Syvään huokaisten kapteeni kääntyi Tootsiin päin ja heräsi vasta nyt selvästi huomaamaan tämän herran läsnäolon.
»Nuori mies», virkkoi kapteeni, »teidän pitää sanoa rehellisesti tuolle nuorelle naiselle, että tämä surullinen uutinen on liiankin totta. Sellaisesta, nähkääs, ei kirjoiteta romaaneja. Laivan päiväkirjassa se on kerrottu, ja sen totisempaa kirjaa eivät ihmiset osaa kirjoittaa. Huomisaamuna», lisäsi kapteeni, »minä lähden hankkimaan tietoja, mutta niistä ei voi tulla mitään hyvää. Jos haluatte pistäytyä luokseni vielä huomenna aamupäivällä saatte tietää, mitä olen kuullut, mutta sanokaa nuorelle naiselle kapteeni Cuttlen puolesta, että näin tämä juttu päättyi.»
Kapteeni otti koukulla vahakangashatun päästään, veti hatun kuvusta esille nenäliinan, pyyhki epätoivoisena harmaantunutta päätänsä ja heitti nenäliinan raukeasti entiseen paikkaan takaisin perin masentuneena.
»Vakuutan teille», virkkoi Toots, »että olen tosiaankin sanomattoman pahoillani. Totisesti se surettaa minua kovin, vaikka en tuntenutkaan puheena olevaa henkilöä. Luuletteko sen koskevan neiti Dombeyhin, kapteeni Gills — piti sanomani herra Cuttle?»
»Mitä ihmettä!» vastasi kapteeni kuin säälitellen Toots paran viattomuutta. »Kun tyttö ei vielä ollut tuota suurempi, pitivät he jo toisistaan kuin kaksi kyyhkystä.»
»Tosiaanko!» huudahti Toots, jonka kasvot venyivät huomattavasti pitemmiksi.
»He olivat luodut toisilleen», sanoi kapteeni murheellisena, »mutta mitä se nyt merkitsee?»
»Kautta kunniani!» virkkoi Toots, purkien sanoja mielenliikutuksen ja kömpelön naurunhihityksen seasta, »nyt olen vielä surullisempi kuin äsken. Nähkääs, kapteeni Gills, minä — minä suorastaan jumaloin neiti Dombeyta, minä — minä olen ihan sairas rakkaudesta häneen» — puuska, joka pani tämän tunnustuksen puhkeamaan onnettoman Tootsin huulilta, ilmaisi hänen tunteittensa rajuuden — »mutta mitä merkitsisi rakkauteni häneen, jollen olisi todella pahoillani hänen tuskastaan, mistä se sitten johtuneihin? Minun kiintymykseni, nähkääs, ei ole itsekäs», lisäsi Toots tuttavallisesti, mikä johtui siitä, että hänkin oli saanut olla kapteenin helläsydämisyyden todistajana. »Minun laitani, kapteeni Gills, on niin, että jos minun ylitseni ajettaisiin — tai — tai minut tallattaisiin maahan — tai heitettäisiin jostakin hyvin korkealta — tai jotakin tuontapaista sattuisi — neiti Dombeyn vuoksi, olisi se kaikkein hauskinta, mitä minulle voisi tapahtua.»
Kaiken tämän Toots lausui hiljaisella äänellä, jottei sitä kuulisi Kukonpoika, joka vastusti hellempiä tunteita. Pakollinen hillitseminen yhtyneenä tunteitten voimakkuuteen sai hänet punastumaan korviaan myöten ja sitten näyttämään kapteenille niin liikuttavan kuvan epäitsekkäästä rakkaudesta, että kunnon kapteeni taputti häntä rauhoittaen selkään ja kehoitti rohkaisemaan mielensä.
»Kiitoksia, kapteeni Gills», virkkoi Toots, »te menettelette ystävällisesti puhuessanne minulle niin keskellä omia huolianne. Olen teille hyvin kiitollinen. Niinkuin sanoin aikaisemmin, kaipaan todellakin ystävää ja olisin iloinen saadessani tutustua teihin. Vaikka elänkin hyvissä oloissa», jatkoi Toots pontevasti, »ette osaa kuvitella, kuinka kurja sentään olen. Tyhjänpäiväiset ihmiset, nähkääs, luulevat minua onnelliseksi, kun näkevät minut Kukonpojan seurassa, ja sellaiset etevät luonteet kuin hän uskovat samoin, mutta minä olen kurja. Kärsin neiti Dombeyn vuoksi, kapteeni Gills. En voi enää nauttia aterioistani, räätäli ei tuota minulle mitään iloa, yksin ollessani usein itken… Vakuutan teille, että mielihyvin tulen takaisin huomenna ja vaikka viisikymmentä kertaa!»
Näin sanoen Toots pudisti kapteenin kättä ja peitettyään liikutuksen merkit niin hyvin kuin se kävi päinsä niin lyhyessä ajassa, salatakseen ne Kukonpojan läpitunkevalta katseelta, astui takaisin myymälään. Kukonpoika, joka oli mustasukkainen heti kun huomasi vaikutusvaltaansa uhattavan, katseli kapteeni Cuttlea kaikkea muuta kuin suopean näköisenä jäähyväisiä lausuttaessa. Sitten hän seurasi Tootsia ulos kadulle osoittamatta muuten vastenmielisyyttään, kun taas kapteeni jäi myymälään sydän raskaana. Rob Hioja säteili ilosta, kun hänellä oli ollut kunnia tuijottaa melkein puoli tuntia Nobbyn voittajaan.
Kauan senjälkeen kun Rob oli jo nukahtanut myymäläpöydän alle, istui kapteeni tuijottaen tuleen. Vielä kauan sittenkin, kun ei enää ollut mitään tulta katseltavana, hän istui silmät suunnattuina ruostuneeseen kamiininsuojukseen, Walteria ja Sol-ukkoa koskevien lohduttomien ajatusten risteillessä hänen päässään. Ullakon tuuliseen huoneeseen vetäydyttyäänkään hän ei vielä saanut lepoa ja nousi aamulla sumuisena ja uupuneena.
Kohta kun Cityn liikkeet olivat auki, lähti kapteeni Dombey ja Pojan konttoriin. Puisen merikadetin akkunoita ei sinä aamuna avattu. Rob Hioja jätti kapteenin määräyksestä akkunaluukut kiinni, ja koko rakennus oli kuin kuolintalo.
Sattumalta oli Carker juuri menossa ovesta sisälle, kun kapteeni saapui perille. Vastattuaan vakavasti ja äänettömästi konttoripäällikön tervehdykseen kapteeni rohkaisi mielensä ja seurasi häntä hänen omaan huoneeseensa.
»No niin, kapteeni Cuttle», virkkoi Carker asettuen seisomaan tavalliselle paikalleen uunin eteen ja pitäen hattua päässään, »tämä on ikävä juttu».
