»Suokaa anteeksi, kapteeni Gills», vastasi Toots, »jollen aina voi käsittää teitä täydelleen. Mutta kautta kunniani, minä — on tosiaankin liian vaikeata olla mainitsematta neiti Dombeyta. Minulla on niin hirveä paino täällä!» Samalla Toots kosketti syvästi liikutettuna kummallakin kädellään paidanrintaansa. »Minusta tuntuu öin ja päivin siltä kuin joku istuisi päälläni.»
»Sellaiset ovat minun ehtoni», sanoi kapteeni. »Jos ne tuntuvat teistä kovilta, veli, niinkuin ne ehkä ovat, niin nostakaa ankkuri, kääntäkää laivanne ja purjehtikaa pois yksinänne iloisin mielin!»
»Kapteeni Gills», sanoi Toots, »tuskin tiedän mistä se johtuu mutta sen jälkeen, mitä sanoitte käydessäni täällä ensimmäistä kertaa, minusta tuntuu, että mieluummin ajattelen teidän seurassanne neiti Dombeyta kuin puhelen hänestä kenen muun kanssa tahansa. Siis, kapteeni Gills, jos suotte minulle kunnian päästä tuttavaksenne, on minulle mieluista suostua siihen tarjoamillanne ehdoilla. Tahdon olla rehellinen, kapteeni Gills», jatkoi Toots, vetäen hetkiseksi takaisin ojentamansa käden, »ja senvuoksi on velvollisuuteni sanoa, etten voi olla ajattelematta neiti Dombeyta. Minun on mahdotonta luvata olla häntä ajattelematta.»
»Nuorukainen», sanoi kapteeni, jonka mielipide Tootsista oli muuttunut paljon edullisemmaksi hänen avomielisen tunnustuksensa jälkeen, »ihmisen ajatukset ovat kuin tuuli, eikä kukaan voi vastata niistä varmasti pitkäksi ajaksi. Mutta sopimuksemme on voimassa, mitä tulee puhumiseen — eikö niin?»
»Siinä suhteessa voin kyllä vastata itsestäni, kapteeni Gills», vastasi
Toots.
Asian vahvistukseksi Toots ojensi kätensä kapteeni Cuttlelle, joka nyt otti hänet nimenomaan tuttavakseen, osoittaen ystävällisesti ja miellyttävästi alentuvaisuuttaan. Toots näytti tulevan hyvin iloiselle ja huojentuneelle mielelle tämän saavutuksensa vuoksi ja nauraa hihitti ihastuneena vierailunsa loppuajan. Kapteeni puolestaan ei näyttänyt tyytymättömältä tähän suojelija-asemaansa ja oli tavattomasti mielissään omasta viisaudestaan ja varovaisuudestaan.
Mutta niin runsaasti kuin kapteeni Cuttlella lieneekin ollut tätä viimeksimainittua ominaisuutta, tuli hänen osakseen samana iltana vielä suuri yllätys, eikä kenenkään viattomamman nuorukaisen kuin Rob Hiojan taholta. Tämä vilpitön poika, joka joi isäntänsä kanssa teetä saman pöydän ääressä ja istui vaatimattomasti kumartuneena kuppinsa ja lautasensa yli, tarkasteli jonkin aikaa salavihkaa kapteenia, joka luki sanomalehteä vaivaloisesti, mutta arvokkaasti silmälasiensa läpi. Sitten Rob katkaisi hiljaisuuden sanomalla:
»Suokaa anteeksi, kapteeni, mutta ette kai te juuri tarvitse kyyhkysiä, vai mitä?»
»En, poikaseni», vastasi kapteeni.
»Sillä minä haluaisin käyttää omiani toisaalla, kapteeni», sanoi Rob.
»No mutta mitä ihmettä!» huudahti kapteeni kohauttaen tuuheita kulmakarvojaan.
»Niin, se on aikomukseni, kapteeni, jollei teillä ole mitään sitä vastaan.»
»Lähdetkö sinä? Ja minne?» kysyi kapteeni katsahtaen häneen silmälasiensa yli.
»Mitä? Ettekö tiennyt, että aion lähteä luotanne, kapteeni?» kysyi Rob hymyillen matelevasti.
Kapteeni pani lehden pois, otti silmälasit nenältään ja suuntasi katseensa karkuriin.
»Niin, kapteeni, minä sanon itseni irti. Mielestäni olisi teidän pitänyt arvata se jo aikaisemminkin», virkkoi Rob hieroen käsiään ja nousten. »Jos tahtoisitte olla hyvä ja kuulustella jostakin seuraajaa, kapteeni, olisi se minulle hyvin mieluista. Huomisaamuksi ette kai vielä voi saada ketään, kapteeni, vai mitä arvelette?»
»Ja sinä aiot karata lippusi luota, poikaseni?» virkkoi kapteeni tarkastettuaan kauan hänen kasvojaan.
»Olettepa peräti kova poikaparkaa kohtaan»! huudahti herkkätuntoinen Rob, joka heti loukkaantui ja vihastui, »kun ette salli hänen laillisesti pyytää eroa paikastaan katselematta vihaisesti ja moittimatta karkuriksi. Eihän teillä, kapteeni, ole mitään oikeutta antaa haukkumanimiä syyttömälle poikaparalle. Eihän teidän tarvitse siksi halventaa minua, että olette herra ja minä palvelija. Mitä vääryyttä minä olen tehnyt? Kuulkaahan, kapteeni, sanokaapas minulle, mikä on rikokseni.»
Loukkaantunut nuorukainen itki ja pyyhki silmiään takkinsa hihalla.
»Kuulkaa, kapteeni!» huusi vääryyttä kärsinyt, »sanokaa rikokseni. Mitä olen tehnyt? Olenko varastanut teiltä? Olenko sytyttänyt talon palamaan? Jos olen, niin miksette anna minua ilmi ja tutkituta asiaa? Mutta viedä kunnia ihmiseltä, joka on ollut teille hyvä palvelija, senvuoksi, ettei hän voi teidän tähtenne tuottaa vahinkoa itselleen — mikä vääryys se onkaan ja huono palkinto uskollisesta palveluksesta! Niin, sillä lailla nuoria poikia viedään turmioon ja pahuuden helmaan. Tosiaankin ihmettelen teitä kovasti, kapteeni.»
Kaiken tämän hän esitti uikuttaen ja peräytyen samalla varovasti ovea kohti.
»Olet siis hankkinut itsellesi toisen kajuutan, poikaseni?» kysyi kapteeni katsellen häntä terävästi.
»Kyllä, kapteeni, koska tahdotte nimittää sitä niin, minulla on toinen kajuutta», huudahti Rob peräytyen yhä enemmän, »parempi kajuutta kuin täällä, vieläpä sellainen, jonne en onneksi tarvitse teidän suositustannekaan, kapteeni, mikä on tosiaankin onneksi minulle kaiken sen lian jälkeen, jota olette heittänyt kasvoilleni, sillä minä olen köyhä, eikä minun kannata tuottaa itselleni vahinkoa teidän tähtenne. Niin, minä olen päässyt toiseen kajuuttaan, ja jollei asian laita olisi niin, että te joutuisitte pulaan, kapteeni, niin lähtisin paikalla mieluummin kuin sallisin teidän ladella minulle haukkumanimiä senvuoksi, että olen köyhä ja että minun ei kannata tuottaa itselleni vahinkoa teidän tähtenne. Miksi moititte minua siitä, että olen köyhä enkä voi tuottaa itselleni vahinkoa teidän tähtenne, kapteeni? Kuinka voitte niin alentua?»
»Kuuleppas, poikaseni», vastasi rauhaa rakastava kapteeni, »älä laskettele enää tuollaisia sanoja!»
»Hyvä on, älkää tekään sitten enää lasketelko omia sanojanne, kapteeni», vastasi loukkaantunut viaton poika vikisten yhä kovemmin ja peräytyen myymälään. »Mieluummin antaisin teidän riistää minulta vereni kuin hyvän maineeni.»
»Sanoppas, poikaseni», jatkoi kapteeni rauhallisesti, »oletko ehkä koskaan kuullut puhuttavan sellaisesta kapineesta kuin nuoranpätkästä?»
»Olenko kuullut siitä, kapteeni!» huudahti julkea hioja. »En ole. En koskaan ole kuullut sellaisesta kapineesta!»
»No niin», sanoi kapteeni, »minä uskon sinun pian tutustuvan siihen lähemmin, jollet ole tarkoin varuillasi. Ymmärrän jo hyvin merkinantosi, poikaseni. Saat mennä.»
»Saanko mennä nyt heti, kapteeni!» huusi Rob riemuiten menestyksestään. »Mutta muistakaa se, etten minä vaatinut päästä heti lähtemään, kapteeni. Te ette saa ottaa minulta hyvää nimeäni lähettämällä minut pois omasta määräyksestänne. Ettekä myöskään saa pidättää palkkaani, kapteeni!»
Tämän viimeisen ehdon täytti hänen isäntänsä vetämällä esille peltirasian ja laskemalla Robin täyden palkan pöydälle. Tyrskivä, nyyhkyttävä ja syvästi loukkaantunut Rob otti rahat käteensä yksitellen ja tyrskähtäen jokaiselle erittäin ja sitoi ne kunkin eri solmuun nenäliinaansa. Sitten hän nousi talon katolle, täytti hattunsa ja taskunsa kyyhkysillä ja tuli taas alas myymäläpöydän alla olevan vuoteensa luo, sitoi käärönsä tyrskien ja nyyhkyttäen yhä kovemmin, ikäänkuin vanhat muistot repisivät hänen sydäntään. Senjälkeen hän vikisi: »Hyvää yötä, kapteeni, en kanna ollenkaan kaunaa teitä kohtaan», ja lähtiessään ulos nykäisi pientä merikadettia nenästä kuin erojaiskiusaksi ja alkoi astella katua pitkin voitonriemuisesti virnistellen.
Yksin jäätyään kapteeni ryhtyi taas lukemaan sanomalehteään, niinkuin ei mitään tavatonta tai odottamatonta olisikaan sattunut, ja luki peräti uutterasti ja tarkkaavasti. Mutta hän ei ymmärtänyt sanaakaan, vaikka hikikin kauan aikaa, sillä Rob Hioja livisti palstaa ylös ja toista alas koko sanomalehden läpi.
