällä ja siellä täällä huoneessa oli karttoja, joiden mukaan laivakojeiden kauppias oli raskain sydämin tuon tuostakin seurannut kadonneen laivan kulkua meren poikki ja joita hän parin vieläkin kädessään olevan kompassin avulla oli hetki sitten mitannut, kuinka kauas sen oli täytynyt poiketa suunnastaan joutuakseen tuuliajolle tuonne tai tänne, ja koettanut varmistua siitä, että pitkä aika sai kulua, ennenkuin toivo oli kokonaan mennyt.
"Onkohan se ajelehtinut tuonne", tuumi hän tarkastellen miettiväisenä karttaa. "Mutta ei, se on melkein mahdotonta. Vai onko myrsky voinut sitä painaa, — mutta se ei ole todennäköistä. Tai saattaisiko toivoa, että se olisi niin paljon poikennut suunnastaan, — mutta tuskin minäkään voin sitä otaksua!" Tuollaisia katkonaisia mietteitä hautoen vanha Sol Gills istuskeli suuren kartan ääressä eikä voinut siinä löytää ainoaakaan toivonhiventä, joka olisi ollut kyllin suuri, jotta olisi voinut siihen sijoittaa kompassin kärjen.
Florence huomasi heti — sitä olisikin ollut vaikea olla huomaamatta — että ukossa oli tapahtunut omituinen, sanoin selittämätön muutos, ja että samalla kun hänen käytöksensä oli paljon levottomampi ja epäröivämpi kuin tavallisesti, siinä ilmeni kuitenkin outoa päättäväisyyttä, joka pani Florencen ymmälle. Kerran hän kuuli ukon puhuvan sekaisin, sillä kun Florence sanoi olevansa pahoillaan siitä, ettei ollut tavannut häntä käydessään täällä aikaisemmin, vastasi Sol Gills aluksi, että hän oli käynyt Florencea tapaamassa, ja näytti heti sitten katuvan sanojaan.
"Oletteko käynyt minua kysymässä?" kysyi Florence. "Tänäänkö?"
"Niin, rakas nuori neiti", vastasi ukko katsellen vuoroin häneen, vuoroin toisaanne hämmentyneen näköisenä. "Halusin nähdä teitä omin silmin ja kuulla äänenne omin korvin vielä kerran ennen —". Sitten hän vaikeni.
"Ennen mitä? Ennenkuin —?" sanoi Florence laskien kätensä hänen käsivarrelleen.
"Sanoinko 'ennen'?" vastasi Sol-ukko. "Jos sanoin niin, tarkoitin varmasti: ennenkuin saamme tietoja rakkaalta pojaltani."
"Ette ole oikein hyvässä voinnissa", huomautti Florence hellästi. "Olette ollut niin kovin levoton. Minä olen varma siitä, ettette ole terve."
"Olen niin hyvässä kunnossa kuin minun ikäiseni mies suinkin voi toivoa", vastasi ukko puristaen oikean kätensä nyrkkiin ja ojentaen sen Florencea kohti. "Katsokaahan! Tuo on luja. Eikö sen omistaja ole yhtä kykenevä päättäväisyyteen ja lujuuteen kuin moni nuorempi mies? Niin luulen. Saammepa nähdä."
Muutosta huomasi enemmän hänen käytöksessään kuin sanoissaan, vaikka nekin painuivat Florencen mieleen, ja se vaikutti häneen niin, että hän olisi tahtonut heti uskoa levottomuutensa kapteeni Cuttlelle, jollei kapteeni olisi käyttänyt hetkeä hyväkseen ryhtymällä selittelemään niitä asianhaaroja, joista haluttiin kuulla viisaan Bunsbyn mielipidettä, ja pyytämällä syvämietteistä filosofia ilmaisemaan kantansa.
Bunsby, jonka katse yhä oli suunnattuna jonnekin Lontoon ja Gravesendin puoliväliin, ojensi pari kolme kertaa voimakkaan oikean käsivartensa kuin koettaen kietoa sitä neiti Nipperin hoikille vyötäisille mielensä virkistämiseksi, mutta kun nuori nainen vetäytyi vastenmielisyyttä osoittaen pöydän toiselle puolen, ei Varovan Claran kapteenin hellä sydän keksinyt ilmaisumuotoa ajatuksilleen. Tehtyään muutamia epäonnistuneita yrityksiä tähän suuntaan hän virkkoi seuraavaan tapaan kääntymättä erikoisesti kenenkään puoleen — tai oikeammin hänen äänensä puhui omasta aloitteestaan ikäänkuin jonkin ulkopuolisen hengen vaikutuksesta:
"Nimeni on Jack Bunsby!"
"Hänet on kastettu Johniksi!" huudahti ihastunut kapteeni Cuttle.
"Kuulkaa häntä!"
"Ja siinä mitä sanon", jatkoi ääni vähän ajan kuluttua, "siinä myös pysyn".
Kapteeni Cuttle, joka piti kiinni Florencen käsivarresta, nyökäytti päätään toisille ja näytti sanovan: "Nyt hän rupeaa puhumaan. Tätä minä juuri tarkoitin tuodessani hänet."
"Siis, miksi ei?" jatkoi ääni. "Jos niin on, niin mikä sitten on haittana? Voiko kukaan sanoa toisin? Ei! Eteenpäin siis!"
Kun ääni oli ehtinyt näin pitkälle, vaikeni se ja levähti.
Sitten se jatkoi hyvin hitaasti seuraavaan tapaan:
"Uskonko minä, että Poika ja Perillinen on mennyt pohjaan, pojat? Mahdollisesti. Sanonko niin? Mitä? Kun laiva lähtee Pyhän Yrjön kanavasta hietasärkkiä kohti, niin mitä on suoraan sen edessä? Goodwins-matalikot. Sen ei ole pakko ajaa niille, mutta mahdollista se on. Tämän huomautuksen merkitys on sen käyttämisessä. Se ei ole minun asiani. Eteenpäin siis, pitäkää tarkoin silmällä sitä, mitä on edessänne, ja onnea matkalle!"
