Sitten kului aika hyvin nopeasti häiden aattoon asti. Merikadetin yläkerrassa istui taas entinen seura koolla kaikessa rauhassa. He olivat vakavia ja hiljaisia ajatellessaan seuraavaa päivää, mutta kuitenkin sisimmässään iloisia. Florence istui Walterin vieressä ja lopetteli pientä käsityötä, joka oli tarkoitettu kapteenille lähtölahjaksi. Kapteeni pelasi korttia Tootsin kanssa, joka kyseli neuvoja Susan Nipperiltä. Tämä puolestaan jakeli niitä asiaankuuluvan salaisesti ja varovasti. Diogenes kuunteli ja päästi silloin tällöin juron, puoleksi tukahdutetun haukahduksen näyttäen jälkeenpäin itsekin sitä häpeilevän kuin epäillen oliko siihen syytä.
»Siivolla, siivolla», virkkoi kapteeni sille. »Mitä sinulta oikein puuttuu? Sinä et tunnu rauhalliselta tänä iltana, toveri!»
Diogenes heilutti häntäänsä, mutta höristi heti senjälkeen korviaan ja haukahti taas, pyydellen kohta kapteenilta anteeksi häntäänsä heiluttamalla.
»Melkeinpä arvelen, Di, että epäilet rouva Richardsia», virkkoi kapteeni katsellen miettiväisenä korttejaan ja sivellen leukaansa koukullaan, »mutta jos olet se eläin, joksi sinua luulen, niin harkitset asiaa lähemmin, sillä hänen kasvonsa ovat hänen suosituksensa. Kas niin, toveri», lisäsi hän Tootsille, »jos olette valmis, niin lyökää kortti pöytään».
Kapteeni puhui rauhallisena ja kiinnitti huomionsa vain peliin, mutta äkkiä kortit putosivat hänen kädestään, hänen suunsa ja silmänsä levisivät, hänen säärensä kohosivat ja ojentuivat sitten pitkälle eteenpäin, samalla kun hän tuijotti oveen sanattoman ällistyksen vallassa. Katsahdettuaan toisiin ja huomattuaan, ettei kukaan pannut merkille hänen kummastuksensa syytä, hän tointui syvään huokaisten, iski hirvittävällä voimalla kätensä pöytään ja huusi jyrisevällä äänellä: »Sol Gills, hoi!» Sitten hän ryntäsi syleilemään vanhalta merimieheltä näyttävää ukkoa, joka oli tullut sisään Pollyn kanssa.
Seuraavana hetkenä Walter oli saman merimiehen sylissä, ja vähän myöhemmin Florence. Heti sen jälkeen kapteeni Cuttle syleili rouva Richardsia ja neiti Nipperiä, ravisti pontevasti Tootsin kättä ja heiluttaen koukkuaan päänsä päällä huusi: »Hurraa, toveri, hurraa!» Toots, joka ei ymmärtänyt mitään viime hetkien tapauksista, vastasi hyvin kohteliaasti: »Juuri niin, kapteeni Gills, mikä lieneekin tarkoituksenne!»
Kauhtunut merimiesmekko ja yhtä kauhtunut lakki ja kaulahuivi kääntyivät kapteenista ja Florencesta takaisin Walteriin, ja näiden vaatekappaleiden sisältä kuului kuin vanhan miehen nyyhkytyksiä karkeiden hihojen syleillessä lujasti Walteria. Silloin kaikki olivat ääneti, ja kapteeni hankasi nenäänsä hyvin hartaasti. Mutta kun merimiesmekko, lakki ja kaulahuivi taas oikaisivat itsensä, lähestyi Florence niitä lempeästi. Hän ja Walter riisuivat ne, kuorien siten näkyviin laivakojeiden kauppiaan vähän ohuempana ja riutuneempana kuin ennen, jolloin hänellä oli walesilainen tekotukka ja vanha kahvinvärinen, irtonappinen takki, entisen pettämättömän kellon tikittäessä hänen taskussaan.
»Täpötäynnä tiedettä», virkkoi kapteeni säteillen, »niinkuin aina ennenkin! Sol Gills, Sol Gills, mitä sinä olet puuhannut näinä pitkän pitkinä aikoina, vanha veikko?»
»Olen puolisokea, Ned», virkkoi ukko, »ja melkein kuuromykkä ilosta».
»Hänen oma äänensä», sanoi kapteeni katsellen ympärilleen niin haltioissaan ilosta, etteivät hänenkään kasvonsa voineet oikein ilmaista hänen tunteitaan, »hänen oma äänensä niin täpötäynnä tiedettä kuin ennen konsanaan! Sol Gills, asetu omain viiniköynnöstesi ja viikunapuittesi varjoon tanakkana vanhana patriarkkana, jollainen oletkin, ja julista meille kuuluvasti kaikki seikkailusi vanhalla rakkaalla äänelläsi.» Sitten hän heilautti koukkuaan merkiksi, että nyt seuraisi lainattu lause. »Se on kuhnurin ääni, kuulin hänen valittavan, sinä olet herättänyt minut liian pian, minun täytyy jälleen uinahtaa. Lyö hajalle hänen vihollisensa ja kaada heidät!»
Kapteeni istuutui sennäköisenä kuin olisi onnellisesti ilmaissut kaikkien läsnäolevien ajatukset ja nousi taas heti esittelemään Tootsin, joka oli pahasti hämmentynyt, kun seuraan oli ilmestynyt mies, joka näytti vaativan itselleen Gillsin nimeä.
»Vaikkei minulla ollut iloa tuntea teitä», änkytti Toots, »ennenkuin olitte — ennenkuin olitte —»
»Poissa näkyvistä, muistossa rakkaana», täydensi kapteeni hiljaisella äänellä.
»Juuri niin, kapteeni Gills!» myönsi Toots. »Vaikkei minulla ollut iloa tuntea teitä, herra — herra Sols», virkkoi Toots, joka keksi tämän nimen onnellisen ajatuksen välähtäessä hänen mieleensä, »ennenkuin se tapahtui, olen erittäin iloinen, sen vakuutan, saadessani tutustua teihin. Toivoakseni voitte asianhaarojen mukaan hyvin.»
Nämä kohteliaat sanat lausuttuaan hän istuutui punastuen ja nauraa hihittäen.
Vanha laivakojeiden kauppias istui nurkassa Walterin ja Florencen välissä, nyökkäili Pollylle, joka katseli heitä iloisesti hymyillen, ja vastasi kapteenille seuraavasti:
»Ned Cuttle, vanha veikko, vaikka olen kuullut jotakin täällä tapahtuneista muutoksista tuolta herttaiselta ystävältäni — kuinka suloiselta kulkijasta tuntuukaan nähdä tervetuliaisiksi hänen viehättävät kasvonsa!» Siihen ukko keskeytti jääden hieromaan käsiään entiseen uneksivaan tapaansa.
»Kuulkaa häntä!» huudahti kapteeni vakavasti. »Nainen viettelee miessuvun.» Sitten hän lisäsi syrjään Tootsille: »Siitä asiasta voitte katsoa lähemmin Aatamia ja Eevaa käsittelevää lukua, toveri.»
»Sen teen varmasti, kapteeni Gills», virkkoi Toots.
»Vaikka olen kuullut jotakin täällä tapahtuneista muutoksista», toisti Sol Gills ottaen taskustaan esiin silmälasinsa ja pannen ne otsalleen vanhaan tapaansa, »ovat ne niin suuret ja odottamattomat, ja minä olen niin kokonaan ilon vallassa nähdessäni rakkaan Walterin ja — ja» — hän vilkaisi Florencen alas luotuihin silmiin mainitsematta nimeä — »että — etten voi puhua paljon tänä iltana. Mutta, rakas Ned Cuttle, miksi et kirjoittanut?»
Kapteenin kasvoilla kuvastuva hämmästys suorastaan pelästytti Tootsia, joka tuijotti häneen hellittämättä.
»Kirjoittanut!» toisti kapteeni. »Kirjoittanut, niinkö, Sol Gills?»
»Niin, joko Barbadosiin tai Jamaikaan tai Demeraraan. Sitä minä kysyin.»
»Vai sitä sinä kysyit?»
»Niin. Etkö muista, Ned? Ethän ole voinut unohtaa. Joka kerta mainitsin sinulle osoitteeni.»
Kapteeni otti päästään vahakangashattunsa, ripusti sen koukkuunsa, silitteli sitten tukkaansa niskasta otsalle päin ja tuijotti kaikkia huoneessa olijoita ihmetyksen ja neuvottomuuden perikuvana.
»Et näytä ymmärtävän minua, Ned», huomautti Sol-ukko.
»Sol Gills», vastasi kapteeni tuijotettuaan häneen ja toisiin pitkän aikaa mitään puhumatta, »minä ajelehdin nyt tuulen heiteltävänä. Valaise sanalla tai parilla tätä seikkailua, ole niin hyvä! Enkö tosiaankaan voi laskea minnekään? Enkö minnekään?» kysyi hän miettiväisen näköisenä.
»Sinähän tiedät, Ned, miksi lähdin täältä», sanoi Sol Gills.
»Avasitko kääröni, Ned?»
»Totta kai», sanoi kapteeni. »Tietysti minä avasin sen.»
»Ja luit myös?»
»Luin kun luinkin», vastasi kapteeni katsellen häntä tarkkaavasti ja alkaen toistaa kirjettä ulkomuististaan. »'Rakas Ned Cuttle, kun lähdin kotoa Länsi-Intiaan koettaakseni epätoivoissani saada tietoja rakkaasta —’ Tuossa hän istuu! Tuossa on Walter!» virkkoi kapteeni ikäänkuin olisi tuntenut huojennusta päästessään käsiksi johonkin todelliseen ja eittämättömän varmaan.
»Juuri niin, Ned. Malta hetkinen», virkkoi ukko. »Kun ensiksi kirjoitin — nimittäin Barbadosista — sanoin, että vaikka saisitkin sen kirjeen paljon ennen kuin vuosi olisi umpeen kulunut, olisin iloinen, jos avaisit käärön, koska se ilmaisisi sinulle lähtöni syyn. Juuri niin, Ned. Kun kirjoitin toisen, kolmannen ja ehkä neljännenkin kerran — nimittäin Jamaikasta — sanoin olevani vielä samassa tilassa, en voinut levätä enkä tulla pois siitä maailmankolkasta saamatta varmuutta, oliko Walter pelastunut vai hukkunut. Kun seuraavan kerran kirjoitin — luullakseni Demerarasta, eikö niin?»