Epätietoista on, oliko kelpo kapteeni koskaan tätä ennen tuntenut itseään täysin hyljätyksi. Mutta vasta nyt hän oikein menetti vanhan Sol Gillsin, Walterin ja Florencen, ja vasta nyt Carker petti ja loukkasi häntä julmasti. Heitä kaikkia edusti vilpillinen Rob, jolle hän oli usein puhellut rakkaista muistoistaan. Hän oli uskonut petolliseen Robiin ja ollut iloinen voidessaan häneen uskoa. Hän oli ottanut toverikseen pojan, joka oli viimeiseksi jäänyt hänen kanssaan vanhaan laivaan. Hän oli ryhtynyt hoitamaan pikku merikadettia, Rob oikeana kätenään, luullut täyttävänsä velvollisuutensa ja tuntenut melkein yhtä suurta hyväntahtoisuutta poikaa kohtaan kuin jos he olisivat tehneet haaksirikon ja yhdessä joutuneet autiolle saarelle. Ja nyt, kun vilpillinen Rob oli tuonut epäluottamusta, petollisuutta ja alhaisuutta tähän samaan huoneeseen, joka oli jonkinlainen pyhättö, tuntui kapteeni Cuttlesta kuin koko huone voisi vajota maan alle hämmästyttämättä häntä vähääkään tai tuottamatta hänelle suurtakaan surua.
Kapteeni siis luki sanomalehteä hyvin tarkkaavasti, käsittämättä siitä mitään, eikä senvuoksi sanonut itsekseen mitään Robista tai myöntänyt edes ajattelevansakaan häntä eikä tahtonut lainkaan uskoa Robin olevan syypään siihen, että hän tunsi itsensä yhtä yksinäiseksi kuin Robinson Crusoe.
Yhtä rauhallisesti ja asiallisesti kapteeni meni hämärissä Leadenhail-torille ja teki sopimuksen erään siellä toimessa olevan yksityisvartijan kanssa, että tämä tulisi panemaan paikoilleen ja ottamaan alas puisen merikadetin akkunaluukut joka ilta ja aamu. Sitten hän poikkesi ruokapaikkaan, antoi määräyksen vähentää puolella jokapäiväiset ruoka-annokset, jotka sieltä tuotiin, ja pistäytyi anniskeluun lakkauttaakseen petturin olutannoksen. »Nuorukainen on parantanut tapansa», sanoi kapteeni selitykseksi tarjoilupöydän takana seisovalle nuorelle naiselle. Ja hyväksi lopuksi kapteeni päätti tästedes nukkua myymäläpöydän alla olevalla vuoteella, koska hän nyt oli koko omaisuuden ainoa vartija.
Tältä vuoteelta kapteeni Cuttle siis nousi joka aamu kello kuusi ja painoi päähänsä vahakankaisen hattunsa yhtä lohduttoman näköisenä kuin Robinson Crusoe, joka viimeisteli asuansa vuohennahkalakilla. Ja vaikka hänen pelkonsa, että MacStingerin vihamielinen heimo voisi ilmestyä, oli osaksi hälvennyt, niinkuin mainitun yksinäisen haaksirikkoutuneen samantapainen pelko tavallisesti laimeni, kun oli kulunut vähän aikaa eikä mitään merkkejä ihmissyöjistä näkynyt, ei hän kuitenkaan luopunut puolustustoimista eikä milloinkaan mennyt naisolentoa vastaan tarkastelematta sitä ensin varustetusta linnoituksestaan. Mutta nyt seuranneina päivinä (jolloin hänen luonaan ei käynyt edes Toots, tämä kun oli kirjoittanut lähteneensä matkalle) alkoi hänen oma äänensä kaikua oudolta hänen korvissaan. Kiilloittaessaan ja järjestellessään tavaroita myymälässä tai istuessaan pöydän takana lukemassa ja tuijottamassa ulos akkunasta hän tottui niin ponnistamaan ajatuksiaan, että kovan vahakangashatun hänen otsaansa painamaa punaista juovaa toisinaan särki liiallisesta miettimisestä.
Kun vuosi nyt oli kulunut loppuun, piti kapteeni Cuttle sopivana avata mytyn. Mutta koska hänellä oli aina ollut tarkoitus avata se Rob Hiojan läsnäollessa, joka oli sen tuonutkin hänelle, ja koska hän oli sitä mieltä, että avaamisen piti tapahtua säädyllisyyden vuoksi jonkun läsnäollessa, tuli hänelle paha pulma todistajan puutteessa. Tässä vaikeassa asemassa hän eräänä päivänä tervehti tavattoman iloisesti laivailmoituksissa uutista, että kapteeni John Bunsbyn komentama alus oli taas saapunut satamaan rannikkomatkaltaan. Hän lähetti siis heti mainitulle filosofille kirjeen, jossa pyysi häntä tarkoin vaikenemaan hänen olinpaikastaan ja jonakin lähi-iltana tulemaan luokseen vierailulle.
Bunsby, yksi niitä viisaita, jotka toimivat vakaumuksesta, tarvitsi muutamia päiviä, ennenkuin hänessä kypsyi varma vakaumus, että hän oli saanut tuollaisen kirjeen. Mutta kun hän oli paininut tämän ilmiön kanssa ja voittanut sen, lähetti hän kiireesti pojan viemään ilmoitusta: »Tänään tulee.» Poika, joka oli saanut määräyksen lausua nämä sanat ja heti hävitä, täytti tehtävänsä kuin tervainen aave, jonka huoleksi on annettu lausua salaperäinen varoitus.
Kapteeni, joka oli hyvin mielissään ilmoituksesta, valmisteli kuntoon piippuja ja rommia ja vettä ja odotti vierastaan takahuoneessa. Kello kahdeksan ilmoitti myymälänoven takaa kuuluva syvä murina kuin merihärän ammunta, jota seurasi kepin koputus akkunaluukkuun, kapteeni Cuttlen kuuntelevalle korvalle, että Bunsby oli saapunut hänen laivansa kylkeen. Heti hän päästi sisälle partaisen ja huolimattomasti puetun toverinsa, jolla oli rehelliset mahonginväriset kasvot. Tapansa mukaan Bunsby ei näyttänyt vähääkään tajuavan mitä hänellä oli edessään, vaan kohdistavan kaiken huomionsa siihen, mitä tapahtui jossakin etäisessä maailmankolkassa.
»Bunsby», virkkoi kapteeni tarttuen hänen käteensä, »mitä kuuluu, kelpo veikko?»
»Oikein hyvää, oikein hyvää, kaveri», vastasi Bunsbyn ääni, mutta sanoja ei vahvistanut ainoakaan ele.
»Bunsby», virkkoi kapteeni Cuttle voimatta salata ystävänsä lahjakkuutta kohtaan tuntemaansa kunnioitusta, »vihdoinkin siis olet täällä sinä mies, jonka järki on jalokiveä loistavampi — lähetithän luokseni pojan, joka tervahousuissaankin loisti kuin timantti — voit katsoa Stanfellin vuosikirjasta ja löydettyäsi merkitä sen muistiin. Sinähän olet jo kerran ennen tällä samalla paikalla lausunut mielipiteen, joka on toteutunut pienintäkin kirjainta myöten» (kuten kapteeni vilpittömästi uskoikin).
»Vai niin», murisi Bunsby.
»Joka kirjainta myöten», vahvisti kapteeni.
»Miksi?» murisi Bunsby katsahtaen ystäväänsä ensimmäisen kerran.
»Minne? Jos niin on, niin miksi ei. Niinpä niin.»
Näiden oraakkelimaisten sanojen jälkeen, jotka melkein huimasivat kapteenin päätä, sillä ne heittivät hänet oikealle arvelujen ja otaksumien merelle, filosofi salli riisua päältään meritakkinsa ja seurasi ystäväänsä takahuoneeseen, missä hän heti tarttui rommipulloon ja sekoitti itselleen vahvan annoksen, Pian senjälkeen hän otti piipun, täytti sen ja sytytti palamaan, alkaen vedellä savuja.
Kapteeni Cuttle teki samoin kuin hänen ystävänsäkin, vaikka hänelle olikin ylivoimaista tarkoin jäljitellä suuren ylipäällikön järkkymättömän rauhallista menettelyä, ja istuutui sitten vastapäätä tulen ääreen tarkastellen häntä kaiken aikaa kunnioittavasti kuin odottaisi Bunsbyn taholta jonkinlaista rohkaisun tai uteliaisuuden ilmaisua päästäkseen käsiksi omiin asioihinsa. Mutta kun mahonginvärinen filosofi ei ilmaissut tuntevansa muuta kuin lämmön ja tupakan tarvetta, lukuunottamatta ainoata kertaa, jolloin hän otti piipun suustaan valmistaakseen tilaa rommilasille ja samalla kuin sattumalta huomautti tavattoman karheasti, että hänen nimensä oli Jack Bunsby — mikä selitys ei paljonkaan auttanut keskustelua pääsemään vauhtiin — alkoi kapteeni Cuttle herättää ystävänsä huomiota pienellä kohteliaalla esipuheella, kertoi koko jutun Sol-ukon lähdöstä asti ja siitä johtuneen muutoksen omassa elämässään ja kohtalossaan. Hän lopetti esityksensä panemalla mytyn pöydälle.
Pitkän vaitiolon jälkeen Bunsby nyökkäsi.
»Avaanko?» kysyi kapteeni.
Bunsby nyökkäsi taas.
Kapteeni mursi siis sinetin ja veti esille kaksi kokoontaitettua paperia, joiden kummankin osoitteen hän luki ääneen näin: »Solomon Gillsin viimeinen tahto ja testamentti». —
»Kirje Ned Cuttlelle.»
Bunsby, joka katseli henkensä silmillä Grönlannin rannikkoa, näytti odottavan kuullakseen, mitä ne sisälsivät. Kapteeni siis karisteli kurkkuaan ja luki kirjeen ääneen.
»Rakas Ned Cuttle! Kun lähdin kotoa matkustaakseni Länsi-Intiaan —-»
Iässä kapteeni pysähtyi ja katsoi terävästi Bunsbya, joka yhä tarkasteli Grönlannin rannikkoa.
— »etsimään tietoja rakkaasta pojastani, tiesin, että jos olisit tuntenut suunnitelmani, olisit vastustanut sitä tai seurannut minua, ja senvuoksi pidin sitä salassa. Jos joskus luet tämän kirjeen, Ned, olen luultavasti kuollut. Silloin suot auliisti anteeksi tämän päähänpiston vanhalle ystävällesi ja tunnet sääliä sen rauhattomuuden ja epävarmuuden vuoksi, jonka vallassa hän on lähtenyt niin hurjalle matkalle. Ei siis enempää siitä. Minulla ei ole paljonkaan toivoa, että poikaparkani koskaan lukisi näitä sanoja tai ilahduttaisi enää silmiäsi avomielisillä kasvoillaan.» (»Ei, ei, ei koskaan enää», virkkoi kapteeni surumielisesti mietteissään, »ei enää koskaan. Siellä hän nyt makaa tuomiopäivään asti —»)
Bunsby, jolla oli soitannollinen korva, karjaisi äkkiä: »Biskajan lahdessa, oo!» mikä niin liikutti kelpo kapteenia, joka piti sitä vainajan muistolle pyhitettynä kunnianosoituksena, että hän pudisti kiitollisena ystävänsä kättä ja oli iloinen saadessaan pyyhkiä silmiään.
