Niin viekkaat ja julmat kuin hänen kasvonsa olivat parhaimmillaankin, vaikkakin niissä muotonsa ja piirteittensä säännöllisyyden puolesta ei ollut vikaa, näyttivät ne nyt kuitenkin erityisen vastenmielisiltä hänen lähtiessään tälle asialle. Salaisten ajatustensa viekkauden ja julmuuden elähdyttämänä hän ratsasti eteenpäin paremminkin kaukaisen mahdollisuuden kuin määrätyn suunnitelman tai tarkoituksen houkuttelemana, tekipä sen vielä sillä tavalla kuin olisi ajanut takaa ihmisiä. Vihdoin hän veti ohjakset kireämmälle ja hiljensi vauhtiaan, kun saapui vilkasliikkeisemmille kaduille. Hän antoi valkosäärisen hevosensa hakea itse tiensä, niinkuin tavallisestikin, ja kätkeytyi ovelan, äänettömän ja kyyristelevän käytöksensä ja norsunluisen hymynsä turviin parhaansa mukaan.
Saavuttuaan Dombeyn talon luo hän astui hevosensa selästä ja pyysi päästä rouva Dombeyn puheille tärkeän asian vuoksi. Palvelija, joka oli opastanut hänet Dombeyn yksityishuoneeseen, palasi pian sanomaan, että nyt ei ollut rouva Dombeyn vastaanottoaika ja että hänen täytyi pyytää anteeksi, kun ei ollut ilmoittanut sitä heti.
Carker, joka oli täysin valmistautunut kylmään vastaanottoon, kirjoitti kortille, että hänen täytyi vaatimalla pyytää puheillepääsyä ja ettei hän olisi ollut kyllin rohkea tehdäkseen niin toisen kerran (nämä sanat hän alleviivasi), jollei olisi yhtä varma siitä, että hänen asiansa oli kyllin tärkeä oikeuttaakseen hänen tunkeilevaisuutensa. Lyhyen ajan kuluttua ilmestyi rouva Dombeyn kamarineito ja johti Carkerin yläkerran arkihuoneeseen, jossa Edith ja Florence olivat yhdessä.
Hänen mielestään Edith ei ollut koskaan ennen näyttänyt puoleksikaan niin kauniilta. Niin suuresti kuin Carker ihailikin hänen kasvojensa ja vartalonsa suloja ja niin tuoreena kuin niiden muisto olikin säilynyt hänen aistillisessa mielikuvituksessaan, sai hän niistä nyt kuitenkin uuden vaikutelman.
Kun hän ilmestyi oviaukkoon, osui Edithin ylpeä katse häneen, mutta hän loi silmänsä Florenceen — vaikkakin vain hetkiseksi kumarruksensa ohella sisään tullessaan — samalla kun hänen kasvoillaan näkyi selvästi kajastus siitä uudesta vallasta, jonka hän oli saanut. Riemukseen hän huomasi Edithin siirtävän katseensa muualle ja puolittain nousevan vastaanottaakseen vieraan.
Carker lausui olevansa hyvin pahoillaan ja suruissaan: hän ei voinut kuvuillakaan, kuinka vastahakoisesti oli tullut valmistamaan rouva Dombeyta kuulemaan uutista eräästä pienestä tapaturmasta. Hän vannotti rouva Dombeyta malttamaan mielensä. Pyhällä kunniasanallaan hän vakuutti, ettei ollut mitään syytä levottomuuden. Mutta herra Dombey oli —
Florencelta pääsi äkkiä kirkaisu. Carker ei katsahtanutkaan häneen, vaan piti silmiään Edithiin suunnattuina. Edith tyynnytti ja rauhoitti tytärpuoltaan. Häneltä ei ollut päässyt mitään hätääntymisen huutoa. Ei, ei.
Herra Dombeyta oli kohdannut tapaturma ratsastusmatkalla. Hänen hevosensa oli kompastunut ja heittänyt hänet maahan.
Florence huusi hurjasti, että hän oli varmaankin pahasti loukkaantunut, että hän oli kuollut!
Ei. Kunniasanallaan vakuutti Carker, että vaikka herra Dombey olikin alussa pyörtynyt, hän oli kuitenkin taas pian tullut tuntoihinsa, ja vaikka hän oli haavoittunut, ei minkäänlaista vaaraa ollut. Jollei asia ollut niin, ei hänellä, onnettomalla tunkeilijalla, olisi tosiaankaan ollut rohkeutta ilmestyä rouva Dombeyn näkyviin. Hän vakuutti pyhästi, että asian laita oli niin.
Kaiken tämän hän sanoi kuin vastaukseksi Edithille eikä Florencelle ja tuijotti Edithiin hymyillen.
Sitten hän mainitsi, missä herra Dombey makasi, pyytäen saada käytettäväkseen vaunut, joilla voisi tuoda loukkaantuneen kotiin.
»Äiti», sopersi Florence nyyhkyttäen, »jospa uskaltaisin lähteä mukaan?»
Carker, joka ei irroittanut silmiään Edithistä kuullessaan nämä sanat, antoi hänelle salaisen merkin ja pudisti vähän päätänsä. Hän näki, kuinka Edith taisteli itsensä kanssa, ennenkuin vastasi hänelle kauniilla silmillään, mutta hän kiristi esille vastauksen — hän näytti Edithille, että hänen täytyi saada se, sillä muussa tapauksessa hän puhuisi ja haavoittaisi Florencea sydänjuuriin asti — ja Edith antoikin vastauksen. Samoin kuin hän oli aamulla katsellut muotokuvaa, samoin katseli hän nyt Edithiä, kun tämä oli kääntänyt hänestä silmänsä.
»Minua on neuvottu pyytämään», huomautti Carker, »että uusi taloudenhoitajatar — rouva Pipchin lienee hänen niemensä —»
Mitään ei jäänyt häneltä huomaamatta. Hän tajusi silmänräpäyksessä, että Dombey oli tahtonut loukata vaimoaan ottamalla tuon rouvan taloonsa.
»— saisi tiedon siitä, että herra Dombey haluaa saada vuoteensa kuntoon omaan huoneistoonsa alakertaan koska hän viihtyy siellä paremmin kuin missään muualla. Nyt palaan suoraa päätä herra Dombeyn luo. Minun ei tarvitse vakuuttaa teille, hyvä rouva, että hänen mukavuudestaan on pidetty huolta mahdollisimman tarkoin ja että hänen tuskiaan on huojennettu parhaimman mukaan. Sallikaa minun vielä uudelleen huomauttaa, ettei ole pienintäkään levottomuuden syytä. Uskokaa minua, tekin saatte olla täysin rauhallinen.»
Hän kumarteli moneen kertaan ennenkuin poistui, osoittaakseen oikein perinpohjin alamaisuuttaan ja nöyryyttään. Sitten hän meni Dombeyn huoneeseen ja määräsi vaunut lähetettäväksi häntä noutamaan Citystä, nousi hevosensa selkään ja ratsasti hitaasti pois. Matkalla hän oli hyvin miettiväinen, perillä hän oli hyvin miettiväinen, ja hyvin miettiväinen hän oli palatessaan vaunuissa siihen taloon, johon oli jättänyt Dombeyn. Vasta esimiehensä vuoteen ääressä istuessaan hän oli taas kokonaan oma itsensä ja täysin tietoinen hampaistaan.
Hämärissä siirrettiin Dombey, jota särky ja tuskat vaivasivat, vaunuihin. Toiselle puolen pantiin hänen tuekseen peitteitä ja pieluksia, toiselta puolen häntä taas kannatti hänen luottamusmiehensä. Koska häntä ei saanut ravistella, ajettiin melkein käymäjalkaa, ja senvuoksi oli jo ihan pimeä heidän saapuessaan perille. Kovana ja töykeänä, muistaen yhä perulaiset kaivokset, niinkuin koko talo yleensä saattoi tunnustaa, otti rouva Pipchin hänet vastaan ovella, virkistäen palvelijoita muutamilla pikku pisaroilla sanavarastonsa etikkaa, kun he auttoivat Dombeyn kantamisessa sisälle. Carker jäi hänen luokseen, kunnes hän oli turvallisesti vuoteessa. Sitten hän pyrki jälleen rouva Dombeyn puheille ilmoittamaan, missä tilassa hänen herransa ja miehensä oli, koska Dombey oli kieltäytynyt vastaanottamasta muita naisia kuin sen erinomaisen syöjättären, joka hoiti hänen talouttaan.
Taas hän tapasi Edithin yksin Florencen kanssa ja taas kohdisti rauhoittavan puheensa yksinomaan Edithille, ikäänkuin tämä olisi ollut mitä rajuimman ja hellimmän tuskan vallassa. Niin vakava oli Carkerin kunnioittava myötätunto, että hän jäähyväisiä lausuessaan uskalsi — luotuaan vielä pikaisen silmäyksen Florenceen — tarttua Edithin käteen, kumartua sen yli ja koskettaa sitä huulillaan.
Edith ei vetänyt kättään pois, ei myöskään lyönyt häntä vasten kasvoja, vaikka punastuikin ja vaikka hänen silmänsä säkenöivät ja hänen rintansa huohotti. Mutta kun hän oli yksin omassa huoneessaan löi hän marmorista uuninreunusta niin, että kädestä alkoi juosta verta. Sitten hän ojensi sen kauas itsestään, hehkuvan tulen yläpuolelle, kuin heittääkseen sen tuleen poroksi palamaan..
Myöhään yöhön hän istui yksinään himmenevän tulen edessä synkän, uhkaavan kauniina katsellen, kuinka tummat varjot häilähtelivät seinällä, ikäänkuin hänen ajatuksensa olisivat silminnähtäviä ja hän voisi heittää ne sinne. Millaisia häväistyksen ja loukkauksen ja tulevaisuuteen kohdistuvien synkkien aavistusten varjoja liehuikaan epäselvinä ja jättiläismäisinä hänen silmissään? Yksi vastenmielinen haamu ohjasi niitä häntä kohti — ja se haamu oli hänen miehensä.
KOLMASVIIDETTÄ LUKU
Unettomia öitä
Florence, joka oli jo kauan sitten herännyt haaveistaan, huomasi surukseen isänsä ja Edithin välisen kylmän suhteen ja näki sen käyvän yhä kylmemmäksi ja heidän molemminpuolisen katkeruutensa päivä päivältä yltyvän. Se loi entistä synkemmän varjon hänen rakkautensa ja toivonsa ylle, herätti vallan surun, joka oli vähän aikaa uinunut, ja teki sen vieläkin raskaammaksi kantaa kuin ennen.
