Kleopatra, joka oli milloin ärtyinen, milloin itsetyytyväinen, milloin valveilla, milloin nukuksissa, mutta kaiken aikaa hyvin nuorekas, saapui Brightoniin samana iltana, hajosi siellä tapansa mukaan kappaleiksi ja joutui vuoteeseen. Synkkä mielikuvitus olisi voinut ajatella siinä makaavan todellisen luurangon, mutta kamarineitsyt istui rauhallisena hänen vieressään vartioiden ruusunpunaisia uutimia, jotka oli tuotu mukana luomaan nuorekasta väriä Kleopatraan.
Lääkärit päättivät yhteisessä neuvottelussa, että rouva Skewtonin piti joka päivä liikkua ulkona. Pidettiin erittäin tärkeänä, että hän olisi raittiissa ilmassa ja — jos mahdollista — kävelisi. Edith oli aina valmis saattamaan häntä koneellisen huomaavaisena ja jäykän kauniina. Vaunuissa ajellessaan he olivat aina kahden, sillä Edith tunsi itsensä jonkin verran vaivaantuneeksi Florencen läsnäollessa nyt, kun hänen äitinsä vointi oli huonontunut. Hän sanoi Florencelle, suudellen häntä jäähyväisiksi, lähtevänsä mieluummin yksin äitinsä kanssa.
Eräänä päivänä oli rouva Skewton tuollaisella epävarmalla, vaativalla ja mustasukkaisella tuulella, joka oli kehittynyt hänessä hänen parantumisestaan alkaen ensimmäisen halvauskohtauksen jälkeen. Istuttuaan vaunuissa jonkin aikaa ääneti katsellen Edithiä hän tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä kiihkeästi. Kättä ei ojennettu eikä vedetty pois. Edith vain antoi myöten, kun äiti kohotti sen huulilleen, ja laski sen taas äidin päästäessä irti, ikäänkuin se olisi turtunut. Silloin rouva Skewton alkoi valitella ja voihkailla, millainen äiti hän oli ollut ja kuinka hänet nyt oli unohdettu. Tätä hän jatkoi epäsäännöllisin väliajoin vielä sittenkin, kun he olivat astuneet alas vaunuista ja hän ontui eteenpäin Withersin ja kepin yhteisesti tukemana Edithin kävellessä hänen rinnallaan ja ajoneuvojen seuratessa hitaasti pienen matkan päässä.
Oli synkkä, kolea tuulinen päivä; he olivat hiekkasärkillä eivätkä nähneet itsensä ja taivaanlaen välillä mitään muuta kuin alastoman kentän. Äiti, jolle hänen oman valituksensa yksitoikkoisuus tuotti haikeaa tyydytystä, toisteli sitä yhä matalalla äänellä, ja hänen tyttärensä komea vartalo liikkui hitaasti hänen rinnallaan. Silloin tuli heitä vastaan tumman hiekkasärän takaa kaksi muuta olentoa, jotka matkan päästä muistuttivat heitä itseään vaikkakin niin vääristeltyinä, että Edith pysähtyi.
Melkein samassa pysähtyivät nuo vastaan tulevatkin. Se niistä, joka Edithin mielestä oli vääristelty kuva hänen äidistään, puhui toiselle vakavasti ja osoitti heitä kädellään. Hän näytti halukkaalta kääntymään takaisin, mutta toinen, jossa Edith tunsi niin paljon omaa itseään, että se tuntui hänestä oikein peloittavalta ja kummalliselta, tuli vain eteenpäin. Ja niin he astuivat toisiaan vastaan.
Enimmäkseen teki Edith nämä huomionsa jo ennen tapaamistaan, sillä hänen pysähtymisensä oli tapahtunut äkkiä. Lähempi tarkastelu ilmaisi heille, että vieraat olivat köyhästi puettuja kuin kiertelevät kerjäläiset. Nuoremmalla näytti olevan kannettavanaan jonkinlaisia kudoksia tai muuta kauppatavaraa. Vanhempi taas laahusteli eteenpäin tyhjin käsin.
Mutta kuitenkaan, niin suuri kuin ero olikin puvun, arvokkuuden ja kauneuden puolesta, Edith ei voinut olla yhä vertailematta nuorempaa naista itseensä. Mahdollisesti hän huomasi vieraan kasvoilla joitakin piirteitä, jollaisia tiesi asustavan omassakin sielussaan, jolleivät ne vielä näkyneetkään tuolla tavalla. Mutta kun nainen tuli lähemmäksi, vastasi hänen katseeseensa ja loi loistavat silmänsä häneen, samalla kun ilmeessä ja ryhdissä varmasti oli jotakin samantapaista kuin hänessä itsessään ja heidän ajatuksensa tuntuivat olevan heijastuksia toisistaan, tunsi Edith kylmien väreiden puistatusta kuin päivä olisi synkistynyt ja tuuli käynyt kolkommaksi.
Nyt he olivat jo vastatusten. Vanhus ojensi kättään julkeasti ja pysähtyi kerjäämään rouva Skewtonilta. Nuorempikin seisahtui, ja hän ja Edith tuijottivat toisiinsa.
»Mitä myytävää teillä on?» kysyi Edith.
»Vain tällaista», vastasi nainen ojentaen tavaroitaan katsahtamattakaan niihin. »Itseni olen myynyt kauan sitten.»
»Kaunis rouva, älkää uskoko häntä», vaakkui vanhus rouva Skewtonille, »älkää uskoko, mitä hän sanoo. Hän puhuu mielellään tuollaista. Hän on minun kaunis ja tottelematon tyttäreni. Häneltä en saa kuulla mitään muuta kuin moitteita kaikesta, mitä olen tehnyt hänen hyväkseen, arvoisa rouva. Katsokaahan nyt, kaunis rouva, millaisia katseita hän luo vanhaan äitiparkaansa.»
Kun rouva Skewton veti vapisevin käsin kukkaronsa esille ja etsi kiihkeästi muutamia rahakolikoita vanhan vaimon katsellessa häntä ahneesti — samalla heidän päänsä kiireen ja voimattomuuden vaikutuksesta melkein koskettivat toisiaan — virkkoi Edith vanhuksen puoleen kääntyen: »Minä olen nähnyt teidät jo ennen.»
»Niin, kaunis rouva», sanoi vanhus niiaten, »Warwickshiressä. Aamulla puiden alla. Kun ette tahtonut antaa minulle mitään. Mutta se herra, hän antoi jotakin! Oi, Herra häntä siunatkoon!» mutisi vanhus ojentaen perin laihaa kättään ja virnistellen hirveällä tavallaan tyttärelleen.
»Ei se auta, vaikka sinä koetat pidättää minua, Edith», sanoi rouva Skewton, joka varustautui ennakolta kuulemaan jotakin vastaväitettä tyttäreltään. »Sinä et tiedä mitään siitä, minä en tahdo kuulla kieltelemistä. Olen varma, että tämä on erinomainen nainen ja hyvä äiti.»
»Niin, armollinen rouva, juuri niin», rupatteli vanhus pitäen kättään ahneesti ojennettuna. »Kiitoksia, kaunis rouva. Herra teitä siunatkoon, kaunis rouva. Antakaa minulle vielä vähän lisää, koska itsekin olette hyvä äiti.»
»Ja voinpa vakuuttaa teille, että saan osakseni ihan tarpeeksi tottelemattomuuttakin välillä, kelpo eukko», virkkoi rouva Skewton valittelevalla äänellä. »Kas tuossa! Ojentakaa minulle nyt kätenne. Olette oikein hyvä vanha olento — ja täynnä — miksi sitä nyt taas sanotaankaan — enhän minä koskaan muista — ja kaikkea tuollaista. Tehän olette täynnä rakkautta ynnä muuta sellaista, eikö niin?»
»Kyllä, kaunis rouva!»
»Niin, siitä olen varma, ja sellainen on hieno herra Grangebykin. Minun täytyy tosiaan vieläkin pudistaa teidän kättänne. Ja nyt voitte lähteä, ja minä toivon», lisäsi hän kääntyen eukon tyttären puoleen, »että osoitatte enemmän kiitollisuutta ja luonnollista — mikä sen nimi nyt taas onkaan — ja kaikkea muuta — mutta minä en ole koskaan muistanut nimiä — sillä ei ole milloinkaan ollut parempaa äitiä kuin tämä vanha kelpo olento on ollut teille. Tulehan, Edith!»
Kun Kleopatra-raunio hoippui pois vikisten ja pyyhkien silmiään muistamatta paljonkaan, että niiden lähellä oli punamaalia, ontui toinen vanhus päinvastaiseen suuntaan mutisten ja laskien rahojaan. Edith ja toinen nuori nainen eivät olleet enää vaihtaneet sanaakaan tai tehneet elettäkään, mutta kumpikaan ei ollut siirtänyt silmiään toisestaan hetkeksikään. He olivat seisoneet tähän asti vastatusten, kunnes Edith ikäänkuin unesta heräten lähti hitaasti kävelemään poispäin.
»Sinä olet kaunis nainen», mutistiin hänen jälkeensä, »mutta kaunis ulkomuoto ei pelasta meitä. Ja sinä olet ylpeä nainen, mutta ylpeys ei pelasta meitä. Meidän pitäisi tuntea toisemme ensi kerran tavatessamme!»
YHDESVIIDETTÄ LUKU
Uusia ääniä aalloilla
Kaikki kulkee määrättyä rataansa. Aallot ovat käheät salaisuutensa toistelemisesta, hiekka on kasoissa rannalla, merilinnut leijailevat ja liitelevät; tuuli ja pilvet kohisevat vinhasti eteenpäin jättämättä mitään jälkiä itsestään, valkeat käsivarret viittovat kuunvalossa kaukaista näkymätöntä maata kohti.
Hellän kaihoisa on Florencen mieli hänen ollessaan jälleen vanhalla seudulla, jossa hän on elänyt niin surullisena ja kuitenkin niin onnellisena. Hän ajattelee pikku veljeään sillä rauhallisella paikalla, missä he ovat puhelleet yhdessä niin usein, aaltojen kisaillessa Paulin lepovuoteen ympärillä. Ja nyt, kun hän istuu siinä mietteissään, hän kuulee aaltojen kumeassa kohinassa uudelleen Paulin tarinan ja hänen sanansakin tarkoin. Niinikään hän tajuaa, että hänen omalla elämällään, toiveillaan ja huolillaan — kaikella, mitä hän on kokenut yksinäisessä talossa, joka on sittemmin muuttunut loistorakennukseksi — on osansa tuon ihmeellisen laulun sisällyksessä.
