Nyt Florence alkoi toivoa voivansa oppia uudelta ja kauniilta äidiltään, kuinka isän rakkaus oli saavutettava. Seuraavana yönä hän näki unta, kuinka hänen oma äitinsä hymyili säteilevästi tälle toivolle ja siunasi sitä. Uneksiva Florence-parka!
YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU
Rouva Chickin silmät aukenevat
Neiti Tox ei aavistanut mitään sellaisista omituisista Dombeyn taloon liittyvistä ilmestyksistä kuin telineistä ja tikapuista ja miehistä, joiden päähän oli sidottu nenäliina ja jotka tuijottivat sisään akkunoista kuin lentävät aaveet tai kummalliset linnut. Eräänä aamuna tänä tapauksista rikkaana aikana hänellä oli aamiaispöydässä edessään tavalliset ruokalajinsa, nimittäin palanen ranskanleipää, tuore muna (tai ainakin tuoreeksi väitetty), pieni kannullinen teetä, johon oli sekoitettu pieni hopealusikallinen mainittua yrttiä neiti Toxia varten ja samoin pieni hopealusikallinen teekannua varten — jollainen päähänpisto huvittaa hyviä taloudenhoitajattaria. Syötyään hän meni yläkertaan jatkamaan lintuvalssiaan klaveerilla, kastelemaan ja hoitelemaan kasvejaan, pölyttämään pikku kapistuksiaan ja jokapäiväisen tapansa mukaan laatimaan pienestä vierashuoneestaan Prinsessan aukion kukkakoria.
Hän varusti itsensä vanhalla parilla hansikkaita, jotka olivat kuolleitten lehtien väriset ja joissa hän oli tottunut suorittamaan nämä askareensa — toisin ajoin ne olivat kätkössä ihmisten katseilta pöytälaatikossa — ja ryhtyi järjestelmällisesti työhönsä. Hän aloitti lintuvalssilla. Sitten hän meni luonnollisen ajatusyhtymän vaikutuksesta katsomaan lintuaan — hyvin korkeahartiaista kanarialintua, vanhaksi käynyttä ja kurtistunutta, mutta kimeä-äänistä laulajaa, jollaiseksi Prinsessan aukio sen hyvin tunsi. Senjälkeen seurasivat järjestyksessä pienet porsliiniesineet, paperiset koristukset ja muut sentapaiset. Niin hän saapui aikanaan kasvien luokse, joita tavallisesti oli leikattava sieltä täältä saksilla jostakin neiti Toxille hyvin tärkeästä kasviopillisesta syystä.
Tänä aamuna neiti Toxilta kului pitkä aika, ennenkuin hän ehti kasviensa luokse. Ilma oli lämmin, tuuli etelässä. Prinsessan aukionkin yllä leijaili kesän henkäys, joka käänsi neiti Toxin ajatukset maalle. Prinsessan Vaakuna nimisen hotellin juomanlaskija oli tullut ulos vesikannuineen ja suihkuttanut vettä yltyleensä aukiolle, mikä antoi ruohottuneelle kentälle tuoreen tuoksun — suorastaan kasvamisen tuoksun, niinkuin neiti Tox sanoi. Auringon pilkahdus tunkeutui kapeana juovana leveältä kadulta kulman takaa, savunväriset varpuset hyppelivät sen ylitse edestakaisin näyttäen kirkkaammilta sen kohdalla tai kylpivät siinä kuin joessa ja muuttuivat ihaniksi varpusiksi, joilla ei ollut mitään termistä savupiippujen kanssa. Hotellin akkunoihin oli kuvattu inkiväärioluen ylistykseksi tarinoita, joissa esitettiin janoisia vieraita hukkuneina kuohuihin tai lentelevien korkkien huumaamina. Kaupungin ulkopuolella niitettiin jossakin heinää myöhään, ja vaikka tuoksulla oli pitkä matka kuljettavana ja monta vastatuoksua kestettävänä köyhäin asumusten ohitse kulkiessaan (palkitkoon Jumala ne arvoisat herrat, jotka väittävät ruttoa esi-isäimme viisauden mukaiseksi ilmiöksi ja panevat pikku kykynsä toimimaan, jotta nuo asunnot pysyisivät niin kurjina), leijaili se kuitenkin heikosti Prinsessan aukiolle, kuiskaillen luonnosta ja sen terveellisestä ilmasta, samoin kuin se voi leijailla tyrmiin ja vankiloihin, yksinäisten ja rasitettujen luokse, huolimatta raatiherroista ja ritareista, jotka nyökkäilevät viisaasti, väittäen pyörivän maailman pysyvän paikallaan.
Neiti Tox istuutui akkunan edessä olevalle penkille ja ajatteli hyvää isävainajaansa — herra Toxia, tullivirkamiestä — ja lapsuuttaan, jonka hän oli viettänyt merisatamassa keskellä melkoista tervamäärää ja jonkinmoista maalaisluontoa. Hän heltyi muistelemaan entisaikaisia niittyjä, jotka olivat täynnä voikukkia kuin ylösalaisin käännetyt taivaankannet kultaisine tähtineen. Niinikään johtui hänen mieleensä, kuinka hän oli solminut kukkakahleita nuorille nankinivaatteisiin puetuille ihailijoille, jotka olivat vannoneet hänelle ikuista uskollisuutta, ja kuinka nuo kahleet olivat pian kuihtuneet ja murtuneet.
Ikkunapenkillä istuessaan ja katsellessaan varpusia ja auringonpilkahdusta hän ajatteli myös hyvää äitivainajaansa, hänen hyveitään ja luuvaloaan. Ja kun Prinsessan aukiolle saapui vääräsäärinen ja raakaääninen mies, joka kantoi päänsä päällä raskasta vasua, niin että hänen hattunsa mykertyi kuin mustaksi sämpyläksi, ja huusi kaupaksi kukkiaan niin kovalla äänellä, että hänen pienet ujot satakaunonsa värisivät joka huudon kajahtaessa, ikäänkuin hän olisi ollut jättiläinen kaupittelemassa pikku lapsia, silloin valtasivat kesämuistot niin voimakkaasti neiti Toxin mielen, että hän pudisti päätänsä ja mutisi, että varmaankin hänen täytyi hyvin vanhentua, ennenkuin itse huomasikaan — mikä tuntuikin todennäköiseltä.
Sitten hänen ajatuksensa harhailivat Dombeyhin, luultavasti siksi, että majuri oli palannut kotiin vastapäätä olevaan asuntoonsa ja juuri tervehtinyt häntä akkunastaan. Mitä muuta syytä saattoi neiti Toxilla olla liittää Dombey kesämuistoihinsa ja kukkakahleisiinsa? Olikohan hän yhtään pirteämpi? ajatteli neiti Tox. Olikohan hän alistunut kohtalon määräyksiin? Menisikö hän koskaan enää naimisiin ja kenen kanssa siinä tapauksessa?
Punastus — ilma kun oli lämmin — levisi neiti Toxin kasvoille, kun hän tätä miettiessään käänsi päätänsä ja näki piirteensä kuvastimessa. Toisen kerran hän punastui nähdessään pienten kärryjen saapuvan Prinsessan aukiolle ja suuntaavan kulkunsa suoraan hänen ovelleen. Neiti Tox nousi, tarttui nopeasti saksiinsa ja päästyään siten vihdoin kasviensa luokse puuhaili hyvin innokkaasti niiden kanssa rouva Chickin astuessa sisään.
"Mitä minun suloiselle ystävälleni kuuluu!" huudahti neiti Tox käsivarret ojennettuina.
Jonkin verran mahtavuutta saattoi huomata neiti Toxin suloisen ystävän käytöksessä, mutta hän suuteli neiti Toxia ja vastasi: "Kiitos, hyvää, Lucretia. Samaa toivon kuuluvan sinullekin. Hem!"
Rouva Chickiä vaivasi omituinen yksitavuinen yskä, jonkinlainen alku tai johdanto yskimisen taitoon.
"Tulette hyvin varhain, rakkaani — se on perin ystävällistä", jatkoi neiti Tox. "Oletteko syönyt aamiaista?"
"Kiitos, Lucretia, olen", vastasi rouva Chick. "Söin varhain aamiaista" — tämä kelpo nainen näytti puhuessaan olevan hyvin utelias tarkastelemaan Prinsessan aukiota eri puolilta — "veljeni kanssa, joka on tullut kotiin".
"Hän on toivoakseni paremmassa voinnissa, rakas ystävä", sopersi neiti
Tox.
"Kiitos, hän voi paljon paremmin. Hem!"
"Rakkaan Louisani täytyy olla varovainen, kun on tuollainen yskä", huomautti neiti Tox.
"Ei se merkitse mitään", vastasi rouva Chick. "Se ennustaa vain ilman vaihdosta. Täytyy uskoa, että tulee muutos."
"Ilmanko?" kysyi neiti Tox viattomasti.
"Kaiken", vastasi rouva Chick. "Tietysti meidän täytyy. Tämä on vaihdoksien maailma. Kuka tahansa hämmästyttäisi minua kovasti, Lucretia, ja muuttaisi kokonaan käsitykseni hänen järjenlahjoistaan, jos koettaisi väittää vastaan tai välttää niin päivänselvää asiaa. Vaihtelu!" huudahti rouva Chick ankaran filosofisesti. "Hyväinen aika, mikä sitten ei muuttuisi! Silkkimatokin, joka varmaankaan ei vaivaa itseään sellaisilla asioilla, muuttuu lakkaamatta kaikenlaisiksi odottamattomiksi esineiksi."
"Louisa ystäväni keksii aina niin onnellisia vertauskuvia", virkkoi lempeä neiti Tox.
"Olette kovin ystävällinen, Lucretia, sanoessanne niin ja varmaan ajatellessannekin", sanoi rouva Chick vähän lauhtuneempana. "Toivoakseni ei meillä kummallakaan tule koskaan olemaan aihetta huonontaa käsitystämme toinen toisestamme, Lucretia."
"Minä olen varma siitä", vastasi neiti Tox.
Rouva Chick yskähti kuin ennenkin ja piirteli päivän varjonsa norsunluisella päällä kuvioita matolle. Neiti Tox, joka kokemuksesta tunsi kelpo ystävättärensä ja tiesi, että hän jonkin pienen väsymyksen tai kiusan sattuessa oli taipuvainen ärtyneeseen puhetapaan, käytti hetken hiljaisuutta hyväkseen vaihtaakseen puheenaihetta.
"Suokaa anteeksi, rakas Louisa", virkkoi neiti Tox, "mutta näinköhän vilahdukselta herra Chickin vaunuissa?"