Kovaa oli ollut — kuinka kovaa, sitä älköön kukaan muu kuin Florence koskaan saako kokea! — kun uskollisen ja vakavan olennon luonnollinen rakkaus oli muuttunut tuskaksi ja halveksiva tai tyly torjuminen oli tullut hellän suojelemisen ja huolenpidon tilalle. Hänestä oli ollut kovaa tuntea sydämensä sisimmässä, mitä hän oli tuntenut, ja olla koskaan saamatta osakseen sitä onnea, että olisi huomannut rakkautensa herättävän pienintäkään vastakaikua. Mutta vielä paljon kovempaa oli joutua pakostakin epäilemään isäänsä tai Edithiä, jotka olivat hänelle niin rakkaat, ja ajatella kiintymystään heihin kumpaankin vuoroin pelon, epäluulon ja ihmetyksen vallassa.
Ja kuitenkin Florence alkoi epäillä. Hänet pakotti siihen hänen sielunsa puhtaus, jolle hän ei mahtanut mitään. Hän näki isänsä olevan kylmän ja paatuneen Edithiä samoin kuin häntä itseäänkin kohtaan, kovan, taipumattoman, jäykän. Kyynelten pusertuessa hänen silmistään hän kyseli itseltään, saattoiko olla mahdollista, että hänen oma rakas äitinsä oli tullut onnettomaksi tuollaisen kohtelun kautta ja kiusaantunut kuoliaaksi ennen aikojaan. Sitten hän ajatteli, kuinka ylpeä ja kylmä Edith oli kaikkia muita paitsi häntä kohtaan, kuinka halveksivasti hän kohteli isää, kuinka etäällä hän pysyi hänestä ja mitä hän oli sanonut silloin illalla, kun oli asettunut uuteen kotiinsa. Sitten tuntui Florencesta äkkiä kuin rikokselta rakastaa ihmistä, joka oli noussut kapinaan hänen isäänsä vastaan. Sitten hänestä tuntui, että isä varmaankin tiesi sen ja yksinäisessä huoneessaan piti häntä luonnottomana lapsena, joka lisäsi tämän uuden rikoksen entiseen, paljon kyyneleitä aiheuttaneeseen, että hän näet syntymästään saakka oli ollut isänsä epäsuosiossa. Mutta Edithin seuraava ystävällinen sana, hänen seuraava ystävällinen silmäyksensä poisti taas nämä ajatukset ja sai ne näyttämään katalalta kiittämättömyydeltä, sillä kuka muu kuin Edith oli ilahduttanut hänen alakuloista, yksinäistä ja haavoittunutta sydäntään ja kuka oli ollut sen paras lohduttaja? Näin ikävöitsi hänen jalo mielensä päästä lähestymään kumpaakin, tuntien molempien onnettomuuden ja epäröiden, mikä hänen velvollisuutensa heitä kohtaan oli. Suuren rakkautensa vuoksi hän kärsi Edithin rinnalla enemmän kuin jos olisi säilyttänyt salaisuuttaan surullisessa kodissaan eikä hänen kaunis äitipuolensa olisi koskaan sinne ilmestynyt, Vain yksi suuri onnettomuus, joka olisi tuntunut entisiä vielä raskaammalta, säästyi Florencelta. Hänellä ei ollut kaukaisintakaan aavistusta siitä, että Edith häntä kohtaan osoittamallaan hellyydellä laajensi juopaa hänen ja isän välillä, joka siitä sai uutta tyytymättömyyden syytä. Jos Florence olisi käsittänyt, että tällainen syy saattaisi johtaa sellaiseen mahdollisuuteen, niin millaista tuskaa hän olisi tuntenutkaan, millaisia uhrauksia hän olisikaan koettanut tehdä, hellä tyttöparka, kuinka nopea ja varma olisikaan sen murheen seurauksena ollut hänen siirtymisensä korkeamman Isän luo, joka ei torju luotaan lastensa rakkautta eikä halveksi heidän koeteltuja ja murtuneita sydämiään, taivas sen tietää! Mutta niin ei ollut asian laita, ja se oli hyvä.
Koskaan eivät Edith ja Florence enää vaihtaneet sanaakaan näistä asioista. Edith oli sanonut, että heidän välillään täytyi siinä suhteessa olla juopa ja hiljaisuus kuin hauta, ja Florence tunsi hänen olevan oikeassa.
Tällä kannalla olivat asiat, kun hänen isänsä tuotiin kotiin kärsivänä ja avuttomana. Synkkänä hän oli vetäytynyt omiin huoneisiinsa, jossa palvelijat häntä hoitivat. Edith ei käynyt hänen luonaan, eikä kukaan muu ystävä ollut hänen läheisyydessään kuin Carker, joka lähti levolle vasta puoliyöstä.
»Hänpä on hauska seuratoveri, Floy-neiti», virkkoi Susan Nipper. »Oi, hän on erinomaista lajia! Jos hän joskus tarvitsee todistusta, niin sanon hänelle vain, että älköön vaivautuko sitä minulta pyytämään.»
»Susan hyvä», pyysi Florence, »älä puhu noin!»
»Hyvähän on sanoa 'älä puhu noin', Floy-neiti», vastasi Nipper kiivastuen, »mutta suokaa anteeksi, tässä talossa joutuu sellaiseen asemaan, että veri muuttuu ruumiissa ihan nuppi- ja silmäneuloiksi, jotka pistelevät lakkaamatta. Älkää käsittäkö minua väärin, Floy-neiti, en tahdo sanoa mitään äitipuolestanne, joka on aina kohdellut minua hienon naisen tavalla, vaikka hän on jokseenkin ylpeä mitä vastaan ei minulla tietysti ole oikeutta sanoa mitään, mutta kun on saatu tuollaisia rouva Pipchinejä ja heidät on pantu käskijöiksemme ja vartioimaan isänne ovea kuin krokotiilit (Luojan kiitos, jolleivät vielä rupea munimaan!), silloin menee asia jo liian pitkälle!»
»Isä pitää paljon rouva Pipchinistä, Susan», huomautti Florence, »ja onhan hänellä oikeus valita taloudenhoitajattarensa. Älähän puhu noin!»
»No niin, Floy-neiti», vastasi Nipper, »kun niin sanotte, tottelen teitä, tietysti, mutta kun näen Pipchinin, tuntuu minusta kuin söisin raakoja karviaismarjoja, se on ihan totta, neiti!»
Tänä iltana oli Susan harvinaisen ponteva ja häikäilemätön sanoissaan. Se oli sama ilta, jolloin Dombey oli tuotu kotiin. Florence oli lähettänyt Susanin alakertaan kysymään isän vointia, ja niin oli Susanin täytynyt esittää asiansa veriviholliselleen rouva Pipchinille joka ei ollut pitänyt tarpeellisena mainita siitä Dombeylle, vaan oli omalla vastuullaan tokaissut jotakin. Sen oli Susan Nipper tulkinnut perulaisista kaivoksista kärsimään joutuneen malli-ihmisen julkeudeksi ja näki siinä nuorta emäntäänsä halventavan anteeksiantamattoman teon. Sikäli oli hänen pontevalla mielentilallaan omat syynsä. Mutta hän oli Dombeyn toisen avioliiton alusta lähtien hautonut mielessään epäluuloa, joka yhä lisääntyi, sillä samaten kuin useimmat hänen luonteisensa henkilöt, jotka tuntevat voimakasta ja vilpitöntä kiintymystä johonkin eri asemassa elävään henkilöön, ovat mustasukkaisia, oli Susankin mustasukkainen, ja hänen mustasukkaisuutensa kohdistui tietysti Edithiin, joka oli tullut hänen ja Florencen väliin ja jakanut hänen entisen valtakuntansa. Niin ylpeä ja iloinen kuin Susan Nipper itse asiassa olikin siitä, että hänen nuori emäntänsä oli saanut hänelle kuuluvan paikan sensijaan että hänen ennen oli pitänyt olla syrjässä ja että hänellä nyt oli toverinaan ja suojelijanaan isänsä kaunis vaimo, ei hän kuitenkaan voinut luovuttaa pienintäkään osaa entisestä alueestaan kauniille rouvalle nurisematta ja tuntematta häntä kohtaan epämääräistä nurjamielisyyttä, jota hän puolusteli muka epäitsekkääksi ja rouva Dombeyn ylpeydestä ja kiivaasta luonteesta johtuvaksi. Neiti Nipper siis katseli taka-alalta, jonne hän oli jonkin verran vetäytynyt isäntänsä uuden avioliiton jälkeen, kotoisia oloja ylimalkaan ja uskoi varmasti, ettei rouva Dombeyn mukana voinut olla mitään hyvää odotettavissa. Mutta hän piti aina tarkoin varansa ja julisti kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa, ettei hänellä ollut mitään sanomista talon uutta emäntää vastaan.
»Susan», sanoi Florence, joka istui mietteissään pöytänsä ääressä, »nyt on myöhä. Tänä iltana en enää tarvitse mitään.»
»Oi, Floy-neiti!» vastasi Nipper, »toivonpa tosiaankin usein takaisin entisiä aikoja, jolloin istuin valveilla kanssanne tuntikausia myöhempään kuin mitä kello nyt on ja vaivuin uneen, väsynyt kun olin, ja te olitte valpas kuin silmälasit, mutta nyt on teillä äitipuoli, joka tulee istumaan luoksenne, ja minä olen tosiaankin kiitollinen siitä, sillä minulla ei ole mitään häntä vastaan muistuttamista».
»Minä en unohda kuka oli toverini silloin, kun ei minulla ollut ketään muuta, Susan», vastasi Florence lempeästi, »en koskaan».
Sitten hän laski käsivartensa palvelijaystävänsä kaulalle, veti hänen kasvonsa puoleensa ja suuteli häntä hyvää yötä toivottaen, mikä niin hellytti neiti Nipperiä, että hän purskahti nyyhkyttämään.
»Nyt, rakas Floy-neiti», pyysi Susan, »antakaa minun mennä taas alakertaan kysymään isänne vointia. Tiedän teidän olevan huolissanne hänen vuokseen. Antakaa minun mennä vielä alakertaan itse ja koputtaa hänen ovelleen.»
»Ei», virkkoi Florence, »mene nukkumaan. Aamulla kuulemme lähemmin hänen voinnistaan. Menen sitten itse ottamaan selvää. Luullakseni on äiti käynyt alhaalla» — Florence punastui, sillä hän ei itse asiassa voinut sitä toivoa — »tai ehkä hän on paraikaa siellä. Hyvää yötä!»