Ja ujo Tootskin, joka kävelee jonkun matkan päässä katsellen kaipaavasti jumaloimaansa olentoa ja joka on seurannut häntä tänne, mutta ei arkatuntoisuudessaan uskalla häiritä tällaisella hetkellä, kuulee niinikään pikku Dombeyn hautamessun aalloilta, samalla kun ne vyöryessään loppumattomasti laulavat Florencen ylistystä. Niin, ja Toots-parka aavistaa niiden puhuvan ajasta, jolloin hän tiesi olevansa selväjärkisempi eikä niin hatara-aivoinen, ja kyyneleet kohoavat hänen silmiinsä, kun hän alkaa pelätä nyt olevansa tyhmä ja tylsä olento, joka ei kelpaa mihinkään muuhun kuin toisten pilkattavaksi. Ja kyyneleet himmentävät sitäkin iloa, jota hän tuntee ajatellessaan huojentunein mielin, että hän on nyt vapaa kaikesta vastuusta Kukonpojan vuoksi, koska tämä pääpukari on nyt poissa maalla ja harjoittelee siellä itseään (Tootsin kustannuksella) suureen kohtaukseensa Leivosenpojan kanssa.
Mutta Toots rohkaisee mielensä, kun aallot kuiskaavat hänelle ystävällisen ajatuksen, ja niin hän lähestyy Florencea vähitellen ja pysähtyen monta monituista kertaa epävarmana. Änkyttäen ja punastellen Toots teeskentelee suurta hämmästystä tullessaan lähemmäksi ja sanoo (seurattuaan melkein tuuma tuumalta niiden vaunujen kintereillä, joilla Florence on matkustanut Lontoosta Brightoniin, tuntien salaista iloa, kun pyörien nostama pöly on ollut tukehduttaa hänet), ettei hän ole koskaan elämässään näin hämmästynyt.
»Ja te olette tuonut Diogeneenkin, neiti Dombey!» huudahtaa Toots, jonka koko olemuksen läpi kulkevat mielihyvän väreet, kun hän tuntee pienen ystävällisesti ja avomielisesti ojennetun käden omassaan.
Epäilemättä on Diogenes siellä, ja epäilemättä on Tootsilla täysi syy huomata se, sillä se tulee suoraa päätä Tootsin säärien luo ja syöksyy kumoon epätoivoisessa ponnistuksessaan päästä kiinni häneen. Mutta sen lempeä emäntä pysähdyttää hyökkäyksen.
»Alas, Di, alas! Etkö muista, kuka meidät oikeastaan on tehnyt ystäviksi, Di? Hyi sinua!»
Oi, onpa Dillä tosiaankin syytä painaa kuononsa hyväillen Florencen kädelle ja juoksennella edestakaisin hänen ympärillään haukkuen ja syöksyä suinpäin kaikkia lähelle tulevia vastaan osoittaakseen harrastustaan. Tootskin saattaisi rynnätä päistikkaa kenen kimppuun tahansa. Eräs sotilashenkilö astuu ohi, ja Tootsia olisi kovasti haluttanut syöksyä häneen käsiksi.
»Diogenes tuntee taas olevansa kotoisessa ilmapiirissä, vai mitä, neiti
Dombey?» kysyy Toots.
Florence hymyilee ystävällisesti vastaukseksi.
»Neiti Dombeyn, jatkaa Toots, »suokaa anteeksi, mutta jos teitä miellyttäisi kävellä Blimberille päin — minä — minä olen menossa sinne».
Florence pistää kätensä Tootsin kainaloon puhumatta mitään, ja he lähtevät yhdessä Diogeneen juoksennellessa heidän edellään. Tootsin sääret vapisevat, ja vaikka hän on puettu erinomaisesti, on hänellä jonkinlainen epämukavuuden tunne. Hän näkee ryppyjä Burgess ja Kumppanin mestariteoksissa ja soisi ottaneensa parhaimmat saappaansa.
Tohtori Blimberin talo on ulkopuolelta yhtä skolastisen ja oppineen näköinen kuin ennen. Ylhäällä on se akkuna, josta Florence usein etsi silmillään kalpeita kasvoja ja jossa kalpeat kasvot kirkastuivat nähdessään hänet, kuihtuneen pikku käden heittäessä hänelle lentosuukkoja, hänen mennessään ohi. Oven avaa sama heikkosilmäinen nuorukainen, ja hänen veltto virnistyksensä, kun hän näkee Tootsin, on kuin ruumiillistunut heikkomielisyys. Heidät opastetaan tohtorin lukuhuoneeseen, missä sokea Homeros ja Minerva ottavat heidät vastaan niinkuin muinoinkin suuren kellon naksahdellessa vakavasti eteisessä ja maapallojen seisoessa yhä entisillä paikoillaan kuin itse maailmaan olisi liikkumaton eikä mikään siinä tottelisi sitä yleistä lakia, että maa vetää puoleensa kaikkea niin kauan kuin se pyörii.
Ja nyt saapuu tohtori Blimber oppineine säärineen, sitten rouva Blimber taivaansinisine myssyineen ja senjälkeen Cornelia hiekanvärinen tukka pikku kiemuroina ja nenällä kiiltävät silmälasit, työskennellen yhä vielä haudankaivajan tavoin kuolleitten kielten haudoilla. Tuossa on pöytä, jolla Paul istui niin hyljättynä ja onnettomana, koulun »uutena poikana», ja tänne asti kuuluu poikien kaukainen läksynluku, vanha elintapa heidän vanhassa huoneessaan vanhojen periaatteitten mukaan.
»Toots», sanoo tohtori Blimber, »minua ilahduttaa kovasti, kun taas näen teidät».
Toots nauraa hihittää vastaukseksi.
»Etenkin kun näen teidät niin hyvässä seurassa», jatkaa tohtori Blimber.
Kasvot tulipunaisina Toots selittää, että hän on tavannut neiti Dombeyn sattumalta ja että he tulivat yhdessä, koska neiti Dombey samoin kuin hänkin halusi nähdä tätä vanhaa paikkaa..
»Varmaankin te haluatte käydä katsomassa nuoria ystäviämme, neiti Dombey», sanoo tohtori Blimber. »Kaikki ovat vielä teidän koulutovereitanne, Toots. Tuskinpa meille on tullut uusia oppilaita pikku pylväistöömme herra Tootsin lähdettyä täältä, kultaseni», sanoo tohtori Blimber Cornelialle.
»Paitsi Bitherstone», vastaa Cornelia.
»Niin, aivan oikein», sanoo tohtori. »Bitherstonea ei herra Toots tunne.»
Melkein vieras hän on Florencellekin, sillä koulusalissa tavatulla Bitherstonella, ei enää pikku Bitherstonella, niinkuin ennen rouva Pipchinin luona, on kova kaulus, kaulahuivi ja taskukello. Mutta joka tapauksessa se on Bitherstone, syntynyt jonkin pahaenteisen bengalilaisen tähden alla ja yltyleensä musteessa. Hänen sanakirjansa on käynyt alituisesta käyttämisestä niin vesitautiseksi, ettei tahdo mitenkään sulkeutua, vaan haukottaa kuin ei tosiaankaan enää sietäisi tuota kiusaa kauemmin. Samoin on sen omistajan Bitherstonen laita, joka elää tohtori Blimberin alituisen painostuksen alla, mutta Bitherstonen haukotuksessa on häijyyttä ja murinaa. Onpa hänen kuultu sanovan, että häntä haluttaisi tavata »Blimber-ukko» Intiassa. Hyvin pian huomaisi tohtori silloin, että muutamat palkatut kulit olivat kuljettaneet hänet sisämaahan ja jättäneet hänet thugien (kuristajien) haltuun; sen hän takaisi.
Briggs jauhaa yhä tiedon myllyssä, samoin Tozer ja Johnson ynnä kaikki muut. Vanhemmat oppilaat panevat melkein kaiken tarmonsa siihen, että koettavat uutterasti unohtaa, mitä ovat nuorempina oppineet. Kaikki ovat yhtä kohteliaita ja yhtä kalpeita kuin ennenkin, ja heidän joukossaan ahertaa yhtä uutterasti kandidaatti Feeder, luisevakätinen ja harjastukkainen, edessään paraikaa Herodotos+ ja takana seinähyllyllä muut välineet.
Näiden vakavien nuorten herrojen keskuudessa herättää suurta huomiota vapautuneen Tootsin käynti. He tuntevat häntä katsellessaan jonkinlaista kunnioittavaa kauhua, niinkuin ainakin henkilön edessä, joka on marssinut Rubiconin poikki ja vannonut olevansa koskaan palaamatta. Hänen pukunsa kuosista, hänen jalokiviensä muodosta kuiskaillaan kämmenten suojassa. Sapekas Bitherstone, joka ei ole Tootsin aikalainen, koettaa pikku pojille teeskennellä ylenkatsetta Tootsia kohtaan ja sanoo toivovansa, että Toots tulisi noin koristettuna Bengaliin, jossa hänen äitinsä on hankkinut hänelle rajahin jalkatyynystä otetun smaragdin. Tulkoonpa vain sinne!
Myöskin Florencen ilmestyminen herättää voimakkaita tunteita, sillä joka nuorukainen rakastuu häneen taas heti, lukuunottamatta äsken mainittua sapekasta Bitherstonea, joka pelkästä vastustushalusta pysyy kylmänä. Tootsissa herää synkkä mustasukkaisuus, ja Briggs on sitä mieltä, ettei hän sittenkään ole niin kovin vanha. Mutta tämän alentavan salaviittauksen iskee Toots pian tyhjäksi sanomalla ääneen Feederille: »Kuinka voitte, Feeder?» ja pyytämällä häntä kanssaan tänään päivälliselle Bedfordiin. Tämän suurtyön tehtyään hän olisi hyvin voinut esittää itsensä vanhana Parrina, jos olisi tahtonut. Ei kukaan olisi sitä epäillyt.
Käsiä pudistellaan ja kumarruksia tehdään, ja jokainen nuori herra toivoo hartaasti voivansa vahingoittaa Tootsia neiti Dombeyn silmissä. Sitten Toots nauraa hihittää vanhalle pulpetilleen, minkä jälkeen Florence ja hän vetäytyvät rouva Blimberin ja Cornelian kanssa pois salista. Tohtori Blimber, joka astuu viimeisenä heidän jäljessään ja sulkee oven, huomauttaa: »Hyvät herrat, nyt ryhdymme taas opintoihimme.» Sillä vain tuota, tuskin mitään muuta, kuulee tohtori meren hokevan eikä ole muuta kuullutkaan koko elämässään.