Nyt lähti ääni takahuoneesta kadulle vieden Varovan Claran kapteenin kerallaan ja seuraten häntä taas laivalle, missä hän heti asettui nukkumaan ja virkisti itseään pikku unella.
Filosofin sanankuulijat olivat jääneet selittämään hänen viisauttaan oman käsityksensä mukaan, mikä oli Bunsbyn kolmijalan päätuki, samoin kuin se on monen muun ennustajan peruspylväitä, ja katselivat toinen toistaan, hieman epävarman näköisinä. Sillä välin oli Rob Hioja käyttänyt hyväkseen vapautta kurkistaa sisään ja kuunnellut katossa olevasta akkunasta ja tuli nyt alas portaita perin neuvottomana. Mutta kapteeni Cuttle, jonka ihailu Bunsbya kohtaan oli, jos mahdollista, paisunut sen loistavan tavan johdosta, kuinka hän oli vahvistanut mainettaan ja kestänyt juhlallisen kokeen, alkoi selittää, ettei Bunsby tarkoittanut mitään muuta kuin laivan varmaa turvallisuutta, ettei Bunsbylla ollut mitään pahoja aavistuksia, että tuollainen ajatus hänen tapaisensa miehen esittämänä oli oikea toivon ankkuri mitä parhaimmalla paikalla. Florence koetti uskoa kapteenin olevan oikeassa, mutta Nipper, jonka käsivarret olivat lujasti ristissä, pudisti päätään, ilmaisten siten jyrkästi eriävän mielipiteensä, eikä uskonut Bunsbyyn enemmän kuin Perchiinkään.
Filosofin lausunnoista ei näkynyt myöskään Sol-ukon mielentila muuttuneen, sillä hän harhaili yhä ulapoilla kompassit kädessä eikä keksinyt niille mitään lepokohtaa. Vasta kun Florence kuiskasi joitakin sanoja hänen korvaansa, keskeytti hän puuhansa, ja silloin kapteeni Cuttle laski raskaan kätensä hänen olkapäälleen.
"Miltäs näyttää, Sol Gills?" kysyi hän sydämellisesti.
"Niin ja näin, Ned", vastasi ukko. "Olen tänä iltapäivänä muistellut, että samana päivänä, kun Walter rupesi Dombeyn palvelukseen ja tuli kotiin myöhään päivälliselle ja istui juuri tuossa, missä sinä nyt seisot, me puhelimme myrskystä ja haaksirikosta, ja minä tuskin sain hänen ajatuksensa irti siitä aiheesta."
Mutta kohdatessaan Florencen katseen, joka oli kiintynyt hänen kasvoihinsa vakavan ja tutkivan näköisenä, ukko vaikeni ja hymyili.
"Pysy vain reippaalla mielellä, vanha veikko!" virkkoi kapteeni. "Sanonpa sinulle jotakin, Sol Gills. Senjälkeen kun olen saattanut kotiin neiti Dombeyn" — tässä kapteeni heitti koukullaan lentosuukon Florencelle — "tulen takaisin ja kuljetan sinua mukanani koko loppupäivän. Mennään yhdessä syömään päivällistä jonnekin, Sol."
"Ei tänään, Ned", vastasi Sol Gills nopeasti ja näytti tavattoman pelästyneeltä ehdotuksesta. "Ei tänään, sitä en voi!
"Miksi et?" kysyi kapteeni tuijottaen häneen hämmästyneenä.
"Minulla — minulla on niin paljon tekemistä. Minä — minä tahdon ajatella ja järjestellä. En tosiaankaan voi lähteä, Ned. Minun täytyy taas lähteä ulos ja olla yksin ja harkita niin monta asiaa tänään."
Kapteeni katseli laivakojeiden kauppiasta, sitten Florencea ja taas edellistä. "Huomenna siis", ehdotti hän lopulta.
"Niin, huomenna kyllä", vastasi ukko. "Muista minua huomenna. Niinpä niin, huomenna."
"Minä tulen varhain aamulla, muista se, Sol Gills", varoitti kapteeni.
"Kyllä, kyllä, Ensimmäiseksi huomisaamuna", virkkoi Sol, "ja nyt hyvästi, Ned Cuttle, ja Jumala sinua suojelkoon!"
Puristettuaan kapteenin molempia käsiä tavattoman hartaasti Sol-ukko kääntyi Florencen puoleen, tarttui hänen kumpaankin käteensä ja painoi ne huulilleen. Sitten hän joudutti tyttöä kummallisen kiireesti ulkona odottaviin ajoneuvoihin Kaiken kaikkiaan hän teki kapteeni Cuttleen sellaisen vaikutuksen, että tämä kääntyi vielä Robin puoleen ja kehoitti häntä olemaan erikoisen kohtelias ja huomaavainen isännälleen seuraavaan aamuun asti. Tälle määräykselle hän antoi suurempaa pontta painamalla shillingin Robin kouraan ja lupaamalla puoli shillingiä seuraavana aamupäivänä. Sitten kapteeni Cuttle, joka piti itseään Florencen luonnollisena ja laillisena henkivartijana, nousi ajajan viereen tuntien selvästi tärkeytensä ja saattoi hänet kotiin. Hyvästellessä hän vakuutti Florencelle auttavansa Sol Gillsiä luotettavasti ja uskollisesti ja kysyi vielä kerran Susan Nipperiltä, voimatta unohtaa hänen urhoollisia sanojaan rouva MacStingeristä: "Tekisittekö tosiaankin niin, hyvä neiti?"
