SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU
Synkempiä varjoja
Carker nousi samaan aikaan kuin leivonen ja lähti ulos kävelemään. Hänen mietteensä — ja hän mietti kulmakarvat kireällä — näyttivät tuskin lentävän niin korkealla kuin leivonen tai edes nousevan siihen suuntaan. Päinvastoin ne pysyttelivät maanpinnalla ja kaivelivat pölyä ja matoja. Mutta ei mikään ilmassa näkymättömänä livertelevä lintu ollut kauempana ihmissilmän ulottuvilta kuin Carkerin ajatukset. Hänellä oli ilmeensä niin täydellisesti vallassaan, että harvat saattoivat täsmällisin sanoin lausua siitä muuta kuin että hän hymyili tai mietti. Nyt hän mietti kiinteästi. Mitä korkeammalle leivo nousi, sitä syvemmälle hän vaipui ajatuksiinsa. Leivosen antaessa liverryksensä kuulua entistä selvemmin ja voimakkaammin, hän vaipui yhä vakavampaan ja syvempään hiljaisuuteen. Vihdoin leivon syöstessä alas suinpäin täysin rinnoin livertäen ja laskeutuessa hänen viereensä vihreään vehnään, joka aaltoili aamutuulen huojuttamana kuin vedenpinta, hän heräsi mietteistään ja katseli ympärilleen niin kohteliaan ja lempeän hymyn levitessä äkkiä hänen kas voilleen kuin hänellä olisi monta katselijaa lepytettävänä. Hän ei luopunut siitä sittenkään, vaikka oli näin herännyt mietteistään, vaan kirkasti kasvonsa kuin ajatellen, että niiden rypyistä muuten voisi jotakin päätellä. Sitten hän lähti astelemaan eteenpäin ja hymyili yhä kuin harjoitellakseen.
Ehkä pitäen silmällä ensi vaikutelmaa Carker oli puettu hyvin huolellisesti ja sirosti tänä aamuna. Vaikka hän aina oli jonkin verran muodollinen vaatetuksessaan, jäljitellen suurta päällikköään, jäi hän kuitenkin jäykkyydessä takapajulle Dombeysta, osittain kenties siksi, että hän ymmärsi sen olevan naurettavaa, osittain koska hän niin menettelemällä ilmaisi käsittävänsä eron ja välimatkan heidän välillään. Jotkut sanoivatkin häntä tässä suhteessa hänen jäisen isäntänsä ilmeiseksi, mutta ei kovin imartelevaksi lisäselitykseksi. Mutta maailma on halukas tulkitsemaan asiat väärin, eikä Carker ollut vastuussa sen ilkeästä taipumuksesta.
Puhtaana ja kukoistavana, ihonväri tavallistakin vaaleampana, hän asteli siroin askelin pitkin niittyjä, vihreitä nurmikenttiä ja lehtokujia, kunnes tuli aamiaisen aika. Sitten hän lähti takaisin oikotietä, tuuletti hampaitaan ja virkkoi samalla ääneen: "Nyt siis tapaamaan toista rouva Dombeyta!"
Hän oli harhaillut ulos kaupungista ja palasi sinne miellyttävää kävelytietä pitkin, johon lehtipuut loivat synkän varjon ja jonka vierellä oli siellä täällä penkkejä sen varalta, että joku halusi levätä. Koska tätä tietä ei yleensäkään käytetty paljon ja koska se tänä varhaisena aamuhetkenä näytti kovin yksinäiseltä ja rauhalliselta, oli se yksinomaan Carkerin hallussa tai ainakin hän luuli sen olevan. Niinpä hän asteli joutilaan henkilön tavalla, jolla on vielä kaksikymmentä minuuttia käytettävänään saapuakseen päämäärään, vaikka sinne helposti ehti kymmenessäkin, suurten puunrunkojen välissä jättäen pitkän rivin askelia näkyviin kasteiseen maahan.
Mutta hän huomasi erehtyneensä otaksuessaan, ettei lehdossa ollut ketään muuta, sillä kiertäessään puunrungon takaa, jonka kova kuori oli kuhmuinen ja poimuinen kuin sarvikuonon tai jonkin ennen vedenpaisumusta eläneen hirviön nahka, hän huomasi odottamatta erään olennon istuvan läheisellä penkillä, jonka hän juuri oli aikeissa sivuuttaa.
Se oli aistikkaasti puettu, erittäin kaunis nainen. Hänen tummat ylpeät silmänsä olivat luodut maahan, ja hänen mielessään näytti riehuvan jokin intohimo tai taistelu. Sillä istuessaan siinä pää kumarassa hän pureskeli alahuultaan, rinta kohoili, sieraimet värisivät, pää vapisi, mielikarvauden kyyneliä näkyi hänen poskillaan, ja hänen jalkansa polki sammalta rajusti kuin hän tahtoisi musertaa sen tyhjiin. Mutta melkein sama vilkaisu, joka ilmaisi nämä seikat Carkerille, näytti hänelle myöskin, kuinka tuo nainen nousi seisomaan halveksivan, väsyneen ja ikävystyneen näköisenä ja lähti kävelemään pois, jolloin hänen kasvoissaan tai ryhdissään ei enää ilmennyt muuta kuin huoletonta kauneutta ja ylpeää ylenkatsetta.
Tätä olentoa oli myöskin tarkastellut ryppyinen ja hyvin ruma eukko, ulkoasultaan ei oikeastaan mustalainen, vaan pikemmin siihen kirjavaan kiertolaisjoukkoon kuuluva, joka harhailee ympäri maata kerjäten, varastellen, paikaten kattiloita tai punoen kaislamattoja, milloin mitäkin. Sillä kun kaunotar nousi seisomaan, kohosi myös tämä hänen vastakohtansa maasta — melkein kuin maan sisästä — ja asettui hänen tielleen.
"Sallikaa minun ennustaa kohtalonne, kaunis rouva", sanoi eukko naksutellen leukapieliään, ikäänkuin pääkallo olisi tahtonut tunkeutua näkyviin hänen keltaisen nahkansa alta.
"Voin ennustaa sen itsekin", kuului vastaus.
"Niin, niin, kaunis rouva, mutta ei oikein. Ette ennustanut sitä oikein äsken istuessanne tuolla. Minä osaan. Antakaa minulle hopearaha, kaunis rouva, niin ennustan kohtalonne oikein. Kasvoissanne kuvastuu rikkautta, kaunis rouva."
"Tiedän sen", vastasi nainen ja astui hänen ohitseen synkästi hymyillen ja ylpein askelin. "Tiesin sen jo ennen."
"Mitä! Ettekö anna minulle mitään?" huusi eukko. "Ettekö anna minulle mitään, jotta kertoisin teille kohtalonne, kaunis rouva? Paljonko sitten annatte, jotten kertoisi sitä? Antakaa minulle jotakin, tai huudan sen jälkeenne!" vaakkui eukko käheästi.
Carker, jonka läheltä kaunotar juuri oli aikeissa poiketa polulle, nosti hattuaan hänen astuessaan ohitse ja kehoitti vanhaa eukkoa pysymään siivolla. Kaunotar kiitti häntä väliintulosta taivuttamalla päätään ja jatkoi sitten matkaansa.
"Antakaa sitten te jotakin minulle, tai muuten huudan sen hänen jälkeensä!" kirkui eukko nostaen käsivartensa ja työntäen pois Carkerin ojennetun käden. "Tai kuulkaa", lisäsi hän alentaen äkkiä ääntään, katsellen Carkeria vakavasti ja näyttäen yhdessä hetkessä unohtaneen raivonsa esineen, "antakaa minulle jotakin, tai muuten huudan teidän jälkeenne".
"Minunko jälkeeni, eukko!" vastasi Carker pistäen käden taskuun.
"Niin", vastasi eukko tarkastellen häntä kiinteästi ja pitäen kuihtunutta kättään ojennettuna. "Minä tiedän!"
"Mitä te tiedätte?" kysyi Carker heittäen hänelle hopearahan.
"Tiedättekö, kuka tuo kaunis nainen on?"
Liikutellen suutaan kuin sadussa mainittu merimiehen vaimo, jolla oli kastanjoita helmassaan, ja kurtistellen otsaansa vihaisen näköisenä kuin noita, joka turhaan pyysi niistä muutamia, eukko otti hopearahan maasta ja peräytyi kuin äyriäinen tai joukko äyriäisiä, sillä hänen vuorotellen avautuvat ja sulkeutuvat kätensä olisivat voineet esittää kahta äyriäistä ja hänen kurttuiset kasvonsa niiden lisäksi puolta tusinaa. Sitten hän kyyristyi vanhan puun kuhmuiselle juurelle, veti myssynsä sisältä esiin lyhyen mustan piipun, sytytti sen tulitikulla ja poltteli äänettömänä, katsellen tuikeasti kysyjään.
Carker nauroi ja kääntyi kuin lähteäkseen.
"Hyvä on!" virkkoi eukko. "Yksi lapsi kuollut, ja yksi elää, yksi vaimo kuollut ja yksi vaimo tulee. Menkää katsomaan häntä!"
Vasten tahtoaankin Carker katsahti taakseen ja pysähtyi. Eukko, joka ottamatta piippua suustaan mutusteli ja mumisi puhuessaan kuin keskustellen jonkin näkymättömän tuttavan kanssa, osoitti siihen suuntaan, johon Carker oli menossa, ja nauroi:
"Mitä te sanoitte, vanha noita?" kysyi hän.
Eukko mumisi ja kakisteli kurkkuaan ja poltteli, osoittaen yhä eteenpäin, mutta pysyi vaiti. Tokaistuaan jäähyväiset, jotka eivät suinkaan olleet kohteliaat, Carker jatkoi matkaansa, mutta poistuessaan metsästä ja katsahtaessaan taakseen vanhan puun juurelle saattoi yhä nähdä sormen osoittavan eteenpäin ja luuli taas kuulevansa eukon huutavan: "Menkää katsomaan häntä!"
Hänen saapuessaan hotelliin oli kaikki valmistelut hienon aterian varalta suoritettu loppuun. Dombey, majuri ja aamiainen odottivat naisia. Epäilemättä on yksilöllisellä luonteenlaadulla paljon merkitystä sellaisissa asioissa, mutta tässä tapauksessa ruokahalu voitti hellemmät tunteet, sillä Dombey oli hyvin kylmä ja tyyni, kun taas majuri ihan suitsusi ja kohisi kiihkeästä jännityksestä. Vihdoin alkuasukas avasi oven, ja hetkisen kuluttua ilmestyi erittäin kukoistava, mutta ei kovin nuorekas nainen, jonka raukea astunta pitkin käytävää oli vienyt tovin aikaa.