»Hän luulee kirjoittaneensa Demerarasta, eikö niin?» toisti kapteeni katsellen toivottoman näköisenä ympärilleen.
»Silloin sanoin», jatkoi ukko, »etten vieläkään ollut saanut mitään varmaa tietoa. Että olin siellä tavannut monta kapteenia ja muitakin henkilöitä, jotka olivat tunteneet minut kauan sitten ja auttoivat minua pääsemään toisille seuduille ja joita voin toisinaan vähän auttaa omalla alallani. Että jokainen otti osaa suruuni ja kohtalooni ja että aloin ajatella joutuvani harhailemaan kuolemaani asti hankkimassa tietoja Walterista.»
»Alkoi luulla itseään joksikin tieteelliseksi lentäväksi hollantilaiseksi!» huomautti kapteeni toisille hyvin vakavasti.
»Mutta kun sitten sain kuulla, Ned — se tapahtui Barbadosissa palattuani sinne — että oli puhuteltu erästä laivuria, joka oli kotimatkalla Kiinaan ja jolla oli myös Walter mukanaan, silloin ostin matkalipun ensimmäiseen laivaan, palasin kotiin, saavuin tänne tänä iltana ja huomasin sen tiedon todeksi, Jumalan kiitos!»
Taivutettuaan päätään hyvin kunnioittavasti kapteeni tuijotti kaikkiin, aloittaen Tootsista ja lopettaen laivakojeiden kauppiaaseen. Sitten hän virkkoi:
»Sol Gills! Se huomautus, jonka nyt teen, repäisee varmasti irti pienimmänkin purjeenkappaleen, mikä sinulla lienee, ja paiskaa sinut kerrassaan kallelleen. Ei ainoakaan niistä kirjeistäsi ole tullut Ed'ard Cuttlen käsiin. Ei ainoakaan niistä kirjeistä», toisti kapteeni tehdäkseen selityksensä vieläkin juhlallisemmaksi ja vaikuttavammaksi, »tullut koskaan Englannissa asuvan merikapteeni Ed'ard Cuttlen käsiin, joka elää kaikessa rauhassa kotimaassaan nauttien jokaisesta aurinkoisesta hetkestä.»
»Ja minä itse panin ne postiin! Ja osoitin ne omakätisesti. Brig-aukion numero yhdeksään!» huudahti Sol Gills.
Kapteeni kalpeni kovasti, lehahtaen sitten taas tulipunaiseksi. »Mitä tarkoitat, Sol Gills, ystäväni, Brig-aukion numero yhdeksällä?» kysyi kapteeni.
»Mitäkö tarkoitan? Sinun asuntoasi, Ned», vastasi ukko, »Rouva — mikä hänen nimensä olikaan! Varmaankin unohdan vielä oman nimeni, mutta olen jäänyt niin jäljelle ajastani — muistathan, että aina olen ollut sellainen — ja hyvin hajamielinen. Rouva —»
»Sol Gills!» sanoi kapteeni kuin ehdottaen lauseen täytteeksi kaikkein mahdottomina, »et suinkaan koeta muistella rouva MacStingerin nimeä?»
»Tietysti, ihan oikein, sitä juuri!» huudahti laivakojeiden kauppias.
»Rouva MacStingeriä minä tarkoitin.»
Kapteeni Cuttle, jonka silmät nyt olivat niin leveinä kuin mahdollista ja jonka kasvojen nyppylät suorastaan hehkuivat, vihelsi kimeästi ja alakuloisesti ja seisoi paikallaan tuijottaen jokaiseen mitään puhumatta.
Vihdoin hän virkkoi: »Ole niin hyvä, Sol Gills, ja toista se vielä.»
»Kaikki ne kirjeet panin itse postiin ja osoitin ne kapteeni Cuttlelle, rouva MacStingerin luo, Brig-aukion numero yhdeksään», sanoi Sol Gills. lyöden oikean käden etusormella tahtia vasemman käden kämmeneen niin täsmällisesti ja selvästi, että se olisi suorastaan ollut kunniaksi hänen erehtymättömälle taskukellolleen.
Kapteeni otti koukusta vahakangashattunsa, katsoi sen sisään, pani sen päähänsä ja istuutui.
»Mutta, hyvät ystävät, minähän karkasin sieltä», sanoi kapteeni katsellen ympärilleen perinpohjin tyrmistyneenä.
»Eikö kukaan tiennyt, minne lähditte, kapteeni Cuttle?» kysyi Walter nopeasti.
»No, no, Walter», sanoi kapteeni pudistaen päätään. »Hän ei olisi ikänään päästänyt minua ottamaan haltuuni tätä omaisuutta. Ei ollut mitään muuta mahdollisuutta kuin lähteä livistämään. Laupias taivas, Walter, sinä olet nähnyt hänet vain rauhallisessa mielentilassa. Mutta jos näkisit hänen vihansa leimuavan — silloin tietäisit toista!»
»Minäpä nitistäisin hänet!» huomautti Nipper hiljaa.
»Tosiaanko, ihan varmastiko?» kysyi kapteeni raukeasti ihaillen. »No niin, se tuottaa teille kunniaa. Mutta minä puolestani seisoisin silloin mieluummin vaikka minkä villieläimen edessä. Sain sieltä arkkuni pois erään ystäväni avulla, jolle ei kukaan voi vetää vertoja. Sinne ei kannattanut lähettää mitään kirjeitä. Rouva MacStinger ei tietysti näin ollen ottanut kirjeitä vastaan. Siellä on postinkantaja käynyt turhaan.»
»Niinpä on päivänselvää, kapteeni Cuttle, että meidän kaikkien ja teidän ja etenkin Sol-enon sopii kiittää rouva MacStingeriä aika suuresta levottomuudesta», sanoi Walter.
Yleinen kiitollisuudentunne MacStinger-vainajan lujaluontoista leskeä kohtaan oli niin ilmeinen, ettei kapteeni kiistänyt sitä vastaan. Mutta koska hän jonkun verran häpesi asemaansa, vaikkei kukaan jatkanut tätä asiaa pitemmältä, Walterin nimenomaan välttäessä sitä, kun muisti viime keskustelunsa kapteenin kanssa siitä asiasta, pysyi hän synkän näköisenä melkein viisi minuuttia — mikä oli hänelle pitkä aika — ja sitten taas hänen aurinkoiset kasvonsa säteilivät erikoisen kirkkaasti kaikille läsnäolijoille, ja hän ryhtyi oikein pontevasti ravistelemaan kaikkien läsnäolevien käsiä.
Jokseenkin pian, mutta ei ennenkuin Sol Gills ja Walter olivat kyselleet toisiltaan kaikenlaista matkoistaan ja vaaroistaan, he kaikki paitsi Walter lähtivät Florencen huoneesta alakertaan. Täällä heihin pian yhtyi Walter, joka sanoi Florencen olevan vähän alakuloisen ja raskasmielisen ja menevän jo nukkumaan. Vaikka he eivät olisikaan voineet häiritä häntä äänillään, puhuivat he kuitenkin tämän jälkeen hiljaa. Jokainen tunsi omalla tavallaan rakkautta ja ystävällisyyttä Walterin nuorta kaunista morsianta kohtaan, ja Sol Gillsin tyydytykseksi kerrottiin nyt kaikki, mikä koski Florencea. Tootsille oli täysi syy olla Walterille kiitollinen siitä, että hienotunteisesti mainittiin hänen nimensä ja tärkeä apunsa ja hänen välttämätön läsnäolonsa heidän yhteisissä neuvotteluissaan.
»Herra Toots», virkkoi Walter erotessaan hänestä ulko-ovella, »tapaammehan toisemme huomisaamuna?»
»Luutnantti Walters», vastasi Toots tarttuen innokkaasti hänen käteensä, »minä olen silloin varmasti läsnä».
»Sitten emme tapaa toisiamme pitkään aikaan — mahdollisesti emme koskaan», sanoi Walter. »Sellainen jalo sydän kuin teidän tuntee varmaankin milloin toinen on teihin kiintynyt. Toivoakseni uskotte, että olen hyvin kiitollinen teille.»
»Walters», vastasi Toots hyvin liikutettuna, »olisin iloinen voidessani tuntea, että teillä on siihen syytä».
»Florence on luvannut minulle tänä iltana, jolloin hänellä on viimeistä kertaa entinen nimensä — se tapahtui juuri äsken teidän jätettyänne meidät kahden kesken — että saan tuoda teille hänen sydämelliset terveisensä —»
Toots laski kätensä ovenpieleen ja painoi silmänsä kättään vasten.
»— hänen sydämelliset terveisensä», jatkoi Walter »ja sanoa, ettei hän voi koskaan saada ystävää, jota pitäisi suuremmassa arvossa kuin teitä. Että hän ei voi koskaan unohtaa uskollista myötätuntoanne. Että hän muistaa teitä rukouksissaan tänä iltana ja toivoo teidän ajattelevan häntä, kun hän on kaukana poissa. Saanko sanoa teidän puolestanne jotakin hänelle?»
»Sanokaa, Walters», vastasi Toots epäselvällä äänellä, »että ajattelen häntä joka päivä, mutta en muulla tavoin kuin tuntien itseni onnelliseksi siitä, että hän on mennyt naimisiin miehen kanssa, jota rakastaa ja joka puolestaan rakastaa häntä. Sanokaa, olkaa niin hyvä, että tiedän hänen miehensä varmasti ansaitsevan hänet — hänetkin! — ja että iloitsen hänen vaalistaan.»
Tootsin ääni selveni sitä enemmän, mitä lähemmäksi hän pääsi lauseensa loppua. Viimeiset sanat hän lausui kuuluvalla äänellä ja hellitti silmänsäkin ovenpielestä. Sitten hän taas tarttui Walterin käteen hyvin sydämellisesti ja lähti kotiinsa.
Häntä seurasi Kukonpoika, jonka hän oli viime aikoina tuonut tullessaan joka ilta ja jättänyt myymälään siltä varalta, että ulkoapäin voisi ilmestyä arvaamattomia seikkoja, jolloin erinomaisen urheilijan miehuus saattaisi olla suureksi hyödyksi merikadetille. Kukonpoika ei näyttänyt tällä kertaa olevan erikoisen hyvällä tuulella. Joko katulamput loivat häneen väärentävää valoa tai sitten hän loi hyvin rumia katseita ympärilleen ja vääristeli nenäänsä, kun Toots astui kadun toiselle puolelle ja katseli taakseen Florencen huoneen akkunaan. Kotimatkalla hän teki toisia jalankulkijoita kohtaan niin ilmeisen hyökkääviä liikkeitä, ettei se ollut laisinkaan sopusoinnussa rauhallisen itsepuolustusopin professorin kanssa. Kun he saapuivat Tootsin ovelle, ei Kukonpoika eronnutkaan hänestä, vaan jäi seisomaan hänen eteensä heilutellen valkeaa hattuaan kummallakin kädellään reunasta, ravistellen päätänsä ja väännellen nenäänsä (jotka molemmat hän oli monta kertaa osittain murskannut ja saanut vain vaillinaisesti korjatuiksi) ilmeisesti halveksivan näköisenä..