Kun aution talon ovi oli sulkeutunut neitosten mentyä sisään, palasivat kapteenin ajatukset vanhaan laivakojeiden kauppiaaseen, ja hänestä tuntui olo epämiellyttävältä. Senvuoksi hän ei lähtenytkään kotiin, vaan käveli edestakaisin katuja pitkin iltaan asti ja söi myöhään päivällistä eräässä Cityn sokkeloisessa pikku kapakassa. Siellä oli kiilanmuotoinen vierashuone, jonne kokoontui paljon vahakangashattuisia henkilöitä. Kapteenin päätarkoitus näet oli viettää aikaa pimeään asti, jolloin hän tahtoi sivuuttaa Sol Gillsin myymälän ja kurkistaa sisään akkunasta, kuten hän sitten tekikin. Takahuoneen ovi oli silloin auki, ja hän saattoi nähdä vanhan ystävänsä kirjoittavan touhuissaan pöydän ääressä, samalla kun pieni merikadetti, joka jo oli tuotu suojaan yökastetta vastaan, katseli häntä myymäläpöydältä. Sen alla valmisteli Rob Hioja itselleen vuodetta, minkä jälkeen myymälä piti suljettaman. Rauhoittuneena levollisesta näystä kapteeni suuntasi kulkunsa Brig-aukiolle päin, päättäen nostaa ankkurin varhain seuraavana aamuna.
NELJÄSKOLMATTA LUKU
Rakastavan sydämen tutkistelua
Sir Barnet ja lady Skettles, kumpikin kelpo ihmisiä, asuivat kauniissa huvilassa Fulhamissa Thamesin rannalla. Tämä paikka oli maailman parhaita silloin, kun sattui olemaan kilpasoutu niillä tienoin, mutta muina aikoina sillä oli omat pikku epämukavuutensa, joiden joukosta voi mainita sen, että jokivesi välistä ilmestyi vierashuoneeseen ja samalla ruohokenttä ja istutukset katosivat näkyvistä.
Sir Barnet Skettlesin persoonallisen tärkeyden näkyvimpinä merkkeinä olivat vanhanaikainen kultainen nuuskarasia ja raskas silkkinen nenäliina, jonka hän veti taskustaan mahtipontisella liikkeellä kuin lipun ja käytti sitä kummallakin kädellään yhtaikaa. Hänen elämäntarkoituksenaan oli lakkaamatta laajentaa tuttavapiiriään. Samoin kuin raskas kappale veteen pudottuaan — emme siten tahdo mitenkään halventaa niin arvokasta herrasmiestä tällä vertauksella — samoin myös sir Barnet joutui yhä laajentamaan piiriä ympärillään, kunnes ei enää ollut tilaa jäljellä. Tai samoin kuin ilmassa sävel, jonka värinä nerokkaan uudenaikaisen ajattelijan mielestä ei voi muuta kuin yhä edetä loppumattomien etäisyyksien halki, ei mikään muu kuin maallisen vaelluksen päättyminen voinut keskeyttää sir Barnet Skettlesiä hänen löytöretkellään yhteiskuntajärjestelmän lävitse.
Sir Barnet oli ylpeä voidessaan tutustuttaa ihmisiä toisiinsa. Hän piti tästä harrastuksesta sen itsensä tähden, ja sitäpaitsi se edisti hänen elämäntarkoitustaan. Jos sir Barnetin esimerkiksi onnistuisi saada käsiinsä uusi tulokas tai maalainen aatelismies ja houkutella hänet vieraanvaraiseen huvilaansa, oli hänellä tapana sanoa seuraavana päivänä: "Jaha, hyvä herra, tahtoisitteko tutustua johonkuhun? Kenet mielellänne tapaisitte? Miellyttävätkö teitä kirjailijat tai maalarit tai kuvanveistäjät tai näyttelijät tai jotkut sentapaiset henkilöt?" Mahdollisesti vieras vastasi myöntävästi ja mainitsi jonkun, jota sir Barnet ei tuntenut henkilökohtaisesti paremmin kuin Ptolemaios Suurtakaan. Sir Barnet vastasi, ettei mikään ollut helpompaa, koska hän tunsi asianomaisen oikein hyvin. Sitten hän heti lähti tapaamaan mainittua henkilöä, jätti käyntikorttinsa ja kirjoitti mukaan lyhyen kirjeen: "Kunnioitettava herra — vero, jonka saatte suorittaa huomatusta asemastanne — hyvä ystäväni haluaa luonnollisesti — lady Skettles ja minä toivomme samoin — luottaen siihen, että nero on sovinnaisten tapojen yläpuolella, uskallamme pyytää teitä suomaan meille sen erikoisen kunnian, että" j.n.e., ja niin hän iski kaksi kärpästä kuoliaaksi yhdellä kertaa.
Käyttäen ahkerasti nuuskarasiaansa ja nenäliinaansa sir Barnet Skettles esitti tavallisen kysymyksensä myös Florencelle, joka oli saapunut sinne vierailulle edellisenä iltana. Florence kiitti häntä ja sanoi, ettei ollut ketään erikoista henkilöä, jota hän tahtoisi tavata, mutta tietysti hän tuskaisin sydämin samalla ajatteli Walter-parkaa. Kun sir Barnet Skettles toisti ystävällisen tarjouksensa virkkaen: "Rakas neiti Dombey, oletteko varma siitä, ettette voi muistaa ketään, johon arvoisa isänne — jolle pyydän teitä esittämään lady Skettlesin ja minun parhaat terveiseni, kun kirjoitatte — soisi teidän tutustuvan?" oli ehkä luonnollista, että Florencen pääparka painui vähän kumaraan ja että hänen äänensä värisi hänen vastatessaan hiljaa kieltävästi.
Skettles nuorempi, jonka kaulanauha oli entisestään jäykistynyt ja mieliala tasoittunut, oli kotona viettämässä lomaansa ja näytti olevan kovasti pahoillaan erinomaisen äitinsä vaatimuksesta osoittaa kaikenlaista huomaavaisuutta Florencelle. Toinen suurempi vääryys, joka kuohutti nuoren Barnetin sielua, oli tohtori ja rouva Blimberin seura, heidät kun oli kutsuttu viemisille hänen isänsä harjahirren alle. Heistä sanoi nuorukainen usein, että hän olisi mieluummin suonut heidän viettävän loma-aikaansa Jerikossa.
"Onko ketään, jonka te haluaisitte saada tänne, tohtori Blimber?" kysyi sir Barnet Skettles kääntyen tämän herran puoleen.