"Hyvä herra Dombey", virkkoi nainen, "pelkään meidän myöhästyvän, mutta Edith on ollut jo ulkona valitsemassa soveliasta maisemaa piirrosluonnosta varten ja antanut minun odottaa. Te kaikkein vilpillisin majuri, kuinka voitte?" jatkoi hän ojentaen puhutellulle pikkusormensa.
"Rouva Skewton", sanoi Dombey, "sallikaa minun esitellä teille ystäväni Carker". Vaistomaisesti Dombey pani "ystävä" sanalle erikoisen painon kuin ilmaistakseen, että esitetty henkilö sai hänen luvallaan hyötyä sellaisesta viittauksesta. "Olettehan kuullut minun mainitsevan herra Carkeria."
"Kovin hauska tutustua", virkkoi rouva Skewton herttaisesti.
Carkerkin oli tietysti ihastunut. Olisiko hän ollut Dombeyn vuoksi ihastuneempi, jos rouva Skewton olisi ollut (niinkuin hän ensin oli luullut) se Edith, jonka maljan he olivat juoneet edellisenä iltana?
"Mutta missä ihmeessä Edith on?" huudahti rouva Skewton katsellen ympärilleen. "Yhä vielä ovella antamassa Withersille määräyksiä taulujen kehystämisestä! Hyvä herra Dombey, tahdotteko olla niin ystävällinen —"
Dombey oli jo lähtenyt häntä hakemaan. Hetken kuluttua hän palasi taluttaen samaa aistikkaasti puettua ja erittäin kaunista naista, jonka Carker oli tavannut puiden varjossa.
"Carker —" aloitti Dombey, mutta huomattuaan heidän jo tuntevan toisensa vaikeni hämmästyneenä.
"Olen tälle herralle kiitollisuudenvelassa siitä, että hän äsken pelasti minut eräästä tunkeilevasta kerjäläisestä", sanoi Edith kumartaen ylpeästi.
"Olen kohtalolle kiitollinen siitä, että se soi minulle tilaisuuden suorittaa pikku palveluksen henkilölle, jonka palvelijana oleminen tekee minut ylpeäksi", virkkoi Carker kumartaen syvään.
Kun Edithin silmät viipyivät hänessä hetkisen ja sitten painuivat lattiaan, näki Carker niiden kirkkaassa ja tutkistelevassa katseessa epäilyksen, ettei hän ollut saapunut heidän äskeiselle kohtauspaikalleen vasta silloin, kun oli sekaantunut kerjäläisnaisen sanoihin, vaan oli salaa tarkastellut jo aikaisemmin. Ja toisaalta Edith heti tajusi Carkerin katseesta, ettei hänen epäluulonsa ollut aiheeton.
"Tosiaankin", huudahti rouva Skewton, joka oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen tarkastellakseen Carkeria lornettinsa lävitse ja tyytyväisyydekseen todennut (niinkuin hän kuuluvasti kuiskasi majurille) hänen olevan pelkkää sydäntä, "tosiaankin, tämäpä on ihastuttavimpia sattumia, mitä koskaan olen kuullut. Edith kulta, siinä näkyy niin selvän kohtalon viittaus, että tekisi melkein mieli panna kädet ristiin rinnalle ja sanoa samoin kuin jumalattomat turkkilaiset: Ei ole olemassa muuta koin — mikä se nyt onkaan — se ja se, ja se ja se on hänen profeettansa!"
Edith ei suvainnut mitenkään korjata tätä kummallista koraanin lausetta, mutta Dombeystä tuntui tarpeelliselta tehdä muutamia kohteliaita huomautuksia.
"Minulle tuottaa suurta iloa", virkkoi hän kömpelön ritarillisesti, "että minulle niin läheisellä henkilöllä kuin Carkerilla on ollut kunnia ja onni tehdä edes pieni palvelus rouva Grangerille". Dombey kumarsi hänelle. "Mutta minulle tuottaa jonkin verran mielipahaa ja tekee minut tosiaankin kateelliseksi Carterille" — hän pani vaistomaisesti korkoa näille sanoille ikäänkuin tuntien, että niihin ehdottomasti sisältyi kerrassaan hämmästyttävä väite — "kateelliseksi Carkerille, ettei minulla itselläni ollut sitä kunniaa eikä onnea". Dombey kumarsi taas. Edith pysyi liikkumatta, paitsi että nyrpisti huultaan.
"Totta vie", huudahti majuri puhjeten puhumaan nähdessään tarjoilijan, joka oli tullut ilmoittamaan aamiaisen olevan valmiina, "minusta on kerrassaan omituista, ettei ihmisellä ole kunniaa ja onnea ampua kaikkia tuollaisia kerjäläisiä pään lävitse joutumatta siitä vastuuseen. Mutta tässä tarjoan käsivarren rouva Grangerille, jos hän tahtoo suoda J.B:lle sen kunnian, että tarttuu siihen; ja suurin palvelus, minkä Joe voi suorittaa teille juuri nyt, on taluttaa teidät pöytään!"
Näin sanoen majuri ojensi käsivartensa Edithille. Dombey talutti rouva
Skewtonia, ja Carker asteli viimeisenä hymyillen seurueelle.
"Olen tosiaankin iloinen, herra Carker", huomautti rouva Skewton aamiaisen aikana tarkastettuaan häntä lornetillaan vielä toisen kerran hyväksyvästi, "että olette järjestänyt käyntinne tänne niin sopivaan aikaan. Nythän voitte tulla mukaan retkellemme, joka varmasti on ihastuttava!"
"Mikä retki tahansa olisi ihastuttava sellaisessa seurassa", vastasi
Carker, "mutta uskon, että se muutenkin on hauska".
"Oi!" huudahti rouva Skewton raukean haltioituneena, "linna on hurmaava! Tulee mieleen Keskiaika — ja muuta sellaista — mikä on niin kerrassaan hienoa. Ettekö ole hurjasti ihastunut Keskiaikaan, herra Carker?"
"Tavattomasti", vastasi Carker.
"Niin lumoavia aikoja!" huudahti Kleopatra. "Niin täynnä uskoa! Niin voimakkaita ja tarmokkaita! Niin maalauksellisia! Niin täydelleen poikkeavia kaikesta jokapäiväisestä. Laupias taivas! Jospa meille säilyisi hiukankaan enemmän olemassaolon runoutta näinä hirveinä aikoina!"
Koko ajan puhuessaan rouva Skewton tarkasteli tutkivasti Dombeyta, joka katseli Edithiä. Tämä puolestaan kuunteli, mutta ei nostanut kertaakaan silmiään.
"Me pidämme niin hirveästi kiinni todellisuudesta, herra Carker", huomautti rouva Skewton, "eikö niin?"
Harvoilla ihmisillä oli vähemmän syytä surkutella todellisuuden tavoittelua kuin Kleopatralla, jolla oli omassa olennossaan niin paljon väärää kuin suinkin oli mahdollista elävälle ihmiselle. Mutta sittenkin Carker valitteli mainittua aikaa ja myönsi meidän olevan siinä suhteessa kerrassaan paatuneita.
"Linnan maalaukset ovat jumalallisia!" sanoi Kleopatra. "Toivoakseni olette ihastunut tauluihin?"
"Vakuutan teille, rouva Skewton", virkkoi Dombey, arvokkaasti auttaen konttoripäällikköään, "että Carkerilla on erittäin hyvä aisti, suorastaan luontainen vaisto arvostelemaan maalaustaidetta. Hän on itsekin melkoisen etevä taiteilija. Rouva Grangerin maku ja taito tulevat varmasti tuottamaan hänelle suurta iloa."
"Hitto vieköön!" huudahti majuri Bagstock, "minun käsitykseni mukaan te olette ihme, herra Carker, ja osaatte kaikkea."
"Uskotte liian paljon minusta, majuri Bagstock", virkkoi Carker hymyillen kainosti. "Minä kykenen vain hyvin vähään. Mutta herra Dombey jakelee niin avokätisesti kiitostaan pienimmällekin jokapäiväiselle taidolle, joka minun kaltaiseni miehen on melkein välttämättä hankittava, kun hän taas itse toisenlaisessa asemassaan on niin paljon sen yläpuolella, että —" Carker kohautti olkapäitään jättäen ylistyksensä kesken eikä lausunut enää sanaakaan.
Koko aikana Edith ei ollut nostanut silmiään paitsi kerran sivumennen vilkaistakseen äitiinsä, kun tämän hehkuva henki pukeutui kovin yltiöpäisiin sanoihin. Mutta Carkerin lakatessa puhumasta hän katsahti Dombeyhin. Sitä kesti vain hetkisen, mutta hänen kasvoilleen ilmeni tuokioksi halveksivaa ihmetystä, mikä ei jäänyt huomaamatta eräältä koko seurueelle hymyilevältä katselijalta.
Dombey tapasi Edithin katseen juuri sen siirtyessä pois ja käytti tilaisuutta hyväkseen pidättääkseen sitä.
"Olette kovaksi onneksi jo usein käynyt Warwickissa?" virkkoi Dombey.
"Joitakin kertoja."
"Pelkäänpä, että käynti siellä teistä tuntuu ikävältä?"
"Ei, ei suinkaan."
"Oh, sinä olet kuin serkkusi Feenix, Edith kulta", huomautti rouva Skewton. "Hän on käynyt Warwickissa ainakin viisikymmentä kertaa, mutta jos hän tulisi Leamingtoniin huomenna — toivoisinpa, että hän tulisi, rakas enkeli — menisi hän sinne taas seuraavana päivänä."
"Mehän olemme kaikki innokkaita, äiti, eikö niin?" virkkoi Edith kylmästi hymyillen.
"Ehkä liian paljon pysyäksemme rauhallisina, rakkaani", vastasi hänen äitinsä, "mutta emme valita. Meidän omat tunteemme palkitsevat meidät. Jos, niinkuin serkkusi Feenix sanoo, miekka kuluttaa — mikä se nyt taas onkaan —"
"Ehkä huotran", sanoi Edith.
"Juuri niin — huotran vähän liian nopeasti, johtuu se siitä, että se on kirkas ja hehkuva, senhän tiedät, kultaseni."