"Hän on siellä", myönsi rouva Chick, "mutta olkaa hyvä ja antakaa hänen pysyä siellä. Hänellä on sanomalehtensä, ja hän pysyy täysin tyytyväisenä ainakin pari tuntia. Jatkakaa vain kukkienne hoitoa, Lucretia, ja sallikaa minun istua tässä ja levätä."
"Louisani tietää", huomautti neiti Tox, "että niin hyvien ystäväin kesken kuin me olemme ei ole puhettakaan mistään kursailusta. Senvuoksi —" Senvuoksi neiti Tox ei lopettanut lausettaan sanoilla, vaan teolla. Hän veti taas käsiinsä hansikkaat, jotka oli riisunut, otti sakset ja alkoi leikata ja typistellä lehtiä niin tarkasti kuin suurennuslasilla katsellen.
"Florence on myös palannut kotiin", virkkoi rouva Chick istuttuaan jonkin aikaa mitään puhumatta, pää toiselle puolelle kallistuneena ja piirrellen päivän varjollaan kuvioita lattiaan, "ja hän on nyt tosiaankin jo liian vanha viettääkseen enää sitä yksinäistä elämää, johon hän on tottunut. Siitä ei voi olla mitään epäilystä. Minä tuntisin tosiaankin hyvin vähän kunnioitusta sellaista henkilöä kohtaan, joka tahtoisi puolustaa toisenlaista käsitystä. Jos koettaisinkin, en voisi kunnioittaa häntä. Niin suuressa määrin emme voi hallita tunteitamme."
Neiti Tox myönsi sen välittämättä kovin paljon väitteen ymmärrettävyydestä.
"Jos hän on kummallinen tyttö", jatkoi rouva Chick, "ja jollei veljeni Paul voi olla oikein tyytyväinen hänen seuraansa kaikkien niiden surullisten tapahtumien ja kauheiden pettymysten jälkeen, niin mitä siihen on sanottava? Että Paulin on tehtävä ponnistus. Että se on hänen velvollisuutensa. Meidän sukumme on aina ollut siitä tunnettu, että se on ponnistellut. Paul on perheen pää, melkein sen ainoa jäljellä oleva edustaja — sillä mitä minä olen — minä en merkitse mitään —"
"Rakas ystävä", muistutti neiti Tox.
Rouva Chick kuivasi silmiään, jotka olivat hetkiseksi täyttyneet kyynelillä, ja jatkoi:
"Ja hänen velvollisuutensa on siis enemmän kuin milloinkaan ennen tehdä ponnistus. Ja vaikka se, että hän on tehnyt ponnistuksen, vaikuttaa minuun järkytyksentapaiselta — sillä minä olen kovin heikko ja hupsu luonteeltani, mikä ei suinkaan tuota kenellekään onnea — usein toivonkin, että sydämeni olisi marmoria tai katukivi —"
"Suloinen Louisani", nuhteli taas neiti Tox.
"Niin minulle tuottaa kuitenkin iloa, kun tiedän hänen olevan niin uskollisen itselleen ja Dombey-nimelleen, kuten luonnollisesti aina tiesinkin hänen olevan. Toivon vain", lisäsi rouva Chick vähän ajan kuluttua, "että toinenkin olisi sen nimen arvoinen".
Neiti Tox otti pieneen vihreään kastelukannuun vettä ruukusta, ja kun hän sen tehtyään sattumalta käänsi katseensa, hämmästyi hän niin kovasti rouva Chickin kasvoille levinneestä merkitsevästä ilmeestä, että laski pienen vesikannunsa toistaiseksi pöydälle ja istuutui sen viereen.
"Rakas Louisa", sanoi neiti Tox, "tuottaisikohan teille pienintäkään tyydytystä, jos uskaltaisin huomauttaa tuon väitteen johdosta, että vaatimattomalta osaltani pidän suloista veljentytärtänne joka suhteessa erittäin lupaavana?"
"Mitä te tarkoitatte, Lucretia?" vastasi rouva Chick käyden yhä juhlallisemmaksi sävyltään. "Mihin väitteeseeni te viittaatte, rakas ystävä?
"Siihen toivomukseen, että hän olisi nimensä arvoinen, rakas ystävä", vastasi neiti Tox.
"Jollen ole ilmaissut ajatustani kyllin selvästi, Lucretia", virkkoi rouva Chick kärsivällisesti, "on syy tietysti minun. Minulla ehkä ei ole mitään muuta syytä puhua asiasta laisinkaan kuin se läheinen ystävyys, joka on vallinnut välillämme ja jota ei mikään saa rikkoa tai häiritä, niinkuin hartaasti ja luottavasti toivon. Ja miksi siis menettelisin toisin? Siihen ei ole mitään syytä, se olisi mieletöntä. Mutta nyt tahdon ilmaista ajatukseni selvästi, Lucretia, ja senvuoksi, palatakseni äskeiseen huomautukseeni, minun täytyy sanoa, että se ei suinkaan ollut tähdätty Florenceen."
"Vai ei!"
"Ei", toisti rouva Chick lyhyesti ja päättävästi.
"Suokaa anteeksi, rakas Louisa", pyysi hellä ystävätär, "mutta minä en nähtävästi ole ymmärtänyt sitä. Pelkään olevani hidasjärkinen."
Rouva Chick katseli ympärilleen huoneessa ja kadun ylitse. Hän tarkasteli kasveja, lintua, vesikannua, melkein kaikkea näkyvissä olevaa, mutta ei neiti Toxia. Vihdoin hän vilkaisi neiti Toxiin, ohimennen luodessaan katseensa lattiaan, ja virkkoi tuijottaen samalla mattoon kulmakarvat koholla:
"Puhuessani siitä, että pitäisi olla Dombey-nimen arvoinen, Lucretia, tarkoitan veljeni Paulin toista vaimoa. Uskon jo ilmaisseeni viittauksilla, joskaan en selvillä sanoilla, joita nyt käytän, että veljeni aikomus on mennä uusiin naimisiin."
Neiti Tox nousi kiireesti tuoliltaan, riensi kasviensa luokse ja ryhtyi leikkelemään runkoja ja lehtiä yhtä kovakouraisesti kuin parturi leikkaa tukkaa köyhäintalon hoidokeilta.
"Mutta toinen kysymys on, voiko hänen uusi vaimonsa täydelleen ymmärtää osakseen tulleen kunnian", jatkoi rouva Chick ylpeällä äänensävyllä. "Toivoakseni niin käy. Meidän velvollisuutemme on ajatella hyvää toisistamme tässä maailmassa, ja minä toivon hänen ymmärtävän. Minulta ei ole kysytty neuvoa. Jos minulta olisi kysytty, olisi neuvoni epäilemättä otettu ynseästi vastaan, ja senvuoksi on äärettömän paljon parempi, ettei kysytty. Olen oikein mielissäni siitä, että on menetelty näin."
Neiti Tox leikkeli yhä kasvejaan pää painuksissa. Rouva Chick puheli edelleen pudistellen tuon tuostakin tarmokkaasti päätänsä kuin uhmaten jotakin.
"Jos veljeni Paul olisi neuvotellut kanssani, niinkuin hän on toisinaan tehnyt — tai paremminkin, niinkuin hänellä joskus oli tapana tehdä, sillä hän ei tietenkään tee sitä nyt enää, ja sitä pidänkin vastuuni huojennuksena", virkkoi rouva Chick hermostuneesti, "sillä minä kiitän taivasta siitä, etten ole mustasukkainen" — taas hän vuodatti kyyneleitä — "niin, jos veljeni Paul olisi tullut luokseni ja sanonut: 'Louisa, mitä ominaisuuksia neuvoisit minua vaatimaan vaimoltani?' olisin varmasti vastannut: 'Paul, sinun tulee pitää silmällä perhettä, kauneutta, arvokkuutta ja sukulaissuhteita'. Näitä sanoja olisin käyttänyt. Minut olisi saanut viedä senjälkeen suoraa päätä vaikka mestauslavalle", lisäsi rouva Chick ikäänkuin se olisi ollut hyvin todennäköinen seuraus, "mutta niin minä olisin sanonut. Olisin sanonut: 'Paul! Menetkö sinä toistamiseen naimisiin ilman perhettä! Menetkö naimisiin ilman kauneutta! Menetkö naimisiin ilman arvokkuutta! Menetkö naimisiin ilman sukulaissuhteita! Ei kukaan muu kuin mielipuoli voisi uneksiakaan niin järjetöntä!'"
Neiti Tox lakkasi leikkelemästä ja kuunteli tarkkaavasti pää yhä kasvien keskelle painettuna. Ehkä hän ajatteli, että tässä johdannossa ja rouva Chickin lämmössä oli toivoa.
"Niin minä olisin puhunut", jatkoi järkevä rouva, "koska luulen, etten ole hullu. Tosin en lainkaan vaadi, että minua pidettäisiin erittäin älykkäänä henkilönä — vaikka luulen joidenkin ihmisten olleen kyllin kummallisia pitääkseen minua sellaisena. Henkilö, jota niin vähän imarrellaan kuin minua, joutuisi siitä pian harhakäsityksiin, mutta olen kuitenkin varma siitä, etten ole suorastaan hullu. Ja jos minulle sanottaisiin", vakuutti rouva Chick sanomattoman halveksivasti, "että veljeni Paul Dombey voisi koskaan ajatellakaan mahdolliseksi liittää elämäänsä henkilöön — en välitä keneen" — hän pani näille sanoille terävämmän ja pontevamman painon kuin millekään toisille — "jolla ei olisi näitä ominaisuuksia, loukattaisiin sitä vähäistä ymmärrystä, jonka Jumala on minulle antanut, yhtä paljon kuin jos minulle sanottaisiin, että olen syntynyt ja kasvatettu norsuksi, kuten minulle mahdollisesti pian sanotaankin", lisäsi hän alistuvasti. "Se ei ollenkaan hämmästyttäisi minua. Minä odotan sitä."