"Olette kovin ystävällinen, sir Barnet", vastasi tohtori Blimber. "En tosiaankaan keksi ketään erikoista. Ylimalkaan tutustun mielelläni lähimmäisiini, sir Barnet. Kuinka sanookaan Terentius? Kenen pojan isä tahansa herättää minun mielenkiintoani."
"Toivooko rouva Blimber tapaavansa jonkun huomattavan henkilön?" kysyi sir Barnet kohteliaasti.
Rouva Blimber vastasi suloisesti hymyillen ja pudistaen taivaansinistä myssyään, että jos sir Barnet voisi tutustuttaa hänet Ciceroon, olisi hän itse pyytänyt, mutta koska sellainen esittely ei ollut mahdollinen ja hän jo sai nauttia sir Barnetin ja hänen rakastettavan puolisonsa seurasta, samalla ollen miehensä, tohtorin, kanssa hyvässä tuttavuussuhteessa nuoreen Skettlesiin — mainittu nuorukainen nyrpisti tässä nenäänsä — ei hän pyytänyt mitään muuta.
Asiain näin ollen sir Barnetin oli pakko toistaiseksi tyytyä koolla olevaan seuraan. Florence oli iloinen siitä, sillä hän tutki erästä asiaa heidän keskuudessaan, ja se oli liian lähellä hänen sydäntään ja liian kallis ja tärkeä antaakseen sijaa millekään muulle harrastukselle.
Talossa vieraili myös joitakin lapsia, jotka olivat vanhempiinsa yhtä avomielisessä ja onnellisessa suhteessa kuin ruusuposkiset pienokaiset vastapäätä Florencen kotia. Heidän ei tarvinnut lainkaan hillitä rakkauttaan, vaan he saivat ilmaista sitä vapaasti. Florence koetti päästä selville heidän salaisuudestaan, koetti keksiä, missä hän itse oli tehnyt virheen, minkä yksinkertaisen taidon he osasivat, jota hän ei tuntenut, kuinka he voisivat opettaa häntä osoittamaan isälle rakkauttaan ja voittamaan hänen vastarakkauttaan.
Päiväkausia Florence tarkkasi näitä lapsia. Monena kirkkaana aamuna hän nousi vuoteestaan loistavan auringon keralla ja käveli edestakaisin joen rannalla, ennenkuin kukaan muu oli liikkeellä, katseli heidän huoneittensa akkunoihin ja ajatteli heitä, jotka nukkuivat siellä niin hellän huolenpidon ja rakastavien ajatusten suojelemina. Silloin hän tunsi itsensä yksinäisemmäksi kuin ollessaan suuressa kotitalossaan ihan yksin ja oli välillä sitä mieltä, että hänen oli siellä parempi olla kuin täällä ja että siellä saattoi paremmassa rauhassa kätkeytyä kaikelta kuin sekaantumalla ikätoveriensa joukkoon ja huomaamalla, kuinka erilainen hän oli toisten rinnalla. Mutta jatkaen innokkaasti tutkimuksiaan, vaikka hänen sydämensä vuoti verta joka kerta kun hän käänsi lehden tässä vaikeassa kirjassa, Florence jäi heidän seuraansa ja toivoi kärsivällisesti saavuttavansa sen taidon, jota hän kaipasi.
Voi, kuinka sen saavuttaisi! Kuinka pääsisi edes alkuun! Täällä oli tyttäriä, jotka nousivat aamuisin ja menivät iltaisin levolle varmoina isiensä rakkaudesta. Heillä ei ollut mitään vastahakoisuutta voitettavana, ei mitään kylmyyttä pelättävänä, ei mitään tyytymättömyyttä poistettavana. Kun aamu kului ja akkunat avautuivat toinen toisensa jälkeen ja kaste alkoi kuivua kukilta ja ruohossa ja nuoret jalat liikkua ruohokentällä, silloin Florence katseli ympärillään olevia kirkkaita kasvoja ja mietti, mitä voisi noilta lapsilta oppia. Liian myöhäistä oli oppia heiltä; jokainen saattoi pelotta lähestyä isäänsä, ojentaa huulensa suutelemaan ja kietoa käsivartensa kaulalle, joka kumartui hyväilemään. Hän ei voinut aloittaa niin rohkeasti. Voi, oliko mahdollista, että toivo hupeni sitä mukaa kuin hän tutki asiaa!
Hän muisti hyvin, että se vanha nainenkin, joka oli ryöstänyt hänet hänen ollessaan pieni lapsi ja jonka kuva ja asunto ynnä kaikki, mitä silloin oli sanottu ja tehty, oli painunut hänen mieleensä niin lähtemättömän selvästi kuin kauheat vaikutelmat varhaisina elämänvuosina juurtuvat mieleen — oli puhunut hellästi tyttärestään ja kuinka hirveästi hänkin oli valittanut, kun toivoton ero lapsesta tuotti hänelle tuskaa. Mutta tätä muistellessaan hän palautti mieleensä, että hänen oma äitinsä oli rakastanut häntä. Joskus taas, kun hänen ajatuksensa äkkiä palasivat siihen juopaan, joka oli hänen ja hänen isänsä välillä, hän vapisi, ja kyyneleet valuivat kasvoille hänen kuvitellessaan mielessään, että kenties hänen äitinsä, jos vielä eläisi, alkaisi tuntea vastenmielisyyttä häntä kohtaan, koska hän ei tuntenut sitä taitoa, jolla olisi voinut lepyttää isänsä, eikä ollut sitä tuntenut syntymästään alkaen. Hän tiesi, että tämä kuvittelu teki vääryyttä hänen äitinsä muistolle ja ettei siinä ollut mitään perää, mutta kuitenkin hän koetti niin hartaasti myöntää isänsä olevan oikeassa ja panna kaikki omaksi viakseen, ettei voinut estää tätä luulottelua kulkemasta synkän pilven lailla sielunsa taustan ylitse.