Susan oli liian lempeässä mielentilassa ilmaistakseen yksityisen käsityksensä siitä mahdollisuudesta, että rouva Dombey olisi tervehdyskäynnillä miehensä sairasvuoteen ääressä, ja poistui ääneti. Yksin jäätyään Florence peitti pian kasvonsa käsillään, niinkuin oli usein tehnyt entisinä aikoina, eikä enää pidättänyt kyyneleitä, vaan antoi niiden virrata poskiaan pitkin. Tämän kotoisen rikkinäisyyden ja onnettomuuden kurjuus, se häipyvä toivo, jota hän yhä vielä tunsi — jos sitä ylimalkaan voi nimittää toivoksi — että hän joskus saavuttaisi isänsä rakkauden; hänen pelkonsa ja epäilyksensä, kun hän ajatteli isän ja äitipuolen suhdetta; kaipaus, jota hän viattomassa sydämessään tunsi heitä molempia kohtaan; tällaisen lopun katkera pettymys ja mielipaha verrattuna siihen valoisaan ja toivehikkaaseen mielentilaan, jossa hän oli kerran elänyt, kaikki tämä tulvi hänen mieleensä ja sai hänen kyyneleensä vierimään nopeammin. Hänen äitinsä ja veljensä olivat kuolleet, hänen isänsä oli kylmä ja kova häntä kohtaan, Edith työnsi isän luotaan ja asettui vastarintaan samalla kun rakasti häntä itseään ja sai vastarakkautta osakseen — kaikkea tuota ajatellessaan alkoi Florence uskoa, ettei hänen rakkautensa voisi koskaan menestyä eikä löytää levähdyspaikkaa. Tämän alakuloisen ajatuksen hän tosin karkoitti pian, mutta ne mietteet, joista se oli johtunut, olivat liiankin tosia ja voimakkaita haihtuakseen samalla. Ja ne tekivät hänen yönsä lohduttomaksi.
Näihin ajatuksiin sekaantui, samoin kuin pitkin päivääkin, kuva hänen isästään, joka makasi haavoittuneena ja tuskien kiusaamana yksinään huoneessaan, samalla kun hänen lähimpänsä eivät olleet häntä hoitamassa, vaan antoivat hänen viettää hitaasti kuluvat tunnit yksinään vaivoissaan. Kauhea ajatus, joka sai hänet hätkähtämään ja ristimään kätensä — vaikka se ei ollutkaan hänelle uusi — että isä saattaisi kuolla näkemättä häntä tai mainitsematta hänen nimeään, sai koko hänen ruumiinsa vapisemaan. Levottomuudessaan hän päätti ja vapisi sen päätöksen tehdessään — hiipiä vielä kerran alakertaan isän ovelle asti.
Ensin hän kuunteli omalla ovellaan. Talossa oli hiljaista, ja kaikki kynttilät oli sammutettu. Hänen mielestään oli pitkän pitkä aika siitä, kun hänellä oli tapana tehdä yöllisiä pyhiinvaellusretkiä isänsä ovelle, kun hän oli astunut isänsä huoneeseen puoliyön aikana ja isä oli taluttanut hänet takaisin portaiden juurelle!
Yhtä lapsellisena sydämeltään kuin silloinkin, vieläpä samoin suloisin ja aroin lapsensilminkin ja kiharaisin hiuksin hiipi Florence, joka oli tyttöikänsä kukoistuksessa isälleen yhtä vieras kuin lapsuusvuosinaankin, alas portaita ja kuunteli jännittyneenä lähestyessään isänsä ovea! Koko talossa ei kuulunut liikahdustakaan. Ovi oli jätetty raolleen ilmanvaihdon vuoksi, ja sisällä oli niin hiljaista, että hän saattoi kuulla tulen palamisen ja laskea uuninreunukselle pannun kellon naksahdukset.
Hän katsahti sisään. Huoneessa istui taloudenhoitajatar peitteeseen kääriytyneenä tulen edessä nojatuolissa ja nukkui sikeästi. Sen ja viereisen huoneen välinen ovi oli puoliavoinna ja sen eteen oli vedetty irtosuojus, mutta sisällä loisti valoa sairasvuoteen reunaan. Kaikki oli niin kovin hiljaista, että Florence saattoi kuulla isänsä hengityksestä, että hän nukkui. Se antoi hänelle rohkeutta kiertää irtosuojuksen ohi ja katsahtaa toiseen huoneeseen. Nähdessään isän nukkuvat kasvot hän hätkähti kovasti, ikäänkuin ei olisi odottanutkaan niitä näkevänsä. Hän seisoi kuin naulittuna, ja jos Dombey olisi silloin herännyt, ei Florence olisi jaksanut liikahtaakaan paikaltaan.
Isän otsassa oli haava ja hänen tukkaansa oli kostutettu, niin että se sekaisena levisi pielukselle.
Toinen sidottu käsi varsi lepäsi peitteellä, ja hänen kasvonsa olivat kalpeat. Mutta se ei pitänyt Florencea naulittuna lattiaan, sittenkun hän ensimmäisen pikaisen silmäyksen jälkeen oli huomannut, että isä nukkui rauhallisesti, vaan siinä oli muuta tärkeämpää, mikä sai Dombeyn näyttämään niin juhlalliselta tyttärensä silmissä.
Florence oli ennen nähnyt isänsä kasvot vain silloin, kun niissä ainakin hänen mielestään kuvastui jokin vaivaantunut ilme tyttären läsnäolon vuoksi. Silloin oli Florencen toivo aina haihtunut ja hänen arka katseensa vaipunut jäykän, kylmän ja torjuvan kovuuden edessä. Kun hän nyt katseli isänsä kasvoja, näki hän ne ensimmäistä kertaa ilman sitä pilveä, joka oli luonut varjonsa hänen lapsuuteensa. Sen tilalla oli tyyni, rauhallinen yö. Florence olisi voinut uskoa, että isä uneen vaipuessaan oli siunannut häntä viimeiseksi.
Herää, tyly isä! Herää, töykeä mies! Aika pakenee, vihaisin askelin lähestyy määrähetki. Herää!
Dombeyn kasvoilla ei näkynyt mitään muutosta, ja kun Florence katseli niitä arastellen palautti niiden liikkumaton tyyneys hänen mieleensä rakkaitten vainajien kasvot. Tuollaisilta ne näyttivät, tuollaiselta tulisi isäkin kuolleena näyttämään, sellaiselta hän itsekin, itkevä lapsi, kuka voi sanoa milloin! Sellaisilta näyttäisivät kaikki ihmiset, jotka elämässään ovat rakastaneet, vihanneet tai olleet välinpitämättömiä! Kun se aika tulisi, ei se tuntuisi isästä sen vaikeammalta, vaikkakin hän nyt tekisi mitä aikoi, ja hänen itsensä taas ehkä olisi parempikin olla.
Hän hiipi vuoteen ääreen ja henkeään pidättäen kumartui ja suuteli hiljaa isän kasvoja, joiden viereen painoi omat kasvonsa silmänräpäykseksi, ja kietoi käsivartensa, jolla ei uskaltanut koskettaa häntä, vain pieluksen ympäri.
Herää, onneton mies, ennenkuin tyttäresi poistuu! Aika pakenee, vihaisin askelin lähestyy määrähetki; sen toinen jalka on jo talossa. Herää!
Sisimmässään Florence rukoili Jumalaa siunaamaan hänen isäänsä ja muuttamaan hänen mielensä lempeämmäksi, jos se vain olisi mahdollista, ja jollei, suomaan isälle anteeksi, jos hän oli väärässä, ja myös hänelle itselleen anteeksi tämän rukouksen, joka tuntui melkein röyhkeältä. Niin rukoillen ja katsahtaen taakseen kyyneleisin silmin ja hiipien arkana pois hän lähti huoneesta, pujahti viereisen huoneen läpi ja katosi.
Raskas ja surullinen oli Florencen sydän hänen hiipiessään yläkertaan. Hiljainen talo tuntui tällä välin käyneen vielä, synkemmäksi. Se uinailu, jota hän oli katsellut yön äänettömyydessä, oli tehnyt häneen niin juhlallisen vaikutuksen kuin elämä ja kuolema yhdessä. Hänen oman käytöksensä salaperäisyys ja äänettömyys tekivät yön salaperäiseksi, hiljaiseksi ja painostavaksi. Hänestä tuntui vastenmieliseltä, melkein mahdottomalta mennä omaan huoneeseensa. Senvuoksi hän kääntyi vierashuoneeseen, jonka akkunaverhojen läpi pilven peittämä kuu paistoi sisään. Siellä hän katseli akkunasta tyhjille kaduille.
Tuuli ulvoi surullisesti. Katulamput olivat kalpeita ja tutisivat, ikäänkuin niiden olisi vilu. Kaukana taivaanrannalla hämärsi jotakin, mikä ei ollut täyttä pimeyttä, mutta vielä vähemmän valoa. Aavistuksia herättävä yö värisi levottomana kuin kuoleva, jolla on vaikea loppu. Florence muisti, kuinka hän valvoessaan yksin erään sairasvuoteen ääressä oli huomannut tämän kolean hetken lähestyvän, ja tunsi taas sen vaikutusta.
Hänen äitipuolensa ei ollut käynyt hänen huoneessaan sinä iltana, mikä oli yhtenä syynä siihen, että hän oli pysynyt niin myöhään valveilla. Yleisen rauhattomuutensa vaivaamana, tuntien samalla palavaa halua puhella jonkun kanssa ja vapautua tästä synkkyyden ja äänettömyyden lumouksesta Florence suuntasi askeleensa sitä huonetta kohti, jossa Edith nukkui.
Ovi ei ollut sisäpuolelta lukossa ja painui hiljaa auki hänen työntäessään sitä epäröiden. Hän hämmästyi huomatessaan siellä palavan kirkkaan valon. Vielä enemmän hän hämmästyi katsoessaan sisään ja nähdessään äitipuolensa osittain riisuutuneena istuvan hiipuvan tulen edessä, joka oli jo melkein kokonaan rauennut hiilokseksi. Edithin silmät tuijottivat hievahtamatta ylöspäin. Niiden loisteessa, hänen kasvoissaan ja vartalossaan ja siinä tavassa, kuinka hän oli tarttunut tuolinsa käsinojiin kuin hypähtääkseen pystyyn, Florence näki niin hirveän kiihtymyksen, että se kauhistutti.