Tätä seuranneen lyhyen vaitiolon aikana neiti Toxin sakset kilahtivat kerran pari, mutta hänen kasvojaan ei vieläkään näkynyt, ja hänen aamupukunsa liikahteli levottomasti. Rouva Chick vilkaisi häneen syrjäsilmällä kasvien lomitse ja jatkoi äänellä, josta ilmeni vilpitön vakaumus ja se käsitys, että mitään muuta ei voinut pitää mahdollisenakaan:
"Senvuoksi veljeni Paul on tehnytkin, mitä sopi odottaa ja mitä jokainen arvasi hänen tekevänkin, jos hän astuisi jälleen aviosäätyyn. Tunnustan, että se hämmästyttää minua jonkin verran, vaikka se onkin minulle mieluista, sillä Paulin lähtiessä maalle ei minulla ollut aavistustakaan, että hän kiintyisi keneenkään maalla, niinkuin hän varmasti ei ollut kiintynyt kaupungissa. Mutta tämä liitto näyttää olevan kuitenkin erittäin onnistunut joka suhteessa. Olen täysin varma siltä, että äiti on hyvin säädyllinen ja hieno nainen, eikä minulla ole pienintäkään oikeutta moittia sitä, että hän asettuu heidän luokseen asumaan. Se on Paulin asia eikä minun — ja mitä Paulin morsiameen tulee, olen nähnyt vain hänen kuvansa, mutta se on kerrassaan kaunis. Hänen nimensäkin on kaunis", virkkoi rouva Chick pudistaen päätänsä pontevasti ja korjaten asentoaan. "Edith on mielestäni yhtä harvinainen kuin hienokin. Senvuoksi en laisinkaan epäile, Lucretia, että mielellänne kuulette vihkiäisten tapahtuvan jo hyvin pian. Tietysti se on teistä hauskaa, ja teitä varmasti ilahduttaa tämä muutos veljeni oloissa, kun hän on ollut teitä kohtaan niin ystävällinen ja huomaavainen monta kertaa."
Neiti Tox ei vastannut mitään, vaan tarttui vapisevin käsin pieneen vesikannuun ja katseli ympärilleen jäykästi kuin miettien, mitä huonekalua sen sisällys parhaiten hyödyttäisi. Kun ovi avautui neiti Toxin tunteitten ollessa näin ratkaisevassa kohdassa, säpsähti hän, purskahti kovasti nauramaan ja vaipui sisään tulevan henkilön syliin. Onneksi hän ei huomannut kuitenkaan rouva Chickin suuttunutta ilmettä eikä majuria, joka seisoi akkunassaan kadun toisella puolella tähystäen kiikarillaan ja jonka kasvoja ja koko vartaloa paisutti oikea paholaisen iloisuus.
Toisin oli maastaan karkoitetun alkuasukkaan laita, joka sai syliinsä pyörtyvän neiti Toxin, tullessaan kohteliaasti kysymään hänen vointiaan (noudattaen tarkoin majurin ilkeitä ohjeita), ja samalla vesikannun sisällyksen kenkäänsä. Nämä molemmat tapaturmat yhtyneinä siihen tietoisuuteen, että häntä tarkasteli vihainen majuri, joka oli uhannut häntä tavallisella hänen ruumiinsa joka luuhun kohdistuvalla rangaistuksella, jollei kaikki kävisi määräysten mukaan, muuttivat hänet liikuttavaksi henkisen ja ruumiillisen hädän kuvaksi.
Muutamien silmänräpäysten ajan tämä onneton muukalainen puristi neiti Toxia sydäntään vasten niin tarmokkaasti, että se oli merkillisenä vastakohtana hänen neuvottomalle ilmeelleen, ja sillaikaa naisparka tiputti hänen päälleen hitaasti viimeiset pisarat pienestä vesikannustaan kuin mies olisi jokin arka ulkomainen kasvi (niinkuin hän olikin), joka melkein voisi kukoistaa hiljaisen sateen valuessa. Kun rouva Chick vihdoin malttoi kylliksi mieltään sekaantuakseen asiaan, käski hän alkuasukkaan laskea neiti Toxin sohvalle ja poistua. Se tapahtuikin kiireesti, minkä jälkeen rouva Chick ryhtyi virvoittelemaan pyörtynyttä.
Mutta rouva Chickin käytöksessä ei voinut huomata mitään siitä hellästä huolenpidosta, joka on tavallinen Eevan tyttärissä heidän hoivaillessaan toisiaan, ei mitään siitä pyörtymisen vapaamuurariudesta, joka heidät tavallisesti liittää toisiinsa salaperäisillä sisarussiteillä. Päinvastoin hän menetteli kiduttajan tavoin, joka herättää uhrinsa tietoisuuteen ennenkuin jatkaa kidutustaan (niin ainakin tehtiin entisinä aikoina joiden häviämistä kaikki todelliset miehet pahoittelevat). Sillä tavoin hän käytteli hajupulloa, taputti käsiä, pirskoitteli kylmää vettä kasvoille ja suoritti muut hyviksi todetut toivutuskeinot. Ja kun neiti Tox vihdoin avasi silmänsä ja vähitellen palasi elämään ja tajuihinsa, vetäytyi rouva Chick pois kuin rikollisen luota ja tarkasteli häntä, kääntäen päinvastaisiksi Tanskan entisen murhatun kuninkaan sanat, enemmän vihan kuin surun vallassa.
"Lucretia!" virkkoi rouva Chick. "Minä en koeta salata, mitä tunnen. Silmäni ovat äkkiä auenneet. Enpä olisi uskonut tätä, vaikka itse pyhimys olisi minulle sen ilmaissut."
"Minä olen niin hupsu, etten voi pyörtymiselle mitään", änkytti neiti
Tox, "mutta pian jaksan paremmin".
"Niinpä kyllä, pian paremmin, Lucretia!" toisti rouva Chick sanomattoman pilkallisesti. "Luuletteko minua sokeaksi? Kuvitteletteko minun elävän toista lapsuuttani? En, Lucretia! Olen teille hyvin kiitollinen!"
Neiti Tox loi ystävättäreensä rukoilevan, avuttoman katseen ja painoi nenäliinaa kasvoilleen.
"Jos joku olisi kertonut tämän minulle eilen", jatkoi rouva Chick mahtavasti, "tai edes puoli tuntia sitten, niin luulen melkein, että olisin tuntenut kiusausta lyödä hänet maahan. Lucretia Tox, minun silmäni ovat auenneet äkkiä. Suomukset ovat pudonneet silmistäni. Luottamukseni sokeus on hävinnyt, Lucretia. Sitä on väärinkäytetty ja petetty, mikään verukkeiden esittäminen ei enää vetele, sen vakuutan."
"Voi, mihin te viittaatte niin julmasti, rakas ystävä?" kysyi neiti Tox kyyneltensä lävitse.
"Lucretia", vastasi rouva Chick, "kysykää omalta sydämeltänne. Minun täytyy pyytää teitä olemaan käyttämättä niin tuttavallista nimitystä kuin äsken. Minulla on jäljellä jonkun verran itsekunnioitusta, vaikka te ehkä ajattelette toisin."
"Oi, Louisa!" huudahti neiti Tox. "Kuinka voitte puhua minulle niin?"
"Kuinka voin puhua teille niin?" toisti rouva Chick, joka turvautui tavallisesti tällaisiin toistamisiin saadakseen aikaan musertavimman vaikutuksen silloin, kun hänellä ei ollut mitään erikoisia perusteita, joihin olisi voinut turvautua. "Puhua teille niin! Te voitte tosiaankin käyttää sellaisia sanoja!"
Neiti Tox nyyhkytti säälittävästi.
"Kuinka kauheata on ajatella!" huudahti rouva Chick, "että te olette levännyt käärmeen tavoin veljeni liedellä ja kiemurrellut minun kauttani melkein hänen luottamukseensa, Lucretia, niin että olette uskaltanut salaa hautoa itsekkäitä suunnitelmia ja ajatella mahdolliseksi, että hän naisi teidät! Laupias taivas, moisen ajatuksen nurinkurisuus saa melkein unohtamaan kuinka ilkeää petosta se on ollut", lisäsi rouva Chick ivallisen arvokkaasti.
"Voi, Louisa, älkää lausuko niin kauheita sanoja", rukoili neiti Tox.
"Kauheita sanoja", toisti rouva Chick. "Kauheita sanoja! Eikö ole tosiasia, Lucretia, että äsken juuri ette kyennyt hillitsemään tunteitanne minunkaan nähteni, jonka silmät teidän on onnistunut niin täydellisesti sokaista?"
"Minä en ole ensinkään valittanut", vastasi neiti Tox nyyhkyttäen, "enkä sanonut mitään. Jos teidän uutisenne ovat jonkin verran vieneet minulta voimia, Louisa, ja jos olen joskus epämääräisesti kuvitellut herra Dombeyn tuntevan jotakin erikoisempaa minua kohtaan, niin ette suinkaan te moiti minua siitä."
"Hän sanoo kai pian", virkkoi rouva Chick kääntyen alistuneen ja vetoavan näköisenä kaikkien huonekalujen puoleen, "hän sanoo kai — sen arvaan — että minä olen yllyttänyt häntä!"
"En tahdo moittia, rakas Louisa, enkä valittaakaan. Mutta omaksi puolustuksekseni —"
"Niin", huudahti rouva Chick katsellen ympärilleen huoneessa ja hymyillen ennustajan tavoin, "nyt hän sanoo sen. Sen kyllä tiesin. Sanokaa se vain. Sanokaa se suoraan! Olkaa avomielinen, Lucretia Tox", virkkoi rouva Chick epätoivoisen kovaa, "mitä muuten lienettekin".
"Omaksi puolustuksekseni", änkytti neiti Tox, "teidän epäystävällisiä sanojanne vastaan, rakas Louisa, tahtoisin vain kysyä, ettekö ole usein suosinut sellaista kuvitelmaa ja sanonutkin, että kuka tietää, vaikka se toteutuisikin?"
"On olemassa kohta, jossa kärsivällisyys muuttuu naurettavaksi, jollei suorastaan rikolliseksi", sanoi rouva Chick nousten seisomaan, ei sillä tavoin kuin olisi aikonut jäädä seisomaan lattialle, vaan kuin ponnahtaakseen korkealle yläilmoihin. "Minä voin sietää paljon, mutta en liikaa. En tiedä, mikä taikavoima minuun vaikutti tänään tullessani tähän taloon, mutta minulla oli aavistus — synkkä aavistus", jatkoi rouva Chick väristen, "että jotakin tapahtuisi. Ja se aavistus kävi toteen, Lucretia, kun monivuotinen luottamukseni nyt on yhdessä silmänräpäyksessä haihtunut, kun silmäni ovat äkkiä auenneet ja näen teidät oikeassa hahmossanne. Lucretia, minä olen erehtynyt pitäessäni teitä ystävänä. Parempi on meille kummallekin, että koko juttu päättyy tähän. Toivon teille hyvää nyt ja aina vastakin. Mutta henkilönä, joka tahtoo olla tosi itseään kohtaan omassa vaatimattomassa asemassaan, millainen se asema lieneekin — ja veljeni sisarena — ja veljeni vaimon kälynä — ja veljeni tulevan anopin sukulaisena avioliiton kautta — ja saanen kai lisätä: Dombeyna — en voi nyt enää muuta kuin toivottaa teille hyvää huomenta."