Sitten Florence pujahtaa yläkertaan vanhaan makuuhuoneeseen rouva Blimberin ja Cornelian kanssa. Toots, joka tuntee, ettei häntä tai ketään muuta tarvita siellä, jää puhelemaan tohtorin kanssa kirjastohuoneen ovelle tai paremminkin kuuntelemaan, mitä tohtori puhuu hänelle, ja ihmettelee itsekseen, kuinka hän on koskaan pitänyt kirjastohuonetta suurena pyhäkkönä ja tohtoria, jolla on ulospäin kaartuvat sääret kuin vanhanaikaisella pianolla, kauheana miehenä. Florence tulee pian alas ja lausuu jäähyväiset. Diogenes, joka on kaiken aikaa säälimättömästi kiusannut likinäköistä nuorukaista, säntää ulos ovesta ja haukkuu iloisen uhmaavasti kallion juurelle asti. Sillä välin katselee Melia tohtorin toisen naispalvelijan kanssa yläkerran akkunasta naureskellen »tuolle Tootsille» ja sanoen neiti Dombeysta: »Mutta tosiaankin, kuinka kovasti hän on veljensä näköinen, kauniimpi vain!»
Toots, joka on nähnyt Florencen silmissä kyyneleitä hänen tullessaan alas makuuhuoneesta, on epätoivoisen onneton ja levoton ja pelkää ensiksi tehneensä väärin ehdottaessaan tätä vierailua. Mutta pian hänen mielensä huojentuu, kun Florence sanoo olevansa hyvin iloinen siitä, että on taas käynyt täällä, ja puhelee hyvin hilpeästi kaikesta heidän kävellessään pitkin merenrantaa. Aaltojen kohina ja tytön suloinen ääni lumoavat Tootsin niin, ettei hänellä ole rahtuakaan vapaata tahtoa jäljellä heidän saapuessaan sen hotellin luo, jossa Dombeyn perhe asuu. Kun Florence ojentaa hänelle kätensä jäähyväisiksi, ei hän voi päästää sitä irti.
»Neiti Dombey, suokaa anteeksi», virkkaa Toots surullisesti kuiskaten, »mutta jos sallisitte minun —»
Florencen hymyilevä ja mitään aavistamaton ilme saa hänet äkkiä vaikenemaan.
»Jos sallisitte minun — jollette pitäisi sitä julkeana, neiti Dombey, jos minä — ilman pienintäkään rohkaisua teidän puoleltanne — jos nähkääs saisin toivoa», jatkaa sitten Toots.
Florence katsahti häneen kysyvästi.
»Neiti Dombey», sanoo Toots, joka tuntee nyt päässeensä alkuun, »minä olen tosiaankin joutunut niin pitkälle teitä ihaillessani, etten tiedä, miten enää menettelisin. Olen säälittävin ja kurjin olento maailmassa. Jollemme nyt olisi torin nurkassa, lankeisin polvilleni eteenne ja pyytäisin ja rukoilisin teitä — ilman minkäänlaista rohkaisua teidän taholtanne — että antaisitte minun toivoa — että saisin pitää mahdollisena, että te —»
»Oi, olkaa hyvä älkääkä puhuko tuollaista!» huudahtaa Florence, joka on pelästynyt ja onneton. »Oi, lakatkaahan, herra Toots! Älkää sanoko enempää. Olkaa niin hyvä ja kohtelias minua kohtaan, älkää enää puhuko siitä.»
Toots on hirveästi häpeissään ja seisoo suu auki.
»Te olette ollut niin ystävällinen minulle», lisää Florence, »ja minä olen niin kiitollinen teille, minulla on niin paljon syytä pitää teistä, kun olette ollut hyvä ystävä minulle, ja minä pidän teistä niin paljon» — nyt hymyilevät avomieliset kasvot Tootsille kaikkein suloisimmalla ja rehellisimmällä tavallaan — »että olen varma siitä, että aioitte vain sanoa minulle hyvää yötä!»
»Aivan niin, neiti Dombey», vastaa Toots, »minä — minä — juuri sitä minä tarkoitin. Ei se merkitse mitään muuta.»
»Hyvästi!» huutaa Florence.
»Hyvästi, neiti Dombey!» änkyttää Toots. »Toivoakseni ette pane siihen mitään huomiota. Se ei — se ei merkitse mitään, kiitoksia vain. Sillä ei ole vähäisintäkään merkitystä tässä maailmassa.»
Toots-parka palaa hotelliinsa epätoivoisessa tilassa, lukitsee itsensä makuuhuoneeseen, heittäytyy vuoteelleen ja makaa siinä pitkän aikaa, ikäänkuin asia sittenkin olisi perin tärkeä. Mutta kandidaatti Feeder on tulossa päivälliselle, mikä on onneksi Tootsille, sillä kuka tietää, milloinka hän muuten olisi noussut. Tootsin on pakko nousta vastaanottamaan kutsuvieraansa ja esiintyä kelpo isäntänä.
Ja tämän hyveen, vieraanvaraisuuden, hedelmällinen vaikutus (mainitsemattakaan viiniä ja hyvää ruokaa) avaa Tootsin sydämen ja lämmittää hänet puheliaaksi. Hän ei kerro Feederille mitään siitä, mitä torin nurkassa on tapahtunut, mutta kun Feeder kysyy häneltä, »milloinka se julkaistaan», vastaa Toots, »että on olemassa joitakin seikkoja», mikä heti masentaa Feederin intoa jonkin verran. Toots lisää, ettei hän oikein ymmärrä, mitä oikeutta Blimberillä oli huomauttaa hänen tulleen neiti Dombeyn seurassa, ja että jos tohtori sillä tahtoi lausua jonkin solvauksen, sanoisi hän vielä suorat sanat siitä, niin tohtori kuin hän onkin, mutta otaksuttavasti se johtui vain tietämättömyydestä, mitä Feederkään ei epäile.
Mutta Feederiä ei kuitenkaan läheisenä ystävänä pidetä kokonaan syrjässä tästä asiasta. Toots ei vaadi muuta kuin että siitä puhutaan salaperäisesti ja tunteellisesti. Muutamien viinilasien jälkeen hän esittää neiti Dombeyn maljan, huomauttaen: »Feeder, teillä ei ole aavistustakaan niistä tunteista, jotka täyttävät sydämeni tehdessäni tämän ehdotuksen.»
Feeder vastaa: »Oi, kyllä minulla on, rakas Toots. Ne tuottavat teille suurta kunniaa, kelpo veikko.»
Sitten Feeder joutuu ystävällisten tunteittensa valtaan, pudistaa Tootsin kättä ja sanoo, että jos Toots joskus tarvitsee veljeä, hän kyllä tietää mistä uskollinen veli on saatavissa. Ja sitten hän lisää, että jos hän saisi neuvoa, hän suosittelisi Tootsille kitaran- tai ainakin huilunsoiton oppimista, sillä naiset pitävät soitosta, kun heitä kosiskellaan, ja hän on itsekin huomannut, millaista etua siitä voi olla.
Tämä johtaa Feederin tunnustamaan, että hän on iskenyt silmänsä Cornelia Blimberiin. Hän ilmoittaa Tootsille, ettei hän tunne minkäänlaista vastenmielisyyttä silmälaseja kohtaan ja että jos tohtori todella menettelisi niin kauniisti, että luopuisi hommasta, silloin he olisivat turvatut. Hän sanoo mielipiteensä olevan, että kun mies on ansainnut sievoisen summan liikkeellään, on hänen velvollisuutensa luopua siitä, ja että Cornelia olisi siinä sellaisena apuna, että kuka mies tahansa voisi hänestä ylpeillä. Toots vastaa rupeamalla hurjasti ylistämään neiti Dombeyta ja viittaamalla siihen suuntaan, että hänestä välistä tuntuu siltä kuin olisi parasta ampua kuula ohimoonsa. Feeder sanoo jyrkästi ja pontevasti, että se olisi harkitsematon teko, ja näyttää hänelle, sovittaakseen hänet olemassaolon kanssa, Cornelian valokuvan silmälaseineen.
Niin viettävät nämä hiljaiset sielut iltaansa, ja kun se on väistynyt yön tieltä, lähtee Toots saattamaan Feederiä ja eroaa hänestä tohtori Blimberin ovella. Mutta Feeder menee vain portaille, ja kun Toots on lähtenyt, tulee hän taas alas kävelläkseen yksin rannalla ja pohtiakseen suunnitelmiaan. Feeder kuulee selvästi aaltojen ilmoittavan hänen siinä astellessaan edestakaisin, että tohtori Blimber luopuu liikehommastaan, ja hän tuntee romanttista mielihyvää katsellessaan taloa ulkopuolelta ja ajatellessaan, että tohtori maalauttaa sen ensin ja korjauttaa sitten perinpohjin.
Tootskin astelee edestakaisin sen laatikon ulkopuolella, joka kätkee hänen jalokivensä. Surkuteltavassa mielentilassa eikä oikein turvassa poliisin epäluulolta hän tuijottaa akkunaan, jossa näkee valoa ja joka hänen mielestään ehdottomasti on Florencen akkuna. Mutta se ei ole Florencen, vaan rouva Skewtonin huone, ja sillä välin kun Florence nukkuu toisessa huoneessa suloisesti uneksien keskellä vanhaa ympäristöä ja vanhojen muistojen herätessä eloon, makaa se olento, joka hirveässä todellisuudessa on kärsivällisen pojan paikalla, liittäen tuon vuoteen taas — mutta kuinka eri tavalla! — kuihtumiseen ja kuolemaan, unettomana ja valitellen. Rumana ja riutuneena se viruu vuoteellaan, jossa ei saa ollenkaan lepoa, ja sen vieressä istuu Edith kauhun kuvastuessa hänen kylmässä kauneudessaan — sillä sairaan yhä sammuvat silmät herättävät hänessä kauhua. Ja mitä aallot heille kohisevat yön hiljaisuudessa?
»Edith, mikä tuo kivinen käsivarsi on, joka uhkaa lyödä minua? Etkö näe sitä?»
»En näe mitään, äiti. Se on vain mielikuvitustasi.»
»Vain mielikuvitusta! Kaikki on minun mielikuvitustani. Katsoppas! Onko mahdollista, että sinä et näe sitä?»
»Ei siinä tosiaankaan ole mitään, äiti. Istuisinko minä tässä liikahtamatta, jos täällä olisi jotakin sellaista?»