»Niinpä niin!» sanoi kapteeni huoahtaen, kun Bunsbyn valitus oli häipynyt kaikumasta. »Ja painoi murhe suuri niin kauan häntä juuri — katsotaan sitä lähemmin kirjasta, sieltä sen löydämme.»
»Lääkärit eivät mahtaneet mitään», huomautti Bunsby.
»Voi, voi», huoahti kapteeni, »mitäpä hyötyä heistä voisi olla kahden-, kolmensadan sylen syvyydessä meren pohjalla!» Sitten hän kävi taas käsiksi kirjeeseen ja luki edelleen: »Mutta jos hän olisi saapuvilla kirjettä luettaessa (kapteeni katsahti vaistomaisesti ympärilleen ja pudisti päätään) tai saisi siitä kuulla joskus myöhemmin (kapteeni pudisti taas päätään), niin ottakoon hän vastaan siunaukseni! Jollei mukana seuraava paperi ole kirjoitettu laillisesti, ei se haittaa mitään, sillä ketään muuta se ei koske kuin sinua ja häntä, ja vilpitön toivoni on, että jos hän elää, hän saa sen vähäisen, mitä minulla on, ja jollei elä, kuten pelkään, silloin saat sinä sen, Ned. Tiedän sinun kunnioittavan tätä päätöstäni. Jumala siunatkoon sinua siitä ja kaikesta ystävällisyydestä, jota sinulta on saanut Solomon Gills».
»Bunsby! sanoi kapteeni vedoten juhlallisesti häneen, »mitä arvelet tästä? Siinä sinä istut, mies, joka olet lapsuudesta alkaen saanut kolhauksia päähäsi ja samalla joka kerta uuden ajatuksen aivoihisi. Mitä nyt arvelet tästä?»
»Jos asia on niin», vastasi Bunsby tavattoman nopeasti, »että hän on kuollut, on käsitykseni, ettei hän enää palaa. Jos hän elää, tulee hän arveluni mukaan takaisin. Sanonko, että hän palaa? En. Miksi en? Senvuoksi, että tämän huomautuksen arvo riippuu siitä, kuinka sitä soveltaa.»
»Bunsby!» sanoi kapteeni, joka nähtävästi piti erinomaisen ystävänsä mielipiteitä yhtä arvokkaina kuin niiden käsittäminen oli vaikeata ja nytkin oli ihailusta ihan sekaisin, »sinä kannat niin tavattoman kevyesti hengessäni taakkaa, joka pian upottaisi minut kaikkineni. Mutta mitä tähän testamenttiin tulee, en aio käydä käsiksi omaisuuteen — taivas varjelkoon! — vaan säilytän sitä oikeammalle omistajalle ja toivon yhä vielä, että Sol Gills, oikea omistaja, elää ja tulee takaisin, niin omituista kuin onkin, ettei hän ole lähettänyt mitään tietoja. Mitä arvelet siitä, jos käärin nämä paperit talteen ja merkitsen päälle, että ne avattiin sinä ja sinä päivänä John Bunsbyn ja Edward Cuttlen läsnäollessa?»
Koska Bunsby ei keksinyt Grönlannin rannikolta eikä muualtakaan mitään estettä tätä ehdotusta vastaan, toteutettiin se, ja tämä suuri mies kohdisti hetkiseksi katseensa nykyhetkeen, liittäen nimikirjoituksensa käärepaperiin, mutta vaatimattomaan tapaansa välttäen suurten kirjainten käyttämistä. Kun kapteeni Cuttle oli kirjoittanut vasenkätisesti nimensä ja lukinnut mytyn rautaiseen kassakaappiin, pyysi hän vierastaan sekoittamaan toisen lasin ja polttamaan toisen piipullisen. Itse hän teki samoin ja mietiskeli tulen ääressä vanhan Gillsin mahdollisia kohtaloita.
Ja nyt tapahtui yllätys, niin valtava ja hirveä, että kapteeni Cuttle olisi vaipunut sen painon alle ja ollut tästä kohtalokkaasta hetkestä alkaen mennyttä miestä, jollei häntä olisi tukenut Bunsbyn läsnäolo.
Kuinka kapteeni oli saattanut edes niin erinomaisen vieraan tulosta ilostuneena unohtaa oven lukitsemisen vedettyään sen vain kiinni, jollaiseen laiminlyöntiin hän epäilemättä oli syypää, on niitä kysymyksiä, joiden ratkaisu pysyy ikuisesti pelkkänä otaksumana, tai se on vain ylimalkaan pantava kohtalon laskuun. Mutta lukitsemattomasta ovesta syöksähti nyt rauhallisena hetkenä sisään julma MacStinger kantaen äidillisessä sylissään Alexander MacStingeriä. Hänen jäljessään tulivat hämmennys ja kosto (puhumattakaan Juliana MacStingeristä ja tämän suloisen lapsen veljestä Charles MacStingeristä, jota yleensä hänen lapsuusleikkiensä näyttämöllä sanottiin Chowleyksi). Rouva MacStinger tuli niin nopeasti ja äänettömästi kuin Itä-Intian telakoita hyväilevä tuulenhenkäys, niin että kapteeni Cuttle jo tuijotti häneen, ennenkuin hänen rauhalliset kasvonsa, jollaisina ne olivat olleet koko ajan hänen ajatellessaan kadonnutta ystäväänsä, muuttuivat kauhua ilmaiseviksi.
Mutta kohta kun kapteeni Cuttle käsitti onnettomuutensa täyden laajuuden, yllytti itsesäilytysvaisto häntä pyrkimään pakoon. Hän syöksyi suinpäin pienelle ovelle, joka vei huoneesta jyrkille kellarinportaille, tahtoen mistään ruhjevammoista ja kolhauksista välittämättä kätkeytyä maan uumeniin. Tämä yritys olisi luultavasti onnistunutkin, jollei Julianan ja Chowleyn hellä luonto olisi tullut esteeksi. He näet takertuivat hänen sääriinsä — yksi kumpaankin — ja huusivat surkealla äänellä, että hän oli heidän ystävänsä. Sillä välin rouva MacStinger, joka ei milloinkaan ryhtynyt tärkeään tekoon kääntämättä ensin nurinpäin Alexander MacStingeriä saadakseen hänet pirteän läimäyskuuron ulottuville ja sitten istuttamatta häntä tyyntymään, missä tilassa lukijakin hänet ensiksi näki, suoritti tämän juhlallisen tempun, ikäänkuin se tässä tapauksessa olisi raivottarille pyhitetty uhri. Sitten hän laski uhrilampaansa lattialle ja hyökkäsi kapteenin kimppuun niin päättävästi, että väliin ehättävä Bunsby oli vaarassa saada naarmuja.
Molempien vanhempien MacStingerien kirkuna ja siihen liittyvä valitus pikku Alexanderin taholta, jonka saattoi sanoa viettäneen kirjavaa lapsuutta, koska hän tästä aikakaudesta oli elänyt toisen puolen mustakasvoisena, lisäsivät äkillisen hyökkäyksen kauheutta. Mutta kun sitten tuli hiljaisuus ja kapteeni huohottaen katseli neuvottomana rouva MacStingeriä, silloin saavutti kauhu korkeimman asteensa.
»Voi, kapteeni Cuttle, kapteeni Cuttle!» huudahti rouva MacStinger nostaen leukansa entistä pystympään ja pudisti sitä samalla kuin erästä toistakin jäsentään, jota sopisi sanoa nyrkiksi, jollei ottaisi huomioon hänen heikompaa sukupuoltaan. »Voi, kapteeni Cuttle, kapteeni Cuttle! Uskallatteko katsoa minua kasvoihin vaipumatta maan sisään?»
Kapteeni, joka ei suinkaan näyttänyt uskaliaalta, mutisi heikosti: »No, no!»
»Voi minua heikkoa ja liian luottavaista hupsua, kun otin tuon miehen kattoni alle!» huusi rouva MacStinger. »Kun ajattelee, mitä kaikkia hyviätöitä olen tuhlannut tuohon mieheen ja millä lailla opetin lapseni rakastamaan ja kunnioittamaan häntä kuin hän olisi heidän oma isänsä! Eikä koko meidän kadullamme ole ainoaakaan talonomistajaa tai vuokralaista, joka ei tietäisi kuinka suuren tappion tuo mies on minulle tuottanut viekastelullaan ja kielastelullaan» — jälkimäistä sanaa hän käytti oikeastaan vain loppusoinnun ja vahvistuksen takia eikä ilmaistakseen uutta ajatusta — »ja kaikki he huusivat yhtaikaa, että miehen on häpeällistä niin pettää ahkeraa naista, joka on aamuvarhaisesta iltamyöhäiseen liikkeellä lastensa hyväksi ja pitää köyhän kotinsa niin puhtaana, että kuka tahansa voisi nauttia päivällisensä ja iltateensäkin, jos haluttaisi, lattialta tai portailta. Ja vaikka tuo mies viekasteli ja kielasteli, sai hän niin paljon hoitoa ja huolenpitoa osakseen!»
Rouva MacStinger pysähtyi vetääkseen henkeä keuhkoihinsa, ja hänen kasvonsa punastuivat voitonriemusta, kun oli uudestaan sopivasti mainittu kapteeni Cuttlen kielastelu.
»Ja hän karkaa po-o-o-ois!» huusi rouva MacStinger venyttäen viime sanaa niin, että onnettoman kapteenin täytyi pitää itseään kaikkein kelvottomimpana miehenä, »ja pysyy poissa kokonaista kaksitoista kuukautta! Naisparan luota! Sellainen omatunto hänellä on! Hän ei uskalla tulla puheilleni, vaan luikkii tiehensä kuin lurjus. Jos esimerkiksi tämä minun pikku lapseni», jatkoi rouva MacStinger rajusti, »saisi päähänsä lähteä karkuun, täyttäisin äidinvelvollisuuteni häntä kohtaan, kunnes hän olisi ihan täynnä juovia ja viiruja!»
Pikku Alexander piti näitä viime sanoja selvänä lupauksena, joka heti täytettäisiin, ja kaatui pelon ja tuskan valtaamana lattialle. Siinä hän makasi kengänpohjat ylöspäin ja päästi niin vihlovan huudon, että rouva MacStinger piti välttämättömänä ottaa hänet syliinsä ja tyynnytteli häntä silloin tällöin, ravistelemalla niin, että melkein piti pelätä lapsen maitohampaitten irtaantuvan.