Pian Florencen jälkeen saapui muiden vieraiden joukossa kaunis orpo tyttö, kolme neljä vuotta häntä nuorempi, ja mukana hänen tätinsä, harmaatukkainen rouva, joka puheli paljon Florencelle ja joka mielelläänkin kuunteli (samoin kuin kaikki muutkin) hänen lauluaan iltaisin ja silloin istui aina hänen vieressään äidillisen ystävällisenä. He olivat olleet talossa vasta pari päivää, kun Florence eräänä lämpimänä aamuna istui puutarhan huvimajassa ja miettiväisenä katseli oksien lomitse lapsiryhmää ruohokentällä, punoen kukkaseppelettä erään heidän joukossaan olevan kaikkien suosiman pikku olennon päähän. Silloin hän kuuli mainitun rouvan ja pikku tytön astelevan edestakaisin läheisellä lehtokujalla ja puhelevan hänestä.
"Onko Florencekin orpo niinkuin minä?" kysyi lapsi.
"On, kultaseni. Hänellä ei ole äitiä, mutta hänen isänsä elää."
"Käykö hän nyt surupuvussa äitiraukkansa vuoksi?" kysyi lapsi nopeasti.
"Ei, vaan ainoan veljensä vuoksi."
"Eikö hänellä ole muuta veljeä?"
"Ei."
"Eikö sisarta?"
"Ei."
"Sepä on kovin surullista!" virkkoi pikku tyttö.
Kun he vähän senjälkeen pysähtyivät katselemaan muutamia veneitä ja olivat sillä välin olleet ääneti, ryhtyi Florence, joka oli noussut seisomaan kuullessaan nimensä ja kerännyt kukkansa lähteäkseen heitä vastaan, jotta he huomaisivat hänen olevan kuulomatkan päässä, jälleen työhönsä, sillä hän ei luullut heidän jatkavan keskusteluaan. Mutta hetkisen kuluttua he alkoivat taas puhella.
"Florence on täällä kaikkien suosikki ja ansaitseekin sen varmasti", virkkoi lapsi vakavasti. "Missä hänen isänsä on?"
Täti vastasi lyhyen vaitiolon jälkeen olevansa siitä tietämätön. Hänen äänensä sävy pysähdytti Florencen, joka oli taas noussut seisomaan, ja piti häntä kuin paikalleen naulattuna keskeneräinen seppel rintaa vasten painettuna, molemmat kädet varjelemassa sitä putoamasta.
"Onhan hän kai Englannissa?" kysyi lapsi.
"Niin luulen. Hän on tosiaankin varmasti Englannissa."
"Onko hän koskaan käynyt täällä?"
"Ei luullakseni."
"Tuleeko hän tänne katsomaan Florencea?"
"En luule."
"Onko hän rampa tai sokea tai sairas?"
Kukat, joita Florence painoi rintaansa vasten, alkoivat putoilla hänen kuullessaan nämä sanat niin ihmetellen lausuttuina. Hän likisti niitä lujemmin käsillään, ja hänen kasvonsa painuivat niitä kohti.
"Kate", virkkoi täti heidän taas oltuaan vaiti vähän aikaa, "minä kerron sinulle, mitä olen kuullut Florencesta, ja se lieneekin totta. Mutta älä puhu siitä kenellekään muulle, kultaseni, koska siitä ei mahdollisesti paljon tiedetä täällä, ja jos kertoisit, tuottaisit hänelle surua."
"En kerro koskaan!" vakuutti lapsi.
"Sen uskon", sanoi täti. "Voinhan luottaa sinuun kuin itseeni. Katsos, Kate, Florencen isä välittää hyvin vähän tyttärestään, tapaa häntä vain harvoin eikä lapsen koko elinaikana ole ollut ystävällinen hänelle. Nykyään hän suorastaan karttaa Florencea, joka rakastaisi häntä lämpimästi, jos isä vain sallisi, mutta hän ei salli — vaikka Florencessa ei ole mitään syytä. Kaikkien hyvien sydänten täytyy suuresti rakastaa ja sääliä häntä."
Florencen käsistä putoili lisää kukkia hajalleen maahan. Ne, jotka jäivät, olivat kosteita, mutta ei kasteesta, ja hänen kasvonsa painuivat kukkia piteleviä käsiä vasten.
"Florence-parka! Rakas Florence-parka!" huudahti lapsi.
"Ymmärrätkö, miksi olen kertonut sinulle tämän, Kate?" kysyi täti.
"Jotta olisin oikein ystävällinen hänelle ja koettaisin parhaani mukaan rakastaa häntä? Eikö niin, täti?"
"Osittain", vastasi rouva, "mutta siinä ei ole kaikki. Vaikka näemme hänet niin iloisena, vaikka hän hymyilee ystävällisesti kaikille ja on valmis palvelemaan meitä kaikkia ja ottamaan osaa jokaiseen huvitukseen täällä, voi hän tuskin olla oikein onnellinen. Vai mitä sinä luulet, Kate?"
"Ei suinkaan hän voi olla", vastasi pikku tyttö.
"Ja siitä voit ymmärtää", jatkoi täti, "miksi hän tulee kaikessa hiljaisuudessa surulliseksi katsellessaan lapsia, joita heidän vanhempansa rakastavat, ja niitähän täällä on paraillaan monta".
"Niin, iäkäs täti", vastasi lapsi, "nyt ymmärrän sen oikein hyvin.
Florence-parka!"
Taas putosi kukkia maahan, ja ne, joita Florence vielä piteli rintaansa vasten, värisivät kuin jäinen tuuli niitä kahisuttaisi.
"Rakas Kate", virkkoi täti, jonka ääni oli vakava, mutta hyvin rauhallinen ja lempeä, kuten Florence oli huomannut heti ensi hetkestä alkaen, "kaikista niistä lapsista, jotka ovat täällä, olet sinä hänen luonnollisin ystävänsä. Sinulla ei ole niitä viattomia syitä, joita onnellisemmilla lapsilla on —"
"Ei ole onnellisempia kuin minä, täti!" huudahti lapsi, joka näytti painautuvan hellästi kiinni tätiinsä.