»Liikahtamatta?» Samalla tuijottaa sairas liikahtamatta tyttäreensä. »Nyt se on poissa — ja miksi sinä istut niin liikahtamatta? Se ei ole pelkkää mielikuvitustani, Edith. Minua ihan värisyttää nähdessäni sinun istuvan vieressäni.»
»Sepä on surullista, äiti.»
»Surullista! Sinä näytät aina surulliselta. Mutta et minun tähteni!»
Samassa hän alkaa itkeä, heittelee päätään pieluksella rauhattomasti puolelta toiselle, valittaa kärsineensä laiminlyöntiä — millainen äiti hän sentään on ollut, niinkuin sekin vanha kelpo olento, jonka he tapasivat, ja kuinka kiittämättömiä tyttäret aina ovat sellaisia äitejä kohtaan. Keskellä sekavaa rupatteluaan hän vaikenee, katsahtaa tyttäreensä, huutaa, että hänen järkensä menee sekaisin, ja kätkee kasvonsa vuodevaatteisiin.
Säälien kumartuu Edith hänen ylitseen ja puhelee hänelle. Sairas vanhus tarttuu lujasti hänen kaulaansa ja virkkaa kauhistuneen näköisenä:
»Edith, mennään pian taas kotiin! Eikö minun sinunkin mielestäsi pitäisi taas pian päästä kotiin?»
»Kyllä, äiti, kyllä.»
»Ja mitä hän sanoi — mikä hänen nimensä taas onkaan — en voi koskaan muistaa nimiä — majuri — mikä se hirveä sana oli, kun matkustimme pois — eihän se ole totta? Edith!» huusi hän ja tuijotti jäykästi, »eihän se minua vaivaa?»
Yön toisensa jälkeen palaa valo akkunassa, ja kuihtunut olento makaa vuoteessaan Edithin istuessa hänen vieressään ja levottomien aaltojen puhellessa heille molemmille. Yökaudet toistavat aallot salaisuuttaan, niin että käyvät lopulta käheiksi, rantahiekka kokoontuu yhä korkeampiin läjiin, merilinnut leijailevat ja liitelevät, tuuli ja pilvet kohisevat vinhasti jälkeäkään jättämättä, ja valkeat käsivarret viittaavat kaukaista näkymätöntä maata kohti.
Ja yhä katselee vanha sairas nainen nurkkaan, jossa kivinen käsivarsi — osa hautapatsaaseen kuuluvaa hahmoa, niinkuin hän sanoo — on koholla lyödäkseen häntä. Vihdoin se laskeutuu alas, ja sitten makaa vuoteella halvaantunut vanha rouva, joka on koukistunut ja kutistunut ja jonka toinen puoli on tunnoton..
Sellainen on se olento, jota päivä toisensa jälkeen kuljetetaan hitaasti ihmistungoksessa maalattuna ja paikattuna, auringon pilkattavana. Ulkona ollessaan hän etsii silmillään vanhaa kelpo olentoa, joka on ollut niin erinomainen äiti, ja vääristelee suutaan tähystäessään turhaan ihmisten seasta. Sellainen on se olento, joka usein viedään vaunuissa alas merenrantaan ja sijoitetaan sinne lepäämään, mutta johon ei mikään tuuli voi puhaltaa tuoreutta ja jolle valtameren kohinalla ei ole ainoaakaan rauhoittavaa sanaa lausuttavana. Hän makaa kuunnellen sitä tuntikausia, mutta sen puhe on hänelle hämärää ja synkkää, ja hänen kasvoillaan kuvastuu kauhu. Kun hänen silmänsä harhailevat yli sinisen lakeuden, eivät ne näe muuta kuin suuren lohduttoman erämaan maan ja taivaan välillä.
Florencea hän tapaa harvoin ja silloinkin vain nyrpistää suutaan. Edith on aina hänen lähettyvillään ja pitää loitolla Florencea, joka yöllä vuoteessaan värisee ajatellessaan kuolemaa tuollaisessa muodossa, herää usein ja kuuntelee, luullen sen jo tulleen. Edith on sairaan ainoana hoitajana. Parasta onkin, että vain harvat näkevät hänet, ja hänen tyttärensä valvoo yksin hänen vuoteensa vieressä.
Varjojen peittämille kasvoille leviää vielä synkempi varjo, terävät piirteet käyvät vieläkin terävämmiksi, ja hämärä maailma häipyy näkymättömiin paksun hunnun painuessa hänen silmilleen. Peitteellä harhailevat vapisevat kädet liittyvät heikosti yhteen ja siirtyvät tyttäreen päin, ja ääni, joka ei muistuta hänen eikä minkään muun kuolevaisen ääntä, sanoo: »Sillä minä olen imettänyt sinua.»
Edith polvistuu kyynelettömin silmin hänen viereensä, jotta raukea pää tajuaisi paremmin hänen sanansa, ja vastaa:
»Äiti, voitko kuulla minua?»
Sairas koettaa nyökätä vastaukseksi silmät levällään.
»Voitko muistaa häitteni aattoiltaa?»
Äidin pää ei liikahdakaan, mutta jotenkin hän saa ilmaistuksi muistavansa.
»Sanoin sinulle silloin, että annoin anteeksi sinun osasi siinä ja että rukoilin Jumalaa antamaan anteeksi oman osuuteni. Sanoin, että menneisyys sai olla täydellisesti unohdettu. Ja nyt toistan sen vielä. Suutele minua, äiti.»
Edith koskettaa valkeita huulia, ja tuokion verran on kaikki hiljaista. Sitten kohottautuu äiti nuorekkaasti hymyillen, ja Kleopatran luuranko nousee pystympään vuoteessa.
Laskekaa alas ruusunpunaiset verhot! Tuulen ja pilvien keralla lentää vielä jotakin muuta pois. Laskekaa ruusunpunaiset verhot ihan alas!
* * * * *
Tieto tapahtumasta lähetetään Lontooseen Dombeylle. Hän käy tapaamassa Feenix-serkkua, joka ei vielä ole ehtinyt matkustaa Baden-Badeniin ja joka myös on juuri saanut saman uutisen. Feenix-serkun tapainen hyvänluontoinen mies on omansa häihin tai hautajaisiin, ja hänen asemansa suvun jäsenenä tekee itsestään selväksi, että häneltä on kysyttävä neuvoa.
»Dombey», sanoo Feenix-serkku, »totta vie, olen tosiaankin kovin järkytetty siitä, että tällainen tapaus tuo meidät yhteen. Tätiparkani! Hän oli hiton eloisa nainen.»
Dombey vastaa: »Niinpä kyllä.»
»Ja hän esiintyi kerrassaan nuoren näköisenä», lisää Feenix-serkku. »Minun täytyy tosiaankin tunnustaa, että hääpäivänänne luulin hänen voivan elää vielä parikymmentä vuotta. Sanoinpa sen Brooksien luona eräälle miehelle — pikku Billy Joperille — epäilemättä tunnette hänet — sama mies, joka käyttää lasia silmässään.»
Dombey kumartaa kieltäen. »Jos haluaisitte tehdä joitakin ehdotuksia hautajaisia varten — —» vihjaa hän.
»En tosiaankaan osaa sanoa siihen mitään», vastaa Feenix-serkku ja sivelee leukaansa, mihin hänellä on juuri parahiksi kättä vapaana pitkiltä kalvosimilta. »Maatilani puistossa on hautakammio, mutta pelkään, että se on korjauksen tarpeessa, sillä se on — suoraan sanoen — hiton huonossa kunnossa. Jollen nyt sattuisi olemaan vähän ahtaalla, olisin jo korjauttanut sen, mutta pelkään, että ihmiset tekevät huviretkiä sinne rauta-aidan sisäpuolelle.»
Dombey huomaa selvästi, että se ei kelpaa.
»Kylässä on tavattoman kaunis kirkko», selittää Feenix-serkku miettivästi, »puhtaaseen anglo-normannilaiseen tyyliin rakennettu. Lady Jane Finchbury — joka käyttää kovin kireitä kureliivejä — on maalannut siitä ihastuttavan hyvän luonnoksen — mutta olen kuullut, että se on nyt kokonaan pilattu rappauksella. Ja sitäpaitsi on sinne pitkä matka.»
»Sopisikohan ehkä Brighton?» ehdottaa Dombey.
»Totta vie, Dombey, minun käsitykseni on, että tuskin voimme keksiä parempaa», sanoo Feenix-serkku. »Silloinhan häntä ei tarvitse kuljettaa minnekään ja sehän on hyvin miellyttävä paikka.»
»Ja milloin sopisi?» kysyy Dombey.
»Minä pidän kunnia-asianani», vastaa Feenix-serkku, »hyväksyä minkä päivän tahansa, joka teille sopii parhaiten. Minulle tulee suuri ilo (tietenkin surullista lajia) saattaessani tätiäni — no niin, lyhyesti sanoen, hautaan», lopettaa Feenix-serkku äkkiä, kun ei keksi muuta lausetapaa.
»Sopisiko teidän lähteä täältä ensi maanantaina?» kysyy Dombey.
»Maanantai on minulle erinomaisen sopiva.»
Dombey sopii siis siitä, että hän tulee sinä päivänä noutamaan Feenix-serkkua Brightoniin, ja lausuu heti senjälkeen jäähyväiset. Feenix-serkku saattaa häntä portaille asti ja sanoo erotessa: »Minä olen tosiaankin oikein pahoillani siitä, Dombey, että teillä on niin paljon vaivaa tästä asiasta», mihin Dombey vastaa: »Ei ollenkaan.»
Sovittuna aikana kohtaavat Feenix-serkku ja Dombey toisensa, matkustavat Brightoniin ja edustavat kahden kaikkia rouva Skewton-vainajaa surevia henkilöitä saattaessaan hänen jäännöksensä viimeiseen leposijaan. Suruvaunuissa istuva Feenix-serkku huomaa tiellä lukemattomia tuttavia, mutta ei sopivaisuussyistä kiinnitä heihin muuta huomiota kuin mainitsee ohitse ajettaessa heidän nimensä Dombeylle seuraavaan tapaan: »Tom Johnson, jolla on korkkisääri, Whiten liikkeestä. Mitä, oletko sinäkin täällä, Tommy? Hullaantunut täysiveriseen tammaan. Smalderin tytöt» j.n.e. Hautajaistoimituksen aikana Feenix-serkku on hyvin alakuloinen ja huomauttaa, että tällaiset tilaisuudet saavat miehen tosiaankin ajattelemaan, että hän alkaa käydä vapisevaksi. Hänen silmänsä ovatkin kosteat, kun toimitus päättyy. Mutta pian hän taas toipuu, ja samoin käy muidenkin rouva Skewtonin sukulaisten ja ystävien, joista majuri lakkaamatta puhelee klubissaan, että vainaja ei koskaan pitänyt itseään kyllin lämpimänä, kun taas nuori avokaulainen nainen, jolla on niin paljon vaivaa silmäluomistaan, sanoo hiljaa huudahtaen, että rouva Skewton oli varmaankin hirveän vanha ja että hän kuoli kaikenlaisiin kauhistuttaviin vaivoihin, joista on parasta olla puhumatta.