»Äiti!» huudahti hän, »mikä sinun on?»
Edith säpsähti ja katsahti häneen niin outo pelko ilmeessään, että
Florence pelästyi vielä enemmän kuin äsken.
»Äiti!» sanoi Florence mennen nopeasti hänen luokseen. »Äiti kulta, mikä sinua vaivaa?»
»En ole voinut hyvin», vastasi Edith, väristen ja katsellen Florencea vieläkin yhtä oudosti. »Olen nähnyt pahoja unia, kultaseni.»
»Etkä vielä ole pannut maata, äiti?»
»En», vastasi Edith. »Olen uneksinut puolittain valveilla.»
Hänen piirteensä pehmenivät vähitellen, ja hän antoi Florencen tulla luokseen. Sitten hän veti tytön syliinsä ja sanoi hellällä äänellä: »Mutta miksi lintuseni tulee tänne? Mitä lintuseni täällä tekee?»
»Olen ollut levoton, äiti, kun en saanut tavata sinua tänä iltana ja kun en tietänyt, kuinka isä voi, ja minä…»
Florence vaikeni eikä lisännyt mitään.
»Onko nyt myöhä?» kysyi Edith pyyhkäisten hellästi pois tytön vaaleat kiharat, jotka sekaantuivat hänen mustaan tukkaansa ja pyrkivät hänen kasvoilleen.
»Hyvin myöhä. Melkein jo aamu.»
»Melkein aamu!» toisti Edith hämmästyneenä.
»Äiti kulta, mikä sinun käteesi on sattunut?» kysyi Florence.
Edith vetäisi sen äkkiä takaisin ja katseli häntä hetkisen yhtä oudon kauhistuneena kuin aikaisemminkin, mutta sitten hän sanoi nopeasti:
»Ei mitään, ei mitään. Loukkasin sitä vähän.» Ja sitten hän lisäsi: »Florence kulta!» Hänen rintansa kohoili raskaasti, ja hän purskahti rajuun itkuun.
»Äiti!» huudahti Florence. »Oi äiti, mitä minä voin tehdä, mitä minun pitää tehdä, jotta tulisimme onnellisemmiksi? Onko mitään keinoa?»
»Ei mitään», vastasi Edith.
»Oletko varma siitä? Eikö milloinkaan? Etkö suutu, jos nyt puhun siitä, mitä minulla on mielessäni, vaikka olemmekin toisin sopineet?»
»Se on hyödytöntä, ei kannata. Olenhan sanonut sinulle, lapsi kulta, että olen nähnyt pahoja unia. Mikään ei voi muuttaa niitä, eikä kukaan voi estää niitä palaamasta.»
»En ymmärrä», sanoi Florence katsahtaen Edithin kiihtyneisiin kasvoihin, jotka yhä synkkenivät.
»Olen nähnyt unta», virkkoi Edith hiljaisella äänellä »ylpeydestä, joka on voimaton hyvään, mutta täysin kykenevä pahaan, ylpeydestä, jota on ärsytetty ja loukattu monina häpeällisinä vuosina ja joka ei ole koskaan kimmahtanut takaisin muuhun kuin omaan itseensä, ylpeydestä, joka on nöyryyttänyt omistajaansa kaikkein syvimmän alennuksen tietoisuudella eikä koskaan auttanut häntä vihaamaan tai välttämään sitä tai sanomaan, ettei niin saa tapahtua, ylpeydestä, joka oikein ohjattuna olisi ehkä voinut johtaa parempaan, mutta väärään suunnattuna ja turmeltuneena on vienyt omistajansa vain itsehalveksimiseen ja kovettumiseen ja turmioon, niinkuin kaikki muukin tuolle olennolle kuuluva.»
Nyt hän ei enää katsonut Florenceen eikä puhunut hänelle, vaan jatkoi kuin olisi ollut yksin:
»Minä olen uneksinut paatumuksesta ja kovuudesta, jotka ovat johtuneet itsehalveksimisesta. Voi, tuota kurjaa, voimatonta, surkeaa ylpeyttä! Se on astunut huolettomin askelin alttarin juurelle asti, totellen vanhan tutun sormen viittausta — voi, äiti, äiti! — vaikka se olikin halveksittavaa, ja tahtoi mieluummin iäti vihata itseään kuin suostua loukkauksiin joka päivä yhä uudella tavalla. Kehno olentoparka!»
Edithin kiihtymys yltyi ja kävi yhä synkemmäksi, ja hän katseli
Florencea samoin kuin hänen sisään tullessaankin.
»Ja sitten näin vielä unta», jatkoi hän, »että se poljettiin maahan, tehdessään liian myöhään ensi ponnistuksen erään päämäärän saavuttamiseksi. Sen polki maahan alhainen jalka, mutta se rimpuilee vielä vastaan. Olen nähnyt unta, että koirat sitä repivät, ajavat takaa, mutta se nousee vastarintaan eikä tahdo taipua. Se ei voisi, vaikka tahtoisikin, mutta se vihaa tuota jalkaa, nousee vastustamaan ja uhmaa sitä!»
Hänen kätensä kiristi Florencen vapisevaa käsivartta, ja kun hän katsahti alas tytön pelästyneisiin ja hämmästyneisiin kasvoihin, lieveni hänen oma jännityksensä.
»Oi, Florence», virkkoi hän, »olen luultavasti ollut melkein mielipuoli tänä yönä!» Sitten hän painoi ylpeän päänsä tytön kaulaa vasten ja alkoi taas itkeä.
»Älä jätä minua, ole minun luonani! Sinä olet ainoa toivoni!» Näitä sanoja hän toisti monta kertaa.
Pian hän rauhoittui, ja hänen sydämensä täyttyi säälistä Florencen kyynelien vuoksi ja siitä ajatuksesta, että tyttö oli valveilla niin omituiseen aikaan. Päivä alkoi koittaa. Edith otti tytön syliinsä ja vei hänet vuoteeseen. Itse hän ei mennyt levolle, vaan jäi istumaan Florencen viereen ja kehoitti häntä koettamaan nukkua.
»Sillä sinä olet väsynyt, lapsi kulta, ja onneton. Sinun pitäisi levätä.»
»Minä olen tosiaankin onneton tänä yönä, äiti rakas», virkkoi Florence.
»Mutta sinäkin olet väsynyt ja onneton.»
»En silloin, kun sinä nukut lähelläni, kultaseni.»
He suutelivat toisiaan, ja lopen uupunut Florence vaipui vähitellen lempeään uneen, mutta kun hänen silmänsä sulkeutuivat, oli niin surullista ajatella alakerrassa olevia kasvoja, että hänen kätensä tarttui lujemmin Edithin käteen lohtua etsien, mutta sekin sai hänet vähän epäröimään, sillä hänestä tuntui kuin hän olisi sillä loukannut isäänsä. Niin hän koetti unissaankin sovittaa heitä kahta yhteen ja osoittaa rakastavansa heitä kumpaakin, mutta ei voinut, ja se tuska, jota hän valveillaan tunsi, oli mukana myös nukkuessa.
Edith istui hänen vieressään ja katseli hänen tummia silmäksihän, jotka lepäsivät kosteina kiihtyneen punaisilla poskilla. Täynnä sääliä ja hellyyttä hän silmäili nukkuvaa, sillä hän tiesi totuuden. Mutta hänen omiin silmiinsä ei tullut unen rahtuakaan. Päivän valjetessa hän istui vielä katsellen ja valvoen ja pidellen kädessään tytön pehmeää kättä ja kuiskaten välillä vilkaistessaan tyyniin kasvoihin: »Pysy luonani, Florence. Sinä olet ainoa toivoni!»
NELJÄSVIIDETTÄ LUKU
Palveluksesta erotettu
Kun Susan Nipper aamulla nousi, olivat hänen harvinaisen terävät mustat silmänsä niin raskaat, että niiden säihky oli vähän laimentunut ja mieleen johtui se mahdollisuus — mitä ei suinkaan niistä tavallisesti olettanut — että ne joskus sulkeutuivat. Niinikään ne olivat vähän turvonneet, ikäänkuin olisivat itkeneet kaiken yötä. Mutta Nipper, joka ei suinkaan ollut masentunut, puuhaili erittäin reippaasti ja rohkeasti, ja hänen koko tarmonsa näytti suuntautuvan yhteen ainoaan suureen yritykseen. Sen huomasi hänen puvustaankin, joka oli tavallista tiukempi ja huolellisempi. Samoin ilmaisi erikoista päättäväisyyttä se, että hän nytkäytteli silloin tällöin päätänsä suorittaessaan töitään.
Sanalla sanoen, hän oli tehnyt päätöksen, vieläpä kovin kunnianhimoisen. Ei ollut puhetta mistään vähemmästä kuin aikeesta tunkeutua Dombeyn luo ja päästä puhelemaan kahden kesken hänen kanssaan. »Olen usein aikonut niin tehdä», huomautti hän itselleen uhkaavasti tänä aamuna ja nykäisi päätänsä monta kertaa, »ja nyt teen sen!»
Tuimasti kuten hänelle oli ominaista, hän kannusti itseään hurjan suunnitelman suorittamiseen ja käväisi aamupäivän kuluessa tuon tuostakin eteisessä ja portailla, saamatta sopivaa tilaisuutta hyökkäyksen tekemiseen. Tämä huono menestys ei ollenkaan masentanut hänen rohkeuttaan. Päinvastoin oli sillä virkistävä vaikutus, se yllytti häntä ja teki hänet entistä valppaammaksi. Illan lähetessä hän vihdoin keksi, että hänen vannoutunut vihollisensa rouva Pipchin sen tekosyyn nojalla, että oli muka istunut valveilla koko yön, torkkui omassa huoneessaan ja Dombey makasi yksin sohvallaan.
Nytkäyttäen — ei ainoastaan päätänsä, vaan tällä kerralla koko ruumistaan — Nipper hiipi varpaillaan Dombeyn ovelle ja koputti.
»Sisään!» huusi Dombey.
Susan rohkaisi itseään vielä viimeisellä nykäyksellä ja astui sisään.
Dombey, joka katseli uunissa hehkuvaa tulta, vilkaisi hämmästyneenä tulijaan ja kohottautui vähän käsivarteensa nojaten. Susan niiasi.
»Mitä haluatte?» kysyi Dombey.
»Suokaa anteeksi, herra, haluaisin puhella kanssanne», sanoi Susan.
Dombey liikutti huuliaan kuin toistaisi nuo sanat, mutta näytti olevan niin hämmästynyt nuoren naisen julkeudesta, ettei kyennyt löytämään sanoja sitä ilmaistakseen.
