»Mutta, rakkaani, älä vain ponnistele liiaksi», toisti Toots.
»Sinun pitää tosiaankin olla varovainen. Älä, Susan, kulta, ponnistele liiaksi. Hän kiihtyy niin helposti», sanoi hän syrjään rouva Blimberille, »ja silloin hän unohtaa, mitä tohtori sanoi».
Rouva Blimber aikoi juuri huomauttaa rouva Tootsille varovaisuuden välttämättömyyttä, kun Feeder tarjosi hänelle käsivartensa taluttaakseen hänet alas vaunuihin, jotka odottivat kirkkoon lähtöä. Tohtori Blimber talutti rouva Tootsia ja Toots kaunista morsianta, jonka välkkyvien silmälasien tienoilla liehui koiperhosten tavoin kaksi harsopukuista pientä morsiusneitoa. Kandidaatti Feederin veli, pastori Feeder, oli jo etukäteen lähtenyt valmistuakseen virkatoimitukseen.
Vihkiäiset suoritettiin ihailtavalla tavalla. Cornelia pienine jäykkine kiharoineen »läpäisi», niinkuin Kukonpoika olisi sanonut, erittäin rauhallisesti, ja tohtori Blimber lahjoitti hänet pois niinkuin ainakin mies, joka oli täydellisesti harkinnut asiaa. Harsopukuiset pienet morsiusneidot näyttivät kärsivän enimmin. Rouva Blimber oli liikutettu, mutta ei kovin rajusti, ja kertoi paluumatkalla pastori Feederille, että hänellä ei nyt olisi ainoatakaan tyydyttämätöntä toivetta, jos vain olisi saanut nähdä Ciceron Tusculumissaan.
Sitten syötiin aamiainen, johon otti osaa vain yllämainittu pieni seurue. Nuori aviomies Feeder oli erinomaisella tuulella, joka tarttui siinä määrin rouva Tootsiinkin, että Tootsin piti muutamia kertoja huomauttaa pöydän ylitse: »Rakas Susan, älä vain ponnistele liiaksi!» Parasta kaikesta oli, että Toots tunsi velvollisuudekseen pitää puheen ja vaimonsa monista kieltävistä sähkösanomista huolimatta nousi ensimmäisen kerran elämässään seisomaan sitä varten.
»Minun pitää tunnustaa», lausui Toots, »että koska tässä talossa, mitä lieneekin tehty — henkeni hämmentämiseksi joskus — millä ei ole väliä ja mistä en syytä ketään — minua aina kohdeltiin kuin tohtori Blimberin perheen jäsentä ja minulla oli oma pulpetti pitkän aikaa — en — voi — sallia — että ystäväni Feeder —»
»— menee naimisiin», kuiskasi rouva Toots.
»Muuten ei liene sopimatonta tai yhdentekevääkään tässä tilaisuudessa», sanoi Toots riemastuneena, »huomauttaa, että vaimoni on mitä erinomaisin nainen ja että hän suorittaisi tämän paljon paremmin kuin minä itse — niin, en — voi — sallia — että ystäväni Feeder — menee naimisiin —»
Rouva Toots avusti taas: »— neiti Blimberin kanssa».
»Rouva Feederin kanssa, rakkaani», virkkoi Toots yksityiseen keskusteluun sopivalla hillityllä äänellä. »Niitä, jotka Jumala on yhdistänyt, älköön kukaan ihminen — niinkuin ymmärrätte. En voi sallia ystäväni Feederin mennä naimisiin — etenkään rouva Feederin kanssa — ehdottamatta heidän — heidän — maljaansa, ja», lisäsi hän luoden silmänsä omaan vaimoonsa ikäänkuin saadakseen häneltä korkeampaa hengenlentoa, »ja olkoon Hymenin soihtu ilon majakkana ja olkoot ne kukat, jotka olemme tänään sirotelleet heidän polulleen — synkkyyden karkoittajina!»
Tohtori Blimber, joka ymmärsi vertauskuvia, ihastui kovin ja virkkoi: »Oikein hyvin, Toots! Tosiaankin kerrassaan hyvin sanottu!» ja nyökäytti päätään, taputtaen käsiään. Feeder vastasi leikillisellä puheella, johon sekaantui tunteellisuuttakin. Pastori Feeder puhui sitten hyvin ystävällisesti tohtori ja rouva Blimberille, ja nuori aviomies melkein yhtä hyvin harsopukuisille pikku morsiusneidoille. Sitten tohtori Blimber lausui sointuvalla äänellä paimentyyliin muutamia ajatuksia siitä kaislamajasta, jossa hän aikoi ruveta tämän jälkeen asumaan vaimonsa kanssa, ja siitä mehiläisestä, joka tulisi surisemaan heidän majansa ympärillä. Heti tämän jälkeen, kun tohtorin silmät räpyttivät merkillisellä tavalla ja hänen vävynsä oli jo huomauttanut, että aika oli luotu orjia varten ja kysynyt, lauloiko rouva Toots, lopetti varovainen rouva Blimber yhdessäolon ja lähetti Cornelian, joka pysyi hyvin tyynenä ja viileänä, matkalle postivaunuissa sydämensä valitun kanssa.
Tootsit palasivat Bedford-hotelliin (jossa rouva Toots oli muinoin oleskellut Nipper-nimisenä), ja siellä heitä odotti kirje. Sen lukeminen vei Tootsilta niin pitkän ajan, että rouva Toots alkoi pelätä.
»Rakas Susan», sanoi Toots, »pelko on pahempaa kuin liikarasitus.
Pyydän sinua pysymään tyynenä!»
»Keneltä se on?» kysyi rouva Toots.
»No niin, rakkaani, se on kapteeni Gillsiltä», sanoi Toots. »Älä vain kiihdy. Waltersia ja neiti Dombeyta odotetaan kotiin!»
»Älä koeta pettää minua, rakas ystävä», sanoi rouva Toots nousten äkkiä sohvalta, kalpeana, »sillä se ei auta vähääkään. He ovat jo palanneet kotiin, näen sen selvästi kasvoistasi!»
»Kerrassaan merkillinen nainen!» huudahti Toots hurmaantuneena. »Olet ihan oikeassa, rakkaani, he ovat palanneet kotiin. Neiti Dombey on tavannut isänsä, ja he ovat sopineet!»
»Sopineet!» toisti rouva Toots taputtaen käsiään.
»Rakkaani», virkkoi Toots, »älä vain rasita itseäsi. Muista, mitä tohtori on sanonut. Kapteeni Gills sanoo — tai oikeastaan hän ei sano, mutta minä voin kuvitella siitä, mitä hän kirjoittaa — että neiti Dombey on noutanut onnettoman isänsä pois vanhasta talosta toiseen, jossa hän asuu Waltersin kanssa, ja että herra Dombey makaa siellä vaarallisesti sairaana, kuolemankielissä, ja että neiti Dombey hoitaa häntä yötä päivää.»
Rouva Toots alkoi itkeä katkerasti.
»Rakkakin Susan», huomautti Toots, »koeta, jos suinkin voit muistaa, mitä tohtori on sanonut! Jollet voi, niin sittehän ei ole väliä, mutta koeta ainakin!»
Hänen vaimonsa, jonka entiset tavat olivat äkkiä palanneet, pyysi niin pontevasti viemään hänet kalliin aarteensa, pikku emäntänsä, oman kultansa luokse, että Toots, jonka myötätunto ja ihailu olivat vahvinta lajia, suostui kaikkeen sydämensä pohjasta. He päättivät lähteä heti ja ilmestyä itse vastaukseksi kapteenin kirjeeseen.
Nyt oli jokin salainen asiain yhteys tai muu sattuma toimittanut niin, että kapteeni, jonka luokse herra ja rouva Toots olivat matkalla, oli joutunut häiden kukkaissaattoon, ei päähenkilönä, vaan sivullisena. Se tapahtui näin: Hetkisen katseltuaan Florencea ja hänen pienokaistaan rajattomaksi mielihyväkseen ja puheltuaan pitkän aikaa Walterin kanssa kapteeni lähti kävelylle, tuntien tarpeelliseksi miettiä yksikseen ihmiskohtaloiden muutoksia ja kelpo lailla ravistaa vahakangashattuaan Dombeyn luhistumiselle, jollainen onnettomuus oli syvästi liikuttanut hänen sydämensä jalomielisyyttä ja yksinkertaisuutta. Kapteeni olisi tosiaankin ollut perin alakuloinen tämän kovaonnisen miehen vuoksi, jollei olisi muistanut pienokaista. Mutta se tuotti hänelle aina niin täydellistä tyydytystä, että hän nauroi ääneen kävellessään kadulla ja tosiaankin heitteli äkillisessä ilonpuuskassa hattuaan ilmaan ja tavoitteli sen taas käteensä katselijain suureksi hämmästykseksi. Ne nopeat valon ja varjon vaihtelut, joiden alaiseksi kapteeni joutui kahden vastakkaisen aiheen välillä, koskivat niin kovin hänen mieleensä, että hän ymmärsi tarvitsevansa pitkän kävelyretken, ennenkuin rauhoittuisi, ja koska se tulos suuressa määrin riippui sopusointuisten ajatusyhtymäin vaikutuksesta, valitsi hän liikkuma-alakseen entisen asuntonsa ympäristön, mastojen, airojen ja väkipyöräin tekijäin, laivakorppujen leipojien, hiilenkantajain, pikikattilain, merimiesten, kanavain laivatelakkain, kääntösiltain ja muiden tyynnyttäväin esineiden tienoon.
Nämä rauhalliset näyt ja etenkin kalkkikaivannon seutu vaikuttivat niin edullisesti kapteeniin, että hän käveli edelleen täysin maltillisena ja suorastaan hyräili itsekseen laulua Viehättävästä Pegistä, kun kadunkulmasta kääntyessään äkkiä pysähtyi sanattomana nähdessään voittokulkueen lähestyvän.