»Olette siis saanut sen tiedon, joka oli eilen sanomalehdessä?» kysyi kapteeni.
»Kyllä», vastasi Carker, »olemme saaneet sen. Se oli täsmällinen. Vakuutusyhtiö kärsii tuntuvan tappion. Olemme hyvin pahoillamme. Mutta sitä ei voi auttaa. Sellaista on elämä!»
Carker leikkasi varovasti kynsiään kynäveitsellä ja hymyili kapteenille, joka seisoi ovella.
»Olen erittäin pahoillani Gay-paran vuoksi», jatkoi Carker, »ja myöskin miehistön. Kuuleman mukaan oli siellä mukana eräitä parhaita miehiämme. Mutta niin käy aina. Myöskin monta perheellistä miestä. Kuitenkin on lohdullista ajatella, ettei Gay-paralla ollut perhettä, kapteeni Cuttle!»
Kapteeni seisoi hieroen leukaansa. Konttoripäällikkö vilkaisi pöydälle jätettyihin avaamattomiin kirjeisiin ja otti käteensä sanomalehden.
»Voinko tehdä jotakin puolestanne, kapteeni Cuttle?» kysyi hän kohottaen silmänsä lehdestä ja luoden hymyilevän, paljon puhuvan katseen oveen.
»Toivoisin teidän, hyvä herra, voivan rauhoittaa minua eräässä asiassa, joka huolestuttaa minua kovasti», vastasi kapteeni.
»Niinkö!» huudahti Carker. »Mikä se on? Kuulkaahan, kapteeni Cuttle, minun täytyy pyytää teitä esittämään asianne nopeasti, jos se suinkin käy päinsä. Minulla on hyvin kiire.»
»Nähkääs, hyvä herra», virkkoi kapteeni astuen askeleen lähemmäksi, »ennenkuin ystäväni Walter lähti tälle onnettomalle matkalle —»
»No no, kapteeni Cuttle», keskeytti hymyilevä konttoripäällikkö, »älkää puhuko tuolla lailla onnettomista matkoista. Täällä meillä ei ole mitään tekemistä onnettomien matkojen kanssa, hyvä mies. Teidän on täytynyt kuluttaa jo hyvin varhain elämänne, jollette muista, että kaikilla matkoilla on turmionkin mahdollisuudet sekä maalla että merellä. Ette kai kiusaa itseänne sillä olettamuksella, että tuo nuorukainen, mikä hänen nimensä nyt olikaan, hukkui rajuilmalla, joka lietsottiin häntä vastaan täältä toimistosta — vai kuinka? Hyi, kapteeni! Uni ja soodavesi ovat parasta lääkettä tuollaista levottomuutta vastaan.»
»Nuorukainen», vastasi kapteeni hitaasti— »olettehan vain melkein poika minuun verraten, enkä senvuoksi pyydä anteeksi, että tuo sana luiskahti huuliltani, — jos teitä miellyttää tällainen leikki, ette ole se kunnon mies, jona olen teitä pitänyt, ja jollette ole se kunnon mies, jona olen teitä pitänyt, on minulla ehkä kuitenkin syytä olla levoton. Kuulkaahan nyt, herra Carker. Ennenkuin poikaparka lähti pois käskyä totellen, kertoi hän minulle, ettei sitä matkaa tehty hänen omaksi hyväkseen tai edistyksekseen. Minun vakaumukseni oli, että hän erehtyi ja sanoinkin hänelle niin. Nyt olen tullut tänne kysymään paria seikkaa teiltä, koska esimiehenne on poissa ja voidakseni rauhoittaa mieltäni. Niihin kysymyksiin vastasitte silloin avomielisesti. Minua rauhoittaisi kovasti, kun kaikki on kerran näin lopussa ja on kestettävä, mitä ei voi auttaa — kuten voitte oppineena miehenä lukea kirjasta ja painaa mieleenne — jos vielä kerran saisin kuulla, etten erehtynyt, etten ole laiminlyönyt velvollisuuttani, kun en sanonut ukolle, mitä Walter oli kertonut minulle, ja että tuuli todella puhalsi hänen purjeisiinsa, kun hän nosti ne lähteäkseen Barbadosin satamaan. Herra Carker, kun kävin täällä viimeksi, tulimme oikein hyvin toimeen keskenämme. Jollen ole tänä aamuna ollutkaan kovin miellyttävä tuon poikaparan vuoksi ja jos olen taas kiivastunut joistakin teidän huomautuksistanne, jotka olisin halunnut torjua, on nimeni Edward Cuttle, ja pyydän teiltä anteeksi.»
»Kapteeni Cuttle», vastasi Carker mahdollisimman kohteliaasti, »minun täytyy pyytää teiltä erästä suosionosoitusta».
»Mikä se on, hyvä herra?» kysyi kapteeni.
»Pyytää teitä olemaan ystävällinen ja poistumaan, jos suvaitsette», virkkoi konttoripäällikkö ojentaen käsivartensa, »ja viemään joutavat jaarittelunne jonnekin muualle».
Kapteenin kasvojen joka kuhmu kalpeni hämmästyksestä ja vihasta. Hänen otsansa punainen juovakin haihtui kuin sateenkaari pilvien synketessä.
»Sanonpa teille jotakin, kapteeni Cuttle», jatkoi Carker häristäen etusormellaan ja näyttäen hänelle kaikki hampaansa, mutta hymyillen yhä ystävällisesti, »minä olin liian suopea teille, kun kävitte täällä viimeksi. Te kuulutte vehkeileviin ja julkeisiin ihmisiin. Halutessani säästää nuorukaista, mikä hänen nimensä olikaan, joutumasta potkaistuksi pois paikastaan suinpäin, siedin teitä, hyvä kapteeni, mutta kerran, vain kerran. Poistukaahan siis nyt!»
Kapteeni oli kuin naulattu paikalleen eikä saanut sanaakaan suustaan.
»Menkää», virkkoi hyväntuulinen konttoripäällikkö, nostaen takinhelmansa ja seisoen sääret hajallaan kamiinin edessä matolla, »menkää tiehenne järkevänä miehenä, jottei tarvitsisi heittää teitä ulos tai turvautua muuhun väkivaltaiseen keinoon. Jos herra Dombey olisi täällä, kapteeni, olisi teidän mahdollisesti pakko lähteä talosta häpeällisemmällä tavalla. Minä en sano muuta kuin: menkää!»
Kapteeni löi painavalla nyrkillään rintaansa kuin saadakseen sillä keinolla vedetyksi henkeään syvempään, katseli Carkeria kiireestä kantapäähän ja loi silmäyksen ympärilleen tässä pienessä huoneessa ikäänkuin ei olisi selvästi ymmärtänyt, missä tai minkälaisessa seurassa hän nyt oli.