»Olen ollut teidän palveluksessanne, herra Dombey», jatkoi Susan Nipper nopeasti, niinkuin hänen tapansa oli, »kaksitoista vuotta nuoren emäntäni Floy-neidin apuna. Hän ei vielä osannut puhua selvästi, kun ensin tulin tänne, ja minä olin jo ollut kauan tässä talossa silloin, kun rouva Richards vasta tuli tänne, ja jollen juuri olekaan Methusalem, en myöskään ole mikään kapalolapsi.»
Käsivarteensa nojaava Dombey katseli yhä häntä eikä vastannut mitään tähän valmistelevaan tosiasioiden esittämiseen.
»Ei voi olla suloisempaa ja rakastettavampaa olentoa kuin nuori emäntää, herra Dombey», virkkoi Susan, »ja minä kai tiedän sen paljon paremmin kuin muutamat muut, sillä minä olen nähnyt hänet surussa ja ilossa (jota hänellä ei tosin ole paljon ollut), nähnyt hänet veljensä seurassa ja jälleen yksinäisyydessään, mutta eräät eivät ole nähneet häntä koskaan, ja minä sanon niille ja kaikille — niin juuri» — tässä mustasilmäinen Susan ravisti päätänsä ja polki hiljaa jalkaansa »että hän on suloisin ja rakastettavin enkeli, mikä koskaan on hengittänyt, ja mitä enemmän minua revitään kappaleiksi, sitä enemmän toistan sitä, vaikka en olekaan mikään marttyyri.»
Dombey kävi suuttumuksesta ja hämmästyksestä vieläkin kalpeammaksi kuin ensin putoomisensa takia. Hän katseli Susania kuin epäilisi silmiensä tai korviensa pettävän.
»Ei kukaan ihminen voisi olla Floy-neitiä kohtaan muuta kuin uskollinen ja hyvä», jatkoi Susan, »enkä minä pidä sitä minään erikoisena ansiona, että olen palvellut häntä kaksitoista vuotta, sillä minä rakastan häntä — niin, sen minä sanon eräille ihmisille ja kaikille!» Tässä mustasilmäinen Susan taas pudisti päätään, polki lattiaa ja tukahdutti nyyhkytyksen. »Mutta uskolliset ja luotettavat palvelukseni antavat minulle toivoakseni oikeuden puhua, ja puhua minun täytyy ja puhua minä tahdon, olkoon se oikein tai väärin.»
»Mitä te tarkoitatte, nainen?» virkkoi Dombey tuijottaen häneen.
»Kuinka te uskallatte?»
»Mitäkö minä tahdon, herra? Minä tahdon puhua kunnioittavasti ja loukkaamatta, mutta suoraan. Ja kuinka minä uskallan, en tiedä, mutta uskallan vain!» sanoi Susan. »Herra Dombey, te ette tunne nuorta emäntääni, te ette tosiaankaan tunne, sillä ettehän voisi olla niin tietämätön, jos tuntisitte hänet.»
Raivoissaan Dombey ojensi kätensä tavoittamaan kellonnuoraa, mutta uunin sillä puolen ei ollut soittokelloa, eikä hän voinut ilman apua nousta ja mennä huoneen toiselle puolelle. Nipperin nopea silmäys huomasi hänen avuttomuutensa heti, ja nyt hän tunsi, niinkuin jälkeenpäin sanoi, saaneensa Dombeyn valtaansa.
»Floy-neiti on uskollisin ja kärsivällisin ja tunnollisin ja kaunein tytär, eikä ole ainoaakaan herrasmiestä, herra Dombey, vaikka hän olisi niin suuri ja rikas kuin kaikki Englannin suurimmat ja rikkaimmat yhteensä, jonka ei sopisi ja pitäisi olla hänestä ylpeä, jos olisi hänen isänsä. Jos hän tuntisi hänen arvonsa oikein, menettäisi hän mieluummin suuruutensa ja omaisuutensa, palan palalta, ja kulkisi ryysyisenä kerjäläisenä ovelta ovelle — sen sanon eräille ihmisille ja kaikillekin!» huudahti Susan Nipper purskahtaen itkuun. »Mieluummin hän tekisi niin kuin tuottaisi hänen hellälle sydämelleen niin raskaan surun kuin olen nähnyt hänen kärsivän tässä talossa!»
»Nainen!» huusi Dombey, »ulos täältä!»
»Suokaa anteeksi, herra Dombey», vastasi Nipper järkähtämättä, »vaikka menettäisin paikkanikin, joka minulla on ollut niin monta vuotta ja jossa olen nähnyt niin paljon — vaikka toivonkin, että te ette kehtaa minua erottaa Floy-neidin luota sellaisen syyn vuoksi — jatkan nyt, kunnes olen sanonut loputkin. Enhän minä ole mikään intialainen leski, herra Dombey, enkä tahdo enkä voikaan tulla sellaiseksi, mutta jos kerran olen päättänyt polttaa itseni elävältä, niin teen sen! Ja minä olen päättänyt puhua suuni puhtaaksi.»
Tämän ilmaisi Susan Nipperin kasvojen ilme yhtä selvästi kuin hänen sanansakin.
»Teidän palveluksessanne ei ole ainoatakaan ihmistä», jatkoi mustasilmäinen tyttö, »joka olisi koskaan tuntenut teitä kohtaan sellaista pelkoa ja kunnioitusta kuin minä. Ja itse voitte arvata, kuinka totta se on kun olen kyllin rohkea sanoakseni, että olen satoja kertoja aikonut puhua teille, mutta en ole koskaan saanut tehdyksi siitä varmaa päätöstä, ennenkuin viime yönä.»
Dombey tavoitti vimmoissaan taas kellonnuoraa, joka ei ollut ulottuvilla, ja sen puutteessa repi omaa tukkaansa, kun ei muuta saanut käsiinsä.
»Olen nähnyt Floy-neidin uurastavan ja uurastavan, kun hän vielä oli vain lapsi, mutta niin suloinen ja kärsivällinen lapsi, että parhaatkin naiset olisivat voineet oppia häneltä jotakin. Olen nähnyt hänen istuvan kerta kerran perästä puoleen yöhön asti auttaen heikkoa veljeään läksyjen lukemisessa ja nähnyt hänen muinakin aikoina auttavan häntä ja valvovan hänen vieressään — jotkut kyllä tietävät milloin — nähnyt hänen ilman mitään rohkaisua ja apua kasvavan naiseksi, jonka suloisuudesta — Jumalan kiitos! — saa ylpeillä millaisessa seurapiirissä tahansa, mihin hän joutuu, ja olen nähnyt hänen aina saavan osakseen julmaa laiminlyöntiä ja tuntevan sen katkerasti — sen sanon eräille ihmisille ja kaikille! — eikä hän koskaan ole lausunut sanaakaan siitä, ja vaikka ihminen käyttäytyykin nöyrästi ja kunnioittavasti ylempiään kohtaan, ei hän silti ole mikään epäjumalanpalvelija, ja minä tahdon ja minun täytyy puhua!»
»Eikö siellä ole ketään?» huusi Dombey kovaa. »Missä ovat palvelijat?
Missä kaikki naiset? Eikö ketään ole siellä?»
»Kun läksin eilen illalla myöhään rakkaan nuoren emäntäni luota, ei hän ollut vielä mennyt vuoteeseen», pitkitti Susan hätääntymättä, »ja minä tiedän miksi, sillä te olitte sairas, herra Dombey, eikä hän tietänyt kuinka sairas, ja se teki hänet kerrassaan onnettomaksi. Vaikken olekaan riikinkukko, on minulla silmät päässäni, ja niin minä jäin sitten vielä hetkiseksi valveille omassa huoneessani, kun ajattelin, että hän voisi tuntea itsensä yksinäiseksi ja tarvita minua. Silloin näin hänen hiipivän alakertaan tälle ovelle kuin olisi rikos käydä katsomassa omaa isäänsä ja sitten hiipivän taas takaisin ja palaavan suureen saliin, itkien niin, että tuskin jaksoin sitä kuulla. Enkä minä enää voi kuulla sitä», virkkoi Susan Nipper pyyhkien mustia silmiään ja luoden ne pelottomasti Dombeyn raivostuneisiin kasvoihin. »En kuullut sitä ensimmäistä kertaa, en läheskään ensimmäistä kertaa herra Dombey. Te ette tunne omaa tytärtänne ettekä tiedä, mitä teette. Sen minä sanon muutamille ja kaikille!» huusi Susan Nipper vihansa vieläkin kuohahtaessa, »ja se on synti ja häpeä!»
»Mitä hullua!» kuului rouva Pipchinin ääni samalla kun perulaisten kaivosten uhrin musta puolisilkkipuku leijaili huoneeseen. »Mitä tämä on?»
Susan loi rouva Pipchiniin katseen, jonka oli nimenomaan keksinyt nähdessään hänet ensimmäisen kerran, ja jätti vastaamisen Dombeyn tehtäväksi.
»Mitäkö tämä on?» toisti Dombey melkein vaahdoten vihasta. »Mitä tämä on, rouva Pipchin? Teillä on tosiaankin syytä kysyä, sillä te olette tämän talouden ylihoitaja, ja teidän velvollisuutenne on pitää se järjestyksessä. Tunnetteko tätä naista?»
»En tiedä hänestä paljonkaan hyvää, herra Dombey», vaakkui rouva
Pipchin. »Kuinka tämä letukka uskaltaa tulla tänne?
Ulos täältä!»
Mutta taipumaton Nipper vilkaisi vain toisen kerran rouva Pipchiniin ja pysyi paikallaan.
»Sanotteko sitä minun talouteni hoitamiseksi, hyvä rouva», virkkoi Dombey, »että annatte tuollaiselle henkilölle tilaisuuden tulla tänne puhelemaan minun kanssani! Herrasmies — omassa talossaan — omassa huoneessaan — ei ole turvassa palvelijan hävyttömyyksiltä!»
»Valitan sitä sydämeni pohjasta, herra Dombey», vastasi rouva Pipchin, jonka kovat harmaat silmät kiiluivat kostonhimosta, »mikään ei voi olla sopimattomampaa, mikään ei niin mene yli kaikkien rajojen ja yli ymmärryksen, mutta minun täytyy mielipahakseni sanoa, että tätä nuorta naista on mahdoton pitää kurissa. Neiti Dombey on pilannut hänet, eikä kukaan ole hänestä vastuussa. Hän tietää sen itse parhaiten», jatkoi hän terävästi ja pudisti päätään Susan Nipperille.