Tämän juhlallisen saattueen etunenässä asteli lujatahtoinen naisolento, rouva MacStinger, joka oli säilyttänyt hellittämättömän päättäväisyyden ilmeen ja jolla oli karaistuun rintaan hyvin näkyvästi kiinnitettynä tavattoman iso kello vitjoineen. Sen kapteeni jo ensi silmäykselläkin tunsi Bunsbyn omaksi. Ja tätä viisasta merimiestä rouva MacStinger nyt talutti käsikynkästä, ja Bunsbyn kasvoilla oli samanlainen epätoivoinen ja alakuloinen ilme kuin vangilla, jota kuljetetaan vieraaseen maahan. Heidän jäljessään ilakoivat pienet MacStingerit täysilukuisina, ja taempana näkyi kaksi hirveän ja vankan näköistä naista taluttamassa välissään pientä, korkeahattuista herraa, joka myöskin säteili ilosta. Vanavedessä purjehti Bunsbyn käskyläispoika kantaen päivänvarjoja. Kaikki pysyivät hyvässä marssijärjestyksessä, ja hirvittävä hilpeys, joka oli vallannut koko seurueen, olisi täysin riittänyt ilmaisemaan — vaikkei naisten pontevia ilmeitä olisikaan näkynyt — että se oli uhrikulkue ja että uhrina oli Bunsby.
Kapteenin mieleen johtui ensiksi lähteä karkuun. Se näytti olevan
Bunsbynkin aikeena, niin toivotonta kuin sen toteuttaminen olisikin.
Mutta kun seurueesta kajahti jälleentuntemisen huudahdus ja Alexander
MacStinger juoksi kapteenin luokse avosylin, täytyi kapteenin antautua.
»Kas vain, kapteeni Cuttle!» virkkoi rouva MacStinger. »Onpa tämä tosiaankin kohtaus! En ole teille enää vihainen. Kapteeni Cuttle, teidän ei tarvitse pelätä, että alkaisin tässä julkilausua mietteitäni. Minä tahdon mennä vihkialttarille toisenlaisessa mielentilassa.» Hän vaikeni, oikaisi selkänsä, veti rintansa täyteen ilmaa ja virkkoi uhriinsa viitaten: »Mieheni, kapteeni Cuttle.»
Surkea Bunsby ei katsonut oikeaan eikä vasempaan, ei morsiameensa eikä ystäväänsä, vaan suoraan eteenpäin, tyhjyyteen. Kun kapteeni ojensi kätensä, tarttui Bunsby siihen, mutta ei lausunut sanaakaan vastaukseksi kapteenin tervehdykseen.
»Kapteeni Cuttle», virkkoi rouva MacStinger, »jos tahdotte hyvittää entiset riidat ja nähdä ystävänne, minun mieheni, viimeisen kerran naimattomana, niin tuotatte meille iloa saattamalla meitä rukoushuoneeseen asti. Tässä on morsiusneitoni», lisäsi hän viitaten tarmokkaampaan edellämainituista vankoista naisista, »ja hän on varmasti iloinen saadessaan teidät suojelijakseen, kapteeni Cuttle».
Lyhyt, korkeahattuinen herrasmies, joka näytti olevan toisen naisen mies ja joka ilmeisesti iloitsi, kun lähimmäinen pakotettiin hänen asemaansa, väistyi ja luovutti kapteeni Cuttlelle määrätyn naisen. Tämä tarttui heti kapteenin käsivarteen ja huomauttaen, ettei saanut menettää aikaa, antoi kovalla äänellä lähtökäskyn.
Kapteenin huolestus ystävän kohtalosta ja aluksi säikähdys omastakin puolesta — sillä hänet valtasi epämääräinen pelko, että hänet voitaisiin väkipakolla naittaa, kunnes hänet pelasti vihkimäkaavan muistaminen, siinä kun laillisesti vaaditaan vastaamaan »tahdon», ja hän tunsi olevansa henkilökohtaisesti turvassa, jos vain mihin kysymykseen tahansa vastaisi selvästi »en» — ajoi kylmän hien hänen otsalleen ja turrutti hänet ensin niin, ettei hän ymmärtänyt lainkaan, kuinka kulkue eteni, vaikka itse oli siinä jäsenenä, eikä tajunnut sanaakaan kauniin seuralaisensa puheesta. Mutta hieman tyynnyttyään hän sai tietää naiseltaan, että tämä oli jäänyt leskeksi erään herra Bokumin jälkeen, jolla oli ollut toimi tulli virastossa, että hän piti rakkaimpana ystävättärenänsä rouva MacStingeriä, joka oli sukupuolensa loistava esikuva, että hän oli usein kuullut kapteenista ja toivoi hänen katuneen entistä elämäänsä ja että hän uskoi herra Bunsbyn ymmärtävän, minkä onnen hän oli saavuttanut, mutta että hän pelkäsi miesten harvoin käsittävän, mitä sellainen onni merkitsi, kunnes olivat sen menettäneet, ja paljon muuta samaan suuntaan.
Koko tänä aikana kapteeni huomasi rouva Bokumin pitävän tarkoin silmällä sulhasta ja pani myös merkille, että milloin tahansa he tulivat lähelle pihaa tai kapeaa kujaa, joka näytti soveliaalta pakotieltä, rouva Bokum oli varuillaan katkaistakseen hänen mahdollisen karkuretkensä. Niinikään näyttivät pitävän varansa toinen nainen ja hänen miehensä, lyhyt korkeahattuinen herra, ennakolta laaditun suunnitelman mukaan. Onnetonta uhriparkaa piteli muuten rouva MacStinger niin lujasti kiinni, että kaikki itsesäilytysyritykset paon avulla olivat mahdottomia. Sitä piti päivänselvänä myöskin katurahvas, ilmaisten käsityksensä asiasta huudoilla ja sanasutkauksilla, joista rouva MacStinger ei vähääkään välittänyt, kun taas Bunsby näytti olevan tunnottomuuden tilassa.
Kapteeni teki monta yritystä puhutellakseen filosofia edes jollakin yksitavuisella sanalla tai viittauksella, mutta epäonnistui joka kerta, sillä toisaalta oli hänen vartijansa liian valpas, ja toisaalta oli perin vaikeata herättää Bunsbyn huomiota millään ulkonaisella tai näkyvällä merkillä. Näin he lähestyivät rukoushuonetta, läheistä valkoiseksi rapattua rakennusta. Sen oli hiljattain vuokrannut pastori Melchisedech Howler, joka oli hartaista pyynnöistä suostunut antamaan maailman pysyä paikallaan vielä kaksi vuotta, mutta ilmoittanut lahkolaisilleen, että sen sitten täytyi ehdottomasti loppua.
Sillä aikaa kun pastori Melchisedech luki muutamia tilapäisiä rukouksia, sai kapteeni tilaisuuden murista sulhasen korvaan:
»Mitä kuuluu, vanha veikko, mitä kuuluu?»
Tähän Bunsby, unohtaen kunnianarvoisan Melchisedechin, jollaista hairahdusta vain hänen epätoivoinen asemansa saattoi puolustaa, vastasi:
»Kirotun huonoa.»
»Jack Bunsby», kuiskasi kapteeni, »teetkö tämän omasti vapaasta tahdostasi?»
Bunsby vastasi: »En.»
»Miksi sitten sen teet, kaveri?» kysyi kapteeni johdonmukaisesti.
Bunsby, joka tuijotti kuin maailman toiseen ääreen, pienimmänkään ilmeen hänen kasvoissaan muuttumatta, ei vastannut.
»Miksi et livistä?» kysyi kapteeni.
»Häh?» kuiskasi Bunsby toivon välähtäessä hetkeksi hänen mielessään.
»Miksi et livistä?» toisti kapteeni.
»Mitä hyötyä siitä olisi?» tokaisi onneton filosofi. »Hän saisi minut taas kiinni.»
»Koeta!» vastasi kapteeni. »Reippaasti vain! No nyt! Nyt on sopiva hetki. Karkaa, Jack Bunsby!»
Mutta sensijaan että olisi käyttänyt hyväkseen tätä neuvoa Jack Bunsby virkkoi alakuloisesti kuiskaten:
»Se kaikki alkoi sinun arkkusi vuoksi. Miksi täytyikään minun silloin illalla saattaa häntä satamaan?»
»Toveri», änkytti kapteeni, »minä luulin, että sinä olisit vienyt voiton hänestä eikä hän sinusta. Mies, jolla on sellaiset mielipiteet kuin sinulla!»
Bunsby vain huokasi.
»Kuuleppas», sanoi kapteeni tyrkäten häntä kyynärpäällään, »nyt on sopiva aika. Karkaa tiehesi! Minä peitän jälkesi. Aika kiitää, Bunsby! Vapautesi on täpärällä. Tahdotko?»
Bunsby ei liikahtanut.
»Bunsby», kuiskasi kapteeni, »tahdotko, kysyn toisen kerran?»
Bunsby ei tahtonut toisellakaan kerralla.
»Bunsby!» ahdisti kapteeni. »Vapautesi tähden, tahdotko, kolmannen kerran? Nyt tai ei koskiin!»
Bunsby ei karannut silloin eikä koskaan, sillä heti tämän jälkeen hän joutui rouva MacStingerin aviopuolisoksi.
Kapteenista tuntui tässä kirkollisessa toimituksessa kauheimmalta asianhaaralta se syvä harrastus, jota Juliana MacStinger osoitti sitä kohtaan. Tuntui peloittavalta ajatella sitä kaikkien sielunvoimain jännittämistä, jolla tuo lupaava lapsi, äitinsä ilmetty kuva, tarkkasi vihkiäismenoja. Kapteeni saattoi jo mielessään kuvitella loppumatonta sarjaa ansaan joutuneita miehiä. Hän näki ajatuksissaan vuosisatoja kestävää sortoa ja pakkoa, jonka alaiseksi merimiehet joutuisivat. Se oli paljon merkittävämpi näky kuin rouva Bokumin tai toisen naisen horjumaton lujuus tai pienen korkeahattuisen herran riemu tai edes rouva MacStingerin kammottava taipumattomuus. Nuoret MacStingerit ymmärsivät hyvin vähän siitä, mitä oli tekeillä, ja välittivät siitä vielä vähemmän. Heidän pääasiallisena harrastuksenaan oli toinen toisensa puolikengille astuminen, mutta nämä villit lapset olivat sitäkin selvempänä vastakohtana Julianan varhaiskypsälle naisellisuudelle. Vuoden parin kuluttua, ajatteli kapteeni, olisi tuon neitosen kanssa saman katon alla asuminen täydellinen turmio.