Koska hänen suosijansa oli vaipunut omiin ajatuksiinsa, ei hän huomannut sitä aluksi. Vasta sitten se selvisi hänelle, kun Kukonpoika, joka ei sietänyt, että hänen tunnepurkauksiaan noin sivuutettiin, oli kielellään ja hampaillaan naksautellut muutamia kertoja.
»No niin, herra», sanoi Kukonpoika jurosti, kun vihdoin oli saanut kiinnitetyksi itseensä Tootsin huomion, »nyt tahdon tietää, jatketaanko tätä narripeliä vai aiotteko, sen lopettaa?»…
»Kukonpoika», vastasi Toots, »en ymmärrä tarkoitustasi». »Tulkoon siis asia selvästi julki», sanoi Kukonpoika. »Minä en ole sellainen mies, joka peittelee tarkoitustaan. Näin se on. Pitääkö minun nujertaa niistä joku?»
Tämän kysymyksen tehdessään Kukonpoika pudotti hattunsa, väistyi äkkiä syrjään ja teki hyökkäyksen vasemmalla kädellään kuin tappelussa, iski oletettua vihollistaan hurjasti oikealla kädellään, pudisti päätänsä kiivaasti ja asettui taas entiseen asentoonsa.
»Kuulkaapa, herra», virkkoi hän, »onko kaikki vain pilaa vai tehdäänkö asiasta totta? Kumpaa tahdotte?»
»Kukonpoika», vastasi Toots, »sinun sanasi ovat raakoja ja tarkoituksesi hämärä».
»No, nyt sanon asian suoraan», virkkoi Kukonpoika. »Näin se on: se on halpamaista.»
»Mikä on halpamaista?» kysyi Toots.
»Se on», vastasi Kukonpoika väännellen hirveällä tavalla murskaantunutta nenäänsä. »Juuri niin, hyvä herra. Nythän voisitte mennä paljastamaan koko tämän naimapuuhan itse öykkärille» — jälkeenpäin sopi arvata, että tämä halveksiva nimitys tarkoitti Dombeyta — »ja nujertaa voittajan ja koko joukkion perinpohjin, mutta aiotteko perääntyä — nimenomaan perääntyä?» toisti hän pannen ylenkatseellisen painon tälle sanalle. »Se on halpamaista!»
»Kukonpoika», virkkoi Toots vakavasti, »sinä olet ihan täydellinen korppikotka! Mielihalusi ovat verenhimoisia.»
»Minun haluni ovat reippaat ja vauhdikkaat», huomautti Kukonpoika. »Sellaiset ne ovat. Minä en voi sietää halpamaisuutta. Minä olen julkinen henkilö. Pikku Norsun kapakassa minun ääneni kuuluu ylinnä, eikä kukaan minun suosijoistani saa mennä tekemään mitään halpamaista. Niin, se on halpamaista», vahvisti hän yhä pontevammin. »Sitä se juuri on. Se on halpamaista.»
»Kukonpoika», sanoi Toots. »Tuo on vastenmielistä.»
»Hyvä herra», virkkoi Kukonpoika pannen hatun päähänsä, »me kaksi olemme eri lajia. Nyt sanon teille jotakin. Olette minulle pari kertaa puhunut ravintolan ostamisesta. Jääköön se sikseen! Antakaa minulle huomenna viisikymmentä puntaa, ja erotkaamme sitten.»
»Kukonpoika», vastasi Toots, »niiden kauheiden sanojen jälkeen, jotka olet lausunut, eroan sinusta mielelläni sillä ehdolla».
»Se on siis sovittu», sanoi Kukonpoika. »Se kauppa pitää. Teidän käytöksenne on jo kauan aikaa suututtanut minua; Se on halpamaista», lisäsi hän, sillä hänen näytti olevan mahdotonta päästä irti tästä aiheesta. »Niin, sitä se juuri on. Se on halpamaista!»
Näin päättivät Toots ja Kukonpoika erota käsitystensä ristiriidan vuoksi. Nukkumaan mentyään Toots näki onnellisena unta Florencesta, joka oli ajatellut häntä ystävänään tyttöaikansa viimeisenä iltana ja lähettänyt hänelle sydämelliset terveisensä.
SEITSEMÄSKUUDETTA LUKU
Taas häät
Suntio Sownds ja kirkonpenkkien avaaja rouva Miff ovat varhain paikallaan siinä hienossa kirkossa, jossa Dombey ja Edith vihittiin. Muuan keltakasvoinen vanha herra Intiasta ottaa tänä aamuna puolisokseen nuoren naisen, ja paraikaa odotetaan kuusia ajoneuvoja täynnä vieraita, ja rouva Miffille on kerrottu, että kelta kasvoisen vanhan herran sopisi laskea katu kirkkoon asti jalokivillä vähentämättä silti tuntuvasti varojaan. Vihkiäisten voi odottaa tulevan suurenmoisiksi, sillä ne toimittaa itse tuomiorovasti, ja morsiamen naittajaksi saapuu joku vartavasten sotaministeriöstä.
Rouva Miff on tänä aamuna rahvasta kohtaan tylympi kuin tavallisesti. Hänellä on tällaisissa tilaisuuksissa aina ankarat periaatteet, sillä asia koskee vapaita istumapaikkoja. Hän ei ole laisinkaan selvillä kansantaloudesta (hänen mielestään se on yhteydessä eriuskolaisten, »baptistien tai metodistien tai muiden sellaisten kanssa», niinkuin hän sanoo), mutta hän ei voi ollenkaan ymmärtää, mitä syytä köyhällä kansalla on mennä naimisiin. »Menkööt hiiteen», sanoo hän; »sama siunaus luetaan heille kuin muillekin, ja kultarahan sijasta heiltä saa vain kuparia!»
Suntio Sownds on vapaamielisempi kuin rouva Miff — mutta eipä hän olekaan kirkonpenkkien avaaja. »Se on kuitenkin sallittava, hyvä rouva», sanoo hän. »Meidän pitää vihkiä heidätkin. Tuleehan pitää pystyssä kansakouluja ja sotajoukkoamme. Meidän pitää vihkiä heidät, hyvä rouva», toistaa Sownds, »jotta maamme elää entiseen tapaansa».
Sownds istuu portailla, ja rouva Miff pyyhkii pölyjä kirkossa, kun nuori, yksinkertaisesti puettu pari tulee sisään. Rouva Miffin kulunut myssy kääntyy äkkiä heitä kohti, sillä hän epäilee tämän varhaisen käynnin merkitsevän luvatonta avioliittoa. Mutta he eivät tarvitse vihkimistä. »Vain kävellä kirkkoa katselemassa», sanoo herra. Ja kun hän pistää rouva Miffin käteen sievoisen juomarahan, käyvät pikku naisen happamet kasvot lempeämmiksi, ja hänen kulunut myssynsä ja kuihtunut vartalonsa kumartuvat kahisten.
Rouva Miff alkaa taas pyyhkiä pölyjä ja pudistella pieluksia — koska keltakasvoisella vanhalla herralla väitetään olevan arat polvet — mutta katselee samalla vaanien nuorta paria, joka kävelee kirkossa. »Höm, höm», yskii rouva Miff, jonka yskä on kuivempi kuin heinä hänen hoidettavissaan rukouspieluksissa, »te tulette kai jonakin aamuna uudestaan meidän luoksemme, ellen erehdy!»
Nuoret katselevat erästä taulua, joka on pystytetty seinää vasten jonkun vainajan muistoksi. He ovat kaukana rouva Miffistä, mutta tämä näkee puolellakin silmällä, kuinka nuori nainen nojaa saattajansa käsivarteen ja kuinka nuoren miehen pää kumartuu hänen puoleensa. »Kas, kas», virkkaa rouva Miff, »tuo ei ole hullumpaa. Sovitte hyvin yhteen!»
Rouva Miffin huomautuksessa ei ole mitään persoonallista. Hän puhuu vain ammatti-ihmisenä. Hän välittää aviopareista tuskin enempää kuin ruumisarkuista. Hän on sellainen laiha ja kuiva pikku nainen — oikea kirkonpenkki naiseksi — että höylänlastustakin voisi löytää yhtä paljon persoonallista myötätuntoa. Sownds taas, joka on lihava, yllään tulipunainen virkapuku, on erilainen luonteeltaan. Seisoessaan portailla rouva Miffin kanssa katselemassa nuoren parin poistumista hän sanoo, että tytöllä on kaunis vartalo ja, mikäli hän voi nähdä (sillä tyttö piti päätänsä kumarassa ulos mennessään), harvinaisen sievät kasvot. »Kaiken kaikkiaan voi sanoa, että hän on ruusunnuppu», virkkaa Sownds ihastuneena.
Rouva Miff myöntää sen vähän nyökäyttäen kulunutta myssyään, mutta ei sisimmässään hyväksy tällaista arvostelua, vaan päättää itsekseen, ettei hän suostuisi Sowndsin vaimoksi, niin hyvät tulot kuin suntiolla lieneekin.
Ja mitä puhelee nuori pari lähtiessään kirkosta ja astuessaan portista ulos?
»Kiitos, rakas Walter! Nyt voin lähteä onnellisena.»
»Ja kun tulemme takaisin, Florence, käymme taas katsomassa hänen hautaansa.»
Florence nostaa loistavat, kyyneleiset silmänsä Walterin ystävällisiin kasvoihin ja painaa vapaan kätensä toiselle ujolle pikku kädelleen, joka on tarttunut Walterin käsivarteen.
»Nyt on vielä varhaista, Walter, ja kadut ovat melkein tyhjät.
Kävelkäämme hieman.»
»Mutta sinä väsyt, rakkaani.»
»Mitä vielä! Ensimmäisen kerran kävellessäni sinun kanssasi olin hyvin väsyksissä, mutta en enää tänään.»
Ja niin he kävelevät hääaamunaan yhdessä katuja — ei paljon muuttuneina — Florence yhtä viattomana ja vakavana mieleltään — Walter yhtä avomielisenä, toivehikkaana ja Florencesta ylpeänä.
