Kun rouva Wickam oli kyllikseen kilistellyt pulloja, toi hän lääkettä ja katseli potilasta tuimasti tämän juodessa, puristi huulensa lujasti yhteen, samoin kulmakarvansa, ja ravisti päätänsä kuin ilmaistakseen, ettei kidutuskaan saisi häntä sanomaan, että tämä oli toivotonta. Sitten hän pirskoitti vähän viilentävää nestettä huoneeseen kuin haudankaivaja, joka siroittelee tuhkaa tuhalle, tomua tomuun — sillä hän oli vakava luonteeltaan — ja poistui alakertaan syömään hautajaisiin kuuluvaa liharuokaa.
»Kuinka kauan siitä on, kun tulin teidän luoksenne ja kerroin, mitä olin tehnyt, ja kuulitte, että oli liian myöhäistä kenenkään lähteä veljeänne pelastamaan?» kysyi Alice.
»Jo toista vuotta», vastasi Harriet.
»Toista vuotta», kertasi Alice katsellen miettiväisenä hänen kasvojaan. »Siis kuukausi toisensa jälkeen on kulunut siitä, kun toitte minut tänne!»
Harriet nyökkäsi myöntävästi.
»Toitte minut tänne hyvyyden ja lempeyden voimalla. Minut!» virkkoi Alice peittäen Harrietin kädellä kasvonsa. »Ja teitte minut inhimilliseksi naisen katseilla ja sanoilla ja enkelin teoilla!»
Harriet kumartui hänen ylitseen ja rauhoitti häntä. Vähän ajan kuluttua
Alice pyysi, että hänen äitinsä kutsuttaisiin sisään.
Harriet huusi eukolle pari kertaa, mutta tämä oli niin vaipunut katselemaan avoimesta akkunasta pimeyteen, ettei kuullut mitään. Vasta sitten, kun Harriet meni koskettamaan häntä, hän nousi ja tuli tyttärensä luokse.
»Äiti», virkkoi Alice, tarttuen taas Harrietin käteen ja luoden säteilevät silmänsä hellästi häneen, samalla kun vain viittasi sormellaan vanhaan eukkoon, »kerro hänelle, mitä tiedät».
»Tänä iltanako, rakkaani?»
»Niin, äiti», vastasi Alice heikosti ja juhlallisesti, »tänä iltana».
Eukko, joka näytti olevan sekaisin pelosta, tunnonvaivoista tai surusta, hiipi vuoteen toiselle puolelle Harrietia vastapäätä, polvistui saadakseen kuihtuneet kasvonsa pieluksen tasalle ja ojensi kätensä kuin koskettaakseen tyttärensä käsivartta. Sitten hän aloitti:
»Minun kaunis tyttöni —»
Kuinka hän kirkaisikaan vaieten äkkiä ja jääden tuijottamaan vuoteessa lepäävää olentoparkaa!
»Muuttunut, kauan sitten, äiti! Kuihtunut, kauan sitten», selitti Alice katsahtamatta häneen. »Älä enää sure sitä.»
»Minun tyttäreni», sopersi eukko, »oma tyttöni, joka pian parantuu ja saattaa kaikki vielä häpeään kauneudellaan».
Alice hymyili alakuloisesti Harrietille ja hyväili hänen kättään vähän lujemmin, mutta ei puhunut mitään. —
»Joka pian parantuu», toisti eukko uhaten tyhjää ilmaa ryppyisellä nyrkillään, »ja joka saattaa kaikki vielä häpeään kauneudellaan — sen hän tekee. Uskokaa minua, hän tekee sen!» lisäsi hän ikäänkuin olisi kiistellyt jonkun näkymättömän henkilön kanssa, joka vastusti häntä. »Minun tyttäreni on työnnetty pois ja ajettu ulos, mutta hän voisi kerskailla ylpeiden ihmisten sukulaisuudella, jos tahtoisi. Ah, millaisten ihmisten! Sukulaisuutta on ilman pappeja ja vihkisormuksiakin — ne voivat tosin sitä toimittaa, mutta eivät voi purkaa — ja minun tyttäreni on hienoa sukua. Näyttäkää minulle rouva Dombey ja minä näytän teille Aliceni oikean serkun.»
Harriet loi katseensa eukosta niihin loistaviin silmiin, jotka olivat kiinteästi suunnatut häneen, ja sai varmuuden siitä, että äskeiset sanat olivat totta.
»Mitä!» huudahti eukko ja kohotti tutisevan päänsä kaamean pöyhkeänä. »Vaikka nyt olen vanha ja ruma — paljon vanhempi kokemusteni ja elintapani kuin vuosieni vuoksi — olin kerran niin nuori kuin kuka tahansa. Ja yhtä kauniskin kuin moni muu! Olin aikanani kukoistava maalaistyttö ja, hyvä neiti», virkkoi hän ojentaen kätensä vuoteen ylitse Harrietille, »siellä kotipuolessa olivat rouva Dombeyn isä ja setä silloin iloisimpia ja suosituimpia kaikista niistä herroista, jotka tulivat Lontoosta — nyt he ovat olleet jo kauan vainajia — voi, hyvä Jumala kuinka kauan jo! Rouva Dombeyn setä, minun Allyni isä, vieläkin kauemmin kuin toinen veli.»
Hän kohotti vähän päätänsä ja tarkasteli tyttärensä kasvoja ikäänkuin olisi oman nuoruutensa muistelemisesta siirtynyt tyttärensä nuoruutta ajattelemaan. Sitten hän äkkiä painoi kasvonsa vuoteelle ja kiersi käsivartensa päänsä ympärille.
Nostamatta päätään hän jatkoi: »He olivat niin toistensa näköiset kuin suinkin kaksi veljestä voi olla ja melkein yhtä vanhat — muistaakseni ei heidän välillään ollut suurempaa ikäeroa kuin yksi vuosi — ja jos olisitte saanut nähdä minun tyttöni, niinkuin minä kerran näin, rinnatusten toisen veljen tyttären kanssa, olisitte huomannut kaikesta puvun ja elämän erilaisuudesta huolimatta, että he olivat toistensa näköiset. Voi, nyt on yhtäläisyys mennyt, ja minun tyttäreni — vain minun tyttäreni — on niin muuttunut!»
»Me muutumme kaikki vuorostamme, äiti», virkkoi Alice.
»Vuorostamme!» huudahti eukko, »mutta miksi ei toisen tytär yhtä pian kuin minunkin? Hänen äitinsä oli täytynyt muuttua — hän näytti yhtä vanhalta kuin minä ja yhtä ryppyiseltä ihomaalinsa lävitse — mutta tytär oli kaunis. Mitä juuri minä olen tehnyt, mitä olen tehnyt pahempaa kuin hän, että minun tyttäreni täytyy maata tuossa ja kuihtua!»
Päästäen taas hurjan parkaisun hän syöksyi siihen huoneeseen, josta oli äsken tullut, mutta palasi heti levottoman mielensä ajamana, hiipi Harrietin luokse ja virkkoi:
»Tämän pyysi Alice minua kertomaan teille, hyvä neiti. Siinä kaikki. Sain sen selville kysellessäni, kuka herra Dombeyn toinen rouva oli, ja samalla muutakin, mikä koskee häntä, kun eräänä kesänä kävin Warwickshiressä. Sellaisesta sukulaisuudesta ei minulle silloin ollut mitään hyötyä. He eivät olisi tunnustaneet minua, eikä heillä ollut mitään annettavaa minulle. Olisin mahdollisesti pyytänyt heiltä vähän rahaa myöhemmin, mutta Alicen vuoksi en voinut, sillä hän uhkasi melkein tappaa minut, jos kerjäisin. Hän oli omalla tavallaan yhtä ylpeä kuin toinenkin», lisäsi eukko koskettaen arasti tyttärensä kasvoja ja vetäen sitten kätensä takaisin, »niin rauhalliselta kuin hän nyt näyttääkin, mutta hän saattaa heidät vielä kerran häpeään kauneudellaan!»
Hänen naurunsa, kun hän poistui, oli rumempi kuin hänen huutonsa tai se voimattomain valitusten puuska, johon se päättyi, jopa rumempi kuin se hupsumainen ilme, joka kuvastui hänen kasvoillaan hänen istuutuessaan entiselle paikalleen ja alkaessa taas tuijottaa ulos pimeyteen.
Alicen silmät olivat koko tämän ajan olleet luotuina Harrietiin, jonka kättä hän ei ollut päästänyt irti. Nyt hän sanoi:
»Tässä maatessani on minusta tuntunut, että mielelläni soisin teidän sen tietävän. Se voisi luullakseni selittää jotakin, mikä aina on kovettanut minua. Minä olin väärin tehdessäni kuullut paljon puhuttavan laiminlyödystä velvollisuudestani ja aloin viimein uskoa, ettei minuakaan kohtaan ollut kaikkia velvollisuuksia täytetty ja että ihminen saa niittää, mitä on kylvänyt. Minulle selvisi, ainakin osaksi, että kun ylhäisilläkin naisilla oli huonot kodit ja äidit, hekin joutuivat harhateille omalla tavallaan, mutta että heidän tiensä ei kuitenkaan voinut olla niin kehno kuin minun ja että heidän tuli kiittää siitä Jumalaa. Se on nyt kaikki lopussa, ikäänkuin unta, jota en voi oikein muistaa tai ymmärtää. Se on päivä päivältä muuttunut yhä enemmän unen kaltaiseksi siitä lähtien, kun te aloitte istua täällä ja lukea minulle. Kerron sen teille vain sillä tavalla kuin voin muistaa. Lukisitteko minulle vielä vähän?»
Harriet aikoi vetää kätensä pois avatakseen kirjan, kun Alice vielä tarttui siihen hetkiseksi.
»Ettehän unohda äitiäni? Annan hänelle anteeksi, jos minulla on siihen syytä. Tiedän, että hän antaa minulle anteeksi ja on surullinen sisimmässään. Ettehän unohda häntä?»
»En koskaan, Alice!»
»Vielä hetkinen. Sovittakaa pääni niin, että lukiessanne voin nähdä sanojen kuvastuvan ystävällisillä kasvoillanne.»
Harriet täytti hänen pyyntönsä ja luki — luki sitä ikuista kirjaa, joka on tarkoitettu kaikille väsyneille ja raskautetuille, kaikille kurjille, langenneille ja maailman laiminlyömille — luki siunattua kertomusta siitä, kuinka sokealla, halvatulla, rammalla kerjäläisellä, rikollisella, häpeän tahraamalla naisella, jollaisia me maanlapset kartamme, kaikilla on oma osansa, jota ei mikään ihmisylpeys, kylmäkiskoisuus tai viisastelu, niin kauan kuin tämä maailma pysyy, voi heiltä riistää tai vähentää pölyhiukkasen osallakaan — luki Hänestä, joka koko ihmiselämän ja kaikkien sen toiveiden ja surujen läpi oli hellän myötätuntoinen kärsimystä ja murhetta kohtaan.