Toimitus päättyi siten, että nuoret perheenjäsenet kävivät yhteisvoimin käsiksi Bunsbyyn, nimittäen häntä hellästi isäkseen, ja pyytelivät häneltä rahaa. Kun nämä rakkauden puuskat olivat päättyneet, tahtoi kulkue lähteä taas ulos, mutta sitä viivytti hetkisen Alexander MacStingerin odottamaton mielenpurkaus. Tämä lapsikulta näytti mielessään liittävän yhteen rukoushuoneen ja hautakivet silloin, kun ei sinne menty tavalliseen jumalanpalvelukseen. Nyt hän ei voinut käsittää muuta kuin että aiottiin säädyllisesti haudata hänen äitinsä ja ikipäiviksi häneltä riistää. Niinpä hän tuskissaan parkui hämmästyttävän kovaa ja kävi ihan mustaksi kasvoiltaan. Vaikka nämä hellän kiintymyksen merkit lienevätkin liikuttaneet hänen äitinsä sydäntä, ei hänen luonteeseensa kuulunut sallia siitä johtuneen mielihyvän tunteen muuttua heikkoudeksi. Turhaan koetettuaan palauttaa pienokaista järkiin ravistelulla, tyrkkimisellä ja ärjymisellä hän vei pikku pojan sylissään ulos ja yritti toista keinoa. Hääseurue sai seurata tapausten kehittymistä kuullessaan nopeasti toisiaan seuraavia läiskäyksiä, jotka muistuttivat kättentaputuksia, ja nähdessään vähän senjälkeen Alexanderin makaamassa kylmällä kivipihalla ihan punaisena, surkeasti voivotellen.
Hääkulkue, joka nyt taas saattoi järjestyä, lähti liikkeelle Brig-aukiolle päin, missä hääateria odotti, ja katurahvas huuteli Bunsbylle monia hupaisia onnentoivotuksia hänen vastasaavutetun onnensa johdosta. Kapteeni seurasi mukana ovelle asti, mutta kävi levottomaksi rouva Bokumin ystävällisemmän käytöksen vuoksi, sillä vapauduttuaan raskaasta velvollisuudestaan — naisten valppaus oli näet tuntuvasti vähentynyt, sittenkun sulhanen oli turvallisesti vihitty — jouti tämä rouva paremmin osoittamaan harrastustaan saattajallensa. Senvuoksi kapteeni nyt erosi koko seurueesta ja sen uhrista puolustellen lähtöään sillä tekosyyllä, että oli aikaisemmin luvannut mennä muualle. Toisena levottomuuden syynä olivat ne tunnonvaivat, joita hän kärsi ajatellessaan olleensa ensimmäisenä aiheena Bunsbyn joutumiseen satimeen, vaikkei ollut osannut sitä aavistaakaan, vaan oli luottanut rajattomasti filosofin voimiin.
Kapteenin mieleen ei juolahtanut palata vanhan Soi Gillsin luokse poikkeamatta ensiksi kysymään Dombeyn vointia — vaikkakin se talo, jossa hän makasi sairaana, oli Lontoon ulkopuolella, raikkaan nummen reunalla. Hän ajoi jonkin matkaa tuntiessaan itsensä väsyneeksi ja suoritti matkansa iloisena.
Akkunakaihtimet oli laskettu alas, ja kaikki oli niin hiljaista, että kapteenia melkein peloitti koputtaa, mutta kuunnellessaan oven takana hän erotti joitakin ääniä sisältä ihan läheltä. Hän koputti varovasti, ja Toots avasi hänelle oven. Toots olikin juuri saapunut vaimonsa kanssa. He olivat ensiksi käyneet merikadetin tyyssijassa hakemassa kapteenia ja saaneet siellä tietää osoitteen.
Rouva Toots oli heti ottanut joltakulta lapsen syliinsä ja istui nyt portailla sitä hyväillen ja hyssytellen. Florence seisoi kumartuneena hänen vieressään, eikä kukaan olisi voinut sanoa, kumpaa rouva Toots syleili ja hyväili enemmän, äitiäkö vai lasta, tai kumpi heistä oli hellempi, Florenceko rouva Tootsille vai rouva Toots hänelle vai he molemmat pienokaiselle, ollessaan niin tulvillaan rakkautta ja liikutusta.
»Ja onko isänne kovin sairas, rakas neiti Floy?» kysyi Susan.
»On, oikein pahasti», vastasi Florence. »Mutta, Susan kulta, sinä et saa puhua minulle enää samoin kuin ennen. Ja mitä tämä on?» kysyi hän koskettaen hämmästyneenä Susanin vaatteita. »Vanha pukusi, rakas Susan? Vanha myssysi ja kiharasi ja kaikki muu?»
Susan puhkesi itkemään ja peitti suudelmilla sen pikku käden, joka oli koskettanut häntä niin ihmetellen.
»Rakas neiti Dombey», virkkoi Toots astuen esiin, »minä selitän. Hän on kerrassaan erinomainen nainen. Hänen vertaisiaan ei ole monta! Hän on aina sanonut — jo ennenkuin menimme naimisiin ja vielä tänä päivänä — että milloin tahansa te palaisittekin, hän ei tulisi luoksenne missään muussa puvussa kuin siinä, jossa hän oli tottunut teitä palvelemaan, jottei hän näyttäisi teistä vieraalta ja vähemmän rakkaalta. Minä myöskin ihailen sitä pukua enemmän kuin mitään muuta. Minä ihailen häntä siinä! Rakas neiti Dombey, hänestä tulee taas palvelijanne ja hoitajanne ja kaikkea muuta, mitä hän oli ennen, vieläpä enemmänkin. Hän ei ole lainkaan muuttunut. Mutta, Susan kulta», lisäsi Toots, joka oli puhunut hyvin tunteellisesti ja ihastuneesti, »en pyydä sinulta mitään muuta kuin että muistaisit, mitä lääkäri on sanonut, etkä vain kiihoittuisi.»
YHDESSEITSEMÄTTÄ LUKU
Leppyminen
Florence tarvitsi apua. Hänen isänsä oli alituisen hoidon tarpeessa. Ja senvuoksi Susan oli korvaamaton apua Florencelle. Kuolema vaani Dombeyn vuoteen ääressä. Entisen itsensä varjona, mieleltään järkytettynä ja ruumiiltaan vaarallisesti sairaana hän laski väsyneen päänsä sille leposijalle, jonka hänen tyttärensä kädet olivat valmistaneet, eikä ollut sen koommin siitä noussut.
Yleensä hän tunsi aina läsnäolevan tyttärensä, vaikka kuumehoureissaan usein sekoitti ne olot, joissa hän nyt puhui Florencelle. Niinpä hän toisinaan puheli siinä mielessä kuin hänen poikansa olisi vasta äsken kuollut. Silloin hän mainitsi, että vaikkei hän ollutkaan sanonut mitään Florencen alituisesta vaalimisesta pikku sairasvuoteen ääressä, hän kuitenkin oli nähnyt sen — hyvinkin nähnyt. Ja samalla hän peitti kasvonsa nyyhkyttäen ja ojensi taas kuihtuneen kätensä. Toisinaan hän kysyi Florencea häneltä itseltään. »Missä Florence on?» »Tässä, isä.» »En tunne häntä!» huusi sairas. »Me olemme olleet erossa niin kauan, etten tunne häntä!» Ja silloin valtasi hänet jäykistävä pelko, kunnes Florence sai hänen kiihtymyksensä hellillä sanoilla lauhtumaan ja hänen silmistään virtaamaan kyyneliä, joita toisilla kerroilla koetti niin innokkaasti kuivata.
Dombey houraili toisinaan tuntikausia entisissä vaikutelmissaan, jonne Florence ei voinut häntä seurata, vaikka kuuntelikin tarkoin. Hän toisteli lapsellista kysymystä: »Mitä on raha?» ja mietti ja pohti sitä tapaillen sopivaa vastausta, milloin hajanaisesti, milloin vähän johdonmukaisemmin, ikäänkuin sitä ei olisi koskaan ennen häneltä kysytty. Hän saattoi toistella entistä toiminimeään tuhansia kertoja ja käänsi joka kerta päätään pieluksella. Hän laski lapsiaan — yksi — kaksi — pysähtyi ja alkoi taas alusta samalla tavalla.
Mutta näin tapahtui vain silloin, kun hän oli pahimmin sekaisin. Kaikkina muina sairautensa vaiheina, etenkin silloin, kun hän oli selvimmillään, hän ajatteli vain Florencea. Useimmiten hän teki seuraavaa: hän palautti mieleensä sen yön, jota oli vielä niin hiljattain muistellut, sen yön, jolloin Florence tuli alas hänen huoneeseensa, ja kuvitteli, että hänen sydämensä iski häntä ja että hän lähti Florencen jäljestä ylös portaita häntä etsimään. Sitten hän taas sekoitti tämän ajan äskeisiin päiviin, jolloin lukemattomat jalan jäljet olivat häntä kiusanneet, hämmästyi niiden paljoutta ja alkoi laskea niitä seuratessaan Florencea. Silloin hän äkkiä huomasi verisiä jälkiä ilmestyneen toisten joukkoon. Ja tavantakaa avautui ovia, joiden lävitse hän näki kuvastimissa hirveitä aaveita, kuihtuneita miehiä, kätkemässä jotakin povelleen. Mutta lukemattomien jalanjälkien, veristenkin, seassa hän näki siellä täällä Florencen askelia yhä menossa edellä. Ja hänen rauhaton henkensä harhaili seuraten ja lukumäärää laskien yhä kauemmaksi ja korkeammalle, ikäänkuin valtavan tornin huippuun, jonne kesti vuosikausia kiivetä.
Eräänä päivänä hän kysyi, eikö se ollut Susan, jonka hän oli kuullut puhelevan pitkän aikaa sitten.
Florence vastasi: »Oli, isä kulta», ja kysyi, tahtoiko hän tavata
Susania.
Sairas vastasi: »Hyvin mielelläni», ja Susan ilmestyi väristen ja hämillään hänen vuoteensa viereen.
Se näytti suuresti huojentavan potilaan mieltä. Hän pyysi, ettei Susan lähtisi pois, vaan uskoisi, että hän antoi anteeksi kaikki, mitä Susan oli sanonut. Sitten hän kertoi, että Florencen ja hänen välinsä olivat nyt ihan toisenlaiset ja että he olivat hyvin onnellisia. Ja vahvistaakseen sanojaan hän tarttui Florencen päähän ja veti sen pielukselle viereensä.