He eivät olleet silloinkaan, kun kauan sitten lapsina vaelsivat yhdessä, niin eristettyjä koko ympäröivästä maailmasta kuin nyt. Lapsenjalat eivät silloin astuneet niin lumotulla maaperällä kuin heistä nyt tuntuu. Lasten luottamus ja rakkaus voi herätä monta kertaa ja monissa paikoissa, mutta Florencen tapaisen naisen sydän jakamattomine aarteineen voidaan lahjoittaa vain kerran, ja pettymyksen tai muutoksen kohdatessa se voi vain kuihtua ja kuolla.
He valitsevat rauhallisimpia katuja eivätkä mene lähelle sitä, jonka varrella on Florencen entinen koti. Nyt on ihana, lämmin kesäaamu, ja aurinko paistaa heihin heidän kävellessään keskikaupungin yllä leijailevaa sakenevaa sumua kohti. Myymälöiden rikkauksia paljastetaan, jalokivet, kulta ja hopea välkkyvät kultaseppäin akkunoissa, ja korkeat talot luovat vakavaa varjoa. Mutta valon ja varjon läpi he astelevat onnellisina, unohtaen ympäristön, ajattelematta suurempaa rikkautta tai komeampaa kotia kuin heillä on toinen toisessaan.
Vähitellen he saapuvat pimeämmille ja kapeammille kaduille. Siellä näkyy aurinko milloin keltaisena, milloin punaisena sumun lävitse vain katujen kulmissa ja pienillä aukioilla, missä kasvaa muutama puu tai kohoaa jokin lukemattomista kirkoista tai nähdään kivetty polku ja porrasjakso tai omituinen pieni puutarhankaistale tai hautuumaa harvoine kumpuineen ja melkein mustine hautakivineen. Onnellisena ja luottavana kävelee Florence Walterin käsivarteen nojaten pitkin kapeita pihoja ja kujia ja varjoisia katuja.
Hänen sydämensä sykkii nyt nopeammin, sillä Walter sanoo, että heidän kirkkonsa on jo lähellä. He astuvat muutamien valtavien varastohuoneiden ohitse, joiden ovilla odottelee vankkureita, ja puuhakkaita kuorma-ajureita askartelee heidän tiellään, mutta Florence ei näe eikä kuule heitä. Sitten vaimenee tuuli, ja päivä himmenee, ja Florence värisee kirkossa, jossa on outo haju kuin kellarissa.
Ränsistynyt pieni ukko, kellonsoittaja, seisoo pylväskäytävässä ja on pannut hattunsa kastemaljaan — sillä hän on täällä kuin kotonaan. Hän ohjaa vastatulleet vanhaan pölyiseen sakaristoon, joka muistuttaa hyllytöntä nurkkakaappia. Siellä levittävät madonsyömät kirkonkirjat laimentuneen nuuskan hajua, joka saa kyynelherkän Nipperin aivastamaan.
Siellä on vielä pölyinen vanha lukkari, joka vastapäisen porttiholvin alla pitää jonkinlaista väljähtäneiden uutisten kauppaa. Lisäksi siellä on pölyinen, vanha kirkonpenkkien avaaja, jolla on yllin kyllin työtä pysytellessään pystyssä, ja pölyinen, vanha suntio (näihin molempiin Toots tutustui viime pyhänä), jollakin tavalla osallinen hurskaaseen yhdistykseen, jonka kokoussalissa naapuritalossa kuuluu olevan maalattu lasiakkuna, vaikkei tähän asti kenenkään kuolevaisen silmä ole sitä nähnyt. Siellä on pölyisiä puisia pienoja ja listoja sovitettuina sinne tänne alttarin ja alttaritaulun yläpuolelle, parvien syrjille ja sen muistokirjoituksen ympärille, jossa selitetään, mitä kunnianarvoisan seurakunnan mestarit ja johtajat tekivät vuonna tuhatkuusisataayhdeksänkymmentäneljä. Saarnatuolin ja lukupulpetin yllä on vanhoja pölyisiä katoksia, jotka näyttävät siihen tarkoitukseen laadituilta, että ne voitaisiin kannen tavoin laskea jumalanpalvelusta toimittavan papin päälle, jos hän herättäisi pahennusta. Siellä on kaikkialla varattu mukavia kokoontumispaikkoja pölylle paitsi kirkkopihalla, missä mahdollisuudet ovat siinä suhteessa hyvin rajoitetut.
Kapteeni, Sol-eno ja Toots ovat tulleet. Pappi ottaa sakaristossa ylleen messupaidan suntion kierrellessä hänen ympärillään puhallellen siitä pölyä. Sitten morsian ja sulhanen seisovat alttarin edessä. Morsiusneitoja ei ole, ellei oteta lukuun Susan Nipperiä, eikä sen parempaa naittajaa kuin kapteeni Cuttle. Muuan puujalkainen mies, joka pureskelee omenaa ja jolla on sininen laukku kädessään, kurkistaa sisään nähdäkseen mitä on tekeillä, mutta huomattuaan, ettei siellä ole mitään huvittavaa, mennä kolkuttelee taas pois, niin että kirkko kaikuu.
Florenceen ei osu ainoakaan ystävällinen auringonsäde hänen polvistuessaan alttarin ääreen pää ujosti painuneena. Päivänvalolta on pääsy tänne kielletty. Akkunan ulkopuolella on kitukasvuinen puu, jossa varpuset vähän visertelevät. Erään värjärin yläkerrassa näkyy pienestä valoreiästä mustarastas, joka viheltää koko vihkiäistoimituksen ajan. Ulkoa kuuluu puujalkaisen miehen kolkutusta. Pölyisen lukkarin kurkkuun tuntuu tarttuvan aamen samoin kuin kävi Macbethillekin, mutta kapteeni Cuttle auttaa hänet pulasta, vieläpä niin halukkaasti, että vastaa kolminkertaisella aamenella, jollaista tapaa ei ole ennen käytetty näissä kirkonmenoissa.
Nyt heidät on vihitty, ja he ovat kirjoittaneet nimensä erääseen vanhoista nuuskantuoksuisista luettelokirjoista. Papin virkapuku on luovutettu takaisin pölyn haltuun, ja hän on itse lähtenyt kotiinsa. Hämärän kirkon hämärässä nurkassa Florence on kääntynyt Susan Nipperin puoleen ja itkee hänen sylissään. Tootsin silmät ovat punaiset. Kapteeni hankaa nenäänsä. Sol-eno on ottanut silmälasit otsaltaan ja mennyt ovelle.
»Taivas sinua siunatkoon, Susan, rakkahin Susan! Jos joskus joudut todistamaan rakkauttani Walteria kohtaan, tee se hänen vuokseen ja mainitse syy, miksi häntä rakastan. Hyvästi, voi hyvin!»
He ovat katsoneet parhaaksi olla palaamatta yhdessä Sol-ukon luo ja erota näin. Lähellä odottavat heitä vaunut.
Neiti Nipper ei jaksa puhua. Hän vain nyyhkyttää tukehtumaisillaan ja syleilee entistä emäntäänsä. Toots lähestyy häntä kehoittaen reipastumaan ja ottaa hänet huostaansa. Florence ojentaa Tootsille kätensä — ojentaa hänelle sydämensä hellyydessä huulensakin — suutelee Sol-ukkoa ja kapteeni Cuttlea ja lähtee vastavihityn aviomiehensä kanssa.
Mutta Susan ei voi sietää, että Florenceen jäisi hänestä alakuloinen muisto. Hän oli päättänyt olla niin toisenlainen, että nyt moittii itseään katkerasti. Tahtoen väkistenkin korjata viimeistä vaikutelmaa hän irtautuu Tootsista, juosten tavoittamaan vaunuja ja näyttämään erojaishymynsä. Arvatessaan hänen tarkoituksensa kapteeni syöksyy hänen jäljessään, sillä hänkin tuntee velvollisuudekseen erota nuoresta parista hurraten, mikäli mahdollista. Sol-ukko ja Toots jäävät kahden jäljelle kirkon edustalle toisia odottamaan.
Vaunut ovat lähteneet liikkeelle, mutta katu on jyrkkä ja kapea ja täynnä kaikenlaisia esteitä, niin että Susan uskoo varmasti näkevänsä heidät jonkin matkan päässä pysähtyneinä. Kapteeni Cuttle seuraa häntä hänen kiitäessään katua alas ja heiluttaa vahakangashattuaan yleisenä merkkinä, joka voi kiinnittää asianomaisten ajoneuvojen huomion tai joidenkin muiden.
Susan on paljon edellä kapteenista ja saavuttaa vaunut. Hän kurkistaa sisään niiden akkunasta, näkee Walterin ja hänen vieressään suloiset kasvot, taputtaa käsiään ja huutaa:
»Floy-neiti, kultaseni, katsokaa minua. Nyt olemme kaikki niin onnellisia! Vielä kerran hyvästi, rakas neiti!»
Susan ei ymmärrä itsekään, kuinka se onnistuu, mutta hän ulottuu akkunaan, suutelee Florencea ja tuntee hänen käsivartensa samalla hetkellä kaulallaan.
»Me olemme kaikki niin — niin onnellisia, rakas Floy-neiti!» sanoo Susan, samalla kun hänen äänensä arveluttavasti katkeaa. »Ettehän ole enää vihainen minulle?»
»Vihainenko, Susan!»
»Ei, ei, olen varma siitä. Tiedän sen, rakkaani, kultani!» huudahtaa Susan. »Ja tässä on kapteenikin — hän tahtoisi myös sanoa teille vielä kerran hyvästi!»
»Hurraa, Sydämen Ilo!» huutaa kapteeni voimakkaan mielenliikutuksen kuvastuessa hänen kasvoillaan. »Hurraa, Walter, poikani! Hurraa, hurraa!»
Vastavihitty aviomies katsoo toisesta akkunasta, nuorikko toisesta, kapteeni pitää kiinni toisesta ovesta, Susan Nipper toisesta. Vaunujen on pakko, joko tahtoen tai tahtomattaan, lähteä taas liikkeelle, ja kaikki muut ajoneuvot ovat kuohuksissaan tällaisesta viivytyksestä. Mutta Susan Nipper pitää uljaasti paikkansa. Hän katselee Florencea hymyillen kyynelten lävitse viimeiseen asti. Vielä sittenkin, kun hänen täytyy jäädä jäljelle, ilmestyy kapteeni tuon tuostakin vaunujen ovelle hurraamaan, paidankauluksen liehuessa milloin millekin puolelle, kunnes käy toivottomaksi yrittää enää pysytellä rinnalla. Kun lähtijät vihdoin ovat hävinneet näkyvistä, näyttää Susan Nipper, jonka kapteeni on taas tavoittanut, olevan pyörtymäisillään, mutta toipuu läheiseen leipurinmyymälään vietynä.