»Te olette kavala, kapteeni Cuttle», jatkoi Carker kevyesti ja vilkkaan avomielisesti kuin maailmanmies ainakin, joka tunsi maailman liian hyvin joutuakseen pois tolalta minkään ilkityön ilmi tullessa, kun se ei koskenut häntä itseään, »mutta ette ole kuitenkaan kyllin viekas salataksenne koukkujanne täydellisesti — ette te eikä teidän poissaoleva ystävänne, kapteeni. Minne ihmeeseen se ystävänne on joutunut, häh?»
Taas kapteeni painoi käden rinnalleen. Henkäistyään vielä syvään hän vannoi mielessään kestävänsä, mutta pysyi vaiti.
»Te haudotte sieviä pikku suunnitelmia, pidätte hauskoja pikku neuvotteluja, teette hauskoja pikku sopimuksia ja otatte vastaan sieviä pikku vierailijoitakin, vai mitä, kapteeni?» kysyi Carker rypistäen kulmiaan ja samalla näyttäen hampaansa yhtä selvästi kuin ennenkin, »mutta kerrassaan julkeaa on tulla tänne sitten vielä kaiken jälkeen. Se ei sovi ollenkaan yhteen teidän viekkautenne kanssa! Teidän salaliittolaisten ja piilottelijain ja karkurien pitäisi ymmärtää paremmin, mikä on viisasta. Suvaitsetteko nyt ilahduttaa minua poistumalla?»
»Nuorukainen», huohotti kapteeni tukahtuneella ja vapisevalla äänellä, alkaen omituisesti heilutella painavaa nyrkkiään, »montakin sanaa haluaisin lausua teille, mutta en oikein tiedä, mihin ne ovat piiloutuneet juuri tällä hetkellä. Minun laskujeni mukaan hukkui nuori ystäväni Walter vasta eilen illalla, ja se saa minut hämmennyksiin. Mutta te ja minä tapaamme vielä varmasti toisemme, poika», sanoi kapteeni pitäen koukkuaan koholla, »jos elämme».
»Jos niin käy, ei se suinkaan osoita teidän taitavuuttanne, hyvä mies», vastasi Carker yhtä avomielisesti kuin ennenkin, »sillä voitte luottaa siihen, että yllätän teidät ja annan teidät ilmi. Varoitan teitä siitä. En teeskentele olevani siveellisempi kuin lähimmäiseni, hyvä kapteeni, mutta niin kauan kuin minulla on silmät ja korvat, en kärsi tämän talon tai kenenkään tämän suvun jäsenen luottamusta käytettävän väärin. Hyvästi», lisäsi Carker nyökäten.
Kapteeni Cuttle, joka katseli häneen hievahtamatta (ja Carker katseli kapteenia yhtä hievahtamatta), lähti ulos toimistosta ja jätti hänet seisomaan hajasäärin tulen eteen niin tyynenä ja tyytyväisenä kuin hänen sielunsa olisi ollut yhtä puhdas tahroista kuin hänen valkean hieno kauluksensa ja hänen pehmeä sileä ihonsa.
Mennessään ulomman konttorihuoneen kautta kapteeni katsahti siihen pulpettiin, jonka ääressä tiesi Walter-paran ennen istuneen. Nyt siinä istui toinen nuori poika, jonka kasvot olivat melkein yhtä kukoistavat ja toiveikkaat kuin hänenkin sinä päivänä, jolloin hän oli juonut kuuluisan, viimeisen edellisen pullon vanhaa madeiraa pienessä takahuoneessa. Näin herännyt muistelma teki kapteenille oikein hyvää. Se lauhdutti häntä juuri kun hänen vihansa oli saavuttanut korkeimman asteensa ja nosti kyyneleet hänen silmiinsä.
Kun kapteeni oli palannut puisen merikadetin kohdalle ja jälleen istui hämärän myymälän nurkassa, ei hänen mielenkuohunsa, niin voimakas kuin se olikin, voinut vetää vertoja hänen tuskalleen. Viha ei tuntunut ainoastaan tekevän vääryyttä vainajan muistolle, vaan olevan kuoleman tartuttama ja vähenevän ja haihtuvan sen rinnalla. Kaikki maailmassa elävät konnat ja valehtelijat olivat mitättömiä kuolleen ystävän rehellisyyden ja totuudenrakkauden vastakohtina.
Paitsi Walterin menettämistä kapteeni ei tässä mielentilassaan selvästi tajunnut muuta kuin että samalla oli hukkunut melkein koko hänen maailmansa. Jos hän välillä moitti, vieläpä ankarastikin, itseään siitä, että oli tukenut Walterin viatonta juonta, ajatteli hän vähintäinkin yhtä usein sitä Carkeria, jota ei mikään meri koskaan luovuttaisi, ja sitä Dombeyta, jonka hän alkoi käsittää olevan yhtä saavuttamattomissa, ja »Sydämen Iloa», jota hän ei enää koskaan tapaisi, ja »Rakastettavaa Pegiä», hoikkaa ja soreaa ballaadia, joka oli ajautunut karille ja hajonnut pelkiksi laudoiksi ja loppusoinnuiksi. Kapteeni istui pimeässä myymälässä hautoen näitä muistoja, kunnes hänen mielestään haihtui häntä itseään kohdannut loukkaus. Hän katseli lattiaan surullisin silmin kuin olisi nähnyt sen kaiken todellakin lipuvan sirpaleina silmiensä ohi.
Mutta hän ei silti unohtanut omistaa Walter-paran muistolle sopivaa ja kunnioittavaa huomiota. Hän kokosi tarmonsa, herätti Rob Hiojan, joka oli melkein vaipunut uneen luonnottomassa hämärässä, lähti seuralainen kintereillään ja avain taskussaan vanhojen vaatteiden kauppaan, jollaisia Lontoon itäpäässä on niin paljon, ja osti heti kaksi surupukua — Rob Hiojalle yhden, joka oli tavattoman ahdas, ja itselleen toisen, joka oli tavattoman väljä. Hän hankki Robille myöskin erikoisen hatun, joka oli yhtä ihailtava tasasuhtaisuutensa ja hyödyllisyytensä vuoksi kuin muodoltaankin, sillä se oli onnellinen yhdistelmä merimiehen ja hiilenkantajan päähineestä. Näissä pukimissa, jotka myyjä selitti ihmeellisen sopiviksi, koska vain onnellinen sattuma voi niitä ani harvoin yhdistää eikä niiden kuosille miesmuistiin ollut mikään vetänyt vertoja, lähtivät kapteeni ja Rob jälleen liikkeelle ja tarjosivat merkillisen näyn kaikille, jotka sattuivat tulemaan heitä vastaan.
Ulkonaisesti näin muuttuneena kapteeni otti vastaan Tootsin, joka lupauksensa mukaan saapui uudestaan.