Nämä sanat, jotka lausuttiin pistävän lempeästi ja joita kannatti siveellisen suoruuden ylevä leima, veivät puhujan ovelle. Siinä hän taivutti päätänsä ikäänkuin jokin ylevä henki tai marmorinen kuvapatsas ja vetäytyi sitten ajoneuvoihinsa etsiäkseen vahvistusta ja lohtua herransa ja puolisonsa Chickin sylistä.
Nimittäin kuvaannollisesti puhuen, sillä Chickin sylin täytti sanomalehti kokonaan. Tämä herra ei myöskään katsahtanut puolisoonsa muuta kuin salavihkaa. Eikä hän koettanut laisinkaan lohduttaa. Lyhyesti sanoen, hän luki vain ja hyräili laulunpätkiä, vilkaisten välillä salaa puolisoonsa virkkamatta sanaakaan, hyvää tai pahaa tai välinpitämätöntä.
Sillä välin rouva Chick istui kuohuksissaan ja kaula pystyssä nyökäytellen päätänsä kuin vieläkin lausuisi juhlallista jäähyväiskaavaansa Lucretia Toxille. Vihdoin hän virkkoi ääneen: "Voi, kuinka leveälle silmäni ovat tänään auenneet!"
"Kuinka leveälle silmäsi ovat auenneet, rakkaani!" toisti Chick.
"Älä puhu minulle!" huudahti rouva Chick. "Jos hennot nähdä minut tällaisessa kunnossa kysymättä mikä minua vaivaa, olisi sinun paras vaieta iäksi."
"Mikä sinua vaivaa, rakkaani?" kysyi Chick.
"Ajattele, että hän on hautonut niin halpamaista ajatusta kuin liittymistä meidän perheeseemme menemällä naimisiin Dombeyn kanssa!" virkkoi rouva Chick puhellen kuin itsekseen. "Ja leikkiessään hevosta rakkaan lapsen kanssa, joka nyt on haudassa — se ei koskaan miellyttänyt minua silloin — hän koetti pyrkiä petollisesti päämääräänsä! Tahtoisinpa tietää, eikö hän koskaan pelännyt, että hänelle voisi tapahtua jotakin. Hän saa tosiaankin kiittää itseään onnelliseksi, jollei mitään tapahdu."
"Minä olin siinä uskossa, rakkaani", virkkoi Chick hitaasti, hierottuaan nenänvarttaan hetkisen sanomalehdellään, "että sinä olit ollut samalla kannalla tähän aamuun asti ja pitänyt sitä varsin sopivana asiana, jos se vain olisi saatu toteutumaan".
Rouva Chick puhkesi heti kyyneliin ja sanoi puolisolleen, että jos hän tahtoi polkea vaimoaan jaloillaan, oli hänen paras tehdä se nyt.
"Mutta Lucretia Toxin kanssa olen selvittänyt asiat", virkkoi rouva Chick annettuaan tunteilleen täyden vallan muutamien minuuttien ajaksi Chickin suureksi kauhuksi. "Minä voin luopua Paulin luottamuksesta henkilön vuoksi, joka — niinkuin toivon ja uskon — ansaitsee sen ja jonka Paul on täysin oikeutettu panemaan Fanny-paran tilalle, jos tahtoo. Minä voin sietää senkin, että Paul ilmoittaa minulle kylmällä tavallaan sellaisen muutoksen suunnitelmissaan eikä kysy minulta pienintäkään neuvoa, ennenkuin kaikki on päätetty ja järjestetty, mutta petosta en voi sietää, ja Lucretia Toxin kanssa olen selvittänyt asiat. Parempi on, että näin kävi", jatkoi hän hurskaan alistuvaisena, "paljon parempi. Olisi kulunut pitkä aika, ennenkuin olisin voinut sopia hänen kanssaan tämän jälkeen, enkä tosiaankaan tiedä, kun Paulista nyt tulee niin ylhäinen ja nuo ihmiset ovat arvohenkilöitä, olisiko Lucretia Tox ollut oikein edustava ja eikö hän olisi saattanut vahingoittaa minua. Kohtalo valvoo kaikkea, kaikki kääntyy parhain päin, minua on koeteltu tänään, mutta yhtä kaikki, minä en siitä välitä."
Rouva Chick kuivasi silmänsä näiden kristillisten tunteitten täyttäessä hänen sydämensä, siveli rypyt pois puvustaan ja istui sellaisen ihmisen näköisenä, joka tyynesti kestää vääryyden. Chick, joka epäilemättä tunsi arvottomuutensa, käytti hyväkseen ensimmäistä tilaisuutta poistuakseen vaimonsa seurasta kadunkulmassa ja käveli tiehensä vihellellen, hartiat hyvin korkealla ja kädet housuntaskuissa.
Sillä välin neiti Tox-parka, joka — millainen liehakoitsija ja kuokkavieras hän lieneekin ollut — oli ainakin rehellinen ja uskollinen ja aina pysynyt moittijansa vilpittömänä ystävänä, koko sydämestään vaipuneena Dombeyn suuruuden palvomiseen, kasteli pannaan julistettuna kasvejaan kyynelillä ja tunsi, että Prinsessan aukiolle oli tullut talvi.
KOLMASKYMMENES LUKU
Häitten edellä
Vaikka lumottua taloa ei enää ollut ja työteliäs maailma oli tunkeutunut sinne vasaroiden ja paukuttaen ja juosten portaita ylös alas pitkin päivää, niin että Diogenes oli lakkaamattomien haukkumispuuskien vallassa auringonnoususta auringonlaskuun — ilmeisesti varmana siitä, että vihollinen oli vihdoin päässyt voitolle ja paraikaa ryösti taloa voitonriemuisena ja uhmaavana — ei Florencen elämä aluksi muuttunut mainittavassa määrässä. Iltaisin, kun työmiehet lähtivät pois, oli talo taas synkkä ja autio, ja kuunnellen, kuinka heidän äänensä kaikuivat eteisessä ja portaissa heidän lähtiessään, hän kuvitteli itsekseen niitä iloisia koteja, joihin he palasivat, ja lapsia, jotka odottivat heitä, ja oli iloinen ajatellessaan, että työmiehet olivat onnellisia päästessään heidän luokseen.
Hän toivotti iltahiljaisuuden tervetulleeksi vanhana ystävään, mutta se tuli nyt muuttuneen näköisenä ja katseli häntä ystävällisempänä. Siinä oli uutta toivoa. Se kaunis nainen, joka oli lohduttanut ja hyväillyt häntä samassa huoneessa, jossa hänen sydämensä oli niin vuotanut verta, oli hänelle lupauksen henkenä. Suloiset aavistukset uudesta valoisasta elämästä, jolloin hän vähitellen voittaisi isänsä rakkauden ja kaikki tai hyvin paljon saavutettaisiin, mitä hän oli menettänyt synkkänä päivänä, jolloin äidin rakkaus oli hävinnyt samalla kun äidin viimeinen henkäys oli tuntunut hänen poskellaan, leijailivat hänen ympärillään hämärässä ja olivat hänen mieluisana seuranaan. Katsellessaan naapureinaan asuvia punaposkisia lapsia hän ajatteli uuden ja suloisen tunteen valtaamana, että he voisivat pian tuntea toisensa ja puhella toisilleen. Silloin hän ei pelkäisi, niinkuin ennen, näyttäytyä heille, jotta he eivät tulisi surullisiksi huomatessaan hänen istuvan yksinään mustassa puvussaan!
Ajatellessaan uutta äitiään ja rakkauden ja luottamuksen täyttäessä hänen puhtaan sydämensä tätä naista kohtaan, Florence rakasti omaa äitivainajaansa yhä enemmän. Hän ei pelännyt laisinkaan kilpailijan päästämistä rintaansa. Hän tiesi uuden kukan versovan syvälle istutetusta ja kauan hoidetusta juuresta. Jokainen ystävällinen sana, joka oli lähtenyt kauniin naisen huulilta, soi Florencen korvissa kuin kaikuna siitä äänestä, joka oli vaiennut kauan sitten. Kuinka hän olisi saattanut vähemmän rakastaa tätä muistoa elävän olennon hellyyden vuoksi, kun se oli hänen ainoa muistonsa vanhemman hellyydestä ja rakkaudesta!
Florence istui eräänä päivänä lukemassa huoneessaan, ajatellen tulevaa äitiään ja sitä pikaista vieraskäyntiä, jonka hän oli luvannut tehdä — sillä hänen kirjassaan käsiteltiin samantapaista aihetta — kun hän kohottaessaan silmänsä näki odotetun seisovan oviaukossa.
"Äiti!" huudahti Florence mennen iloisesti häntä vastaan.
"Tullut takaisin?"
"Ei vielä äiti", virkkoi puhuteltu hymyillen vakavasti, kietoessaan käsivartensa Florencen kaulaan.
"Mutta hyvin pian", sanoi Florence.
"Hyvin pian, Florence, hyvin pian."
Edith taivutti päätänsä vähän, niin että sai Florencen kukoistavan posken painetuksi omaansa, vastaan, ja joitakin hetkiä he viipyivät siinä asennossaan puhumatta mitään. Niin paljon hellyyttä oli hänen käytöksessään, että Florence tunsi sen paljoa selvemmin kuin heidän tavatessaan ensimmäistä kertaa.
Hän talutti Florencen istumaan viereensä. Florence katseli hänen kasvojaan ihmeissään hänen kauneudestaan ja antoi mielellään kätensä viipyä hänen kädessään.
"Oletko ollut yksin, Florence, siitä alkaen kun kävin täällä viimeksi?"
"Olen", vastasi Florence hymyillen.
Hän epäröi ja loi silmänsä alas, sillä hänen uuden äitinsä katse suuntautui vakavana ja miettiväisenä hänen kasvoihinsa.
"Minä — minä olen tottunut olemaan yksin", jatkoi Florence.
"Minä en sure sitä ollenkaan. Di ja minä vietämme joskus päiväkausia yhdessä." Florence olisi voinut sanoa kokonaisia viikkoja ja kuukausia.
"Onko Di sinun palvelijattaresi, lapsi kulta?"
"Ei, vaan koirani, äiti", vastasi Florence nauraen. "Palvelijattaren nimi on Susan."
"Ja nämä ovat sinun huoneesi", virkkoi Edith katsellen ympärilleen. "Minulle ei näytetty näitä huoneita, kun viimeksi kävin täällä. Meidän pitää saada ne korjatuiksi, Florence. Niistä tehdään talon kauneimmat."