Sol-ukko ja Toots odottavat kärsivällisesti kirkonpihalla, istuen kaiteen peruskivellä, kunnes kapteeni Cuttle ja Susan tulevat takaisin. Kun ei kukaan ole halukas puhelemaan tai vastaamaan kysymyksiin, sopivat he erinomaisesti seuraksi toisilleen ja ovat hyvin tyytyväisiä. Saavuttuaan merikadetin tyyssijaan he istuutuvat aamiaispöytään, mutta kukaan ei voi maistaa suupalaakaan. Kapteeni Cuttle on käyvinään hartaasti käsiksi paahdettuun leipään, mutta luopuu pian petosyrityksestään. Aamiaisen jälkeen Toots sanoo aikovansa tulla takaisin illalla, lähtee kävelemään kaupungille koko päiväksi ja tuntee itsensä jollakin tavoin niin väsyneeksi kuin ei olisi pariin viikkoon levännyt vuoteessa.
Siinä talossa ja siinä huoneessa, jossa he ovat niin usein olleet yhdessä ja josta niin paljon on lähtenyt, on merkillinen viehätys. Se raskauttaa ja samalla lieventää eron tuskaa. Toots kertoo Susan Nipperille palattuaan illalla, ettei hän ole ollut koko päivänä niin onneton kuin nyt, ja kuitenkin hän pitää siitä. Ollessaan kahden kesken Susanin kanssa hän hyvässä luottamuksessa kertoo, millaisin tuntein oli kuunnellut Susanin avomielistä käsitystä siitä mahdollisuudesta, että neiti Dombey joskus voisi rakastaa häntä. Näiden yhteisten muistojen ja kyynelten herättämässä luottamuksen puuskassa Toots ehdottaa, että he lähtisivät ostamaan jotakin illalliseksi. Neiti Nipperin suostuttua siihen he ostavat paljon kaikenlaista ja toimittavat rouva Richardsin avustamina pöydälle komean aterian, ennenkuin kapteeni ja Sol-ukko ovat palanneet kotiin.
Kapteeni ja Sol Gills ovat käyneet laivalla, majoittaneet Diogeneen sinne ja nähneet, että matka-arkut on jo tuotu. Heillä on yhtä ja toista kerrottavaa Walterin yleisestä suosiosta ja niistä mukavuuksista, joita hänelle on järjestetty, ja siitä, kuinka hän näyttää työskennelleen varhain ja myöhään tehdäkseen hyttinsä »kuvankauniiksi», niinkuin kapteeni sanoo, ja sillä hämmästyttääkseen pikku vaimoaan. »Amiraalin hytti ei voi olla koreampi, uskokaa minua», vahvistaa hän vielä.
Mutta kapteenin suurimpia iloja on se, että hän tietää suuren kellonsa, sokeripihtiensä ja teelusikkainsa olevan mukana laivalla. Vähän väliä hän mutisee itsekseen: »Ed'ard Cuttle, poikaseni, etpä ole koskaan ennen ohjannut parempaan suuntaan kuin luovuttaessasi tuon pikku omaisuuden. Sinä tiedät, millä suunnalla maa on, Ed'ard, ja se tuottaa sinulle kunniaa, poikaseni.»
Vanha laivakojeiden kauppias on tavallista hajamielisempi ja sekaisempi. Häneen ovat vihkiäiset ja ero koskeneet kovasti. Mutta suurena lohdutuksena hänellä on vanhan toverinsa, Ned Cuttlen, läsnäolo, ja niin hän istuu illallispöytään kiitollisena ja tyytyväisenä.
»Poikani on jäänyt eloon ja menestyy hyvin», sanoo Sol-ukko käsiään hieroen. »Onko minulla syytä mihinkään muuhun kuin kiitollisuuteen ja onnellisuuteen!»
Kapteeni, joka ei vielä ole istuutunut, vaan astellut levottomana edestakaisin ja seisoo nyt arvelevan näköisenä paikallaan, katsoo epäröiden Sol Gillsiä ja virkkaa:
»Sol, kellarissa on vielä jäljellä viimeinen pullo vanhaa madeiraa. Haluaisitko, vanha toveri, tuottaa sen nyt esille ja juoda Walterin ja hänen vaimonsa onneksi?»
Katsahtaen huolestuneena kapteeniin Sol-ukko pistää kätensä kahvinruskean takkinsa povitaskuun, vetää esiin lompakkonsa ja ottaa siitä kirjeen.
»Herra Dombeylle», sanoo hän. »Walterilta. Lähetettävä kolmen viikon kuluttua. Luen sen.»
»'Kunnioitettava herra. Olen mennyt naimisiin tyttärenne kanssa. Hän on lähtenyt kerallani pitkälle matkalle. Rajaton rakkauteni häntä kohtaan ei tosin antanut minulle mitään oikeutta häneen tai teihin nähden, mutta taivas tietää, että häntä rakastan. En sano teille, miksi olen sittenkin uskaltanut yhdistää hänen elämänsä oman elämäni epävarmuuteen ja vaaroihin, vaikka rakastankin häntä yli kaiken maallisen. Tiedättehän, mistä se johtuu, ja olette hänen isänsä. Älkää moittiko häntä. Hän ei ole koskaan moittinut teitä. En odota enkä toivo, että koskaan antaisitte minulle anteeksi. Mitään en osaa pitää sen vähemmän mahdollisena. Mutta jos tulisi hetki, jolloin teitä lohduttaisi tietää, että Florencella on aina lähellään joku, jonka suurena tehtävänä on koettaa haihduttaa hänen mielestään muisto entisistä suruista, vakuutan teille, että saatte sillä hetkellä olla hyvässä uskossa.»
Solomon panee kirjeen huolellisesti takaisin talteen ja työntää lompakon poveensa.
»Emme juo vielä viimeistä madeirapulloa, Ned», sanoo hän miettiväisenä.
»Emme vielä.»
»No, emme vielä», myöntää kapteeni. »Ei, emme vielä.»
Susan ja Toots ovat samaa mieltä. Oltuaan jonkun aikaa vaiti he istuutuvat kaikki illallispöytään ja juovat jotakin muuta vastavihityn parin onneksi. Vanha madeirapullo jää yhä häiritsemättä pölyn ja seittien sekaan.
Muutamia päiviä on kulunut, ja komea laiva levittää ulkona merellä valkeat siipensä suotuisan tuulen puhaltaessa.
Kannella istuu Florence karkeimmankin laivamiehen mielestä kaiken suloisen, kauniin ja viattoman perikuvana, jollainen on hyvä ja mieluinen olemassa mukana ja varmasti tekee matkan onnelliseksi. Nyt on ilta, ja hän ja Walter istuvat kahden, katsellen heidän ja kuun välistä valojuovaa merellä…
Vihdoin Florence ei enää voi nähdä sitä selvästi kyynelten vuoksi, jotka täyttävät hänen silmänsä. Silloin hän painaa päänsä Walterin rintaa vasten ja kiertää käsivartensa hänen kaulaansa sanoen: »Oi, Walter, rakkaani, minä olen niin onnellinen! »
Hänen miehensä syleilee häntä. He ovat vaiti, ja komea laiva kulkee eteenpäin rauhallisesti.
»Nähdessäni meren ja istuessani sitä katselemassa johtuu mieleeni niin monenlaista entisiltä ajoilta», sanoo Florence. »Se panee minut ajattelemaan niin paljon —»
»Paulia, rakkaani. Tiedän sen.»
Paulia ja Walteria. Ja aaltojen äänet kuiskailevat joka hetki Florencelle lakkaamattomalla kohinallaan rakkaudesta — rakkaudesta, joka on ikuinen ja rajaton, jolle eivät pane määrää tämän maailman ääret tai ajan loppuminen, vaan joka kestää aina, merten taakse, pilvien ylitse, kaukaiseen näkymättömään maahan asti!
KAHDEKSASKUUDETTA LUKU
Vuotta myöhemmin
Luode ja vuoksi olivat vaihdelleet kokonaisen vuoden, tuulet ja pilvet olivat seuranneet toisiaan, ja aika oli tehnyt lakkaamatonta työtään myrskyssä ja päivän paisteessa. Kokonaisen vuoden olivat inhimilliset mahdollisuudet ja sattumat kulkeneet omaa määrättyä uraansa, ja kuuluisa Dombey ja Pojan liike oli taistellut elämästä ja kuolemasta kiusallisia asianhaaroja, epäilyttäviä huhuja, epäonnistuneita kauppoja, epäsuotuisia aikoja ja ennen kaikkea päämiehensä sokeaa vimmaa vastaan, hän kun ei tahtonut supistaa yrityksiään hiuksenleveyttäkään eikä kuunnella varoittavia huomautuksia siitä, että laiva, jolla hän purjehti niin tuimasti myrskyä vastaan, oli heikko eikä voinut sitä kestää.
Vuosi oli kulunut, ja suuri toiminimi oli luhistunut.
Eräänä kesäisenä iltapäivänä, noin vuotta myöhemmin kuin vanhassa ränsistyneessä kirkossa oli pidetty vihkiäiset, kuiskailtiin pörssissä suuresta vararikosta. Muuan siellä hyvin tuttu kylmä ja ylpeä mies ei ollut saapuvilla, eikä edes hänen edustajaansa näkynyt siellä. Seuraavana päivänä kerrottiin, että Dombey ja Poika oli lakkauttanut maksunsa, ja iltapuolella julkaistussa vararikkoluettelossa oli tämä nimi ensimmäisenä.
Maailma oli nyt tosiaankin kovassa touhussa, ja sillä oli paljon sanomista. Se oli viattoman luottavainen ja perin pahoin kohdeltu maailma, jossa ei näyttänyt koskaan tapahtuneen toista vararikkoa. Siinä ei ollut ketään mainittavaa henkilöä, joka olisi asioitaan hoitaessaan polkenut maahan uskonnon, isänmaan, hyveen tai kunnian, eikä siinä ollut liikkeellä sellaisia arvopapereita, joiden nojalla kukaan olisi elänyt mukavasti luvaten maksaa suuria rahasummia, vaikkei kuitenkaan ollut mitään vastaavaa. Koko maailmassa ei ollut muuta puutetta kuin rahasta. Kaikki olivat tosiaankin hyvin suutuksissaan, varsinkin ne, joita olisi voitu huonommassa maailmassa pitää vararikkoisina jo ulkokultaisuuden ja valheen takia.