»Tulen takaisin hyvin varhain aamulla», sanoi Harriet sulkiessaan kirjan.
Loistavat silmät, jotka yhä olivat häneen kiintyneinä, sulkeutuivat nyt hetkiseksi. Sitten ne avautuivat, ja Alice suuteli ja siunasi häntä.
Samat silmät seurasivat häntä ovelle. Niiden valossa ja rauhallisilla kasvoilla näkyi hymy oven sulkeutuessa.
Sairaan katse ei hellinnytkään enää ovesta. Hän painoi käden rinnalleen, mutisten sitä pyhää nimeä, josta hänelle oli luettu, ja elämä katosi hänen kasvoiltaan kuin valo olisi sammunut.
Mitään muuta ei enää ollut vuoteessa kuin sen maallisen kuoren rauniot, jota sade oli piessyt, ja musta tukka, joka oli liehunut talvisessa tuulessa.
YHDEKSÄSKUUDETTA LUKU
Pahan palkka
Muutokset ovat taas kohdanneet pitkän, synkän kadun varrella olevaa taloa, Florencen yksinäisen lapsuuden näyttämöä. Se on vieläkin suuri talo, luja tuulta ja rajuilmaa vastaan. Katossa ei ole halkeamia, ei akkunaruuduissa säröjä tai seinissä luhistumisen merkkejä, mutta sittenkin se on kuin raunio, ja rotat karkaavat siitä.
Towlinson ja hänen toverinsa eivät aluksi usko niitä hämäriä huhuja, jotka tulevat heidän korviinsa. Keittäjätär arvelee, ettei isäntäväen luottoa voi niin vähällä horjuttaa. Towlinson odottaa, että hänelle tämän jälkeen kerrottaisiin Englannin pankin luhistuvan tai kruunun jalokivien joutuvan myytäviksi. Mutta ensiksi ilmestyy sanomalehti ja sitten Perch. Ja Perch tuo rouva Perchin puhelemaan siitä keittiössä ja viettämään hauskan illan.
Kun vihdoin ei enää voi epäillä, on Towlinsonin pääharrastuksena se, että vararikosta tulisi kerrassaan komea — ei sataatuhatta puntaa pienempi. Perch ei omasta puolestaan usko, että satatuhatta puntaa läheskään riittäisi. Rouva Perchin ja keittäjättären johdolla naiset usein toistelevat: »sa-ta-tu-hat-ta pun-taa!» värisyttävän ihastuksen vallassa — ikäänkuin näiden sanain käsitteleminen olisi itse rahojen käsittelemistä. Sisäkkö, joka on iskenyt silmänsä Towlinsoniin, sanoo toivovansa, että hänellä olisi edes sadas osa tuosta summasta voidakseen luovuttaa sen mielitietylleen. Towlinson, joka ei ole voinut unohtaa ennen kärsimäänsä vääryyttä, sanoo arvelevansa, että ulkomaalainen tuskin osaisi käyttää sellaista rahasummaa muuhun kuin poskiparran ostamiseen, mikä purevan ivallinen letkaus saa sisäkön poistumaan kyynelsilmin.
Mutta hän ei pysy poissa kauan, sillä keittäjätär, joka on erikoisesti hyväluontoisen maineessa, sanoo, että mitä lieneekin tekeillä, Towlinson, heidän on parasta pysyä sovinnossa, sillä kukaan ei voi sanoa, kuinka pian täytyy erota. He ovat olleet tässä talossa (sanoo hän) hautajaisten, häiden ja karkaamisen aikana älköön kukaan saako aihetta sanoa, etteivät he voineet sopia keskenään tällaisen tapauksen sattuessa. Rouva Perch on tavattoman liikutettu tästä huomautuksesta ja tunnustaa avoimesti, että keittäjätär on enkeli. Towlinson vastaa keittäjättärelle, että hänestä olkoon kaukana sellaisten hyvien asioiden vastustaminen, joiden hän toivoo toteutuvan. Sitten hän lähtee hakemaan sisäkköä ja palaa pian käsi kädessä tämän nuoren naisen kanssa ilmoittaen keittiössä istuville, ett ulkomaalainen on vain leikkiä hänen puoleltaan ja että Anne ja hän ovat nyt päättäneet ojentaa kätensä toisilleen ja asettua Oxford-torin varrelle, perustaen sinne vihanneskaupan, jolle he pyytävät erikoisesti kaikkien läsnäolijoiden suosiota. Tämä uutinen otetaan riemuhuudoin vastaan, ja rouva Perch, joka luo jo ennustajan katseen tulevaisuuteen, kuiskaa keittäjättären korvaan: »Pelkkiä tyttöjä.»
Perhettä kohdannut onnettomuus oli sellainen tapaus, jota ei voinut olla juhlimatta alakerrassa. Niinpä keittäjätär tuo illallispöytään parikin lämmintä ruokalajia, ja Towlinson tekaisee hummerisalaatin samaan vierasvaraiseen tarkoitukseen. Myöskin rouva Pipchin soittaa tapauksen kiihdyttämällä kelloa ja lähettää alakertaan sanan, että hänelle pitäisi tarjottimella tuoda päivällä jäänyt vasikanvatkuli uudestaan lämmitettynä ja lisäksi neljännes pikarillista kuumennettua viiniä, sillä hän tuntee itsensä huonovointiseksi.
Dombeysta puhutaan vain sivumennen. Pääasiassa lausutaan arveluita siitä, kuinka kauan hän aavistaa asiain menneen tähän suuntaan. Keittäjätär sanoo nyökäten merkitsevästi: »Varmasti pitkän aikaa. Sen voisi vaikka vannoa.» Ja kun sitten kysytään Perchin mieltä, vahvistaa hän edellisen huomautuksen. Joku kysyy, mihin Dombey nyt ryhtyy ja lieneekö hänen pakko ottaa jokin toimi. Towlinson ei luule sitä välttämättömäksi ja viittaa siihen, että onhan olemassa hienojen ihmisten vaivaishuoneita. »Niin, sellaisia, missä hän saa haltuunsa oman pikku puutarhan ja kasvattaa makeita herneitä», sanoo keittäjätär säälivästi. »Juuri niin», vahvistaa Towlinson, »ja liittyy sitten jäseneksi johonkin veljeskuntaan». »Me olemme kaikki veljiä Herrassa», virkkaa rouva Perch keskeyttäen juomisensa vähäksi aikaa. »Paitsi sisaria», huomauttaa Perch. »Kuinka alas ovatkaan mahtavat vaipuneet!» huudahtaa keittäjätär. »Ylpeys käy lankeemuksen edellä — se on aina käynyt toteen», sanoo sisäkkö.
Kuinka hyvältä heistä tuntuukaan näitä arveluita lausuessaan, ja mihin kristilliseen yksimielisyyteen he pystyvätkään kestäen alistuvaisesti tämän yhteisen onnettomuuden! Tämän erinomaisen mielentilan keskeyttää vain hetkiseksi eräs alempiarvoinen, nuori keittiötyttö, joka istuttuaan suu auki pitkän aikaa odottamatta työntää suustaan seuraavat sanat: »Mitä sitten, jollemme saisikaan palkkaamme!» Seurue istuu jonkun aikaa ääneti, mutta keittäjätär toipuu ensin, kääntyy äsken puhuneeseen tyttöön päin ja kysyy, kuinka tämä uskaltaa min loukata sitä perhettä, jonka leipää hän syö, ja luuleeko hän jonkun, jolla on hivenkään kunniantuntoa jäljellä voivan anastaa palvelijaraukoiltaan heidän kovalla työllä ansaitsemansa palkan. »Ja jos sinulla on tuollaiset uskonnolliset tunteet, Mary Daws, en tiedä, minne vielä kerran joudut» lisää keittäjätär lämpimästi.
Towlinsonkaan ei tiedä sitä eikä kukaan. Ja nuori keittiötyttö, joka ei näytä itsekään sitä tarkoin tietävän, verhoutuu hämmennykseen yleisen mielipiteen pilkkaamana.
Muutamien päivien kuluttua alkaa oudonnäköisiä ihmisiä liikuskella talossa ja tehdä sopimuksia keskenään ruokasalissa ikäänkuin he asuisivat siellä. Muuan heistä, jolla on arabialaismalliset kasvot ja hyvin painavat kellonvitjat, viheltelee vierashuoneessa, odotellessaan toista herraa, jolla aina on kynä ja mustetta taskussaan, ja kyselee Towlinsonilta (puhutellen häntä tutunomaisesti »vanhaksi kukoksi»), sattuuko hän tietämään, mitä lienevät uusina maksaneet purppuralla ja kullalla kirjaillut uutimet. Ruokasalin vieraat ja heidän puuhansa lisääntyvät päivä päivältä ja joka herralla näyttää olevan kynä ja mustetta taskussaan ja jokin aihe käyttää niitä. Vihoin ilmoitetaan, että pian on tulossa huutokauppa. Silloin saapuu lisää väkeä kynineen ja musteineen. Heillä on käskettävinään joukko miehiä, jotka alkavat heti kääriä kokoon mattoja ja lykätä huonekaluja sinne tänne, jättäen eteiseen ja porraskäytävään tuhansia merkkejä jalkineistaan.
Keittiöneuvostolla on kaiken tämän aikaa täysi-istunto, ja koska heillä ei ole mitään tekemistä, suorittavat he todellisia sankaritekoja syömisessä. Vihdoin heidät eräänä päivänä kutsutaan kaikki rouva Pipchinin huoneeseen, jolloin tämä kelpo perulaisrouva puhuttelee heitä happamesti seuraavalla tavalla:
»Isäntänne on joutunut vaikeuksiin. Luullakseni sen tiedätte?»
Towlinson, joka esiintyy toisten puheenjohtajana, myöntää kaikkien tietävän.
»Ja siitä olen varma, että kaikki katsotte vain omaa etuanne» sanoo rouva Pipchin ravistaen heille päätänsä.
Kimeä ääni huutaa perältä: »Emme enempää kuin tekään.»
»Sitä mieltäkö te olette, julkea ihminen?» tokaisee vihastunut Pipchin, tähystäen leimuavin silmin välillä olevien päitten lomitse.
»Niin, rouva Pipchin, niin se on», vastaa keittäjätär astuen lähemmäksi. »Ja miksi pitäisi olla toisin, jos saan kysyä?»
»Hyvä on, saatte lähteä niin pian kuin tahdotte», sanoo rouva Pipchin. »Mitä pikemmin, sitä parempi, ja toivon, etten enää koskaan näe teidän kasvojanne.»