Rouva Skewton päästi pienen huokauksen, jonka tarkoituksena oli heittää varjo sen lyhyen puumiekan pinnalle, jonka huotrana hänen herkkä pintansa oli. Sitten hän kallisti päänsä toiselle puolelle Kleopatran tapaan ja katseli miettivän ja hellän näköisenä rakasta lastaan.
Edith oli kääntänyt kasvonsa Dombeyhin päin silloin, kun tämä ensiksi puhutteli häntä, ja pysynyt siinä asennossa äitinsäkin kanssa keskustellessaan ikäänkuin pitäen mielenkiintonsa vireillä siltä varalta, että Dombeylla olisi hänelle vielä jotakin sanomista. Tässä yksinkertaisessa kohteliaisuudessa oli jotakin melkein uhmaavaa, ikäänkuin se olisi suoritettu pakosta tai kauppana, johon hänen oli vasten tahtoaan suostuttava. Sen pani jälleen merkille sama mies, joka hymyillen tarkasteli koko seuruetta, ja johtui muistelemaan Edithiä sellaisena kuin oli hänet ensiksi nähnyt silloin, kun hän luuli olevansa yksin puiden keskellä.
Kun Dombeylla ei ollut mitään muuta sanottavaa, ehdotti hän — aamiainen oli nyt lopussa ja majuri täynnä kuin jättiläiskäärme — että he lähtisivät. Vaunut, jotka Dombey oli tilannut, odottivat ovella. Niihin asettuivat molemmat naiset, majuri ja Dombey. Alkuasukas ja kalpea miespalvelija kiipesivät ajajanistuimelle, Towlinson jäi taakse, ja Carker ratsasti perässä.
Hän pysytteli noin sadan metrin päässä vaunuista ja tarkkasi niitä koko matkan ajan kuin itse olisi kissa ja vaunuissa istuvat neljä henkilöä hiiriä. Katsahtaessaan tien toiselle tai toiselle puolelle — pitkin etäistä maisemaa sileine aaltomaisine kukkuloineen, tuulimyllyineen, vaimoineen, niittyineen, papupeltoineen, luonnonkukkineen, talonpoikaispihoineen, heinäpieleksineen ja metsiköstä kohoavine kirkontorneineen — tai ylös aurinkoiseen ilmaan, jossa perhoset liitelivät hänen päänsä ympärillä ja linnut livertelivät laulujaan — tai alas, missä puiden varjot sekaantuivat yhteen ja loivat värisevän maton tielle — tai eteenpäin, missä tien yli kurottautuvien puiden holvit näyttivät hämäriltä, saaden vain vähän valoa lehtien lomitse — hän piti aina yhtä silmännurkkaansa suuntautuneena Dombeyn selvästi näkyviin, häneen päin käännettyihin kasvoihin ja hatunsulkaan, joka nuokkui huolettomasti ja halveksivasti heidän välissään hyvin samaan tapaan kuin hän oli nähnyt ylpeiden silmäluomien painuvan varsinkin silloin, kun se henkilö, joka nyt istui vaunuissa vastapäätä, kiinnitti huomionsa kauniisiin kasvoihin. Vain yhden ainoan kerran Carker hellitti terävän katseensa näistä olennoista, ja se tapahtui silloin, kun hän hypättyään pensaiden ylitse ja nelistettyään erään pellon poikki kerkisi perille ennen vaunuja, ollakseen auttamassa naisia alas vaunuista. Silloin Carker hetkiseksi kohtasi Edithin katseen hänen ensimmäisessä hämmästyksessään, mutta koskettaessaan häntä pehmeällä valkoisella kädellään huomasi sen taas suuntautuvan ylitseen samoin kuin aikaisemminkin.
Rouva Skewton oli päättänyt ottaa Carkerin haltuunsa ja näyttää hänelle linnan ihanuuksia, tahtoen samalla pidellä kiinni myös majurin käsivarresta. Viimemainitulle parantumattomalle ja runouden asioissa kaikkein vääräoppisimmalle olennolle tekisi hänen mielestään sellainen seura hyvää. Tämä järjestely antoi Dombeylle tilaisuuden saatella Edithiä, kuten hän tekikin astellen heidän edellään huoneiden lävitse juhlallisin ja mahtavin askelin.
"Oi noita suloisia menneitä aikoja, herra Carker", virkkoi Kleopatra, "ihanine linnoituksineen, rakkaine vanhoine tyrmineen, kidutuskammioineen, romanttisine kostoineen, maalauksellisine rynnäkköineen ja piirityksineen ja muine viehätyksineen, jotka tekevät elämän todella hurmaavaksi! Kuinka hirveästi olemmekaan turmeltuneet!"
"Niin, me olemme surkuteltavasti rappeutuneita", myönsi Carker.
Omituista heidän seurustelussaan oli se, että rouva Skewton kesken innostustaankin ja Carker kohteliaisuudestaan huolimatta tarkastelivat kumpikin Dombeyta ja Edithiä. Niin eteviä kuin molemmat olivatkin seurustelukyvyiltään, puhuivat he senvuoksi jonkin verran hajamielisesti ja umpimähkään.
"Meillä ei ole lainkaan uskoa jäljellä", huomautti rouva Skewton, heristäen ryppyistä korvaansa, sillä Dombey puhui jotakin Edithille. "Me emme enää usko rakkaisiin vanhoihin ritareihin, jotka olivat peräti viehättäviä olentoja — tai rakkaisiin vanhoihin pappoihin, jotka olivat mitä sotaisimpia miehiä — tai edes tuon verrattoman Elisabeth-kuningattaren aikoihin, jonka kuvan näemme seinällä ja jonka hallituskausi oli niin kultaista aikaa. Suloinen olento! Hän oli pelkkää sydäntä! Ja tuo hänen lumoava isänsä! Toivon teidän olevan haltioissanne Henrik kahdeksannen vuoksi!"
"Ihailen häntä hyvin paljon", myönsi Carker.
"Niin karski!" huudahti rouva Skewton, "eikö ollutkin? Niin jyrkkä. Niin aitoenglantilainen. Ja katsokaapa millainen taulu hänestä on maalattu — pienet tirkistelevät silmät ja hyväntahtoinen leuka!"
"Ah, hyvä rouva!" huudahti Carker seisahtuen äkkiä, "mutta kun on puhe tauluista — katsokaahan tuota sommitelmaa! Mikä taulukokoelma voi koko maailmassa tarjota tuon vertaista?"
Näin sanoen hän osoitti oviaukon kautta Dombeyta ja Edithiä, jotka seisoivat toisen huoneen keskellä kahden.
He eivät vaihtaneet sanaa tai katsettakaan. Seisoen yhdessä käsi kädessä he näyttivät olevan kauempana toisistaan kuin jos meri olisi heidät erottanut. Molempien ylpeydessäkin oli ero, joka loitonsi heidät toisistaan edemmäksi kuin jos toinen olisi ollut koko luomakunnan ylpein ja toinen nöyrin olento, Dombey itsetyytyväisenä, taipumattomana, kaavamaisena, kovana, Edith kauniina ja suloisena, mutta täydelleen kylmäkiskoisena itseään, Dombeyta ja kaikkea muuta ympärillään olevaa kohtaan, halveksien omaa viehätysvoimaansa nyrpistämällä ylpeästi kulmakarvojaan ja huultaan, ikäänkuin se olisi hänelle vastenmielinen koriste tai puku. Niin epämukaisilta ja vastakkaisilta he näyttivät, niin täydelleen nurjan sattuman ja huonon onnen takomien kahleitten toisiinsa liittämiltä, että vilkas mielikuvitus olisi voinut ajatella seinillä riippuvien kuvien hämmästyvän tästä luonnottomasta yhdistelmästä ja katselevan sitä, kullakin oma ilmeensä kasvoillaan. Jurot ritarit ja sotilaat tarkastelivat heitä äreän näköisinä. Muuan kirkonmies käsi kohotettuna syytti heitä pilkasta, kun sellainen pari saattoi tulla Jumalan alttarin eteen. Maisemain tyynet vedenpinnat, joiden syvyyksistä aurinko kuvastui, kyselivät, eikö ollut hukuttautumisen mahdollisuutta, jollei muuta pelastuskeinoa ollut jäljellä. Rauniot huusivat: "Katsokaa tänne ja nähkää, mitä me olemme kahlittuina hävittävään aikaan!" Eläimet, jotka luonnostaan olivat toisilleen vihamielisiä, ahdistivat toisiaan opiksi heille. Lemmen jumalat pakenivat pelästyneinä, eikä marttyyrikuolemaa esittävissä historiallisissa maalauksissa ollut sellaista tuskaa näkyvissä.
Sittenkin rouva Skewton oli niin ihastunut nähdessään tämän ryhmän, johon Carker kiinnitti hänen huomionsa, ettei malttanut olla puoliääneen ihmettelemättä, kuinka suloinen ja sielukas se oli. Edith, joka kuuli sen, katsahti taakseen, ja närkästyksen puna kohosi hänen kasvoilleen hiusmartoon asti.
"Rakas Edithini tietää, että ihailin häntä juuri", virkkoi Kleopatra koskettaen melkein arasti tyttärensä selkää päivänvalollaan. "Suloinen kultani!"
Taas Carker näki saman taistelun, jonka katselijaksi oli niin odottamatta joutunut lehdossa. Taas hän näki ylpeän ikävystymisen ja välinpitämättömyyden leviävän Edithin kasvoille ja verhoavan ne kuin pilveen.
Edith ei kohottanut silmiään häneen, vaan tehden niillä tuskin huomattavan käskevän liikkeen näytti kehoittavan äitiään tulemaan lähemmäksi. Rouva Skewton katsoi parhaaksi ymmärtää tämän vihjauksen, tuli nopeasti hänen luokseen molempine ritareineen ja pysytteli siitä lähtien tyttärensä likellä.
Kun mikään ei enää hajoittanut Carkerin tarkkaavaisuutta, alkoi hän puhella tauluista, valikoida parhaita niiden joukosta ja osoittaa niitä Dombeylle. Koko ajan hän samalla ilmaisi luontaista ihailuaan Dombeyn suuruutta kohtaan ja sydämellistä alttiuttaan sovittamalla hänen kaukoputkensa lasit oikealle kohdalle tai etsimällä luettelosta selityksiä tai pitämällä hänen keppiään. Nämä palvelukset eivät tosin johtuneet alkuaan Carkerista, vaan itse Dombeysta, joka mielellään näytti esimiehyyttään sanomalla hillityn käskevästi ja huolettomalla äänellä: "Carker, olkaa niin hyvä ja auttakaa minua", ja hymyilevä herra täyttikin aina käskyn kerkeästi.