Tällaisena hän pysyi monta viikkoa. Vihdoin hän rauhoittui maatessaan vuoteellaan heikkona miehen varjona ja puhuen niin hiljaisella äänellä, että toiset saattoivat erottaa hänen sanansa vain panemalla korvansa hänen huultensa kohdalle. Hänelle tuotti hiljaista nautintoa maata siinä akkunan ollessa auki katsellen kesäistä taivasta ja puita ja iltaisin auringonlaskua, seurata silmillään pilvien ja lehtien varjoja, jotka herättivät hänessä myötätuntoa. Se olikin luonnollista, sillä hänelle eivät elämä ja maailma enää merkinneet muuta.
Nyt hän alkoi näyttää huomaavansa Florencen väsyvän ja koetti voittaa heikkoutensa kuiskaamalla hänelle: »Mene kävelemään, lapsi kulta, raittiiseen ilmaan. Mene hyvän miehesi luokse!» Kerran hän viittasi huoneeseen tulleen Walterin astumaan lähemmäksi ja kumartumaan, puristi hänen kättään ja vakuutti kuiskaten, että hän tiesi kuollessaan voivansa uskoa tyttärensä hänen haltuunsa.
Eräänä iltana, jolloin Florence ja Walter istuivat auringonlaskun aikana hänen huoneessaan, mikä oli hänelle hyvin mieluista, alkoi Florence hyräillä hiljaisella äänellä sylisään olevalle pienokaiselle vanhaa säveltä, jota oli niin usein laulanut velivainajalleen. Sairas ei sietänyt sitä silloin, vaan kohotti vapisevan kätensä pyytäen Florencea lopettamaan. Mutta seuraavana päivänä hän pyysi Florencea laulamaan sitä, vieläpä sitten useinkin iltaisin, kuten Florence tekikin. Sairas kuunteli kasvot kääntyneinä toisaalle.
Kerran Florence istui akkunan ääressä, käsityökori hänen ja Susanin välillä, joka yhä oli hänen uskollinen toverinsa. Sairas oli vaipunut unenhorrokseen. Ilta oli ihana; kestäisi vielä pari tuntia pimeän tuloon. Tämä rauhallisuuspa hiljaisuus teki Florencen hyvin miettiväiseksi. Hän muisteli sitä hetkeä, jolloin vuoteessa makaava, nyt niin muuttunut mies oli ensiksi esittänyt hänelle kauniin uuden äitipuolen, ja hätkähti Walterin nojautuessa takaapäin hänen tuolinsa ylitse.
»Florence rakas», virkkoi Walter, »portailla on eräs, joka haluaa puhua kanssasi».
Walterin ilme näytti Florencesta kovin vakavalta ja pakotti hänet kysymään, oliko jotakin tapahtunut.
»Ei, ei mitään, kultaseni», vastasi Walter. »Minä olen itse tavannut sen herran ja puhunut hänen kanssaan. Ei mitään ole tapahtunut. Tule nyt.»
Florence pisti kätensä hänen kainaloonsa ja seurasi häntä alakertaan, uskoen isänsä mustasilmäisen rouva Tootsin hoitoon, joka istui työssään niin uutterana ja reippaana kuin mustasilmäiset naiset voivat. Puutarhan puolella olevassa hauskassa pikku vierashuoneessa istui muuan herra, joka nousi seisomaan ja lähestyi Florencea, mutta kääntyikin sitten kummallisten säärtensä ohjaamana toiseen suuntaan ja pysähtyi pöydän viereen.
Silloin Florence muisti Feenix-serkun, jota ei ollut ensiksi tuntenut varjossa. Feenix-serkku tarttui hänen käteensä ja onnitteli häntä hänen avioliittonsa vuoksi.
»Minä olisin tosiaankin suonut», virkkoi hän istuutuen sitten, kun Florencekin istui, »että olisin aikaisemmin saanut esittää onnentoivotukseni, mutta niin monta tuskallista tapausta on seurannut toinen toisensa kintereillä, että olen itsekin ollut kirotussa tilassa ja täysin kykenemätön kaikkeen seurusteluun. Ainoa seura, jonka kanssa olen ollut tekemisissä, olen ollut minä itse, ja kaikkea muuta kuin imartelevaa on ihmisen hyvälle käsitykselle hänestä itsestään tietää tosiaankin ikävystyttävänsä itsensä ihan kuoliaaksi.»
Florence arvasi tämän herran käytöksessä ilmenevästä epämääräisestä vähäisyydestä ja levottomuudesta ja yhtä paljon Walterin koko olemuksesta, että vielä seuraisi jotakin muuta, mikä lähemmin koskisi tiettyä päämäärää.
»Olen kertonut ystävälleni herra Gaylle, jos minulle suodaan kunnia häntä siksi sanoa, iloitsevan! kuullessani, että ystäväni Dombey on varmasti paranemassa», jatkoi Feenix-serkku. »Uskon, ettei ystäväni Dombey salli mielensä liiaksi lannistua pelkästä omaisuutensa menettämisestä. En voi väittää koskaan tunteneeni suurta surua omaisuuden menettämisen vuoksi, sillä minulla ei ole tosiaankaan koskaan ollut suurta omaisuutta menetettävänä. Mutta niin paljon kuin minulle on ollut mahdollista menettää, olen myös menettänyt enkä huomaa mielestäni erikoisesti siitä huolehtivani. Tiedän, että ystäväni Dombey on kirotun rehellinen mies, ja varmasti tuottaa hänelle suurta lohdutusta se tieto, että se on yleinen mielipide. Ei edes Tommy Screwzer — joka on erittäin sapekas mies ja jonka ystäväni Gay luultavasti tuntee — voi kiistää sitä tosiasiaa vastaan.»
Florence tunsi entistä selvemmin, että jotakin oli tulossa, ja odotti sitä vakavana, niin vakavana, että Feenix-serkku vastasi, ikäänkuin hän olisi puhunut.
»Asia on niin», virkkoi Feenix-serkku, »että ystäväni Gay ja minä olemme keskustelleet siitä, olisiko mahdollista pyytää teiltä erästä suosionosoitusta. Ystäväni Gay, joka on kohdellut minua erikoisen hyväntahtoisella ja avomielisellä tavalla, mistä olen hänelle oikein kiitollinen, on taipunut siihen, että pyytäisin sitä teiltä. Olen varma siitä, että niin rakastettava nainen kuin ystäväni Dombeyn viehättävä ja täydellinen tytär ei tarvitse monia rukouksia taipuakseen, mutta olen onnellinen tietäessäni, että minua tukee tässä ystäväni Gayn vaikutus ja suostumus. Kun edustaja-aikoinani jonkun henkilön oli tehtävä jokin ehdotus — mikä sattui harvoin niinä aikoina, sillä meitä pidettiin hyvin lujissa ohjaksissa, koska kummankin puolen johtajat olivat ankaran sotakurin miehiä, mikä olikin kirotun hyvä asia sekä upseerin arvoisille että tavallisille rivimiehille niinkuin minullekin ja esti meitä paljastamasta itseämme joka hetki kaikkien silmille, niinkuin moni meistä kiihkeästi halusi — niin, kun edustaja-aikoinani, kuten aioin sanoa, jollakin miehellä oli halu laukaista pienellä yksityisellä paukkupyssyllään, pidettiin aina suurena etuna hänelle, jos hän saattoi sanoa, että hänellä oli onni uskoa ajatustensa saavan vastakaikua herra Pittin, sen luotsin, rinnassa, joka oli kestänyt monta myrskyä. Silloin alkoi hiton suuri joukko edustajia heti hihkua ja yllytti siten hänen rohkeuttaan. Mutta asian laita oli niin, että nämä miehet, joiden oli käsketty hurrata oikein pontevasti, milloin vain herra Pittin nimi mainittiin, tulivat siinä niin harjaantuneiksi, että aina heräsivät sen kuullessaan. Ja he olivat niin täysin tietämättömiä siitä, mistä oli puhe, että hupaisten juttujen kertoja Brown — hän, joka kuului valtionvarain valiokuntaan ja joi neljä pulloa päivässä ja jonka ystäväni Gayn isä varmaankin tunsi, sillä se tapahtui ennen ystäväni Gayn aikoja — niin, Brown sanoi tavallisesti, että jos joku olisi noussut paikaltaan ja sanonut, että hänen täytyi mielipahakseen ilmoittaa parlamentille erään kunnioitettavan edustajan makaavan etuhuoneessa kuolemankielissä suonenvetokohtausten viimeisellä asteella ja että saman kunnioitettavan edustajan nimi oli Pitt, olisi tämä sanoma otettu äänekkäin hyväksymishuudoin vastaan.»
Tämä pääasian vältteleminen hämmensi Florencea, joka katseli vuoroin
Feenix-serkkua ja Walteria yhä levottomampana.
»Rakkaani, ei ole syytä huolestua», sanoi Walter.
»Kautta kunniani, ei ole syytä huolestua», vahvisti Feenix-serkku, »ja minä olen syvästi suruissani tuottaessani teille hetkisenkään levottomuutta. Vakuutan teille, ettei ole mitään hätää. Se suosionosoitus, jota pyydän, on yksinkertaisesti vain — mutta se näyttää tosiaankin niin tavattoman kummalliselta, että olisin sanomattoman kiitollinen ystävälleni Gaylle, jos hän hyväntahtoisesti suvaitsisi — niin, tosiaankin — suvaitsisi murtaa jään», sanoi Feenix-serkku.
Sekä tämä vetoaminen että yhtä paljon Florencen katse vaikuttivat, että
Walter virkkoi:
»Rakkaani, asia ei ole lainkaan kummallinen. Tässä on puheena vain se, että lähtisit Lontooseen yhdessä tämän herran kanssa, jonka tunnet.»
»Ja myöskin ystäväni Gay — jos saan huomauttaa», keskeytti
Feenix-serkku.
»Niin, minä tulen mukaan — käymään erään henkilön luona.»
»Kenen?» kysyi Florence katsellen toisesta toiseen.
»Jos voisin pyytää teitä luopumaan vaatimasta vastausta kysymykseenne», sanoi Feenix-serkku, »niin tekisin mielelläni sen pyynnön».
»Tiedätkö sinä sen, Walter?»
»Tiedän.»
»Ja hyväksyt?»
»Hyväksyn, mutta vain siksi, että olen varma sinunkin hyväksymisestäsi. Silti ymmärrän kyllä, että saattaa olla asianhaaroja, jotka puolustavat sitä, ettei asiasta puhuta etukäteen enempää.»