»Kerrassaan oivallinen mies tuo kapteeni Cuttle», lisäsi rouva MacStinger, korostaen hänen nimensä ensimmäistä tavua. »Kannattaapa tosiaankin nähdä sellaista vaivaa hänen vuokseen — menettää unensa — ja pyörtyä — ja luulla häntä kuolleeksi — ja juosta ristiin rastiin läpi koko kaupungin kuin mielipuoli kyselemässä häntä! Kerrassaan oivallinen mies! Hahahahahaa! Hän ansaitsee kaiken sen tuskan ja vaivan ja paljon enemmänkin. Sehän ei ole mitään, hyväinen aika! Hahahahaa! Kapteeni Cuttle!» sanoi sitten rouva MacStinger muuttaen äänensä ja käytöksensä hyvin vakavaksi, »haluaisinpa tietää, aiotteko tulla kotiin.»
Pelästynyt kapteeni tuijotti hattunsa sisään ikäänkuin ei olisi muuta keinoa kuin panna se päähänsä ja antautua.
»Kapteeni Cuttle», toisti rouva MacStinger yhtä päättävästi, »haluaisinpa tietää aiotteko tulla kotiin».
Kapteeni näytti olevan jo valmis lähtemään, mutta ehdotti vielä, ettei rouva MacStinger nostaisi asiasta niin pahaa hälinää.
»Niin, niin, niin», virkkoi Bunsby rauhoittavalla äänellä, »siivolla, eukkoseni, siivolla!»
»Ja kukahan tekin olette, jos saan luvan kysyä», vastasi rouva MacStinger siveän ylpeästi. »Oletteko koskaan asunut numero yhdeksässä Brig-torin varrella, hyvä herra? Muistini ehkä pettää joskus, mutta ei käsittääkseni tässä tapauksessa. Ennen minua asui numero yhdeksässä eräs rouva Jollson, ja mahdollisesti erehdytte luulemaan minua häneksi. Muuten en ymmärrä, kuinka selittäisin teidän liiallisen tuttavallisuutenne, hyvä herra.»
»No, no, eukkoseni, siivolla, siivolla», toisti Bunsby.
Kapteeni Cuttle saattoi tuskin uskoa edes tuon suuren miehen kykenevän siihen, mitä nyt tapahtui, vaikka näkikin sen omin silmin. Bunsby astui rohkeasti rouva MacStingerin luo, kiersi karvaisen sinisen käsivartensa hänen vyötäisilleen ja rauhoitti hänet tällä taikurimaisella tavalla ynnä äskeisillä muutamilla sanoilla, puhumatta muuta, niin että rouva MacStinger suli kyyneliin, tuijotettuaan Bunsbyn silmiin joitakin silmänräpäyksiä, ja huomautti, että lapsikin voittaisi hänet nyt, kun hän oli niin lannistunut.
Mykistyneenä ja ällistyneenä katseli kapteeni, kuinka Bunsby vähitellen ohjasi heltymättömän naisen myymälään, palasi sitten noutamaan rommia ja vettä ja kynttilän, vei ne rouva MacStingerille ja rauhoitti hänet nähtävästi sanaakaan lausumatta. Pian sen jälkeen hän kurkisti takahuoneeseen merimiestakki yllään ja virkkoi: »Cuttle, minä menen saattamaan hänet kotiin.»
Kapteeni Cuttle hämmästyi enemmän kuin jos hänet itsensä olisi pantu kahleisiin turvallisesti vietäväksi Brig-torille. Nyt hän näki koko perheen rauhallisesti lähtevän liikkeelle, rouva MacStinger etunenässä. Tuskin hänellä oli aikaa ottaa alas peltirasia ja sujauttaa salavihkaa vähän rahaa Juliana MacStingerille, entiselle suosikilleen, ja Chowleylle, jolla merimiesmäisen ruumiinsa vuoksi oli jonkinlainen oikeus vaatia hänen ystävyyttään, ennenkuin koko seurue jo oli kääntänyt selkänsä merikadetille. Bunsby kuiskasi toimittavansa asian nopeasti ja tulevansa vielä tervehtimään Ned Cuttlea, ennenkuin lähtisi alukselleen, ja sulki oven takanaan retkikunnan viimeisenä jäsenenä.
Kun kapteeni palasi takahuoneeseen ja huomasi olevansa yksin, valtasi hänen mielensä aluksi se epämieluisa kuvitelma, että hän käveli unissaan tai että hänen kimpussaan oli ollut aaveita eikä ilmielävä perhe. Rajaton luottamus ja suunnaton ihailu Bunsbyä kohtaan heräsi sitten hänen mielessään, johtaen kapteenin ihmettelevään hurmiotilaan.
Mutta kun aika kului yhä pitemmälle eikä Bunsbyä ilmestynyt, alkoi kapteenin mielessä herätä toisenlaisia ikäviä epäluuloja. Olikohan Bunsby viekkaasti houkuteltu Brig-torille ja pidätetty siellä tarkasti vartioituna panttivankina ystävänsä puolesta? Siinä tapauksessa olisi kapteenin kunnianmiehenä vapautettava hänet uhraamalla oma vapautensa. Mahdollisesti oli rouva MacStinger hyökännyt hänen kimppuunsa ja voittanut hänet, jollaisen tappion jälkeen hän häpesi näyttäytyä. Vai olikohan rouva MacStinger, vaihteleva kun oli mielenlaadultaan, katsonut parhaaksi kääntyä takaisin ja palata tänne, jolloin Bunsby ehkä oli ohjaavinaan häntä oikoteitse ja koetti eksyttää perhettä Cityn sekavilla kaduilla ja sokkeloissa? Ja ennen kaikkea, mikä olisi hänen, kapteeni Cuttlen, velvollisuus, jollei hän kuulisi enää mitään MacStingereistä tai Bunsbystä, sillä saattaisihan niinkin käydä asioiden liittyessä toisiinsa näin ihmeellisesti ja aavistamattomasti.
Hän pohti kaikkea tätä, kunnes oli lopen väsynyt. Mutta Bunsbystä ei kuulunut mitään. Hän valmisti vuoteensa myymäläpöydän alle, niin että hän saattoi oikaista itsensä sinne millä hetkellä tahansa, eikä vieläkään näkynyt Bunsbyä. Kun kapteeni vihdoin oli jo luopunut toivosta ainakin siksi illaksi ja alkanut riisuutua, kuului lähestyvien vaunujen räminää. Ne pysähtyivät oven eteen, ja Bunsby huusi tervehdyksen.
Kapteeni vapisi ajatellessaan, että rouva MacStingeristä oli ollut mahdotonta päästä irti ja että hänet nyt oli tuotu takaisin vaunuilla.
Mutta ei. Bunsbylla ei ollut mukanaan muuta kuin iso laatikko, jonka hän laahasi myymälään omin käsin, istuutuen sen päälle kohta kun oli saanut sen sisälle. Kapteeni Cuttle tunsi sen siksi arkuksi, jonka oli jättänyt entiseen asuntoonsa, ja katsellessaan Bunsbyä tarkkaavammin kynttilä kädessä tuli siihen käsitykseen, että hänen ystävänsä oli hyvässä humalassa. Mutta vaikea oli päästä siitä varmuuteen, koska hänen kasvoillaan ei selvänäkään ollessa näkynyt mitään ilmettä.
»Cuttle», virkkoi Bunsby nousten arkulta ja avaten kannen, »ovatko nämä sinun kampsujasi?»
Kapteeni Cuttle katsoi arkun sisään ja tunsi omaisuutensa.
»Täsmällisesti ja oikein suoritettu, vai mitä, vanha veikko?» virkkoi
Bunsby.
Kiitollinen ja yhä vielä ymmällään oleva kapteeni tarttui hänen käteensä ja aikoi juuri purkaa sanoiksi hämmästystään, kun Bunsby irroitti itsensä nykäisemällä äkkiä rannettaan ja näytti yrittävän iskeä silmää, mutta se ponnistus oli vähällä heilahduttaa hänet tasapainosta nykyisessä tilassaan. Sitten hän avasi äkkiä oven ja lähti aika vauhtia tavoittamaan alustaan. Sellainen oli hänen tapansa aina silloin, kun hän luuli tehneensä mestaritempun.
Koska Bunsby ei mielellään sietänyt tiheitä vierailuja, päätti kapteeni Cuttle olla menemättä hänen luokseen seuraavana päivänä tai lähettämättä häntä hakemaan, kunnes hän itse antaisi jonkin elonmerkin, tai jos ei niin kävisi, kunnes jonkin verran aikaa olisi kulunut. Kapteeni siis jatkoi seuraavasta aamusta yksinäistä elintapaansa ja ajatteli monena aamuna, monena päivänä ja yönä vanhaa Sol Gillsiä, Bunsbyn mielipidettä hänestä ja sitä toivoa, joka vielä oli jäljellä hänen palaamisestaan. Ja tällöin vahvistuikin hänen toivonsa. Menipä hän toivossaan niin pitkälle, että asettui ulko-ovelle odottamaan kadonnutta ystäväänsä, niinkuin hän nyt uskalsi tehdä omituisella tavalla saavuttamassaan vapaudessa. Hän pani myös Sol Gillsin nojatuolin paikalleen ja järjesti pienen takahuoneen entiselleen sen varalta, että Sol-ukko palaisi odottamatta. Hellässä huolenpidossaan hän otti alas seinältä pienoisvalokuvan, joka esitti Walteria koulupoikana, koska pelkäsi sen tuottavan suurta tuskaa vanhukselle hänen palatessaan. Olipa kapteenilla toisinaan aavistuksia, että Sol Gills saapuisi jonakin määräpäivänä. Eräänä sunnuntaina hän tilasi kaksin kertaisen päivällisannoksenkin: niin herkkäuskoinen hän oli toiveissaan. Mutta häntä ei kuulunut, vanhaa Solomonia. Naapurit näkivät yhä merenkulkijan, vahakankainen hattu päässään, seisovan iltaisin myymälän ovella, katsellen katua pitkin kumpaankin suuntaan.
NELJÄSKYMMENES LUKU
Kotioloja
Dombeyn tapaisen miehen käskevä ja tyly luonne ei tietystikään voinut muuttua lempeämmäksi hänen joutuessaan joka päivä tekemisiin sen olennon kanssa, jonka itse oli nostanut itseään vastaan, eikä se kylmä ja kova ylpeyden panssari, joka häntä puristi, käynyt joustavammaksi, kun se tuon tuostakin törmäsi kopeaan ylenkatseeseen ja uhmaan. Sellaisen luonteen kirous — tärkein puoli siihen sisältyvää raskasta kostoa — on se, että kun myöntyväisyys ja alistuvaisuus paisuttavat sen pahoja ominaisuuksia ja antavat sille voimaa vahvistavat vastarinta ja liiallisten vaatimusten torjuminen sitä myös yhtä paljon. Siihen sisältyvä paha saa kasvamisen ja leviämisen tilaisuutta päinvastaisista mielenlaaduista, imien uutta elämää makeasta ja katkerasta. Jos sitä nöyrästi palvellaan tai halveksitaan, orjuuttaa se sittenkin sydäntä, johon se kerran on pysyvästi asettunut; jos ihaillaan tai torjutaan, on se yhä niin paatunut valtias kuin kolkkojen satujen paholainen.