»Olen nyt kerrassaan lamassa, poikaseni», sanoi kapteeni, »ja voin vain vahvistaa huonot uutiset. Sanokaa nuorelle naiselle, että hänen pitää ilmaista se varovasti neiti Dombeylle, ja kieltäkää heitä kumpaakin enää ajattelemasta minua — muistakaa se erittäin — vaikka minä puolestani ajattelenkin heitä, kun yöllä nousee hirmumyrsky ja aallot käyvät vuoren korkuisina, kuten saatte lukea tohtori Wattsistanne, veli, ja kun tapaatte sen kohdan, pankaa se merkille.»
Kapteeni säästi sopivampaan aikaan Tootsin ystävyydentarjouksen punnitsemisen ja päästi hänet menemään. Hän oli tosiaankin niin masentunut, että puolittain päätti olla ryhtymättä tänään enää mihinkään varokeinoihin rouva MacStingerin taholta tulevaa yllätystä vastaan ja antautua sattuman varaan. Mutta illalla hänen mielentilansa kuitenkin parani, ja hän puhui Walterista paljon Rob Hiojalle, jonka tarkkaavaisuutta ja uskollisuutta hän myöskin silloin tällöin kiitteli. Rob ei punastunut kapteenin tuhlaamasta vakavasta kiitoksesta, vaan istui tuijottaen häneen, teeskenteli nyyhkyttävänsä myötätunnosta ja olevansa hyveellinen ja painoi ovelasti mieleensä joka sanan, jonka kapteeni lausui (niinkuin hänen tulikin, vakoilija kun oli).
Kun Rob oli mennyt kojuunsa ja nukkui sikeästi, niisti kapteeni kynttilää, pani silmälasit nenälleen — hänen mielestään oli ollut asiaankuuluvaa käyttää silmälaseja ollessaan laivakojeiden kaupan hoitajana, vaikka hänellä olikin haukansilmät — ja avasi rukouskirjastaan sen kohdan, jossa puhuttiin hautajaismenoista. Ja lukiessaan hiljaa itsekseen pienessä takahuoneessa, silloin tällöin pysähtyen kuivatukseen silmiään, kapteeni luovutti viattomassa, vilpittömässä uskossa Walterin ruumiin meren syvyyksille.
KOLMASNELJÄTTÄ LUKU
Vastakohtia
Luokaamme silmäys kahteen kotiin, jotka eivät ole vierekkäin, vaan kaukana toisistaan, vaikkakin molemmat helpon jo mukavan matkan päässä suuresta Lontoosta.
Toinen niistä sijaitsee vihreällä ja metsäisellä seudulla lähellä Norwoodia. Se ei ole herraskartano, kooltaankaan se ei ole rehentelevä, mutta se on rakennustavaltaan kaunis ja aistikas. Nurmikenttä, pehmeä laakea rinne, kukkatarha, puuryhmät, joista ei puutu viehättäviä saarnia ja pajuja, kasvihuone, maalaiskuisti sulotuoksuisine köynnöskasveineen, jotka kiemurtelevat pilarien ympärillä, talon yksinkertainen ulkonäkö, hyvin järjestetyt ulkohuoneet, vaikka kaikki on koottu niin pienelle alalle, kuin tavallisessa huvilassa, ilmaisevat sisäisen järjestelyn runsasta mukavuutta. Tämä arvelu ei olekaan aiheeton, sillä sisällä tavataan hienoutta ja ylellisyyttä. Voimakkaat värit oivallisesti sekoitettuina kohtaavat silmää joka käänteessä, huonekaluissa, joiden koko on ihastuttavassa sopusoinnussa pienten huoneitten muodon ja koon kanssa, seinillä ja lattioilla, saaden aikaan eri vivahduksia ja hilliten valoa, joka tulee sisään sinne tänne sovitetuista lasiovista ja akkunoista. Niinikään näkyy siellä joitakin erinomaisia maalauksia ja kuparipiirroksia, omituisissa sopissa ja syvennyksissä on yllin kyllin kirjoja, ja pöydille on levitetty kaikenlaisia pelejä, joissa voi koettaa taitoaan ja onneaan — eriskummaisia shakkinappuloita, arpakuutioita, lautapelejä, kortteja ja biljardi.
Ja kuitenkin on tämän hyvinvoinnin ja mukavuuden keskellä ilmassa jotakin, mikä ei tunnu mieluiselta. Johtuuko se siitä, että matot ja pielukset ovat liian pehmeitä ja äänettömiä, niin että ihmiset, jotka liikkuvat tai lepäävät niillä, näyttävät toimivan varkain, vai siitäkö, ettei kuviin ja piirroksiin ole ikuistettu suuria ajatuksia tai tekoja tai etteivät ne esitä luontoa jonkin runollisen maiseman hahmossa, vaan ovat hekumallisia laadultaan — pelkkiä muodon ja värin näytteitä eikä mitään muuta? Onko syynä se, että kirjat ovat kaikki sidotut kultakirjaimisiin, kansiin ja että useimpien nimi on yhdenmukainen maalausten ja piirrosten aiheen kanssa? Johtuuko se siitä, että asunnon täydellisyys ja kauneus ilmaisee siellä täällä joissakin halvoissa ja mitättömissä kapineissa teeskenneltyä vaatimattomuutta, joka on kuin tuolla riippuvan liiaksi näköisen muotokuvan kasvot tai yhtä valheellinen sen tarkoittama, mukavassa tuolissa aamiaisensa ääressä istuva mies? Vai saako se alkunsa siitä, että hän, kaiken tämän omistaja, joka hengittää täällä joka päivä, erittää itsestään ympäristöön jonkin hämärän vaikutuksen?
Nojatuolissa istuva mies on konttoripäällikkö Carker. Pöydän yläpuolella kiiltävässä häkissä näykkii kirjava papukaija nokallaan metallilankoja ja vaeltaa jalat ylhäällä ja pää alhaalla asuntonsa kupukatossa, ravistellen sitä ja kirkuen, mutta Carker on välinpitämätön lintua kohtaan ja katselee mietiskelevästi hymyillen vastapäisellä seinällä riippuvaa taulua.
»Tosiaankin kerrassaan eriskummainen satunnainen yhtäläisyys», tuumii hän.
Ehkä se on Juno, ehkä Potifarin vaimo tai jokin ivallinen nymfi riippuen siitä, mitä tavaraa taulukauppiaat luulivat tarvittavan, kun tuo maalaus sai nimensä. Se esittää verrattoman kaunista naista, joka on kääntynyt poispäin, mutta vielä luo kasvonsa katselijaan, kopea ilme silmissään.
Se on Edithin näköinen.
Carker huitaisee kädellään kuvaa kohti — mitä? Uhkaako hän? Ei, mutta jotakin sentapaista se on. Lieneekö se voitonriemua? Ei, mutta sitä siinä on enemmän. Vai onko se julkea tervehdys? Ei, mutta jonkin verran on sitäkin. Sitten hän taas jatkaa syöntiään ja puhelee kiukkuisen, vangitun linnun kanssa, joka laskeutuu häkin pohjalle suurta vihkimäsormusta muistuttavalle riippuvalle kullatulle vanteelle ja heiluu siinä hänen ilokseen.