He tarkastivat taulut, seinät, variksenpesän ja kaiken muun, ja koska he yhä vieläkin olivat pieni seurue ja majuri pysyi jokseenkin syrjässä, ollen uninen ruuansulatuksen kestäessä, kävi Carker puheliaaksi ja hupaiseksi. Alussa hän enimmäkseen kääntyi rouva Skewtonin puoleen, mutta kun tämä tunteellinen nainen ensimmäisen neljännestunnin kuluttua oli joutunut niin haltioihinsa, ettei voinut tehdä muuta kuin haukotella (ne olivat niin täydellisiä runollisen innostuksen tuotteita, huomautti hän selittääkseen tätä ihastuksen purkamistapaa), suuntasi hän huomaavaisuutensa Dombeyhin. Tämä ei virkkanut juuri muuta kuin sattumalta "Juuri niin, Carker", tai "Tosiaankin, Carker", mutta äänettömästi hän kehoitti Carkeria jatkamaan ja hyväksyi mielessään täysin hänen käytöksensä. Hänestä oli näet paikallaan, että joku puhui, ja hän otaksui, että Carkerin huomautukset, jotka olivat tavallaan kuin pääliikkeen haaraosastoja, saattoivat huvittaa rouva Grangeria. Carker, joka osasi olla erittäin hienotunteinen, ei kertaakaan ollut niin rohkea, että olisi puhutellut Edithiä suoranaisesti, mutta Edith näytti kuuntelevan, vaikkei keltaakaan vilkaissut häneen. Kerran pari, kun Carker erikoisesti osoitti nöyryyttään, välähti Edithin kasvoilla heikko hymy, ei valon, vaan synkän varjon kaltainen.
Kun Warwickin linna vihdoinkin oli jokseenkin perinpohjin tutkittu ja majuri lopen nääntynyt, puhumattakaan rouva Skewtonista, jonka omituiset ilonilmaukset olivat käyneet herkeämättömiksi, käskettiin taas vaunut esille ja he lähtivät ihailemaan muutamia lähiseudun kauniita näköaloja. Dombey huomautti erästä niistä katseltaessa, että rouva Grangerin kauniin käden siitä tekemä luonnos olisi hänelle hauska muisto näin miellyttävästä päivästä, vaikka hänelle tosin ei ollut välttämätön mikään keinotekoinen muisto (hän kumarsi kankeasti), koska hän aina osaisi panna arvoa tälle retkelle. Kalpealla Withersillä olikin kainalossaan Edithin luonnoskirja, ja rouva Skewton käski hänen heti tuoda sen esille. Vaunut pysähdytettiin, jotta Edith saisi laatia piirustuksen, jonka Dombey aikoi tallettaa aarteittensa joukkoon.
"Mutta pelkään vaivaavani teitä liiaksi", virkkoi Dombey.
"Ette suinkaan. Miltä kohdalta piirustan sen?" vastasi Edith kääntyen häneen puoleensa yhtä väkinäisen kohteliaasti kuin ennenkin.
Dombey kumarsi taas niin, että hänen kaulaliinansa ratisi, ja sanoi jättävänsä vaalin taiteilijan huoleksi.
"Mieluummin soisin teidän itse valitsevan", huomautti Edith.
"Sanokaamme sitten tästä", virkkoi Dombey. "Tämä näyttää sopivalta kohdalta siihen tarkoitukseen, tai — Carker, mitä te ajattelette?"
Etualalla vähän matkan päässä sattui olemaan lehto, jokseenkin samanlainen, jossa Carker oli kierrellyt aamulla. Erään puun alla oli penkkikin kuten siellä, missä hänen kävelynsä oli aamulla keskeytynyt.
"Uskaltaisinko huomauttaa rouva Grangerille", virkkoi Carker, "että tuo on hauskannäköinen — melkeinpä omituinen — näköala?"
Edith seurasi silmillään hänen ratsastuspiiskansa osoittamaan suuntaan ja vilkaisi sitten nopeasti hänen kasvoihinsa. Esittelynsä jälkeen he vaihtoivat nyt toisen silmäyksen, eikä se eronnut ensimmäisestä minkään muun kuin selvyytensä puolesta.
"Pidättekö tuosta?" kysyi Edith Dombeylta.
"Se on ihastuttava", vastasi Dombey.
Vaunut ajoivat siis sille kohdalle, johon Dombey oli niin ihastunut. Edith ei liikahtanutkaan istuimeltaan, vaan avasi luonnoskirjansa tapansa mukaan ylpeän kylmäkiskoisesti ja aloitti työnsä.
"Kynäni ovat kaikki tylsiä", huomautti hän keskeyttäen työnsä ja käännellen niitä.
"Sallikaa minun auttaa", pyysi Dombey. "Tai Carker osaa paremmin, koska hän ymmärtää näitä asioita. Carker, olkaa hyvä ja teroittakaa nämä rouva Grangerin kynät."
Carker ratsasti vaununoven luokse rouva Grangerin rinnalle, antoi ohjasten pudota hevosen kaulalle, otti kumartaen ja hymyillen kynät Edithin kädestä ja istui satulassa rauhallisesti teroittaen niitä. Sen tehtyään hän pyysi lupaa pidellä niitä ja antaa yhden kerrallaan rouva Grangerille sitä mukaa kuin kyniä tarvittiin. Näin Carker viipyi hänen lähellään tehden monta huomautusta hänen erinomaisesta taidostaan — etenkin puiden luonnostamisessa — ja katseli piirroksen valmistumista. Dombey seisoi vaunuissa jäykkänä ja suojana kuin erikoisesti kunnioitettava haamu ja katseli myöskin. Kleopatra ja majuri kuhertelivat yhdessä kuin kaksi vanhaa kyyhkystä.
"Oletteko tyytyväinen tähän vai valmisteenko sitä vähän enemmän?" kysyi
Edith näyttäen luonnosta Dombeylle.
Dombey pyysi, ettei sitä muutettaisi, sillä se oli täydellinen.
"Se on verraton", huomautti Carker näyttäen kaikki punaiset ikenensä kiitosta lausuessaan. "En osannut odottaa mitään niin kaunista ja samalla niin harvinaista."
Tämä soveltui yhtä hyvin taiteilijaan kuin hänen luonnokseensa. Mutta Carkerin käytös oli kaikin puolin avoin, ei ainoastaan hänen suunsa, vaan hänen koko henkensäkin. Sellaisena hän pysyi myös silloin, kun luonnos pantiin syrjään Dombeyn varalle ja piirustustarpeet talteen. Sitten hän luovutti kynät (jotka Edith otti vastaan kylmästi kiittäen, mutta suomatta katsettakaan), kiristi ohjaksia, peräytti hevosensa ja alkoi taas seurata vaunuja.
Ratsastaessaan hän mahdollisesti ajatteli, että tämä mitätön luonnoskin valmistettiin ja jätettiin omistajalleen, ikäänkuin siitä olisi hierottu kauppaa ja sitten ostettu se, tai vaikka Edith oli suostunut tähän pyyntöön niin auliisti, hänen kasvonsa olivat luonnoksen ylitse kumartuneina tai sen aiheena oleviin etäisiin esineihin suuntautuneena kuvastaneet ylpeätä naista, joka oli alentunut halpaan ja kurjaan sopimukseen, mutta joka tapauksessa hän hymyili, ja samalla kun hän näytti vapaasti katselevan ympärilleen nauttien ilmasta ja ratsastuksesta, tarkasteli hän toisella silmännurkallaan vaunuja.
He tekivät retken Kenilworthin kuuluisille raunioille ja katselivat vielä lisää eri maisemia. Rouva Skewton huomautti Dombeylle, että Edith oli piirtänyt niistä useimmat, niinkuin herra Dombeykin itse jo oli nähnyt hänen luonnoskirjastaan. Niin päättyi tämä huviretki, ja rouva Skewton ja Edith vietiin asuntoonsa, jonne Kleopatra ystävällisesti kutsui illaksi Carkerin yhdessä Dombeyn ja majurin kanssa kuuntelemaan Edithin soittoa. Sitten herrat palasivat hotelliinsa päivälliselle.
Päivällinen oli eilisen jäljennös, paitsi että majurin riemu oli lisääntynyt neljälläkolmatta tunnilla ja että hän oli vähemmän salaperäinen. Edithin malja juotiin taas, Dombey tunsi jälleen mieluisaa hämmennystä, ja Carker oli tulvillaan harrastusta ja ylistystä.
Rouva Skewtonilla ei ollut muita vieraita. Edithin piirustuksia oli ehkä vähän tavallista runsaammin kaikkialla huoneessa.
Kalpea palvelija Withers toi tavallista väkevämpää teetä. Harppu ja piano olivat valmiina. Edith soitti ja lauloi, mutta ikäänkuin Dombeyn tilauksesta, vaikka hänen äitinsä olikin sen ensin ottanut puheeksi.
"Edith kultaseni", virkkoi näet rouva Skewton puolisen tuntia teen juonnin jälkeen. "Herra Dombey varmaankin kovasti haluaisi kuulla sinun soittavan."
"Herra Dombey voi epäilemättä lausua sen itsekin, äiti."
"Olisin teille tavattoman kiitollinen", virkkoi Dombey.
"Mitä haluatte kuulla?" kysyi rouva Granger.
"Pianoa", sanoi Dombey epäröiden.
"Mitä vain haluatte. Te saatte itse määrätä."
Edith soitti siis aluksi pianoa, sitten harppua. Senjälkeen hän lauloi ja suoritti kaikki yhtä kylmäkiskoisesti, jopa laulamiensa ja soittamiensa kappaleiden valinnankin. Niin kylmä ja väkinäinen, vaikka samalla hidastelematon ja täydellinen suostumus Dombeyn toivomuksiin, joita esitettiin nimenomaan hänelle eikä kellekään toiselle, ei voinut jäädä huomaamatta Carkerin teräviltä silmiltä, niin syventynyt kuin hän näyttikin olevan lautapelin salaisuuksiin. Myöskin sen seikan hän pani merkille, että Dombey ilmeisesti ylpeili vaikutusvallastaan ja näytteli sitä mielellään.