»Häpeä, letukka! Ulos täältä!»
»Jos huomaatte minun palveluksessani olevan ihmisiä, joita ei voi pitää kurissa», sanoi Dombey kääntyen jälleen tuleen päin, »niin luulisin teidän tietävän, mitä niille on tehtävä. Tiedätte kai, minkävuoksi olette täällä. Toimittakaa hänet pois!»
»Herra Dombey, minä tiedän, mitä on tehtävä», vastasi rouva Pipchin terävästi, »ja tietysti teenkin sen. Susan Nipper, tästä päivästä kuukauden päähän lähdette talosta», sanoi hän sähisten.
»Tosiaanko!» huudahti Susan ylpeästi.
»Niin», vastasi rouva Pipchin, »eikä siinä ole mitään nauramista, heilakka. Tahtoisinpa tietää, mitä naurun syytä siinä on. Heti ulos täältä!»
»Voitte luottaa siihen, että lähden heti», sanoi suulas Nipper.
»Olen palvellut tässä talossa nuorta emäntääni kaksitoista vuotta,
mutta en jää tunniksikaan sen jälkeen kun olen saanut erokäskyn
Pipchin-nimiseltä henkilöltä, uskokaa minua, rouva P.!»
»Hyvä on päästä eroon tuollaisesta hylystä!» sanoi raivostunut vanha rouva. »Pois täältä, tai käsken kantaa teidät ulos!»
»Minun lohdutukseni on», virkkoi Susan katsahtaen taakseen Dombeyhin, »että olen tänä päivänä puhunut palasen totuutta, joka olisi pitänyt kertoa jo kauan ennen ja jota ei voi mainita liian usein eikä liian selvästi ja jota eivät kaikki maailman Pipchinit yhteensä — toivoakseni ei heitä ole kovin paljon (tässä huudahti rouva Pipchin terävästi: »Ulos täältä!» ja neiti Nipper loi häneen samanlaisen katseen kuin aikaisemminkin) — voi tehdä sanomattomaksi, vaikka toitottaisivat irtisanomisia kokonaisen vuoden aloittaen kello kymmenen aamupäivällä eivätkä lopettaisi ennen puoliyötä ja kuolisivat uupumuksesta, mikä olisi oikea riemujuhla!»
Samassa neiti Nipper peräytyi vihollisensa edellä huoneesta ja asteli hyvin ylpeästi yläkertaan omaan huoneeseensa vimmastuneen rouva Pipchinin joutuessa tukehduttavan katkeruuden valtaan. Siellä hän istuutui arkkujensa väliin ja alkoi itkeä.
Tästä hellästä mielentilasta hänet kuitenkin pian tempaisi hyvin terveellisellä ja virkistävällä tavalla oven ulkopuolelta kuuluva rouva Pipchinin ääni.
»Ottaako julkeanaamainen hulttio vastaan erokäskyn vai ei!» huusi hurjistunut Pipchin.
Neiti Nipper vastasi sisäpuolelta, että henkilö, johon mokoma mainesana soveltui, ei asunut tässä paikassa taloa mutta että hänen nimensä oli Pipchin ja että hänet tapaisi taloudenhoitajattaren huoneessa.
»Hävytön letukka!» tiuskasi rouva Pipchin tempoen oven lukkoa. »Ulos heti paikalla! Kapineet kokoon! Kuinka tuollainen ihminen uskaltaa puhua noin naiselle, joka on nähnyt parempia päiviä?»
Siihen vastasi neiti Nipper linnoituksestaan, että hän sääli noita parempia päiviä, joiden oli täytynyt nähdä rouva Pipchin ja että hän puolestaan piti vuoden huonoimpia päiviä sopivina mainitulle rouvalle. Muuta vikaa niissä ei ollut kuin että ne olivat hänelle liian hyviä.
»Mutta teidän ei tarvitse ollenkaan vaivautua metelöimään ovellani», jatkoi Susan, »eikä saastuttamaan avaimenreikääni silmällänne. Minä panen kokoon tavarani ja lähden, siitä voitte vaikka mennä valalle.»
Leskirouva ilmaisi vilpittömän tyytyväisyytensä tämän uutisen johdosta ja lausuttuaan muutamia yleisiä arvosteluja nuorten letukoiden rodusta semmoisenaan ja heidän virheistään etenkin silloin, kun neiti Dombey on pilannut heidät, poistui laskemaan Nipperin palkan valmiiksi. Sitten Susan ryhtyi järjestelemään arkkujaan voidakseen kohta lähteä arvokkaalla tavalla. Kaiken aikaa hän nyyhkytti rajusti ajatellessaan Florencea.
Ei kestänytkään kauan, ennenkuin Florence tuli hänen luokseen, sillä pian levisi talossa uutinen, että Susan Nipperillä oli ollut riita rouva Pipchinin kanssa, että he olivat kumpikin vedonneet herra Dombeyhin, että herra Dombeyn huoneessa oli ollut sellainen kohtaus, jollaista ei koko talossa ollut ennen nähty ja että Susan lähtisi pois. Tämän sekavan huhun viimeisen osan huomasi Florence hänen huoneeseensa astuessaan oikeaksi, sillä Susan oli lukinnut viimeisen arkkunsa ja istui sen kannella hattu päässä.
»Susan!» huudahti Florence. »Jätätkö sinä minut! Sinä!»
»Floy-neiti», vastasi Susan nyyhkyttäen, »älkää taivaan tähden puhuko minulle sanaakaan, sillä muuten häpäisen itseni tuollaisten Pi-i-ipchinien nähden enkä soisi mistään hinnasta heidän näkevän, että itken!»
»Susan, tyttö kulta, vanha ystäväni! Mitä minä teen ilman sinua!
Raskitko lähteä noin pois?»
»E-e-ei, rakas neiti Floy-kulta, en tosiaankaan raskisi», nyyhkytti Susan. »Mutta sitä ei voi auttaa, minä olen tehnyt velvollisuuteni, se on varmaa. Se ei ole minun syyni. Minä mukaannun kaikkeen. En voi jäädä kuukauden loppuun, sillä silloin minun olisi mahdoton erota teistä, neiti kulta, ja senhän täytyy joka tapauksessa niin käydä. Älkää puhuko minulle, Floy-neiti, sillä vaikka olen jokseenkin vahva, en kuitenkaan ole mikään marmorinen ovenpilari, oma rakas neitini.»
»Mitä se oikein on? Miksi sinä lähdet?» kysyi Florence, sillä Susan pudisti päätänsä. »Etkö kerro sitä minulle?»
»E-e-en, rakas neiti», vastasi Susan. »Älkää kysykö minulta, sillä minä en saa kertoa, ja mitä tehnettekin, älkää lausuko ainoaakaan hyvää sanaa minun puolestani pidättääksenne minua, sillä niin ei saa käydä, ja te vain vahingoittaisitte itseänne, ja siunatkoon Jumala teitä, ainokaiseni, ja antakaa minulle anteeksi kaikki se paha, mitä olen teille tehnyt, ja kaikki se pahantuulisuus, jota olette minussa huomannut näinä monina vuosina!»
Susan sulki emäntänsä syliinsä esitettyään tämän pyynnön, joka lähti hänen sydämensä sisimmästä.
»Rakas neiti, moni voi vielä palvella teitä ja olla iloinen saadessaan palvella teitä ja palvella teitä hyvin ja uskollisesti», jatkoi Susan, »mutta ei voi olla ketään, joka samalla rakastaisi teitä puoleksikaan niin kuin minä, se on lohdutukseni. Hy-yvästi, suloinen Floy-neiti!»
»Minne sinä sitten lähdet, Susan?» kysyi hänen itkevä emäntänsä.
»Minulla on veli maalla — vuokraaja Essexissä», vastasi murtunut Nipper. »Hänellä on oikein paljon le-ehmiä ja si-iikoja, ja minä matkustan sinne posti vaunuilla ja jä-ään hänen luokseen, ja älkää te vain huolehtiko minusta, sillä minulla on rahaa säästöpankissa, rakas neiti, eikä minun tarvitse ihan heti ottaa toista paikkaa. Sitä en voisikaan, en voisi, oma rakas emäntäni!»
Susanin valtasi taas uusi tuskanpuuska, jonka onneksi keskeytti alakerrasta kuuluva rouva Pipchinin ääni. Silloin Susan kuivasi punaiset ja turvonneet silmänsä ja teki haikean ponnistuksen koettaen huutaa reippaasti Towlinsonille, että piti hakea ajuri ja kantaa arkut alas.
Florence oli kalpea, levoton ja surullinen, mutta häntä pidätti hyödyttömästä väliintulosta tässäkin se pelko, että hän voisi sillä lisätä epäsopua isänsä ja Edithin välillä, jonka jälkimäisen jäykkä, loukkaantunut ilme oli äsken varoittanut häntä. Toisaalta hän pelkäsi jo jollakin lailla tietämättään joutuneensa syypääksi monivuotisen palvelijansa ja ystävänsä erottamiseen. Niinpä he yhdessä menivät alakertaan Edithin pukuhuoneeseen, jossa Susan tahtoi suorittaa lähtöniiauksensa.
»No niin, ajuri on tullut, ja tuossa ovat arkut. Ja nyt nopeasti pois!» virkkoi rouva Pipchin, joka ilmestyi heti hänen perässään. »Suokaa anteeksi, rouva, mutta herra Dombeyn käskyt ovat ehdottomat.»
Edith, joka istui kamarineitonsa puettavana — hän oli lähdössä päivälliskutsuille — säilytti ylpeän ilmeensä eikä kiinnittänyt rouva Pipchiniin mitään huomiota.
»Tässä on palkkanne», jatkoi rouva Pipchin, joka järjestelmäänsä noudattaen ja muistaen kaivoksiaan oli tottunut marssittamaan palvelijoita niinkuin oli marssittanut nuoria brightonilaisia ruoka vieraitaan, pikku Bitherstonen alituiseksi kiusaksi, »ja mitä pikemmin käännätte selkänne tälle talolle, sitä parempi».
Susanilla ei ollut kyllin rohkeutta edes luoda rouva Pipchiniin sellaista katsetta, jonka tämä oikeuden mukaan olisi ansainnut. Hän siis niiasi rouva Dombeylle (joka taivutti päätään sanaakaan virkkamatta ja jonka silmät karttoivat kaikkia muita paitsi Florencea) ja syleili eronhetkellä nuorta emäntäänsä, joka vuorostaan syleili häntä jäähyväisiksi. Tässä pulmallisessa tilanteessa Susan-paran kasvoilla seurasivat toinen toistaan mitä eriskummaisimmat ilmeet, jollaisia ei usein voi nähdä, sillä hänen tunteensa olivat peräti voimakkaat, ja samalla hän koetti päättävästi tukehduttaa nyyhkytyksensä, jottei rouva Pipchin saisi niitä riemukseen kuulla.