Toinen koti on päinvastaisella puolella Lontoota, lähellä sitä kohtaa, missä entisaikojen vilkas suuri pohjoinen valtatie on nyt rauhallinen ja melkein autio, jollei sen hiljaisuutta häiritse joku yksinäinen jalkamies. Se on köyhä pieni talo, yksinkertaisesti ja niukasti kalustettu, mutta hyvin siisti. Osoittavatpa pääkäytävän kahden puolen ja kapeassa esipuutarhassa kasvavat vaatimattomat kukat, että on koetettu kaunistaa ympäristöä. Paikalla, jossa se sijaitsee, on yhtä vähän maaseudun kuin kaupungin etuja, sillä se ei kuulu kumpaankaan lajiin. Kaupunki on jättiläisen tavoin harpannut sen ohitse, sijoittaen tiilikivi- ja muurisavikantapäänsä kauemmaksi, mutta jättiläisen molempien jalkojen välinen alue on tähän asti ollut vain tuhottua maata eikä kaupunkia. Ja täällä muutamien korkeiden savupiippujen seassa, jotka työntävät ilmaan savua yötä päivää, ja tiilikivipeltojen ja turpeettomien kujien välillä, missä aidat ovat luhistuneet, missä kasvaa pölyisiä nokkosia, missä vielä saattaa nähdä pätkän tai pari pensasaidan jäännöstä ja minne joskus sattumalta tulee linnustaja, vaikkakin joka kerta vannoen pysyvänsä täältä poissa — sijaitsee mainittu toinen koti.
Siellä asuva nainen on sama, joka jätti ensin kuvatun kodin rakkaudesta hyljättyyn veljeensä. Hänen mukanaan katosi sieltä sovittava henki ja sen omistajan rinnasta yksinäinen enkeli. Mutta vaikka tuon miehen rakkaus häneen onkin haihtunut tämän muka kiittämättömän ja ylenkatseellisen karkaamisen vuoksi ja vaikka hän vuorostaan on hylännyt sisarensa, ei hänkään ole voinut unohtaa, millainen enkeli hänen luonaan ennen asui. Sisaren kukkatarha, johon veli ei koskaan astu jalallaan, mutta joka keskellä kaikkia kalliita muutoksia on pysytetty ennallaan, ikäänkuin sen vaalija olisi vasta eilen lähtenyt, on siitä todistuksena.
Harriet Carker on siitä ajasta muuttunut, ja hänen kauneuteensa on langennut syvempi varjo kuin vain ajan luoma olisi, niin kaikkivoipa kuin se lieneekin — tuskan ja huolen ja jokapäiväisen olemassaolon kamppailun varjo. Mutta kaunis hän on vieläkin, täynnä hiljaisen, rauhallisen, syrjäänvetäytyneen kauneutta, jota pitää etsiä, koska se ei voi itse kerskailla itsestään. Jos näin olisi laita, ei se enää olisi, mitä se on.
Tämä hoikka, pieni, kärsivällinen olento on puettu yksinkertaisen siististi eikä ilmaise käytöksessään muuta kuin hiljaisia taloudellisia hyveitä, joilla on niin vähän yhteistä totunnaisen käsityksen kanssa sankaruudesta ja suuruudesta, jollei niistä suorastaan jokin säde loista suurten ihmisten elämän lävitse muuttuen tähtisikermäksi ja johtaen suoraan taivaaseen.
Puheena olevana aamuna hän nojautui vielä nuoreen, mutta jo kuluneeseen ja harmaantuneeseen mieheen, ollen hänen sisarensa, joka yksin koko maailmassa meni hänen puolelleen hänen häpeänsä aikana, pani kätensä hänen käteensä ja talutti häntä yksinäisellä tiellä suloisen päättävästi ja toiveikkaasti.
»Vielä on varhaista, John», sanoi hän. »Miksi lähdet näin varhain?»
»Ei ole monta minuuttia aikaisempi kuin tavallisestikaan, Harriet. Jos minulla on aikaa, niin haluaisin — ajattelin — se on kai jokin oikku vain —sivuuttaa kerran vielä sen talon, jossa lausuin hänelle jäähyväiset.»
»Toivoisin, että olisin joskus nähnyt tai tuntenut hänet, John.»
»Parempi on, niinkuin nyt on, kultaseni, kun muistamme hänen kohtalonsa.»
»Mutta en voisi olla siitä enemmän pahoillani, vaikka olisin tuntenutkin hänet. Eikö sinun surusi ole minunkin? Ja jos olisin nähnyt hänet, niin ehkä olisin mielestäsi parempi puhetoveri keskustelemaan hänestä kuin mitä nyt näytän olevan.»
»Rakkahin sisareni! Onko pienintäkään iloa tai surua, jossa en olisi varma sinun toveruudestasi?»
»Toivottavasti olet varma siitä, John, sillä tosiaankaan ei ole mitään!»
»Kuinka voisit olla parempi tai läheisempi minulle kuin jo olet?» sanoi hänen veljensä. »Minusta tuntuu kuin olisit tuntenut hänet, Harriet, ja ottanut osaa kiintymykseen! häntä kohtaan.»
Sisar siirsi kätensä, joka oli levännyt veljen olkapäällä, hänen kaulaansa ja vastasi vähän epäröiden:
»Ei, ei oikein.»
»Totta se on» virkkoi veli. »Sinä luulet, etten olisi tuottanut hänelle mitään pahaa, jos olisin mukautunut seurustelemaan enemmän hänen kanssaan?»
»Luulenko? Minä tiedän sen.»
»Taivas tietää, etten tehnyt sitä tahallani», vastasi John Carker pudistaen päätään surullisesti, »mutta hänen maineensa oli liian kallis, jotta sitä olisi voinut panna vaaraan minun seurani vuoksi. Oletko samaa mieltä, vai et, rakas —»
»En», vastasi sisar rauhallisesti.
»Se on kuitenkin totta, Harriet, ja nyt on mieleni kevyempi, ajatellessani häntä sen yhteydessä, mikä teki sen minulle niin paljon raskaammaksi silloin.» Hän voitti kuitenkin tämän surumielisen sävyn ja hymyili sisarelleen lausuessaan jäähyväiset.
»Hyvästi, rakas John. Illalla tulen sinua vastaan entiseen aikaan kotimatkallasi. Hyvästi.»
Ne herttaiset kasvot, jotka sisar käänsi häneen suudellakseen häntä, olivat veljen koti, hänen elämänsä, hänen maailmansa, ja kuitenkin ne olivat myöskin osa hänen rangaistuksestaan ja surustaan, sillä siinä pilvessä, jonka hän niillä näki — vaikka se olikin niin puhdas ja rauhallinen kuin loistava pilvi auringonlaskussa — ja hänen elämänsä lujuudessa ja uhrautuvaisuudessa ja siinä, että sisar oli luopunut mukavuudesta, ilosta ja toivosta, hän näki oman vanhan rikoksensa katkerat hedelmät aina kypsinä ja tuoreina.