Näin sanoen urhea Pipchin vetää esiin liinakankaisen rahakukkaron ja maksaa keittäjättärelle palkan vielä kuukaudelta eteenpäinkin, mutta pitelee rahoista lujasti kiinni, kunnes kuitti on viimeiseen pisteeseen asti kunnossa. Silloin vasta hän hellittää vastahakoisesti palkan. Näin rouva Pipchin menettelee palveluskunnan jokaisen jäsenen kanssa, kunnes kaikki on maksettu…
»Nyt saavat ne, jotka haluavat, mennä omalle taholleen, ja ne jotka haluavat jäädä, saavat olla ruokapalkalla viikon tai pari ja auttaa talon töissä, paitsi keittäjätär-heittiö, jonka pitää lähteä heti tiehensä», selittää pikavihainen Pipchin. »Sen hän tosiaan tekeekin», sanoo keittäjätär. »Hyvästi siis, rouva Pipchin, ja vilpittömästi toivoisin, että voisin lausua teille jonkin kohteliaisuuden suloisuudestanne!»
»Menkää tiehenne!» huutaa rouva Pipchin polkien jalkaansa.
Keittäjätär purjehtii pois jalomielisen arvokkaana, mikä kuohuttaa kovasti rouva Pipchiniä. Pian tulevat hänen jäljessään toisetkin, ja niin he taas istuvat kaikki koolla alakerrassa.
Silloin Towlinson sanoo, että ensiksikin pitäisi saada pieni välipala ja sitä syötäessä hän puolestaan esittäisi suunnitelman, jonka luulee parhaiten vastaavan heidän asemaansa. Kun ruoka on katettu pöytään ja kaikki ovat käyneet siihen innokkaasti käsiksi, ryhtyy Towlinson puhumaan huomauttaen ensiksi, että keittäjätär lähtee nyt pois, ja lisäten, että jollemme ole uskollisia itsellemme, ei kukaan myöskään ole uskollinen meille. Että he ovat eläneet tässä talossa kauan aikaa yhdessä ja yrittäneet kovasti elää ystävällisissä väleissä. (Keittäjätär virkkaa nyt liikutettuna: »Kuulkaa, kuulkaa!» ja rouva Perch, joka on taas saapuvilla ja kurkkua myöten ruokaa täynnä, vuodattaa kyyneleitä.) Että hän ajattelee kaikkien nyt tuntevan samaa: »Jos yksi lähtee, niin kaikki lähtevät.» Sisäkkö on kovin liikutettu tästä jalomielisestä tunteesta ja kannattaa sitä lämpimästi. Keittäjätär sanoo sen olevan oikein hänenkin mielestään ja lisää vain toivovansa, ettei se ole pelkkää kohteliaisuutta hänelle, vaan todellista velvollisuudentuntoa. Towlinson vastaa sen olevan velvollisuudentuntoa ja huomauttaa, että jos hänet nyt pakotetaan lausumaan mielipiteensä, hän voi avoimesti vakuuttaa, ettei hänen mielestään ole kovinkaan kunnioitettavaa jäädä taloon, jossa harjoitetaan huutokauppaa ja muuta sellaista. Sisäkkö on myöskin varma siitä ja kertoo sen vahvistukseksi, että samana aamuna eräs kangaslakkinen vieras mies yritti suudella häntä portaissa. Sen kuullessaan Towlinson hypähtää pystyyn tuoliltaan etsimään syyllistä ja nujertamaan hänet. Mutta hänen tielleen asettuvat naiset, jotka pyytävät häntä rauhoittumaan ja ajattelemaan, että on mukavampaa ja viisaampaa jättää heti mielestään sellaiset sopimattomat kohtaukset. Rouva Perch esittää asian uudessa valossa ja osoittaa, että hienotunteisuus omiin huoneisiinsa sulkeutunutta herra Dombeyta kohtaan ehdottomasti vaatii heitä nopeasti lähtemään pois. »Sillä mitä hänen täytyykään tuntea, jos sattumalta tapaa jonkun palvelija-raukan, joka on väärin kuvitellut häntä rikkaaksi!» Keittäjätärtä tämä siveysmietelmä järkyttää niin kovasti, että rouva Perch parantelee sitä muutamilla hurskailla huomautuksilla, sekä itsekeksimillään että toisilta lainatuilla. Näyttää täysin selvältä asialta, että heidän on kaikkien lähdettävä. Matka-arkut täytetään, ajurit haetaan, eikä saman illan hämärissä ole ainoatakaan keittiöseurueesta jäljellä.
Talo kohoaa suurena ja myrskyä uhmaavana pitkän synkän kadun varrella, mutta se on nyt raunio, ja rotat karkaavat sieltä.
Kangaslakkiset miehet häärivät kaikkialla ja kolistelevat huonekaluja, ja herrat kynineen ja musteineen merkitsevät paperille luetteloa kaikesta, istuen sellaisilla esineillä, joita ei ole koskaan tarkoitettu istumapaikoiksi, ja syövät ruokapaikasta noudettua leipää ja juustoa, käyttäen pöytinä milloin mitäkin huonekalua ja näyttäen nauttivan siitä, että voivat käsitellä kallisarvoisia esineitä sopimattomalla tavalla. Suuri sekasotku näkyy myöskin esineiden järjestelyssä. Patjoja ja vuodevaatteita ilmestyy ruokasaliin, lasi- ja porsliiniastioita joutuu kasvihuoneeseen, suuri pöytäkalusto työnnetään korkeina kasoina salin pitkälle sohvalle, ja rappumaton nippuihin sidotut tangot koristavat marmorista uuninreunusta. Lopuksi ripustetaan matto, johon on kiinnitetty painettu hintalippu, ulos parvekkeelta, ja samantapaiset lisäkkeet koristavat suuren pääoven kumpaakin puolta.
Pitkin päivää pysähtyy likaisia rattaita ja vankkureita talon kohdalle. Joukoittain ränstyneen näköisiä nylkyreitä, juutalaisia ja kristittyjä, tungeskelee talossa koputellen hiottuja kuvastimenlaseja rystysillään, lyöden epäsointuisia ääniä flyygelistä, kosketellen märillä etusormillaan tauluja, kostuttaen paraiden pöytäveisten teriä hengityksellään, painellen tuolien ja sohvien täytteitä likaisilla nyrkeillään, tunnustellen höyhenvuoteita, avaten ja sulkien laatikoita, punniten hopeisia lusikoita ja haarukoita, vieläpä tarkastellen verhojen ja liinavaatteiden saumojakin ja moittien kaikkea. Koko talossa ei ole ainoatakaan suojattua paikkaa. Julkeat ja nuuskivat vieraat tarkistelevat yhtä uteliaasti keittiönuuniin kuin ullakon vaatekomeroihin. Paksut miehet, joilla on päässä kuluneet hatut, katselevat ulos makuuhuoneen akkunoista laskevat leikkiä kadulla liikkuvien tuttaviensa kanssa. Maltilliset, arviolaskuja laativat henkilöt vetäytyvät pukuhuoneisiin luettelot kädessä ja tekevät niihin reunamuistutuksia lyijykynän pätkillä. Nouseepa joku välittäjä paloportaita ylös ja luo katonharjalta yleissilmäyksen ympäristöön Muutamia päiviä kestää vilinä ja kohina ja alituinen liikuskelu portaissa. »Verrattoman uudenaikaiset, melkein uudet huonekalut j.n.e.» on pantu näytteille.
Sitten kyhätään parhaaseen vierashuoneeseen pitkä jono pöydistä, ja huutokaupan pitäjä asettuu ranskalaiseen tapaan kiilloitetun, leveän, kokoontyönnettävän mahonkipöydän ääreen, jolla on kaarevat jalat, ja verenimijöiden, juutalaisten ja kristittyjen, laumat, julkeat ja nuuskivat vieraat ja ränstyneet tanakat miehet kokoontuvat sen ympärille, istuutuvat mikä millekin huonekalulle uuninreunusta lukuunottamatta ja alkavat tehdä tarjouksiaan. Huoneet ovat kaiken päivää kuumia, täpötäysiä ja pölyisiä — vasaramiehen pää, hartiat ääni ja ase lakkaamatta työssä. Kangaslakkiset miehet läähättävät kiukussaan kannettuaan saapuville tavaroita, ja yhä niitä ilmestyy uusia, lakkaamatta uusia. Välistä joku lausuu pilasanan, jolloin kuuluu yleinen nauru. Tällaista kestää aamusta iltaan kolme päivää. »Verrattoman uudenaikaiset melkein uudet huonekalut j.n.e.» ovat myytävinä.
Sitten ilmestyvät taas näkyviin likaiset rattaat ja vankkurit, ja niiden mukana saapuu käsikärryjä ja huonekaluvaunuja ja kokonainen liuta kantajia hihnoineen. Kaiken päivää kangaslakkiset miehet vääntävät ruuvitalttoineen ja kampineen tai kompuroivat tusinoittain raskaine taakkoineen portaissa tai nostelevat kokonaisia vuoria espanjalaista mahonkia, parasta ruusupuuta tai hiottua kuvasimenlasia vankkureihin ja rattaille, käsikärryihin tai huonekaluvaunuihin. Paul-raukan pikku vuode viedään pois aasin vetämissä ajoneuvoissa. Melkein kokonaisen viikon ajan ovat »Verrattoman uudenaikaiset, melkein uudet huonekalut j.n.e.» vaeltamassa talosta pois.
Vihdoin se kaikki päättyy. Talossa ei näe enää muuta kuin irtonaisia luettelon lehtiä, olkien ja heinien jäännöksiä ja rykelmän tyhjiä juomapulloja eteisen oven takana. Kangaslakkiset miehet kokoilevat talttansa ja kampensa suuriin pusseihinsa, heittävät ne hartioillensa ja marssivat tiehensä. Eräs kynää ja mustetta käsittelevistä herroista tekee vielä viimeisen tarkastuskierroksen, kiinnittäen samalla akkunoihin ilmoituksia, joissa tarjotaan vuokrattavaksi tämä erittäin miellyttävä herrastalo, ja sulkee akkunaluukut. Sitten hän lähtee ulos kangaslakkisten miesten jäljessä. Ei kukaan tungettelijoista jää sisäpuolelle. Talo on rauniona, ja rotat karkaavat sieltä..
Rouva Pipchinin huoneet ovat säästyneet yleiseltä hävitykseltä samoin kuin alakerran lukitut huoneet, joiden akkunakaihtimet on vedetty tiukasti alas. Rouva Pipchin on pysynyt kaiken tämän mylläkän aikana kovana ja järkkymättömänä omalla puolellaan. Silloin tällöin hän on pistäytynyt huutokauppasaliin katsomaan, mihin hintaan esineet nousevat, ja tekemään tarjouksiansa eräästä nojatuolista. Hänen tarjouksensa on ollut korkein, ja hän istuu paraikaa siinä, kun rouva Chick tulee häntä tervehtimään.