Ensimmäistä vaimoaan Dombey oli kohdellut kylmän ja ylpeän julkeasti kuin jokin korkeampi olento, jollaisena hän melkein piti itseään. Hän oli ollut »herra Dombey» heidän tavatessaan ensimmäisen kerran, ja »herra Dombeyksi» nimitti hänen vaimonsa häntä vielä kuollessaankin. Hän oli osannut vaatia kunnioitusta suuruudelleen heidän koko avioliittonsa ajan, ja hänen vaimonsa oli taipunut siihen nöyrästi. Hän oli säilyttänyt ylvään asemansa valtaistuimen huipulla ja hänen vaimonsa, alhaisen sijansa sen juurella. Ja paljon onnea oli hänelle tuottanut näin elää ainoalaatuisen ajatuksensa orjuuttamana! Hän oli kuvitellut, että hänen toisen vaimonsa ylpeä luonne liittyisi hänen omaansa — sulaisi siihen ja kohottaisi hänen suuruuttaan. Hän oli haaveillut saavansa olla entistäänkin ylpeämpi, kun Edithin ylpeys olisi lisänä. Kertaakaan hän ei ollut ajatellut mahdolliseksi, että se saattaisi joskus asestautua häntä vastaan. Ja nyt, kun hän huomasi sen nousevan itseään vastaan joka askeleella ja joka käänteessä jokapäiväisen elämän polulla, kiinnittäen häneen kylmät, halveksivat ja uhmaavat kasvonsa, työnsi hänen ylpeytensä yhä uusia vesoja sensijaan että olisi kuihtunut tai lamautunut iskusta. Se muuttui tiukemmaksi ja kiihkeämmäksi, yhä synkemmäksi, äreämmäksi ja taipumattomammaksi kuin koskaan ennen.
Ihminen, jolla on sellainen varustus, laahaa mukanaan vielä aina toistakin raskasta rangaistusta. Hän on kova sovinnollisuutta, rakkautta ja luottamusta kohtaan, vastustaa kaikkea ulkoapäin tulevaa myötätuntoa, uskollisuutta, hellyyttä, kaikkia herkempiä tunteita, mutta itserakkautensa syviä pistoksia kohtaan hän on arka kuin paljas rinta teräsasetta kestämään. Sen mätähaavat märkivät pahemmin kuin mitkään muut, vaikka ne olisikin iskenyt itse ylpeyden panssaroitu käsi heikompaan, aseista riistettyyn ja kukistettuun ylpeyteen.
Sellaisia olivat hänen saamansa haavat. Ne vihloivat vanhojen huoneiden yksinäisyydessä, jonne hän nykyään alkoi usein vetäytyä, viettäen siellä monet pitkät ikävät hetket. Hänen kohtalonaan näytti olevan jäädä aina nöyryytetyksi ja voimattomaksi siinä, missä hän olisi tahtonut olla mahtavin. Kenet olikaan kohtalo määrännyt langettamaan sellaisen tuomion?
Kenet? Kuka liitti itseensä rakkaudella hänen vaimonsa samoin kuin hänen poikansakin? Kuka oli näyttänyt hänelle uuden voiton hänen istuessaan pimeässä nurkassa? Kenen pieninkin sana sai toimeen sen, mihin hänen äärimmäiset keinonsa eivät pystyneet? Kuka ilman hänen rakkautensa ja huomaavaisuutensa apua menestyi ja kasvoi kauniiksi, jotavastoin sen, jolle hän oli kaikkensa uhrannut, piti kuolla? Kuka muu se olisi voinut olla kuin sama lapsi, joka äidittömänä pienokaisena oli ollut hänen kiusanaan ja jota hän oli pelännyt kerran vielä alkavansa vihata? Niin, tämä hänen aavistuksensa olikin toteutunut, sillä hän vihasi Florencea sydämessään.
Hän tahtoi ja hänen täytyi vihata, vaikka vielä nytkin joskus tuntui heikko kajastus siitä valosta, jossa hän oli nähnyt tyttärensä muistorikkaana iltana, palattuaan kotiin nuoren puolisonsa kanssa. Hän tiesi nyt, että tyttö oli kaunis, ja myönsi hänen olevan suloisen ja miellyttävän, niin että alkavan naisellisuuden viehkeys oli suorastaan yllättänyt. Mutta hän käänsi tämänkin vain aseeksi tytärtään vastaan. Synkässä, sairaloisessa mietiskelyssään tämä onneton mies, joka hämärästi tajusi vieroittaneensa itsestään kaikki sydämet ja samalla kuitenkin epämääräisesti kaipasi, mitä kaiken ikänsä oli torjunut luotaan, loi itselleen vääristyneen kuvan siitä, mihin hänellä oli oikeus ja mitä vääryyttä oli kärsinyt, ja puolusteli sillä suhdettaan Florenceen. Mitä selvemmin tytöstä näytti tulevan hänen arvoisensa, sitä enemmän hän jo ennakolta vaati, että Florence täyttäisi velvollisuutensa häntä kohtaan ja alistuisi. Milloin Florence oli vähääkään osoittanut näitä ominaisuuksia? Sulostuttiko hän isänsä elämää vai — Edithin? Oliko hänen viehkeytensä ilmennyt ensin hänelle — vai Edithille? Eiväthän hän ja Florence olleet koskaan olleet kuin isä ja tytär! Heidän suhteensa oli aina ollut kylmä ja vieras. Kaikkialla ja kaikessa oli Florence ollut hänen tiellään ja nyt taas liittoutunut toisen kanssa häntä vastaan. Florencen pelkkä kauneus pehmensi sellaisia luonteita jotka olivat hänen isäänsä kohtaan kovia, ja loukkasi häntä luonnottomalla voitollaan.
Mahdollisesti ilmeni kaikessa tässä erään hänen rinnassaan heränneen tunteen napinaa — kuinka itsekkäästi se lieneekään johtunut hänen epäedullisesta asemastaan, kun hän ajatteli, millaiseksi Florence olisi voinut tehdä hänen elämänsä. Mutta hän vaimensi ukkosen kaukaisen jyrinän antamalla ylpeytensä meren kohista korkeana. Hän ei tahtonut kuulla muuta kuin oman ylpeytensä ääntä, ja ylpeydessään, joka oli täynnä ristiriitaa, kurjuutta ja itsekidutusta, hän vihasi Florencea.
Synkkää, itsepäistä ja uhmailevaa pahaahenkeä vastaan, joka oli ottanut hänet valtoihinsa, hänen vaimonsa pani toisenlaatuisen ylpeytensä täydessä voimassaan. He eivät olisi voineet milloinkaan viettää onnellista yhteiselämää, mutta mikään ei olisi saattanut tehdä sitä onnettomammaksi kuin sellaisten voimien raivoisa ja yhtämittainen sota. Dombeyn ylpeys oli ottanut tehtäväkseen pitää pystyssä mahtavaa ylivaltaa, pakottaa Edithin sen tunnustamaan. Edith taas olisi antanut kiduttaa itsensä vaikka kuoliaaksi voidakseen suunnata mieheensä vielä viime hetkellään rauhallisen ja ylpeän katseen täynnä taipumatonta halveksimista. Saattoiko Edith mukaantua? Dombeylla ei ollut aavistusta siitä, millaisen myrskyn ja taistelun jälkeen Edith oli taipunut hyväksymään suurta kunniaa tuottavan kosinnan ja kuinka paljon Edith mielestään oli mukaantunut sietäessään, että Dombey nimitti häntä vaimokseen.
Dombey oli päättänyt näyttää hänelle olevansa mahtavampi heistä kahdesta. Ei saanut olla muuta tahtoa kuin hänen omansa. Ylpeä sai Edith hänen mielestään hyvinkin olla, mutta miehensä puolesta eikä häntä vastaan. Usein, kun hän istui yksinään paatuen yhä enemmän, hän kuuli Edithin lähtevän ulos ja palaavan kotiin, sillä Edith kierteli Lontoon seuraelämässä välittämättä miehensä suostumuksesta tai paheksumisesta enempää kuin jos tämä olisi ollut hänen palvelijansa. Edithin häneltä itseltään anastettu kiistämätön ominaisuus loukkasi häntä enemmän kuin mikään muu käytös olisi voinut. Ja niin hän päätti taivuttaa Edithin oman ylpeän ja mahtavan tahtonsa alaiseksi.
Kauan hän oli hautonut näitä ajatuksia, kun hän eräänä iltana meni tapaamaan Edithiä tämän omiin huoneisiin kuultuaan hänen palanneen kotiin myöhään kaupungilta. Edith oli yksinään, vielä yllään komea pukunsa, ja oli juuri tullut äitinsä huoneesta. Hänen kasvonsa olivat surumieliset ja miettiväiset Dombeyn yllättäessä hänet, mutta ne pysähdyttivät Dombeyn hetkiseksi ovelle, sillä katsahtaessaan vastapäiseen kuvastimeen hän huomasi kuin taulunkehyksessä rypistyneet kulmakarvat ja synkistyneen kauneuden, jonka ennestään niin hyvin tunsi.
»Rouva Dombey», virkkoi hän astuessaan sisään, »pyydän teitä kuuntelemaan minua hetkisen».
»Huomenna», kuului vastaus.
»Ei mikään muu hetki ole niin sopiva kuin tämä, madame», sanoi Dombey. »Te erehdytte asemastanne. Minä olen tottunut valitsemaan oman aikani enkä siedä toisen valintaa. Näyttää siltä kuin tuskin käsittäisitte, kuka ja mitä minä olen, rouva Dombey.»
»Luulen ymmärtäväni teidät oikein hyvin», vastasi Edith.
Hän katsahti mieheensä, pani kullasta ja jalokivistä välkkyvät valkeat käsivartensa ristiin kiivaasti kohoilevalle rinnalleen ja käänsi sitten silmänsä poispäin.
Jos hän olisi ollut vähemmän kaunis ja komea kylmässä tyyneydessään, ei hänellä ehkä olisi ollut voimaa herättää miehessään sitä tappiolle joutumisen tunnetta, joka tunkeutui äärimmäisen ylpeydenkin läpi. Mutta Edithillä oli se voima, ja Dombey tunsi sen hyvin elävästi. Hän katseli ympärilleen huoneessa ja näki kallisarvoisia koristeita ja ylellisiä pukuja lojuvan siellä täällä, jollaiseen huolettomuuteen (Dombeyn mielestä) ei ollut syynä pelkkä oikku tai velttous, vaan niiden itsepintainen ja ylpeä halveksiminen. Yhä selvemmin hän tajusi olevansa huonommalla puolella. Kukkaseppeleitä, höyhentöyhtöjä, jalokiviä, pitsejä ja silkkiä oli joka taholla, rikkautta, halveksittua, tuhlattua ja pilkattua rikkautta. Timantitkin — hänen antamansa huomenlahja — jotka koristivat Edithin kärsimättömästi kohoilevaa rintaa, näyttivät tahtovan läähättäen katkaista kaulaketjun ja vieriä alas lattialle, jotta kaunis olento saisi siinä tallata ne jalkoihinsa.