"Jos saisin muuttaa näistä, äiti", vastasi Florence, "niin yläkerrassa on yksi, josta pitäisin paljon enemmän".
"Eikö tämä ole kyllin korkealla, rakas lapsi?" kysyi Edith hymyillen.
"Yläkerrassa oli veljeni huone", sanoi Florence, "ja minä pidän siitä kovasti. Olisin puhunut siitä isälle palatessani kotiin ja nähdessäni työmiehet täällä ja kaikkea muutettavan, mutta —"
Florence loi silmänsä alas, jottei äskeinen katse saisi häntä taas hämilleen.
"— mutta pelkäsin sen pahoittavan hänen mieltään, ja kun sinä sanoit tulevasi tänne pian, äiti, ja olet kaiken emäntä, päätin rohkaista mieleni ja kysyä sinulta".
Edith katseli häntä yhä, loistavat silmät kiinteästi luotuina hänen kasvoihinsa, kunnes Florence kohotti silmänsä, jolloin hän vuorostaan alkoi katsoa lattiaan. Silloin Florence ajatteli, kuinka perin toisenlaiseksi hän oli kuvitellut tämän naisen kauneutta. Hän oli ajatellut sitä ylpeäksi ja upeaksi, mutta hänen käytöksensä oli niin nöyrää ja ystävällistä, että jos he kaksi olisivat olleet yhdenikäiset ja samanlaatuiset, se tuskin olisi voinut herättää suurempaa luottamusta.
Paitsi silloin, kun omituinen umpimielisyys valtasi Edithin olemuksen, jolloin näytti siltä kuin hän tuntisi itsensä nöyryytetyksi ja rauhattomaksi Florencen edessä (mutta Florence tuskin ymmärsi sitä, vaikkei voinut olla sitä huomaamatta ja ajattelematta). Kun Edith oli sanonut, ettei hän vielä ollut Florencen äiti, ja kun Florence oli nimittänyt häntä kaiken emännäksi, tapahtui tuo muutos hänessä äkkiä ja yllättävästi. Ja nyt, kun Florencen katse viipyi hänen kasvoillaan, hän istui sennäköisenä kuin olisi tahtonut mieluummin kätkeytyä näkyvistä kuin rakastaa ja hyväillä tytärpuoltaan.
Hän lupasi Florencelle mielellään huolehtia uudesta huoneesta ja sanoi
antavansa siitä itse heti määräykset. Sitten hän kyseli yhtä ja toista
Paul-raukasta, ja kun he olivat puhelleet jonkin aikaa, ilmoitti hän
Florencelle tulleensa noutamaan häntä omaan kotiinsa.
"Olemme nyt muuttaneet Lontooseen, äitini ja minä", selitti Edith, "ja sinä asut meidän luonamme häihin asti. Toivon, että oppisimme tuntemaan toisemme ja luottamaan toisiimme, Florence."
"Sinä olet kovin ystävällinen minulle, rakas äiti", virkkoi Florence.
"Kuinka kiitollinen olenkaan sinulle!"
"Salli minun sanoa nyt, sillä mahdollisesti nyt on paras tilaisuus", jatkoi Edith katsellen ympärilleen nähdäkseen, että he olivat kahden kesken, ja puhuen matalalla äänellä, "että kun minut on vihitty ja olen lähtenyt matkalle muutamiksi viikoiksi, olen levollisemmalla mielellä, jos palaat siksi ajaksi tänne. Älä välitä, vaikka kuka käskisi sinun pysyä muualla, tule vain tänne. Parempi on olla yksin kuin — niin, tahdoin vain sanoa", lisäsi hän keskeyttäen aloittamansa lauseen, "että tiedän sinulle olevan parasta asua täällä kotona, Florence kulta".
"Minä tulen kotiin samana päivänä, äiti."
"Tee niin. Luotan siihen lupaukseen. Valmistu nyt tulemaan minun mukaani, Florence. Tapaat minut alakerrassa, kun olet valmis."
Hitaasti ja mietteissään Edith kuljeskeli yksin talon läpi, jonka valtiattareksi hän niin pian tulisi, ja vähän hän välitti kaikesta siitä hienoudesta ja loistosta, jota siinä alkoi huomata. Sama lannistumaton sielun uhma, sama ylpeä halveksiva ilme silmissä ja huulilla ja sama raju kauneus, joita kesytti vain tietoisuus omasta mitättömyydestä ja kaiken ympärillä olevan arvottomuudesta ja jotka olivat rikkoneet kahleensa lehdon siimeksessä ja raivonneet ja repineet itseään, vaelsivat nyt mahtavien huoneitten ja käytävien kautta. Maalatut ruusut seinillä ja lattioilla olivat terävien piikkien reunustamia, jotka repivät hänen rintaansa. Jokaisessa silmiä häikäisevässä kultajuovassa hän näki jonkin vihatun hiukkasen myyntihinnastaan. Leveät korkeat kuvastimet näyttivät hänelle täydessä koossa naisen, jolla oli vielä yksi jalo piirre luonteessaan, mutta joka oli liian uskoton paremmalle itselleen ja liian turmeltunut ja vajonnut pelastaakseen itsensä. Hän luuli tämän olevan niin selvää kaikille muillekin, että hänelle ei jäänyt muuta apukeinoa tai itsetunnon kannustinta kuin ylpeys, ja ylpeytensä avulla, joka kidutti hänen sydäntään yötä päivää, hän taisteli kohtalonsa kanssa, astui uljaasti sitä vastaan ja uhmasi.
Oliko tämä se nainen, johon nuori tyttö — viaton, vahva vain vakavuudessaan ja yksinkertaisessa vilpittömyydessään — saattoi niin vaikuttaa, että hän Florencen seurassa oli kuin toinen olento, jonka rinnassa intohimon myrsky hiljeni ja ylpeyskin muuttui nöyryydeksi? Oliko hän sama nainen, joka nyt istui hänen rinnallaan vaunuissa käsi kädessä hänen kanssaan ja joka, samalla kun pyysi häneltä rakkautta ja luottamusta, painoi kauniin päänsä hänen rinnalleen ja olisi antanut oman henkensä suojellakseen Florencea vääryydeltä ja suruilta?
Oi, Edith, kuinka suloista olisikaan kuolla sellaisella hetkellä! Ehkä paljon parempi ja suloisempi kuolla niin, Edith, kuin elää loppuun asti!
Arvoisa rouva Skewton, jolla oli mielessä kaikkea muuta kuin tuollaisia tunteita — sillä samoin kuin monet muut hienotapaiset ihmiset, jotka ovat eläneet entisinä ja nykyisinä aikoina, ei hänkään tunnustanut kuolemaa eikä tahtonut kuulla puhuttavankaan niin alhaisesta ja kaikki tasoittavasta nousukkaasta — oli vuokrannut talon Brook Streetin varrelta, Grosvenor Squarelta, eräältä mahtavalta sukulaiselta (Feenixin heimolaiselta), joka oli poissa kaupungista ja mielellään lainasi talonsa häitä varten, koska hän siten lopullisesti vapautui antamasta muita lainoja ja lahjoja rouva Skewtonille ja hänen tyttärelleen. Koska perheen arvon vuoksi oli välttämätöntä tällöin esiintyä loistavasti, oli rouva Skewton hankkinut sinne erään sopuisan liikemiehen avulla, joka asui Marylebonen seurakunnassa ja lainasi korkealle aatelistolle ja hienoille ihmisille kaikenlaisia esineitä pöytäastioista palveluskuntaan asti, valkopäisen hovimestarin (erikoista lisäpalkkiota vastaan, hän kun näytti vanhalta perhepalvelijalta), kaksi hyvin pitkää nuorta liveripukuista miestä ja valikoidun palveluskunnan keittiöön. Sen johdosta syntyi alakerrassa sellainen tarina, että entisen miespalvelijan Withersin, joka äkkiä vapautettiin monista talousvelvollisuuksistaan ja pyörätuolin työntämisestä (se kun ei soveltunut pääkaupunkiin), oli nähty useampia kertoja hierovan silmiään ja nipistelevän jäseniään ikäänkuin hän olisi epäillyt nukkuneensa liiaksi Leamingtonissa maitomiehen luona ja näkevänsä yhä taivaallista unta. Kun vielä oli samasta mukavasta saantipaikasta tuotu tarpeellisia pöytäkaluja ja porsliiniesineitä ynnä kaikenlaisia lisävarustuksia, niiden joukossa sievät vaunut kilpahevosineen, asettui rouva Skewton istumaan suurelle sohvalle pielusten varaan Kleopatran asentoon ja otti kaikessa viehättäväisyydessään vastaan vierailijoita.
"Ja kuinka voi suloinen Florenceni?" kysyi hän, kun hänen tyttärensä tuli sisään suojatteineen. "Sinun pitää tulla suutelemaan minua, Florence rakkaani, ole niin hyvä."
Florence kumartui ujosti löytääkseen jonkin valkean kohdan rouva Skewtonin kasvoissa, mutta silloin tarjottiinkin hänelle korva, ja niin hän pelastui pulasta.
"Edith kulta", virkkoi rouva Skewton, "kuuleppas, mitä sanon — astuhan hetkiseksi kirkkaampaan valoon, suloinen Florenceni."
Florence totteli punastuen.
"Sinä et muista, rakkahin Edith", sanoi hänen äitinsä, "millainen olit samanikäisenä kuin tämä harvinaisen ihastuttava Florencemme tai muutamia vuosia nuorempana?"
"Olen unohtanut sen kauan sitten, äiti."
"Sillä minä luulen tosiaankin, rakkaani", jatkoi rouva Skewton, "huomaavani selvän yhdennäköisyyden meidän erikoisen lumoavan nuoren ystävämme ja sinun välilläsi sellaisena kuin olit silloin. Ja se osoittaa", lisäsi hän matalammalla äänellä ilmaistakseen siten, ettei Florence vielä ollut lähimainkaan täydellisellä asteella, "mitä kasvatus ja sivistys voi saada aikaan".
"Niin tosiaankin", vastasi Edith jurosti.
Hänen äitinsä katseli häntä hetkisen terävästi ja tuntien olevansa epävarmalla pohjalla jatkoi kääntääkseen huomion toisaanne:
"Suloinen Florence, sinun pitää tulla suutelemaan minua vielä kerran, rakkaani, ole hyvä."
Florence tietysti totteli ja painoi taas huulensa rouva Skewtonin korvalehdelle.
"Ja sinä olet epäilemättä kuullut, kullanmuruni", virkkoi rouva
Skewton pitäen häntä kädestä, "että isäsi, jota me kaikki ihailemme
ja kunnioitamme tavattomasti, menee viikon päästä naimisiin rakkaan
Edithini kanssa".
