»Minulla ei ole», kuului vastaus.
»Madame, suvaitkaa kuulla mitä puhun», huudahti Dombey lyöden kätensä pöytään. »Minä sanon, että jollei teillä olekaan itsekunnioitusta —»
»Ja minä sanon, että minulla ei ole.»
Dombey katsahti häneen, mutta ne kasvot, joihin hän loi silmänsä, eivät olisi muuttuneet, vaikka itse kuolema olisi niihin tuijottanut.
»Carker», sanoi Dombey kääntyen tyynemmin tämän herran puoleen, »koska olette ollut välittäjäni asiassa rouva Dombeyn kanssa aikaisemmissa tilaisuuksissa ja koska haluan säilyttää elämän ulkonaisen säädyllisyyden, mikäli se nimenomaan koskee itseäni, pyydän teitä hyväntahtoisesti ilmoittamaan rouva Dombeylle, että jollei hänellä olekaan itsekunnioitusta, on sitä ainakin minulla ja että senvuoksi pysyn päätöksessäni, mitä tulee huomispäivän ohjelmaan».
»Sanokaa ylimmäiselle valtiaallenne, herra Carker», virkkoi Edith, »että minä tahdon puhua hänen kanssaan tästä asiasta myöhemmin, mutta kahden kesken».
»Herra Carker tietää syyn, jonka vuoksi en voi suostua tuohon pyyntöönne», sanoi hänen miehensä. »Sentähden hänen ei tarvitse sitä ilmoittaa minulle.» Puhuessaan hän huomasi Edithin katseen muuttavan suuntaansa ja seurasi sitä silmillään.
»Tyttärenne on läsnä, herra Dombey», huomautti Edith.
»Tyttäreni pysyköön täällä», sanoi Dombey.
Florence, joka oli noussut seisomaan, istuutui taas, peitti käsillään kasvonsa ja värisi.
»Minun tyttäreni, madame» — aloitti Dombey.
Mutta Edith keskeytti hänet äänellä, joka käymättä rahtustakaan tavallista kovemmaksi, oli niin kirkas ja ponteva ja selvä, että sen olisi saattanut kuulla pyörremyrskyssäkin.
»Sanoinhan, että tahdon puhua kanssanne kahden kesken. Jollette ole hullu, niin ottakaa huomioon, mitä sanon.»
»Minulla on valta puhua teille, rouva Dombey, milloin ja missä minua haluttaa», vastasi hänen miehensä, »ja minua miellyttää puhua teille täällä ja nyt».
Edith nousi seisomaan kuin aikoen poistua huoneesta, mutta sitten hän taas istuutui ja katsoen mieheensä ulkonaisesti täysin hillittynä virkkoi samanlaisella äänellä kuin äsken:
»Puhukaa siis!»
»Minun täytyy ensiksikin sanoa teille, että teidän käytöksessänne on jotakin uhkaavaa, mikä ei laisinkaan sovi teille», huomautti Dombey.
Edith nauroi. Hänen hiuksiinsa pistetyt jalokivet värisivät. On olemassa tarinoita kallisarvoisista kivistä, jotka kalpenevat niiden omistajan joutuessa vaaraan. Jos nämä olisivat olleet sellaisia, olisivat niiden vangitut valosäteet paenneet sillä hetkellä lyijynharmaina.
Carker kuunteli silmät alas luotuina.
»Mitä tyttäreeni tulee, rouva Dombey», sanoi Dombey jatkaen keskustelua siitä, mihin se oli katkennut, »niin ei ole suinkaan ristiriidassa hänen velvollisuutensa kanssa minua kohtaan, että hän saa oppia näkemään, millaista käytöstä on vältettävä. Tällä hetkellä olette hänelle siitä erittäin selvänä esimerkkinä, ja minä toivon hänen käyttävän opetusta hyväkseen.»
»Nyt minä en keskeytä teitä», vastasi hänen vaimonsa, silmät, ääni ja asento jäykistyneinä kuin äsken. »Minä en nouse paikaltani, en poistu täältä enkä estä teitä lausumasta sanaakaan, vaikka tuli olisi nurkan alla.»
Dombey nyökkäsi kuin ivallisesti kiittääkseen tästä huomaavaisuudesta ja jatkoi sitten, mutta ei niin hillitysti ja varmasti kuin aikaisemmin, sillä Edithin arkatuntoisuus Florencen puolesta ja välinpitämättömyys miestään ja hänen arvosteluaan kohtaan kuohutti ja kirveli häntä kuin avoin haava.
»Rouva Dombey, tyttäreni kehitykselle ei varmaankaan ole hyödytöntä oppia, kuinka kovin valitettava ja suuressa määrin parannuksen tarpeessa on uppiniskainen luonne, etenkin jos se ilmenee — kiittämättömästi ilmenee, lisättäköön se — sen jälkeen kun kunnianhimo ja oma etu on tyydytetty. Ja minä uskon niiden kummankin osaltaan vaikuttaneen siihen, että otitte vastaan sen paikan, jolla nyt istutte tämän pöydän ääressä.»
»Ei, minä en nouse paikaltani, en poistu täältä enkä estä teitä lausumasta sanaakaan, vaikka koko huone palaisi», toisti Edith.
»Tosin on jonkun verran luonnollista, rouva Dombey», jatkoi Dombey, »että teistä on kiusallista kuulla näitä epämiellyttäviä totuuksia muiden läsnä ollessa, mutta turhaan koetan arvata» — nyt hän ei voinut salata todellisia tunteitaan tai estää silmiään suuntautumasta synkkinä Florenceen — »miksi kukaan muu voi antaa niille enemmän voimaa ja pontta kuin minä, jota ne niin läheisesti koskevat. Myöskin on ymmärrettävää, että teistä on vastenmielistä kuulla kenenkään läsnä ollessa, että teissä on kapinallinen henki, jota ette voi kyllin pian lannistaa, mutta joka teidän on lannistettava, rouva Dombey, ja jonka minä — valitettavasti on minun se mainittava — muistan huomanneeni käytöksessänne äitivainajaanne kohtaan ja herättäneen mielessäni epäilyksiä ja ikävyyttä useammin kuin kerran ennen vihkiäisiämme. Mutta teillä on omassa vallassanne ryhtyä sitä parantamaan. Alkaessani puhua en suinkaan unohtanut, että tyttäreni on läsnä, rouva Dombey. Pyydän teitä olemaan unohtamatta huomenna, että läsnä on muutamia vieraita ja että teidän pitää ottaa heidät vastaan noudattaen jonkinlaista ulkonaista kohteliaisuutta.»
»Ei siis ole kylliksi se, että tiedätte, mitä on tapahtunut teidän ja minun välilläni», virkkoi Edith, »ei siis riitä, että voitte katsoa tuonne» — hän osoitti Carkeria, joka yhä kuunteli silmät alas luotuina — »ja ajatella, kuinka olette minua häväissyt, eikä riitä sekään, että voitte katsoa tuonne» — hän viittasi Florenceen kädellä, joka vähän aikaa vapisi — »ja muistella, mitä olette tehnyt ja kuinka olette kekseliäästi pannut minut kärsimään tuskaa päivästä päivään, ilman hetkenkään rauhaa. Teille ei myöskään ole kylliksi se, että tämä päivä selvemmin kuin mikään muu vuoden päivä tuo mieleeni sen taistelun (hyvin ansaitun, mutta teidän kaltaisellenne käsittämättömän), jossa olisin suonut kuolevani! Te lisäätte kaikkeen tähän sen lopullisen halpamaisuuden, että sallitte tyttärenne nähdä, kuinka syvälle olen vajonnut, vaikka tiedätte pakottaneenne minut hänet rauhansa vuoksi uhraamaan elämäni ainoan lempeän tunteen ja harrastuksen, vaikka tiedätte, että hänen vuokseen tahtoisin, jos voisin — mutta minä en voi, kun olette minulle niin sydänjuuriin asti vastenmielisesti — alistua kokonaan tahtoonne ja olla nöyrin orjanne!»
Tämä ei ollut oikea tapa miellyttää Dombeyn suuruudentuntoa. Edithin sanat kiihdyttivät Dombeyn vanhan vihankaunan entistä hurjemmaksi. Kapinallisen naisen sanoista hän sai kuulla tässäkin elämänsä kohtalokkaassa vaiheessa laiminlyödyn lapsensa nousevan häntä vastaan voimakkaana siinä, missä hän oli voimaton, ja kaikkena siinä, missä hän itse ei ollut mitään!
Hän kääntyi Florenceen päin, ikäänkuin tämä olisi puhunut, ja käski hänen poistua huoneesta. Florence totteli peittäen kasvot käsillään ja meni vapisten ja itkien.
»Minä ymmärrän sen vastustushengen, joka käänsi teidän rakkautenne siihen suuntaan», virkkoi Dombey karahtaen punaiseksi vihasta ja voitonriemusta, »mutta sen tie on tukittu, rouva Dombey, ja se on käännetty takaisin!»
»Sitä pahempi teille!» vastasi Edith muuttamatta ääntään tai käytöstään. »Niin», vahvisti hän, sillä Dombey oli kääntynyt äkkiä häneen päin, »mikä on minulle pahaa, se on miljoona kertaa pahempaa teille. Ajatelkaa sitä, jollette mitään muuta ajattelekaan!»
Hänen tummaa tukkaansa sitova jalokivinauha välkkyi ja kimmelsi kuin tähtisiltä. Mutta jalokivet eivät varoittaneet ketään, tai muuten ne olisivat muuttuneet värittömiksi ja himmeiksi kuin tahrattu kunnia. Carker istui yhä ja kuunteli silmät alas luotuina.
»Rouva Dombey», virkkoi Dombey puhuen taas niin ylpeästi ja hillitysti kuin osasi, »te ette saavuta tyytyväisyyttäni tai käännä minua pois suunnitelmistani tällaisella käytöksellä».
»Tämä on ainoa vilpitön käytöstapani, mutta sittenkin vain heikko ilmaus siitä, mitä on sydämessäni», vastasi Edith. »Jos taas luulisin sen herättävän tyytyväisyyttänne, käyttäytyisin toisin, mikäli se olisi ihmisvoimin mahdollista. En tee mitään, mitä pyydätte.»
»En ole tottunut pyytämään, rouva Dombey», vastasi hänen miehensä, »vaan minä vaadin».