»Mitä veljelleni kuuluu, rouva Pipchin?» kysyy rouva Chick.
»Minä en tiedä siitä kerrassaan mitään», vastaa rouva Pipchin. »Hän ei koskaan suo minulle sitä kunniaa, että puhuttelisi minua. Hän on käskenyt tuoda ruokansa ja juomansa oman huoneensa viereiseen huoneeseen, ja sen vähän, mitä hän syö, hän käy ottamassa sieltä, kun ei kukaan ole saapuvilla. Minulta ei kannata kysyä. Minä en tiedä hänestä enempää kuin se etelän mies, joka poltti suunsa syödessään kylmää luumulientä.»
Näin puhuu sapekas rouva Pipchin pontevasti.
»Hyväinen aika!» huudahtaa rouva Chick lempeästi. »Kuinka kauan tällaista kestää! Jollei veljeni koeta tehdä ponnistusta, rouva Pipchin, niin mitä hänestä tulee? Luulisinpä tosiaankin hänen nähneen jo kylliksi, mitä seuraa, kun ei tee ponnistusta. Hänen pitäisi osata varoa niin turmiollista erehdystä.»
»Hölynpölyä», sanoo rouva Pipchin hieroen nenäänsä. »Siitä pidetään tosiaankin suurta hälinää. Eihän se ole niin ihmeellinen juttu. Ihmisillä on ennenkin ollut onnettomuuksia, ja heidän on täytynyt luopua huonekaluistaan. Minullekin on tapahtunut samaa!»
»Minun veljeni on niin erikoinen — niin kummallinen mies», jatkaa rouva Chick syvämietteisen näköisenä. »Hän on ihmeellisin mies, mitä olen koskaan nähnyt. Saattaisiko kukaan uskoa, että hän saadessaan tiedon luonnottoman lapsensa naimisiinmenosta ja ulkomaille lähdöstä — minulle tuottaa nyt lohdutusta muistaessani, että aina sanoin tuossa lapsessa olevan jotakin omituista, mutta kukaan ei välitä minun sanoistani — saattaisiko kukaan uskoa, että veljeni kävi suoraan minun kimppuuni sanoen otaksuneensa minun käytöksestäni, että Florence oli karannut minun kotiini? Voi, laupias taivas! Ja saattaisiko kukaan uskoa, että kun sanoin hänelle vain: 'Paul, mahdollisesti olen hyvin hupsu enkä sitä epäilekään, mutta en voi ymmärtää, kuinka sinun liikeasiasi ovat voineet joutua tällaiselle tolalle', silloin hän suorastaan kävi taas kimppuuni ja sanoi vaativansa, etten saa lainkaan tulla hänen luokseen, ennenkuin hän pyytää minua. Voi, laupias taivas!»
»Vai niin», virkkaa rouva Pipchin. »Onpa vahinko, ettei hänellä ollut enemmän tekemistä vuorikaivosten kanssa. Ne olisivat kyllä lannistaneet hänen sisunsa.»
»Ja mihin tämä päättyy?» aloittaa taas rouva Chick, välittämättä ollenkaan rouva Pipchinin huomautuksista. »Sen minä tahtoisin tietää. Mitä veljeni aikoo tehdä? Hänen pitää ryhtyä johonkin. Onhan mahdotonta pysyä omiin huoneisiinsa sulkeutuneena. Liikeasiat eivät etsi häntä käsiinsä. Ei, hänen pitää hakea niitä. Miksi hän ei siis ryhdy toimiin? Luulisin hänen ymmärtävän, mihin on käytävä käsiksi, hän kun on ollut liikemies koko ikänsä. Miksi hän ei siis ryhdy toimiin?» Taottuaan lujaksi ketjuksi tämän sarjan johtopäätöksiä rouva Chick pysyy hetkisen vaiti sitä ihaillakseen.
»Sitäpaitsi», jatkaa älykäs nainen sitten, »kuka on koskaan kuullut sellaisesta itsepäisyydestä, että mies pysyy huoneisiinsa sulkeutuneena kaikkien näiden kauheuksien kestäessä? Eikö se näytä siltä kuin hänellä ei olisi paikkaa mihin mennä? Tietysti hän olisi voinut tulla meidän luoksemme. Luulisin hänen ymmärtävän, että hän on siellä kuin kotonaan. Herra Chick on puhunut siitä lakkaamatta, ja minä sanoin itsekin: 'Mutta, Paul, et suinkaan kuvittele, että olet asiaisi jouduttua tälle tolalle vähemmän tervetullut niin läheisten sukulaisten kuin meidän luoksemme? Et suinkaan kuvittele, että me olemme samanlaisia kuin muut ihmiset?' Mutta ei, täällä hän pysyy kaiken aikaa eikä liikahda minnekään. Entä jos talo nyt vuokrataan? Mitä ihmettä hän sitten tekee? Silloin hän ei voisi jäädä tänne. Jos hän yrittäisi, seuraisi siitä häätö ja oikeusjuttu ja kaikenlaista muuta, ja sitten hänen kuitenkin olisi lähdettävä. Miksi hän ei siis lähde nyt, kun tietää sen kuitenkin olevan edessä. Ja se johtaa minut takaisin siihen, mitä aluksi sanoin, ja minä kysyn luonnollisestikin, mikä tämän kaiken lopuksi tulee.»
»Mikäli asia minua koskee, tiedän kyllä lopun», vastaa rouva Pipchin, »ja se riittää minulle. Minä laputan tieheni niin pian kuin suinkin.»
»No, enpä tosiaankaan voi moittia teitä, rouva Pipchin», sanoo rouva
Chick avomielisesti.
»Minulle se olisi ihan yhdentekevää, vaikka moittisittekin», vastaa ivallinen Pipchin. »Joka tapauksessa minä lähden. En voi jäädä tänne. Kuolisin viikon kuluessa. Minun täytyi eilen itse valmistaa oma siankyljykseni, mutta sellaiseen en ole tottunut. Minun ruumiinrakenteeni ei kestä sitä. Minulla oli sitäpaitsi ennen tännetuloani oikein tyydyttävä toimiala Brightonissa — pikku Pankeyt yksinään jo tuottivat minulle vuodessa yli kahdeksankymmentä puntaa — eikä minun kannata heittää sitä hukkaan. Olen kirjoittanut veljeni tyttärelle, ja hän odottaa minua.»
»Oletteko puhunut asiasta veljelleni?» kysyy rouva Chick.
»Kyllähän teidän on helppo kysyä, olenko hänelle puhunut», tokaisee rouva Pipchin. »Kuinka se käy päinsä? Minä huusin hänelle eilen, ettei minusta ollut mitään apua täällä ja että hänen olisi parasta sallia minun lähettää noutamaan rouva Richards. Hän murisi jotakin myöntymykseksi, ja minä lähetin. Niin, hän tosiaankin murahti vain! Jos hän olisi ollut herra Pipchin, olisi hänellä ollut siihen jotakin syytä. Jaa-a, minun kärsivällisyyteni on lopussa.»
Sitten tämä mallikelpoinen nainen, joka oli ammentanut niin paljon voimaa ja hyveellisyyttä perulaisten kaivosten syvyydestä, nousee uudesta nojatuolistaan saattaakseen rouva Chickiä ovelle. Valitellen viimeiseen asti veljensä kummallista luonnetta rouva Chick poistuu varovaisin askelin, ajatellen omaa viisauttaan ja selvänäköisyyttään.
Iltahämärissä saapuu Toodle, jolla ei ole tänään virkatehtäviä, Pollyn ja pienen arkun kera ja jättää hänet, saatuaan äänekkään suudelman, tyhjään taloon, jonka kolkko autius masentaa hänen mieltään.
»Sanonpa sinulle jotakin, Polly rakas», virkkaa Toodle. »Kun nyt olen veturinkuljettaja ja hyväpalkkainen mies, en sallisi sinun tulla näin synkkään paikkaan, jollen muistaisi entisiä suhteita. Mutta entisiä suhteita, Polly, ei saa koskaan unohtaa. Sitäpaitsi voivat kasvosi lohduttaa onnettomia. Yksi suutelo vielä sen vahvistukseksi, rakkaani. Tiedän, ettet mitään muuta halua kuin tehdä oikein, ja minun käsitykseni on, että näin on oikein ja velvollisuudenmukaista. Hyvää yötä, Polly!»
Sitten ilmestyy näkyviin rouva Pipchin, yllään musta villahame ja päässä musta myssy. Hänen yksityiset tavaransa ovat jo matkakunnossa, ja hänen uusi tuolinsa (joka on viime aikoina ollut Dombeyn mielituoli ja myytiin polkuhintaan huutokaupassa) on valmiina ulko-oven luona. Se odottaa vain kuormavaunuja, jotka muissa asioissa lähtevät tänä iltana Brightoniin ja joiden on määrä vartavasten tehdyn sopimuksen nojalla tulla noutamaan rouva Pipchiniä.
Nyt ne saapuvatkin. Ensiksi nostetaan rattaille rouva Pipchinin vaatekaappi ja siirretään syrjään. Sitten sovitetaan hänen nojatuolinsa vankkurien nurkkaan muutamien heinänippujen väliin, sillä hänen tarkoituksenaan on käyttää nojatuoliaan matkalla. Viimeksi hän kiipeää itse ja asettuu töykeän näköisenä paikalleen. Hänen kovissa harmaissa silmissään on käärmemäinen kiilto, ikäänkuin hän näkisi ennakolta kaikki: paahtoleivät, kuumat kyljykset, pikku lasten kiusaamisen ja nöyryyttämisen, terävät letkaukset Berry-paralle ja kaikki muut linnansa ilot. Rouva Pipchin melkein nauraa vankkurien lähtiessä liikkeelle, oikoo mustan villahameensa poimuja ja istuutuu nojatuolinsa pielusten sekaan.
Talo on sellainen raunio, että rotat ovat karanneet eikä ainoatakaan ole jäljellä.
Mutta vaikka Polly nyt onkin yksin autiossa talossa — sillä hänellä ei ole mitään seuraa huoneisiinsa sulkeutuneesta talon entisestä päämiehestä — ei tätä tilaa kestä kauan. Myöhään illalla hän työskentelee taloudenhoitajattaren huoneessa, koettaen unohtaa, kuinka yksinäinen talo on ja kuinka sen on käynyt. Silloin kuuluu eteisen ovelta koputus, joka kajahtaa kovasti tyhjässä talossa. Hän avaa oven ja palaa pian kaikuvan eteisen lävitse naisen kanssa, jolla on pieni musta päähine. Se on neiti Tox, ja hänen silmänsä ovat punaiset.