Siitä huolimatta Carker pelasi niin hyvin — joitakin pelejä majurin ja joitakin Kleopatran kanssa, jonka valppautta Dombeyn ja Edithin seurustelun tarkkaamisessa ei yksikään ilves olisi voittanut — että hänen arvonsa yhä nousi rouva Skewtonin suosiossa. Kun hän hyvästellessään pahoitteli, että hänen oli seuraavana aamuna palattava Lontooseen, lausui Kleopatra sen toivomuksen, että koska tunteitten yhteyttä ei ollut tavattavissa joka päivä, tämä heidän kohtaamisensa ei mitenkään saisi olla viimeinen.
"Samoin toivon minäkin, että pian taas tapaamme toisemme", virkkoi Carker luoden merkitsevän katseen perällä istuvaan pariin ja seurasi majuria ovesta ulos.
Dombey, joka oli lausunut juhlalliset jäähyväiset Edithille, teki kumarruksen tai kumarruksentapaisen Kleopatran leposohvan puoleen ja virkkoi matalalla äänellä:
"Olen pyytänyt rouva Grangerilta lupaa käydä häntä tervehtimässä huomisaamuna — erään asian vuoksi — ja hän on määrännyt ajaksi kello kaksitoista. Uskallanko toivoa saavani tavata teidät jälkeenpäin, rouva Skewton?"
Kleopatra oli niin mielissään ja liikutettu tästä tietysti käsittämättömästä puheesta, ettei osannut tehdä muuta kuin sulkea silmänsä, pudistaa päätänsä ja ojentaa kätensä Dombeylle, joka — tietämättä oikein mitä pitäisi tehdä — päästä sen irti.
"Tulkaa, Dombey!" huusi majuri katsoen sisään ovesta. "Hitto vieköön, vanhan Joen tekisi kovin mieli ehdottaa muutosta Royal-hotellin nimeen. Sitä pitäisi nimittää Kolmeksi Iloiseksi Vanhaksipojaksi meidän ja herra Carkerin kunniaksi." Samalla majuri taputti Dombeyta selkään ja iskettyään silmää hänen olkansa ylitse naisille, veren tulvahtaessa peloittavasti hänen päähänsä, vei hänet mukanaan.
Rouva Skewton lepäsi sohvallaan, ja Edith istui ääneti loitompana harppuineen. Leikitellen viuhkallaan äiti vilkaisi monta kertaa salaa tyttäreensä, mutta tämä ei liikahtanutkaan, vaan istui synkän ja miettivän näköisenä, katse painuksissa.
Näin kului pitkä aika eikä vaihdettu sanaakaan, kunnes rouva Skewtonin kamarineito ilmestyi tapansa mukaan valmistamaan häntä vähitellen makuulle. Iltaisin tämä palvelijatar olisi paremminkin voinut olla luuranko viikatteineen ja tuntilaseineen kuin nainen, sillä hänen kosketuksensa oli kuoleman hipaisua. Maalattu olento värisi hänen kättensä pitelyssä, vartalo kutistui kokoon, tukka putosi pois, kaarevat mustat kulmakarvat muuttuivat mitättömiksi harmaiksi tupsuiksi, kalpeat huulet vetäytyivät kurttuun, iho kävi kalmankarvaiseksi ja irtonaiseksi. Kleopatran paikalle jäi vain vanha, kulunut, keltainen, tutiseva punasilmäinen nainen, joka käärittiin kuin kurja mytty tahraantuneeseen flanellipukuun.
Äänikin oli perin muuttunut, kun hän puhutteli Edithiä heidän jäätyään kahden kesken.
"Miksi et kerro minulle, että hän tulee tänne huomenna sopimuksen mukaan?" kysyi hän.
"Koska jo tiedät sen, äiti."
Kuinka ivallisesti hän painostikaan viime sanaa!
"Sinähän tiedät hänen ostaneen minut", jatkoi Edith. "Tai että hän ostaa huomenna. Hän on harkinnut kauppaa, näyttänyt tavaraa ystävälleen, onpa ylpeäkin siitä. Hän luulee sen vastaavan hänen toiveitaan, se on saatavissa kyllin halvalla, ja hän ostaa sen huomenna. Hyvä Jumala, että minun piti kokea tämäkin ja käsittää se!"
Jos puristaa yksiin kauniisiin kasvoihin sadan ylpeän ja intohimoisen naisen tietoisen itsensäalentamisen ja palavan vihan, saa silmiinsä saman näyn, joka tässä kätkeytyi kahden valkean värisevän käsivarren väliin.
"Mitä tarkoitat?" virkkoi äiti vihaisena. "Etkö ole lapsesta alkaen —"
"Lapsesta!" huudahti Edith katsahtaen häneen. "Milloin minä olen ollut lapsi? Mitä lapsuutta sallit koskaan minulle? Minä olin nainen — viekas, salakavala, rahanhimoinen, miehiä pyydystelevä — ennenkuin tunsin itseni tai sinut tai edes ymmärsin jokaisen oppimani uuden tempun perussyyn ja kurjan tarkoituksen. Sinä synnytit naisen. Katso häntä — nyt hän on ylpeytensä kukkuloilla."
Puhuessaan hän löi kädellään kaunista rintaansa kuin olisi tahtonut iskeä itsensä maahan.
"Katso minua, joka en ole koskaan tiennyt, mitä merkitsee omistaa rehellinen sydän ja rakastaa. Katso minua, jota opetettiin punomaan juonia toisten lasten vielä leikkiessä. Nuorena, mutta täytenä mestarina vehkeilyssä, jouduin naimisiin miehen kanssa, josta en vähääkään huolinut. Hän jätti minut leskeksi kuollen ennenkuin sai käsiinsä perintönsä — hyvin ansaittu rangaistus sinulle! Niin, katso minua ja sano sitten, mitä minun elämäni on ollut näinä kymmenenä vuonna senjälkeen."
"Me olemme ponnistelleet parhaamme mukaan hankkiaksemme sinulle hyvän naimiskaupan", vastasi äiti. "Se on ollut sinun elämääsi. Ja nyt olet saavuttanut päämääräsi."
"Markkinoilla ei ole ainoatakaan orjaa tai hevosta niin näytelty ja tarjottu ja tutkittu ja kehuttu, äiti, kuin minua näinä kymmenenä häpeällisenä vuotena", herjasi Edith kasvot tulisina ja pannen joka sanalle katkeran painon. "Eikö se ole totta? Eikö minusta ole tullut kaikkien miesten puheenparsi? Eivätkö hupsut, irstailijat, nuoret pojat, höperöt ukot ole liehitelleet minua ja yksi toisensa perästä luopuneet minusta, koska sinä olit liian avomielinen viekkaudestasi huolimatta, jopa liian vilpitön kaikkien petollisten temppujesi ohella, kunnes olemme melkein joutuneet huonoon maineeseen? Enkö ole sallinut katsella ja koskettaa itseäni", lisäsi hän silmien leimutessa, "melkein kaikkialla Englannissa, jossa meidän seurapiirimme ihmisiä on ollut koolla? Eikö minua ole metsästetty ja kaupittu joka paikassa, kunnes viimeinen itsekunnioituksen kipinä on sammunut minussa ja inhoan itseäni? Onko tämä ollut toinen lapsuuteni? Minulla ei ollut muuta sitä ennen. Älä väitä, ainakaan tänä iltana, että asian laita on toisin."
"Sinä olisit voinut joutua hyviin naimisiin, Edith, ainakin kaksikymmentä kertaa, jos olisit antanut jonkun verran rohkaisua", virkkoi hänen äitinsä.
"En! Sen, joka ottaa minut tällaisena hylkytavarana kuin nyt olen ja ansaitsenkin olla", vastasi Edith kohottaen päätänsä ja väristen häpeästä ja kiihkeästä ylpeydestä, "sen täytyy ottaa minut, niinkuin tämä mies tekee, minun tarvitsemattani virittää hänelle ansaa. Hän näkee minut huutokaupassa ja arvelee sopivaksi ostaa minut. No ostakoon! Kun hän tuli katselemaan minua — ehkä tekemään tarjousta — vaati hän nähdäkseen luettelon kyvyistäni. Minä annoin sen hänelle. Kun minun oli näytettävä hänelle jokin taitoni puolustaakseni hänen kauppaansa ystävien silmissä, vaadin häntä sanomaan, mitä hän halusi niistä, ja sitten tottelin. Enempää en tee. Hän tekee kaupan vapaaehtoisesti täysin tietoisena tavaran arvosta ja rahansa vallasta. Toivon, ettei hän siinä koskaan pety. Minä en ole kehunut tavaraa tai tyrkyttänyt sitä hänelle. Et sinä myöskään, mikäli olen voinut sitä estää."
"Sinä puhut omituisesti omalle äidillesi tänä iltana, Edith."
"Niin minustakin tuntuu vielä selvemmin kuin sinusta", virkkoi Edith. "Mutta minun kasvatukseni on loppuun suoritettu jo kauan sitten. Minä olen nyt liian vanha ja olen asteettain vaipunut liian syvälle lähteäkseni uudelle tielle, pidättääkseni sinua ja auttaakseni itseäni. Kaiken sen itua, mikä tekee naisen uskolliseksi ja hyväksi, ei ole koskaan hoivattu minun rinnassani, eikä minulla ole mitään mihin turvata silloin, kun itsehalveksiminen herää sydämessäni." Hänen äänessään ilmeni liikuttavaa surumielisyyttä, mutta se hävisi hänen jatkaessaan ivallisesti hymyillen: "Koska nyt olemme ylhäisiä ja köyhiä, täytyy minun tyytyä siihen, että tulemme rikkaiksi tällaisilla keinoilla. Muuta sanomista minulla ei ole kuin että olen pysynyt uskollisena sille yhdelle päätökselle, jonka tekemiseen minulla on voimaa — enkä ole houkutellut tätä miestä."
"Tätä miestä! Sinähän puhut kuin vihaisit häntä", huomautti äiti.
"Ja sinä kai luulit minun rakastavan", vastasi Edith seisahtuen aikoessaan mennä huoneen poikki ja katsahtaen taakseen. "anonko sinulle", jatkoi hän tuijottaen äitiinsä, "kuka jo tuntee meidät perinpohjin ja näkee meidän lävitsemme ja kenen silmissä minulla on vieläkin vähemmän itsekunnioitusta ja luottamusta kuin oman sisäisen itseni edessä — niin syvälle tunnen vaipuneeni senvuoksi, että hän tuntee minut?"