»Minä en istu teidän talossanne emännän paikalla huomenna enkä koskaan muulloinkaan sitä päivää viettämässä. Minä en tahdo sellaisena päivänä esiintyä kenenkään nähden vastahakoisena orjana, jonka olette ostanut. Jos viettäisin hääpäivääni, viettäisin sitä häpeän päivänä. Itsekunnioitusta! Ulkonainen säädyllisyys maailman silmissä! Mitä ne merkitsevät minulle? Te olette yrittänyt kaikkenne saattaaksenne ne minun silmissäni yhdentekeviksi, ja ne ovatkin yhdentekeviä.»
»Carker», virkkoi Dombey puhuen kulmakarvat kurtussa, hetkisen mietittyään, »rouva Dombey unohtaa tässä niin itsensä kuin minutkin ja panee minut luonteelleni niin sopimattomaan tilanteeseen, että minun täytyy tehdä asiasta loppu».
»Vapauttakaa minut siis siitä kahleesta, joka minua sitoo», sanoi Edith muuttamatta ääntään tai ilmettään tai käytöstään. »Antakaa minun mennä.»
»Madame!» huudahti Dombey.
»Vapauttakaa minut. Päästäkää menemään.»
»Rouva Dombey! Mitä nyt?»
»Sanokaa hänelle», virkkoi Edith kääntäen ylpeät kasvonsa Carkeriin päin, »että haluan avioeroa. Että se olisi meille parasta. Että suosittelen sitä hänelle. Sanokaa hänelle, että se saadaan panna toimeen hänen määräämiensä ehtojen mukaan — hänen rikkautensa ei merkitse minulle mitään — mutta että se ei voi tapahtua liian pian.»
»No no, rouva Dombey!» sanoi hänen miehensä perin hämmästyneenä, »kuvitteletteko mahdolliseksi, että voisin edes kuunnella moista ehdotusta? Tiedättekö kuka olen, madame? Tiedättekö, mitä edustan? Oletteko koskaan kuullut puhuttavan Dombey ja Pojasta? Että ihmiset voisivat sanoa: 'herra Dombey — herra Dombey! — erosi vaimostaan!' Että alhaiset ihmiset voisivat puhua herra Dombeysta ja hänen perheasioistaan! Ajatteletteko vakavasti, rouva Dombey, että minä sallisin nimeäni mainittavan sellaisessa yhteydessä? Hohhoh, madame! Hyi häpeä! Olette mieletön!» Dombey ihan nauroi.
Mutta ei niinkuin Edith, joka olisi ennemmin saanut olla vainaja kuin nauraa sillä tavalla vastaukseksi, katse hellittämättä luotuna mieheensä, ja Dombeykin olisi saanut ennemmin olla haudassa kuin pöyhkeänä istua siinä kuuntelemassa vaimonsa sanoja.
»Ei, rouva Dombey», jatkoi hän. »Ei, madame. Ei ole mitään mahdollisuutta avioeroon teidän ja minun välilläni, ja senvuoksi minä sitäkin hartaammin kehoitan teitä vihdoin tajuamaan velvollisuutenne. Kuulkaa, Carker, niinkuin aioin sanoa teille —»
Carker, joka oli istunut koko ajan kuunnellen, kohotti nyt silmänsä, joissa oli kirkas, outo loiste.
»Niinkuin aioin sanoa teille», jatkoi Dombey, »täytyy minun pyytää teitä asiain jouduttua tälle asteelle ilmoittamaan rouva Dombeylle, etten ole tottunut sallimaan kenenkään — kenenkään, Carker — vastustaa minua tai sietämään, että esitetään minua tärkeämpänä huomioonotettavana joku henkilö, jonka velvollisuus on totella minua. Se tapa, kuinka tytärtäni on tässä mainittu ja käytetty minun vastakohtanani, on luonnoton. En tiedä enkä välitä tietää, onko tyttäreni tosiaankin samalla kannalla kuin rouva Dombey, mutta sen jälkeen, mitä rouva Dombey on tänään sanonut ja tyttäreni kuullut, pyydän teitä ilmoittamaan rouva Dombeylle, että jos hän edelleenkin tekee tästä talosta riitaisen, pidän tytärtäni vaimoni oman tunnustuksen mukaan jossakin määrin vastuunalaisena ja rankaisen häntä jyrkällä epäsuosiollani. Rouva Dombey on kysynyt, eikö jo ole kylliksi, että hän on tehnyt niin ja niin. Suvaitkaa vastata: ei, se ei ole kylliksi.»
»Malttakaa!» huudahti Carker väliin. »Sallikaa minun lausua pari sanaa! Niin tuskallinen kuin minun asemani onkin joka tapauksessa ja erikoisen tuskallinen silloin, kun näytän olevan eri mieltä teidän kanssanne, täytyy minun kysyä, eikö olisi kuitenkin parempi vielä harkita avioeroa. Minä tiedän, kuinka suuressa ristiriidassa se tuntuu olevan korkean julkisen asemanne kanssa, ja tiedän myös, kuinka luja olette antaessanne rouva Dombeyn ymmärtää» — hänen katseensa osui Edithiin hänen lausuessaan nämä sanat niin selvästi kuin olisi kellolla soitettu — »ettei mikään muu kuin kuolema voi koskaan teitä erottaa. Ei mikään muu. Mutta kun ajattelette, että rouva Dombey eläessään tässä talossa ja tehdessään sen omien sanojenne mukaan riitakohtausten näyttämöksi samalla toimittaa neiti Dombeyn joka päivä pahaan välikäteen (sillä tiedänhän, kuinka päättäväinen olette), niin ettekö vapauta häntä alituisesta mielenkiihtymyksestä ja siitä melkein sietämättömästä tunteesta, että hän menettelee väärin toista kohtaan? Eikö tämä näytä siltä — minä en sano, että niin on laita — kuin uhraisitte rouva Dombeyn erittäin korkean ja järkähtämättömän asemanne vuoksi?»
Taas suuntautui hänen katseensa Edithiin, joka seisoi katsellen miestään ja hymyillen oudolla ja kaamealla tavalla.
»Carker», vastasi Dombey kurtistaen ylpeästi kulmiaan ja puhuen äänellä, joka oli tarkoitettu ilmaisemaan keskustelun loppuneeksi, »te käsitätte asemanne väärin ruvetessanne neuvomaan minua tällaisessa asiassa ja erehdytte myöskin minuun itseeni nähden (mikä hämmästyttää minua kovin) antaessanne tuontapaisen neuvon. Minulla ei ole muuta sanomista.»
»Ehkä», virkkoi Carker, jonka ilmeessä näkyi harvinainen ja kummallinen pilkallisuus, »ehkä te käsitätte väärin minun asemani, kun kunnioititte minua ottamalla minut välittäjäksi tässä asiassa». Hän viittasi kädellään rouva Dombeyta kohti.
»En laisinkaan, Carker, en suinkaan», vastasi toinen ylpeästi. »Teille oli annettu tehtäväksi —»
»Käskynalaisena henkilönä nöyryyttää rouva Dombeyta. Sen unohdin. Niin, oikein, sehän sovittiin nimenomaan. Suonette anteeksi.»
Samalla kun hän kumarsi Dombeylle kunnioittavalla tavalla, joka ei vähääkään pitänyt yhtä hänen sanojensa kanssa, niin nöyrästi kuin ne lausuttiinkin, vilkaisi hän syrjästä Edithiin.
Edith olisi ennemmin saanut vaipua kuolleena paikalleen kuin seisoa sillä tavoin hymyillen, majesteettisen ylenkatseellisena ja kauniina kuin langennut enkeli. Hän kohotti kätensä päässään välkkyvään kirkkaaseen jalokivikoristeeseen ja repäisi sen pois niin rajusti, että se hajoitti hänen suuren mustan tukkansa säälimättä ja heitti sen hänen hartioilleen. Sitten hän paiskasi jalokivet lattialle. Kummastakin käsivarrestaan! hän irroitti jalokivisen rannerenkaan, viskasi ne maahan ja polki välkkyvää kasaa. Sanaakaan virkkamatta, yhdenkään varjon hämmentämättä hänen silmäinsä hehkua ja lieventämättä vähääkään kamalaa hymyään hän katsahti vielä viimeisen kerran mieheensä mennessään ovelle. Sitten hän poistui.
Florence oli kuullut kylliksi ennen huoneesta lähtöään tietääkseen, että Edith rakasti häntä vielä ja oli kärsinyt hänen vuokseen, salaten uhrauksensa, ettei häiritsisi hänen rauhaansa. Hän ei halunnut puhua Edithille tästä asiasta eikä olisi tohtinutkaan muistaessaan, kenelle niin tehdessään olisi tottelematon, mutta hän toivoi saavansa äänettömällä ja hellällä syleilyllä vakuuttaa ymmärtävänsä tämän menettelyn täydellisesti ja olevansa kiitollinen. Dombey meni yksin kaupungille sinä iltana. Florence lähti pian senjälkeen huoneestaan ja haki äitipuoltaan kaikkialta, mutta turhaan. Edith pysytteli omissa huoneissaan, joissa Florence ei ollut enää pitkiin arkoihin käynyt, eikä hän uskaltanut mennä sinne nytkään, jottei tahtomattaan antaisi aihetta uuteen riitaan. Hän toivoi kuitenkin tapaavansa Edithin ennen nukkumaan menoaan, siirtyi huoneesta toiseen ja kuljeskeli kaikkialla talossa, joka oli niin loistava ja synkkä, mutta ei pysähtynyt minnekään.
Hän oli juuri menossa erään välikäytävän poikki, joka avautui vähän matkan päässä pääportaista ja valaistiin vain juhlatiloissa, kun hän näki kaarioven lävitse miehen tulevan alas vastapäisiä rappusia. Vaistomaisesti peläten isäänsä, joksi hän luuli tulijaa, hän pysähtyi pimeään ja katseli oven lävitse valaistulle puolelle. Mutta se olikin Carker, joka tuli yksin alas ja katseli käsinojan ylitse käytävään. Kello ei soinut ilmoittaakseen hänen lähtöään, eikä palvelijaa ollut saattamassa häntä. Hän meni alas hiljaa, aukaisi itse, pujahti ulos ja sulki taas oven hiljaa takanaan.