»Jos isä nukkuu vielä tai jos hän valvoessaan voi tulla toimeen ilman minua, niin lähden heti» sanoi Florence. Hän nousi tyynesti, katsahti heihin kumpaankin vähän pelästyneen, mutta täysin luottavan näköisenä ja lähti huoneesta.
Hänen palatessaan valmiina seuraamaan heitä he puhelivat vakavasti yhdessä akkunan ääressä. Florence ei voinut olla ihmettelemättä, mikä puheenaihe oli saattanut tehdä heidät hyviksi tutuiksi näin lyhyessä ajassa. Mutta häntä ei lainkaan ihmetyttänyt se ylpeyttä ja rakkautta säteilevä katse, jonka hänen miehensä loi häneen keskeyttäen puhelunsa, sillä hän oli siihen tottunut.
»Tahtoisin jättää nimikorttini ystävälleni Dombeylle», virkkoi Feenix-serkku, »vilpittömästi toivottaen, että hän vahvistuisi niin pian kuin suinkin. Ja toivoakseni suo ystäväni Dombey minulle sen kunnian, että hän pitää minua miehenä, joka tuntee hiton lämmintä ihailua hänen luonnettaan kohtaan brittiläisenä kauppiaana ja rehellisenä miehenä. Minun maatilani on tavattomasti rappiolla, mutta jos ystäväni Dombey tarvitsisi ilmanmuutosta ja asettuisi sinne, saisi hän huomata sen erikoisen terveelliseksi paikaksi, kuten pitääkin, sillä siellä on tavattoman ikävää. Jos ystävääni Dombeyta vaivaa ruumiillinen heikkous ja hän sallisi minun suositella itselleen sellaista, mikä on perin usein ollut hyväksi minulle, kun tunsin olevani pinteessä elellessäni jokseenkin iloisesti muiden iloisten miesten tavalla, niin ehdottaisin tosiaankin seuraavaa vahvistuskeinoa: munanruskuainen sekoitetaan sokerin ja muskotin kanssa sherrylasiin ja nautitaan aamuisin paahdetun leipäviipaleen keralla. Jackson, jolla oli nyrkkeilyhuoneisto Bond Streetin varrella — erittäin lahjakas mies, jonka maineen ystäväni Gay epäilemättä tuntee — sanoi usein, että heillä oli harjoittelujen aikana tapana käyttää sherryn sijasta rommia. Mutta minä suosittelisin sherryä tässä tapauksessa, koska ystäväni Dombey on voimattomuuden tilassa, sillä rommi voisi nousta hänen päähänsä ja syöksisi hänet kirottuun pinteeseen.»
Kaiken tämän Feenix-serkku lausui ilmeisesti hyvin hermostuneesti ja levottomana. Sitten hän tarjosi käsivartensa Florencelle ja, koettaen mahdollisimman pontevasti ohjata uppiniskaisia sääriään, jotka näyttivät päättäneen johtaa hänet puutarhaan, talutti hänet ovelle ja vei odottaviin vaunuihin. Walter nousi niihin heidän jäljestään.
Matka kesti noin tunnin. Heidän ajaessaan muutamien synkkien ja komeiden katujen kautta Lontoon länsiosassa alkoi hämärtää. Florence oli pannut kätensä Walterin käteen ja katseli hyvin vakavana ja yhä levottomampana jokaista uutta katua, jolle he kääntyivät.
Kun vaunut vihdoin Brook Streetin varrella pysähtyivät sen talon kohdalle, missä hänen isänsä onnetonta avioliittoa oli juhlittu, virkkoi Florence: »Walter, mitä tämä merkitsee? Kuka täällä on?» Walter rauhoitti häntä, mutta kun hän ei vastannut mitään, katsahti Florence talon julkisivuun ja näki, että kaikki akkunat oli suljettu, ikäänkuin siellä ei asuisi ketään. Feenix-serkku oli tällä välin astunut maahan ja tarjosi Florencelle kätensä.
»Etkö sinä tule, Walter?»
»En, minä jään tänne. Älä vapise, ei ole mitään pelon syytä, rakkakin
Florence.»
»Tiedän sen, Walter, koska sinä olet niin lähellä. Olen varma siitä, mutta —»
Ovi avautui hiljaa kenenkään koputtamatta, ja Feenix-serkku ohjasi Florencen kesäillan ilmasta synkkään taloon. Se oli koleampi ja surullisempi kuin konsanaan ja näytti olleen suljettuna hääpäivästä saakka, ikäänkuin siellä siitä alkaen olisi majaillut vain pimeys ja surullisuus.
Florence nousi väristen pimeitä portaita ja pysähtyi saattajansa kanssa vierashuoneen ovelle. Feenix-serkku avasi mitään puhumatta ja viittasi Florencea pyytävällä liikkeellä astumaan sisempään huoneeseen hänen itsensä jäädessä ulkopuolelle. Hetkisen epäröityään Florence myöntyi.
Akkunan lähellä pöydän ääressä istui nainen, joka näytti kirjoitelleen tai piirrelleen ja nojasi päätään käteensä, katsellen himmenevää valoa kohti. Florence astui epävarmasti lähemmäksi, mutta pysähtyi sitten kuin olisi menettänyt liikuntokykynsä. Nainen käänsi päätänsä.
»Hyvä Jumala!» sanoi hän. »Mitä tämä on?»
»Ei, ei!» huudahti Florence vetäytyen taaksepäin, kun toinen nousi, ja ojentaen kätensä kuin pitääkseen häntä loitolla. »Äiti!»
He seisoivat toisiaan katsellen. Intohimo ja ylpeys olivat kuluttaneet Edithin kasvoja, mutta hän se oli, kauniina ja komeana vieläkin. Florencen kasvoissa taas ilmeni kaiken kauhun ja epäröimisen lävitse sääliä, surua ja kiitollisia, helliä muistoja. Kummankin kasvoilla näkyi selvästi hämmästys ja pelko. Kumpikin seisoi hiljaa ja ääneti, tuijottaen peruuttamattoman menneisyyden mustan kuilun ylitse.
Florencessa tapahtui muutos ensiksi. Puhjeten kyyneliin hän huudahti sydämensä kyllyydestä: »Oi äiti, äiti, miksi kohtaamme toisemme näin? Miksi olit koskaan ystävällinen minulle silloin, kun ei minulla ollut ketään muuta, koska meidän nyt täytyy näin tavata toisemme?»
Edith seisoi hänen edessään mykkänä ja liikkumattomana. Hänen silmänsä olivat kiintyneet Florencen kasvoihin.
»Minä en uskalla ajatella sitä», jatkoi Florence. »Tulen juuri isän sairasvuoteen äärestä. Me emme ole nyt vähääkään erossa emmekä aio koskaan erota. Jos tahdot, että pyydän häneltä anteeksi puolestasi, teen sen, äiti. Olen melkein varma siitä, että hän nyt taipuu, jos pyydän häneltä. Suokoon myös taivas sinulle anteeksi ja lohduttakoon sinua!»
Edith ei vastannut sanaakaan.
»Walter — minä olen naimisissa hänen kanssaan, ja meillä on poika», virkkoi Florence arasti, »odottaa ulkona ja on tuonut minut tänne. Minä kerron hänelle, että sinä kadut ja että olet muuttunut», lisäsi Florence katsoen häneen surullisesti, »ja hän puhuu minun kanssani isälle. Voinko tehdä jotakin muuta?»
Edith keskeytti hiljaisuuden liikauttamatta silmiään tai jäseniään ja virkkoi hitaasti:
»Tahra on sinun ja miehesi ja lapsesi nimessä. Voiko sen saada koskaan anteeksi, Florence?»
»Voiko sen saada, äiti? Sehän on jo annettu anteeksi. Walter ja minä olemme antaneet sen täydestä sielustamme, koko sydämestämme anteeksi. Jos se tuottaa sinulle jotakin lohdutusta, saat uskoa, ettei mikään muu ole sen varmempaa. Sinä et — et puhu isästä, mutta olen varma siitä, että toivot minun pyytävän hänenkin anteeksiantoaan.»
Edith ei vastannut siihen.
»Minä teen sen!» sanoi Florence. »Minä tuon sinulle hänen anteeksiantonsa, jos sallit, ja sitten ehkä voimme lausua jäähyväiset toisillemme sillä tavalla kuin ennen kohtelimme toisiamme. Minä en ole», lisäsi Florence hiljaa, lähestyen häntä, »vetäytynyt loitommaksi sinusta senvuoksi, että kaihtaisin sinua tai pelkäisin sinun häpäisevän itseäni. Tahdon vain täyttää velvollisuuteni isää kohtaan. Hän on minulle hyvin rakas ja samoin minä hänelle. Mutta en voi koskaan unohtaa, että sinä olit niin hyvä minulle. Oi, rukoile taivasta», pyysi Florence syleillen häntä, »rukoile taivasta antamaan anteeksi kaikki tämä synti ja häpeä ja antamaan anteeksi minulle, kun en voi olla heltymättä (jos se on väärin) muistaessani, millainen sinä olit minua kohtaan!»
Edith lyyhistyi hänen kosketuksestaan ja kiersi käsivartensa hänen kaulalleen.
»Florence!» huudahti hän. »Hyvä enkelini! Ennenkuin taas menen sekaisin, ennenkuin uhmani palaa ja tekee minut mykäksi, usko minua: sieluni autuuden nimessä minä olen viaton.»
»Äiti!»
»Syyllinen paljoon! Syyllinen siihen, mikä luo ikipäiviksi syvän kuilun meidän välillemme. Syyllinen sellaiseen, minkä täytyy erottaa minut koko loppuiäkseni puhtaudesta ja viattomuudesta — sinusta, koko maailmasta. Syyllinen sokeaan ja kiihkeään kostonhimoon, jota en kadu, en voi enkä tahdo nyt enkä koskaan katua, mutta en syyllinen kuolleen miehen kanssa. Sen vannon Jumalan edessä!»
Polvistuneena lattialle hän piti molempia käsiään koholla.
»Florence», jatkoi hän, »puhtain ja parhain kaikista maan päällä — sinä, jota rakastan — joka olisit voinut muuttaa minut kauan sitten ja sait ajaksi minunkin tapaiseni naisen muuttumaan — usko minua, minä olen viaton siihen, ja salli minun vielä viimeisen kerran painaa tämä rakas käsi lohduttomalle sydämelleni.»