"Tiesin, että se tapahtuisi hyvin pian", vastasi Florence, "mutta en tarkalleen milloin".
"Edith kulta", virkkoi äiti hilpeästi, "onko mahdollista, ettet ole vielä kertonut sitä Florencelle?"
"Miksi minä kertoisin Florencelle?" vastasi Edith niin äkkiä ja tylysti, että Florence tuskin saattoi uskoa sitä samaksi ääneksi.
Sitten rouva Skewton mainitsi Florencelle, saadakseen asian uudelleen ja varmemmin suunnatuksi toisaanne, että hänen isänsä tulisi tänne päivälliselle ja että hän epäilemättä ihastuisi ja hämmästyisi kovasti tavatessaan tyttärensä, koska hän oli edellisenä iltana sanonut viipyvänsä Cityssä eikä ollut tietänyt mitään Edithin aikomuksesta, jonka toteuttaminen rouva Skewtonin odotusten mukaan saattaisi hänet oikein haltioihinsa. Florence kävi levottomaksi tämän kuullessaan, ja hänen pelkonsa muuttui päivällishetken lähestyessä niin suureksi, että jos hän olisi keksinyt keinon päästä kotiin tarvitsematta vihjaista isäänsä, hän olisi kiirehtinyt takaisin jalkaisin, avopäin, hengästyneenä ja yksin mieluummin kuin antautunut vaaraan herättää hänen tyytymättömyyttään. Lopulta hän kykeni tuskin hengittämäänkään. Hän ei uskaltanut lähestyä akkunaa, jottei isä näkisi häntä kadulta, eikä lähteä yläkertaan salaamaan liikutustaan, jottei ovesta mennessään kohtaisi isää odottamatta. Sitäpaitsi hänestä tuntui kuin hän ei sitten uskaltaisi tulla takaisin, kun häntä kutsuttaisiin isän puheille. Näiden erilaisten pelontunteitten vallassa hän istui Kleopatran leposohvan vieressä koettaen ymmärtää rouvan mitätöntä puhelua ja vastata siihen, kun kuuli isänsä askelia portailta.
"Nyt hän tulee!" huudahti Florence pelästyen.
Kleopatra, joka nuorekkuudessaan oli aina halukas kujeiluun ja oli nyt kokonaan vaipunut omiin asioihinsa, ei vaivannut mieltään tämän levottomuuden aiheella, vaan työnsi Florencen leposohvansa taakse ja heitti huivin hänen päälleen hämmästyttääkseen Dombeyta. Se tapahtui niin pian, että Florence kuuli hetkistä myöhemmin isänsä peloittavat askelet huoneessa.
Hän tervehti tulevaa anoppiaan ja tulevaa puolisoaan. Hänen äänensä vieras sointu värisytti lapsen joka hermoa.
"Rakas Dombey", virkkoi Kleopatra, "kertokaapa nyt minulle, kuinka suloinen Florencenne voi"..
"Florence voi oikein hyvin", vastasi Dombey lähestyen leposohvaa.
"Kotonako?"
"Kotona", kuului vastaus.
"Rakas Dombey, oletteko varma, ettette petä minua?" kysyi Kleopatra viehättävän vilkkaasti. "En tiedä, mitä rakkain Edithini sanoo minulle, kun nyt lausun erään väitteen, mutta, kunniasanallani, pelkäänpä, että te olette vilpillisin kaikista ihmisistä, rakas Dombey."
Vaikka Dombey olisi ollutkin vilpillinen ja joutunut itse teossa kiinni kaikkein suurimmasta kavalluksesta, minkä koskaan voi mainita tai tehdä, olisi hän tuskin voinut olla tyrmistyneempi kuin nyt, kun rouva Skewton veti huivin pois, ja Florence kohosi hänen eteensä kalpeana ja värisevänä kuin aave. Dombey ei ollut vielä malttanut mieltään, kun Florence oli juossut hänen luokseen, kietonut kätensä hänen kaulaansa, suudellut häntä ja kiirehtinyt ulos huoneesta. Dombey katseli ympärilleen kuin vedotakseen asiassa johonkin toiseen henkilöön, mutta Edith oli heti poistunut Florencen jäljessä.
"Tunnustakaa vain, rakas Dombey", virkkoi rouva Skewton ojentaen hänelle kätensä, "ettette ole koskaan eläissänne ollut hämmästyneempi ja iloisempi".
"En ole koskaan enemmän hämmästynyt!" myönsi Dombey.
"Ettekä enemmän ilostunut, rakkahin Dombey?" tiukkasi rouva Skewton kohottaen viuhkaansa.
"Minä — niin, olen kovin iloinen tavatessani Florencen täällä", sanoi
Dombey. Hän näytti miettivän asiaa vakavasti hetkisen ja virkkoi
sitten päättävämmin: "Niin, olen tosiaankin oikein iloinen tavatessani
Florencen täällä."
"Ihmettelette kai, kuinka hän on tullut tänne?" kysyi rouva Skewton.
"Edith ehkä —" arveli Dombey.
"Ah, ilkeä arvaaja!" vastasi Kleopatra pudistaen päätänsä. "Voi, kuinka viekas mies! Sellaisia asioita ei pitäisi arvata. Teidän sukupuolenne, rakas Dombey, on niin turhamielinen ja halukas käyttämään väärin meidän heikkouttamme, mutta te tunnette avomielisyyteni — hyvä on, heti!"
Viime sanat lausuttiin hyvin pitkälle nuorelle miehelle, joka ilmoitti päivällispöydän olevan katetun.
"Mutta, rakas Dombey", jatkoi Kleopatra kuiskaten, "kun ei Edith voi pitää teitä lähellään — ja niinkuin olen sanonut hänelle, hän ei voi toivoa sitä aina — tahtoo hän ainakin pitää läheisyydessään jotakin tai jotakuta teille kuuluvaa. Niin, kuinka tavattoman luonnollista se on! Ja senvuoksi hän ei antanut minkään pidättää itseään tänään lähtemästä vaunuilla noutamaan Florence-kultaa. Kuinka perin ihastuttavaa se onkaan!"
Koska hän odotti vastausta, myönsi Dombey: "Suunnattoman ihastuttavaa."
"Jumala siunatkoon teitä, rakas Dombey, tuon tunteellisuuden osoituksen vuoksi!" huudahti Kleopatra tarttuen hänen käteensä. "Mutta nyt käyn liian vakavaksi. Taluttakaa minut alakertaan suojelusenkelinäni, ja katsokaamme, mitä nuo ihmiset aikovat antaa meille päivälliseksi. Jumala teitä siunatkoon, rakas Dombey!"
Kun Kleopatra oli hypähtänyt leposohvaltaan keskulaisen reippaasti tämän viime siunauksen jälkeen, tarttui Dombey hänen käsivarteensa ja talutti hänet juhlallisesti alakertaan. Parin astuessa ruokasaliin työnsi yksi hyvin pitkistä vuokratuista nuorukaisista, jonka kunnioituksentunne oli kovin vaillinaisesti kehittynyt, kielensä poskeen toisen hyvin pitkän vuokratun nuorukaisen suureksi iloksi.
Florence ja Edith olivat jo siellä istuen vieretysten. Florence olisi tahtonut nousta isän tullessa sisään luovuttaakseen tuolinsa hänelle, mutta Edith laski kaikkien nähden kätensä hänen käsivarrelleen, ja Dombey asettui vastapäätä heitä pyöreän pöydän toiselle puolelle.
Keskustelua piti melkein yksinään yllä rouva Skewton. Florence tuskin uskalsi kohottaa silmiään, jotta niistä ei näkyisi kyynelten jälkiä. Vielä vähemmän hänellä oli rohkeutta puhua, eikä Edith lausunut sanaakaan muuten kuin vastaukseksi kysymykseen. Kleopatra teki tosiaankin yksin työtä naimiskaupan hyväksi, joka oli niin lähellä lopullista päätöstä, ja edullinen sen täytyikin olla, jotta hän saisi kunnollisen palkkion.
"Ja niin ovat siis lopulta teidän valmistelunne melkein suoritetut, rakas Dombey?" virkkoi Kleopatra, kun jälkiruoka oli tuotu pöydälle ja valkopäinen pöytäpalvelija oli poistunut. "Myöskin lakimiesten hommat!"
"Kyllä, rouva", vastasi Dombey, "ja avioliittosopimus on nyt valmis, kuten asianajotoimisto on ilmoittanut minulle. Niinkuin jo mainitsin teille, ei tarvita muuta kuin että Edith määräisi päivän, jolloin hän suvaitsee sen allekirjoittaa."
Edith istui kuin kaunis kuvapatsas, yhtä kylmänä ja äänettömänä ja liikkumattomana.
"Lapsi kulta", huomautti Kleopatra, "kuuletko, mitä herra Dombey sanoo? Ah, rakas Dombey!" lausui hän syrjään tälle herralle, "kuinka hänen hajamielisyytensä häiden lähestyessä muistuttaa minulle niitä aikoja, jolloin kaikkein ihastuttavin olento, hänen isänsä, oli teidän asemassanne!"
"Minulla ei ole mitään ehdotuksia. Tapahtukoon se silloin, kun teille sopii", virkkoi Edith tuskin vilkaisten pöydän ylitse Dombeyn puolelle.
"Huomenna?" ehdotti Dombey.
"Jos teille sopii."
"Tai sopisiko seuraava päivä paremmin teidän valmistelujenne vuoksi?" kysyi Dombey.
"Minulla ei ole mitään valmisteluja. Olen aina käskettävissänne. Saatte määrätä päivän ihan vapaasti."
"Ei mitään valmisteluja, Edith kulta?" nuhteli hänen äitinsä. "Mutta sinähän olet kaiken päivää hirvittävässä kiireessä ja saat neuvotella tuhatyksi kertaa kaikenlaisten liikemiesten kanssa!"
"Sinähän niistä asioista huolehdit", vastasi Edith ja kääntyi katsomaan äitiinsä, rypistäen vähän kulmakarvojaan. "Sinä ja herra Dombey saatte päättää asian."
"Juuri niin, rakkaani, ja erittäin kohteliasta sinun taholtasi!" sanoi Kleopatra. "Florence kulta, sinun pitää tosiaankin tulla suutelemaan minua vielä kerran, ole niin hyvä!"
Omituinen sattuma, että nämä harrastuksen puuskat Florencea kohtaan lopettivat melkein jokaisen keskustelun, jossa Edithillä oli kuinka pieni osa tahansa! Florence ei ollut varmaankaan koskaan saanut osakseen niin paljon hyväilyjä eikä ehkä koskaan ennen tuottanut niin suurta hyötyä, itse sitä aavistamatta.