Florencen voittamaton vastenmielisyys tätä miestä kohtaan ja ehkä myös se, että hän nyt oli salaa väijynyt, mikä niinkin viattomissa oloissa on tavallaan rikollista ja ahdistaa mieltä, vapisutti häntä kiireestä kantapäähän. Hänen verensä tuntui hyytyvän. Niin pian kuin hän jaksoi — sillä aluksi hän tunsi voittamatonta pelkoa liikkua paikaltaan — hän kiirehti omaan huoneeseensa ja sulki oven. Mutta vielä sittenkin hän, istuessaan siellä koiransa kanssa, tunsi jäätävää kauhua, ikäänkuin vaara vaanisi jossakin hänen lähellään.
Se tunkeutui hänen uniinsakin ja häiritsi hänen koko yötänsä. Noustuaan aamulla raukeana ja muistaen tuskallisesti edellisen päivän perheriidan hän etsi taas Edithiä kaikista huoneista ja yritti yhä uudestaan pitkin aamua. Mutta Edith pysyi omalla puolellaan, eikä Florence nähnyt häntä vilahdukseltakaan. Saatuaan sitten kuulla, että suunniteltu juhlapäivällinen oli peruutettu, Florence piti todennäköisenä, että Edith lähtisi illalla niille vieraskutsuille, joista oli puhunut, ja päätti silloin koettaa tavata häntä portailla.
Illalla hän kuuli siihen huoneeseen, jossa tätä varten istui, askeleita portailta ja luuli Edithin olevan siellä. Lähdettyään kiireesti liikkeelle hänen huonettaan kohti Florence kohtasi hänet tulemassa alas yksinään. »
Kuinka Florence pelästyikään ja kummastui nähdessään, että Edith huomatessaan hänen kyyneleiset kasvonsa ja ojennetut käsivartensa peräytyi ja kirkaisi!
»Älä tule lähelleni!» huusi Edith. »Pysy poissa! Anna minun mennä ohitse!»
»Äiti!»
»Älä mainitse minua sillä nimellä! Älä puhu minulle! Älä katso minuun! — Florence!» varoitti Edith peräytyen, kun tyttö astui askelen lähemmäksi, »älä koske minuun!» Seisoessaan kuin paikalleen naulattuna vastapäätä vääntyneitä piirteitä ja tuijottavia silmiä Florence sai nähdä, että Edith peitti kasvonsa käsillään, värisi koko ruumiiltaan, kyyristyen seinää vasten ryömi hänen ohitseen kuin pahantekijä ja sitten pystyyn hypähtäen pakeni.
Florence pyörtyi portaille, mistä hänet löysi rouva Pipchin. Hän ei tiennyt mistään, ennenkuin huomasi makaavansa omassa vuoteessaan rouva Pipchinin ja muutamien palvelijain seistessä ympärillä.
»Missä äiti on?» kysyi Florence ensiksi.
»Hän on lähtenyt viemisille», vastasi rouva Pipchin.
»Ja isä?»
»Herra Dombey on omassa huoneessaan, neiti Dombey», sanoi rouva Pipchin, »ja parasta, mitä voitte tehdä, on riisuutua ja heti nukkua». Se oli viisaan rouvan lääke kaikkiin vaivoihin, etenkin alakuloisuuteen ja unettomuuteen, joiden syntien vuoksi moni nuori uhri oli lähetetty vuoteeseen kello kymmenen aamulla Brightonin vankeuden aikoina.
Lupaamatta totella, mutta esittäen syyksi halun saada olla rauhassa, Florence vapautti itsensä mahdollisimman pian rouva Pipchinin ja palvelijain huolenpidosta. Yksin jäätyään hän muisteli, mitä portailla oli tapahtunut, ensiksi epäillen sen todenperäisyyttä, sitten itkien kuvaamattoman ja kauhean pelon vallassa, jollaista oli tuntenut edellisenä iltana.
Hän päätti olla panematta maata, ennenkuin saisi kuulla Edithin taas olevan turvallisesti kotona, vaikkei näkisikään häntä itseään. Mikä selittämätön ja hämärä pelko pani hänet tekemään tämän päätöksen, siitä hän ei ollut perillä eikä uskaltanut sitä ajatellakaan. Hän tiesi vain, että oli mahdotonta saada vähääkään lepoa kivistävälle päälle ja jyskyttävälle sydämelle, ennenkuin Edith tulisi takaisin.
Ilta pimeni yöksi, tuli puoliyö, mutta Edithiä ei kuulunut. Florence ei voinut lueskella eikä levähtää hetkistäkään. Hän käveli edestakaisin huoneessaan, avasi oven ja meni sen ulkopuolella olevaan käytävään, katseli akkunasta ulos yöhön, kuunteli tuulen kohinaa ja sateen rapinaa, istuutui ja tuijotti tulen muovailemiin kuvioihin, nousi taas ja silmäili kuinka kuu lensi myrskyn ajaman laivan näköisenä pilvimeren lävitse.
Koko talo nukkui paitsi paria palvelijaa, jotka odottivat alhaalla emäntänsä paluuta.
Kello yksi. Kaukaa kuuluva ajoneuvojen räminä kääntyi sivukadulle tai pysähtyi äkkiä tai meni ohitse. Hiljaisuus muuttui vähitellen yhä selvemmäksi. Nyt sitä ei enää keskeyttänyt juuri mikään muu kuin tuulen kohina ja sadekuuro. Kello kaksi. Ei Edithiä!
Florence asteli yhä levottomampana edestakaisin huoneessaan ja käytävässä ja tähysteli ulos yöhön, joka näytti samealta ja epäselvältä sadepisaroiden valuessa pitkin ruutuja ja kyynelten täyttäessä hänen silmänsä. Sitten hän katseli pilvien kiireistä lentoa, joka oli alhaalla vallitsevan liikkumattomuuden jyrkkä vastakohta ja kuitenkin niin täynnä rauhaa ja yksinäisyyttä. Kello kolme! Jokainen tuulenlehahdus lisäsi hänen kauhuaan. Ei vieläkään Edithiä!
Yhä tuskaisempana Florence liikkui huoneessaan ja käytävässä ja katseli kuuta, joka hänen mielikuvituksessaan esiintyi kalpeana pakolaisena rientämässä kauas, peittäen syyllisiä kasvojaan. Kello löi neljä! Viisi! Ei vieläkään Edithiä!
Mutta sitten kuului jotakin varovaista liikettä talossa. Florence huomasi, että toinen valvovista palvelijoista oli herättänyt rouva Pipchinin, joka oli noussut ja mennyt alakertaan hänen isänsä ovelle. Florence hiipi alemmaksi portaille, katsoi mitä oli tekeillä, ja näki isänsä tulevan huoneestaan aamupuvussa ja säpsähtävän kuullessaan, ettei hänen vaimonsa ollut vielä palannut. Hän lähetti erään palvelijan talliin kysymään, oliko ajaja siellä. Miehen poistuttua hän pukeutui hyvin nopeasti.
Palvelija palasi kiireesti tuoden kerallaan ajajan, joka sanoi tulleensa kotiin kello kymmenen ja menneensä heti levolle, sittenkun oli vienyt emäntänsä hänen entiseen asuntoonsa Brook Streetin varrelle, missä herra Carker oli häntä odottanut.
Florence seisoi juuri samalla paikalla, josta oli edellisenä iltana katsellut Carkerin tuloa portaita alas. Taas häntä värisytti silloisen näyn selittämätön kauhu, ja tuskin hän jaksoi pysyä pystyssä kuunnellakseen ja ymmärtääkseen, mitä sitten seurasi.
Mies lisäsi herra Carkerin ilmoittaneen hänelle, ettei hänen emäntänsä tarvinnut vaunuja kotiin palatakseen, ja käskeneen hänen poistua.
Florence näki isänsä kalpenevan ja kuuli hänen kysyvän hätäisellä, väräjävällä äänellä rouva Dombeyn kamarineitoa. Nyt alkoi koko talossa hälinä, ja kamarineito ilmestyi pian hyvin kalpeana ja hajanaisin lausein.
Hän sanoi pukeneensa emäntänsä varhain — ainakin kaksi tuntia ennen hänen lähtöään kotoa — ja silloin rouva Dombey oli sanonut hänelle, niinkuin usein ennenkin, ettei hänen tarvinnut illalla odottaa. Hän oli juuri tullut emäntänsä huoneista, mutta —
»Mutta mitä! Mitä sitten?» kuuli Florence isänsä kysyvän kuin mielettömänä.
»Mutta sisempi pukuhuone oli lukossa ja avain poissa.»
Dombey sieppasi kynttilän, joka lepatti lattialla — joku oli laskenut sen kädestään ja unohtanut siihen —, ja juoksi yläkertaan niin raivoissaan, että pelästynyt Florence tuskin ennätti paeta hänen tieltään. Hän kuuli isänsä lyövän oven puhki ja juoksi kädet ojossa, tukka hajallaan ja kasvot vääristyneinä kuin mielipuoli takaisin omaan huoneeseensa.
Kun ovi painui sisään ja Dombey syöksyi vaimonsa huoneeseen, mitä hän näki siellä? Sitä ei kukaan saanut tietää. Mutta lattialle heitettynä kallisarvoisena kasana oli jokainen koristus, jokainen puku ja kaikki muu, mitä Edith oli käyttänyt tai omistanut avioliittonsa aikana. Tässä samassa huoneessa Dombey oli nähnyt kuvastimesta heijastuneena sen ylpeän olennon, joka oli osoittanut hänet ovelle. Tämä oli sama huone, jossa Dombey oli sen enempää ajattelematta kysynyt itseltään; millaiselta siellä näyttäisi hänen tullessaan sinne seuraavan kerran!
Dombey työnsi vaatteet ja korut lattialta laatikkoihin, jotka lukitsi raivoissaan nopeasti. Silloin hän huomasi pöydällä joitakin papereita. Siinä oli avioliittosopimus, jonka hän itse oli allekirjoittanut, ynnä kirje. Siitä hän sai lukea, että Edith oli lähtenyt. Hän sai lukea, että hänen kunniansa oli häväisty. Hän sai lukea, että Edith oli karannut häpeällisenä hääpäivänään sen miehen kanssa, jonka hänen puolisonsa oli valinnut hänen nöyryyttäjäkseen. Dombey syöksyi ulos huoneesta ja talosta sen mielettömän ajatuksen valtaamana, että voisi vielä tavata Edithin siellä, minne hän oli vaunuilla ajanut, ja saisi nyrkillään lyödä kauneuden kaikki jäljet olemattomiin hänen voitonriemuisista kasvoistaan.