"— joita toisilla lapsilla on, Kate kulta, muistuttaa hänelle hänen onnettomuuttaan. Senvuoksi toivoisin, että ollessasi hänen ystävänsä koettaisit entistäkin hartaammin olla hänelle hyvä ja tuntisit, että tappio, jonka olet kärsinyt — Luojan kiitos, ennenkuin ymmärsit sen merkitystä — antaa sinulle tavallista suuremman oikeuden lähestyä Florence-parkaa."
"Mutta enhän minä ole elänyt ilman vanhempain rakkautta sinun luonasi, täti", virkkoi lapsi.
"Kuinka asia nyt lieneekin, kultaseni", huomautti täti, "on sinun onnettomuutesi pienempi kuin Florencen, sillä ei ainoakaan orpo voi olla niin hyljätty kuin se lapsi, joka on osaton elossa olevan isänsä rakkaudesta".
Kukat lojuivat nyt kaikki maassa, tyhjät kädet painuivat kasvoja vasten, ja orpo Florence kyyristyi itkemään kauan ja katkerasti.
Mutta uskollisena luonteelleen Florence pysyi hyvässä päätöksessään niin hartaasti kuin hänen äitinsä oli syleillyt häntä samana päivänä, jolloin Paul syntyi. Isä ei tiennyt hänen rakkautensa määrää, mutta hänen piti jonakin päivänä saada se isänsä tietoon, kuinka kaukana se päivä olikin ja kuinka hitaasti aika siihen asti tuntuisikin kuluvan. Siihen asti hänen piti varoa, ettei mikään ajattelematon sana tai katse tai tunteenpurkaus sattumaltakaan syyttäisi isää tai antaisi aihetta tällaisiin soimaaviin kuiskailuihin.
Yksinpä käytöksessään orpoa kohtaan, johon hän tunsi suurta vetovoimaa ja jota hänellä oli täysi syy muistaa, Florence piti isää mielessään. Jos hän erottaisi tytön liian selvästi muiden joukosta (ajatteli Florence), vahvistaisi hän ainakin yhden ihmisen mielessä — ehkä useampienkin — sitä uskoa, että herra Dombey oli tyly. Hänen oma ilonsa ei ollut mitään sen rinnalla. Se, mitä hän oli joutunut kuulemaan, ei mitenkään antanut hänelle aihetta lohduttaa itseään, vaan koettaa uskoa isänsä syyttömäksi. Ja niin Florence tekikin, samalla kun yhä tutkisteli omaa sydäntään.
Näin hän teki aina. Jos luettiin ääneen kirjasta ja kertomuksessa oli jotakin, mikä viittasi epäystävälliseen isään, pelkäsi hän tuskaisesti, että se sovitettaisiin hänen isäänsä, mutta ei itsensä vuoksi. Samoin oli asian laita, jos näyteltiin jotakin pikku kappaletta, katseltiin kuvaa tai leikittiin. Samanlaista herkkätunteisuutta isäänsä kohtaan hän sai osoittaa niin usein, että hän tavantakaa ajatteli olevan parasta lähteä takaisin kotiin ja elää taas häiritsemättä sen synkkien seinien varjossa. Kuinka harvat niistä, jotka näkivät suloisen Florencen, tämän lapsijoukon ujon pikku kuningattaren naisellisuutensa keväässä osasivat aavistaa, millainen pyhän huolen taakka painoi hänen rintaansa! Kuinka harvat niistä, jotka jäykistyivät hänen isänsä jäätävässä ilmapiirissä, epäilivät tulisia hiiliä kerääntyvän hänen päänsä päälle!
Florence jatkoi kärsivällisesti tutkisteluaan, ja kun hänen ei onnistunut päästä selville sanoin selittämättömän viehätyksen salaisuudesta taloon kerääntyneitä lapsia tarkastellessaan, lähti hän usein yksin kävelylle varhain aamulla köyhien lasten joukkoon. Mutta näidenkin hän huomasi olevan liian pitkälle kehittyneitä voidakseen oppia heiltä mitään. He olivat vallanneet paikkansa vanhempainsa sydämessä jo kauan sitten eivätkä olleet jääneet ulkopuolelle niinkuin hän.
Usein hän tapasi erään miehen työskentelemässä hyvin varhain, ja tavallisesti istui hänen ikäisensä tyttö siinä lähellä. Mies oli hyvin köyhä, eikä hänellä näyttänyt olevan säännöllistä tointa, vaan hän kuljeskeli välillä joen äyräillä laskuveden aikana etsiskellen tähteitä mudasta, välistä taas ahersi mökkinsä edessä tuskin mitään tuottavalla puutarhatilkulla. Milloin hän taas paikkasi kurjaa pikku venettään, milloin teki samanlaisen pikku palveluksen jollekin naapurilleen. Mitä tahansa hän puuhasi, tyttö istui aina joutilaana hänen vieressään välinpitämättömän ja tylsän näköisenä.
Florencea oli usein haluttanut puhella tälle miehelle, mutta hänellä ei ollut koskaan ollut siihen rohkeutta, kun ei mies millään lailla osoittanut huomaavansa häntä. Mutta eräänä aamuna Florence käveli pitkin pientä pajujen reunustamaa syrjäpolkua, joka päättyi joen ja miehen mökin väliselle kapealle ja kaltevalle hiekkakaistaleelle. Siellä hän näki miehen kumartuneena tulen ääressä, jonka hän oli tehnyt pietäkseen vanhaa kumoon käännettyä venettään. Kuullessaan tulijan askeleet mies kohotti päätään ja toivotti hyvää huomenta!
"Hyvää huomenta", vastasi Florence, astuen lähemmäs. "Te olette varhain työssä."
"Nousisin usein mielelläni aikaisemminkin, neiti, jos minulla vain olisi työtä."
"Onko sitä niin vaikea saada?" kysyi Florence.
"Minun mielestäni on", vastasi mies.
Florence katsahti sinne, missä tyttö istui kokoon kyyristyneenä käsivarret polvien ympäri kiedottuina ja leuka käsiin painuneena, ja kysyi:
"Onko tuo teidän tyttärenne?"
Mies kohotti nopeasti päätänsä, vilkaisi tyttöön kasvot kirkastuneina, nyökkäsi ja vastasi: "On." Florencekin katsoi samalle taholle ja tervehti tyttöä ystävällisesti, mutta tämä mutisi vain jotakin nyrpeästi ja tylysti.