Harriet seisoi ovella katsellen hänen jälkeensä kädet höllästi yhteen liitettyinä veljen astellessa likaista ja epätasaista polkua, joka vei heidän talonsa ohitse, missä kerran (ei kovin kauan sitten) oli ollut kukoistava niitty. Nyt siinä oli vain viljelemätön ala, jolla kohosi epäjärjestyksessä siellä täällä rakennettavina olevien pikku talojen perustuksia soran keskeltä kuin ne olisi taitamattomasti kylvetty sinne. Joka kerta kun John katsahti taaksensa — se tapahtui kerran pari — loistivat sisaren ystävälliset kasvot kuin valo hänen sydämeensä. Mutta miehen taivaltaessa raskain askelin eteenpäin voimatta enää nähdä kotia, kohosivat kyyneleet Harrietin silmiin hänen katsellessaan veljensä jälkeen.
Mutta hän ei jäänyt mietteisiin vaipuneena kauan seisomaan ovelle. Jokapäiväiset velvollisuudet oli täytettävä ja jokapäiväinen työ suoritettava — sillä sellaiset yksinkertaiset sielut, jotka eivät ole sankarillisia, tekevät usein kovasti työtä käsillään — ja Harriet puuhaili pian taloushommissa. Kun ne olivat päättyneet ja köyhä koti siistitty ja järjestetty, laski hän pienet rahavaransa huolestuneen näköisenä ja lähti miettiväisenä ostamaan muutamia välttämättömiä ruoka-aineksia, matkallaan suunnitellen ja koettaen keksiä, kuinka parhaiten voisi säästää. Niin kurja on tuollaisten pikku eläjien kohtalo, etteivät he ainoastaan ole olematta sankarillisia palvelijoitaan ja kamarineitojaan kohtaan, vaan että heillä ei edes ole palvelijoita ja kamarineitoja, joita kohtaan he voisivat olla sankarillisia.
Hänen poissa ollessaan, kun ei ketään ollut kotona, lähestyi taloa toiselta suunnalta kuin mihin veli oli lähtenyt eräs herra, joka ehkä jo oli vähän ohi keski-iän, mutta jonka raitis, kukoistava kasvojen väri, suora ryhti ja iloinen, pirteä ulkomuoto kuvastivat miellyttävyyttä ja hyväntuulisuutta. Hänen kulmakarvansa olivat vielä mustat, ja niin oli melkein hänen koko tukkansakin. Se vähäinen määrä harmaata, jonka siinä saattoi huomata, teki edelliset sitä hauskemman näköisiksi ja antoi hänen leveälle avonaiselle otsalleen ja rehellisille silmilleen edullisen taustan.
Koputettuaan kerran ovelle mitään vastausta saamatta hän istuutui pienen ulkokuistikon penkille odottamaan. Jonkinlainen näppärä sormien liike hänen hyräillessään itsekseen muutamia säkeitä ja samalla lyödessään tahtia näyttivät ilmaisevan hänet soittoniekaksi. Se tavaton tyydytys taas, joka loisti hänestä hänen hyräillessään jotakin hyvin hitaasti ja pitkään ilman mitään tunnettavaa säveltä, näytti osoittavan, että hän oli tiedemies.
Hän pyöritteli yhä samaa säveltä, joka näytti kiertelevän yhä ympäri ja sisemmäksi, samoin kuin korkkiruuvia pyöritetään pöydällä sen pysähtymättä minnekään, kun Harriet ilmestyi näkyviin kotimatkalla. Vieras nousi hänen lähestyessään ja seisoi hattu kädessä.
»Olette tullut takaisin, hyvä herra?» virkkoi Harriet hämillään.
»Uskalsin tulla», vastasi vieras. »Saanko anastaa aikaanne viideksi minuutiksi?»
Hetkisen epäröityään Harriet avasi oven ja kehoitti häntä astumaan sisään pieneen vierashuoneeseen. Herra istuutui sinne, veti tuolinsa pöydän ääreen vastapäätä Harrietia ja sanoi äänellä, joka täydellisesti vastasi hänen ulkomuotoaan ja kuulosti niin vaatimattomalta ja luonnolliselta, että se tunkeutui sydämeen asti:
»Neiti Harriet, te ette voi olla ylpeä. Te sanoitte kyllä olevanne, kun kävin hiljattain luonanne eräänä aamuna. Suokaa anteeksi, jos tunnustan katselleeni teitä kasvoihin puhuessanne ja niistä huomanneeni, ettei se ole totta. Katson niihin taas», lisäsi hän laskien kätensä hiljaa Harrietin käsivarrelle hetkiseksi, »ja ne todistavat yhä selvemmin teidän puhuvan toista kuin ajattelette».
Harriet oli jonkin verran neuvoton eikä osannut heti vastata mitään.
»Siinä on totuuden peili», sanoi vieras, »ja lempeyden. Suokaa anteeksi, että luotin siihen ja palasin.»
Se tapa, kuinka hän lausui nämä sanat, riisui niiltä tavanmukaisen kohteliaisuuden sävyn. Se oli niin yksinkertainen, vakava, luonnollinen ja vaatimaton, että Harriet kumarsi kuin kiittääkseen häntä ja tunnustaakseen hänen avomielisyytensä.
»Meidän ikäeromme», jatkoi herra, »ja tarkoitusteni kunniallisuus oikeuttavat lausumaan suoraan julki ajatukseni, ja siitä olenkin iloinen. Se on minun mielipiteeni, ja senvuoksi te näette minut toisen kerran.»
»Mutta on olemassa jonkinlaista ylpeyttä, hyvä herra», vastasi Harriet hetken vaitiolon jälkeen, »tai jotakin ylpeydeksi luultua, mikä ei olekaan muuta kuin velvollisuutta. Toivottavasti minussa ei ole muuta ylpeyttä.»
»Omasta puolestanne», sanoi vieras.
»Omasta puolestani.»
»Entä — suokaa anteeksi — veljenne Johnin vuoksi?»
»Olen ylpeä hänen rakkaudestaan», vastasi Harriet katsellen suoraan vieraan kasvoihin ja muuttaen samalla koko käytöksensä — ei niin, että se olisi käynyt vähemmän rauhalliseksi ja tyyneksi, vaan siinä ilmeni niin syvä intohimoton vakavuus, että hänen äänensä värinäkin vaikutti lujuudelta, »ja myös hänestä itsestään. Hyvä herra, te, joka omituista kyllä tunnette hänen elämänsä tarinan ja kerroitte sen minulle täällä viime käynnillänne —»
»Vain voittaakseni teidän luottamuksenne», keskeytti hänet vieras.