Niin makaa Edithin äiti haudassaan rakkaiden ystäviensä unohtamana, sillä he ovat kuuroja kuulemaan aaltoja, jotka ovat käheitä oman salaisuutensa toistamisesta, ja sokeita näkemään rannalle kasaantunutta törkyä ja valkeita käsivarsia, jotka viittaavat kuunvalossa kaukaiseen näkymättömään maahan. Mutta kaikki on entisellään tuntemattoman valtameren rannalla. Edith seisoo siellä yksinään kuunnellen sen aaltoja. Hänen jalkainsa alla on kosteaa rikkaruohoa, joka peittää hänen koko elämänpolkunsa.
KAHDESVIIDETTÄ LUKU
Luottamusta ja onnettomuutta
Robilla ei enää ollut kapteeni Cuttlen ostamaa mustaa nuttua ja merimieslakkia, vaan ruskeasta verasta tehty oikea liveripuku, joka oli niin siisti ja täydellinen kuin taitava räätäli ainakin voi valmistaa, vaikka se oli olevinaan yksinkertainen palvelijan asu. Ulkonaiselta olemukseltaan näin muuttuneena ja sisällisesti välinpitämättömänä kapteenista ja merikadetista, paitsi milloin hän omisti joitakin minuutteja vapaa-ajastaan noiden molempain eroamattomien pilkkaamiseen ja puhalteli messinkistä soittokonettaan — omaatuntoaan — muistellen sitä komeaa tapaa, kuinka oli eronnut heidän seurastaan, hän palveli nyt uutta isäntäänsä Carkeria. Ollen Carkerin talon asukas ja hänen henkilökohtainen palvelijansa hän kiinnitti pyöreät silmänsä peläten ja vapisten valkeisiin hammasriveihin ja tunsi alituisesti, että hänen pitäisi välttämättä avata silmänsä vieläkin suuremmiksi.
Hänen koko olemuksensa ei olisi voinut väristä enemmän kunnioituksesta noita hampaita kohtaan, vaikka hän olisi joutunut jonkin mahtavan noidan palvelukseen ja ne olisivat olleet suurimpana taikavoimana. Poika näki isännässään sellaisen mahtavuuden ja arvovallan edustajan, että hänen koko huomionsa kohdistui siihen ja hänessä heräsi ehdoton alistuvaisuuden ja tottelevaisuuden tunne. Hän ei edes luullut voivansa oikein turvallisesti ajatellakaan isäntäänsä tämän poissa ollessa, jottei taas tuntisi kurkkuunsa tartuttavan niinkuin silloin aamulla, kun hän ensin joutui uuteen palvelukseensa, vaan joka ainoa noista hampaista oli tirkistävinään hänen sisimpäänsä ja olevinaan selvillä hänen kaikista mielikuvistaan. Kun Rob oli vastatusten isäntänsä kanssa, ei hänellä ollut pienintäkään epäilystä siitä, että Carker luki hänen salaisimmatkin ajatuksensa tai että hän saattoi lukea ne, jos viitsisi, ja tämä vaikutelma oli niin täydellinen ja piti häntä niin vallassaan, että hän tuskin uskalsi mitään ajatella. Hänen sielunsa oli niin kokonaan täynnä Carkerin vastustamattoman ylivallan aina kasvavaa vaikutusta ja tietoisuutta siitä, että Carker saattoi teettää hänellä mitä vain halusi, että hän koetti arvailla herransa mielitekoja jonkinlaisessa henkisessä jännityksessä.
Rob ei ehkä itse ollut selvillä siitä — hänen silloisessa mielentilassaan olisi ollut tavattoman rohkea teko kysyä sitä — alistuiko hän täydellisesti tähän vaikutukseen siksi, että silloin tällöin epäili herransa mahdollisesti olevan mestarin eräissä kavalissa taidoissa, joita hän itse oli vain mitättömänä harjoittelijana opiskellut hiojain koulussa. Mutta varmaa on, että Rob ihaili häntä yhtä paljon kuin pelkäsikin. Carker ehkä tunsi paremmin voimansa lähteen, joka ei suinkaan ammentamisesta tyrehtynyt.
Samana iltana, jolloin Rob erosi kapteenin palveluksesta, hän oli myytyään kyyhkysensä, vieläpä kiireissään halvasta hinnasta, lähtenyt suoraa päätä Carkerin kotiin ja esittänyt siellä itsensä uudelle herralleen tulipunaisin kasvoin, jotka näyttivät odottavan kiitosta.
»Mitä, sinä ilkimys!» sanoi Carker katsahtaen pojan kädessä olevaan myttyyn. »Oletko sinä karannut palveluksestasi ja tullut minun luokseni?»
»Oi, suokaa anteeksi, hyvä herra», änkytti Rob, »tehän sanoitte minun viimeksi ollessani täällä —»
»Minäkö sanoin?» vastasi Carker. »Mitä minä sanoin?»
»Suokaa anteeksi, hyvä herra, te ette sanonut mitään», virkkoi Rob, jonka se tapa, kuinka kysymys oli tehty, heti pakotti varovaiseksi, vaikka hän joutuikin ymmälle.
Hänen isäntänsä katsahti häneen näyttäen samalla mahdollisimman suuren osan ikenistään ja etusormellaan uhaten huomautti:
»Näyttää siltä, että sinut lopuksi paha perii, sinä kiertolainen.
Tuhosi on ihan varma!»
»Voi, älkäähän sanoko niin!» huudahti Rob säärtensä vavistessa. »En tosiaankaan halua mitään muuta kuin tehdä työtä teidän hyväksenne ja palvella teitä ja suorittaa tarkoin teidän käskynne, herra Carker.»
»Kyllä sinun tosiaan onkin parasta noudattaa tarkoin minun käskyjäni, jos haluat laisinkaan olla tekemisissä minun kanssani», vastasi hänen isäntänsä.
»Niin, sen tiedän, herra Carker», sanoi Rob rukoilevalla ja alistuvalla äänellä. »Olkaa niin hyvä ja koetelkaa minua, hyvä herra! Ja jos tapaatte minut jostakin pahasta tai rikkomasta teidän käskyjänne, niin saatte tappaa minut.»
»Sinä koira!» sanoi Carker nojautuen taaksepäin tuolissaan ja hymyillen hänelle tyynesti. »Tappaako? Se ei ole mitään verrattuna siihen, mitä tekisin sinulle, jos koettaisit pettää minua.»
»Niin, herra», vastasi toivoton hioja, »olen varma siitä, että te kohtelisitte minua kauheasti. Enhän minä koetakaan sitä tehdä, en vaikka minulle luvattaisiin palkinnoksi kasa kultarahoja.»
Perinpohjin pettyneenä kiitoksen odottamisessa seisoi nujerrettu Rob katsellen herraansa ja koettaen turhaan olla tuijottamatta häneen niin rauhattomana kuin koira usein esiintyy samanlaisessa tilanteessa.
»Olet siis luopunut aikaisemmasta paikastasi ja tullut pyrkimään minun palvelukseeni, vai mitä?» sanoi Carker.
»Niin, jos tahtoisitte ottaa minut», vastasi Rob, joka oli niin menetellessään vain noudattanut herransa määräyksiä, mutta ei uskaltanut puolustaa itseään sentapaisella viittauksella.
»Hyvä on», sanoi Carker. »Sinähän tunnet minut, poika?»
»Kyllä, hyvä herra», vastasi Rob hypistellen hattuaan samalla kun Carkerin katse piti häntä yhä vallassaan ja hän koetti turhaan päästä siitä vapaaksi.
Carker nyökkäsi. »Ole siis varuillasi!»
Rob ilmaisi nopeilla toinen toistaan seuraavilla pikku kumarruksilla ymmärtävänsä selvästi tämän neuvon ja kumarteli kaiken matkaa perääntyessään ovelle, tuntien suurta huojennusta ajatellessaan pääsevänsä ulos. Silloin hänet pysäytettiin.
»Hei!» huusi Carker kutsuen Robin takaisin. »Sinulla on ollut tapana — suljeppas ovi!»
Rob totteli kuin olisi hänen henkensä riippunut hänen nopeudestaan.
»Sinulla on ollut tapana kuunnella salaa, pitää silmällä, ja niin edespäin.»
»Enhän minä täällä niin tee, hyvä herra», vastasi Rob, »kunniasanallani vakuutan, en tee niin. Tahtoisinpa kuolla, jos tekisin niin, vaikka minulle luvattaisiin mitä, paitsi jos te niin käskette, herra Carker.»
»Parasta onkin, että luovut siitä tavasta. Sitäpaitsi sinä olet tottunut lörpöttelemään ja kielimään», sanoi hänen isäntänsä järkähtämättömän kylmäverisesti. »Varo sitä täällä, sillä muuten sinut hukka perii, lurjus», ja Carker hymyili taas uhaten Robia etusormellaan.
Hiojan hengitys salpaantui hämmennyksestä. Hän koetti vakuuttaa tarkoituksiensa puhtautta, mutta ei voinut muuta kuin tuijottaa hymyilevään herraan alistuvan huumaantuneena, mikä näytti erittäin miellyttävän hymyilevää herraa, sillä hän käski Robin lähteä alakertaan, tarkasteltuaan häntä kotvan aikaa mitään puhumatta, ja antoi hänen ymmärtää ottaneensa hänet nyt palvelukseensa.
Sillä lailla joutui Rob Carkerin taloon, ja hänen kauhunsekainen kunnioituksensa tätä herraa kohtaan voimistui joka hetki hänen palvelusaikanaan.
Oltuaan täällä muutamia kuukausia hän eräänä varhaisena aamuna avasi puutarhan veräjän Dombeylle, joka oli sopimuksen mukaan tullut aamiaiselle hänen isäntänsä luo. Samassa tuli paikalle Carkerkin kiiruhtaen vastaanottamaan arvokasta vierastaan ja lausumaan hänet tervetulleeksi hammasriviensä välkkyessä.