Dombey aavisti joutuvansa tappiolle eikä voinut sitä salatakaan. Juhlallisena ja outona keskellä tätä loistoa ja hekumallista välkettä, vieraana ja väkinäisenä sen ylpeää valtiatarta kohtaan, jonka kopea kauneus heijastui siitä kuin yhtä monesta kuvastimen kappaleesta, hän tunsi itsensä hämmentyneeksi ja kömpelöksi. Kaikki, mikä edisti Edithin ylenkatseellista itsehillintää, oli omansa häntä ärsyttämään. Vaivautuneena ja omaan itseensä suuttuneena hän istuutui ja jatkoi äskeistä pahatuulisemmin:
»Rouva Dombey, minusta on välttämätöntä, että meidän kesken tulee toimeen jokin yhteisymmärrys. Teidän käytöksenne ei miellytä minua, madame.»
Edith vilkaisi vain häneen ja käänsi sitten taas silmänsä poispäin, mutta vaikka hän olisi puhunut kokonaisen tunnin, ei hän olisi voinut ilmaista enempää kuin tällä katseellaan.
»Toistan vielä, rouva Dombey, käytöksenne ei miellytä minua. Olen jo kerran käyttänyt hyväkseni tilaisuutta, pyytäen teitä muuttamaan sitä toisenlaiseksi. Nyt vaadin sitä uudelleen.»
»Te valitsitte sopivan tilaisuuden ensimmäistä moitettanne varten, herra Dombey, ja toista moitettanne varten valitsitte sopivan käytöstavan ja sopivat sanat. Te vaaditte! Minulta!»
»Madame», vastasi Dombey niin juhlallisen hyökkäävästi kuin suinkin, »minä olen ottanut teidät vaimokseni. Teillä on minun nimeni. Te olette liittynyt minun asemaani ja minun maineeseeni. En tahdo väittää, että ylimalkaan maailman mielestä olette solminnut kerrassaan kunniakkaan liiton, mutta sanon tottuneeni 'vaatimaan', kun asia koskee omaisiani ja alaisiani.»
»Kumpanakohan suvaitsette pitää minua?» kysyi Edith.
»Mahdollisesti voisin olla sitä mieltä, että vaimoni on — että hänen täytyy olla — kumpaakin lajia, rouva Dombey.»
Edith tuijotti häneen jäykästi ja puristi yhteen vapisevat huulensa. Dombey näki hänen rintansa kohoilevan ja hänen kasvojensa vuorotellen punastuvan ja kalpenevan. Kaiken sen hän pani merkille, mutta ei voinut kuulla sitä yhtä sanaa, joka kuiskaili Edithin sydämen sisimmässä sopukassa pyytäen häntä pysymään rauhallisena. Se sana oli Florence.
Sokea tyhmyri, joka syöksyi kuilua kohti! Hän luuli itse peloittavansa
Edithiä!
»Te olette liian tuhlaava, rouva Dombey», jatkoi Dombey. »Te kulutatte paljon rahaa — tai ainakin tuntuisi siltä useimpien miesten kukkarossa — seurustellessanne sellaisissa piireissä, joista minulla ei ole mitään hyötyä ja jotka suorastaan ovat minulle vastenmielisiä. Minun täytyy vaatia täydellistä muutosta kaikissa näissä suhteissa. Tosin tiedän, että naiset ovat taipuvaisia menemään ensi alussa liiallisuuteen saadessaan äkkiä haltuunsa kymmenennenkään osan sellaisesta omaisuudesta, jonka onni on toimittanut teidän käytettäväksenne. Mutta tätä ylellistä elämää on jo kestänyt liiaksikin. Pyydän siis, että ne päinvastaiset elämykset, jotka rouva Granger on kokenut, tulisivat nyt hyödyksi rouva Dombeylle.»
Yhä sama jäykkä katse, värisevät huulet, kiivaasti kohoileva rinta, vuoroin kalpenevat, vuoroin punaisiksi lehahtavat kasvot ja yhä sama kuiskaus sydämen sisimmässä: »Florence! Florence!» joka toistui samassa tahdissa hänen sydämensä tykytyksen kanssa.
Dombeyn ylimielinen itseluottamus paisui hänen nähdessään tämän muutoksen Edithissä. Sitä kiihdytti yhtä paljon Edithin aikaisemmin osoittama ylenkatse ja äskeinen tappion pelko kuin nykyinen alistuvaisuus (jona hän piti Edithin käytöstä), niin että se kävi liian valtavaksi pysyäkseen hänen rinnassaan ja mursi kaikki esteet. No niin, kuka saattoikaan kauan vastustaa hänen ylpeää tahtoaan ja mielivaltaansa! Hän oli päättänyt voittaa Edithin, ja kah, näin helposti se luonnistuikin!
»Ja muuten suvainnette ottaa huomioon, madame», jatkoi Dombey mahtavan käskevällä äänellä, »että minä vaadin mukautumista ja kuuliaisuutta. Minä vaadin, että osoitatte minulle maailman silmissä tottelevaisuutta, koska olen siihen tottunut. Vaadin sitä oikeutenani. Lyhyesti sanoen, minä tahdon sitä. Minä pidän sitä luonnollisena korvauksena niistä maallisista eduista, jotka ovat tulleet teidän osaksenne, enkä luule kenenkään ihmettelevän, että vaadin sitä teiltä tai että te taivutte siihen — osoitatte sitä minulle — minulle!» lisäsi hän pontevasti.
Ei sanaakaan Edithin suusta. Ei pienintäkään muutosta hänessä. Hänen katseensa oli yhä suunnattuna Dombeyhin.
»Olen kuullut äidiltänne, rouva Dombey», sanoi Dombey koulumestarimaisen mahtipontisesti, »minkä tekin epäilemättä tiedätte, nimittäin että Brightonia on suositeltu hänelle terveydellisistä syistä. Herra Carker on ollut niin ystävällinen…»
Edith muuttui äkkiä. Hänen kasvonsa ja rintansa hehkuivat, ikäänkuin niihin äkkiä olisi heijastunut vihaisen auringonlaskun punainen loiste. Dombeylta ei tämä jäänyt huomaamatta, mutta hän selitti sen omalla tavallaan ja jatkoi:
»Herra Carker on ollut niin ystävällinen, että on matkustanut sinne vuokraamaan asunnon joksikin ajaksi. Kun talous sitten jälleen muutetaan Lontooseen, ryhdyn sellaisiin toimenpiteisiin, joita pidän välttämättöminä sen järjestämiseksi paremmalle kannalle. Yksi niistä on se, että palkkaan taloudenhoitajattareksi Brightonissa (jos se suinkin käy päinsä) erään kunnollisen, köyhissä oloissa elävän naisen, rouva Pipchinin, jolla jo aikaisemmin on ollut luottamustoimi perheessäni. Meidän taloutemme vaatii pätevää eikä ainoastaan nimellistä johtajaa, rouva Dombey.»
Edith oli muuttanut asentoaan, ennenkuin Dombey ehti näin pitkälle, ja nyt hän istui — tuijottaen yhä hievahtamatta mieheensä ja kierteli lakkaamatta käsivarttaan kaunistavaa rannerengasta. Hän ei hypistellyt sitä kevyesti ja naisellisesta vaan puristi ja työnsi sitä hentoa ihoaan vasten niin, että valkealle käsivarrelle ilmestyi punainen juova.
»Minä huomasin», jatkoi Dombey, »ja tähän päättyykin se, mitä pidin välttämättömänä sanoa teille nyt, rouva Dombey minä huomasin hetki sitten, että otitte vastaan herra Carkeria koskevan viittaukseni erikoisella tavalla. Kun eräässä tilaisuudessa sattumalta huomautin teille tämän luottamushenkilön kuullen, etten hyväksynyt teidän tapaanne ottaa vastaan vieraitani, suvaitsitte te esittää vastaväitteen hänen läsnäolonsa vuoksi. Teidän täytyy masentaa tuollainen vastenmielisyytenne, rouva Dombey, sillä hyvin todennäköisesti on teidän pakko sietää häntä monessa samanlaisessa tilaisuudessa vastakin, jollette turvaudu siihen ainoaan keinoon, joka on teidän omassa vallassanne: että näet olette antamatta minulle valittamisen aihetta. Koska herra Carker», jatkoi Dombey, jolla oli äsken Edithissä huomaamansa mielenliikutuksen vuoksi suuri luottamus tähän keinoon ylpeän vaimonsa taivuttamiseksi ja joka ehkä myöskin halusi Carkerille näyttää valtaansa uudessa ja voitonriemuisessa valossa, »koska herra Carker omistaa täyden luottamukseni, rouva Dombey, sopinee hänen saada teiltäkin sen verran luottamusta. Toivon, rouva Dombey», lisäsi hän hetken kuluttua, jolla välin oli kehitellyt ajatustaan ylpeytensä yhä kasvaessa, »ettei minun ole välttämätöntä milloinkaan uskoa herra Carkerin perille tuotavaksi mitään vastaväitettä tai moitetta teille. Mutta koska olisi alentavaa asemalleni ja maineelleni väitellä kovin usein mitättömistä seikoista naisen kanssa, jolle olen osoittanut suurimman mahdollisen kunnian, en epäröi käyttää hyväkseni herra Carkerin palveluksia, jos näen siihen olevan aihetta.»
Ja nyt hän tuntee minut ja tietää päätökseni, — ajatteli hän nousten seisomaan siveellisessä mahtavuudessaan jäykempänä ja pöyhkeämpänä kuin milloinkaan ennen.
Käsi, joka oli kaiken aikaa puristanut rannerengasta, painui raskaasti Edithin rinnalle, mutta hän katseli yhä Dombeyta muuttumattomin kasvoin ja virkkoi matalalla äänellä:
»Malttakaa! Jumalan tähden! Minun täytyy puhua teille!»
Mutta miksi hän ei puhunut? Ja mikä oli se sisäinen taistelu, joka mykisti hänet monen minuutin ajaksi, samalla kun hänen kasvonsa suurella ponnistuksella pysyivät liikkumattomina kuin kuvapatsaan? Hänen katseessaan ei ilmennyt mukautuvaisuutta eikä uhmaa, ei rakkautta eikä vihaa, ei ylpeyttä eikä nöyryyttä, ei mitään muuta kuin jäykkä, tutkiva ilme.
»Olenko koskaan houkutellut teitä puolelleni? Olenko käyttänyt joitakin keinoja saavuttaakseni suosionne? Olinko suopeampi teitä kohtaan mielistellessänne minua kuin olen ollut avioliittomme aikana? Olenko milloinkaan ollut toisenlainen?»