»Voi, Polly», virkkaa neiti Tox, »kun juuri pistäydyin teillä
antaakseni pienen oppitunnin lapsille, sain minulle jättämänne sanoman.
Ja niin pian kuin vähänkin tyynnyin, riensin tänne teitä tapaamaan.
Eikö täällä ole ketään muita kuin te?»
»Ei ainoatakaan sielua», vastaa Polly.
»Oletteko nähnyt häntä?» kuiskaa neiti Tox.
»En, eikä häntä ole nähty moneen päivään. Väitetään, ettei hän lainkaan poistu huoneistaan.»
»Sanotaanko hänen olevan sairaana?»
»Ei minun tietääkseni, paitsi sielultaan. Mutta se lienee hänellä, miesraukalla, hyvin huonossa kunnossa.»
Neiti Toxin sydän on niin täynnä myötätuntoa, että hän tuskin voi puhua. Hän ei ole mikään kananpoika, mutta ei silti iän tai naimattomuuden takia paatunut. Hänen sydämensä on hyvin hellä, hänen säälinsä vilpitön, hänen kiintymyksensä uskollinen. Kalansilmällä koristetun medaljongin alla on neiti Toxilla arvokkaampia tunteita kuin monella muulla, jonka ulkomuoto on vähemmän omituinen, sellaisia tunteita, jotka kestävät missä vaiheissa tahansa kauemmin kuin monien loistavapukuisten olentojen.
Vasta myöhään neiti Tox lähtee pois. Polly saattaa häntä autioille portaille kynttilän lepattaessa hänen kädessään ja jää katselemaan, kuinka hän kävelee pitkin katua. Sitten hän palaa vastahakoisesti synkkään taloon, työntää raskaan salvan ovelle, niin että tyhjyys kaikuu, ja pujahtaa vuoteeseensa. Mutta aamulla hän kokoo erääseen pimitetyistä huoneista kaiken sen, mitä hänen on määrä toimittaa, eikä sitten käy niissä uudestaan ennenkuin samaan aikaan seuraavana aamuna, Siellä on soittokelloja, mutta niitä ei koskaan soiteta, ja vaikka hän joskus kuulee sieltä edestakaisia askelia, ei ketään ilmesty näkyviin.
Neiti Tox tulee takaisin varhain aamupäivällä. Hän alkaa tästä lähtien valmistella pieniä herkkupaloja — tai ainakin hän itse luulee niitä sellaisiksi — jotka viedään suljettuihin huoneisiin seuraavana aamuna. Tämä puuhailu tuottaa hänelle niin paljon tyydytystä, että hän harjoittaa sitä vakinaisesti ja joka päivä tuo pikku vasussaan puuteripäisen ja kankipalmikkoisen isävainajansa vähäisestä varastosta valittuja erilaisia höysteitä. Niinikään hän tuo mukanaan tukankäherryspaperiin käärittyinä kylmän lihan, lampaankielen ja linnunpaistin palasia omaksi päivällisekseen. Nämä ruokavarat hän tasaa Pollyn kanssa ja viettää suurimman osan aikaansa talossa, jonka rotat ovat hylänneet. Hän piiloutuu pienimmänkin äänen kuullessaan ja hiipii ulos ja sisään kuin rikollinen, haluten vain pysyä uskollisena ihailemalleen kukistuneelle miehelle, joka ei saa sitä tietää eikä kukaan muukaan paitsi yksi ainoa vaatimaton nainen.
Majuri tietää sen kuitenkin, mutta vaikka se tuottaa hänelle suurta iloa, ei hän puhu siitä kenellekään. Uteliaisuutensa puuskassa hän on antanut alkuasukkaan tehtäväksi pitää taloa välistä silmällä ja ottaa selville, kuinka Dombeyn käy. Alkuasukas on tuonut tiedon neiti Toxin uskollisuudesta, ja majuri on ollut ihan tukehtua naurusta. Hän on siitä hetkestä lähtien alituisesti sinisempi, hänen hummerinsilmänsä ovat tipahtamaisillaan päästä, ja hän ähkii lakkaamatta itsekseen: »Lempo vieköön, se nainenhan on syntymästään asti hullu!»
Entä tuhon omaksi joutunut mies? Kuinka hän viettää yksin pitkät päivänsä?
»Muistakoon hän sen siinä huoneessa vuosien kuluttua!» Hän muisti sen.
Se painoi nyt raskaasti hänen mieltään, raskaammin kuin mikään muu.
»Muistakoon hän sen siinä huoneessa vuosien kuluttua! Sateella, joka lankeaa katolle, tuulella, joka valittaa oven ulkopuolella, voi olla oikea aavistus alakuloisessa kohinassa. Muistakoon hän sen vielä vuosien kuluttua!»
Hän muisti sen. Onnettomina öinään hän ajatteli sitä, samoin synkkinä päivinään, hurjassa aamunkoitossa ja kammottavassa, muistojen täyttämässä iltahämärässä. Hän muisti sen tuskassaan, surussaan, itsesyytöksissään ja epätoivossaan! »Isä, isä! Puhu minulle, rakas isä!» Hän kuuli ne sanat jälleen ja näki samat kasvot. Hän näki niiden painuvan vapiseviin käsiin ja kuuli pitkän hiljaisen itkun poistuvan yläkertaan.
Hän oli sortunut, eikä noususta enää ollut tietoa. Maallisen perikadon yötä ei seurannut huominen aurinko. Hänen kotihäpeänsä tahralle ei saanut mistään puhdistusta. Ei mikään, Luojan kiitos, voinut palauttaa hänen lapsivainajaansa eloon. Mutta se, minkä hän olisi voinut tehdä niin toisenlaiseksi entisessä elämässään — mikä olisi saattanut tehdä itse entisyydenkin niin toisenlaiseksi, vaikka sitä hän tuskin nyt ajatteli — se, mikä oli hänen omaa työtään ja minkä hän olisi voinut niin helposti muuttaa siunaukseksi, mutta niin hellittämättä vuosien kuluessa oli tehnyt kiroukseksi, se oli hänen sielussaan pistävänä tuskana.
Voi, hän muisti sen! Sateella, joka ropisi katolle, tuulella, joka valitteli oven ulkopuolella sinä yönä, oli ollut ennakkoaavistus alakuloisessa kohinassaan. Hän tiesi nyt, mitä oli tehnyt. Hän tiesi nyt itse mananneensa päänsä päälle sen, mikä taivutti sitä syvemmälle kuin kohtalon kovin isku. Hän tiesi nyt, mitä merkitsi olla hyljätty ja yksinäinen, nyt kun jokainen rakkauden kukka, jonka hän oli kuolettanut viattoman tyttärensä sydämessä, varisi hänen päälleen pölynä.
Hän ajatteli tytärtään sellaisena kuin tämä oli ollut sinä iltana, jolloin hän itse oli nuoren vaimonsa kanssa tullut kotiin. Hän ajatteli Florencea sellaisena kuin tämä oli ollut kaikissa hyljätyn talon perhekohtauksissa. Hän ajatteli, että kaikista hänen ympärillään olleista Florence yksin ei ollut muuttunut. Hänen poikansa oli kuollut, hänen ylpeä vaimonsa oli vaipunut häväistyksi olennoksi, hänen imartelijansa ja ystävänsä oli muuttunut pahimmaksi roistoksi, hänen rikkautensa oli häipynyt olemattomiin, ja seinätkin, jotka soivat hänelle suojaa, katselivat häntä kuin vierasta. Florence yksin oli aina katsellut häntä samoin lempein silmin, viimeiseen hetkeen asti, koskaan muuttumatta käytöksessään häntä kohtaan — eikä hänkään puolestaan ollut muuttunut Florencea kohtaan, joka oli nyt poissa.
Kun ne kaikki perätysten väistyivät hänen mielestään — pojan herättämät toiveet, hänen vaimonsa, hänen ystävänsä, hänen rikkautensa — voi, kuinka kirkastuikaan se sumu, jonka lävitse hän oli nähnyt tyttärensä, ja kuinka oikeassa valossa Florence nyt esiintyikään hänelle! Oi, kuinka paljon tätä parempi olisikaan ollut, jos hän olisi rakastanut tytärtään samoin kuin poikavainajaansa, menettänyt hänet samoin kuin pikku Paulin ja laskenut heidät yhdessä varhaiseen hautaan!
Ylpeydessään — sillä hän oli vieläkin ylpeä — hän salli maailman vapaasti loitota luotaan. Sen väistyessä hän pudisti sen itsestään irti. Hän karttoi kaikkea erotuksetta joko luullen lukevansa sääliä tai kylmäkiskoisuutta ihmisten kasvoista. Kummassakin tapauksessa oli maailmaa yhtä paljon vältettävä. Hän ei voinut kuvitellakaan ketään muuta seurakseen onnettomuudessaan kuin sitä ainoaa, jonka oli ajanut pois. Hän ei kertaakaan ajatellut, mitä olisi sanonut tyttärelleen tai millaista lohdutusta suvaitsisi ottaa häneltä vastaan. Mutta hän tiesi joka hetki, että Florence olisi ollut hänelle uskollinen, jos olisi saanut olla hänen luonaan. Hän tiesi alituisesti, että Florence olisi rakastanut häntä nyt enemmän kuin milloinkaan muulloin. Hän oli yhtä varma tästä Florencen luonteesta kuin siitä, että taivas kaartui hänen päänsä yllä. Sitä hän ajatteli istuessaan ypöyksin tunnin toisensa perästä. Jokainen päivä toisti hänelle samaa, jokainen yö toi sen hänen mieleensä.
Se alkoi (niin hitaasti kuin se alussa kehittyikin) hänen saadessaan nuoren aviomiehen kirjeen ohella varmuuden siitä, että Florence oli kaukana. Mutta kuitenkaan — niin ylpeä hän oli perikatoonkin joutuneena tai niin selvästi hän tajusi, mitä Florence olisi saattanut olla hänelle, vaikka nyt oli auttamattomasti menetetty — hän ei olisi mennyt tyttärensä luokse, vaikka olisi kuullut hänen äänensä viereisessä huoneessa. Jos hän olisi saanut kadulla tavata Florencen, joka ei olisi tehnyt muuta kuin luonut häneen entisen katseen, olisi hän vain mennyt ohitse kasvot yhtä anteeksiantamattoman näköisinä kuin ennenkin eikä olisi puhutellut tytärtään tai taipunut, vaikka hänen sydämensä heti olisi sen jälkeen murtunut. Niin myrskyinen kuin hänen mielensä ja niin kiihkeä kuin hänen vihansa lieneekin alussa ollut tyttären avioliittoa tai hänen miestään vastaan, oli se kaikki nyt häipynyt. Enimmäkseen hän ajatteli, kuinka asiat olisivat voineet olla ja millä kannalla ne nyt olivat. Kaikki se, mitä hänellä oli, kuului yhteenlaskettuna näin: Florence oli menetetty ja hän itse surun ja tunnonvaivojen masentama.