Florence, joka huumaantuneena ei tiennyt, mitä teki, otti huivin hartioilleen ja pani hatun päähänsä aikoen lähteä juoksemaan pitkin katuja, kunnes löytäisi Edithin, sulkisi hänet syliinsä, pelastaisi ja toisi hänet takaisin. Mutta kun hän kiirehtiessään portaita alas näki pelästyneiden palvelijoiden juoksevan edestakaisin kynttilöineen, kuiskailevan keskenään ja väistävän Dombeyta tämän tullessa portaita alas, silloin hän ymmärsi oman voimattomuutensa, kätkeytyi erääseen niistä suurista huoneista, jotka olivat tällaista loppua varten sisustetut niin ylellisesti, ja tunsi kuin hänen sydämensä olisi pakahtumaisillaan surusta.
Sääli isää kohtaan oli ensimmäinen selvä tunne, joka pysähdytti hänen ylitseen kuohuvan murheen virran. Hänen uskollinen luonteensa kääntyi isään päin niin lämpimästi ja vilpittömästi kuin isä olisi onnensa päivinä ollut sen tunteen ruumiillistuma, joka sitten oli vähitellen käynyt niin heikoksi ja kalpeaksi. Vaikka hän ei voinutkaan aavistaa isänsä onnettomuuden täyttä määrää muutoin kuin epämääräisen pelkonsa mittaamana, oli isä hänen edessään nyt vääryyttä kärsineenä ja yksinäisenä. Ja taas ajoi Florencen hellä rakkaus hänet isän luokse.
Isä ei viipynytkään kauan poissa, sillä Florence itki vielä suuressa huoneessa pohtien näitä ajatuksia, kun kuuli hänen palaavan. Dombey käski palvelijain ryhtyä tavallisiin töihinsä ja meni omiin huoneisiinsa, missä sitten asteli edestakaisin niin raskaasti, että Florence saattoi sen kuulla.
Noudattaen äkkiä rakkautensa käskyä, Florence kiirehti huivi hartioilla ja hattu päässä alakertaan. Vaikka hänen rakkautensa olikin arka aina muulloin, oli se nyt rohkea uskollisuudessaan isää kohtaan turmion hetkellä eikä pelännyt, vaikka oli saanut monta kertaa niin tylyn vastaanoton. Florencen astuessa kevein askelin käytävään hänen isänsä tuli ulos huoneestaan. Florence riensi häntä vastaan pysähtymättä, kädet ojennettuina, ja huusi: »Oi, rakas, rakas isä!» näyttäen aikovan kietoa kätensä hänen kaulaansa.
Ja niin hän olisikin tehnyt. Mutta vimmoissaan Dombey kohotti armottoman käsivartensa ja löi häntä niin kovasti, että hän lyyhistyi marmorilattialle. Lyödessään Dombey sanoi, mikä Edith oli, ja käski Florencen mennä samaa tietä, koska he olivat aina olleet liitossa.
Florence ei heittäytynyt hänen jalkoihinsa, ei peittänyt vapisevin käsin silmiään ollakseen häntä näkemättä, ei itkenyt eikä lausunut moitteen sanaakaan. Mutta hän katsahti isäänsä, ja epätoivon huuto kohosi hänen sydämestään. Sillä hän näki isänsä antavan surmaniskun sille rakkaudenkuvitelmalle, josta hän oli viimeiseen asti pitänyt kiinni. Florence näki hänen julmuutensa, laiminlyöntinsä, vihansa, joka oli kaikkea muuta voimakkaampi ja polki kaikki maahan. Hän näki, ettei hänellä ollut isää maan päällä, ja juoksi ulos orpona.
Tuokion aikaa hän piteli lukkoa, ja huuto pyrki hänen huulilleen. Hän näki isänsä kasvot äskeistäkin kalpeampina, sillä niihin osui keltainen heijastus kynttilöistä, jotka oli kiireessä laskettu lattialle ja jotka nyt paloivat valuen loppuun, ja oven yläpuolelta pilkistävä päivänvalo. Sitten väistyi suljetun talon (jonka akkunaluukkuja ei ollut muistettu avata, vaikka päivä oli jo aikoja koittanut) synkkä pimeys aamun äkillisen kirkkauden ja vapauden tieltä. Niin seisoi Florence kadulla pitäen päätänsä kumarassa salatakseen tuskaisia kyyneleitään.
KAHDEKSASVIIDETTÄ LUKU
Florencen pako
Suunniltaan surusta, häpeästä ja kauhusta riensi yksinäinen tyttöparka eteenpäin kirkkaan aamun auringonpaisteessa, ikäänkuin se olisi talviyön pimeyttä. Väännellen käsiään ja katkerasti itkien, tuntematta mitään muuta kuin syvän haavan rinnassaan, huumaantuneena menetettyään kaikki, mikä oli hänelle rakasta, kuin ainoana eloonjääneenä suuren aluksen haaksirikosta ja paiskautuneena yksinäiselle rannalle hän pakeni ajattelematta tai toivomatta mitään, ilman päämäärää, mutta vain paetaksensa jonnekin — yhdentekevää minne.
Aamuauringon kultaaman pitkän kadun, sinisen taivaan ja ilmavien pilvien näkeminen tai päivän pirteä raikkaus ei herättänyt hänen haavoitetussa rinnassaan vastaavia tunteita. Jonnekin, minne tahansa laskemaan väsyneen päänsä lepoon, jonnekin, minne tahansa turvaan, kun vain ei tarvitsisi enää katsella sitä paikkaa, josta oli karannut!
Mutta kaduilla käveli edestakaisin ihmisiä, myymälöitä avattiin, palvelijoita seisoskeli ovien ulkopuolella, päivän tuloa ennustava räminä ja melu oli alkanut. Florence huomasi hämmästystä ja uteliaisuutta ohikulkevien kasvoilla, näki pitkien varjojen seuraavan itseään katukäytävällä ja kuuli outojen äänien kysyvän, minne hän oli menossa ja mikä oli hätänä. Vaikka ne säikähdyttivät häntä alussa ja saivat hänet kiiruhtamaan entistäkin nopeammin, tekivät ne hänelle sen suuren palveluksen, että palauttivat hänet jonkin verran tajuihinsa ja saivat hänet muistamaan, että suurempi itsehillintä oli välttämätön.
Minne mennä? Yhäkö vain jonnekin, minne tahansa, yhä eteenpäin, mutta minne? Hän muisti, kuinka jo kerran ennen oli eksynyt Lontoon suuressa erämaassa — vaikka ei niin onnettomissa oloissa kuin nyt — ja lähti samaan suuntaan, jonne silloinkin oli rientänyt, Walterin enon kotiin päin.
Florence tukahdutti nyyhkytyksensä, kuivasi turvonneet silmänsä ja koetti hillitä kiihtymystään, jottei herättäisi huomiota. Hän päätti vaeltaa rauhallisempia katuja niin pitkälle kuin suinkin ja oli päässyt jonkin verran levollisemmalle mielelle, kun pieni tuttu varjo syöksähti hänen ohitseen aurinkoisella katukäytävällä, seisahtui äkkiä, pyörähti ympäri, tuli hänen luokseen, juoksi taas pois, hyppeli hänen ympärillään — ja niin oli hänen jaloissaan Diogenes läähättäen, mutta kuitenkin haukkuen niin iloisesti, että koko katu kaikui.
»Oi, Di! Oi, uskollinen Di kulta, kuinka sinä tulit tänne? Kuinka raskitsin jättää sinut, Di, joka et voisi minua hylätä!»
Florence kumartui ja painoi Diogeneen pörröisen vanhan pään rintaansa vasten. Sitten he lähtivät astumaan yhdessä eteenpäin, Diogenes enemmän maan yläpuolella kuin sen pinnalla, koettaen suudella emäntäänsä lennossa, kaatuen kumoon ja nousten taas kuin ei mitään olisi tapahtunut, syöksyen suuria koiria vastaan vallattoman iloisena, kauhistuttaen kostean kuononsa kosketuksella portaita lakaisevia palvelijattaria ja ehtimiseen pysähdellen tuhansien temppujen keskellä katselemaan Florencea ja haukkumaan, kunnes kaikki lähistön koirat vastasivat ja ne koirat, jotka suinkin pääsivät ulos, tulivat sitä tuijottamaan.
Tämän ainoan jäljellejääneen ystävän kanssa Florence riensi eteenpäin Cityä kohti kirkkaana aamuna auringonvalon lämmittäessä yhä voimakkaammin. Pian kävi hälinä äänekkäämmäksi, kävelijöitä ilmestyi enemmän, myymälöissä häärättiin entistä kiireisemmin, kunnes hänet tempasi mukaansa vilkas ihmisvirta sivuuttaen huoleti kaupat ja asunnot, vankilat, kirkot, torit, rikkauden ja köyhyyden, hyvän ja pahan samoin kuin sen rinnalla juokseva leveä joki matkalla syvään mereen, herättyään unestaan kaislojen, pajujen ja vihreän sammalen keskellä ja virraten eteenpäin sameana ja sekaisena ihmisten töitten ja huolien seassa.
Vihdoin tuli näkyviin pienen merikadetin ympäristö — vähän ajan päästä näkyi jo itse pieni merikadettikin paikallaan, tähystäen tapansa mukaan. Myymälän ovi näkyi olevan auki kuin kutsuen Florencea sisään. Florence oli taas jouduttanut askeliaan lähestyessään päämääräänsä ja juoksi nyt kadun poikki (kintereillään Diogenes, joka oli hälinästä mennyt hieman sekaisin), syöksyi ovesta sisälle, ja vaipui hyvin muistetun pikku huoneen kynnykselle.
Kapteeni seisoi tulen ääressä vahakangashattu päässään ja valmisteli aamukaakaotaan. Uunin reunalla oli hänen kellonsa, johon sopi mukavasti vilkaista keittämisen edistyessä. Kuullessaan askelia ja hameen kahinaa kapteeni kääntyi vapisevin sydämin, sillä hänelle tuli mieleen peloittava rouva MacStinger. Silloin Florence viittasi hänelle kädellään, horjui ja kaatui lattialle.
Kapteeni, joka oli yhtä kalpea kuin Florence, jopa kasvojensa kuhmuja myöten, nosti hänet kuin pikku lapsen samalle vanhalle sohvalle, jolla hän oli nukkunut kauan sitten.