Tässä oli taas Dombey ja Pojan lähetille, kohtalon leikkikalulle, uusi aihe viettää säännötöntä elämää. Ilmeisestikin tuli Perchin kohtaloksi aina herätessään huomata olevansa kuuluisa mies. Hän oli ikäänkuin vasta eilen palannut arkipäiväiseen yksityiselämään rouva Dombeyn karkaamisen ja siitä johtuneiden tapausten tuottamasta kuuluisuudesta. Ja nyt hän kävi vielä entistäkin tärkeämmäksi henkilöksi vararikon kautta. Kun hän luisui alas korkealta tuoliltaan ulommassa konttorihuoneessa, jossa hän nykyään istui katsellen vieraita tilintarkastajia ja muita herroja, jotka olivat äkkiä ilmestyneet lähes kaikkien entisten konttoristien tilalle, ei hänen tarvinnut muuta kuin näyttäytyä pihalla tai »Kuninkaan Vaakunassa», jotta häneltä kysyttiin monenlaista ja samalla melkein aina liitettiin se hauska kysymys, mitä hän tahtoi juoda. Silloin hän alkoi monisanaisesti kertoa niistä vaikeista rauhattomuuden hetkistä, joita hänellä ja rouva Perchillä oli ollut, kun he ensiksi alkoivat epäillä, että asiat menivät hullusti. Sitten Perch kertoi jännittyneille kuulijoilleen hiljaisella äänellä, ikäänkuin toiminimi-vainajan ruumis viruisi hautaamattomana viereisessä huoneessa, kuinka rouva Perch oli ensiksi epäillyt asiain menevän hullusti kuullessaan miehensä huokailevan unissaan: »Kaksitoista shillingiä ja yhdeksän pennyä punnalta, kaksitoista shillingiä ja yhdeksän pennyä!» Tämän unissapuhumisen hän otaksui johtuneen isäntänsä kasvoissa tapahtuneesta muutoksesta. Muuten hän kertoi kuulijoilleen sanoneensa kerran herra Dombeylle: »Rohkenisinko kysyä teiltä, herra, oletteko onneton?» ja herra Dombeyn vastanneen: »Uskollinen Perchini — mutta ei, se ei käy päinsä!» Sitten hän oli painanut käden otsalleen ja sanonut: »Jättäkää minut, Perch!» Niin, lyhyesti sanoen, Perch, asemansa uhri, kertoi monenlaisia valheita heltyen itse kyyneliin niistä, jotka olivat liikuttavaa laatua, ja tosiaankin uskoen, että eilispäivän keksinnöillä oli uudelleen kerrottuina seuraavana päivänä jonkinlainen totuuden leima.
Perch lopetti aina nämä puheluhetket huomauttamalla lempeästi, ettei hänen tapansa mitenkään ollut pettää saamaansa luottamusta, kuinka pahat hänen epäluulonsa olivatkin (ikäänkuin hänessä olisi koskaan herännyt mitään epäluuloa!) Tällainen uskollisuus (kun liikkeen velkojia ei koskaan ollut saapuvilla) oli kaikkien läsnäolijain mielestä hänelle suureksi kunniaksi. Niinpä hän saattoi yleensä palata omatunto rauhallisena, jättäen jälkeensä miellyttävän vaikutelman, ja meni taas istumaan konttorituolilleen katsellakseen tilintarkastajien ja muiden herrain vieraita kasvoja heidän käsitellessään vapaasti liikkeen suuria salaperäisiä kirjoja. Silloin tällöin hän pistäytyi varpaisillaan Dombeyn tyhjään huoneeseen tulta kohentamaan tai meni ovelle saamaan vähän raitista ilmaa, samalla puhellen alakuloisesti jonkun tutun ohikulkijan kanssa, taikka koetti erilaisilla pikku palveluksilla mielistellä tilintarkastajien päämiestä, toivoen saavansa hänen avullaan lähetintoimen jossakin palovakuutusyhtiössä, kun Dombey ja Pojan asiat olisi selvitetty.
Majuri Bagstockille tämä vararikko oli kerrassaan onnettomuus. Hän ei ollut myötätuntoinen luonne — sillä hänen harrastuksensa esineenä oli aina vain J.B. — eikä myöskään altis voimakkaille mielenliikutuksille, jollei oteta huomioon pelkkiä ruumiillisia huohottamisen ja tukehtumisen ilmiöitä. Mutta hän oli komeillut klubissa ystävällään Dombeylla ja niin usein suututtanut toisia ylistämällä tämän ystävänsä rikkauksia, että klubi, ollen vain inhimillinen, riemastui voidessaan kostaa majurille kysymällä häneltä näennäisesti kovasti säälitellen, oliko tätä suurta luhistumista osattu odottaa ja kuinka hänen ystävänsä Dombey sen kesti. Sellaisiin kysymyksiin majuri punaiseksi karahtaen vastasi, että tämä maailma oli kaiken kaikkiaan kovin huono, että Joey tiesi yhtä ja toista, mutta että hänet oli tässä asiassa petetty kuin pieni lapsi, että jos olisi tätä ennustettu J. Bagstockille hänen lähtiessään Dombeyn mukana ulkomaille ajamaan lurjusta takaa ristiin rastiin Ranskassa, J. Bagstock olisi nauranut vasten kasvoja — totisesti hohottanut. Joea oli petetty, puijattu, eksytetty ja sokaistu, mutta nyt hän oli saanut silmänsä auki ja niin levälleen, että jos Joen isä nousisi haudastaan huomenna, hän ei antaisi pennin pyörylää vanhalle vekkulille, vaan sanoisi, että hänen poikansa Josh oli liian vanha sotilas antaakseen enää vetää itseään nenästä. Hän sanoi olevansa epäluuloinen, juro, juonikas, loppuun kulunut, jumalaton J.B., ja jollei vain olisi arvotonta ja sopimatonta karulle ja jäyhälle vanhalle majurille, joka oli vanhan koulun miehiä ja jolla oli ollut kunnia olla henkilökohtainen tuttava heidän kuninkaallisten korkeuksiensa Kentin ja Yorkin herttuavainajien kanssa ja palvella heidän komennossaan, vetäytyisi hän tynnyriin ja eleskelisi siinä, hitto soikoon, ilmestyisipä jo huomenna keskelle Lontoota tynnyrissä osoittaakseen halveksumistaan koko ihmissukua kohtaan!
Kaiken tämän ja monta saman aiheen muunnelmaa majuri työnsi ilmoille päätänsä pyöritellen ja näyttäen olevan saamaisillaan halvauskohtauksen, noituen osakseen tullutta huonoa kohtelua ja uhaten kostoa, niin että klubin nuoremmat jäsenet arvelivat hänen sijoittaneen rahoja ystävänsä Dombeyn liikkeeseen ja menettäneen ne, mutta vanhemmat sotilaat ja ovelammat miehet, jotka tunsivat Joen paremmin, eivät ottaneet sitä kuuleviin korviinsakaan. Onneton alkuasukas, joka ei ilmaissut mielipidettään, joutui kauheasti kärsimään, ei ainoastaan siveellisissä tunteissaan, joita majuri säännöllisesti pommitti päivän joka hetki, vaan myöskin ruumiillisesti saamalla lakkaamatta kolhaisuja ja sysäyksiä osakseen. Kuusi kokonaista viikkoa vararikon jälkeen tämä onneton muukalainen eli saapaspihtien ja kenkäharjojen ryöpyssä.
Rouva Chickillä oli kolme mielipidettä kauheasta onnettomuudesta. Ensimmäinen oli se, ettei hän voinut sitä ymmärtää. Toinen, että hänen veljensä ei ollut kylliksi ponnistanut voimiaan. Kolmas, että jos hänet olisi kutsuttu ensimmäisille päivällisille, sitä ei olisi tapahtunut ja että hän oli silloin niin sanonut.
Kenenkään mielipide ei voinut pysähdyttää onnettomuutta eikä tehdä sitä kevyemmäksi tai raskaammaksi. Saatiin kuulla, että toiminimen asiat selvitettäisiin niin hyvin kuin mahdollista, että Dombey vapaaehtoisesti luopui kaikesta, mitä hänellä oli, eikä ottanut vastaan armoa keneltäkään. Ei voinut olla puhettakaan liikkeen jatkamisesta, sillä hän ei tahtonut kuunnella ystävällisiä neuvotteluja, joilla oli sentapainen tarkoitus. Sanottiin hänen luopuneen jokaisesta entisestä luottamus- ja kunniatoimestaan, jollaisia näin arvokkaalla kauppiaalla oli ollut. Toiset väittivät, että hän oli kuolemaisillaan, toiset taas, että hän oli vaipunut synkkämielisyyteen. Ja kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että hän oli murtunut mies.
W Ruskeasilmäinen vanhapoika Morfin, jonka tukassa ja poskiparrassa jo välkkyi harmaata, oli ehkä ainoa henkilö koko liikkeessä — päämiestä tietysti lukuunottamatta — johon syvästi koski toiminimeä kohdannut onnettomuus. Hän oli osoittanut Dombeylle asiaankuuluvaa kunnioitusta monet vuodet, mutta ei ollut koskaan peitellyt omaa luonnettaan tai halpamaisesti imarrellut tai lietsonut hänen päävirhettään omaksi hyödykseen. Hänellä ei siis ollut kostettavana mitään nöyryytystä eikä päästettävänä kauan jännitettyjä jousia äkkiä ponnahtamaan ennalleen. Hän teki työtä aamuvarhaisesta iltamyöhään selvittääkseen liikkeen kirjoissa kaiken monimutkaisen ja vaikean, oli aina saapuvilla antaakseen selityksiä, missä sellaisia tarvittiin, istui vanhassa huoneessaan joskus hyvin myöhään yöhön koettaen syventyä asioihin voidakseen siten säästää Dombeylta sen kiusan, että käännyttiin hänen itsensä puoleen. Sitten hän asteli kotiinsa Islingtoniin ja tyynnytti siellä mieltään houkuttelemalla viulustaan mitä surullisimpia ja epätoivoisimpia ääniä ennenkuin meni nukkumaan.
Eräänä iltana hän rauhoitti itseään tällä soinnukkaalla valittelijalla, ja koska päivän puuhat olivat tehneet hänet hyvin alakuloiseksi, koetti hän paraikaa loihtia lohdutusta sen syvimmistä äänistä, kun hänen taloudenhoitajattarensa (joka oli onneksi kuuro eikä siis tajunnut muuta näistä soittoesityksistä kuin jonkinlaista värinää luissaan) ilmoitti erään naisen saapunen.
»Surupuvussa», lisäsi hän.