Ja nyt hän tunsi, että hänelle oli tässä talossa syntynyt kaksi lasta ja että hänen ja tyhjäin suurten seinäin välillä oli side, surullinen tosin, mutta vaikea katkaista, sillä se yhdisti hänet kahteen lapsuuteen ja kahteen menetykseen. Hän oli aikonut muuttaa tästä talosta — hän tiesi, että hänen oli lähdettävä, mutta ei tiennyt minne — sen päivän iltana, jolloin tämä tunne ensimmäisen kerran alkoi juurtua hänen rintaansa, Mutta hän päätti viipyä vielä yhden yön ja viimeisen kerran sinä yönä harhailla eri huoneissa.
Keskellä yötä hän lähti yksinäisestä sopestaan kynttilä kädessä hiljaisin askelin yläkertaan. Kaikista niistä jalanjäljistä, jotka olivat tehneet nämä portaat niin tutuiksi, ei hänen mielestään ollut ainoatakaan, joka ei olisi tuntunut aikanaan painuvan hänen aivoihinsa hänen kuunnellessaan salaa likeltä. Hän näki kuinka paljon niitä oli, kuinka kiireisiä ne olivat ja kuinka ne kilpailivat keskenään — astuessaan toistensa päälle, kavutessaan ylös ja hyppiessään alas — ja ajatteli kauhun ja ihmetyksen vallassa, kuinka tavattomasti hänen oli täytynyt kärsiä tämän koettelemuksen aikana ja kuinka suuri syy hänellä oli olla muuttunut mies. Ja sitäpaitsi hän ajatteli, että jossakin maailmankolkassa oli kevyitä askelia, jotka olisivat voineet yhdessä silmänräpäyksessä kuluttaa pois puolet näistä merkeistä. Hänen päänsä painui kumaraan, ja kyyneleet täyttivät hänen silmänsä hänen noustessaan portaita ylös.
Hän melkein näki jonkun astelevan edellään. Hän pysähtyi katselemaan ylöspäin, ja hänestä näytti kuin siellä jälleen kiipeisi lapsekas olento, kantaen lasta sylissään ja samalla laulaen. Ja pian siinä taas seisoi sama olento, tällä kertaa yksin, pysähtyen hetkiseksi, pidättäen hengitystään ja heleiden hiusten liehuessa kyyneleisten kasvojen sivuilla katsahtaen taakseen häneen päin.
Hän vaelsi huoneitten lävitse, jotka olivat äskettäin olleet niin ylellisiä, mutta nyt olivat niin autioita ja kolkkoja ja muuttuneita myöskin muodoltaan ja kooltaan, kuten hänestä näytti. Askelten merkit olivat sielläkin tiheässä, ja sama kärsimyksen tunne kuin äsken hämmensi ja kauhistutti häntä. Hän alkoi pelätä, että tämä hänen aivojensa sekasorto veisi hänen järkensä, ja hänestä tuntui, että hänen ajatuksensa jo menettivät keskinäisen yhteytensä samoin kuin askelten jäljetkin ja että ne pirstoutuivat sekaisin monimutkaisiksi, epäselviksi hahmoiksi.
Hän ei tiennyt, missä näistä huoneista Florence oli asunut yksin ollessaan. Hän oli iloinen päästessään sieltä pois ja vaeltaessaan eteenpäin. Täällä johtui hänen mieleensä paljon, mikä koski petollista vaimoa, petollista ystävää ja apumiestä ja hänen omaa epäoikeutettua ylpeyttään, mutta hän työnsi sen kaiken syrjään ja ajatteli vain onnettomana, heikkona ja hellänä kahta lastaan.
Kaikkialla samoja askelten merkkejä! Ne eivät olleet karttaneet sitä yläkerran vanhaa huonettakaan, jossa pikku vuode oli ollut. Hän saattoi löytää siellä tuskin ainoatakaan vapaata paikkaa, johon sopi oikaista itsensä lattialle seinän viereen, murtunut miesparka, ja antaa kyyneltensä valua, niinkuin ne tahtoivat. Hän oli itkenyt täällä kauan sitten niin paljon, että hänen heikkoutensa hävetti häntä tässä paikassa vähemmän kuin missään muualla — ehkä hän olikin vaistomaisesti tajuten sen kehdannut tulla tänne hartiat kumarassa ja leuka rintaa vasten painuneena. Täällä hän itki yksinään yön hiljaisuudessa paljaille lattialaudoille heittäytyneenä — ylpeänä vielä nytkin. Mutta jos ystävällinen käsi olisi ojennettu hänelle tai ystävälliset kasvot olisivat kurkistaneet sisään, olisi hän noussut heti, kääntynyt pois ja palannut omaan soppeensa.
Kun päivä koitti, oli hän taas omissa huoneissaan. Hän oli aikonut lähteä pois tänään, mutta takertui tähän kotoiseen siteeseen kuin viimeiseen ja ainoaan, mitä hänelle oli jäänyt jäljelle. Hän lähtisi huomenna, mutta silloin hän siirsi lähtönsä seuraavaksi päiväksi. Ja joka yö kenenkään ihmisolennon aavistamatta hän tuli sopestaan ja harhaili autiossa talossa kuin aave. Monena aamuna päivän koittaessa hän istui suljettujen akkunaverhojen takana hämärässä huoneessaan pää käsiin painuneena ja mietti kahden lapsensa menettämistä. Hänen mielessään ne yhtyivät nyt samaksi olennoksi, eroamatta hetkeksikään. Oi, jospa hän olisi voinut yhdistää ne entisessä rakkaudessaan ja kuolemassa, ja jospa eloonjääneen kohtalo ei olisi ollut vieläkin pahempi kuin kuolema!
Raju henkinen kiihtymys ja hämminki eivät olleet hänelle mitään uutta edes ennen näitä viime aikojen kärsimyksiä. Näin ei olekaan koskaan itsepintaisten ja jurojen luonteiden laita, sillä he ponnistelevat kovasti pysyäkseen sellaisina. Pohja, jonka alta on jo kauan aikaa kaivettu maata, luhistuu usein tuokiossa, ja tässä oli niin monella tavalla kaivettu, heikennetty ja murennettu.
Lopulta hän alkoi ajatella, ettei hänen tarvinnutkaan lähteä. Hän saattoi luopua siitä, mitä hänen saamamiehensä olivat hänelle jättäneet (hänestä itsestään riippui, ettei hänelle ollut jätetty enempää), ja katkaista sen siteen, joka kiinnitti hänet tähän tuhon omaksi joutuneeseen taloon, katkaisemalla toisen siteen —
Silloin kuuluivat hänen askeleensa taas entisen taloudenhoitajattaren huoneeseen hänen astellessaan edestakaisin, mutta ei sellaisina kuin hän ne itse kuuli, sillä silloin niillä olisi ollut kauhistuttava kaiku.
Maailma ei jättänyt häntä rauhaan. Hän tajusi sen taas. Kuului kuiskauksia ja juoruja. Maailma ei voinut pysyä hiljaa. Se ynnä jalanjälkien monimutkainen toisiinsa sekaantuminen kiusasi häntä äärimmäisiin asti. Esineet alkoivat saada hänen silmissään epäselvän punertavan värin. Dombey ja Poikaa ei enää ollut eikä hänen lapsiaankaan. Sitä pitäisi ajatella — no niin, huomenna.
Hän ajatteli sitä seuraavana päivänä ja näki kuvastimessa tavantakaa seuraavan kuvan:
Aavemainen, laiha, kuihtunut olento, joka oli hänen itsensä näköinen, mietti yhä tyhjän lieden ääressä, milloin kohottaen päätään tarkastaakseen kasvojensa ryppyjä ja vakoja, milloin taas vaipuen kumaraan ja uudelleen mietteisiinsä. Se milloin nousi ja lähti kävelemään, milloin meni viereiseen huoneeseen ja palasi sieltä pitäen povessaan jotakin pöydältä ottamaansa. Välistä se katseli oven alasyrjään ja mietti.
St! Mitä?
Se ajatteli, että jos verta alkaisi valua sitä tietä eteiseen, täytyisi siihen kulua pitkä aika. Se virtaisi niin salaisesti ja hitaasti eteenpäin, pysähtyen joskus pikku lammikoksi, lähtisi sitten taas liikkeelle ja leviäisi uudeksi lammikoksi, ja kuolettavasti haavoittunut mies voitaisiin löytää vain tämän merkin avulla joko kuolleena tai kuolevana. Kun se oli ajatellut tätä pitkän aikaa, nousi se taas ja alkoi astella edestakaisin käsi povella. Hän vilkaisi tuohon olentoon tavantakaa, hyvin uteliaasti seuraten sen liikkeitä, ja pani merkille, kuinka häijyltä ja murhaavalta tuo käsi näytti.
Nyt se taas ajatteli! Mitä se ajatteli?
Astuisivatko ihmiset vereen sen virrattua niin pitkälle ja kuljettaisivat sitä mukanaan noihin moniin jalanjälkiin tai ehkä kadulle asti.
Se istuutui silmät tyhjään tulisijaan luotuina, ja kun synkät mietteet olivat sumentaneet siltä tajunnan, muuttui huone äkkiä valoisaksi, ikäänkuin sinne olisi tunkeutunut auringonsäde. Mutta tuo olento ei huomannut sitä, vaan istui miettimässä. Sitten se äkkiä nousi kasvot kauhean näköisinä, ja rikollinen käsi tarttui siihen kapineeseen, joka oli kätketty povelle. Samassa sen pysähdytti huuto — hurja, äänekäs, läpitunkeva, rakastava, riemuisa huuto — ja hän näki kuvastimessa vain oman heijastuksensa ja jalkainsa juuressa tyttärensä!
Niin, tyttärensä! Katso häntä! Hän on tuossa! Lattialle vaipuneena, painuen kiinni isäänsä, puhutellen häntä ja ristien kätensä kuin rukoillen.
»Isä! Rakkahin isä! Anna anteeksi! Olen tullut pyytämään sinulta anteeksi. En voi hetkeäkään olla onnellinen sitä ilman!»
Muuttumaton, yhä vielä muuttumaton! Kohottaen isäänsä kohti samat kasvot kuin onnettomuuden yönäkin. Pyytäen anteeksi häneltä.
»Isä kulta, älä katso minuun noin oudosti! Eihän minulla ollut aikomusta lähteä sinun luotasi. En ajatellut sitä koskaan, en ennen enkä jälkeenpäin. Minä olin peloissani, kun lähdin pois, enkä osannut ajatella. Isä rakas, minä olen muuttunut. Minä kadun. Minä käsitän erehdykseni. Ymmärrän nyt paremmin velvollisuuteni. Isä, älä aja minua pois, tai minä kuolen!»