»Sehän on Sydämen Ilo!» virkkoi kapteeni, katsellen hellittämättä hänen kasvoihinsa. »Sama suloinen olento, naiseksi kehittynyt!»
Kapteeni Cuttle tunsi neidoksi varttunutta Florencea kohtaan niin suurta kunnioitusta, ettei olisi pitänyt häntä sylissään tässä tajuttomuuden tilassa, vaikka olisi saanut tuhat puntaa palkinnokseen.
»Sydämen Ilo!» virkkoi kapteeni peräytyen vähän loitommalle, samalla kun hänen kasvoillaan kuvastui erittäin voimakkaasti levottomuus ja myötätunto. »Jos voitte edes pikku sormellanne antaa elonmerkin Ned Cuttlelle, niin yrittäkää.»
Mutta Florence ei hievahtanut.
»Sydämen Ilo», toisti kapteeni vavisten, »Walterin tähden, joka hukkui suolaiseen mereen, hiiskahtakaa edes jotakin, jos jaksatte».
Kun — kapteeni huomasi tämänkin kehoituksen turhaksi, sieppasi hän aamiaispöydältä maljallisen kylmää vettä ja pirskoitti sitä vähän hänen kasvoilleen. Mukaantuen sitten tilanteen vaatimuksiin kapteeni irroitti Florencen hatun tavattoman varovasti, kostutti hänen huuliaan ja otsaansa vedellä, työnsi hänen tukkansa taaksepäin, peitti hänen jalkansa omalla takillaan, jonka riisui sitä tarkoitusta varten, silitti hänen kättään, joka tuntui niin pieneltä suuressa kourassa, että hän hämmästyi sitä koskettaessaan, ja nähdessään viimein Florencen silmäluomien värisevän ja huulien liikkuvan suoritti reippaammalla mielellä näitä virvoituspuuhiaan.
»Kas niin», virkkoi hän. »Kas niin, reippaasti vain, lapsikulta, reippaasti vain. Jaha, nyt jo parempi! Älkää hellittäkö, se on parasta. Kas noin, juokaa pieni pisara tästä», lisäsi kapteeni. »Hyvä on. Miltä nyt tuntuu, lapsiparka, miltä tuntuu?»
Kun Florencen toipuminen oli näin pitkällä, juolahti kapteeni Cuttlen mieleen hämärästi, että kellolla ja lääkärinkäsittelyllä oli jotakin yhteistä, ja niin hän otti uunin reunalta kellonsa, piteli sitä jonkin matkan päässä itsestään, tarttui Florencen käteen ja katseli kiinteästi toisesta toiseen kuin odottaen, että kellontaulu tekisi jotakin.
»Mitä kuuluu, lapsikulta?» kysyi hän. »Mitä nyt kuuluu? Luulenpa, veikkoseni, että olet vähän auttanut häntä», mutisi hän itsekseen luoden hyväksyvän katseen kelloonsa. »Kun kääntää osoittimiasi puoli tuntia taaksepäin joka aamu ja taas iltapäivällä noin neljännestunnin, ovat vain harvat kellot sinun vertaisiasi eikä ainoakaan sinua parempi. Mitä nyt kuuluu, neiti?»
»Kapteeni Cuttle! Tekö siinä olette?» huudahti Florence kohottautuen vähän.
»Olen, olen, lapsi-kulta», vastasi kapteeni.
»Onko Walterin eno täällä?» kysyi Florence.
»Täälläkö? Hän ei ole ollut täällä pitkiin aikoihin. Hän ei ole ollut täällä sen koommin kun lähti seuraamaan Walter-paran jälkiä. Mutta», lisäsi kapteeni kuin jostakin lainaten, »vaikka näkyvästi kadonnut, muistissa kallis, Englanti, koti ja lemmitty».
»Asutteko te täällä?»
»Asun, hyvä neiti.»
»Oi kapteeni Cuttle!» huudahti Florence lyöden kätensä yhteen ja puhuen kiihkeästi. »Pelastakaa minut! Antakaa minun jäädä tänne. Älkää ilmoittako kenellekään, missä olen. Kerron teille vähitellen, mitä on tapahtunut, sittenkun voin. En voi mennä kenenkään luokse koko maailmassa. Älkää ajako minua pois!»
»Teitäkö pois, suloinen neiti!» huudahti kapteeni. »Teitäkö, Sydämen Ilo! Malttakaa hetkinen! Pannaan tämä luukku eteen ja väännetään avainta lukossa kahteen kertaan!»
Näin sanoen kapteeni käyttämällä kättään ja koukkuaan erittäin taitavasti veti alas luukun ja lukitsi oven. Kun hän palasi Florencen viereen, tarttui tämä hänen käteensä ja suuteli sitä. Moisen liikutuksen avuton purkaus, sen vetoomus hänen sydämeensä, sen ilmaisema luottamus, kasvoilla kuvastuva sanomaton suru, se tuska, jota neitonen selvästikin oli saanut kärsiä ja vieläkin kärsi, hänen tähänastinen elämänsä, jonka kapteeni tunsi, hänen yksinäinen, väsynyt ja lohduton olemuksensa, kaikki se tulvahti äkkiä kelpo kapteenin mieleen, niin että hän suorastaan oli pakahtua sääliin ja hellyyteen.
»Lapsiparka», virkkoi kapteeni hangaten nenänvarttaan hihallaan, niin että se loisti kuin kiilloitettu kupari, »älkää selittäkö Ed'ard Cuttlelle sanaakaan, ennenkuin taas olette turvallisesti ja tasaisesti ankkurissa, mikä ei tapahdu tänään eikä huomennakaan. Ja mitä siihen tulee, että ajaisin teidät pois tai ilmoittaisin, missä olette, niin totisesti ja Jumalan avulla sitä en tee. Katsokaa kirkon katkismuksesta ja pankaa mieleenne!»
Kaiken tämän loppuhuomautuksineen kapteeni lausui yhdellä hengenvedolla ja hyvin juhlallisesti. Hän otti hatun päästään sanoessaan »totisesti» eikä pannut sitä paikalleen ennenkuin oli puhunut loppuun.
Florence ei voinut kiittääkseen ja osoittaakseen, kuinka suurta luottamusta tunsi kapteenia kohtaan, tehdä muuta kuin turvautuen tähän karkeaan olentoon vertavuotavan sydämensä viimeisenä tukena painaa päänsä hänen rehellistä olkapäätään vasten ja kietoa kätensä hänen kaulaansa, ja hän olisi polvistunutkin siunaamaan häntä, jollei kapteeni olisi arvannut hänen tarkoitustaan ja pitänyt häntä pystyssä todellisena miehenä.
»Tyynesti vain», virkkoi kapteeni, »tyynesti vain. Olette nähkääs liian heikko seisomaan, lapsikulta. Teidän pitää taas asettua makuulle. Kas niin!» Sataa juhlanäkyä parempi oli nähdä kapteenin laskevan hänet sohvalle ja peittävän hänet takillaan. »Ja nyt», jatkoi kapteeni, »teidän pitää vähän syödäkin, lapsiparka, ja koira saakoon myös osansa. Ja sitten teidän on mentävä yläkertaan vanhan Sol Gillsin huoneeseen ja nukuttava siellä kuin enkeli.»
Kapteeni Cuttle taputti Diogenesta, joka otti tämän hyväilyn puolittain armollisesti vastaan. Virvoitusyritysten jatkuessa koira oli selvästi ollut kahden vaiheilla, pitikö hyökätä kapteenin kimppuun vai heittäytyä hänen ystäväkseen. Se oli ilmaissut tunteittensa ristiriidan vuoroin heiluttamalla häntäänsä, vuoroin näyttämällä hampaitaan, silloin tällöin murahtaen. Mutta nyt sen epäluulo oli kokonaan haihtunut. Sen mielestä oli kapteeni ilmeisestikin kaikkein rakastettavimpia ihmisiä, jollaisen tunteminen tuotti koiralle kunniaa.
Ilmaistakseen tätä vakaumustaan Diogenes pysytteli kapteenin vieressä hänen valmistellessaan teetä ja paahtoleipää ja osoitti vilkasta harrastusta hänen talouspuuhiaan kohtaan. Mutta turhaan kelpo kapteeni teki sellaisia varustuksia Florencen vuoksi, joka parhaansa mukaan koetti tuottaa niille kunniaa, mutta ei voinut koskea mihinkään, vaan itki lakkaamatta.
»Kas niin, kas niin», virkkoi sääliväinen kapteeni, »ehdittyänne ensin kotiutua tänne, Sydämen Ilo, tunnette itsenne rauhallisemmaksi. Nyt saat sinä oman osuutesi, poikaseni», lisäsi hän Diogeneelle. »Ja ylhäällä saat vartioida emäntääsi.»
Mutta vaikka Diogenes oli katsellut valmistuvaa aamiaistaan vesi suussa, kiiluvin silmin, ei se käynyt siihen ahnaasti käsiksi saadessaan sen eteensä, vaan höristi korviaan, syöksähti myymälän ovelle ja alkoi haukkua raivokkaasti, painaen päätään kynnystä vasten kuin olisi yrittänyt kaivaa siitä tiensä ulos.
»Voiko siellä olla kukaan?» kysyi Florence pelästyneenä.
»Ei, hyvä neiti», vastasi kapteeni. »Kukapa siellä seisoisi mitään puhumatta! Pysykää reippaalla mielellä, lapsikulta.
Ihmisiä vain menee ohitse.»
Mutta yhtäkaikki Diogenes haukkui hellittämättä ja puski päätään kynnystä vasten itsepintaisen rajusti. Joka kerta, kun se pysähtyi kuuntelemaan, se näytti tulevan yhä varmemmaksi asiastaan, sillä se yltyi haukkumaan ja kaivamaan kynnystä ainakin kymmenkunnan kertaa. Vielä senkin jälkeen, kun se oli saatu palaamaan aamiaisensa ääreen, se näytti hyvin epäluuloiselta ja syöksyi ovelle uuden haukkumispuuskan vallassa ennenkuin oli maistanut suupalaakaan.
»Entä jos siellä ulkona joku kuuntelee ja vaanii», kuiskasi Florence.
»Kenties joku näki minun tulevan tänne ja seurasi minua.»
»No, voisikohan se olla kamarineitonne?» kysyi kapteeni, jonka päähän juolahti kekseliäs ajatus.
»Susanko?» virkkoi Florence pudistaen päätään. »Voi, ei! Susan on ollut luotani poissa jo kauan.»