»Uskokaa minua, en ole milloinkaan rohjennut toivoa näkeväni teitä täällä luonani», virkkoi Carker autettuaan Dombeyta astumaan alas hevosen selästä. »Tämä on erikoinen päivä kalenterissani. Teidän kaltaisellenne miehelle, joka saa aina tehdä mitä haluaa, ei mikään päivä voi olla kovin merkillinen, mutta minun tapaiseni ihmisen laita on toisin.»
»Teillä on täällä aistikas asunto, Carker», sanoi Dombey alentuen pysähtymään nurmikolle katsellakseen ympärilleen.
»Olette kovin ystävällinen saneessanne niin», vastasi Carker.
»Kiitoksia.»
»Mutta sehän täytyy jokaisen tunnustaa», virkkoi Dombey mahtavan suojelevasti. »Niin pitkälle kuin voin nähdä on tämä hyvin mukava ja hauskasti järjestetty paikka — suorastaan hienon aistikas.»
»Niin tosiaankin, mikäli voitte nähdä», vastasi Carker. »Se rajoitus on tarpeellinen. No niin, olemme puhuneet siitä kylliksi, ja vaikka te vain alentuvaisuudesta kiitätte taloani, en ole teille vähemmän kiitollinen. Suvaitsetteko astua sisään?»
Mentyään sisälle Dombey huomasi tietysti huoneitten erinomaisen järjestelyn ja ne lukuisat mukavuudet, joita siellä näkyi joka suunnalla. Kerskailevan nöyränä Carker otti vastaan tätä koskevan huomautuksen hymyillen ja sanoi ymmärtävänsä hienon tarkoituksen ja antavansa sille arvoa, lisäten, että olihan tämä maja kyllin hyvä hänen asemassaan olevalle henkilölle — ehkä kaikessa vähäpätöisyydessään liiankin hyvä hänen tapaiselleen.
»Ja ehkä se tosiaan näyttääkin teistä, joka olette niin paljon korkeammalla, paremmalta kuin mitä se on», virkkoi hän levittäen vilpillisen suunsa mahdollisimman suureksi, »samoin kuin kerjäläisten elämällä on jonkinlainen vetovoima kuninkaisiin».
Samassa hän loi Dombeyhin tuikean katseen ja hymyili terävästi, ja vielä tuikeamman katseen hän loi ja vielä terävämmin hymyili, kun Dombey asettui tuleen eteen siihen asentoon, jota hänen lähin miehensä niin usein jäljitteli, ja alkoi katsella ympärilleen seinillä olevia kuvia. Dombeyn katseen siirtyessä pintapuolisesti taulusta toiseen seurasivat Carkerin terävät silmät sitä aste asteelta tarkaten sen suuntaa. Kun se pysähtyi erääseen kuvaan, näytti Carker tuskin hengittävän, ja hänen silmäinsä ilme kävi kissamaiseksi ja valppaaksi, mutta hänen suuren esimiehensä katse siirtyi siitä pois samoin kuin toisistakin näyttämättä erikoisesti kiintyneen tähän muotokuvaan.
Carker katseli sitä — se oli se maalaus, joka oli Edithin näköinen — ikäänkuin se olisi elävä olento, ja hänen kasvoilleen levisi ilkeä äänetön hymy, joka näytti osittain kohdistuvan kuvaan, vaikka se pääasiassa tarkoittikin suurta miestä, joka seisoi hänen vieressään aavistamatta rahtustakaan koko asiasta. Aamiainen tuli pian pöytään. Tarjoten Dombeylle tuolin, jonka selkä oli kuvaan päin, Carker istuutui itse vastapäätä sitä, niinkuin hänen tapansa oli.
Dombey oli entistäkin vakavampi, suorastaan vaitelias. Papukaija, joka kiikkui kultaisella vanteella komeassa häkissään, koetti turhaan suunnata itseensä huomiota, sillä Carker oli liiaksi vaipunut vieraansa tarkastelemiseen välittääkseen linnusta. Vieras taas, joka näytti syventyneen mietteisiinsä, tuijotti jäykästi, melkeinpä synkästi kankean kaulahuivinsa ylitse kohottamatta silmiään pöytäliinasta. Mitä tuli Robiin, joka huolehti tarjoilusta, oli hänen taitonsa ja tarmonsa niin kokonaan kohdistunut hänen isäntänsä tarkastelemiseen, että hän tuskin uskalsi päästää mieleensä sitä ajatusta, että vieras oli sama suuri herra, jonka eteen hänet lapsuusvuosina oli viety todistuskappaleena perheen terveydestä ja jolle hän oli kiitollisuudenvelassa nahkahousuistaan.
»Sallikaa minun», virkkoi Carker äkkiä, »kysyä, kuinka rouva Dombey voi».
Hän kumartui orjamaisesti eteenpäin tehdessään tämän kysymyksen, nojaten leukaansa käteen. Samalla hänen katseensa suuntautui ylös kuvaan kuin sanoen sille: »Katsoppas nyt tarkoin, kuinka minä ohjaan häntä!»
Dombey punastui vastatessaan:
»Rouva Dombey voi oikein hyvin. Kysymyksellänne johdatte mieleeni sen asian, josta haluaisin puhella kanssanne.»
»Robin, sinä saat lähteä pois», virkkoi Carker, jonka lempeän äänensävyn kuullessaan Robin säpsähti ja katosi silmät viimeiseen asti isäntään suuntautuneina. »Te ette tietenkään muista tuota poikaa?» lisäsi hän sitten.
»En», vastasi Dombey ylhäisen kylmäkiskoisesti.
»Eihän ole todennäköistäkään, että teidän kaltaisenne mies muistaisi. Tuskin mahdollistakaan», mutisi Carker. »Hän kuuluu siihen perheeseen, josta te otitte imettäjän. Mutta ehkä voitte muistaa ottaneenne jalomielisesti huolehtiaksenne hänen kasvatuksestaan.»
»Onko se sama poika?» virkkoi Dombey rypistäen otsaansa. »Hän tuottaa luullakseni hyvin vähän kunniaa kasvatukselleen.»
»Niin, pelkäänpä, että hän on heittiön alku», vastasi Carker kohauttaen hartioitaan. »Ainakin hän on siinä maineessa. Mutta totta puhuen otin hänet palvelukseeni vain siksi, ettei hän kyennyt saamaan mitään muuta tointa ja kuvitteli (luullakseni hänelle oli kotona sanottu niin) että hänellä oli jokin oikeus vedota teihin, ja siksi hän koetti lähestyä teitä anomuksineen. Ja vaikka tarkalleen määritelty ja tunnustettu yhteyteni teidän kanssanne on yksinomaan liikeasioita koskeva, tunnen kuitenkin vaistomaista mielenkiintoa kaikkeen, mikä teitä koskee, niin että —»
Hän vaikeni äkkiä kuin ottaakseen selville, oliko jo johtanut Dombeyn kyllin kauas. Ja taas hän vilkaisi kuvaan nojaten leukaansa käteen.
»Carker», virkkoi Dombey, »minä tiedän hyvin, ettette rajoita…»
»Palveluksiani», täydensi talon isäntä hymyillen.
»Ei, sanon mieluummin huolenpitoanne», huomautti Dombey, joka oli täysin selvillä siitä, että hän lausui näillä sanoillaan Carkerille kauniin ja imartelevan kohteliaisuuden, »pelkkiin liikeasioihin. Teidän osanottonne tunteisiini, toiveisiini ja pettymyksiini siinä mitättömässä tapauksessa, jonka juuri olette maininnut on esimerkkinä siitä. Olen teillä kiitollisuudenvelasssa, Carker.»
Carker taivutti päätänsä hitaasti ja hieroi hiljaa käsiään kuin olisi pelännyt keskeyttävänsä Dombeyn luottamuksen virran jollakin teollaan.
»Teidän viittauksenne tuohon asiaan sattui sopivaan aikaan», jatkoi Dombey, oltuaan hetkisen kahden vaiheilla, »sillä se valmistaa minulle, tietä siihen, mitä aioin sanoa teille, ja muistuttaa minulle ettei tämä mitenkään muuta suhdettamme toisenlaiseksi, vaikka se ehkä vaatii minun taholtani enemmän henkilökohtaista luottamusta kuin olen tähän asti —»
»Niin suuressa määrin osoittanut minulle», täydensi Carker kumartaen taas. »Minä en tahdo sanoa teille, kuinka suuresti tunnen teidän kunnioittavan minua, sillä teidän tapaisenne mies tietää hyvin, kuinka suuren kunnian hän saattaa tuottaa toiselle.»
»Rouva Dombey ja minä», jatkoi Dombey sivuuttaen tämän kohteliaisuuden ylevän uhrautuvasti, »emme ole oikein yhtä mieltä muutamissa kohdin. Me emme näytä vielä ymmärtävän toinen toistamme. Rouva Dombeylla on yhtä ja toista oppimista.»
»Rouva Dombey on saanut luonnolta monta harvinaista viehättävää piirrettä ja on epäilemättä hyvin tottunut saamaan ihailua», virkkoi liukaskielinen, ovela Carker, joka piti tarkoin silmällä toisen jokaista ilmettä ja pienintäkin äänenvivahdusta. »Mutta missä on rakkautta, velvollisuudentuntoa ja kunnioitusta, voidaan pian oikaista kaikki sellaisista syistä johtuvat pikku erehdykset.»
Dombeyn ajatukset palasivat vaistomaisesti niihin kasvoihin, jotka olivat tuijottaneet häneen hänen puolisonsa pukuhuoneessa, samalla kun käskevä käsi viittasi ovelle. Ja kun hän muisti niissä kuvastuvan rakkauden, velvollisuudentunnon ja kunnioituksen, tunsi hän veren kohoavan kasvoilleen yhtä selvästi kuin häntä tarkastelevat valppaat silmätkin sen huomasivat.
»Rouva Dombeylla ja minulla», virkkoi Dombey, »oli ennen rouva Skewtonin kuolemaa vähän keskustelua tyytymättömyyteni syistä, joista teillä varmaankin on ylimalkainen käsitys, koska olitte silminnäkijänä siinä kohtauksessa, joka aiheutui rouva Dombeyn ja minun kesken samana iltana, kun olitte meidän — minun talossani».