"Eikö hänelläkään ole työtä?" kysyi Florence.
Mies pudisti päätänsä. "Ei, neiti", vastasi hän. "Minä työskentelen meidän kummankin puolesta."
"Onko teitä siis vain kaksi?"
"Vain me kaksi. Hänen äitinsä on ollut vainajana jo kymmenen vuotta. Martha" — hän kohotti taas päätänsä ja vihelsi tytölle — "etkö sanoisi jotakin tälle kauniille nuorelle neidille?" Tyttö teki kärsimättömän eleen kumaraisilla hartioillaan ja käänsi päänsä toisaanne. Ruma, epämuotoinen, äreä, repaleinen, likainen — mutta rakastettu! Niin, varmasti! Florence oli nähnyt isän katseen ja tiesi, kenen katsetta se ei laisinkaan muistuttanut.
"Pelkäänpä, että tyttöparkani on tänä aamuna huonommassa kunnossa", huomautti mies keskeyttäen työnsä ja katsellen viallista tytärtään liikuttavan säälivästi.
"Onko hän siis sairas?" kysyi Florence.
Mies huoahti syvään. "Marthallani ei liene viiden pitkän vuoden kuluessa ollut viittä lyhyttä terveyden päivää", vastasi hän katsellen yhä tytärtään.
"Kyllä siitä on pitempikin aika, John", huomautti eräs naapuri, joka oli tullut auttamaan häntä veneen korjauksessa.
"Onkohan tosiaankin?" virkkoi toinen työntäen rutistuneen hattunsa taaksepäin ja pyyhkäisten kädellä otsaansa. "Saattaa olla. Siitä tuntuu tosiaankin olevan hyvin pitkä aika."
"Ja mitä pitemmälle aika on kulunut", jatkoi naapuri, "sitä enemmän sinä olet hoitanut ja hemmoitellut häntä, John, kunnes hänestä on tullut taakka itselleen ja kaikille muillekin."
"Ei minulle", sanoi isä ryhtyen taas työhön. "Ei minulle."
Florence saattoi tuntea — ja kuka toinen olisi paremmin osannutkaan — kuinka totta hän puhui. Hän siirtyi vielä lähemmäksi ja olisi mielellään koskettanut miehen karkeaa kättä ja kiittänyt häntä hyvyydestä sitä kurjaa olentoa kohtaan, jota hän katseli niin toisenlaisin silmin kuin eräs toinen mies katseli tytärtään.
"Kuka sitten hemmoittelisi tyttöparkaani — jos sitä sopii nimittää hemmoitteluksi — jollen minä?" kysyi isä.
"Niin, niin", myönsi naapuri. "Sinä olet tosiaankin oikeassa, John. Mutta sinähän näet itse puutetta voidaksesi auttaa häntä. Sinä sidot hänen vuokseen kätesi ja jalkasi ja teet hänen tähtensä elämäsi loppumattomaksi kurjuudeksi. Ja mitä hän välittää siitä? Et suinkaan sinä kuvittele hänen sitä ymmärtävän?"
Isä suoristautui jälleen ja vihelsi tytölle. Martha teki vastaukseksi taas kärsimättömän liikkeen kumaraisilla hartioillaan, mutta isä oli iloinen ja onnellinen.
"Vain tuon vuoksi, neiti", selitti naapuri hymyillen, ilmaisten sillä enemmän salaista myötätuntoa kuin sanoista voi päättää, "vain tuon vuoksi hän ei koskaan päästä tyttöä näkyvistään!"
"Koska se päivä tulee ja on jo ollut tulossa pitkän aikaa", huomautti toinen, "jolloin se merkitsisi kuolleitten henkiin herättämistä, jos onneton lapsiparkani voisi liikauttaa sormeaan tai edes hiuskarvaansakaan".
Florence laski salaa vähän rahaa hänen kätensä viereen vanhan veneen pohjalle ja lähti pois.
Ja nyt Florence alkoi miettiä, ymmärtäisikö isä hänen rikkauttaan, jos hän sairastuisi ja riutuisi niinkuin hänen rakas veljensä. Tulisiko hän silloin rakkaaksi isälle? Tulisiko isä hänen vuoteensa viereen, kun hän makaisi heikkona, kuoleman leima kasvoillaan? Ottaisiko isä silloin hänet syliinsä ja pyyhkisi pois kaiken entisen? Antaisiko isä niin muuttuneissa oloissa hänelle anteeksi, ettei hän ollut osannut avata lapsensydäntään, ja helpottaisi niiden tunteiden kertomista, joiden vallassa hän silloin yöllä oli poistunut isän huoneesta? Ja auttaisi häntä sanomaan, mitä hän ei ollut silloin uskaltanut sanoa ja mitä hän sitten oli koettanut oppia ilmaisemaan?
Niin, isä varmasti heltyisi nähdessään hänet kuoleman kielissä — niin hän ajatteli. Hän kuvitteli, että jos hän makaisi rauhallisena ja valmiina kuolemaan vuoteella, jonka ympärillä leijailisivat muistot heidän rakkaasta Paul-vainajastaan, silloin pehmenisi isän sydän, ja hän sanoisi: "Rakas Florence, elä minun tähteni, ja me rakastamme toisiamme, niinkuin meidän olisi pitänyt rakastaa, ja olemme niin onnelliset kuin meidän olisi pitänyt olla näinä monina vuosina!" Hän ajatteli, että jos saisi kuulla sellaisia sanoja isänsä suusta ja tuntisi hänen käsivartensa kiertyneinä ympärilleen, hän voisi hymyillen vastata: "Kaikki muu on liian myöhäistä, mutta ei tämä. En koskaan voisi olla onnellisempi kuin nyt, rakas isä!" Ja niin hän eroaisi isästä siunaus huulillaan.