»Toivottavasti ei karannut?» kysyi kapteeni. »Älkää vain sanoko, suloinen neiti, että se tyttö karkasi.»
»Voi, ei, ei!» huudahti Florence. »Hän on maailman uskollisimpia olentoja!»
Kapteeni tunsi suurta mielenhuojennusta tämän kuullessaan ja ilmaisi tyytyväisyyttään paljastamalla päänsä ja pyyhkimällä sitä yltyleensä nenäliinallaan, joka oli mykerretty pallon muotoiseksi. Samalla hän moneen kertaan huomautti tietäneensäkin, että niin oli asian laita.
»Nyt siis olet rauhallinen, poikaseni», sanoi hän Diogeneelle.
»Eihän siellä oven takana ollutkaan ketään.»
Diogenes ei ollut siitä niin varma. Ovi kiinnitti yhä sen huomiota. Se kävi sitä nuuskimassa ja murisi itsekseen voimatta unohtaa asiaa. Kun kapteeni lisäksi huomasi Florencen väsymyksen ja heikkouden, päätti hän heti järjestää Sol Gillsin huoneen vieraan turvapaikaksi. Senvuoksi hän lähti kiireesti yläkertaan ja varusti sen niin täydellisesti kuin hänen mielikuvituksensa ja apuneuvonsa suinkin sallivat.
Siellä oli jo hyvin puhdasta ja kun kapteeni oli käytännöllisen järjestyksen mies, laati hän vuoteesta leposohvan peittämällä sen valkeilla lakanoilla. Samalla tavalla hän muutti pienen pukupöydän jonkinlaiseksi alttariksi ja pani sille kaksi hopealusikkaa, kukkaruukun, kaukoputken, erinomaisen kellonsa, taskukamman ja laulukirjan jonkinlaiseksi harvinaisuuskokoelmaksi, joka teki hienon vaikutuksen. Vedettyään verhon akkunan eteen ja oikaistuaan lattiamattoja kapteeni loi yleissilmäyksen näihin varusteluihin iloisin mielin ja laskeutui alakerran takahuoneeseen tuodakseen Florencen ullakkokammioon.
Mikään ei olisi kapteenia saanut uskomaan, että Florence jaksaisi itse nousta yläkertaan. Jos se ajatus olisikin juolahtanut hänen mieleensä, olisi hän pitänyt törkeänä rikkomuksena vierasvaraisuuden lakeja vastaan sallia Florencen niin tehdä. Florence oli liian heikko väitelläkseen hänen kanssaan tästä asiasta, ja kapteeni kantoi hänet yläkertaan, laski hänet lepäämään ja peitti suurella merimiestakilla.
»Suloinen neiti», virkkoi kapteeni, »täällä olette yhtä hyvässä turvassa kuin kirkontornissa, josta portaat on työnnetty irti. Unta te ennen kaikkea tarvitsette, ja jos haluatte jotakin, mitä tämä vaatimaton talo tai kaupunki voi tarjota, niin ilmoittakaa Edward Cuttlelle, joka vartioi tuon oven ulkopuolella ja odottaa vapisten ilosta, jos voitte käyttää häntä johonkin.» Kapteeni lopetti puheensa suutelemalla Florencen hänelle ojentamaa kättä niin kohteliaasti kuin muinainen harhaileva ritari. Sitten hän poistui varpaillaan huoneesta.
Päästyään pieneen arkihuoneeseen hän mietti hetkisen ja päätti sitten avata myymälän oven muutamiksi minuuteiksi saadakseen täyden varmuuden siitä, ettei nyt ainakaan kukaan hiiviskellyt talon lähistöllä. Hän siis avasi oven ja asettui kynnykselle seisomaan ja katselemaan joka taholle kuin lakaisten koko katua silmälaseillaan.
»Hyvää päivää, kapteeni Gills», kuului ihan hänen vierestään. Silloin vasta kapteeni huomasi Tootsin ilmestyneen viereensä hänen katsellessaan taivaanrantaa.
»Kuinka voitte, nuorukainen?» vastasi kapteeni.
»Kiitos, oikein hyvin, kapteeni Gills», virkkoi Toots. »Tiedättehän, etten koskaan ole oikein sellainen kuin tahtoisin olla. Enkä uskokaan enää siihen tilaan pääseväni.»
Kapteeni Cuttlen kanssa tekemänsä sopimuksen mukaan Toots ei koskaan kosketellut tämän lähemmin elämänsä suurta kysymystä puhellessaan hänelle.
»Kapteeni Gills», jatkoi hän, »saisinko ilon keskustella kanssanne hetkisen, se on — se on hieman erikoista asiaa».
»No niin, poikani», vastasi kapteeni vieden hänet takahuoneeseen, »minä en ole tänä aamuna oikein vapaa, niinkuin sanotaan, ja jos siis voitte suorittaa asianne nopeasti, olisi se minulle mieluista».
»Se on selvää, kapteeni Gills», vastasi Toots, joka harvoin käsitti kapteenin tarkoitusta. »Sitä minäkin juuri haluan, suorittaa nopeasti. Luonnollisesti.»
»Jos niin on asianlaita, poikani», vastasi kapteeni, »niin antakaa kuulua».
Kapteeniin vaikutti niin syvästi suuren salaisuuden tietoisuus — että näet neiti Dombey oli sillä hetkellä hänen kattonsa alla viattoman ja mitään aavistamattoman Tootsin istuessa häntä vastapäätä — että hiki kihosi hänen otsalleen ja hänestä tuntui mahdottomalta irroittaa silmiään Tootsin kasvoista kuvaillessaan hitaasti hikeä, vahakangashattu kädessään. Toots, jolla puolestaan näytti olevan salaisia syitä hermostumiseen, joutui niin hämilleen kapteenin tuijottamisesta, että katseltuaan häntä jonkin aikaa ilmeettömästi ja mitään puhumatta liikahti levottomasti tuolillaan ja virkkoi:
»Suokaa anteeksi, kapteeni Gills, mutta huomaatteko minussa mitään omituista?»
»En, poikaseni», vastasi kapteeni. »En.»
»Sillä tiedättehän», jatkoi Toots nauraa hihittäen, »että minä kuihdun. Älkää välittäkö, vaikka viittaankin siihen. Burgess ja Kumppani on saanut muuttaa pukuni mittaa, niin hoikaksi olen käynyt. Se tuottaa minulle tyydytystä. Minä — minä olen iloinen siitä. Kovin mielelläni kuolisin, jos voisin. Tiedättehän, että olen vain elukka, joka käy laitumella, kapteeni Gills.»
Mitä enemmän Tootsin puheet pyrkivät tähän suuntaan, sitä raskaammin kapteenia painoi hänen salaisuutensa ja sitä tuikeammin hän tuijotti nuorukaiseen. Tämä levottomuus ynnä hänen halunsa päästä eroon Tootsista toimitti kapteenin niin pelokkaaseen ja outoon tilaan, että jos hän olisi keskustellut aaveen kanssa, hän tuskin olisi voinut olla enempää hämillään. »Mutta minunhan piti kertoa teille eräs asia, kapteeni Gills», virkkoi Toots. »Sattumalta menin tästä ohi varhain aamulla — suoraan sanoen aioin tulla aamiaiselle luoksenne. Minä en nähkääs saa nykyään laisinkaan unta. Yhtä hyvin voisin olla yövartija. Se erotus vain on, että minä en saa palkkaa ja että hänen mieltään ei mikään paina.»
»Eteenpäin vain, poikani», sanoi kapteeni kehoittavalla äänellä.
»Varmasti, kapteeni Gills», myönsi Toots. »Juuri niin. Satuin menemään tästä ohitse varhain aamulla (ehkä noin tunti sitten) ja huomasin, että ovi oli suljettu —»
»Mitä! Tekö siellä odottelitte?» kysyi kapteeni.
»En suinkaan, kapteeni Gills», vastasi Toots. »Minä en pysähtynyt hetkeksikään. Luulin teidän olevan ulkona. Joku sanoi — mutta kuulkaapa, ei suinkaan teillä ole koiraa, kapteeni Gills?»
Kapteeni pudisti päätään.
»No niin, sitähän minä sanoinkin», virkkoi Toots, »kun tiesin, ettei teillä ole. Koirasta muistuu mieleeni — mutta suokaa anteeksi, siitähän minun ei ole lupa puhua.»
Kapteeni tuijotti Tootsiin jähmettyneenä, ja taas kihoili hikeä hänen otsalleen, kun hän ajatteli, että Diogeneen päähän voisi juolahtaa tulla alas ja liittyä kolmanneksi seurueeseen.
»Se henkilö sanoi kuulleensa koiran haukkuvan myymälässä», jatkoi
Toots. »Minä tiesin sen olevan mahdotonta ja sanoinkin sen hänelle.
Mutta hän oli yhtä kova puolestaan kuin jos olisi nähnyt koiran.»
»Mikä henkilö?» kysyi kapteeni.
»Sepä se, kapteeni Gills», vastasi Toots käyden ilmeisesti yhä hermostuneemmaksi. »Minä en pysty sanomaan, mitä mahdollisesti on tapahtunut tai mitä ei ole tapahtunut. En tosiaankaan tiedä. Minä sekaannun kaikennäköisiin asioihin, joita en oikein ymmärrä. Luulen, että on jotakin vikaa päässäni, suoraan sanoen.»
Kapteeni nyökkäsi kuin myöntämisen merkiksi.
»Mutta hän väitti meidän kävellessämme poispäin, että te tietäisitte jotakin, mitä näissä oloissa voisi tapahtua — hän pani erikoisen painon sanalle 'voisi' — ja että jos teitä pyydettäisiin olemaan valmiina, te epäilemättä olisitte.»
»Sekö henkilö?»
»En tosiaankaan tiedä, kuka se oli, kapteeni Gills. Siitä minulla ei ole pienintäkään aavistusta. Mutta kun tulin tämän oven kohdalle, tapasin hänet täällä odottamassa; ja hän kysyi, tulisinko takaisin, ja minä sanoin tulevani, ja hän kysyi, tunnenko teidät, ja minä sanoin, että minulla oli ilo tuntea — te olitte hyväksynyt minut tuttavaksenne monien pyyntöjen Jälkeen. Ja hän sanoi, että jos asia oli niin, enkö sanoisi teille, kuten olen sanonut, että näissä oloissa pitäisi olla valmiina, ja pyysi minua niin pian kuin suinkin teidät tapaisin kehoittamaan teitä lähtemään seuraavaan kadunkulmaan välittäjä Brogleyn luokse, vaikkapa vain yhdeksi minuutiksi, erittäin tärkeän asian vuoksi. Nyt sanon teille jotakin, kapteeni Gills — mikä tahansa se asia lieneekin, on se varmasti hyvin tärkeä, ja jos haluatte nyt lähteä sinne, odotan täällä teidän paluutanne.»