»Tuo on ihan tarpeetonta, rouva Dombey», virkkoi Dombey.
»Luulitteko ehkä minun rakastavan teitä? Tiesittekö, ettei asian laita ollut niin? Oletteko milloinkaan välittänyt sydämestäni, mies, tai oletteko aikonutkaan sitä suostutella? Oliko sydämellä pienintäkään osaa meidän kaupassamme? Teidän puoleltanne tai minun?»
»Nuo kysymykset poikkeavat kauas pääasiasta», vastasi Dombey.
Edith asettui hänen ja oven väliin estääkseen häntä pääsemästä pois. Sitten hän oikaisi majesteetillisen vartalonsa täyteen pituuteen ja silmäili miestänsä yhä hellittämättä.
»Te vastaatte minulle kumpaankin. Te näytte vastaavan, ennenkuin kysynkään. Kuinka voisittekaan olla vastaamatta, kun olette yhtä hyvin kuin minäkin selvillä viheliäisestä totuudesta? No, kuulkaapa, jos rakastaisin teitä hartaasti, voisinko tehdä muuta kuin alistaa koko tahtoni ja olemukseni teidän käskyihinne, niinkuin juuri olette vaatinut? Jos sydämeni olisi puhdas ja koskematon ja te sen epäjumala, voisitteko pyytää enempää? Voisinko antaa teille enemmän?»
»Mahdollisesti ette, madame», vastasi Dombey kylmästi.
»Te tiedätte, kuinka erilainen minä olen. Te näette nyt katseeni, jonka olen luonut teihin, ja voitte lukea piirteistäni sen kiihkeän rakkauden, jota tunnen teitä kohtaan.» Näihin sanoihin ei liittynyt pienintäkään värähdystä ylpeiltä huulilta tai leimausta tummista silmistä — ei mitään muuta kuin sama tutkiva katse. »Te tunnette yleisin piirtein elämäntarinani. Olette puhunut äidistäni. Luuletteko voivanne alentaa tai taivuttaa tai pakottaa minut tottelevaisuuteen ja alamaisuuteen?»
Dombey hymyili samoin kuin olisi hymyillyt kysymykselle, luuliko hän voivansa saada kokoon kymmenentuhatta puntaa.
»Jos täällä on jotakin tavatonta», virkkoi Edith nostaen kätensä otsan kohdalle, silti muuttamatta tuokioksikaan jäykkää ja muuten ilmeetöntä katsettaan, »kuten myös tiedän täällä olevan epätavallisia tunteita» — hän painoi kädellään kovasti rintaansa — »niin harkitkaa, ettei se pyyntöni, jonka nyt aion teille esittää, myöskään ole tavallinen merkitykseltään. Niin, minä aion esittää teille erään pyynnön», toisti hän kuin kiireisenä vastauksena johonkin Dombeyn ilmeeseen.
Dombey oli taivuttanut alentuvasti leukaansa niin, että hänen jäykkä kaulahuivinsa oli kahissut ja ratissut, ja istuutui sitten läheiselle sohvalle kuunnellakseen vaimonsa pyyntöä.
»Jos voitte uskoa minun luonteeni olevan sellaisen, että se, mitä nyt tulen teille sanomaan, tuntuu itsestänikin melkein uskomattomalta, etenkin kun sanon sen miehelleni ja ennen kaikkea teidän kaltaisellenne miehelle, niin osaatte ehkä panna sille enemmän arvoa.» Dombey luuli nähneensä kyyneleitä välkkyvän hänen silmissään ja ajatteli tyytyväisenä pusertaneensa ne esiin, vaikka ei ainoakaan niistä vierinyt poskelle ja Edith katseli häntä yhtä hievahtamatta kuin ennenkin. »Siihen synkkään loppuun, jota kohti riennämme ja joka varmasti tulee, emme sotke ainoastaan itseämme (se ei olisikaan paljon), vaan vedämme vielä muitakin ihmisiä.»
Muitakin! Dombey tiesi, keneen tuo sana viittasi ja rypisti synkkänä otsaansa.
»Minä puhun teille toisten tähden. Myöskin teidän ja itseni tähden. Häistämme alkaen olette ollut pöyhkeä minua kohtaan, ja minä olen maksanut teille samalla mitalla. Te olette osoittanut minulle ja kaikille muille ympäristössämme joka päivä ja joka hetki, että minä teidän mielestänne olen saanut osakseni erikoisen armon ja kunnian, mennessäni naimisiin teidän kanssanne. Minulla on toinen käsitys, ja olen sen ilmaissutkin. Näyttää siltä kuin ette ymmärtäisi tai (niin laajalle kuin teidän valtanne tässä suhteessa voi ulottua) ette tarkoittasikaan, että me kumpikin kulkisimme omaa tietämme. Sensijaan te vaaditte minulta alamaista kunnioitusta, jota ette milloinkaan saa.»
Vaikka Edithin kasvot pysyivät yhä muuttumatta, huokui hänen jokaisesta hengenvedostaan ponteva vahvistus sanalle »milloinkaan».
»Minä en tunne vähääkään hellyyttä teitä kohtaan, sen te tiedätte. Ettekä välittäisikään siitä, vaikka tuntisin tai voisin tuntea. Niinikään tiedän, ettei teidän sydämessänne ole minkäänlaista rakkautta minuun. Mutta me olemme sidotut toisiimme, ja siinä solmussa, joka yhdistää meitä, on — niinkuin jo sanoin — toisiakin kiinni. Meidän täytyy kummankin kuolla, ja me liitymme jo molemmat kuolleeseen, kumpikin pienen lapsen kautta. Malttakaamme mielemme.»
Dombey hengähti syvään kuin olisi sanonut: »No siinäkö kaikki?»
»Eivät mitkään maailman aarteet», jatkoi Edith kalveten yhä, samalla kun hänen silmänsä loistivat entistä kirkkaammin vakavuudessaan, »voisi ostaa minulta näitä sanoja ja sitä tarkoitusta, joka niillä on. Kun ne on kerran lausuttu, ei mikään rikkaus tai voima voi niitä peruuttaa. Lausuin ne vakavassa mielessä; olen harkinnut niitä ja pysyn uskollisena sille, mihin ryhdyn. Jos lupaatte pysyä maltillisena omasta puolestanne, lupaan minäkin hillitä mieleni. Me olemme sanomattoman onneton pari, eri syistä menettänyt kaikki tunteet, jotka tuottavat siunausta avioliitolle tai oikeuttavat sen. Mutta ajan kuluessa voi välillemme kehittyä jonkinlainen ystävyys tai yhteenkuuluvaisuuden tunne. Koetan pysyä siinä toivossa, jos tekin pyritte siihen. Ja luulen voivani käyttää myöhempää ikääni paremmin ja onnellisemmin kuin olen käyttänyt nuoruutta tai kukoistusta.»
Kaiken tämän hän oli sanonut matalalla, tasaisella äänellä. Vaiettuaan hän antoi kätensä vaipua, jolla oli pakottanut itsensä pysymään rauhallisena. Mutta katsettaan, joka oli ollut kaiken aikaa hievahtamatta suunnattuna Dombeyhin, hän ei luonut alas.
»Madame», virkkoi Dombey juhlallisen arvokkaasti, »minä en voi hyväksyä näin omituista ehdotusta».
Edith katseli häntä vieläkin, muuttamatta ilmettään.
»En voi», jatkoi Dombey nousten seisomaan, »taipua sovittelemaan tai neuvottelemaan kanssanne asiasta, josta jo tiedätte mielipiteeni ja toiveeni. Olen ilmaissut uhkavaatimukseni, madame, enkä voi muuta kuin neuvoa teitä kiinnittämään siihen vakavasti huomiotanne.»
Heti palasi Edithin kasvoille niiden entinen ilme, mutta vieläkin selvempänä. Hän käänsi silmänsä muualle kuin pois jostakin alhaisesta, vastenmielisestä esineestä. Ja kuinka salamoikaan hänen ylpeä otsansa! Kuinka voimakkaina ilmestyivätkään ylenkatse, viha, raivo ja kammo kalpean hiljaisen vakavuuden tilalle, joka haihtui kuin sumu. Dombey ei voinut muuta kuin katsella, vaikka tämä näky värisyttikin häntä.
»Ulos!» huusi Edith tehden käskevän eleen ovea kohti. »Meidän ensimmäinen ja viimeinen tuttavallinen keskustelumme on nyt lopussa. Mikään ei voi tehdä meitä vieraammiksi toisillemme kuin tästedes olemme.»
»Olkaa varma siitä, madame», sanoi Dombey, »ettei mikään ylimalkainen intoilu teidän taholtanne peloita minua poikkeamaan siltä tieltä, jota pidän oikeana».
Edith käänsi hänelle selkänsä ja istuutui sanaakaan vastaamatta kuvastimensa ääreen.
»Minä luotan siihen, että velvollisuudentuntonne selviää ja että opitte paremmin harkitsemaan, madame», jatkoi Dombey.
Vastaukseksi ei tullut sanaakaan. Dombey näki kuvastimesta, että Edith ei kiinnittänyt hänen läsnäoloonsa enempää huomiota kuin jos hän olisi ollut näkymätön hämähäkki seinällä tai kovakuoriainen lattialla, tai paremminkin kuin jos hän olisi ollut jompikumpi, jonka Edith olisi käännyttyään hänestä poispäin nähnyt ja murskannut ja sitten unohtanut inhoittavana ja kuolleena itikkana.
Dombey katsahti mennessään ulos ovesta vielä kerran kauniisti valaistuun ja upeaan huoneeseen, kaikkialla näkyvissä oleviin hienoihin ja välkkyviin koruihin, komeasti puettuun, kuvastimen edessä istuvaan vaimoonsa ja hänen kasvoihinsa, jotka näkyivät kuvastimesta. Sitten hän lähti takaisin vanhaan huoneeseensa, jossa hänen oli tapana mietiskellä, ja vei mielessään elävän kuvan kaikesta näkemästään, samalla kun hän koetti arvailla ja kuvitella (niinkuin ihmiset joskus tekevät), millaisilta ne kaikki näyttäisivät hänen nähdessään ne seuraavalla kerralla.
Muuten Dombey oli hyvin vaitelias ja hyvin arvokas ja uskoi varmasti voivansa toteuttaa suunnitelmansa. Sellaisena hänen mielentilansa pysyikin.
Hänen aikomuksenaan ei ollut seurata perhettään Brightoniin. Mutta parin päivän kuluttua hän ilmoitti lähtöaamuna ruokapöydässä Kleopatralle tahtovansa piakkoin käydä heitä tervehtimässä. Ei saanut menettää aikaa, jotta Kleopatra pääsisi sellaiseen paikkaan, jota hänelle oli suositeltu terveellisenä, sillä hän näytti tosiaankin päivä päivältä kutistuvan kokoon ja muuttuvan maan tomuksi.