Dombey ei ollut sydämessään suinkaan tyytymätön kauniin morsiamensa käytökseen. Hänellä oli täysi syy olla myötätuntoinen ylpeyttä ja kylmyyttä kohtaan, koska ne olivat niin selviä piirteitä hänen omassa luonteessaan. Hänestä tuntui imartelevalta se ajatus, että nämä ominaisuudet nöyrtyivät hänen edessään ja ettei Edithillä näyttänyt olevan omaa tahtoa häntä vastaan. Hänestä oli mieluista kuvitella tätä ylpeää ja komeaa naista esiintymässä emäntänä hänen talossaan ja vaikuttamassa jäätävästi vieraisiin samoin kuin hän itsekin. Dombey ja Pojan arvo säilyisi ja suorastaan lisääntyisikin sellaisissa käsissä.
Niin Dombey ajatteli jäätyään yksin päivällispöytään ja ajatellessaan menneitä ja tulevia vaiheitaan- Hänen mielentilaansa vastasi hyvin tämän huoneen niukka ja synkkä komeus. Siellä vallitsi tummanruskea väri, ja seinillä riippui mustakehyksisiä kuvia. Neljäkolmatta mustaa tuolia, joissa oli melkein yhtä paljon nauloja kuin yhtä monessa ruumisarkussa, seisoi kuin mykät vartijat odottamassa turkkilaisella matolla. Sivupöydällä kannatti kaksi nääntynyttä neekeriä kynttilänjalan haaroja, ja ummehtunut haju vihjaisi kuin lattian alle olisi kivisiin ruumisarkkuihin haudattu kymmenen tuhannen päivällisvieraan tuhka. Talon omistaja oleskeli paljon ulkomailla. Englannin ilma sopi Feenixin suvun jäsenille harvoin kauan. Huone oli vähitellen pukeutunut yhä syvempään surupukuun hänen vuokseen, kunnes oli niin muuttunut kalmamaiseksi, ettei sieltä puuttunut muuta kuin ruumis, jotta vaikutus olisi täydellinen.
Dombey, joka sopi aika lailla korvaamaan ruumista hautajaisissa ainakin jäykkyytensä, ellei juuri asentonsa puolesta, katseli alas kuolleen mahonkimeren kylmään syvyyteen, johon oli pantu ankkuroimaan hedelmälautasia ja juomapulloja, ikäänkuin hänen ajatustensa aiheet kohoilisivat pinnalle yksitellen ja sitten taas vajoisivat. Edith esiintyi siellä kasvojensa ja vartalonsa täydessä upeudessa, ja hänen vierelleen kohosi Florence, arasti kääntäen päänsä isään päin niinkuin äsken poistuessaan huoneesta. Edithin katse oli suunnattuna Florenceen ja käsi suojelevasti ojennettuna. Sitten kohosi päivänvaloon pieni olento matalassa nojatuolissa ja katseli häneen kummissaan kirkkaine silmineen ja varhaisvanhoine kasvoineen, jotka loistivat kuin iltatulen hohteessa. Taas ilmestyi Florence sen viereen ja valtasi hänen koko huomionsa. Oliko Florence ennalta määrätty vaikeus ja este hänen suunnitelmilleen vai kilpailija, joka oli astunut kerran hänen tielleen ja saattaisi taaskin astua, vai hänen lapsensa, jota hän onnellisena sulhasena saattoi alentua ajattelemaan, koska ei sopinut häntä vieroksua tällaisena aikana, vai pelkkä vihjaus hänelle siitä, että ainakin näennäisesti piti olla välittävinään omasta verestään uusien sukulaistensa seurassa? Hän sen yksin tiesi. Ehkä hän parhaimmassa tapauksessa oli välinpitämätön, sillä häävieraat ja vihkiäisalttarit ja kunnianhimoiset näyt — joihin kaikkiin sekaantui Florence — aina Florence — sukelsivat niin nopeasti ja niin sikin sokin hänen silmiinsä, että hän nousi ja lähti naisten luokse päästäkseen niistä eroon.
Vasta myöhään illalla tuotiin kynttilät, sillä rouva Skewton valitti niiden tuottavan päänsärkyä. Sillä välin Florence ja rouva Skewton istuivat yhdessä (Kleopatrasta näytti olevan perin tärkeätä pitää häntä lähellään), tai Florence soitteli hiljalleen pianoa rouva Skewtonin iloksi, mainitsemattakaan niitä muutamia hetkiä illan kuluessa, jolloin hellä nainen tunsi halua pyytää Florencelta suuteloa, mikä aina tapahtui senjälkeen kun Edith oli sanonut jotakin. Sitä ei tosin tapahtunut usein, sillä Edith istui syrjässä toisista avonaisen akkunan ääressä koko ajan (vaikka hänen äitinsä pelkäsikin hänen siinä vilustuvan) ja pysyi siinä, kunnes Dombey lähti. Silloin Florence sai isältään tyynen armollisen hyvästijätön ja meni Edithin makuusuojan viereisessä huoneessa nukkumaan niin onnellisena ja toiveikkaana, että ajatteli entistä itseään kuin se olisi ollut jokin toinen hylätty tyttöparka, jonka suru herätti sääliä, ja tämän säälin vallassa hän nyyhkytti itsensä uneen.
Viikko riensi nopeasti. He ajoivat muotikauppiaitten, ompelijattarien, jalokivikauppiaitten, asianajajain, kukkakauppiaitten, leipurien liikkeisiin, ja Florence oli aina mukana. Hänen oli määrä olla läsnä vihkiäisissä, luopua surupuvustaan ja esiintyä komeassa, tilaisuutta varten valmistetussa asussa. Muotikauppiaan suunnitelmat — hän oli ranskatar ja muistutti suuressa määrin rouva Skewtonia — olivat tässä kohden niin säädylliset ja hienot, että rouva Skewton tilasi samanlaisen puvun itselleen. Muotikauppias sanoi sen sopivan hänelle ihastuttavasti ja väitti kaikkien ihmisten otaksuvan häntä nuoren neidin sisareksi.
Yhä nopeammin riensi aika. Edith ei katsellut mitään eikä välittänyt mistään. Hänen upeat pukunsa saapuivat kotiin, niitä koeteltiin, rouva Skewton ja muotikauppias ylistivät niitä äänekkäästi, ja sitten ne pantiin talteen Edithin lausumatta niistä sanaakaan. Rouva Skewton laati suunnitelmat joka päiväksi ja pani ne täytäntöön. Toisinaan Edith istui vaunuissa heidän ajellessaan ostoksilla, välistä hän taas tuli sisään myymälään, jos se oli ehdottoman välttämätöntä. Mutta rouva Skewton toimitti kaikki, ja Edith katseli vain kylmäkiskoisesti, ikäänkuin asia ei vähääkään koskisi häntä. Florence olisi voinut pitää häntä, ehkä ylpeänä tai tunteettomana, jollei itse olisi saanut häneltä toisenlaista kohtelua. Niin Florence tukahdutti kiitollisuuteen ihmetyksensä, milloin tahansa se pyrki esille.
Sitten tuli viikon viimeinen päivä, häiden edellinen ilta. Pimeässä huoneessa — sillä rouva Skewtonin pää ei ollut vieläkään terveempi, vaikka hän aina toivoi jaksavansa paremmin seuraavana päivänä — istuivat tämä arvoisa rouva, Edith ja Dombey. Edith oli taas asettunut avonaisen akkunan ääreen ja katseli kadulle. Dombey ja Kleopatra puhelivat hiljaa sohvalla. Oli jo myöhä, ja Florence oli väsyksissä mennyt nukkumaan.
"Rakas Dombey", virkkoi Kleopatra, "jätättehän minulle Florencen huomenna, kun ryöstätte minulta Edith kullan?"
Dombey sanoi suostuvansa siihen mielellään.
"Jos saan pitää häntä täällä luonani teidän kummankin oleskellessa Pariisissa ja ajatella muovailevan! hänen mieltään, kun hän vielä on niin nuori, rakas Dombey", jatkoi Kleopatra, "on se minulle kuin oikeaa palsamia siinä äärimmäisen murtuneessa tilassa, johon joudun".
Edith käänsi äkkiä päätänsä. Hänen kylmäkiskoisuutensa oli silmänräpäyksessä muuttunut kiihkeäksi harrastukseksi, ja pimeyden suojaamana hän kuunteli tarkoin heidän keskusteluaan.
Dombey sanoi jättävänsä Florencen ilomielin niin ihastuttavan suojelijan haltuun.
"Rakas Dombey, tuhannet kiitokset hyvästä ajatuksestanne", vastasi Kleopatra. "Minä pelkäsin, että te aioitte tuomita minut täydelliseen yksinäisyyteen, vieläpä harkitusta ilkeydestä, niinkuin hirveät lakimiehet, kauhean arkipäiväiset ihmiset, sanovat!"
"Miksi syytätte minua niin suuresta vääryydestä, armollinen rouva?" virkkoi Dombey.
"Koska ihastuttava Florence väittää huomenna välttämättä lähtevänsä kotiin. Minä aloin jo pelätä, rakas Dombey, että te olette oikea tyranni."
"Vakuutan teille, rouva", sanoi Dombey, "etten ole antanut Florencelle mitään määräyksiä, ja jos olisinkin, on teidän toiveenne kaikkien määräysten yläpuolella".
"Rakas Dombey!" huudahti Kleopatra. "Tehän olette oikea liehakoitsija. Tosin minun ei sovi sanoa niinkään, sillä liehakoitsijoilla ei ole sydäntä, ja teidän sydämenne näkyy kaikkialla elämässänne ja luonteessanne. Lähdettekö tosiaankin näin varhain, rakas Dombey!"
Niin, nyt oli jo myöhä, ja Dombey luuli, että piti lähteä.
"Onko tämä totta vai onko kaikki unta!" sopersi Kleopatra. "Voinko uskoa, rakas Dombey, että te tulette huomenna takaisin ryöstämään minulta ainoan seuratoverini, oman Edithini?"
Dombey, joka oli tottunut ottamaan asiat kirjaimellisesti, huomautti rouva Skewtonille, että he tapaisivat toisensa vasta kirkossa.