Toisaalta pelko, että jollakin lailla saattaisi Florencen pahaan välikäteen, jollei lähtisi, ja toisaalta sen ajatuksen herättämä kauhu, että oli jätettävä Tootsin haltuun talo, jolloin hän mahdollisesti saisi selville salaisuuden, syöksi kapteenin niin suuren henkisen hämmennyksen valtaan, ettei edes Toots voinut olla sitä huomaamatta. Mutta tämä nuori herra, joka luuli merimiesystävänsä vain valmistelevan itseään pian tulevaan kohtaukseen, hihitteli tyytyväisenä ajatellessaan omaa hienotunteista menettelyään.
Lopulta kapteeni päätti lähteä käväisemään välittäjä Brogleyn luona, pitäen tätä menettelyä pienempänä kahdesta pahasta. Sitä ennen hän kuitenkin lukitsi yläkertaan vievän oven ja pani avaimen taskuunsa. »Jos sen kerran täytyy tapahtua», virkkoi kapteeni Tootsille aika lailla häpeissään ja epävarmana, »niin suokaa anteeksi, että menettelen näin».
»Kapteeni Gills», vastasi Toots, »kaikki, mitä te teette, on minusta hyvin tehty».
Kapteeni kiitti häntä sydämellisesti ja luvaten palata vähemmässä kuin viidessä minuutissa lähti etsimään sitä henkilöä, joka oli uskonut Tootsille noin salaperäisen tehtävän. Yksin jäätyään Toots-parka ojentautui sohvalle aavistamatta laisinkaan, kuka siinä oli viimeksi levännyt, ja jääden tuijottamaan kattoikkunaan ja haaveilemaan neiti Dombeystä hän unohti ajan ja paikan.
Hyvä muuten olikin, että niin kävi, sillä vaikka kapteeni ei ollutkaan kauan poissa, oli hän kuitenkin viipynyt paljoa kauemmin kuin oli aikonut. Palatessaan hän oli hyvin kalpea ja kiihtynyt, olipa sennäköinen kuin olisi vuodattanut kyyneleitä.
Hän näytti menettäneen puhelahjan, kunnes oli käväissyt nurkkakaapilla ja ottanut kulauksen rommia pullostaan. Sitten hän veti syvään henkeään ja istuutui tuolille peittäen kasvot käsillään.
»Kapteeni Gills», virkkoi Toots ystävällisesti, »toivottavasti ei mitään ole hullusti?»
»Kiitos, poikaseni, ei mitään», vastasi kapteeni, »vaan päinvastoin».
»Te näytätte järkytetyltä, kapteeni Gills», huomautti Toots.
»Niin, minä olen vähän sekaisin», myönsi kapteeni.
»Voinko tehdä jotakin, kapteeni Gills?» kysyi Toots. »Jos vain voin, käyttäkää minua hyväksenne.»
Kapteeni otti kädet kasvoiltaan, vilkaisi häneen säälin ja hellyyden kuvastuessa kasvoillaan ja tarttui hänen käteensä, pudistaen sitä lujasti.
»Ei, kiitos», virkkoi kapteeni. »Ette voi tehdä mitään. Mutta siinä osoittaisitte minulle suuren suosion, jos nyt lähtisitte. Minä luulen, ystäväni, että Walterin jälkeen ja vähän eri tavalla olette niin kelpo poika kuin suinkin voi olla.»
»Kautta kunniasanani, kapteeni Gills», vastasi Toots puristaen kapteenin kättä, »minulle tuottaa suurta iloa, kun ajattelette minusta hyvää. Kiitos!»
»Ja nyt vain reippaalla mielellä ja toivorikkaana», virkkoi kapteeni taputtaen häntä selkään. »Onhan maailmassa useampia suloisia olentoja kuin yksi!»
»Ei minulle, kapteeni Gills», vastasi Toots vakavasti. »Ei minulle, sen vakuutan. Minun tunteeni neiti Dombeyta kohtaan ovat niin sanoin selittämätöntä laatua, että sydämeni on autio saari, ja hän asuu siellä yksin. Minä riudun päivä päivältä ja olen ylpeä siitä. Jos voisitte nähdä sääreni, kun vedän saappaat jalastani, voisitte saada aavistuksen siitä, mitä toivoton lempi merkitsee. Lääkäri on määrännyt minulle kiniiniä, mutta en ota sitä, sillä minä en tahdo mitenkään vahvistaa ruumiinrakennettani. En mitenkään. Mutta tästähän minä en saa puhua. Hyvästi, kapteeni Gills.»
Kapteeni vastasi sydämellisesti Tootsin lämpimiin jäähyväisiin, lukitsi oven hänen jälkeensä ja pudisti päätänsä sääliä ja hellyyden kuvastuessa selvästi hänen kasvoillaan samoin kuin! äskenkin. Sitten hän lähti yläkertaan katsomaan, tarvitsiko Florence häntä.
Kapteenin kasvot olivat nyt täydelleen muuttuneet. Hän kuivaili silmiään nenäliinalla ja pyyhki nenänvarttaan hihallaan samoin kuin jo aikaisemmin tänä aamuna, mutta hänen ilmeensä oli ihan erilainen. Toisin hetkin häntä olisi voinut luulla ylenmäärin onnelliseksi, välillä taas surulliseksi, mutta se vakavuus, joka nyt heijastui hänen piirteistään, oli niille outo ja paransi niitä niin paljon kuin ne olisivat joutuneet jonkin kauneuskäsittelyn alaisiksi.
Hän koputti hiljaa koukullaan Florencen ovelle pari kolme kertaa, mutta kun ei saanut vastausta, uskalsi ensin kurkistaa ovesta ja sitten mennä sisään. Tähän häntä ehkä rohkaisi Diogenes, joka lojui Florencen vuoteen vieressä lattialla, heilutti tuttavallisesti häntäänsä ja räpytteli silmiään viitsimättä nousta.
Florence nukkui sikeästi ja valitteli unissaan. Kapteeni Cuttle, joka tunsi suurta kunnioitusta hänen nuoruuttaan ja kauneuttaan ja suruaan kohtaan, kohotti hänen päätänsä ja korjasi hänen peitteenään olevaa takkia, veti akkunaverhot vielä tiukemmin yhteen, jotta hän saisi nukkua rauhassa, ja hiipi sitten taas ulos, jääden vartioimaan portaille. Kaiken tämän hän suoritti niin kevein käsin ja askelin kuin vain Florence itse olisi voinut.
Kauan pysynee tässä sekavassa maailmassa vaikeasti ratkaistavana kysymyksenä, kumpi on kauniimpi esimerkki Kaikkivaltiaan hyvyydestä — hennot sormet, jotka on luotu herkiksi ja tunteellisiksi ja tarkoitettu lieventämään surua ja tuskaa, vaiko kapteeni Cuttlen tapaisen miehen karkea käsi, joka sydämen ohjaamana käy tuokiossa hellän pehmeäksi.
Florence nukkui vuoteellaan muistamatta kodittomuuttaan ja orpouttaan, ja kapteeni Cuttle vartioi portailla. Silloin tällöin kuuluva äänekkäämpi huokaus tai valitus veti kapteenin hänen ovelleen, mutta vähitellen Florence uinaili rauhallisemmin, eikä kapteenin vartioimista mikään häirinnyt.
YHDEKSÄSVIIDETTÄ LUKU
Merikadetti tekee keksinnön
Kesti kauan ennenkuin Florence heräsi. Oli mennyt keskipäivä ja tullut jo melkein ilta, ja hän nukkui yhä levotonta untaan tietämättä mitään vieraasta vuoteesta, kadun hälinästä ja verhotun akkunan takana paistavasta valosta. Mutta syvä väsymystä seurannut unikaan ei voinut saada täydelleen unohtamaan menetettyä kotia ja siellä sattuneita tapauksia. Jonkinlainen epämääräinen ja surullinen muisto niistä häiritsi pahan unen tavoin hänen lepoaan. Vaimennettu suru, kuin puoliksi hälvennyt tuskan tunne, oli joka hetki hänen tietoisuudessaan. Hänen kalpea poskensa oli kyynelistä kostea useammin kuin kelpo kapteeni, joka työnsi päänsä silloin tällöin puoliavoimesta ovesta sisään, olisi suonut.
Aurinko oli jo painumassa läntiselle taivaanrannalle ja pilkisti vielä näkyviin punaisesta sumusta, kun Florence avasi raskaat silmäluomensa, lepäsi ensin katsellen ympärillään olevia outoja seiniä raukeasti, tuntematta niitä, ja kuunteli välinpitämätön ilme silmissään kadun hälinää. Mutta sitten hän säpsähti, tuijotti eri puolille hämmästynein ja tyhjin katsein ja muisti kaikki.
»Lapsi kulta», virkkoi kapteeni koputtaen ovelle, »mitä kuuluu?»
»Rakas ystävä», huudahti Florence kiirehtien hänen luokseen, »tekö siellä olette?»
Kapteeni tunsi suurta ylpeyttä tämän nimityksen kuullessaan ja oli niin mielissään huomatessaan ilon välähdyksen Florencen kasvoilla, kun ovi oli aukaistu, että suuteli koukkuaan vastaukseksi sanattoman kiitollisuuden vallassa.
»Mitä kuuluu, jalokiveni?» kysyi kapteeni.
»Olen varmaankin nukkunut hyvin kauan», vastasi Florence.
»Milloin tulin tänne? Eilenkö?»
»Tänä siunattuna päivänä, suloinen lapsi.»
»Eikö ole vielä ollut yö? Onko yhä päivä?»
»Nyt alkaa olla ilta, lapsi kulta», vastasi kapteeni vetäen verhon pois akkunan edestä. »Katsokaahan!»