»Älkää taivaan tähden olettako, että —»
»Olen varma siitä, että te herätitte menneisyyden eloon minun kuulteni vain ystävällisessä ja hyvässä tarkoituksessa. Olen täysin varma siitä.»
»Kiitoksia», vastasi herra puristaen nopeasti Harrietin kättä. »Olen hyvin kiitollinen teille. Te käsitätte minut oikein, vakuutan teille. Te aioitte sanoa, että minä, joka tunnen John Carkerin elämäntarinan —»
»Mahdollisesti pidätte sitä vääränä ylpeytenä», jatkoi Harriet, »kun sanon olevani ylpeä hänestä. Mutta se on totta. Te tiedätte, että oli aika, jolloin en ollut enkä voinut olla ylpeä, mutta se on mennyt. Monien vuosien nöyryys, valittelematta suoritettu sovitusuhri, vilpitön katumus, hirveä suru, tuska, jonka — niinkuin tiedän — minun rakkautenikin hänessä herättää ja jonka hän luulee käyvän minulle liian kalliiksi, vaikka taivas tietää, että olen onnellinen, jollei minun täytyisi nähdä hänen suruaan — oi, hyvä herra, kaiken sen jälkeen, mitä olen nähnyt, sallikaa minun vannottaa teitä, että jos olette vaikutusvaltaisessa asemassa, jos teille tehdään vääryyttä, älkää mistään vääryydestä vaatiko peruuttamatonta rangaistusta niin kauan kuin yläpuolellamme on Jumala, joka voi parantaa itseluomansa sydämet!»
»Veljenne on muuttunut toiseksi ihmiseksi», vastasi vieras säälien.
»Vakuutan teille, etten ollenkaan sitä epäile.»
»Hän oli muuttunut vääryyden tehdessään», virkkoi Harriet. »Nyt hän on taas muuttunut ja on alkuperäinen oma itsensä, uskokaa minua, hyvä herra.»
»Mutta me elämme päivästä toiseen vanhaan tapaamme», sanoi vieras hieroen hajamielisesti otsaansa ja rummuttaen sitten ajatuksissaan pöytää, »emmekä voi saada selville tai tarkata tuollaisia muutoksia. Ne — ne ovat metafyysillisiä ilmiöitä. Meillä — meillä ei ole kyllin aikaa tarkastella niitä. Meillä — meillä ei ole rohkeutta. Sellaista ei opeteta kouluissa eikä yliopistoissa, emmekä osaa niitä käsitellä… Lyhyesti sanoen, me olemme niin kirotun innostuneita käytännöllisiin asioihin», virkkoi herra kävellen akkunan luo ja taas takaisin ja istuutuen jälleen peräti tyytymättömän ja kiusaantuneen näköisenä. »Uskokaa minua», jatkoi hän sitten, taas hieroen otsaansa ja rummuttaen sormillaan pöytää samoin kuin äsken, »minulla on täysi syy väittää, että yksitoikkoinen elämä, joka kuluu joka päivä entiseen tapaansa, voi taivuttaa ihmisen mukautumaan kaikkeen. Ei näe mitään, ei kuule mitään, ei tiedä mitään — niin on asian laita. Kaikkea pidetään itsestään selvänä, ja niin elämme edelleen, kunnes alamme tehdä kaikkea, hyvää, pahaa ja yhdentekevää pelkästä tottumuksesta. Tottumusta on kaikki se, mistä minun on tehtävä tili, kun minua kuolinvuoteellani kehoitetaan puolustamaan itseäni omantuntoni edessä. 'Tottumus', sanon silloin: 'miljoonassa asiassa olin kuuro, mykkä, sokea ja rampa pelkästä tottumuksesta.' Tosiaankin hyvin käytännöllinen käsitys, herra Mikä-sinun-nimesi-olikaan', sanoo omatunto, 'mutta se ei riitä täällä!'»
Hän nousi, käveli taas akkunan luo ja palasi entiselle paikalleen vakavasti levottomana, vaikka hänen rauhattomuutensa ilmenikin vain tällä erikoisella tavalla.
»Neiti Harriet», virkkoi hän istuutuen jälleen tuolilleen, »toivoisin, että te antaisitte minun auttaa teitä. Katsokaahan minua. Minun pitäisi näyttää rehelliseltä, sillä tiedän olevan rehellinen tällä hetkellä. Näytänkö?»
»Kyllä», vastasi Harriet hymyillen.
»Uskon joka sanan, jonka olette lausunut», sanoi vieras. »Moitin itseäni kovasti siitä, että minun olisi pitänyt tietää ja huomata tämä ja ymmärtää ja nähdä teidät näiden kahdentoista vuoden kuluessa, mutta niin ei kuitenkaan ole käynyt. Tuskin tiedän, kuinka koskaan olen kehittynyt tällaiseksi kuin nyt olen — en ainoastaan omien tottumusteni, vaan myöskin toisten tottumusten tulokseksi! Mutta kun nyt kerran olen täällä, sallikaa minun tehdä jotakin. Pyydän sitä niin kunnioittavasti kuin suinkin. Antakaa minun tehdä jotakin.»
»Me olemme tyytyväisiä, hyvä herra.»
»Ei, ei, ei täysin», vastasi vieras. »Onhan olemassa joitakin pikku mukavuuksia, jotka voisivat keventää teidän elämäänne ja hänen! Ja hänen!» toisti hän luullen tehneensä jonkinlaisen vaikutuksen. »Minulla on ollut tapana ajatella, että hänen puolestaan ei voisi tehdä mitään, että kaikki taas oli sopivasti lopussa. Lyhyesti sanoen, en ole ajatellut sitä ollenkaan. Mutta nyt olen eri kannalla. Sallikaa minun tehdä jotakin hänen puolestaan. Teidänkin», lisäsi vieras huolestuneesti ja lempeästi, »pitää huolehtia tarkoin terveydestänne hänen tähtensä, sillä pelkään, ettei se ole kovin vahva».
»Kuka te lienettekin, hyvä herra», vastasi Harriet katsahtaen häneen, »olen teille sydämestäni kiitollinen. Tunnen, ettei teillä ole kaikessa siinä, mitä lausutte, muuta silmämääränänne kuin ystävällisyys meitä kohtaan. Mutta vuosia on nyt kulunut siitä, jolloin aloitimme tämän elämän, ja jos ottaisi veljeltäni pois jotakin siitä, mikä on tehnyt hänet niin kalliiksi minulle ja todistanut hänen hyvää päätöstään — pienimmänkään murto-osan hänen yksinäisestä, salaisesta ja kauan sitten unohdetusta katumuksestaan — vähentäisi se lohdutusta, jonka hän ja minä saamme kokea, kun meille kummallekin koittaa se aika, josta äsken juuri puhuitte. Kiitän teitä aremmin näillä kyynelilläni kuin millään sanoilla. Pyydän teitä uskomaan, mitä sanon.»