»Silloin pahoittelin kovin läsnäoloani», sanoi hymyilevä Carker. »Niin ylpeä kuin minun asemassani oleva mies ehdottomasti onkin teidän osoittamastanne erikoisesta luottamuksesta — tosin en mitenkään lue sitä teille erikoiseksi ansioksi, sillä te saatte tehdä, mitä haluatte, menettämättä mitään arvostanne — ja niin suuri kunnia kuin minua onkin kohdannut tullessani niin varhain esitellyksi rouva Dombeylle, ennenkuin hän vielä oli oikeutettu käyttämään teidän nimeänne, vakuutan teille kuitenkin, että silloin melkein pahoittelin, että olin joutunut niin erinomaisesta onnesta osalliseksi.»
Dombey ei saattanut käsittää sellaista siveellistä ilmiötä, että kukaan ihminen missä tahansa oloissa saattoi pahoitella joutuneensa hänen alentuvaisuutensa ja suosionsa esineeksi. Senvuoksi hän vastasi arvontuntonsa kohotessa: »Tosiaanko! Ja miksi niin, Carker?»
»Minä pelkään», vastasi luottamusasemassa oleva konttoripäällikkö, »että rouva Dombey, joka ei ole koskaan ollut taipuvainen katselemaan minua suosiollisesti — minun asemassani oleva mies ei saa sitä odottaakaan naisen taholta, joka on luonnostaan ylpeä ja jonka ylpeys pukee häntä niin hyvin — pelkään, ettei hän voi koskaan antaa anteeksi sitä viatonta osaa, joka minulla oli siinä keskustelussa. Älkää unohtako, että teidän epäsuosionne ei ole mikään pikku seikka, ja kun joutuu sitä kokemaan kolmannen henkilön läsnäollessa —»
»Carker», sanoi Dombey omahyväisesti, »oletan kuitenkin, että minut on ensi sijassa otettava huomioon».
»Oi, voisiko siitä olla epäilystäkään?» vastasi toinen kärsimättömästi niinkuin ainakin mies, joka myöntää yleisesti tunnetun ja eittämättömän tosiasian.
»Minun käsitykseni mukaan otetaan rouva Dombey vasta toisessa sijassa huomioon, kun on puhe meistä kummastakin», huomautti Dombey. »Eikö niin?»
»Eikö niin?» vastasi Carker. »Tehän tiedätte paremmin kuin kukaan muu, ettei teidän tarvitse sitä kysyä.»
»Toivon siis, Carker», virkkoi Dombey, »että teidän mielipahanne rouva Dombeyssa herättämänne tyytymättömyyden takia saa jossakin määrin korvausta siitä ilosta, että minun luottamukseni ja hyvä käsitykseni teistä on pysynyt muuttumattomana.»
»Huomaan siis onnettomuudekseni joutuneeni hänen epäsuosioonsa», vastasi Carker. »Rouva Dombey on sanonut sen teille, niinkö?»
»Rouva Dombey on tuonut julki erinäisiä mielipiteitä», vastasi Dombey ylhäisen kylmästi, »joihin en itse yhdy ja joita en ylimalkaan halua käsitellä tai muistella. Jonkin aikaa sitten ilmoitin rouva Dombeylle, niinkuin jo olen sanonut teille, vaativani häneltä ehdottomasti alistuvaisuutta ja kunnioitusta muutamissa kotoisissa asioissa. Minun ei onnistunut herättää rouva Dombeyssa sitä vakaumusta, että hänen oli parasta heti muuttaa käytöksensä noissa suhteissa oman rauhansa ja menestymisensä ja minun arvoni vuoksi, ja minä huomautin rouva Dombeylle, että jos vielä pitäisin tarpeellisena moittia tai nuhdella häntä, ilmoittaisin hänelle mielipiteeni teidän, luottamusmieheni, kautta.»
Samalla kun Carker katsoi häneen, loi hän myös hänen päänsä yläpuolella olevaan kuvaan pirullisen katseen, joka osui siihen kuin salaman välähdys.
»Nyt, Carker», jatkoi Dombey, »en epäröi sanoa teille, että minä vien tahtoni perille. Minä en anna kujeilla kanssani. Rouva Dombeyn täytyy ymmärtää, että minun tahtoni on laki ja että minä en voi sietää ainoatakaan poikkeusta elämänohjeestani. Olkaa siis niin hyvä ja ottakaa tehtäväksenne viedä perille tämä huomautus, joka minun taholtani tullen ei toivoakseni tunnu teistä mahdottomalta, vaikka kohteliaisuudesta ilmaisisittekin valittelunne, mistä olen rouva Dombeyn puolesta teille kiitollinen. Olen varma siitä, että hyväntahtoisesti suoritatte tämän tehtävän yhtä täsmällisesti kuin kaikki muutkin.»
»Tiedättehän, että teidän tarvitsee vain käskeä minua», sanoi Carker.
»Minä tiedän, että minun tarvitsee vain käskeä teitä», vastasi Dombey tehden ylhäisen, myöntymystä ilmaisevan eleen. »Minun on välttämättä meneteltävä tällä lailla. Rouva Dombeylla on monessa suhteessa epäilemättä erinomaiset lahjat, jotka —»
»Jotka tuottavat teidänkin valinnallenne kunniaa», täydensi Carker näyttäen liehittelevästi hammasrivinsä.
»Niin, jos suvaitsette valita tuollaisen sanamuodon», virkkoi Dombey kaikkein ylhäisimmällä äänellään. »Tällä hetkellä en vielä huomaa rouva Dombeyn antavan valinnalleni sitä arvoa, joka sille oikeuden mukaan kuuluu. Rouva Dombeyssa on vastustuksen itu, joka täytyy nyhtää juurineen. Minun täytyy päästä siitä eroon. Rouva Dombey ei näytä käsittävän, että on hirvittävää ja naurettavaa ajatellakaan minun vastustamistani», lisäsi Dombey pontevasti.
»Me cityläiset tunnemme teidät paremmin», vastasi Carker levittäen hymynsä korvasta toiseen.
»Te tunnette minut paremmin», sanoi Dombey. »Toivottavasti tunnette. Mutta minun on tosiaankin tunnustettava, että rouva Dombeyhin näytti mainitussa tilaisuudessa tekevän hyvin valtavan vaikutuksen jokseenkin ankarasti julkituomani paheksumisen ja päättäväisyyden ilmaisu — niin vähän kuin hän lieneekin silti muuttanut käytöstään.»
Dombey lausui nämä sanat pahaenteisen mahtavasti.'
»Minä toivon siis, Carker, että te olette hyvä ja ilmoitatte rouva Dombeylle minun puolestani, että minun täytyy palauttaa hänen muistiinsa aikaisempi keskustelumme ja samalla ilmaista hänelle kummastukseni siitä, ettei se vielä ole vaikuttanut mitään. Että minun täytyy vaatia häntä muuttamaan käytöksensä niiden määräysten nojalla, jotka silloin esitin hänelle. Etten ole tyytyväinen hänen käytökseensä. Että paheksun sitä kovasti. Ja että minun on vasten tahtoani pakko antaa teidän vietäväksenne perille vieläkin epätervetulleempia ja selvempiä määräyksiä, jollei hänellä ole niin hyvää tahtia ja sopivaisuuden käsitystä, että hän mukaantuu toiveisiini niinkuin ensimmäinen rouva Dombeykin on mukaantunut — luulen voivani lisätä — niinkuin kuka muu toinen nainen tahansa hänen sijassaan tekisi.»
»Ensimmäinen rouva Dombey oli hyvin onnellinen», huomautti Carker.
»Ensimmäisellä rouva Dombeylla oli suuressa määrin hyvää tahtoa ja oikeat tunteet», lausui Dombey ylevän suvaitsevasti vainajasta.
»Luuletteko neiti Dombeyn tulevan äitiinsä?» kysyi Carker.
Äkkiä kävivät Dombeyn kasvot synkiksi. Hänen luottamusmiehensä piti häntä tarkoin silmällä.
»Kosketin tuskallista asiaa», virkkoi hän hiljaisen pahoittelevalla äänellä, joka ei ollut sopusoinnussa hänen ankaran katseensa kanssa. »Olkaa hyvä ja suokaa anteeksi minulle. Se harrastus, jota tunnen teitä kaikkia kohtaan, on saanut minut unohtamaan tuon yhdyssiteen äidin ja tyttären välillä. Suokaa anteeksi.»
Mutta huolimatta kaikista hänen sanoistaan tutkivat hänen vaanivat silmänsä Dombeyn alas luotuja kasvoja yhtä tarkoin. Sitten hän suuntasi omituisen riemuitsevan katseensa kuvaan ikäänkuin tahtoisi kutsua sen todistamaan, kuinka pitkälle hän johtaisi Dombeyn ja mitä vielä tulisi.
»Carker», virkkoi Dombey katsellen pöydän eri kohtiin ja puhuen jonkin verran muuttuneella ja kiireisellä äänellä, samalla kun hänen huulensa kalpenivat, »teidän ei tarvitse puolustella itseänne. Te erehdytte. Tässä on puhe nykyisyydestä eikä menneestä ajasta, vaikka niin otaksuitte. Minä en hyväksy rouva Dombeyn käytöstä tytärtäni kohtaan.»
»Suokaa anteeksi», virkkoi Carker, »en oikein ymmärrä».
»Tietäkää siis», jatkoi Dombey, »että te voitte — että teidän täytyykin tehdä siitä todellinen moitteen aihe rouva Dombeyta vastaan. Olkaa hyvä ja sanokaa hänelle, että hänen osoittamansa kiintymys tytärtäni kohtaan ei miellytä minua. Todennäköisesti se vetää ihmisten huomiota puoleensa. Luultavasti se saa heidät arvostelemaan rouva Dombeyta suhteessaan tyttäreeni ja suhteessaan minuun. Olkaa hyvä ja ilmoittakaa rouva Dombeylle selvästi, että minä en hyväksy sitä ja että odotan hänen hetkistäkään viivyttelemättä ottavan huomioon paheksumiseni. Mahdollisesti se on vakavaa rouva Dombeyn taholta, tai hän noudattaa jotakin oikkua tai tekee niin vain vastustaakseen minua, mutta minä en salli sen jatkua missään tapauksessa. Jos rouva Dombeylla on vakavat tunteet tässä suhteessa, niin sitä vähemmällä hän kai luopuu niiden paljastamisesta, sillä tyttärelleni ei suinkaan ole hyötyä hänen nykyisestä käytöksestään. Jos vaimoni sydämessä on jäljellä ylimääräistä lempeyttä ja velvollisuudentuntoa minulle kuuluvan alistuvaisuuden ohella, saa hän minun puolestani sijoittaa ne minne haluaa, mutta ensi sijassa vaadin alistuvaisuutta! — Carker, olkaa niin hyvä älkääkä laiminlyökö tai sivuuttako tätä kohtaa», lisäsi Dombey, koettaen tukahduttaa sen harvinaisen liikutuksen, joka hänessä oli tullut esille, ja palaten äänensävyyn, joka enemmän muistutti hänen tottumustaan vaatimaan kunnioitusta suuruudelleen, »vaan pitäkää sitä erittäin tärkeänä puolena ohjeissanne».