Florence piti kättään kapteenin käsivarrella niin surullisena ja arkana, ja karkeapiirteinen, tanakka kapteeni seisoi vieressä hänen suojelijanaan kirkkaan iltataivaan punervassa valossa, eikä kumpikaan puhunut. Kapteeni tunsi yhtä selvästi kuin kaunopuheisin ihminen olisi tuntenut — vaikka omituisilta olisivat varmasti kuuluneet hänen sanansa, jos hän olisi ne ääneensä lausunut — että illan tyyneydessä ja hiljaisessa kauneudessa oli jotakin, mikä sai Florencen haavoitetun sydämen tulvimaan, ja että oli parasta antaa sellaisten kyynelten vapaasti valua. Siksipä kapteeni Cuttle pysyikin vaiti. Mutta kun hän tunsi lujemmin puristettavan käsivarttaan ja yksinäisen pään painuvan lähemmäksi karkeaa sinistä hihaa vasten, silitti hän sitä hellästi kömpelöllä kädellään, ja he molemmat ymmärsivät toistensa ajatukset.
»Nythän on parempi, lapsikulta», virkkoi sitten kapteeni. »Reippaalla mielellä vain. Minä lähden alakertaan hommaamaan päivällistä kuntoon. Tuletteko itse sinne vähän myöhemmin vai saako Ed'ard Cuttle noutaa teidät?»
Kun Florence vakuutti hänelle jaksavansa varmasti kavuta alakertaan, jätti kapteeni sen hänen huolekseen, vaikka ilmeisesti epäilikin olevansa töykeä salliessaan sen tapahtua. Sitten hän ryhtyi heti paistamaan lintua pienen arkihuoneen tulen ääressä. Voidakseen suorittaa talouspuuhansa taitavammin hän otti takin päältään, kääri ylös paidanhihat ja pani päähänsä vahakangashatun, joka oli hänelle välttämätön apu silloin, kun oli esillä jokin tarkkuutta vaativa tai vaikea työ.
Virvoitettuaan kivistävää päätänsä ja polttavia kasvojaan raikkaalla vedellä, jota kapteeni oli tuonut yläkertaan hänen nukkuessaan, Florence astui kuvastimen luokse sitomaan hajallista tukkaansa. Silloin hän huomasi — vain vilahdukselta, sillä hän kaihtoi sitä heti — että hänen rinnassaan oli vihaisen käden jättämä tumma merkki.
Hänen kyyneleensä puhkesivat tästä näystä uudelleen esiin. Hän häpesi ja pelkäsi sitä, mutta se ei herättänyt hänessä vihaa isää vastaan. Kodittomana ja orpona hän antoi kaikki anteeksi, tuskin ajatellenkaan, että hänen tarvitsi antaa mitään anteeksi tai että hän niin teki, mutta hän karttoi ajattelemasta isää samoin kuin oli karannut todellisuutta pakoon. Hänen kannaltaan isä oli kuin hävinnyt maailmasta.
Florence — kokematon tyttöparka — ei jaksanut vielä harkita, mitä oli tehtävä tai minne menisi. Hän haaveili epämääräisesti, että saisi jossakin kaukana opetettavakseen pieniä sisaria, jotka olisivat hänelle ystävällisiä ja joihin hän otettuaan jonkin tekaistun nimen voisi kiintyä, ja lisäksi hän kuvitteli heidän kasvavan suuriksi onnellisissa kodeissaan, menevän naimisiin ja olevan hyviä entiselle opettajattarelleen, vieläpä mahdollisesti sallivan hänen sitten aikanaan opettaa heidän tyttäriään. Ja hän ajatteli, kuinka surullista ja outoa olisi siten muuttua harmaatukkaiseksi naiseksi, joka veisi salaisuutensa hautaan Florence Dombeyn pysyessä unohdettuna. Mutta kaikki oli hänelle vielä hämärää. Hän tiesi vain, ettei hänellä ollut isää maan päällä, ja sen hän sanoikin usein itsekseen kätkien rukoilevan päänsä kaikilta muilta paitsi taivaalliselta isältään.
Hänellä ei ollut enempää rahaa kuin muutama punta kullassa. Osa niistä oli välttämättä käytettävä vaatteiden ostoon, sillä hänellä ei ollut mukanaan muuta kuin ne, jotka olivat hänen yllään. Hän oli liian onneton ajatellakseen, kuinka pian hänen rahansa loppuisivat — liiaksi lapsi käytännöllisissä asioissa ollakseen senvuoksi kovin levoton, vaikka hänen toinen surunsakin olisi ollut pienempi. Hän koetti tyynnyttää ajatuksiaan ja pidättää kyyneleitään, rauhoittaa jyskyttävän sydämensä kiirettä ja pakottaa mielensä ajattelemaan, että kauheat tapaukset olivat vasta muutamien tuntien eikä viikkojen ja kuukausien vanhoja, niinkuin hänestä tuntui. Sitten hän lähti alakertaan ystävällisen suojelijansa luokse.
Kapteeni oli levittänyt pöytäliinan huolellisesti ja valmisteli munakastiketta pienessä kattilassa, valellen tavantakaa lintua, joka riippui nuorasta paistumassa tulen edessä. Järjestettyään Florencelle pielusten avulla mukavan istuinpaikan sohvalle, joka jo oli työnnetty lämpimään nurkkaan, kapteeni jatkoi ruuanvalmistusta erittäin taitavasti, sekoitteli toisessa kattilassa kuumaa lientä, keitti kolmannessa kourallista perunoita, unohtamatta kuitenkaan ensimmäisessä kiehuvaa munakastiketta, ja antoi lusikkansa kierrellä puolueettomasti kattilasta toiseen. Näiden hommien lisäksi kapteenin oli pidettävä silmällä pientä paistinpannua, jossa rätisi ja pihisi muutamia makkaroita. Eikä liene koskaan ollut säteilevämpää kokkia kuin kapteeni oli näiden puuhiensa keskellä, sillä mahdotonta oli sanoa, loistivatko hänen kasvonsa vai hänen vahakangashattunsa enemmän.
Kun päivällinen lopulta oli valmis, asetteli kapteeni ruuat vadeille ja toi ne pöytään yhtä taitavasti kuin oli ne keittänytkin. Sitten hän itse valmistui päivällistä varten ottamalla vahakangashatun päästään ja pukemalla ylleen takkinsa. Sen tehtyään hän työnsi pöydän Florencen eteen sohvan luokse, luki ruokasiunauksen, irroitti koukun kädestään, ruuvasi haarukan sen paikalle ja alkoi suorittaa isännän velvollisuuksia.
»Suloinen neiti», virkkoi hän, »olkaa vain reippaalla mielellä ja koettakaa syödä jotakin. Älkää menettäkö rohkeuttanne, lapsiparka! Tässä on lintua. Täällä makkaroita. Ja perunoita!» Kaikki nämä herkut kapteeni järjesti tasasuhtaisesti lautaselle, valoi kuumaa kastiketta kaiken päälle ja pani sen rakkaan vieraansa eteen.
»Kaikki on kunnossa, suloinen lapsi», huomautti kapteeni rohkaisevasti.
»Koettakaa syödä joku suupala. Jos Walter olisi täällä —»
»Ah! Jos hän olisi nyt veljenäni!» huudahti Florence.
»No, älkää silti surko, lapsikulta», pyysi kapteeni. »Pysykää reippaana minun mielikseni. Hän oli kaiketi kuin omainen teille, eikö niin?»
Florence ei voinut vastata muuta kuin huoahtaa: »Voi rakas, rakas Paul, voi, Walter!»
»Pelkät lattialaudatkin, joilla Sydämen Ilo käveli, olivat Walterista yhtä kallisarvoiset kuin soliseva puro surullisesta sydämestä», mutisi kapteeni itsekseen katsellen Florencen alakuloisia kasvoja. »Näen hänet nyt sellaisena kuin hän Dombeyn konttorikirjojen ääreen päästyään puheli tytöstä kasvojensa loistaessa kuin vastapuhjennut ruusu päivällispöydässä. Niin, niin!» jatkoi hän ääneen, »jos Walter-parkamme olisi täällä, suloinen lapsi — tai jos hän voisi olla — sillä hän on hukkunut, eikö niin?»
Florence pudisti päätänsä.
»Niin, niin, hukkunut», vahvisti kapteeni tyynnyttelevällä äänellä. »Niinkuin sanoin, jos hän voisi olla täällä, pyytäisi hän ja rukoilisi teitä, lapsikulta, syömään edes vähän kalliin terveytenne vuoksi. Senpä vuoksi siis pysykää reippaalla mielellä, ikäänkuin Walterin vuoksi, ja kääntäkää kaunis päänne vasten tuulta!»
Florence koetti syödä kapteenin mieliksi. Sillä välin kapteeni, joka näytti kokonaan unohtaneen oman päivällisensä, pani pois veitsensä ja kahvelinsa ja veti tuolinsa sohvan viereen.
»Walter oli komea poika, eikö ollutkin, lapsi kulta?» sanoi kapteeni istuttuaan jonkin aikaa hiljaa hieroen leukaansa sileät Florenceen luotuina. »Reipas poika ja kelpo poika?»
Florence myönsi sen kyynelsilmin.
»Ja hän on hukkunut, kaunokaiseni, eikö olekin?» jatkoi kapteeni tyynnyttävällä äänellä.
Florence ei voinut nytkään muuta kuin myöntää.
878
Dombey ja Poika
Merikadetti tekee keksinnön
»Hän oli teitä vanhempi, lapsi kulta, mutta tehän olitte aluksi kuin kaksi lasta yhdessä, eikö niin?»
Florence vastasi: »Niin.»
»Ja Walter on hukkunut», virkkoi kapteeni, »eikö olekin?»
Tämän kysymyksen toistaminen oli omituinen lohdutuksen lähde, mutta se näytti tosiaan kelpaavan kapteenille, sillä hän palasi siihen tavantakaa. Florence, joka olisi mielellään työntänyt luotaan päivällisensä, koskemattakaan siihen, nojautui taaksepäin sohvalla, ojensi kapteenille kätensä, tuntien tuottaneensa hänelle pettymystä, vaikka olisi halukkaasti noudattanut hänen toivomustaan niin suuren vaivan jälkeen. Kapteeni tarttui hänen käteensä vapisevalla kourallaan, näytti unohtaneen sekä päivällisen että Florencen huonon ruokahalun ja mutisi vähän väliä miettivällä ja myötätuntoisella äänellä: »Walter parka! Niin, niin, hukkunut! Eikö niin?» Ja hän odotti aina Florencen vastausta, joka näytti olevan näiden omituisten mietteiden päätarkoituksena.