"Se tuska, että täytyy luovuttaa lapsi, vaikkapa teillekin, rakas Dombey", sanoi rouva Skewton, "on kaikkein kiduttavimpia, mitä voi kuvitella. Ja kun se yhtyy heikkoon ruumiinrakenteeseen ja sen sokerileipurin äärimmäiseen tyhmyyteen, joka on ottanut valmistaakseen aamiaisen, on se melkein liikaa vähäisille voimilleni. Mutta varmaankin toivun aamuksi, rakas Dombey. Älkää pelätkö tai olko levoton minun tähteni. Taivas teitä siunatkoon! Edith kulta, joku lähtee, enkelini!" huudahti hän veitikkamaisesti.
Edith, joka oli taas kääntänyt päänsä akkunaan eikä enää välittänyt heidän keskustelustaan, nousi seisomaan, mutta ei siirtynyt askeltakaan Dombeytä kohti eikä lausunut mitään. Arvonsa ja tämän hetken mukaisella tavalla Dombey siirtyi narisevin askelin hänen luokseen, suuteli hänen kättään ja virkkoi: "Huomenna minulla tulee olemaan onni sanoa tätä kättä rouva Dombeyn kädeksi." Sitten hän kumarsi ja poistui juhlallisesti.
Rouva Skewton soitti tuomaan kynttilöitä heti kun ulko-ovi oli sulkeutunut. Kynttilöitten mukana saapui myös hänen kamarineitonsa tuoden sen nuorekkaan puvun, jonka oli määrä pettää maailmaa seuraavana päivänä. Puku kosti hänelle säälimättä niinkuin sellaiset puvut aina kostavat ja teki hänet tavattoman paljon vanhemmaksi ja rumemmaksi kuin hänen tahrainen flanellipukunsa. Mutta rouva Skewton koetteli sitä teeskentelevän tyytyväisenä ja hymyili kalmankarvaisille kasvoilleen kuvastimessa kuin ajattelisi sitä musertavaa vaikutusta, jonka se tekisi majuriin seuraavana päivänä. Sitten hän käski kamarineitonsa taas riisua sen ja valmistaa hänet vuoteeseen, luhistuen raunioiksi kuin korttitalo.
Koko ajan Edith pysyi pimeän akkunan luona katsellen ulos. Vihdoin jäätyään kahden kesken äitinsä kanssa hän siirtyi paikaltaan ensimmäisen kerran koko iltana ja pysähtyi häntä vastapäätä. Äidin haukottelevilla, värisevillä ja äreillä kasvoilla oli varma ilme, jota ei mikään huikentelevaisuus tai oikullisuus voinut salata hänen kohottaessaan silmänsä tyttären suoraan ja ylpeään vartaloon.
"Olen lopen väsynyt", virkkoi hän. "Eihän sinuun voi luottaa hetkistäkään. Sinä olet pahempi kuin pikku lapsi. Ei mikään lapsi ole puoleksikaan niin uppiniskaisen tottelematon."
"Kuule, mitä sanon, äiti", vastasi Edith sivuuttaen tämän moitteen niin halveksivasti kuin ei olisi tahtonut alentua ottamaan sitä huomioon. "Sinun täytyy pysyä täällä yksin, kunnes palaan matkalta."
"Täytyykö minun olla yksin, Edith, kunnes sinä palaat!" toisti hänen äitinsä.
"Muussa tapauksessa vannon sen nimessä, jonka kutsun huomenna todistamaan valheellista ja julkeaa menettelyäni, että vielä kirkossa peruutan koko naimiskaupan. Jollet niin tee, kaatakoon kohtalo minut kuolleena kivilattialle!"
Äiti vastasi luomalla tyttäreensä nopeasti hätääntyneen katseen, joka ei suinkaan rauhoittunut Edithin ilmeestä.
"Se riittää, että me olemme mitä olemme", jatkoi Edith vakavasti. "Minä en salli, että enemmän nuoruutta ja viattomuutta laahataan meidän tasollemme. Minä en salli, että viaton olento turmellaan ja tuhotaan ja pilataan kokonaisen äitien lauman joutohetkien huviksi. Ymmärrät tarkoitukseni, Florencen pitää palata kotiin."
"Sinä olet narri, Edith", virkkoi äiti vihaisesti. "Luuletko saavasi nauttia uudessa kodissa minkäänlaista rauhaa, ennenkuin hän on naimisissa ja sieltä poissa?"
"Kysy minulta tai itseltäsi, odotanko koskaan minkäänlaista rauhaa siinä talossa", sanoi tytär. "Silloin tiedät vastauksen."
"Ja pitääkö minun kuulla tänä iltana kaikkien vaivojeni ja ponnistusteni jälkeen, joiden avulla pääset riippumattomaksi", valitti hänen äitinsä melkein huutaen kiihkosta samalla kun hänen päänsä tutisi, "että minussa on turmelusta ja ruttoa ja etten ole sopiva nuoren tytön seuraksi! Mikä sinä olet, sanoppa? Mikä sinä olet?"
"Olen kysynyt sitä itseltäni", vastasi Edith tuhkanharmaana ja akkunaan osoittaen, "useammin kuin kerran istuessani tuolla ja nähdessäni jonkin sukupuoleeni kuuluvan kuihtuvan olennon menevän ohitse, ja Jumala tietää, että silloin olen saanut vastauksen kysymykseeni. Voi, äiti, äiti, jospa olisit jättänyt minut viattoman sydämeni ohjattavaksi silloin, kun minäkin olin tyttö — nuorempi kuin Florence — kuinka erilainen olisin voinut olla!"
Huomaten selvästi, että kaikki vihanpurkaukset olivat nyt hyödyttömiä, hänen äitinsä malttoi mielensä ja alkoi valitella, ettei ollut saanut jo ennemmin kuolla ja että hänen ainoa lapsensa oli hylännyt hänet ja että näinä pahoina aikoina oli unohdettu velvollisuudentunto vanhempia kohtaan ja että hänen oli täytynyt kuulla luonnottomia solvauksia ja että hän ei halunnut elää enää.
"Jos täytyy yhä elää tällaisten lakkaamattomien kohtausten toistuessa", uikutti hän, "niin olen varma siitä, että minun olisi paljon parempi miettiä jotakin keinoa, joka päättäisi päiväni. Voi, kuinka kauheaa on ajatella, että sinä olet tyttäreni, Edith, ja puhuttelet minua tuolla tavalla!"
"Meidän kesken, äiti, on molemminpuolisten moitteiden aika lopussa", huomautti Edith surullisesti.
"Miksi sitten manaat sen taas esille? Tiedäthän raatelevasi minua mitä kauheimmalla tavalla. Tiedäthän, kuinka heikko olen epäystävällisyyttä kestämään. Ja vielä tällaisella hetkellä, jolloin minulla on niin paljon ajattelemista ja luonnollisesti tahdon esiintyä parhaimmassa valossa! Ihmettelen sinua, Edith, kuinka hennot pelästyttää äitiäsi hääpäivän aattona?"
Vanhan rouvan nyyhkyttäessä ja hieroessa silmiään Edith katseli häntä yhtä tyynesti kuin aikaisemminkin ja virkkoi samalla matalalla ja hiljaisella äänellä, joka ei ollut noussut eikä laskenut siitä alkaen kun hän ensiksi puhutteli äitiään: "Olen sanonut, että Florencen pitää lähteä kotiin."
"Menköön vain!" huudahti masentunut ja pelästynyt äiti kiireesti. "Minulla ei ole tosiaankaan mitään hänen lähtöään vastaan. Mitä minä välitän siitä tytöstä?"
"Hän merkitsee minulle niin paljon, että mieluummin luovun sinusta, niinkuin luovun (jos annat siihen aihetta) Dombeystä huomenna kirkossa, mieluummin kuin sallin rahtustakaan siitä pahasta, mitä on minun rinnassani, tartuttaa hänen rintaansa", vastasi Edith. "Jätä hänet rauhaan. Mikäli voin estää, ei häntä saa myrkyttää eikä saastuttaa niillä läksyillä, joita minulle on opetettu. Tämä ei ole mikään kova ehto näin katkerana iltana."
"Jos olisit esittänyt sen lapsen tavalla, Edith", uikutti hänen äitinsä, "niin silloin ehkä ei, hyvin todennäköisesti ei. Mutta noin tavattoman loukkaavat sanat —"
"Ne ovat nyt olleet ja menneet meidän kesken", virkkoi Edith. "Kulje omaa tietäsi, äiti. Ota mielesi mukaan osaa kaikkeen, mitä olet saavuttanut, nauti siitä mikäli voit ja ole niin onnellinen kuin suinkin. Meidän elämämme päämäärä on saavutettu. Tästä lähtien nauttikaamme siitä mitään puhumatta. Minun huuleni ovat vaiti menneisyydestä tästä hetkestä lähtien. Minä annan sinulle anteeksi osuutesi huomisessa katalassa teossa. Antakoon Jumala minulle anteeksi oman osani."
Hän toivotti äidilleen hyvää yötä ja poistui omaan huoneeseensa äänen tai vartalon värähtämättä ja ikäänkuin jalallaan polkien jokaista hellempää tunnetta.
Mutta hän ei mennyt lepäämään, sillä kun hän oli yksin, kuohuivat hänen tunteensa kiihkeinä. Hän asteli edestakaisin, hellittämättä edestakaisin ainakin satoja kertoja kaikkien niiden loistavain varustusten ohitse, joilla häntä oli aikomus seuraavana päivänä koristaa. Hän käveli musta tukka auki pudistettuna, mustat silmät raivoisina, säälimättömän käden jättäessä punaisia naarmuja kauniiseen valkeaan rintaan. Niin hän asteli edestakaisin pää syrjään käännettynä kuin hän tahtoisi olla näkemättä omaa kauneuttaan ja päästä eroon itsestään. Sillä tavalla Edith Granger suoritti hiljaisena yön hetkenä ennen häitään rauhattoman henkensä kanssa kovan, katkeran, äänettömän ja ylpeän taistelun, valittamatta sanallakaan.
Vihdoin hän sattumalta kosketti avonaiseen oveen, joka johti Florencen makuuhuoneeseen.
Hän säpsähti, pysähtyi ja katsoi sinne.
Siellä paloi valo, joka näytti hänelle sikeästi nukkuvan Florencen viattomuuden ja kauneuden kukoistuksessa. Hän pidätti hengitystään ja tunsi vaistomaista vetovoimaa Florencea kohtaan.
Yhä lähemmäksi hän siirtyi, kunnes hän kumartui, painoi huulensa hentoon käteen, joka riippui vuoteen ulkopuolella, ja nosti sen hiljaa kaulalleen. Sen kosketus vaikutti kuin profeetan sauva ennen muinoin kallioon, kyyneleet puhkesivat esiin hänen vaipuessaan polvilleen ja laskiessaan pakottavan päänsä ja hajalliset hiuksensa Florencen pielukselle.