"Tämä on kai tarkoitettu hyökkäykseksi sitä raukkaa, onnetonta — mikä hänen nimensä nyt onkaan — herra Carkeria vastaan", sanoi hänen äitinsä kylmästi. "Jos sinulta puuttuu itsekunnioitusta ja luottamusta sen miehen edessä (joka muuten tuntuu hyvin miellyttävältä), ei se kaiketi paljoa vaikuta naimiskauppaasi? Miksi katselet minuun niin tylysti? Oletko sairas?"
Edith antoi kasvojensa heti painua ikäänkuin niihin olisi pistetty, ja hänen peittäessään niitä käsillään värisytti hänen koko olentoansa hirveästi. Se meni kuitenkin pian ohitse, ja tavallisin askelin hän poistui huoneesta.
Palvelijatar, joka olisi voinut olla kuoleman luuranko, ilmestyi sitten uudelleen, talutti käsivarresta emäntäänsä, joka näytti riisuneen ylvään käytöksensä muiden sulojen ohella ja pukeneen ylleen halvautumisen flanellipuvun keralla, kokoili Kleopatran tähteet ja vei ne toiseen huoneeseen, seuraavana aamuna taas eloon herätettäviksi.
KAHDEKSASKOLMATTA LUKU
Muutoksia
"Se päivä on siis vihdoinkin tullut, Susan, jolloin lähdemme takaisin rauhalliseen kotiimme", virkkoi Florence oivalliselle Nipperilleen.
Susan veti syvään henkeään, johon toimitukseen sisältyi voimakas ja vaikeasti määriteltävä mielenpurkaus, ja vastasi ilmaistuaan tunteitaan vielä tekoyskällä: "Hyvin rauhalliseen tosiaankin, Floy-neiti. Epäilemättä erittäin rauhalliseen."
"Kun olin lapsi", jatkoi Florence miettiväisesti hetkisen kuluttua, "näitkö koskaan sitä herraa, joka on matkan vaivasta huolimatta tullut tänne ratsain tervehtimään minua — luullakseni kolme kertaa, Susan?"
"Kolme kertaa, neiti", vastasi Nipper. "Kerran kun olitte kävelemässä noiden Skett —"
Florence katsahti häneen ystävällisesti, ja neiti Nipper korjasi.
"Sir Barnetin ja hänen rouvansa ja nuoren herran kanssa, aioin sanoa, neiti. Ja senjälkeen kahtena iltana."
"Kun olin lapsi, ja vieraita kävi isän luona, näitkö koskaan sitä herraa meillä, Susan?" kysyi Florence.
"En tosiaankaan voi sanoa koskaan nähneeni", vastasi Susan muisteltuaan. "Kun rakas äitiparkanne kuoli, Floy-neiti, olin minä nähkääs juuri tullut taloon, eikä minun olinpaikkani ollut siinä kerroksessa."
"Sinun oli tosiaankin vaikea tietää, keitä talossa kävi", myönsi
Florence yhä miettiväisenä. "En tullut sitä ajatelleeksi."
"Niin, neiti, mutta me puhelimme talonväestä ja vieraista", virkkoi Susan, "ja minä kuulin monenlaista, vaikka hoitajatar, joka oli talossa ennen rouva Richardsia, teki minun saapuvilla ollessani epämiellyttäviä huomautuksia 'pikku ruukuista', joilla myös on korvat, mutta se täytyi panna juopottelemisen syyksi", huomautti Susan anteeksiantavasti, "minkä takia hänet sitten erotettiinkin toimestaan".
Florence, joka oli asettunut akkunan ääreen ja nojasi kasvojaan käteensä, istui katsellen ulos ja näytti tuskin kuuntelevan, mitä Susan sanoi.
"Joka tapauksessa muistan, neiti, että tuo sama herra Carker oli melkein, jollei ihan, yhtä tärkeä henkilö isällenne silloin kuin nytkin. Siihen aikaan sanottiin usein, että hän johti kaikkia isänne liikeasioita Cityssä, oli kaiken etunenässä, ja että isänne otti hänen sanojaan huomioon enemmän kuin kenenkään muun, ja suokaa anteeksi, Floy-neiti, niin hän helposti saattoikin tehdä, sillä hän ei koskaan välittänyt kenenkään toisen puheista! Sen minä kyllä käsitin, niin ruukku kuin olinkin."
Susan, jonka mieleen palasi muisto rouva Richardsin edellä olleen hoitajattaren loukkauksesta, pani selvän painon sanalle "ruukku".
"Eikä herra Carker ole vieläkään joutunut epäsuosioon, neiti", jatkoi Susan, "vaan on säilyttänyt paikkansa ja luottamuksensa isänne sydämessä, päättäen siitä, mitä Perch aina puhuu meidän väelle talossa käydessään. Ja vaikka Perch on maailman typerin ja kelvottomin olento, Floy-neiti, eikä kukaan voi kärsiä sitä miestä hetkeäkään, tietää hän sentään jokseenkin hyvin, mitä Cityssä tapahtuu, ja sanoo, ettei teidän isänne tee mitään ilman herra Carkeria, vaan jättää kaikki herra Carkerille ja toimii herra Carkerin neuvojen mukaan ja pitää herra Carkeria aina lähimpänä miehenään, ja minä uskon hänen uskovan (tuon vetelimmän kaikista Percheistä), että teidän isänne jälkeen on Intian keisari vain kuin syntymätön lapsi herra Carkerin rinnalla."
Florence kuuli nyt joka ainoan sanan, sillä hän oli alkanut tarkata Susanin puhetta eikä enää tuijottanut hajamielisesti ulos akkunasta, vaan katseli kamarineitoaan.
"Niin, Susan", virkkoi hän, kun nuori neito oli lopettanut, "hän on varmasti isän suosiossa ja myös hänen ystävänsä".
Florencen mieltä oli tämä ajatus askarruttanut jo muutamia päiviä. Niillä kahdella vierailulla, jotka Carker oli tehnyt ensimmäisen käyntinsä jälkeen, hän oli esiintynyt luottavaan ja tuttavalliseen tapaan — pitänyt oikeutenaan olla salaperäinen ja vihjaileva kertoessaan, ettei laivasta vieläkään kuulunut mitään, ja suopeasti määräillä Florencen asioissa — mikä sai tytön kummastelemaan ja teki hänet levottomaksi. Hän ei voinut mitenkään torjua tätä käytöstä tai vapauttaa itseään Carkerin hänen ympärilleen vähitellen kutomasta verkosta, sillä se olisi vaatinut jonkinlaista taitoa ja elämänkokemusta, joka olisi vetänyt vertoja Carkerin taitavuudelle, mutta se puuttui Florencelta. Tosin Carker ei ollut sanonut mitään muuta kuin että laivasta ei ollut tullut mitään uutisia ja että hän pelkäsi pahinta, mutta Florencea vaivasi kovin se, kuinka Carker oli saanut selville, että hän oli niin huolissaan tuon laivan kohtalosta, ja miksi hänelle saatiin viitata siihen niin salaperäisesti.
Tämä Carkerin käytös ja Florencen tottumus niin usein pohtia sitä ihmetellen ja levottomana vaikutti vähitellen siihen suuntaan, että Carker sai kiusallisen tenhovoiman Florencen ajatuksissa. Tätä epämääräistä vaikutelmaa ei hälventänyt sekään, että Florence koetti selvästi muistella hänen piirteitään, ääntään ja käytöstään, saadakseen hänet todellisen ihmisen tasolle, jolla ei voinut olla sen suurempaa lumousta kuin muillakaan. Eikä Carker kuitenkaan koskaan katsonut häneen tylyn tai vihamielisen näköisenä, vaan hymyili aina ystävällisesti.
Sitten Florence taas muisteli vakavaa aikomustaan päästä isän suosioon ja päätöstään uskoa itse tietämättään olevansa syynä heidän kylmään ja vieraaseen suhteeseensa. Ja silloin hän myös palautti mieleensä, että tuo herra oli isän läheinen ystävä, ja mietti tuskaisin sydämin, saattoiko hänen oma taipumuksensa tuntea vastenmielisyyttä ja pelkoa Carkeria kohtaan johtua samasta onnettomasta luonteenpiirteestä, joka oli vieroittanut isän rakkauden hänestä ja jättänyt hänet niin yksin. Hän pelkäsi asian olevan niin ja toisinaan oli siitä varmakin. Mutta hän päätti koettaa vapautua tästä väärästä tunteesta, vakuutteli mielessään, että hänen isänsä ystävän osoittama huomio tuotti hänelle kunniaa ja rohkaisi häntä, ja toivoi tarkkaamalla kärsivällisesti Carkeria ja luottamalla häneen saavansa ohjatuksi vertavuotavat jalkansa sille kiviselle tielle, joka päättyi hänen isänsä sydämeen.
Niin heittelehti suloinen Florence myrskyävällä epäilyksen ja toivon merellä, sillä hän ei voinut kysyä neuvoa keltään näyttämättä syyttävän isäänsä. Syvällä hänen alapuolellaan ui Carker kuin suomuinen merihirviö ja piti häntä silmällä.
Kaikesta tästä tuli Florencelle uusi syy toivoa olevansa taas kotona. Hänen yksinäiseen elämäänsä sopi paremmin arka toivo ja epäilys, ja hän pelkäsi toisinaan, että hän poissa ollessaan menettäisi onnellisen tilaisuuden osoittaa rakkautta isälle. Lapsiparka olisi voinut tässä suhteessa rauhoittua, mutta hänen hylätty rakkautensa värisi hänen rinnassaan ja lenteli kuin harhaileva lintu unissakin kotiin, asettuen isän olkapäälle.
Walteria hän ajatteli usein. Voi, kuinka usein silloin, kun yö oli synkkä ja tuuli puhalsi talon ympärillä! Mutta toivo pysyi vahvana hänen rinnassaan. Nuoren ja lämminsydämisen on kovin vaikea, niinkin kovien kokemusten jälkeen kuin Florencella oli ollut, kuvitella nuoruutta ja hehkua tukahdutetuksi heikon liekin lailla ja elämänkirkkauden pimenevän yöksi keskipäivällä. Usein hän vuodatti kyyneleitä Walterin kärsimysten vuoksi, mutta harvoin hänen luultua kuolemaansa surren eikä koskaan kauan.
Hän oli kirjoittanut vanhalle laivakojeiden kauppiaalle, mutta ei ollut saanut mitään vastausta. Tällä kannalla olivat Florencen asiat sinä aamuna, jolloin hän oli iloisena lähdössä kotiinsa, vanhaan yksinäiseen elämäänsä.