Viulu vaikeni heti. Soittaja laski sen sohvalle hellästi ja huolellisesti ja käski opastaa vieraan sisään. Hän meni kuitenkin myös itse taloudenhoitajattarensa perässä ja tapasi portailla Harriet Carkerin.
»Yksin!» virkkoi hän. »Ja John kävi täällä aamulla! Onko jotakin hullusti? Mutta ei», lisäsi hän, »kasvonne kertovat toisenlaisen tarinan».
»Pelkään, että se paljastus, jonka näette, on itsekästä laatua», vastasi Harriet.
»Se on ainakin hauska uutinen», sanoi Morfin, »ja jos se on itsekäs, on se näkemisen arvoinen uusi puoli teissä. Mutta sitä en usko.»
Samalla hän tarjosi tuolin Harrietille ja istuutui häntä vastapäätä viulun levätessä tyytyväisenä heidän välissään.
»Kun kerron teille, miksi olen tullut, ette ihmettele saapumistani yksin tänne tai sitä, että John ei maininnut teille tulostaan, ja te uskotte sen varmasti. Saanko nyt kertoa?»
»Ette voi tehdä sen parempaa.»
»Onko teillä nyt joutilasta aikaa?»
Morfin osoitti viuluaan ja sanoi: »Olen koko päivän tehnyt työtä. Tässä on todistajani. Sille olen ilmaissut kaikki huoleni. Toivon, ettei minulla olisi muita kuin omia huolia kerrottavina.»
»Onko Dombey ja Poika nyt lopussa?» kysyi Harriet vakavasti.
»Täydellisesti lopussa.»
»Eikö sitä liikettä koskaan jatketa?»
»Ei koskaan.»
Harrietin valoisa ilme ei muuttunut hänen huuliensa toistaessa äänettömästi nämä sanat. Morfin näytti huomaavan sen hieman hämmästyneenä. Sitten hän sanoi uudestaan:
»Ei koskaan. Muistattehan, mitä sanoin teille. Koko ajan on ollut mahdotonta saada herra Dombeyta käsittämään asiaa, mahdotonta puhua järkevästi hänen kanssaan, toisinaan mahdotonta edes päästä hänen luokseen. Pahin on tapahtunut. Liike on luhistunut niin perinpohjin, ettei sitä enää koskaan voi jatkaa.»
»Onko herra Dombeyn yksityisomaisuuskin mennyt?»
»On.»
»Eikö hänelle siis jää itselleenkään mitään?»
Harrietin äänen innokkuus ja hänen kasvojensa melkein iloinen ilme näyttivät hämmästyttävän Morfinia yhä enemmän, tekevän hänet suorastaan alakuloiseksi ja olevan pahasti epäsoinnussa hänen omien tunteittensa kanssa. Hän rummutti toisen kätensä sormilla pöytään, katseli huolestuneena Harrietia, pudisti päätänsä ja sanoi lyhyen vaitiolon jälkeen:
»Herra Dombeyn varoista en ole oikein selvillä, mutta vaikka ne epäilemättä ovat hyvin suuret, ovat hänen sitoumuksensa myös suunnattomat. Hän on hyvin kunnioitettu ja nuhteeton mies. Moni olisi hänen asemassaan voinut pelastaa itsensä tarjoamalla kohtuullisia ehtoja, jolloin hänen velkojiensa tappioita olisi vain mitättömän vähän lisätty ja sillä tavoin saatu hänelle itselleen jäämään sen verran, että hän olisi voinut sillä elää. Mutta hän on päättänyt maksaa viimeiseen ropoonsa asti. Olen kuullut häneltä itseltään, että sillä lailla voidaan jokseenkin kokonaan maksaa liikkeen velat ja ettei kukaan menetä paljon. Ah, neiti Harriet, meille ei olisi vahingoksi muistaa useammin kuin tavallisesti muistamme, että viat ovat usein vain äärimmäisyyteen asti pingoitettuja hyveitä! Hänen ylpeytensä koituu hänelle kunniaksi!»
Harrietin ilme tuskin muuttui hänen kuunnellessaan. Selvästi saattoi huomata, että häntä askarruttivat omat ajatukset. Kun Morfin vaikeni, kysyi Harriet nopeasti:
»Oletteko nähnyt hänet äskettäin?»
»Ei kukaan saa häntä tavata. Kun tämä liikeasioiden selvittely pakottaa hänet tulemaan kotoaan, tulee hän vain sitä varten, menee taas kotiinsa eikä tahdo tavata ketään. Olen saanut häneltä kirjeen, jossa hän puhuu tähänastisesta suhteestamme kauniimmilla sanoilla kuin se ansaitsee, ja lausuu samalla jäähyväiset. Hienotunteisuus estää minua nyt tarmokkaammin lähestymästä häntä, koska en ole parempinakaan päivinä paljon puhellut hänen kanssaan, mutta olen koettanut sitä kuitenkin. Olen kirjoittanut, käynyt siellä, hartaasti pyytänyt, mutta kaikki turhaan.»
Hän katseli Harrietia kuin toivoen, että tämä ilmaisisi suurempaa osanottoa kuin tähän asti. Hän puhui vakavasti ja tuntehikkaasti ikäänkuin tehdäkseen vieraaseensa syvemmän vaikutuksen, mutta Harrietin kasvoissa ei mikään muuttunut.
»Mutta jättäkäämme tämä, neiti Harriet», jatkoi hän pettyneen näköisenä. »Siitä ei ole mitään hyötyä. Ettehän ole tullut tänne sitä kuulemaan. Jokin toinen ja hauskempi asia täyttää mielenne. Ilmaiskaa se minullekin, jotta pääsisin paremmalle tuulelle. Puhukaa siis!»
»Ei, minä ajattelen juuri samaa asiaa», vastasi Harriet näyttäen rehellisesti ja peittelemättä hämmästyneeltä. »Eikö se ole luonnollista? Eikö ole päivänselvää, että John ja muna olemme viime aikoina ajatelleet hyvin paljon näitä suuria muutoksia ja puhuneet niistä? Herra Dombey, jota hän on palvellut niin monta vuotta — te tiedätte millaisilla ehdoilla — on joutunut ahtaalle, kuten sanoitte, ja me olemme häneen verrattuina melkein rikkaat!»
Niin mieluisilta kuin Harrietin hyvät ja uskolliset kasvot olivatkin tuntuneet Morfinista siitä lähtien, kun hän oli ne ensimmäisen kerran nähnyt, eivät ne nyt lainkaan ihastuttaneet häntä innostuksen kirkastamina.
»Minun ei tarvitse huomauttaa teille, minkä nojalla asemamme on muuttunut», jatkoi Harriet luoden silmäyksen mustaan pukuunsa. »Ettehän ole unohtanut, että kun veljemme James niin kauhealla tavalla menetti henkensä, häneltä ei jäänyt testamenttia eikä muita omaisia kuin me kaksi.»
Harrietin kasvot näyttivät nyt Morfinista miellyttävämmiltä kuin äsken, vaikka olivat kalpeat ja alakuloiset. Morfin hengitti taas kevyemmin.
»Te tunnette tarinamme, molempien veljieni tarinan, mikäli se koskee onnetonta miestä, josta olette puhunut niin lämpimästi. Te tiedätte, kuinka vähän me tarvitsemme — John ja minä — ja kuinka vähän hyötyä meillä on rahasta totuttuamme viettämään vaatimatonta elämää monien vuosien kuluessa, koska John nyt teidän ystävällisen apunne nojalla ansaitsee täysin riittävästi meille molemmille. Voitte kai aavistaa, mitä suosionosoitusta olen tullut pyytämään?»
»Tuskin. Vähän aikaa sitten luulin aavistavani. Mutta nyt en enää.»
»En sano mitään velivainajastani. Jos kuolleet tietävät, mitä me teemme — mutta ymmärrättehän minua. Elävästä veljestäni voisin sanoa paljon, mutta mitä muuta minun tarvitsisi sanoa kuin että hän on omasta aloitteestaan ryhtynyt tähän velvollisuutensa suorittamiseen, johon pyydämme teidänkin välttämätöntä apuanne. Hän ei saa rauhaa, ennenkuin se on tehty!»
Harriet kohotti taas katseensa, ja hänen kasvoillaan kuvastuva innostus alkoi näyttää kauniilta niissä silmissä, jotka olivat häneen suunnatut.
»Hyvä herra Morfin», jatkoi Harriet, »sen täytyy tapahtua hyvin hiljaa ja salaa. Teidän kokemuksenne ja taitonne näyttää kyllä oikean tien. Ehkä herra Dombeyn saa uskomaan, että odottamatta on jotakin voitu pelastaa hänen omaisuutensa haaksirikosta tai että se on vapaaehtoinen lahja kunnialliselle ja rehelliselle miehelle eräältä, jonka kanssa hän on ollut suurissa asioissa, tai että joku on maksanut tileistä jo poistetun velkansa. Tiedän, että valitsette parhaan keinon. Olen tullut pyytämään teiltä sitä apua, että toimitte meidän puolestamme omalla ystävällisellä, ylevällä ja hienotunteisella tavallanne. Te ette saa puhua siitä koskaan Johnille, jonka suurin onni tässä hyvitystyössä on se, että se tapahtuu salaa, tuottamatta hänelle ylistystä. Vain hyvin pieni osa perinnöstä varataan meille, sillä herra Dombeyn pitää saada kaikki muu korkoineen eliniäkseen. Te säilytätte kyllä salaisuutemme uskollisesti, siitä olen varma, mutta tästä hetkestä lähtien emme edes te ja minä puhu siitä, paitsi jos on pakko, ja niin se saa säilyä ajatuksissani vain uutena syynä, miksi olen kiitollinen taivaalle ja iloinen ja ylpeä veljestäni.»
Sellainen haltioitunut ilme on varmaankin enkelien kasvoilla, kun yksi katuva syntinen tulee taivaaseen yhdeksänkymmenenyhdeksän hurskaan joukossa. Sitä eivät himmentäneet tai pilanneet ne ilon kyyneleet, jotka täyttivät Harrietin silmät, vaan päinvastoin kirkastivat sitä.
»Rakas Harriet», sanoi Morfin lyhyen äänettömyyden jälkeen, »en odottanut tätä. Onko minun ymmärrettävä asia niin, että aiotte käyttää oman perintöosuutennekin samaan hyvään tarkoitukseen kuin John?»
»Kyllä», vastasi Harriet. »Kun olemme pitäneet kaikkea yhteisenä niin pitkän ajan eikä meillä ole ollut ainoatakaan huolta tai toivetta tai pyrkimystä, joka olisi meitä erottanut, voisinko menetellä tässä tapauksessa toisin kuin John? Eikö minulla ole oikeutta pysyä veljeni toverina viimeiseen asti?»