Hän oli syvästi liikutettu ja itki. Jos hän olisi entisinä aikoma ollut useammin tällainen, olisi hän nyt ollut onnellisempi.
»Ei mikään muu koko maailmassa olisi saanut puserretuksi tätä tunnustusta huuliltani», sanoi Edith. »Ei rakkaus ei viha ei toivo, ei mikään uhkaus. Olen sanonut, että voisin kuolla antamatta ainoatakaan merkkiä siihen suuntaan. Jollen olisi tavannut sinua, Florence, olisin varmasti pysynyt vaiti.
»Minä uskon», sanoi Feenix-serkku ovella, puhuen vuoroin sisä-, vuoroin ulkopuolella, »että rakastettava sukulaiseni antaa minulle anteeksi, vaikka pienen sotajuonen avulla toimitin tämän kohtauksen. En voi väittää ensi hetkestä lähtien olleeni täysin epäuskoinen sitä mahdollisuutta kohtaan että rakastettava sukulaiseni oli mitä onnettomimmalla tavalla joutunut syylliseksi valkeahampaisen vainajan kanssa sillä tosiaankin näkee tässä maailmassa — joka on tunnettu kirotun kummallisista tapauksista ja on ehdottomasti käsittämättömin ilmiö, minkä kanssa ihminen voi tulla tekemisiin — kerrassaan kummallisia tuontapaisia suhteita. Mutta niinkuin sanoin ystävälleni Dombeylle, en voinut uskoa rakastettavaa sukulaistani rikolliseksi, ennenkuin se olisi täydellisesti toteennäytetty. Ja kun tuon vainajan jouduttua kirotun kamalan kuoleman saaliiksi tajusin, että sukulaiseni asema oli kerrassaan tuskallinen — ja koska sitäpaitsi tunsin, että meidän suvussamme oli myös vähän moittimisen syytä, koska emme olleet kiinnittäneet häneen enemmän huomiota, ja että me olemme välinpitämätöntä sukua — ja että tätini, niin hiton vilkas nainen kuin hän olikin, ei ehkä kuulunut parhaisiin äiteihin — katsoin oikeaksi hakea Edithin käsiini Ranskasta ja tarjosin hänelle sellaista suojelusta kuin minunlaiseni typötyhjä mies voi. Silloin tämä rakastettava sukulaiseni soi minulle sen kunnian, että hän sanoi uskovansa minun olevan omalla tavallani hiton kelpo miehen ja suostui siis suojeltavakseni. Sen minä tosiaankin ymmärsin erittäin ystävälliseksi teoksi viehättävän sukulaiseni taholta, koska minä alan jo käydä kovin tutisevaksi, ja hänen huolenpitonsa on ollut minulle suureksi lohdutukseksi.»
Edith oli vienyt Florencen istumaan sohvaan ja viittasi kädellään, ikäänkuin olisi tahtonut pyytää Feenix-serkkua lopettamaan juttelunsa.
»Rakastettava sukulaiseni», aloitti taas Feenix-serkku yhä teikkaroiden ovella, »suonee anteeksi, jos hänen tyydytyksekseen ja omakseni ja ystäväni Dombeyn tyydytykseksi, jonka rakastettavaa ja täydellistä tytärtä me niin ihailemme, seuraan loppuun asti huomautusteni johtolankaa. Hän muistanee, että ensimmäisestä hetkestä alkaen emme ole kertaakaan koskettaneet hänen karkaamisensa aihetta. Minulla on tosiaankin koko ajan ollut se tunne, että asiassa on jotakin salaperäistä, minkä hän voisi itse selittää, jos tahtoisi. Mutta koska rakastettava sukulaiseni on hiton päättäväinen nainen, tiesin tosiaankin, että hän ei sallisi laskea kanssaan leikkiä enkä senvuoksi ryhtynyt mihinkään keskusteluihin silta asiasta. Mutta huomatessani äskettäin, että hänen luonteensa herkkä kohta näytti olevan erittäin voimakas rakkaus ystäväni Dombeyn tytärtä kohtaan, johtui mieleeni, että jos saisin aikaan kohtauksen kummankaan etukäteen sitä aavistamatta, se voisi johtaa onnelliseen tulokseen. Oleskellessamme Lontoossa kenenkään meistä tietämättä, ennenkuin lähdemme Etelä-Italiaan asettuaksemme sinne tosiaankin niin kauaksi aikaa, kunnes lähdemme kaukaiseen kotiimme, mikä on kirotun epämiellyttävä ajatus minun tapaiselleni miehelle, ryhdyin ottamaan selkoa ystäväni Gayn asunnosta — hän on kaunis mies ja tavattoman avomielinen, kuten viehättävä sukulaiseni varmaankin tietää — ja minulla oli onni tuoda hänen rakastettava puolisonsa mukanani tänne. Ja nyt», lisäsi hän todellisen, vilpittömän vakavuuden puhjetessa esiin hänen kevyen käytöksensä ja huolimattoman puhelunsa lävitse, »vannotan sukulaistani olemaan pysähtymättä puolitiehen ja korjaamaan, mikäli mahdollista, tekemänsä vääryyden — ei sukunsa kunnian eikä oman maineensa eikä niiden syiden vuoksi, joita onnettomat asianhaarat ovat saaneet hänet pitämään tyhjänpäiväisinä ja suorastaan hölynpölyä muistuttavina — vaan sen vuoksi, että se on väärin eikä voi olla oikein.»
Feenix-serkun sääret suostuivat nyt viemään hänet pois, ja jättäen naiset kahden kesken hän sulki oven.
Edith istui vaiti muutamia minuutteja, Florence vieressään. Sitten hän otti poveltaan sinetöidyn paperin.
»Taistelin sisimmässäni kauan aikaa», sanoi hän hiljaisella äänellä, »kirjoittaisinko tätä sen varalta, että sattuisin äkkiä tai tapaturmaisesti kuolemaan, mutta tunsin sen sittenkin pakottavaksi tarpeeksi. Siitä lähtien, kun kirjoitin sen, olen miettinyt, milloin ja kuinka sen hävittäisin. Ota se, Florence. Totuus on siinä.»
»Onko se isälle?» kysyi Florence.
»Kenelle tahansa haluat antaa», vastasi Edith. »Nyt se on sinun hallussasi. Hän ei olisi milloinkaan saanut sitä toisella tavalla.»
Taas he istuivat hiljaa pimeyden yhä lisääntyessä.
»Äiti», virkkoi Florence, »hän on menettänyt omaisuutensa ja ollut kuolemankielissä. Kenties hänen paranemisensa ei ole vieläkään varmaa. Voinko sanoa hänelle jotakin sinun puolestasi?»
»Etkö kertonut minulle olevasi hyvin rakas hänelle?» kysyi Edith.
»Niin olen», vastasi Florence värisevällä äänellä.
»Sano hänelle minun olevani pahoillani siitä, että koskaan kohtasimme toisemme.»
»Eikö mitään muuta?» kysyi Florence lyhyen vaitiolon jälkeen.
»Sano hänelle, jos hän kysyy, etten kadu, mitä tein — en vielä — sillä jos se olisi taas huomenna tehtävä, tekisin samoin. Mutta jos hän on muuttunut mies —»
Hän vaikeni. Florencen käden hiljaisessa kosketuksessa oli jotakin, mikä oli hänet vaientanut.
»Mutta koska hän on muuttunut mies, tietää hän, ettei sellaista enää voisi sattua. Sano hänelle minun toivovan, ettei sitä olisi koskaan tapahtunut.»
»Saanko sanoa», kysyi Florence, »että sinua suretti kuullessasi hänen kärsimistään onnettomuuksista?»
»Et», vastasi Edith. »Nehän ovat opettaneet häntä rakastamaan tytärtään. Kerran koittaa päivä, jolloin hän ei itsekään sure niitä, koska ne ovat opettaneet hänelle sen läksyn, Florence.»
»Sinä toivotat hänelle hyvää ja soisit hänet onnelliseksi. Siitä olen varma!» sanoi Florence. »Oi, salli minun sanoa niin, jos minulle joskus tulevaisuudessa tarjoutuu siihen tilaisuus.»
Edith katseli tummilla silmillään vakavasti eteensä eikä vastannut, ennenkuin Florence toisti pyyntönsä. Silloin hän veti Florencen käden kainaloonsa ja sanoi katsellen yhä miettiväisenä ulos pimeyteen:
»Sano hänelle, että jos hänen oma nykyisyytensä antaa hänelle jonkinlaisen syyn sääliä minun menneisyyttäni, lähetin hänelle terveisiä pyytäen häntä niin tekemään. Sano hänelle, että jos hän nykyisessä tilassaan on voinut huomata jonkin syyn ajatellakseen minua vähemmän katkerasti, pyysin häntä niin ajattelemaan. Sano hänelle, että niin kuolleet kuin olemmekin toisiltamme nyt emmekä koskaan voi tavata toisiamme ikuisuuden tällä puolen, hän tietää, että meillä nyt kumminkin on yksi yhteinen tunne, jota ei meillä milloinkaan ennen ollut.»
Hänen jäykkyytensä näytti sulavan, ja kyyneliä nousi hänen tummiin silmiinsä.
»Sen tunteen vaikutuksesta», jatkoi hän, »hän oppii ajattelemaan parempaa minusta ja minä hänestä. Rakastaessaan Florenceaan enimmin hän vihaa minua vähimmin. Ollessaan ylpeimmillään ja onnellisimmillaan Florencen ja hänen lastensa vuoksi hän katuu syvimmin omaa osaansa meidän avioliittomme synkässä näytelmässä. Silloin minäkin kadun — sano se hänelle silloin — ja ajattelen, että miettiessäni niin paljon niitä syitä, jotka tekivät minut sellaiseksi kuin olin, minun olisi pitänyt myöskin enemmän ajatella niitä vaikuttimia, jotka tekivät hänet sellaiseksi kuin hän oli. Minä koetan silloin antaa hänelle anteeksi hänen osuutensa meidän yhteisessä syyllisyydessämme. Koettakoon hän suoda anteeksi minun osuuteni!»
»Oi, äiti!» huudahti Florence. »Kuinka paljon keveämmältä sydämeni tuntuukaan näitä sanoja kuullessani, vaikka kohtauksemme ja eromme on tällainen!»