Dombey horjui takaisin tuolilleen. Hän tunsi, kuinka Florence veti hänen käsivartensa kaulalleen ja itsekin halasi häntä, tunsi tyttärensä kostean posken painuvan omaansa vasten, tunsi — voi, kuinka syvästi — kaikki, mitä oli tehnyt.
Sitä rintaa vasten, jota hän oli omin käsin lyönyt, sitä sydäntä vasten, jonka hän oli melkein murskannut, painettiin nyt hänen kasvonsa, joita hän koetti peittää käsillään, ja Florence puhui nyyhkyttäen:
»Rakas isä, minä olen äiti. Minulla on lapsi, joka alkaa pian nimittää Walteria samoin kuin minä sinua. Kun se syntyi ja kun ymmärsin, kuinka paljon sitä rakastin, tiesin, mitä olin tehnyt sinut jättäessäni. Anna minulle anteeksi, rakas isä! Pyydä Jumalaa siunaamaan minua ja pienokaistani!»
Murtunut mies olisi täyttänyt pyynnön, jos olisi jaksanut. Hän olisi nostanut kätensä ja pyytänyt anteeksi, mutta Florence tarttui niihin ja painoi ne kiireesti alas sanoen:
»Pienokaiseni syntyi merellä, isä. Silloin rukoilin (ja Walter minun puolestani), että Jumala säästäisi minua, jotta voisin palata kotiin. Heti kun pääsimme maihin, tulin sinun luoksesi. Älkäämme enää koskaan erotko, isä!»
Hän kiersi käsivartensa isänsä harmaan pään ympäri, ja isä voihkasi ajatellessaan, ettei se ollut koskaan ennen niin levännyt.
»Sinun pitää tulla kotiin minun kanssani, isä, katsomaan pienokaistani. Se on poika. Hänen nimensä on Paul. Minä luulen — minä toivon — että hän on samannäköinen kuin —»
Kyyneleet keskeyttivät hänet.
»Rakas isä, lapseni vuoksi, sen nimen vuoksi, jonka olemme hänelle antaneet, minun vuokseni, anna anteeksi Walterille. Hän on niin hellä minulle. Olen niin onnellinen hänen kanssaan. Se ei ollut hänen syynsä, että menimme naimisiin. Se oli minun. Rakastin häntä niin paljon.»
Hän tarttui lujemmin kiinni isäänsä ja puhui hänelle vielä hellemmin ja vakavammin.
»Hän on sydämeni lemmitty. Voisin kuolla hänen puolestaan. Hän oppii rakastamaan ja kunnioittamaan sinua niinkuin minäkin. Me opetamme pienokaisemme rakastamaan ja kunnioittamaan sinua, ja me kerromme hänelle sitten, kun hän voi ymmärtää, että sinulla oli kerran samanniminen poika ja että hän kuoli ja sinä surit kovasti, mutta että hän on mennyt taivaaseen, jossa me kaikki toivomme tapaavamme hänet, kun lepoaikamme tulee. Suutele minua, isä, lupaukseksi siitä, että lepyt Walterille — rakkaalle miehelleni — sen pienen lapsen isälle, joka opetti minut tulemaan takaisin luoksesi, isä. Hän juuri opetti minut tulemaan takaisin!»
Silloin Dombey suuteli hänen huuliaan ja kohottaen katseensa virkkoi. »Voi, hyvä Jumala, anna minulle anteeksi, sillä minä tarvitsen sitä kovasti!»
Hän painoi päänsä taas alas surkutellen tytärtään ja hyväillen häntä, eikä koko talossa kuulunut pienintäkään ääntä pitkään, pitkään aikaan. He pysyivät paikoillaan toisten syleilyyn vaipuneina loistavassa auringonpaisteessa, joka oli hiipinyt sisään Florencen mukana.
Dombey pukeutui lähteäkseen ulos ja mukautui nöyrästi kaikkiin Florencen pyyntöihin. Epäröivin askelin ja väristen katsoen taakseen siihen huoneeseen, jossa oli niin kauan ollut vankina ja nähnyt oman aaveensa, hän meni yhdessä Florencen kanssa eteiseen. Florence tuskin katsahti ympärilleen, jottei johtaisi uudelleen isänsä mieleen heidän viime eroamistaan, sillä heidän jalkansa polkivat samaa kohtaa, missä isä oli lyönyt häntä raivoissaan. Pysyen hänen vieressään, silmät hänen kasvoihinsa luotuina, hänen käsivartensa syleilemänä Florence opasti hänet kadulla odottaviin vaunuihin ja vei hänet pois.
Silloin neiti Tox ja Polly tulivat ulos kätköistään ja vuodattivat ilon kyyneliä. Sitten he keräsivät Dombeyn vaatteet ja kirjat ja muut tavarat hyvin huolellisesti ja luovuttivat ne parille miehelle, jotka Florence illalla lähetti niitä noutamaan. Ja senjälkeen he nauttivat viimeisen kupillisen teetä autiossa talossa.
»Ja niin Dombey ja Poika, kuten huomautin eräässä surullisessa tilaisuudessa», sanoi neiti Tox päättäen pitkän sarjan muistelmia, »on sittenkin tytär».
»Ja hyvä tytär!» huudahti Polly.
»Olette oikeassa», virkkoi neiti Tox, »ja se tuottaa teille kunniaa, että olitte aina ystävällinen hänelle, kun hän oli pieni lapsi. Te olitte hänen ystävänsä paljon aikaisemmin kun minä, ja te olette hyvä ihminen. Kuuletteko, Robin?»
Neiti Tox kääntyi puhuttelemaan pyöreäpäistä nuorukaista, joka näytti kylmäkiskoiselta ja alakuloiselta istuessaan kaukana nurkassa ja nyt nousi.
»Robin», jatkoi neiti Tox, »olen juuri huomauttanut äidillenne, niinkuin lienette kuullut, että hän on hyvä nainen».
»Ja niin hän on, neiti Tox», sanoi Robin melkein tunteellisesti.
»Hyvä on, Robin. Minua ilahduttaa kuulla teidän sanovan niin. Koska aioin koetteeksi ottaa teidät hänen hartaista pyynnöistään palvelijakseni, antaakseni teille tilaisuuden pyrkiä jälleen kunniallisesti eteenpäin, tahdon käyttää tätä vaikuttavaa hetkeä huomauttaakseni, että toivoisin teidän iäti muistavan, että teillä on ja on aina ollut hyvä äiti, ja teidän velvollisuutenne on koettaa käyttäytyä niin, että olette hänelle lohdutukseksi.»
»Kautta sieluni, neiti Tox», vastasi Robin, »minä olen kokenut monenlaista, ja nyt on tarkoitukseni pyrkiä niin suoraan eteenpäin kuin ikinä kukaan kaveri —»
»Minun täytyy pyytää teitä vieraantumaan tuosta sanasta, Robin», keskeytti neiti Tox hänet kohteliaasti.
»No niin, neiti, niinkuin ikinä miekkonen —»
»Ei, kiitoksia, Robin», virkkoi taas neiti Tox. »Minusta olisi parempi, että sanoisitte yksilö.»
»Kuin yksilö —» toisti nuorukainen.
»Paljon parempi», huomautti neiti Tox tyytyväisenä. »Suunnattoman paljon ihmehikkäämpi!»
»— konsanaan voi», jatkoi Rob. »Jollei minusta olisi tehty hiojaa, hyvä neiti ja äiti, mikä on onnettomin juttu nuorelle miekko — yksilölle —»
»Erittäin hyvin sanottu», huomautti neiti Tox hyväksyvästi.
»— ja jolleivät linnut olisi minua houkutelleet ja jollen sitten olisi joutunut huonoon palvelukseen, olisin toivoakseni menestynyt paremmin. Mutta ei ole koskaan liian myöhäistä miek —»
»Yksi—», avusti neiti Tox.
»— lölle», täydensi Robin, »tehdä parannusta, ja minä toivon parantuvan! teidän ystävällisellä avullanne ja pyydän teitä, äiti, viemään terveiseni isälle ja veljilleni ja sisarilleni ja puhumaan siitä».
»Minua tosiaankin ilahduttaa kuulla tuollaista», virkkoi neiti Tox. »Tahdotteko vähän leipää ja voita ja kupillisen teetä, ennenkuin lähdemme, Robin?»
»Kiitoksia, hyvä neiti», vastasi entinen hioja, joka alkoi heti käyttää omia yksityishiojiaan mitä pontevimmalla tavalla, ikäänkuin hänellä olisi pitkän aikaa ollut vain hyvin pienet ruoka-annokset.
Kun neiti Tox ja Polly vihdoin panivat myssyn päähänsä ja kietoivat huivin hartioilleen, syleili Rob äitiään ja seurasi uutta emäntäänsä pois, mikä herätti Pollyssä sellaisia toivon jaihastuksen tunteita, että hänen silmissään näkyi loistavia ja kirjavia renkaita kaasulamppujen ympärillä hänen katsellessaan poikansa jälkeen. Sitten hän sammutti valon, lukitsi ulko-oven, jätti avaimen lähellä asuvan välittäjän asuntoon ja lähti kotiin päin niin nopeasti kuin suinkin, nauttien etukäteen siitä äänekkäästä riemusta, jonka hänen odottamaton saapumisensa siellä herättäisi. Suuri talo, joka oli tunteeton kaikkia siinä koettuja kärsimyksiä ja näkemiään muutoksia kohtaan, seisoi synkkänä kuin juro mykkä kadun varrella, torjui kaikki lähemmät kyselyt sillä kauas näkyvällä ilmoituksella, että tämä kaunis herrastalo oli vuokrattavana.