»Taivas varjelkoon minua sitä vastaan kiistämästä!»
»Saamme siis luottaa ystävälliseen apuunne? Sen arvasinkin!»
»Jollen voisi vakuuttaa sitä täydestä sydämestäni ja sielustani, olisin huonompi mies kuin toivon olevani. Voitte ehdottomasti luottaa minuun. Kunniasanallani lupaan säilyttää salaisuutenne. Ja jos kävisi ilmi, että herra Dombey on niin köyhtynyt kuin pelkään hänen olevan, hän kun toimii sellaisen päätöksen mukaan, johon ei kenelläkään ole vaikutusvaltaa, niin autan teitä sen päämäärän saavuttamisessa, johon yhteisesti Johnin kanssa pyritte.»
Harriet ojensi hänelle kätensä ja kiitti häntä sydämellisesti onnellisen näköisenä.
»Harriet», virkkoi Morfin päästämättä hänen kättään irti, »turhaa ja vaateliasta olisi puhua teille nyt uhrauksesta, jonka voitte tehdä — etenkään pelkän rahan uhraamisesta. Ja sen tunnen, että olisi yhtä julkeaa kehoittaa teitä vielä miettimään päätöstänne tai panemaan sille ahtaammat rajat. Minulla ei ole lainkaan oikeutta turmella suuren asian suurta loppua tuomalla esiin omaa mitätöntä itseäni. Minulla on vain oikeus kumartaa pääni sen edessä, mitä uskotte minulle, ja minun on myönnettävä, että se tulee korkeammasta ja paremmasta innoituksen lähteestä kuin mitätön maallinen tietoni on. Sanon vain, että olen uskollinen välittäjänne, ja sellaisena ja läheisenä ystävänänne tahdon olla mieluummin kuin minään muuna, teitä itseänne lukuunottamatta.»
Harriet kiitti häntä jälleen sydämellisesti ja toivotti hyvää yötä.
»Menettekö kotiin?» kysyi Morfin. »Antakaa minun tulla saattamaan.»
»Ei tänä iltana. Nyt en mene kotiin, sillä minun on tehtävä eräs vierailu yksin. Tulkaa huomenna!»
»Hyvä on, minä tulen», vastasi Morfin. »Siihen mennessä mietin tätä asiaa ja suunnittelen, kuinka voimme sen parhaiten toteuttaa. Ja ehkä tekin ajattelette sitä, rakas Harriet — ja samalla vähän minuakin.»
Hän saattoi Harrietin ulkona odottaviin vaunuihin, ja jollei hänen emännöitsijänsä olisi ollut kuuro, olisi hän kuullut isäntänsä palatessaan sisälle mutisevan, että me olemme tottumuksen orjia ja että vanhaksipojaksi jääminen oli myös surullinen tottumus.
Molempien tuolien välillä sohvalla lepäävän viulun hän otti käteensä työntämättä syrjään tyhjää tuolia, istuutui soittamaan ja pudisteli päätänsä tyhjälle tuolille. Se sävy, joka ensiksi ilmeni hänen soitossaan, niin tavattoman haltioitunut ja lempeä kuin se olikin, ei ollut mitään hänen kasvoillaan kuvastuvaan ilmeeseen verrattuna hänen silmäillessään tyhjää tuolia. Hänen tunteensa olivat niin vilpittömät, että hänen oli pakko useammin kuin kerran turvautua kapteeni Cuttlen apukeinoon ja hieroa kasvojaan hihallaan. Mutta vähitellen viulu yhdessä hänen oman mielialansa kanssa liukui »Iloiseen Seppään», jota hän soitti yhä uudelleen, kunnes hänen punakat ja vakavat kasvonsa hehkuivat kuin todellinen metalli oikean sepän alasimella. Lyhyesti sanoen, viulu ja tyhjä tuoli olivat yksinäisen vanhanpojan tovereita melkein puoliyöhön asti, ja hänen syödessään illallista näytti viulu, jonka hän oli pystyttänyt sohvannurkkaan ja joka oli kuin iloisia seppiä, täyteen ahdettu sulatusuuni, katselevan tyhjää tuolia kieroilla silmillään sanomattoman ymmärtäväisesti.
Harrietin lähdettyä Morfinin luota ajoi vuokra-ajuri ilmeisesti vanhastaan tuttuun suuntaan, kierrellen sitten monia sivukatuja syrjäkaupungilla, kunnes saapui avoimelle paikalle, jossa oli muutamia rauhallisia vanhoja pikku taloja puutarhojen keskellä. Erään puutarhan portilla hän pysähtyi, ja Harriet laskeutui maahan.
Hän soitti hiljaa porttikelloa, ja pian ilmestyi kalpea, alakuloisen näköinen nainen kulmakarvat kohotettuina ja pää kallellaan. Harrietin nähdessään hän niiasi kunnioittavasti, ja sitten he lähtivät puutarhan poikki taloon.
»Kuinka potilaamme jaksaa tänä iltana?» kysyi Harriet. »Huonosti, hyvä neiti. Voi, kuinka hän toisinaan muistuttaakaan mielestäni setäni Betsey Janea!»
»Missä suhteessa?»
»Kaikissa suhteissa, hyvä neiti», vastasi alakuloinen nainen, »paitsi siinä, että hän on aikaihminen, mutta Betsey Jane oli kuolemankynnyksellä vasta lapsi».
»Mutta tehän olette kuitenkin kertonut, että hän toipui», huomautti
Harriet lempeästi. »Sitä enemmän siis meilläkin on nyt toivoa, rouva
Wickam.»
»Ah, hyvä neiti, toivo on mainio asia sellaisille, jotka ovat kyllin vahvoja sitä kestämään», virkkoi rouva Wickam pudistaen päätään. »Minun voimani eivät siihen riitä, mutta en kadehti niitä, jotka ovat kyllin onnellisia toivoakseen.»
»Teidän pitäisi koettaa olla iloisempi.»
»Kiitoksia hyvästä neuvosta, neiti», sanoi rouva Wickam happamen näköisenä. »Jos minulla olisi siihen taipumusta, niin asemani yksinäisyys — suokaa anteeksi avomieliset sanani — karkoittaisi sen minusta jo ensimmäisenä vuorokautena, mutta minä en ole sellainen. Enkä haluaisikaan. Jos minussa lieneekin ollut vähän pirteyttä, karisi se minusta Brightonissa muutamia vuosia sitten, ja — suoraan sanoen — minä viihdynkin paremmin tällaisena.»
Tämä oli juuri sama rouva Wickam, joka oli rouva Richardsin jälkeen tullut pikku Paulin hoitajaksi ja oman uskonsa mukaan kärsinyt mainitsemansa kolauksen rakastettavan rouva Pipchinin katon alla. Se erinomainen ja syvämielinen, vanhan perintätavan pyhittämä järjestelmä, joka on aina valinnut ihmiskunnasta mahdollisimman synkät ja epämiellyttävät jäsenet toimimaan nuorison kasvattajina, hyveen tienviittoina, sairaanhoitajina, alkuopettajina ja muina sentapaisina, oli toimittanut rouva Wickaminkin sairaanhoitajattaren toimeen ja saanut vielä aikaan sen, että hyvin suuri ja ihaileva potilasparvi erikoisesti kiitti hänen vakavia ominaisuuksiaan.
Kulmakarvat koholla ja pää kallellaan rouva Wickam näytti kynttilä kädessä tietä yläkertaan, puhtaaseen siistiin huoneeseen, jonka takana oli himmeästi valaistu toinen huone. Siellä oli yksi vuode. Ensimmäisessä huoneessa istui vanha nainen, joka tuijotti tylsästi avoimesta akkunasta pimeyteen. Toisessa huoneessa makasi vuoteessa sen olennon varjo, joka oli uhmannut tuulta ja sadetta eräänä talvi-iltana. Häntä olisi tuskin enää voinut tuntea muusta kuin pitkästä mustasta tukasta, joka näytti niin kovin mustalta värittömien kasvojen ja kaiken ympärillä olevan valkoisen rinnalla.
Kuinka voimakkaat olivatkaan hänen silmänsä ja kuinka heikko hänen muu olemuksensa! Silmät suuntautuivat niin innokkaina ja kirkkaina ovelle Harrietin tullessa sisään, mutta väsynyt pää jaksoi tuskin ollenkaan nousta pielukselta.
»Alice», sanoi Harriet lempeästi, »tulenko myöhään tänään?»
»Tuntuu siltä aina kuin tulisitte myöhään, vaikka tulettekin varhain.»
Harriet oli istuutunut vuoteen viereen ja laskenut kätensä, sairaan ohuelle kädelle.
»Voitteko paremmin?»
Rouva Wickam, joka seisoi vuoteen jalkopäässä kuin lohduton haamu, pudisti pontevasti päätänsä kieltääkseen tämän mahdollisuuden.
»Sehän ei merkitse mitään», virkkoi Alice heikosti hymyillen, »Jaksanko paremmin vai huonommin tänään, se ei tee suurempaa eroa kuin päivän — ehkä ei niinkään paljon.»
Vakavana ihmisenä rouva Wickam hyväksyi tämän arvelun syvään huokaisten. Hän nosti peitettä vähän jalkopäästä tunnustellakseen, olivatko sairaan jalat jo kylmenneet. Sitten hän kalisteli pöydällä olevia lääkepulloja kuin ajatellen: »Koska nyt kerran olemme täällä, saakoon hän vieläkin lääkettä.»
»Ei», sanoi Alice kuiskaten Harrietille, »kurja elämä, tunnonvaivat, vaellukset, puute, sisäinen ja ulkonainen myrsky ovat kuluttaneet elämäni. Sitä ei enää kestä kauan.»
Samalla hän veti Harrietin käden lähemmäksi itseään ja painoi kasvonsa sitä vasten.
»Tässä maatessani ajattelen toisinaan, että mielelläni eläisin vielä vähän aikaa voidakseni näyttää teille, kuinka kiitollinen voisin olla. Se on heikkoutta, joka pian menee ohitse. Parempi teille, että asiat ovat tällä kannalla. Parempi minullekin!»
Kuinka toisella lailla hän nyt pitelikään Harrietin kättä kuin silloin, kun hän oli tarttunut siihen takkavalkean ääressä koleana talvi-iltana! Silloin hän oli ollut ylenkatseellinen, raivoisa, uhmaava, häikäilemätön, mutta nyt! Se kaikki oli lopussa.