»Ne ovat outoja sanoja omissakin korvissani», sanoi Edith, »ja oudolta kuuluu ääneni sointukin. Mutta vaikka olisinkin ollut sellainen kurja olento, joksi annoin hänen kuvitella minua, olisin ne luullakseni kuitenkin lausunut kuullessani sinun ja hänen rakastavan toisianne. Tuntekoon hän silloin, kun hän enimmin rakastaa sinua, ajatuksissaan olevansa niin suopea minulle kuin suinkin ja samoin minun ajattelevan häntä ystävällisesti. Ne ovat viimeiset terveiseni hänelle! Hyvästi nyt, kultaseni!»
Hän sulki Florencen syliinsä ja tuntui purkavan esille koko naissydämensä hellyyden ja rakkauden.
»Tämä suudelma lapsellesi! Nämä suudelmat siunaukseksi sinulle itsellesi! Oma rakas Florenceni, suloinen lapseni, hyvästi!»
»Näkemiin!» huudahti Florence.
»Hyvästi iäksi! Jättäessäsi minut tähän pimeään huoneeseen ajattele jättäväsi minut hautaan. Muista vain se, että olen kerran elänyt ja rakastanut sinua!»
Ja Florence erosi hänestä näkemättä enää hänen kasvojaan, mutta tuntien vielä hänen syleilynsä ja hyväilynsä.
Feenix-serkku tapasi hänet ovella ja vei hänet alakertaan Walterin luokse synkkään ruokasaliin. Siellä Florence painoi itkien päänsä Walterin olkapäätä vasten.
»Olen kirotun pahoillani siitä», virkkoi Feenix-serkku kohottaen luontevasti kalvosimensa silmilleen ilman pienintäkään salailua, »että ystäväni Dombeyn rakastettavan ja täydellisen tyttären ja ystäväni Gayn viehättävän puolison tunteellinen mieli on tullut niin kovin murheelliseksi ja alakuloiseksi äsken päättyneen kohtauksen aikana. Mutta sittenkin toivon ja uskon toimineeni parhaimpani mukaan ja kunnioitettavan ystäväni Dombeyn tulevan keveämmälle mielelle äskeisten paljastusten vuoksi. Valitan suuresti, että ystäväni Dombey on liittymällä meidän sukuumme joutunut niin hiton hankalaan sotkuun, mutta olen vakavasti sitä mieltä, että jollei olisi ollut pirullista Barker-roistoa — valkeahampaista miestä — kaikki olisi luistanut omaa tasaista latuaan. Mitä tulee sukulaiseeni, joka on osoittanut minulle suuren kunnian omaksumalla minusta tavattoman hyvän käsityksen, voin vakuuttaa ystäväni Gayn rakastettavalle puolisolle, että hän saa tosiaankin luottaa siihen, että pidän isän tavalla huolta Edithistä. Ja mitä tulee ihmiselämän vaiheisiin ja omituiseen tapaamme niissä käyttäytyä, en voi lausua siitä muuta kuin vedota ystävääni Shakespeareen — mieheen, joka ei elänyt vain yhtä vuosisataa, vaan kaikkia aikoja varten ja jonka ystäväni Gay epäilemättä tuntee — ja sanoa kuten hän, että se on kuin unen varjo vain.»
KAHDESSEITSEMÄTTÄ LUKU
Loppu
Pullo, joka on kauan ollut piilossa päivänvalolta, pölyn ja hämähäkinseittien peitossa, on tuotu kellarista, ja sen kultainen viini luo loistettaan pöydälle.
Se on viimeinen pullo vanhaa madeiraa.
»Olette oikeassa, herra Gills», virkkaa Dombey. »Tämä on hyvin harvinaista ja mitä oivallisinta viiniä.»
Kapteeni, joka myöskin kuuluu seuraan, säteilee ilosta. Hänen hehkuvaa otsaansa ympäröi todellinen ilon sädekehä.
»Me sovimme keskenämme siitä», huomauttaa Sol Gills, »nimittäin Ned ja minä —»
Dombey nyökkää kapteenille, joka säteilee yhä enemmän sanattomassa ihastuksessaan.
»— että joisimme tämän viinin jonakin päivänä Walterin onneksi hänen palattuaan turvallisesti kotiin, vaikka emme koskaan osanneet kuvitella sellaista kotia. Jollei teillä ole mitään tätä vanhaa mielijohdettamme vastaan, niin juodaanpa ensimmäinen lasi Walterin ja hänen vaimonsa onneksi.»
»Walterin ja hänen vaimonsa onneksi», toistaa Dombey. »Florence, lapseni» — ja hän kääntyy suutelemaan tytärtään.
»Walterin ja hänen vaimonsa onneksi», lausuu myös Toots.
»Walterin ja hänen vaimonsa onneksi!» huudahtaa kapteeni. »Hurraa!» Ja kun kapteeni näyttää kovin halukkaalta kilistämään lasiaan jonkun toisen lasia vasten, kurottaa Dombey auliisti omansa häntä kohti. Toiset seuraavat esimerkkiä, ja nyt kuuluu niin hilpeää ja iloista helinää kuin hääkellojen soitto.
* * * * *
Toiset kellareihin haudatut viinipullot vanhenevat samoin kuin vanha madeirapullokin aikoinaan, ja pölyn ja seittien kerros käy yhä paksummaksi niiden ympärillä.
Dombey on valkotukkainen ukko, jonka kasvoilla on syviä surun ja kärsimysten jälkiä, mutta ne ovat merkkejä myrskystä, joka on iäksi mennyt ja jättänyt jälkeensä kirkkaan illan.
Kunnianhimoiset suunnitelmat eivät enää vaivaa hänen mieltään. Hänen ainoana ylpeytenään ovat hänen tyttärensä ja vävynsä. Hänen esiintymisensä on vaiteliasta, miettiväistä ja rauhallista, ja hän viettää aikansa aina tyttärensä seurassa. Neiti Tox seurustelee usein tässä perheessä ja tuntee suurta kiintymystä sitä kohtaan, ollen itsekin suuressa suosiossa. Hänen ihailunsa ennen niin mahtavaa miestä kohtaan on ollut Prinsessan aukion varrella eräänä aamuna sattuneen järkytyksen jälkeen täysin platoonista, mutta ei lainkaan vähäisempää.
Dombeylle ei ole omaisuutensa haaksirikosta jäänyt muuta kuin eräs vuotuinen rahamäärä, joka tulee hänen tietämättään kuinka ja sen mukana harras pyyntö, ettei hän koettaisi saada selville lähettäjää, koska se on vanhan velan suorittamista ja vahingon hyvittämistä. Hän on neuvotellut asiasta entisen vanhimman konttoristinsa kanssa, jonka mielestä on luonnollista, että hän voi ottaa sen epäröimättä vastaan, koska se varmasti johtuu jostakin entisen toiminimen unohtuneesta liikeasiasta.
Tämä ruskeasilmäinen vanhapoika ei enää olekaan vanhapoika, vaan on mennyt naimisiin harmaatukkaisen Carkerin sisaren kanssa. Hän käy harvoin entisen päämiehensä luona. Harmaatukkaisen Carkerin elämäntarinaan ja vielä enemmän hänen nimeensä kätkeytyy syy, jonka vuoksi hän pysyy loitolla entisestä isännästään, ja koska hän asuu sisarensa ja lankonsa luona, eivät nämäkään seurustele paljon Dombeyn kanssa. Walter käy joskus heidän luonaan — samoin Florence — ja silloin kaikuvat iloisessa talossa yhtaikaa pianon ja viulun äänet, ja »Iloisten Seppäin» tuttu sävel täyttää huoneet.
Entä kuinka voi puinen merikadetti näinä muuttuneina aikoina? Tuolla se seisoo yhä oikea jalka eteenpäin ojennettuna, katsellen kiinteästi vuokravaunuja ja näyttäen entistä virkeämmältä, sillä se on äskettäin maalattu kolmikolkkaisesta hatustaan kenkiensä solkiin asti. Sen yläpuolella loistaa kauas kultaisin kirjaimin toiminimi Gills ja Cuttle.
Merikadetti ei ole laajentanut liiketoimintaansa tavallisen vähittäiskaupan ulkopuolelle. Mutta Leadenhall-torilla, sinisen sateenvarjon ympäristössä, väitetään, että eräät Gillsin vanhat rahansijoitukset tuottavat ihmeteltävän hyvin ja että hän, olematta näissä suhteissa ajastaan jäljellä, vaikka itse niin luuli, oli tosiaankin vähän edellä ja että hänen tarvitsi vain odottaa ajan täyttymistä. Ihmiset kuiskailevat, että Gillsin varat ovat alkaneet lisääntyä aika vauhtia. Varmaa ainakin on, että seisoessaan myymälänsä ovella kahvinruskea takki yllään, kello taskussa ja silmälasit otsalla hän ei näytä vaivaavan mieltään asiakkaiden vähyydellä, vaan on perin tyytyväisen, vaikka yhtä hajamielisen näköinen kuin ennenkin.
Mitä hänen yhtiökumppaniinsa kapteeni Cuttleen tulee, niin hän on luonut itselleen kauppaliikkeestä sellaisen käsityksen, joka on todellisuutta paljoa parempi. Kapteeni on yhtä mielissään merikadetin vaikutuksesta maan kauppaan ja merenkulkuun kuin voisi olla siinä tapauksessa, ettei ainoakaan laiva lähtisi Lontoon satamasta ilman merikadetin apua. Se ilo, jonka hänen oman nimensä näkeminen oven yläpuolella tuottaa, on suorastaan pohjaton. Hän menee kadun poikki parikymmentä kertaa päivässä katsellakseen sitä edempää ja sanoo aina silloin: »Ed'ard Cuttle, vanha veikko, jos äitisi olisi voinut tietää, että sinusta joskus tulee tiedemies, olisi vanha rakas olento varmasti lentänyt selälleen hämmästyksestä!»
Mutta tuolta tulee Toots hurjaa vauhtia merikadettia kohti, ja hänen kasvonsa hehkuvat kovasti hänen syöksyessään pieneen arkihuoneeseen.
»Kapteeni Gills», sanoo hän, »ja herra Sols, minulla on onni ilmoittaa, että rouva Toots on lisännyt perhettään».
»Ja se tuottaa hänelle kunniaa!» huudahtaa kapteeni.
»Toivotan teille onnea», virkkaa Sol-ukko.