»Pyydän anteeksi, neiti», virkkoi Towlinson Florencelle seisoessaan oven ulkopuolella laatikkojen ja arkkujen keskellä, »mutta vierashuoneessa on herra Toots, joka lähettää teille terveisiä ja kysyy, kuinka Diogenes ja herra voivat».
Nopeasti kuin ajatus pujahti Florence ulos ja juoksi alakertaan, jossa Toots kaikkein upeimmissa vaatteissaan läähätti kovasti, sillä hän oli niin epävarma ja levoton odotellessaan Florencea.
»Ah, kuinka voitte, neiti Dombey?» kysyi Toots. »Jumala varjelkoon!»
Tämän viimeisen huomautuksen syynä oli Tootsin suuri osanotto hänen nähdessään Florencen kasvoilla tuskaa. Se sai hänet äkkiä keskeyttämään hihityskohtauksen ja jäykistymään epätoivon kuvaksi.
»Hyvä herra Toots», virkkoi Florence, »te olette niin ystävällinen minua kohtaan ja niin rehellinen, että saan varmaankin pyytää teiltä erästä suosionosoitusta».
»Neiti Dombey», vastasi Toots, »jospa vain mainitsisitte yhdenkin, niin antaisitte — antaisitte minulle ruokahaluni takaisin. Se on kadonnut minulta aikoja sitten», lisäsi hän jonkun verran haaveellisesti.
»Susan, joka on vanha ystävättäreni, suorastaan vanhin», sanoi Florence, »lähtee täältä pois äkkiä ja ihan yksin, tyttöparka. Hän matkustaa kotiinsa maalle, jonne on jonkin verran matkaa. Saisinko pyytää teitä huolehtimaan hänestä, kunnes hän on postivaunuissa?»
»Neiti Dombey», vastasi Toots, »te tuotatte minulle tosiaankin suuren kunnian ja olette kovin ystävällinen. Tämä luottamuksenne osoitus sen kelvottoman tavan jälkeen, joka ilmeni käytöksessäni Brightonissa —»
»Niin», virkkoi Florence nopeasti, »ei — älkää ajatelko sitä. Tahtoisitteko sitten olla ystävällinen ja — ja mennä ja ottaa hänet vastaan, kun hän tulee ulos? Tuhansia kiitoksia! Se on minulle suuri helpotus. Hänestä ei ulkonaisesti huomaa, kuinka onneton hän on. Ette voi kuvitellakaan, kuinka suurta kiitollisuutta tunnen teitä kohtaan! Olen varma siitä, että te olette hyvä ystäväni!» Ja Florence kiitteli häntä vakavasti yhä uudelleen. Toots, joka myöskin oli hyvin vakava, kiiruhti pois — mutta takaperin, jottei menettäisi vilahdustakaan hänestä.
Florencella ei ollut rohkeutta lähteä ulos, kun hän näki Susan-paran käytävässä rouva Pipchinin hoputtaessa häntä ja Diogeneen hypellessä hänen ympärillään kauhistuttaen rouva Pipchiniä hirveästi nykimällä hänen puolisilkkistä pukuaan, ja ulvoen levottomana kuullessaan hänen äänensä — sillä kelpo taloudenhoitajatar herätti sen rinnassa rajatonta vastenmielisyyttä. Mutta hän näki Susanin kättelevän kaikkia palvelijoita ja kääntyvän sitten vielä kerran katsomaan vanhaa kotiaan ja Diogeneen hyppivän ajoneuvojen takana aikoen seurata niitä, sillä sitä oli mahdoton saada tajuamaan, ettei sillä ollut enää mitään tekemistä matkalle lähteneen kanssa. Sitten suljettiin ovi, ja hälinä loppui. Florencen kyyneleet juoksivat vuolaina, kun hänen oli täytynyt erota vanhasta ystävästä, jota ei kukaan voinut korvata. Ei kukaan, ei kukaan.
Uskollinen Toots kertoi Susan Nipperille luottamustoimestaan, ja silloin Susan itki entistä enemmän.
»Kunniasanallani vakuutan», virkkoi Toots nousten ajoneuvoihin hänen viereensä, »että tunnen osanottoa teitä kohtaan. Tuskin voitte itse ymmärtää tunteitanne paremmin kuin minä ne aavistan. En voi käsittää mitään kauheampaa kuin on eroaminen neiti Dombeysta.»
Susan heittäytyi taas kokonaan surunsa valtaan. Tosiaankin oli liikuttavaa katsella häntä.
»Kuulkaahan», sanoi sitten Toots, »älkää tehkö niin. Oikeastaan tarkoitan sentään: tehkää niin.»
»Kuinka niin, herra Toots?» kysyi Susan itkien.
»Tulkaa kotiini syömään päivällistä kanssani, ennenkuin lähdette matkalle», vastasi Toots. »Minun keittäjättäreni on oikein kelpo nainen — verrattoman äidillinen olento — ja hänestä on hauskaa viihdyttää teitä. Hänen poikansa», jatkoi Toots kuin lisäsuositukseksi, »kasvatettiin sinitakkisten koulussa ja lensi sitten ilmaan ruutitehtaan mukana».
Susan otti tämän ystävällisen tarjouksen vastaan, ja Toots vei hänet asuntoonsa. Siellä heidät otti vastaan äsken mainittu naishenkilö, joka täydellisesti vahvisti isäntänsä kuvauksen oikeaksi. Niinikään oli siellä saapuvilla Kukonpoika, joka nähdessään ajoneuvoissa naisen ensi hetkellä luuli, että Dombey oli hänen vanhan kehoituksensa mukaan nujerrettu ja sitten neiti Dombey ryöstetty. Tämä herrasmies herätti muuten neiti Nipperissä tavatonta hämmästystä, sillä sittenkun hänet oli eräässä ottelussa voittanut Leivosenpoika, olivat hänen kasvonsa niin surkeassa tilassa, että niitä tuskin olisi iljennyt seurassa näyttää. Kukonpoika itse pani onnettomuutensa sen seikan syyksi, että hän oli heti ottelun alussa antanut yllättää itsensä petollisella keinolla. Mutta suuren tappelun virallisesta kuvauksesta päättäen oli toinen alusta pitäen ollut voiton puolella. Kukonpoikaa oli koputeltu ja tyrkitty ja mukiloitu ja löylytetty ja nöyryytetty, niin että hänen oli vihdoin täytynyt mukautua ja lopettaa.
Syötyään hyvän aterian ja saatuaan osakseen runsaasti vieraanvaraisuutta Susan lähti postitaloon toisilla vaunuilla, Tootsin istuessa hänen rinnallaan niinkuin ennenkin. Ajurinistuimella kyykötti Kukonpoika, joka siveellisellä painavuudellaan ja luonteensa sankarillisuudella antoi pikku seurueelle jonkinmoisen arvokkuuden leiman, mutta ulkonaisesti tuskin oli sille koristukseksi lukuisien laastarilappujensa tähden. Sillä hän oli salaa vannonut olevansa koskaan eroamatta Tootsista (joka muuten yhtä salaa halusi päästä hänestä irti) paitsi sillä ehdolla, että tämä hyväntahtoisesti perustaisi hänelle kapakan. Ja koska hänen koko kunnianhimonsa suuntautui sille taholle ja hän halusi mahdollisimman pian juoda itsensä kuoliaaksi, piti hän velvollisuutenaan tehdä itsensä sietämättömäksi seuratoveriksi.
Iltavaunut, johon Susanin oli määrä joutua, olivat juuri lähdössä. Kun Toots oli auttanut hänet sisälle, viipyi hän vielä epävarmana akkunan luona, kunnes ajuri nousi istuimelleen. Sitten hän seisoi vaunujen portailla, työnsi akkunasta sisään kasvonsa, jotka lampun valossa näyttivät huolestuneilta ja hämmästyneiltä, ja virkkoi äkkiä:
»Kuulkaahan, Susan! Neiti Dombey, tehän tiedätte —»
»Kyllä, herra Toots.»
»Luuletteko, että hän voisi — ymmärrättehän?»
»Suokaa anteeksi, herra Toots», sanoi Susan, »mutta minä en kuule».
»Luuletteko, että hänet voisi saada, tehän tiedätte — ei tietysti ihan heti, mutta aikaa myöten — pitkän ajan kuluessa — rakastamaan minua, nähkääs!» virkkoi Toots-parka.
»Ei, ei!» huudahti Susan pudistaen päätään. »Voin kyllä sanoa, ettei koskaan. Ei — koskaan!»
»Kiitoksia», vastasi Toots. »Eihän sillä ole väliä. Hyvää yötä. Ei ole väliä, kiitoksia!»
VIIDESVIIDETTÄ LUKU
Uskollinen välittäjä
Edith lähti sinä päivänä yksin ulos ja palasi varhain kotiin. Vain muutamia minuutteja yli kymmenen vierivät hänen vaununsa pitkin sitä katua, jonka varrella hän asui.
Hänen kasvoillaan oli sama väkinäisen rauhallisuuden ilme, joka niillä oli ollut hänen pukeutumishetkestään saakka. Kukkaseppele kiersi samaa kylmää, rauhallista otsaa. Mutta olisi ollut parempi, jos hän olisi kiihkein käsin repinyt kukat ja lehdet kappaleiksi tai jos hänen humisevat ja takovat aivonsa olisivat tehneet ne muodottomiksi jännittyneessä lepopaikan tavoittelussa sensijaan että ne nyt koristivat noin kivettynyttä tyyneyttä. Niin kova, niin luoksepääsemätön, niin taipumaton hän oli, ettei olisi voinut luulla minkään voivan pehmittää sellaisen naisen luontoa, vaan kaiken olevan vain omansa sitä koventamaan.
Saavuttuaan ulko-ovelle hän astui maahan vaunuista. Silloin tuli joku äänettömästi eteisestä ja seisoen avopäin tarjosi hänelle käsivartensa. Kun palvelija työnnettiin syrjään, ei Edithillä ollut muuta mahdollisuutta kuin tarttua käsivarteen. Samalla hän tunsi, kenen se oli.