Tohtori ja rouva Blimber, mukanaan (vastoin tahtoaan) arvossapidetty suojattinsa, nuori Barnet, olivatko palanneet Brightoniin, jossa tämä nuori herra ja hänen kumppaninsa, matkalla Parnassuksen vuorelle epäilemättä jo olivat ryhtyneet opintojansa jatkamaan. Loma-aika oli päättynyt, useimmat huvilan nuorista vieraista olivat lähteneet, ja Florencen pitkä vierailu oli lopussa.
Mutta vielä oli yksi vieras, joka tosin ei asunut talossa, mutta osoitti huomaavaisuuttaan perheelle alituisesti ja yhä uskollisena, nimittäin Toots. Uudistettuaan muutamia viikkoja sitten tuttavuuden, joka hänellä oli ollut onni solmia Skettles nuoremman kanssa samana iltana kuin hän oli katkaissut Blimberien kahleet ja liidellyt vapauteen sormuksineen, hän kävi talossa joka toinen päivä ja jätti eteisessä oikean pinon käyntikortteja palvelijalle, kerrassaan niin paljon, että tämä toimitus vastasi korttien jakelemista vistipelissä.
Toots oli myöskin hankkinut kuusiairoisen purren siinä kekseliäässä ja rohkeassa tarkoituksessa, ettei perhe unohtaisi häntä (kuitenkin on syytä otaksua, että tämä keino oli kotoisin Kukonpojan tuotteliaista aivoista). Aluksen miehistönä oli Kukonpojan meritaitoisia ystäviä ja perämiehenä itse tämä kuuluisa henkilö, jolla oli sitä varten kirkkaanpunainen ruiskumiehen takki ja joka oli kätkenyt alinomaisen sinelmänsä vihreän suojuksen peittoon. Ennen tämän kulkuvälineen hankkimista Toots oli kysynyt Kukonpojalta erästä oletettua asiaa, nimittäin: jos Kukonpoika rakastaisi nuorta Mary-nimistä naista ja olisi päättänyt hankkia oman veneen, niin minkä nimen hän sille antaisi? Kukonpoika vastasi vannoen muutamia kertoja juhlallisesti, että hän nimittäisi sen joko Polliksi tai Kukonpojan Iloksi. Kehittäen edelleen tätä ajatusta Toots päätti syvän miettimisen ja pitkäaikaisen keksimisvaivan jälkeen panna purtensa nimeksi "Tootsin Ilo", mikä olisi hieno kohteliaisuus Florencelle ja sitä lajia, ettei kukaan, joka tunsi heidät molemmat, voinut olla antamatta sille arvoa.
Lojuen tulipunaisella pieluksella hienossa veneessään jalat ylhäällä Toots oli soudattanut itseään jokea ylös päivä päivältä ja viikko viikolta ja kuljeskellut edestakaisin sir Barnetin puutarhan lähettyvillä, käskenyt venemiestensä tehdä jyrkkiä mutkia soutaessaan, jotta hän olisi paremmin näkynyt sir Barnetin akkunoissa mahdollisesti katseleville, ja antanut Tootsin Ilon suorittaa sellaisia temppuja, että rantaseutujen asukkaat ihmettelivät. Mutta milloin tahansa Toots näki ihmisiä sir Barnetin puutarhassa joen rannalla, oli hän kulkevinaan ohitse mitä omituisimpien ja epätodennäköisimpien sattumain vuoksi.
"Hyvää päivää, Toots", sanoi sir Barnet tavallisesti heiluttaen kättään nurmikentällä, jolloin viekas Kukonpoika ohjasi veneen likelle rantaa.
"Hyvää päivää, sir Barnet", vastasi Toots. "Kuinka kummallista, että näen teidät täällä!"
Näin Toots aina sanoi ovelasti, ikäänkuin talo ei suinkaan olisi ollut sir Barnetin, vaan jokin autio rakennus Niilin tai Gangeksen rannalla.
"En ole milloinkaan näin hämmästynyt!" huudahti Toots lisäksi. "Onko neiti Dombey täällä?"
Joskus tuli silloin Florence näkyviin.
"Diogenes voi oikein hyvin, neiti Dombey", virkkoi Toots.
"Kävin siellä tänä aamuna kysymässä."
"Kiitoksia oikein paljon", kuului vastaukseksi Florencen ystävällinen ääni.
"Ettekö tule maihin, Toots?" kysyi sir Barnet. "Tulkaahan nyt, ei kai teillä ole kiirettä. Tulkaa tervehtimään meitä."
"Eipä ole väliä, kiitoksia paljon!" vastasi Toots punastuen. "Luulin vain, että neiti Dombey ehkä kuulisi mielellään jotakin Diogeneesta. Hyvästi!" Ja Toots-parka, jonka teki niin kovin mieli noudattaa kutsua, mutta joka ei kuitenkaan uskaltanut, antoi tuskaisin sydämin Kukonpojalle merkin, ja niin lähti Ilo pois, halkoen vettä kuin nuoli.
Florencen lähtöaamuna pursi keinui erikoisessa juhla-asussa puutarhaportaiden luona. Mennessään alakertaan lausumaan jäähyväisiä, puheltuaan Susanin kanssa, hän tapasi Tootsin odottamassa vierashuoneessa.
"Hyvää huomenta, neiti Dombey", sanoi Toots perin hämmentyneenä, kuten hän aina oli saadessaan tavata Florencen, "kiitoksia paljon, minä jaksan oikein hyvin ja toivoakseni tekin, ja samoin Diogeneskin eilen. Ehkä te haluaisitte näin kauniilla ilmalla palata kotiin vesitse, ja purressani on mainiosti tilaa myös kamarineidolle."
"Olen kovin kiitollinen teille", vastasi Florence epäröiden, "mutta oikeastaan en sentään tahtoisi".
"No, eipä sillä väliä", sanoi Toots. "Hyvästi!"
"Ettekö odota, kunnes rouva Skettles tulee?" kysyi Florence ystävällisesti.
"Ei, kiitos", vastasi Toots. "Ei ole lainkaan väliä."
Niin ujo oli Toots tällaisissa tapauksissa ja niin hämillään. Mutta kun rouva Skettles tuli samassa sisään, valtasi Tootsin äkkiä halu kysyä, mitä hänelle kuului, ja toivottaa hänelle hyvää vointia. Sitten Tootsin oli mahdotonta lakata puristamasta hänen kättään, ennenkuin sir Barnet ilmestyi, johon hän heti takertui epätoivoisen sitkeästi.
"Me menetämme tänään kotimme valon, herra Toots", virkkoi sir Barnet kääntyen Florenceen päin.
"Oi, eipä sillä — tarkoitan, sehän on tiettyä", änkytti Toots hämillään. "Hyvästi!"
Niin pontevasti kuin hän lausuikin jäähyväisensä, ei hän lähtenyt pois, vaan seisoi paikallaan tuijottaen neuvottomana. Auttaakseen häntä pulasta Florence lausui lady Skettlesille jäähyväiset moneen kertaan kiitellen ja ojensi kätensä sir Barnetille.
"Saanko pyytää teitä, hyvä neiti Dombey, viemään parhaat terveiseni arvoisalle isällenne?" kysyi sir Barnet saattaessaan vierastaan vaunuihin.
Florencelle tuotti mielipahaa tämä tehtävä, sillä hänestä tuntui kuin hän pettäisi sir Barnetia salliessaan hänen uskoa, että tyttärelle osoitettu ystävällisyys oli myöskin osoitettu isälle. Mutta koska hän ei voinut selittää asiaa, kumarsi hän ja kiitti. Ja taas hän ajatteli, että synkkä koti, jossa häntä ei saatettu sillä lailla ymmälle eikä muistutettu hänen suruaan, oli hänen luonnollinen ja paras turvapaikkansa.
Ne hänen uusista tuttavistaan ja tovereistaan, jotka vielä olivat jäljellä huvilassa, juoksivat sisältä ja puutarhasta sanomaan jäähyväisiä. He olivat kaikki kiintyneet häneen ja erosivat hänestä liikutettuina. Palvelijatkin tunsivat kaipausta hänen lähtiessään ja tulivat kumartelemaan ja niiailemaan vaunujen oven eteen. Katsellessaan ympärillään olevia ystävällisiä kasvoja ja nähdessään niiden joukossa sir Barnetin ja hänen puolisonsa ynnä Tootsin, joka nauraa hihitti ja tuijotti häneen kauempaa, Florence muisti sen illan, jolloin hän oli palannut Paulin kanssa tohtori Blimberin luota, ja kun vaunut ajoivat pois, olivat hänen kasvonsa kosteat kyynelistä.
Ne olivat surullisia, mutta samalla lohdullisiakin kyyneliä, sillä kaikki hellemmät muistot liittyivät synkkään vanhaan taloon, johon hän nyt palasi, ja tekivät sen hänelle rakkaaksi. Kuinka pitkä aika siitä tuntuikaan olevan, kun hän oli vaeltanut hiljaisissa huoneissa, kun hän oli viimeksi hiipinyt hiljaa ja arasti isäänsä tapaamaan, kun hän oli tuntenut jokapäiväisen elämänsä pienimmässäkin toimessa rakkaan vainajan juhlallista, mutta tyynnyttävää vaikutusta. Nämä uudet jäähyväiset toivat sitäpaitsi mieleen Walter-raukan lähdön, hänen katseensa ja sanansa sinä iltana, hänen suloisen hämmennyksensä, hänen hellyytensä niitä kohtaan, jotka hänen oli jätettävä, ja hänen rohkeutensa ja reippautensa. Walterin pikku tarina liittyi myös vanhaan taloon ja kiinnitti hänen sydämensä siihen yhä lujemmin.
Susan Nipperinkin sydän pehmeni sitä taloa kohtaan, jossa hän oli elänyt niin monta vuotta, kun he nyt sitä lähestyivät. Niin synkkä kuin se olikin ja niin ankaran oikeudenmukaisesti kuin hän sen synkkyyden tuomitsikin, antoi hän sen melkein kokonaan anteeksi. "En kiellä sitä, että näen sen taas mielelläni, neiti", virkkoi Nipper. "Ei siinä paljon ole kerskailemista, mutta en sentään soisi sitä poljettavan tai revittävänkään."
"Olethan iloinen saadessasi taas liikkua sen vanhoissa huoneissa?" kysyi Florence hymyillen.
"Olen, neiti", myönsi Susan heltyen sitä enemmän taloa kohtaan, mitä lähemmäksi he joutuivat. "En kiellä sitä, vaikka kaiketi jo huomenna taas vihaan koko paikkaa!"