Mitään varsinaista uutta taudinkohtausta ei ollut sattunut, mutta vanhan rouvan vointi oli hänen ensimmäisestä parantumisestaan lähtien kuitenkin vähitellen huonontunut. Hän oli käynyt entistä laihemmaksi, henkisesti tylsemmäksi, sekoittaen kerrassaan omituisesti asioita muistissaan. Tämän vian muiden oireiden joukossa oli sekin, että hän sotki molempien vävyjensä nimet, elävän ja kuolleen, ja sanoi Dombeytä tavallisesti joko »Grangebyksi» tai »Domberiksi» tai erotuksetta kummaksikin.
Mutta nuorekas hän oli, hyvin nuorekas yhä, ja siksi hänellä oli viimeisellä aamiaisella ennen lähtöään uusi vartavasten sommiteltu hattu ja matkapuku, joka oli kirjailtu ja nyöreillä koristettu kuin vanhan sylilapsen. Ei ollut helppoa sovittaa hänen päähänsä kevyttä ilmavaa hattua tai pitää sitä alallaan, kun se kerran oli saatu sijoitetuksi tutisevalle takaraivolle. Nyt sillä ei ainoastaan ollut pyrkimyksenä luiskahtaa alituisesti toiselle puolelle, vaan tuon tuostakin piti takana seisovan kamarineidon, Flowersin, taputtaa sitä oikealle paikalleen, seisoessaan koko aamiaisen ajan emäntänsä tuolin takana täyttämässä tätä velvollisuutta.
»Juuri niin, rakas Grangeby», virkkoi rouva Skewton, »teidän täytyy eh-masti luv» — hän lyhensi keskeltä tai pätki sanoja ja jätti toisia kokonaan pois — »tulla sinne hyvin pian».
»Minähän sanoin juuri», vastasi Dombey kovalla äänellä ja vaivaloisesti, »että tulen päivän parin kuluttua».
»Jumala teitä siunatkoon, Domber!»
Tässä yhtyi keskusteluun majuri, joka oli tullut lausumaan jäähyväisiä naisille ja tuijotti rouva Skewtoniin halvaantuneilla silmillään niin epäitsekkään tyynesti kuin kuolematon olento ja sanoi:
»No mutta, madame, tehän ette ollenkaan pyydä vanhaa Joea käymään luonanne!»
»Kuka tuo on?» kysyi Kleopatra. Mutta kun Flowers taputti hänen hattuaan, näytti hänen muistinsa virkistyvän, ja hän lisäsi: »Te tarkoitatte kai itseänne, te paha ihminen!»
»Hiton kummallista», kuiskasi majuri Dombeylle. »Paha juttu. Ei ole koskaan pitänyt itseään kyllin lämpimänä.» Hän itse oli napittanut takkinsa kurkkuun asti. »No, ketä sitten J.B. tarkoittaisi Joella, jollei vanhaa Joe Bagstockia — Josephia — teidän orjaanne — Joea, hyvä rouva. Tässä! Tässä on se mies! Tässä ovat Bagstockin palkeet, madame!» huusi majuri lyöden rintaansa niin, että kajahti.
»Rakkahin Edit — Grangeby — se on kerrassaan eriskum», virkkoi
Kleopatra äreästi, »että majuri —»
»Bagstock! J.B.!» huusi majuri huomatessaan rouva Skewtonin tapailevan hänen nimeään.
»No, se ei tee mitään», sanoi Kleopatra. »Edith kulta, sinähän tiedät, etten ole koskaan voinut muistaa nimiä — mistä minä nyt taas pulminkaan? Niin, kerrassaan eriskum, että niin monet ihmiset tahtovat tulla tervehtimään minua. Enhän minä viivy kauan siellä, vaan tulen takaisin. He voivat tosiaankin odottaa paluutani!»
Samassa hän loi silmäyksen pöydän ympärillä istuviin ja näytti hyvin rauhattomalta.
»Minä en halua vieraita — en tosiaankaan kaipaa, vaan sensijaan vähän lepoa — ja muuta sellaista — sitä minä tarvitsen. Mitkään villieläimet eivät saa lähestyä minua, ennenkuin olen päässyt eroon puutumuksesta.»
Hän koetti entiseen tapaansa tyrkätä majuria viuhkallaan, mutta kaatoikin Dombeyn aamiaiskupin, joka oli toisella suunnalla. Sitten hän kutsui luokseen Withersin ja käski hänen huolehtia erikoisesti siitä, että hänen huoneessaan pantaisiin toimeen eräitä muutoksia ennen hänen paluutaan. Korjaustyöt piti toimittaa viipymättä, koska ei ollut laisinkaan tietoa siitä, kuinka pian hän tulisi takaisin, sillä hänen piti käydä tervehtimässä kaikenlaisia ihmisiä. Withers otti nämä määräykset vastaan kunnioittavasti ja takasi, että ne pantaisiin toimeen, mutta peräytyessään pari askelta näytti hänen olevan mahdotonta olla katsahtamatta omituisesti majuriin, joka ei voinut olla samoin katsahtamatta Dombeyhin. Tämä taas ei voinut olla katsahtamatta omituisesti Kleopatraan, joka ei voinut olla pudistamatta hattuaan toisen silmän päälle ja kalistelematta veistään ja haarukkaansa lautasellaan kuin olisi helistellyt kastanjetteja.
Edit ei kohottanut silmiään kehenkään eikä näyttänyt olevan pahoillaan mistään äitinsä puheista tai teoista, vaan kuunteli hänen hajanaista jutteluaan tai käänsi ainakin päänsä häneen päin saatuaan häneltä jonkin kysymyksen, vastasi muutamilla hiljaisilla sanoilla, kun se oli välttämätöntä, ja toisinaan keskeytti hänen sekasotkunsa palauttaen jollakin yksitavuisella sanalla hänen ajatuksensa takaisin siihen kohtaan, jossa hän oli poikennut asiasta. Mutta kuinka häilyvä rouva Skewton olikin muissa asioissa, oli hän yhdessä horjumaton — hän piti tytärtään kaiken aikaa silmällä, tarkasteli kauniita kasvoja, niiden marmorimaista tyyneyttä ja vakavuutta, milloin aran ihailevasti, milloin typerästi nauraa hihittäen, ja koetti saada niille ilmestymään hymyä. Välistä taas hänen silmiinsä kohosivat oikulliset kyyneleet, ja hän pudisti mustasukkaisesti päätänsä kuin kuvitellen olevansa tyttärensä hylkäämä. Mutta joka hetki oli Edithin kauneudella häneen sellainen vaikutus, että se ei koskaan horjahdellut niinkuin hänen muut ajatuksensa, vaan piti häntä hellittämättä vallassaan. Edithistä hän joskus loi silmänsä Florenceen ja sitten takaisin Edithiin kerrassaan omituisella tavalla. Toisinaan hän koetti katsella muualle kuin välttääkseen tyttärensä silmiä, mutta yhä uudelleen hänen näytti olevan pakko kääntyä Edithiin päin, vaikka tämä ei koskaan omasta aloitteestaan tapaillut hänen katsettaan tai vaivannut häntä ainoallakaan silmäyksellä.
Kun aamiainen oli syöty, vietiin vaunuihin rouva Skewton, joka oli nojaavinaan tyttömäisen kevyesti majurin käsivarteen, mutta jota toiselta puolen tuki Flowers raskaasti ja takaapäin kannatteli hovipoika Withers. Hänen oli nyt määrä lähteä Edithin ja Florencen kanssa Brihgtoniin.
»No, onko Joseph ehdottomasti pannaan julistettu?» kysyi majuri työntäen punaiset kasvonsa vaunujen akkunasta sisään. »Hitto vieköön, madame, onko Kleopatra niin kovasydäminen, että kieltää uskollisen Antonius Bagstockin lähestymästä itseään?»
»Menkää tiehenne!» sanoi Kleopatra. »En voi sietää teitä. Saatte nähdä minut, kun palaan, jos olette oikein kiltti.»
»Sanokaa Josephille, että hän saa elää toivossa, armollinen rouva», virkkoi majuri, »tai hän kuolee epätoivoon».
Kleopatraa värisytti, ja hän nojautui taaksepäin. »Edith kulta», virkkoi hän. »Sano hänelle —»
»Mitä?»
»Tuollaisia kauheita sanoja!» virkkoi Kleopatra. »Hän käyttää niin kauheita sanoja.»
Edith viittasi majuria peräytymään, antoi lähtömääräyksen ja jätti vastustelevan majurin Dombeyn haltuun, jonka luo majuri palasikin hiljaa viheltäen.
»Sanon teille jotakin, hyvä herra», virkkoi majuri kädet selän takana ja sääret hajallaan. »Eräs hyvä ystävättäremme on kääntynyt omituiselle tielle.»
»Mitä tarkoitatte, majuri?» kysyi Dombey.
»Tahdon sanoa, Dombey», vastasi majuri, »että teistä tulee pian anopista orpo».
Dombeyta näytti tämä leikillinen viittaus häneen itseensä miellyttävän niin vähän, että majuri päästi ilmoille hevosköhää ilmaistakseen vakavuuttaan.
»Hitto vieköön, Dombey», sanoi majuri, »ei kannata salailla totuutta. Joe on suorasukainen, Dombey. Hänen luonteensa on sellainen. Jos ylimalkaan hyväksytte vanhan Joshin, pitää teidän hyväksyä hänet sellaisena kuin hän on, ja hän on nyt kerta kaikkiaan hiton ruostunut vanha raastinrauta, terävähampainen J.B.-viila. Dombey», jatkoi hän, »teidän rouvanne äiti on lähellä loppuaan».
»Pelkään», vastasi Dombey hyvin filosofisesti, »että rouva Skewton on vakavasti sairas.»
»Sairasko, Dombey!» huudahti majuri. »Suorastaan luhistunut!»
»Ehkä kuitenkin ilmanmuutos ja hyvä hoito saavat paljon toimeen», jatkoi Dombey.
»En usko sitä», väitti majuri. »Hitto vieköön, Dombey, hän ei ole koskaan pitänyt itseään kyllin lämpimänä. Jollei ihminen pidä itseään lämpimänä», lisäsi hän pannen vielä yhden napin kiinni säämiskäliiveissään, »ei hänellä ole vastustus voimaa. Mutta jotkut ihmiset tahtovat kuolla. Hitto vieköön, ihan tahtovat. He ovat itsepäisiä. Sanonpa teille jotakin, Dombey. Se ei ehkä ole kaunista tai hienoa, vaan mahdollisesti raakaa ja tylyä, mutta jokin annos vanhaa oikea Bagstock-ydintä tekisi kerrassaan hyvää koko ihmissuvulle.»
Tehtyään tämän arvokkaan huomautuksen majuri suuntasi hummerinsilmänsä ja pöhöttyneen ruhonsa klubiin ja oli siellä tukehtumaisillaan koko päivän.