»Kuinka potilaanne voi, herra Carker?» kysyi hän huuli ivallisesti rypyssä.
»Paremmin», vastasi Carker. »Hän voi mikein hyvin. Olen jo toivottanut hänelle hyvää yötä.»
Edith taivutti päätänsä ja aikoi mennä yläkertaan, kun Carker seurasi häntä ja jääden portaiden juurelle seisomaan virkkoi:
»Madame, pyydän teitä kuuntelemaan minua hetkisen.» Edith seisahtui ja katsoi taakseen. »Tämä on sopimaton aika, hyvä herra, ja minä olen väsynyt. Onko asianne kiireellinen?»
»Se on hyvin kiireellinen», vastasi Carker. »Kun olen onneksi kohdannut teidät, sallikaa minun uudistaa pyyntöni.»
Edith katsahti hetkiseksi alas hänen välkkyvään suuhunsa, ja Carker katsahti ylös Edithiin, joka seisoi hänen yläpuolellaan komeassa puvussaan, ja jälleen hän ajatteli, kuinka kaunis Edith todella oli.
»Missä neiti Dombey on?» kysyi Edith palvelijalta kovalla äänellä.
»Arkihuoneessa, armollinen rouva.»
»Näyttäkää tietä sinne!» Sitten Edith katsahti taas portaiden juurella odottavaan Carkeriin ja ilmaisi hänelle vähäisellä päänliikkeellä, että hän sai vapaasti seurata. Itse hän astui edellä.
»Suokaa anteeksi, rouva Dombey!» virkkoi kohtelias ja ketterä Carker, joka oli silmänräpäyksessä hänen rinnallaan. »Saanko pyytää, ettei neiti Dombey olisi läsnä keskustelumme aikana?»
Edith loi silmänsä hänen kasvoihinsa nopeasti, täysin maltillisesti ja rauhallisesti.
»Tahtoisin säästää neiti Dombeyta», jatkoi Carker matalalla äänellä. »En soisi hänen kuulevan, mitä minulla on sanottavana. Tahtoisin ainakin jättää teidän ratkaistavaksenne, onko hänen saatava tietää se vai eikö. Se on velvollisuuteni teitä kohtaan. Se on pyhä velvollisuuteni. Aikaisemman keskustelumme perusteella olisi luonnotonta, jos menettelisin toisin.»
Hitaasti Edith käänsi silmänsä hänestä. Sitten hän huusi palvelijalle: »Johonkin toiseen huoneeseen.» Palvelija meni edellä vierashuoneeseen ja sytytti siellä kaikessa kiireessä lamput. Sitten hän jätti heidät. Hänen ollessaan saapuvilla ei lausuttu sanaakaan. Edith istuutui tulen ääreen nojatuoliin. Carker, hattu kädessä ja katse mattoon luotuna, seisoi jonkun matkan päässä hänestä.
»Ennenkuin kuuntelen teitä, pyydän teitä kuuntelemaan minua», virkkoi
Edith kohta kun palvelija oli sulkenut oven takanaan.
»Kun rouva Dombey puhuttelee minua», vastasi Carker, »vaikka moittisikin minua syyttömästi, on se minulle suosionosoitus, jota pidän siksi suuressa arvossa, että alistun sellaiseen toivomukseen halukkaasti, vaikken olisikaan hänen nöyrä palvelijansa kaikissa suhteissa».
»Jos teillä on minulle jotakin asiaa siltä mieheltä, jonka luota juuri tulette, herra Carker» — tämä kohotti katseensa kuin aikoisi näytellä hämmästynyttä, mutta Edith katsoi häntä silmiin ja esti sen, jos se todella oli hänen aikomuksensa — »niin älkää koettako ilmoittaa sitä minulle, sillä minä en tahdo sitä kuulla. Tuskin minun tarvitsee kysyä, oletteko tullut siinä tarkoituksessa. Olen jo jonkun aikaa odottanut teitä.»
»Onnettomuudekseni olen täällä juuri siinä tarkoituksessa», vastasi Carker, »ja kokonaan vasten tahtoani. Sallikaa minun sanoa, että käynnilläni on vielä toinenkin tarkoitus.»
»Edellisestä ei enää tarvitse puhua», vastasi Edith. »Mutta jos palaatte siihen, niin…»
»Voiko rouva Dombey uskoa», virkkoi Carker tullen lähemmäksi, »että kajoisin siihen hänen kieltonsa jälkeen? Onko mahdollista, että rouva Dombey ei ota ollenkaan huomioon onnetonta asemaani, vaan on päättänyt pitää minua erottamattomana isännästäni ja tehdä minulle siten suuren ja tahallisen vääryyden?»
»Hyvä herra», vastasi Edith suunnaten tummat silmänsä suoraan häneen ja puhuen yhä kiihkeämmin, niin että hänen ylpeät sieraimensa laajenivat, hänen rintansa kohoili ja hänen kaulalleen kierretty hieno valkoinen untuvakoriste häilähteli verhotessaan yhtä valkeita olkapäitä. »Miksi te tulette luokseni tuolla lailla ja puhutte minulle rakkaudesta ja velvollisuudesta miestäni kohtaan ja teeskentelette luulevanne minun olevan onnellisessa avioliitossa ja kunnioittavan häntä? Kuinka te uskallatte niin loukata minua, kun tiedätte — minä tiedän sen paremmin, hyvä herra, olen nähnyt sen teidän jokaisessa katseessanne ja kuullut sen joka sanastanne — että rakkauden sijasta on meidän välillämme vain vastenmielisyyttä ja vihaa ja että tuskin halveksin häntä enemmän kuin itseäni senvuoksi, että olen hänen omansa. Vääryyttä! Jos olisin oikeudenmukainen sen tuskan vuoksi, jonka olette tuottanut minulle, jos tahtoisin kostaa minulle tekemänne loukkauksen oikeudenmukaisella tavalla, pitäisi minun surmata teidät!»
Edith oli kysynyt Carkerilta, miksi hän oli näin menetellyt. Jollei ylpeys ja viha ja itsenöyryytys — sillä se johti häntä, niin lujasti kuin hän tuijottikin Carkeriin — olisi sokaissut häntä, olisi hän voinut nähdä vastauksen Carkerin kasvoista: juuri tähän purkaukseen hänet olikin houkuteltu.
Edith ei nähnyt sitä eikä välittänytkään siitä, näkyikö sitä vai eikö. Hän näki vain ne loukkaukset ja taistelut, joihin hänen oli täytynyt ja vielä täytyisi alistua, ja kiemurteli niiden tuskasta. Istuessaan siinä katsellen enemmän omaa kurjuuttaan kuin Carkeria hän repi viuhkana käyttämästään harvinaisesta ja kauniista linnunsiivestä, joka riippui hänen ranteestaan kultaisissa vitjoissa, pois kaikki höyhenet ja siroitti ne matolle.
Carker ei hätkähtänyt hänen katsettaan, vaan seisoi rauhallisena, kunnes ulkonaiset merkit Edithin hillittömästä vihasta olivat hävinneet. Hän näytti mieheltä, jolla on tiedossaan sopiva vastaus ja joka myös aikoo sen lausua. Sitten hän alkoikin puhua katsellen suoraan Edithin säihkyviin silmiin.
»Armollinen rouva, minä tiedän ja olen jo ennenkin tietänyt, etten ole saanut suosiota teidän silmissänne. Niinikään olen tietänyt syyn siihen. Hyvinkin olen sen tietänyt. Olette puhunut minulle avoimesti. Teidän luottamuksenne tuottaa minulle niin suurta huojennusta…»
»Luottamukseni!» toisti Edith halveksivasti.
Carker sivuutti tämän keskeytyksen.
»— etten koeta salata teiltä mitään. Minä huomasin todellakin jo heti alussa, ettei teidän puolellanne ollut minkäänlaista kiintymystä herra Dombeyhin — kuinka se olisikaan ollut mahdollista kahden niin erilaisen henkilön välillä? Ja olen nähnyt, että välinpitämättömyyttä voimakkaammat tunteet ovat sitten heränneet rinnassanne — kuinka olisi mikään muu ollutkaan mahdollista sellaisissa oloissa, joissa olette elänyt? Mutta sopiko minun paljastaa teille tätä tietoani niin monilla sanoilla?»
»Sopiko teidän, herra Carker», kysyi Edith, »teeskennellä muutakaan käsitystä ja esittää sitä minulle julkeasti päivä päivältä?»
»Madame, se kuului tosiaankin asiaan», vastasi Carker pontevasti. »Jollen olisi niin menetellyt, jos olisin menetellyt jollakin muulla tavalla, en puhuisi teille nyt näin. Ja minä aavistin — kuka olisi paremmin voinut aavistaa kuin minä, sillä kuka tuntee herra Dombeyn tarkemmin kuin minä? — että jollei teidän luonteenne näyttäytyisi mukautuvaksi ja tottelevaiseksi niinkuin hänen ensimmäisen alistuvaisen puolisonsa, mitä en luullut mahdolliseksi…»
Ylpeä hymy antoi hänelle aiheen huomata, että ehkä sopisi uudistaakin tämä väite.
»Kuten sanoin, minä aavistin, että todennäköisesti tulisi aika, jolloin mahdollisesti olisi hyötyä sellaisesta yhteisymmärryksestä, johon nyt olemme päässeet.»
»Hyötyä kenelle?» kysyi Edith ivallisesti.
»Teille. En tahdo lisätä: myöskin itselleni, koska minun täytyy hillitä itseni lausumasta herra Dombeysta sitäkään rajoitettua ylistystä, johon rehellisesti voisin taipua, koska minua muuten saattaisi kohdata se onnettomuus, että sanoisin jotakin, mikä olisi vastenmielistä sille naiselle, jonka inho ja ylenkatse», virkkoi Carker hyvin painokkaasti, »ovat jo kyllin katkerat».
»Menettelette rehellisesti, herra Carker», huomautti Edith, »tunnustaessanne rajoitetun ylistyksenne ja puhuessanne hänestäkin noin halveksivasti, vaikka olette hänen ensimmäinen neuvonantajansa ja imartelijansa».
»Neuvonantajansa — kyllä. Imartelijansa — ei», vastasi Carker. »Siinä kohden on sentään luullakseni tehtävä jokin ero. Mutta meidän etumme ja hyvä tapa pakottavat monet meistä vakuuttamaan asioita, jotka eivät lähde vilpittömästä sydämestä. Joka päivä voimme nähdä yhtiöitä, ystävyysliittoja ja naimiskauppoja, joiden perustana on vain etu ja sopivaisuus.»