KUUDESKYMMENES LUKU
Avioasioita
Tohtori ja rouva Blimberin suuri puolivuotisjuhla, johon oli pyydetty jokaista tässä hienossa oppilaitoksessa ahertavaa nuorukaista hyväntahtoisesti saapumaan puolikahdeksalta illalla, ohjelman tarjotessa katrillia, oli vanhan tavan mukaan jälleen pidetty, ja nuoret miehet olivat lähteneet koteihinsa täyteen ahdettuina tiedoilla, puhkeamatta sopimattomiin ilonilmauksiin. Nuori Skettles oli matkustanut ulkomaille sulostuttamaan tästedes vakinaisesti isänsä sir Barnet Skettlesin kotia, sillä tämän aatelismiehen oli onnistunut suositulla esiintymistavallaan saada diplomaattinen toimi, jonka velvollisuuksia hän itse ja lady Skettles täyttivät niin etevästi, että se tyydytti heidän omia maanmiehiäänkin, mitä pidettiin suorastaan ihmeenä. Tozer, josta nyt oli tullut pulska nuorukainen ja jolla oli pitkävartiset kiiltonahkasaappaat, oli niin täyteen ahdettu muinaisuutta, että olisi englanninkielen taidossa melkein voinut kilpailla syntyperäisen muinaisen roomalaisen kanssa. Tämä saavutus herätti hänen kelpo vanhemmissaan mitä hellintä liikutusta ja pakotti Briggsin isän ja äidin painamaan nöyryytettyinä päänsä alas, sillä viimemainitun nuorukaisen tiedot oli huonosti järjestetyn matka-arkun lailla sullottu niin lujasti kiinni, ettei hän päässyt käsiksi mihinkään, mitä kulloinkin halusi, ja ne hedelmät, jotka hän vaivaloisesti oli kerännyt tiedonpuusta, olivat joutuneet niin kovaan puserrukseen, että niistä oli tullut jonkunlaisia henkisiä kuivattuja sekahedelmiä, vailla alkuperäistä muotoa tai makua. Nuori Bitherstone, johon tällä pakkojärjestelmällä oli ollut onnellisempi eikä suinkaan harvinainen vaikutus, häneen kun sen lakattua toimimasta ei jäänyt siitä mitään, oli paljon paremmassa tilassa. Hän oli paraikaa höyrylaivalla, jonka oli määrä viedä hänet Bengaliin, ja unohti niin ihailtavan nopeasti, että sopi hyvinkin epäillä kestäisivätkö hänen päässään nimisanain taivutukset matkan loppuun asti.
Kun tohtori Blimberin olisi vanhan tavan mukaan pitänyt juhlapäivän aamuna lausua nuorukaisille: »Hyvät herrat, me aloitamme opinnot taas ensi kuun viidentenäkolmatta päivänä», poikkesi hän entisestä kaavasta ja sanoi: »Hyvät herrat, kun ystävämme Cincinnatus vetäytyi maatilalleen, ei hän ehdottanut senaatille ketään roomalaista, jonka olisi toivonut nimitettävän seuraajakseen. Mutta tässä on roomalainen», jatkoi hän laskien kätensä kandidaatti Feederin olkapäälle, »adolescens imprimis gravis et doctus, jonka minä, syrjään vetäytyvä Cincinnatus, haluan esittää omalle pikku senaatilleni sen tulevana diktaattorina. Hyvät herrat, me aloitamme opinnot taas ensi kuun viidentenäkolmatta päivänä kandidaatti Feederin johdolla.»
Sen kuultuaan — tohtori Blimber oli etukäteen käynyt asianomaisten vanhempien luona ja selittänyt asian hienosti — nuoret herrasmiehet hurrasivat, ja Tozer ojensi oppilasten puolesta tohtorille hopeisen mustepullon ja piti puheen, joka sisälsi hyvin vähän äidinkieltä, mutta sensijaan viisitoista latinalaista ja seitsemän kreikkalaista lainausta, herättäen sillä nuorimmissa pojissa tyytymättömyyttä ja kateutta. He huomauttivat: »Kyllähän se kaikki oli paikallaan vanhan Tozerin puheessa, mutta he eivät ymmärtääkseen olleet koonneet rahaa sitä varten, että vanha Tozer saisi sillä pöyhkeillä. Eihän se ollut sen paremmin hänen kuin kenenkään muun asia eikä se ollut hänen mustepullonsa. Miksi hän ei malttanut jättää rauhaan poikien omaisuutta?» Näin he purkivat tyytymättömyyttään, jonka parhaana lauhdutuskeinona näytti olevan se, että he saivat nimittää häntä vanhaksi Tozeriksi.
Ei ainoallakaan sanalla, ei pienimmälläkään vihjauksella ollut pojille ilmaistu, että kandidaatti Feeder ja ihana Cornelia Blimber aikoivat mennä keskenään naimisiin. Etenkin tohtori Blimber koetti ilmeisesti näyttää siltä kuin tämä tapahtuma tulisi hänelle mahdollisimman suurena yllätyksenä. Mutta siitä huolimatta tiesivät sen täydellisesti kaikki nuorukaiset, ja lähtiessään omaistensa luo lomaansa viettämään he lausuivat Feederille juhlalliset jäähyväiset.
Feederin romanttisimmat kuvittelut olivat käyneet toteen. Tohtori oli päättänyt maalauttaa talon ulkopuolen, kustantaa perinpohjaisia korjauksia ja luopua toimestaan ynnä Corneliasta. Maalaus ja korjaustyö alkoi samana päivänä, jolloin oppilaat lähtivät, ja sitten tuli hääaamu. Cornelia, jolla oli uudet silmälasit, odotti sitä hetkeä, jolloin hänet talutettaisiin vihkialttarille.
Tohtori oppineine säärineen ja rouva Blimber sinipunervine myssyineen ja kandidaatti Feeder pitkine raajoineen ja pörröisine hiuksineen ja Feederin veli, pastori Alfred Feeder, jonka oli määrä vihkiä nuori pari, olivat kaikki koolla vierashuoneessa. Cornelia oli appelsiininkukkineen ja morsiusneitoineen juuri tullut alakertaan ja näytti, niinkuin ennenkin, vähän kiristyneeltä, mutta hyvin viehättävältä. Silloin ovi avautui, ja heikkosilmäinen nuori mies ilmoitti kovalla äänellä:
»Herra ja rouva Toots!»
Kohta astuivat sisään Toots, josta oli tullut komea mies, ja käsi kädessä hänen kanssaan hyvin kauniisti ja aistikkaasti puettu nainen, jolla oli kirkkaat mustat silmät.
»Rouva Blimber, sallikaa minun esitellä vaimoni», virkkoi Toots.
Rouva Blimber oli iloinen saadessaan lausua Tootsin puolison tervetulleeksi, käyttäytyen tosin vähän alentuvaisesti, mutta kuitenkin varsin ystävällisesti.
»Ja koska olette tuntenut minut niin kauan», sanoi Toots, »sallikaa minun vakuuttaa, että hän on huomattavimpia naisia, mitä koskaan on elänyt».
»No, mutta, kultaseni!» muistutti rouva Toots.
»Kautta kunniasanani, hän on», vahvisti Toots. »Vakuutan teille, rouva
Blimber, että hän on kerrassaan harvinainen nainen.»
Rouva Toots naurahti iloisesti, ja rouva Blimber vei hänet Cornelian luokse. Kun myöskin Toots oli käynyt tervehtimässä häntä ja entistä opettajaansa, joka sanoi viitaten hänen kuulumiseensa aviosäätyyn: »Vai niin, Toots, oletteko siis meikäläisiä, Toots?» vetäytyi hän Feederin kanssa akkunasyvennykseen.
Feeder oli hyvin iloisella tuulella, teki muutamia nyrkkeilyliikkeitä
Tootsia kohti ja löi häntä taitavasti kädenselällä rintakehään.
»Jaha, vanha pukki!» sanoi hän nauraen. »Sepä se, näin meidän on käynyt. Nyt olemme satimessa, vai mitä?»
»Feeder», vastasi Toots, »toivotan teille onnea. Jos olette yhtä — yhtä täydellisen autuas avioliitossanne kuin minä, ei teillä ole enää mitään muuta toivottavaa.»
»Minä en sentään unohda vanhoja ystäviäni», sanoi Feeder.
»Minä kutsun heidät häihini, Toots.»
»Feeder», vastasi Toots vakavasti, »minulle sattui eräitä asianhaaroja, jotka estivät ilmoittamasta mitään itsestäni, ennenkuin vihkiminen oli toimitettu. Ensiksikin olin esiintynyt teidän silmissänne täydellisenä pölkkypäänä, mikäli on puhe neiti Dombeysta, ja minusta tuntui, että jos teidät kutsuttaisiin minun häihini, te kaiketi luulisitte, että morsiameni oli neiti Dombey. Se taas olisi vaatinut eräitä selityksiä, jotka olisivat — kautta kunniasanani — täydellisesti nujertaneet minut silloisessa käännekohdassa. Ja toiseksi meidän häämme vietettiin perin suljetussa piirissä. Ketään muita ei ollut läsnä kuin eräs minun ja rouva Tootsin ystävä, arvoltaan kapteeni — en oikein muista minkä väen kapteeni, mutta sehän ei merkitse mitään. Toivoakseni, Feeder, olen tyydyttänyt kaikki ystävyyden vaatimukset kirjoittaessani teille ennen häämatkalle lähtöäni selonteon kaikesta, mitä oli tapahtunut.»
»Toots, kunnon veikko, minähän laskin vain leikkiä», sanoi Feeder pudistaen hänen kättään.
»Ja nyt tahtoisin mielelläni kuulla, mitä arvelette liitostani,
Feeder», sanoi Toots.
»Mainio!» vakuutti Feeder.
»Pidätte sitä siis tosiaankin mainiona, Feeder?» kysyi Toots. »Kuinka mainiolta se tuntuukaan minusta! Sillä teidän on mahdoton tietää, kuinka erinomainen nainen hän on.»
Feeder oli valmis pitämään sitä täysin varmana asiana. Mutta Toots pudisti päätään eikä tahtonut uskoa sitä mahdolliseksi.
»Nähkääs, minä kaipasin vaimossa sanalla sanoen järkeä», selitti Toots.
»Minulla oli kyllä rahaa, Feeder. Järkeä — sitä minulla ei juuri ollut.»
Feeder mutisi: »Oli varmasti, Toots!» Mutta Toots jatkoi:
»Ei, Feeder, minulla ei ollut. Miksi sitä peittelisin? Minulla ei ollut. Minä tiesin, että järkeä oli tuolla» — hän viittasi vaimoonsa — »suuret kasat. Minulla ei ollut ainoatakaan sukulaista, joka olisi voinut nousta häntä vastaan tai loukkaantua hänen asemansa vuoksi, sillä minä olen ihan yksin maailmassa. Minulla ei ole koskaan ollut ketään muuta läheistä kuin holhoojani, ja häntä olen aina pitänyt jonkinlaisena merirosvona ja ryövärinä. Voitte siis pitää selvänä, ettei mieleeni juolahtanut kysyä hänen mielipidettään.»
»Se on selvää», sanoi Feeder.
»Minä siis toimin omin päin», jatkoi Toots. »Siunattu olkoon se päivä, jolloin niin tein! Feeder, ei kukaan muu kuin minä voi arvioida, mihin tuon naisen järki pystyy. Jos naisten oikeuksia ja muuta sellaista koskaan perinpohjaisesti tavoitellaan, tapahtuu se hänen valtavan älynsä avustuksella, — Susan, rakkaani, älä ponnistele liiaksi», virkkoi hän kurkistaen äkkiä akkunakomerosta huoneeseen.
»Kultani», virkkoi rouva Toots, »minähän vain puhelin».