Florence puolestaan tunsi, että siellä oli suurempi rauha kuin muualla ja parempi ja helpompi säilyttää salaisuutensa korkeiden synkkäin seinäin suojaamana kuin viedä se mukaansa kirkkaaseen päivänvaloon ja koettaa kätkeä sitä onnellisten ihmisten silmiltä. Parempi oli jatkaa oman rakastavan sydämen tutkimista yksinään, kun vieraat rakastavat olennot eivät masentaneet hänen mieltään. Helpompi oli toivoa ja rukoilla ja rakastaa toisten välittämättä, kun sai uskollisesti ja kärsivällisesti elää sellaisten muistojen rauhallisessa pyhäkössä vaikkakin se mureni ja lahosi ja rappeutui hänen ympärillään, kuin jossakin toisessa kuinka iloisessa paikassa tahansa. Hän toivotti tervetulleeksi elämänsä vanhan lumotun linnan ja odotti hartaasti kuulevansa synkän oven taas sulkeutuvan takanaan.
Sellaisten ajatusten täyttäminä he kääntyivät pitkälle ja hämärälle kadulle. Florence ei istunut vaunujen sillä puolella, josta sopi tähystellä kotia, ja kun välimatka heidän ja sen välillä pieneni, katseli hän ulos akkunasta nähdäkseen kadun toisella puolen asuvia lapsia.
Silloin hän äkkiä kääntyi kuullessaan Susanin huudahtavan.
"Hyväinen aika!" huusi Susan, "missä meidän talomme on?"
"Meidän talomme!" toisti Florence.
Susan veti päänsä sisään akkunasta, pisti sen taas ulos ja veti jälleen sisään vaunujen pysähtyessä ja tuijotti ällistyneenä nuoreen emäntäänsä.
Taloa ympäröivät joka taholla kivijalasta kattoon asti monimutkaiset rakennustelineet. Sen kohdalla peittivät leveää katua puoliväliin tiili- ja kiviläjät, laastiröykkiöt ja puupinot. Tikapuita oli nostettu seiniä vasten, työmiehiä kiipeili ylös alas, toisia puuhaili seisten telineitten laudoilla; maalareita työskenteli sisällä; suuria korupaperikääröjä purettiin ulko-ovella kuormarattaista, ja verhoilijankin vankkurit olivat tietä tukkimassa. Ammottavista ja rikkinäisistä akkunoista ei näkynyt huonekaluja missään huoneessa, ei muuta kuin työmiehiä eri ammatteihinsa kuuluvine tarvekapineineen kapuilemassa keittiöstä ullakolle asti. Sisällä ja ulkona samanlaista: muurareita, maalareita, puuseppiä vasaroineen, saviseoksineen, harjoilleen, kirveineen, sahoineen ja laastilapioineen, kaikki työssä yhtaikaa täydessä vauhdissa.
Florence astui maahan vaunuista puolittain epäröiden, oliko tämä oikea talo, kunnes näki Towlinsonin päivänpaahtamana seisomassa ovella häntä vastaanottaakseen.
"Ei suinkaan mitään ikävää ole tapahtunut?" kysyi Florence.
"Ei, neiti."
"Suuria muutoksia on tekeillä."
"Niin, neiti, suuria muutoksia", toisti Towlinson.
Florence astui hänen ohitseen kuin unessa ja kiirehti yläkertaan. Kauan hämärinä pysyneissä vierashuoneissa oli nyt räikeä valo, korokkeilla ja tikkailla miehiä paperimyssyt päissä. Hänen äitinsä kuva oli viety pois muun irtaimiston keralla, ja sillä kohdalla, missä se oli ollut, näkyi kalkkiin töherrettynä: "Tämä huone paneloidaan. Vihreätä ja kultaa." Sisäportaat olivat täynnä hirsiä ja lankkuja samoin kuin talon ulkopuolikin, ja suuri joukko levyseppiä ja lasimestareita nojaili eri asennoissa holviakkunoita vasten. Hänen omaan huoneeseensa ei ollut vielä koskettu, mutta ulkopuolella oli akkunan kohdalle pystytetty hirsiä ja lautoja, jotka tukkivat päivänvalon. Hän meni hiljaa ylös toiseen makuuhuoneeseen, jossa oli Paulin pikku vuode. Sinne tuijotti paraikaa akkunasta tumma jättiläismäinen mies piippu suussa ja nenäliina päähän sidottuna.
Täältä löysi Florencen Susan Nipper, joka oli lähetetty häntä noutamaan, ja pyysi häntä tulemaan isän luokse, jolla oli hänelle asiaa.
"Kotona! Ja tahtoo tavata minua!" huudahti Florence väristen.
Susan, joka oli paljon enemmän hämillään kuin Florence itse, toisti saamansa käskyn. Kalpeana ja kiihtyneenä Florence kiirehti alakertaan epäröimättä hetkeäkään. Juostessaan portaita alas hän mietti, uskaltaisiko suudella isäänsä. Hänen sydämensä kaipuu ratkaisi kysymyksen, ja hän päätti niin tehdä.
Hänen isänsä olisi voinut kuulla Florencen sydämen tykytyksen, kun se tuli hänen lähelleen. Hetken kuluttua se olisi sykkinyt hänen rintaansa vasten —
Mutta Dombey ei ollut yksin. Huoneessa oli myöskin kaksi naista, ja Florence pysähtyi. Hän taisteli niin kovasti liikutustaan vastaan, että jollei hänen raju ystävänsä Di olisi rynnännyt sisään ja ollut tukehduttaa häntä tervetuliaishyväilyillään — jolloin toinen naisista vähän kirkaisi ja käänsi hänen huomionsa pois toisaalle — olisi hän pyörtynyt lattialle.
"Florence", virkkoi hänen isänsä ojentaen kätensä niin jäykästi, että se pidätti häntä loitolla, "mitä sinulle kuuluu?"
Florence tarttui hänen käteensä, painoi sen arasti huulilleen eikä pidättänyt sitä, kun se vetäytyi pois ja ovea sulkiessaan kosketti sitä yhtä hellästi kuin oli koskettanut Florencen kättä.
"Mikä koira tuo on?" kysyi Dombey tyytymättömänä.
"Se on — Brightonista."
"Jaha", virkkoi Dombey, ja pilvi varjosti hänen kasvojaan, sillä hän ymmärsi tämän selityksen.
"Se on oikein lauhkea", sanoi Florence kääntyen luontaisen ystävällisesti ja suloisesti molempien naisvieraitten puoleen. "Se on vain iloinen nähdessään minut. Suokaa sille anteeksi."
Vilkaistessaan heihin hän huomasi, että se nainen, joka oli kirkaissut, oli vanha ja istui tuolilla. Toinen nainen, joka seisoi lähempänä isää, oli hyvin kaunis ja hieno.
"Rouva Skewton", virkkoi Dombey kääntyen vanhemman puoleen ja viitaten kädellään, "tämä on tyttäreni Florence".
"Ihastuttava kerrassaan", huomautti rouva sovittaen lornetin silmäänsä.
"Niin luonnollinen! Florence kulta, suutele minua, ole hyvä."
Florence teki niin ja kääntyi toiseen naiseen päin, jonka luona hänen isänsä seisoi odottaen.
"Edith", sanoi Dombey, "tämä on tyttäreni Florence. Florence, tästä rouvasta tulee pian äitisi."
Florence säpsähti ja loi silmänsä kauniisiin kasvoihin ristiriitaisten tunteitten vallassa. Ne kyyneleet, jotka äidin nimi herätti, taistelivat hetkisen hämmästyksen, uteliaisuuden, ihailun ja selittämättömän pelon kanssa. Sitten hän huudahti: "Oi, isä, tule onnelliseksi, tule oikein, oikein onnelliseksi koko elämäsi ajaksi!" Senjälkeen hän vaipui itkien vieraan rintaa vasten.
Seurasi hetken hiljaisuus. Kaunis nainen, joka oli aluksi näyttänyt epäröineen, oliko hänen lähestyttävä Florencea vai ei, painoi häntä povelleen ja puristi kättään lujasti hänen vyötäisilleen ikäänkuin rauhoittaakseen ja lohduttaakseen. Ei sanaakaan päässyt hänen huuliltaan. Hän taivutti päänsä Florencea kohti ja suuteli hänen poskeaan, mutta ei virkkanut mitään.
"Lähdemmekö katselemaan huoneita", ehdotti Dombey, "ja tarkastamaan, mitä työmiehet tekevät. Olkaa hyvä, rakas rouva."
Hän ojensi käsivartensa rouva Skewtonille, joka oli katsellut Florencea lornettinsa lävitse ikäänkuin suunnitellen mielessään, mitä hänestä voisi saada valamalla häneen — luonnollisestikin omasta runsaasta varastosta — vähän enemmän sydäntä ja luontoa. Florence nyyhkytti yhä nuoren naisen syleilemänä ja piti kiinni hänestä, kun Dombey kuului sanovan kasvihuoneessa:
"Kysykäämme Edithiltä. Mutta missä hän on?"
"Edith kulta!" huusi rouva Skewton, "missä sinä olet? Tietysti etsimässä herra Dombeyta jostakin. Me olemme täällä, rakkaani."
Kaunis nainen päästi Florencen irti, painoi huulensa vielä kerran hänen kasvoilleen, poistui kiireesti ja liittyi toisiin. Florence jäi seisomaan samaan paikkaan onnellisena, surullisena, hilpeänä ja kyyneleisenä itsekään oikein tietämättä miten tai kuinka kauan. Silloin ilmestyi hänen uusi äitinsä taas ja sulki hänet syliinsä.
"Florence", virkkoi hän nopeasti, katsellen tyttöä silmiin hyvin vakavasti. "Et suinkaan ala heti vihata minua?"
"Vihatako sinua, äiti?" huudahti Florence kietoen käsivartensa hänen kaulaansa ja katsellen häntä samalla lailla.
"Hiljaa! Ajattele siis hyvää minusta", virkkoi kaunis rouva. "Ajattele, että minä koetan tehdä sinut onnelliseksi ja että olen valmis rakastamaan sinua, Florence. Hyvästi. Me tapaamme taas pian. Hyvästi. Älä jää enää tänne."
Taas hän painoi Florencea rintaansa vasten — hän oli puhunut nopeasti, mutta varmalla äänellä — ja Florence näki hänen menevän toisten luokse viereiseen huoneeseen.