Carker taivutti päätänsä, nousi pöydästä ja asettui miettiväisenä tulen eteen, siveli kädellään sileää leukaansa ja katseli Dombeyta häijyn viekkaasti kuin jokin munkkia esittävä puuveistos, joka on puolittain ihmisen, puolittain eläimen näköinen, tai kuin jotkin viekkaat kasvot vanhassa suihkukaivossa. Dombey, joka vähitellen malttoi mielensä tai viilensi kiihtymystään sillä tietoisuudella, että oli asettunut korkealle kannalle, istui paikallaan käyden yhä jäykemmäksi ja katsellen, kuinka papukaija heilui edestakaisin häkissään.
»Suokaa anteeksi», sanoi Carker vaitiolon jälkeen, istuutuen tuoliinsa ja siirtäen sen vastapäätä Dombeyta, »mutta haluaisin käsittää asian perinpohjin. Tietääkö rouva Dombey siitä mahdollisuudesta, että ehkä käytätte minua tyytymättömyytenne ilmaisijana?»
»Kyllä», vastasi Dombey. »Olen sen sanonut.»
»Vai niin», virkkoi Carker nopeasti, »mutta miksi?»
»Miksikö?» toisti Dombey epäröiden. »Koska sanoin hänelle niin.»
»Aivan oikein», huomautti Carker. »Mutta miksi sanoitte sen hänelle? Nähkääs», jatkoi hän hymyillen ja laski samalla sametinpehmeän kätensä Dombeyn käsivarrelle, samoin kuin kissa olisi painanut sisäänvedetyt kyntensä, »jos ymmärrän täydellisesti tarkoituksenne, tulee tuottamani hyöty todennäköisesti paljon suuremmaksi, ja minua kohtaa se onni, että voin avustaa teitä tuntuvammin. Minä luulen ymmärtäväni. Minulla ei ole kunnia olla rouva Dombeyn suosiossa eikä mitään syytä odottaakaan sitä minun asemassani, mutta oletan asian todella olevan niin. Vai kuinka?»
»Mahdollisesti», vastasi Dombey.
»Siis tulee rouva Dombeysta varmasti tuntumaan erittäin vastenmieliseltä saada nämä tiedot minun kauttani», jatkoi Carker.
»Minun mielestäni», virkkoi Dombey ylpeän pidättyvästi ja kuitenkin jonkin verran hämillään, »ei rouva Dombeyn mielipiteellä tässä asiassa ole mitään vaikutusta siihen, mitä te ja minä siitä arvelemme, Carker. Mutta mahdollisesti on asia niin.»
»Ja — suokaa anteeksi — käsitänköhän teidät väärin, ajatellessani, että todennäköisesti olette keksinyt tässä keinon nöyryyttää rouva Dombeyn ylpeyttä — käytän tuota sanaa ilmaistakseni ominaisuutta, joka sopivissa rajoissa pysyen kaunistaa ja sulostuttaa naista, jos hän on saanut osakseen niin harvinaisen kauneuden ja viisauden — joskaan emme sano rangaistuksenne häntä, niin ainakin pakottaaksenne hänet alistuvaisuuteen, jota olette niin oikeutettu vaatimaan häneltä.»
»Niinkuin tiedätte, Carker, en ole tottunut määrittelemään niin tarkoin niiden toimitatapojeni perusteita, joita pidän tarpeellisina ottaa käytäntöön, mutta en kuitenkaan väitä käsitystänne vastaan», sanoi Dombey. »Jos voitte esittää perusteltuja vastaväitteitä, on asia tietysti toinen. Ja jo pelkkä väite, että olette sitä mieltä, riittää. Mutta minun täytyy tunnustaa, etten aavistanut minkään teille uskomani luottamustehtävän alentavan teitä —»
»Alentavanko minua!» huudahti Carker. »Teidän palveluksessanne.»
»— tai saattavan teidät kieroon asemaan», jatkoi Dombey.
»Minut kieroon asemaan! Minä olen ylpeä — olen ihastunut — saadessani suorittaa määräyksenne. Tosin tunnustan toivovani, etten antaisi uutta vastenmielisyyden aihetta sille naiselle, jonka jalkojen juureen tahtoisin mielelläni laskea velvollisuudentuntoni ja palvomiseni — onhan hän teidän puolisonne! — mutta teidän yksikin toiveenne tietysti painaa maahan kaikki muut asianhaarat. Sitäpaitsi, kun rouva Dombey peruuttaa nuo pienet järjen polulta syrjään astumansa harha-askeleet, jotka — niinkuin tahtoisin väittää — ovat vain satunnaisia ja riippuvat hänen asemansa uutuudesta, toivon hänen huomaavan siinä pikku osuudessa, joka minulla on ollut asian selvittämisessä, rahtusen — sillä alhainen asemani ei juuri oikeuta minua enempään — siitä kunnioituksesta, jota tunnen teitä kohtaan. Hän huomaa siinä silloin kaikkien näkökohtien uhraamisen teidän vuoksenne, ja jonakin päivänä hän varmasti ponnistelee itse tehdäkseen uhrauksen toisensa perästä.»
Tällä hetkellä näki Dombey mielikuvituksessaan Edithin osoittamassa hänelle ovea. Luottamusmiehensä lempeässä puhelussa hän luuli taas kuulevansa kaiun vaimonsa sanoista: »Ei mikään voi tehdä meitä vieraammiksi toisillemme kuin jo tällä hetkellä olemme!» Mutta hän karkoitti tämän mielikuvan eikä horjunut päätöksessään, vaan sanoi: »Varmasti! Epäilemättä!»
»Siinäkö kaikki?» kysyi Carker työntäen tuolinsa sen entiselle paikalle — sillä tähän asti he olivat syöneet vasta hyvin vähän aamiaista — ja odotti vastausta ennenkuin istuutui.
»Siinä kaikki», vastasi Dombey. »Ja suvaitkaa huomata, ettei mihinkään sanomaan, jonka viette nyt tai vastedes rouva Dombeylle, tarvitse odottaa vastausta. Olkaa niin hyvä älkääkä tuoko minulle mitään vastausta. Rouva Dombeylle on jo ilmoitettu, ettei minun sovi neuvotella mistään meidän välisestämme mielipiteiden eroavaisuudesta ja että se on lopullista, mitä minä sanon.»
Carker ilmaisi käsittävänsä valtakirjansa laadun, ja he ryhtyivät syömään aamiaista niin hyvällä ruokahalulla kuin saattoivat. Määräaikana Rob taas tuli sisään katsellen isäntäänsä silmää räpäyttämättä ja viettäen aikaansa kunnioituksen ja kauhun sekaisissa haaveissa. Kun aamiainen oli syöty, tuotiin Dombeyn hevonen oven eteen. Myös Carker nousi oman hevosensa selkään, ja he lähtivät yhdessä ratsastamaan Cityä kohti.
Carker oli erinomaisella tuulella ja puheli paljon. Dombey kuunteli hänen sanojaan paljastaen ilmeellään ylemmyyttä, kuten ainakin mies, jolla on oikeus saada osakseen kohteliaisuutta, ja alentui silloin tällöin lausumaan jonkin sanan pitääkseen keskustelua vireillä. Niin he ratsastivat edelleen totuttuun tapaansa. Mutta arvonsa tunnossa Dombey ratsasti jalustimet hyvin pitkällä ja suitset höllällä ja suvaitsi hyvin harvoin vilkaista alas nähdäkseen, mihin hänen hevosensa astui. Seuraus tästä oli, että hänen tasaista ravia kulkeva hevosensa kompastui muutamiin irtokiviin, heitti hänet maahan, vieri hänen ylitseen ja potkaisi häntä kengitetyllä kaviollaan koettaessaan päästä ylös.
Teräväsilmäisenä ja lujakätisenä, tottuneena ratsastajana Carker laskeutui heti maahan, sai rimpuilevan hevosen pystyyn ja piteli sitä suitsista. Muussa tapauksessa olisi tämän aamun tuttavallinen keskustelu ollut Dombeyn viimeinen. Mutta vielä punaisena hetken kiihtymyksestä ja kiireestä Carker kumartui maassa makaavan herransa yli, paljastaen joka ainoan hampaansa, ja mutisi: »Jos rouva Dombey tietäisi, kuinka suuren suuttumuksen aiheen olen nyt antanut hänelle!»
Koska Dombey oli tunnoton ja hänen päästään ja kasvoistaan vuoti verta, kantoivat muutamat tien korjaajat hänet Carkerin opastamina lähimpään majataloon, jonne ei ollut pitkä matka. Siellä hän sai pian apua haavureilta, joita saapui nopeasti toinen toisensa perästä kaikilta suunnilta ja jotka näyttivät tulevan jonkin salaperäisen vaiston ohjaamina niin kuin korppikotkien sanotaan kokoontuvan erämaassa kuolevan kamelin ympärille. Kun oli jonkin verran ponnisteltu, jotta saataisiin haavoittunut tajuihinsa, tutkivat nämä herrat hänen vammojensa laatua. Eräs lähellä asuva haavuri oli jyrkästi sitä mieltä, että sääri oli murtunut, mikä oli myöskin majatalon isännän käsitys, mutta kaksi muuta, jotka asuivat kauempana ja vain sattumalta oleskelivat läheisyydessä, väittivät tätä käsitystä vastaan niin epäitsekkäästi, että lopulta päätettiin, ettei potilaalta ollut taittunut muita luita kuin eräs lyhyt kylkiluu, vaikkakin hän oli saanut vakavia ruhjevammoja ja haavoja, joten hänet voitaisiin vielä ennen iltaa suurta varovaisuutta noudattaen kuljettaa kotiin. Sittenkun haavat oli puhdistettu ja sidottu, mikä kesti pitkän aikaa, ja lopulta jätetty hänet lepäämään, nousi Carker taas hevosensa selkään ja ratsasti viemään sanaa tapaturmasta hänen kotiinsa.