Sama kultainen vesi, jonka väreilemisen hän muisti, ilmestyi taas hänen silmiinsä, mutta tällaisten mietteitten valossa ainoastaan virtana, joka johti rauhaan sinne, missä aikaisemmin lähteneet rakkaat olennot odottivat käsi kädessä. Usein, kun hän katseli jalkojensa juuressa aaltoilevaa tummempaa jokea, hän ajatteli juhlallista väristystä tuntien, mutta ei peläten, sitä virtaa, josta hänen veljensä oli niin usein puhunut, sanoen sen kuljettavan häntä kauas.
Köyhä isä ja hänen sairas tyttärensä olivat vielä tuoreessa muistissa, eikä siitä ollutkaan kulunut edes viikkoa, kun sir Barnet ja hänen puolisonsa lähtiessään eräänä iltapäivänä kävelemään pyysivät Florencea seurakseen. Florence suostui heti, ja lady Skettles käski kuin luonnollisena asiana nuoren Barnetin lähteä mukaan. Sillä mikään ei ilahduttanut lady Skettlesiä niin paljon kuin nähdä esikoisensa käsi kädessä Florencen kanssa.
Barnet näytti totta puhuen olevan siitä eri mieltä ja ilmaisi ajatuksensa sellaisissa tapauksissa usein kuuluvasti, vaikkakin epämääräisesti, puhuen "tyttöjoukosta". Mutta kun ei ollut helppoa katkeroittaa Florencen lempeää mieltä, sai hän tavallisesti nuorukaisen tyytymään kohtaloonsa muutamien minuuttien kuluttua, ja he kävelivät ystävällisesti yhdessä lady Skettlesin ja sir Barnetin seuratessa täysin tyytyväisinä.
Niinpä tapahtui tälläkin kertaa. Florencen oli melkein onnistunut kumota Skettles nuoremman senpäiväiset muistutukset kohtaloa vastaan, kun heidän ohitseen ratsasti eräs herra, katsoi heihin tuikeasti, kiristi ohjaksia, kääntyi ja läheni heitä hattu kädessä.
Etenkin Florencea oli vieras tarkastanut, ja kun pikku seurue pysähtyi huomattuaan hänen tulevan takaisin, kumarsi hän Florencelle ennenkuin tervehti sir Barnetia ja hänen puolisoaan. Florence ei muistanut nähneensä häntä koskaan, mutta säpsähti vaistomaisesti vieraan tullessa lähelle ja vetäytyi kauemmaksi.
"Vakuutan teille, että hevoseni on täysin rauhallinen", virkkoi vieras.
Se ei ollut syynä, vaan tuossa herrassa itsessään oli jotakin — Florence ei olisi osannut tarkemmin sitä määritellä — vaikuttamassa tunteeseen niin, että täytyi peräytyä kuin pistoksen saaneena.
"Minulla on luullakseni kunnia puhutella neiti Dombeytä?" kysyi vieras mitä rakastettavimmin hymyillen. Kun Florence nyökkäsi, lisäsi hän: "Nimeni on Carker. Tuskin voin toivoa neiti Dombeyn muistavan minua muuten kuin nimeltä. Carker."
Florence, jota värisytti omituisesti, vaikka päivä oli kuuma, esitteli hänet isännälleen ja emännälleen, jotka ottivat hänet erittäin suosiollisesti vastaan.
"Suokaa tuhat kertaa anteeksi", pyysi Carker. "Mutta tänään lähden herra Dombeyn luokse Leamingtoniin, ja jos neiti Dombey voi uskoa minulle jonkin tehtävän, tarvinnee minun tuskin mainita, kuinka tavattoman onnellinen siitä olisin."
Sir Barnet päätteli heti, että Florence tahtoisi kirjoittaa kirjeen isälleen, ja ehdotti kotiin palaamista, pyytäen samalla Carkeria tulemaan päivälliselle ratsastuspuvussaan. Carker oli valitettavasti lupautunut muualle, mutta jos neiti Dombey haluaisi kirjoittaa, ei mikään ilahduttaisi häntä enemmän kuin saattaa heitä kotiin ja odottaa Florence-neidin uskollisena orjana kuinka kauan tahansa. Kun hän sanoi sen hymyillen kaikkein leveimmällä tavallaan ja kumartui lähelle Florencea taputtamaan hevosensa selkää, näki Florence paremmin kuin kuuli hänen sanovan: "Laivasta ei ole tullut mitään uutisia!"
Hämillään, pelästyneenä ja vetäytyen edemmäs, olematta edes varma siitä, että nuo sanat oli lausuttu, sillä Carker tuntui oikeastaan näyttäneen ne hänelle jollakin erikoisella tavalla hymyssään puhumatta ääneen, Florence virkkoi hiljaa, että hän oli hyvin kiitollinen Carkerille, mutta ettei hän kirjoittaisikaan, hänellä kun ei ollut mitään kerrottavaa.
"Ei mitään lähettämistä siis, neiti Dombey?" kysyi Carker paljastaen hampaansa.
"Ei mitään", vastasi Florence, "paitsi — paitsi sydämellisimmät terveiseni — olkaa niin hyvä".
Niin hämillään kuin Florence olikin, kohotti hän kuitenkin katseensa Carkerin puoleen niin rukoilevasti ja ilmehikkäästi, että niissä selvästi kuvastui pyyntö sääliä häntä, jos hän tiesi — niinkuin hän selvästi näytti tietävän — että kaikki terveiset hänen ja isän välillä olivat tavattomia. Carker hymyili ja kumarsi syvään, ja kun hänen tehtäväkseen oli vielä annettu viedä Dombeylle sir Barnetin ja lady Skettlesin kunnioittavimmat terveiset, lausui hän jäähyväiset ja ratsasti pois jättäen itsestään edullisen kuvan arvokkaaseen aviopariin. Hänen lähtiessään värisytti Florencea niin kovasti, että sir Barnet väitti kansan taikauskoon vedoten jonkun astuvan hänen hautansa ylitse. Carker, joka tällä hetkellä oli kääntymässä tien mutkassa, katsahti taakseen, kumarsi ja katosi näkyvistä ikäänkuin olisi ratsastanut suoraa päätä kirkkomaalle astuakseen haudan ylitse.