»Kiitoksia», hihittää Toots, »olen teille hyvin kiitollinen. Arvasin, että kuulisitte sen mielellänne, ja siksi tulin itse ilmoittamaan. Me edistymme tosiaankin mainiosti. Ennestään on jo Florence ja Susan, ja nyt saimme taas uuden tulokkaan.»
»Naispuolisenko?» kysyy kapteeni.
»Niin, kapteeni Gills», vastaa Toots, »ja minä olen siitä iloinen. Minun käsitykseni on se, että mitä useammin voimme monistaa kerrassaan oivallisen naisen, sitä parempi.»
»Pysykää vain siinä käsityksessänne», sanoo kapteeni ottaen käteensä vanhan poikkikaulaisen pullon — sillä nyt on ilta ja merikadetin tavallinen vähäinen piippu- ja lasivarasto on pöydällä. »Rouva Tootsin malja, saakoon hän vielä monta!»
»Kiitoksia, kapteeni Gills», sanoo Toots iloisena. »Minä ehdotan samaa. Jos sallitte, poltan piipullisen tupakkaa, koska se ei näissä oloissa voine olla kenellekään vastenmielistä.»
Hän alkaa siis poltella ja on avomielisyydessään hyvin puhelias.
»Kaikkien niiden merkillisten esimerkkien joukossa, joita ihastuttava vaimoni on antanut oivallisesta järjestään, kapteeni Gills ja herra Sols, en usko minkään olevan niin merkillisen kuin sen, että hän täydellisesti ymmärtää kiintymykseni neiti Dombeyhin.»
Hänen molemmat kuulijansa myöntävät sen oikeaksi.
»Sillä teidän pitää tietää, että minun tunteeni neiti Dombeyta kohtaan eivät ole lainkaan muuttuneet», selittää Toots. »Ne ovat samat kuin aina ennenkin. Hän on minulle yhä sama kirkas näky kuin ennen tutustumistani Waltersiin. Kun vaimoni ja minä aloimme ensiksi puhua — lyhyesti sanoen, hellemmistä tunteista, tehän ymmärrätte, kapteeni Gills —»
»Niin, niin, poikani», sanoo kapteeni, »niistä tunteista, jotka panevat meidät kaikki päästä pyörälle — sen voi tarkemmin ottaa selville eräästä kirjasta —»
»Kyllä otankin, kapteeni Gills», sanoo Toots hyvin vakavasti. »Niin, kun aloimme puhua sellaisista asioista, selitin hänelle olevani kuin pakkasen purema kukka.»
Kapteenia miellyttää tämä vertauskuva kovasti, ja hän mutisee, että ruusu on kukista kaunein.
»Mutta totisesti hän oli täysin yhtä hyvin selvillä tunteistani kuin minä itse. Ei ollut mitään kertomista hänelle. Hän oli ainoa ihminen, joka seisoi minun ja äänettömän haudan välillä, ja hän teki sen sellaisella tavalla, joka herätti minussa ikuisen ihailun häntä kohtaan. Hän tietää, ettei maailmassa ole kukaan minun mielestäni niin korkealla kuin neiti Dombey. Hän tietää, ettei maailmassa ole mitään, mitä en tekisi neiti Dombeyn puolesta. Hän tietää, että pidän neiti Dombeyta kauneimpana, rakastettavimpana ja enkelimäisimpänä kaikista naisista. Ja mitä on vaimollani siihen huomauttamista? Ei mitään, hän ymmärtää sen täydellisesti. 'Rakkaani, sinä olet oikeassa. Minähän olen samaa mieltä.'»
»Niin minäkin!» huudahtaa kapteeni.
»Ja minä», virkkaa Sol Gills.
»Ja kuinka teräväsilmäinen nainen minun vaimoni onkaan», jatkaa Toots puhallettuaan miettiväisenä joitakin savuja piipustaan, jolloin hänen kasvoillaan on kuvastunut mitä suurin tyytyväisyys. »Millainen viisaus hänessä piilee! Millaisia huomioita hän tekee! Vielä eilisiltana, kun istuimme nauttimassa perhe-elämän onnesta — mikä, kautta kunniasanani, on heikko sana ilmaisemaan tunteitani ollessani vaimoni seurassa — hän huomautti, kuinka ihmeellistä oli katsella ystävämme Waltersin nykyistä asemaa. 'Täällä hän nyt on', huomautti vaimoni, 'vapautettuna merellä kulkemisesta sen ensimmäisen pitkän matkan jälkeen, jonka hän teki nuorikkonsa kanssa' — kuten tekin tiedätte, herra Sols.»
»Totta, totta», sanoo vanha laivakojeiden kauppias hieroen käsiään.
»'Täällä hän nyt on', sanoo vaimoni, eikä hänen enää tarvitse ollenkaan purjehtia merellä, sillä sama liike on antanut hänelle kotimaassa luottamustoimen, jonka arvoiseksi hän on osoittautunut ja nousee askel askeleelta tavattoman nopeasti. Kaikki rakastavat häntä, ja hän saa enoltaan apua juuri silloin, kun eno on parhaissa varoissaan — niinkuin asia luullakseni on, herra Sols? Vaimoni on aina oikeassa.»
»Tietysti, tietysti — muutamat tietymättömissä olleista kullalla lastatuista laivoistamme ovat tosiaankin tulleet kotiin», vastaa Sol-ukko nauraen. »Pieniä aluksia, mutta kumminkin hyödyllisiä pojalleni, herra Toots!»
»Juuri niin», myöntää Toots. »Saatte nähdä, ettei vaimoni osu koskaan väärään. 'Täällä hän on', sanoo tämä ihmeellinen nainen, 'sellaisessa asemassa, — ja mitä seuraa? Mitä seuraa?' sanoo vaimoni. Pankaapa nyt, kapteeni Gills ja herra Sols, tarkoin merkille vaimoni tarkkanäköisyys. 'Niin, siitä seuraa se, että ihan herra Dombeyn silmäin edessä luodaan perustus, ja sille kohoaa — rakennus', juuri sitä sanaa vaimoni käytti», virkkaa Toots ylpeydestä säteillen, »'sille perustukselle kohoaa rakennus, ehkä yhtä suuri, mahdollisesti komeampikin kuin se, jonka päämiehenä herra Dombey itse on ollut ja jonka vähäpätöinen alku on häneltä kokonaan unohtunut (mikä on tavallinen, mutta paha virhe, sanoi vaimoni). Ja sillä tavalla', sanoi vaimoni, 'herra Dombeyn tyttärestä kuitenkin kaikitenkin alkaa uusi ja voitokas Dombey ja Poika'. Niin hän sanoi.»
Piippunsa avulla — jota hän erittäin mielellään käyttää kaunopuheisiin tarkoituksiin, koska sen varsinainen käytäntö tuottaa hänelle erittäin epämieluisia tunteita — Toots selittää niin havainnollisesti tätä vaimonsa ennustusta, että kapteeni innostuu heittelemään hattuaan ilmaan tavattoman innostuneena ja huutaa:
»Sol Gills, sinä tiedemies ja vanha liiketoverini, mitä minä sanoin
Walterille sinä iltana, kun hän ensimmäisen kerran lähti liikealalle?
Enkö sanonut, että sir Richard Whittington nai isäntänsä tyttären?
Siitä miehestähän tuli Lontoon pormestari. Muistatko?»
»Varmasti, Ned, muistan sen hyvin.»
»Sittenpä ehdotan teille jotakin», sanoo kapteeni nojautuen taaksepäin ja vetäen keuhkoihinsa kylliksi ilmaa valtavan karjumisen varalle. »Nyt esitän teille Viehättävän Pegin alusta loppuun asti. Ja avustakaa te kumpikin loppukerrossa!»
* * * * *
Kellareihin haudattu viini vanhenee samoin kuin vanha madeirakin aikanaan, ja pulloja peittävä pölyn ja seittien kerros käy yhä paksummaksi.
Syyspäivät ovat kirkkaat, ja merenrannalla näkee usein nuoren naisen ja valkotukkaisen herran. Heidän vieressään tai heidän lähettyvillään on kaksi lasta, poika ja tyttö. Ja vanha koira on tavallisesti mukana.
Valkotukkainen herra kävelee pikku pojan kanssa, puhelee hänelle, auttaa leikissä, hoivailee ja vartioi häntä ikäänkuin pienokainen olisi hänen elämänsä päämäärä. Jos lapsi vaipuu mietteisiinsä, käy vanhuksen samoin. Ja joskus lapsen istuessa hänen vieressään ja katsellessa hänen kasvoihinsa jotakin kysellen hän ottaa hennon käden omaansa ja pitää sitä siinä unohtaen vastata.
Silloin lapsi sanoo: »Kuuleppa, isoisä, olenko nyt taas niin kovasti pienen eno-vainajani näköinen?»
»Olet, Paul. Mutta hän oli heikko, ja sinä olet hyvin vahva.»
»Niin, minä olen hyvin vahva.»
»Ja hän makasi pienessä vuoteessa rannalla, mutta sinä jaksat juoksennella mielin määrin.»
Ja niin he lähtevät taas liikkeelle puuhakkaina, sillä valkotukkaisesta herrasta on hauskinta nähdä lapsi vapaudessaan telmimässä, ja heitä seuraa tarina heidän rakkaudestaan.
Mutta ei kukaan paitsi Florence tiedä, kuinka suuresti valkotukkainen herra rakastaa pikku tyttöä. Sitä tarinaa ei kukaan kerro. Lapsi itsekin melkein ihmettelee jonkinlaista salaperäisyyttä, jolla isoisä sen verhoo, pitäen sitä sydämensä kätkössä. Hän ei siedä nähdä pilven varjoakaan lapsen otsalla eikä jätä häntä yksin istumaan. Hän kuvittelee, että lapsi tuntee olevansa laiminlyöty, ellei ketään ole likellä. Hän hiipii katsomaan pienokaista tämän nukkuessakin. Hänestä on hauskaa, kun lapsi aamulla tulee häntä herättämään. Kun ei ketään muita ole saapuvilla, osoittaa hän pienokaiselle rakkauttaan hellimmin. Silloin tyttönen joskus virkkaa:
»Rakas isoisä, miksi itket minua suudellessasi?»
Vanhus vastaa vain: »Pikku Florence, pikku Florence!» ja silittää hänen vakavia silmiään varjostavat kiharat syrjään.
Jälkimmäisen osan loppu.