Herra oli liikutettu ja painoi Harrietin ojentaman käden huulilleen, niinkuin hellä isä suutelisi tottelevaisen lapsen kättä. Mutta kunnioittavammin.
»Jos joskus tulisi se päivä» virkkoi Harriet, »jolloin hän edes osaksi saavuttaa takaisin entisen asemansa —»
»Saa takaisin!» huudahti vieras nopeasti. »Kuinka sellaista voi toivoa?
Kenen käsissä on voima saattaa asiat ennalleen?
En ainakaan erehtyne olettaessani, että koska hän on saavuttanut elämässään verrattoman siunauksen, se on yhtenä syynä hänen veljensä osoittamaan vihamielisyyteen.»
»Te kajootte nyt asiaan, josta ei ole meidän kesken koskaan puhuttu, ei edes meidän kesken», sanoi Harriet.
»Suokaa anteeksi, minun olisi pitänyt se tietää. Pyydän teitä unohtamaan, että olen puhunut siitä epähuomiossa. Ja nyt kun en enää uskalla ahdistaa teitä — kun en ole varma, että minulla on siihen oikeutta — vaikka taivas tietää, että sekin epäilys voi olla vain tottumusta», virkkoi herra hieroen otsaansa yhtä alakuloisena kuin ennenkin, »sallikaa minun, vaikka olenkin vieras enkä kuitenkaan vieras, pyytää teiltä kahta suosionosoitusta.»
»Mitkä ne ovat?» kysyi Harriet.
»Ensimmäinen on, että jos teillä joskus olisi syytä muuttaa päätöstänne, sallitte minun olla oikeana kätenänne. Silloin tulee nimenikin olemaan teidän palveluksessanne. Nyt siitä ei ole teille mitään hyötyä, eikä se teille mitään merkitse.»
»Meidän ystäväpiiriänne», virkkoi Harriet heikosti hymyillen, »ei ole niin suuri, että tarvitsisin aikaa miettimiseen. Voin sen luvata.»
»Toinen on se, että sallitte minun joskus, sanokaamme esimerkiksi maanantaiaamuisin kello yhdeksän aikaan – tottumusta taas — minun täytyy puhua asiallisesti», virkkoi vieras, »ohikulkiessani nähdä teidät ovessa tai akkunassa. En pyydä päästä sisälle, koska veljenne silloin jo on lähtenyt. En pyydä saada puhua kanssanne. Haluaisin vain oman mieleni rauhoitukseksi nähdä, että voitte hyvin, ja ilman tunkeilevaisuutta muistuttaa teille näyttäytymällä, että teillä on ystävä — vanhanpuoleinen, jo harmaantunut ystävä, joka harmaantuu päivä päivältä lisää — ja joka on aina käytettävissänne.»
Harrietin ystävälliset silmät suuntautuivat häneen luottavan näköisinä, ja hän lupasi.
»Oletan samoin kuin edelliselläkin kerralla, ettette mainitse käynnistäni John Carkerille», sanoi herra nousten seisomaan, »jotta hän ei tulisi levottomaksi, koska tunnen hänen elämänvaiheensa. Se ilahduttaa minua, sillä se ei kuulu asioiden jokapäiväiseen kulkuun ja — taas tottumusta!» keskeytti herra itsensä kärsimättömästi, »niinkuin ei olisi mitään parempaa asioiden kulkua kuin tavallinen!»
Sitten hän lausui jäähyväiset ja lähti, pitäen hattua kädessään kuistikon edustalle asti. Hänen käytöksessään ilmeni niin sopivasti yhtyneenä luontevaa kunnioitusta ja teeskentelemätöntä osanottoa, ettei mikään kasvatus olisi voinut sitä opettaa, ei kukaan totuutta rakastava epäillä eikä mikään muu kuin puhdas ja vilpitön sydän sitä ilmaista.
Monet puolittain unohtuneet tunteet heräsivät tästä käynnistä Harrietin sydämessä. Siitä oli kovin pitkä aika, kun kukaan vieras oli astunut heidän kynnyksensä yli. Siitä oli niin kovin kauan, kun mikään myötätunnon ääni oli soinut surumielisen suloisesti hänen korvissaan, että vieraan olemus pysyi hänen mielessään tuntikausia hänen istuessaan akkunan luona ompeluksineen ja hänestä tuntui siltä kuin hän yhä kuulisi saman äänen. Vieras oli koskettanut sitä jousta, joka avasi koko hänen elämänsä, ja jos hän katosikin hetkiseksi Harrietin ajatuksista, saattoivat hänet syrjäyttää vain siihen suureen muistoon liittyvät olennot, jota tämä elämä oli täynnä.
Vuorotellen työskennellen ja miettien, välillä pakottautuen jonkin aikaa pysymään uutterasti käsityössään, välillä taas antaen sen vaipua helmaansa ja sallien ajatustensa harhailla, minne ne halusivat, Harriet Carker huomasi tuntien soluvan hiljakseen eteenpäin ja päivän kallistuvan iltapuoleen. Aamu oli ollut kirkas ja valoisa, mutta taivas vetäytyi vähitellen pilveen, ja tuima tuuli alkoi puhaltaa. Sitten satoi rankasti, ja paksu sumu, joka laskeutui etäisen kaupungin ylle, peitti sen näkyvistä.
Usein hän sellaisina hetkinä katseli säälien vaeltajia, jotka pyrkivät Lontooseen pitkin läheistä valtatietä, jalat hellinä ja väsyneinä ja pelokkaasti silmäilivät edessään olevaa suurta kaupunkia kuin aavistaen, että heidän kurjuutensa tulisi siellä olemaan vain kuin pisara meressä tai hiekkajyvä sen rannalla. Mutta he laahustivat kuitenkin väristen eteenpäin ja kyyristyivät vihaisen tuulen piestessä heitä. Näytti siltä kuin luonnonvoimatkin työntäisivät heitä takaisin. Yhtä mittaa meni sellaisia kulkijoita ohi, mutta aina samaan suuntaan, kuten hänestä tuntui — aina kaupunkiin päin. Siellä heidät sitten nielaisi ennemmin tai myöhemmin tuo suunnaton rykelmä, jota kohti heitä näytti pakottavan epätoivoinen lumous, eivätkä he koskaan päässeet sieltä pois. Heistä oli tulossa täytettä sairaaloihin, kirkkomaihin, vankiloihin, jokeen, he tuhoutuivat kuumeeseen, mielipuolisuuteen, paheeseen ja kuolemaan. He vaelsivat etäisyydessä mylvivää hirviötä kohti — ja häipyivät sinne.
Hyytävä tuuli ulvoi ja sade valui virtanaan päivän synketessä surullisesti, kun Harriet kohottaessaan silmänsä työstään näki tuollaisen vaeltajan lähestyvän.
Se oli nainen. Yksinäinen nainen, noin kolmenkymmenen ikäinen, pitkä, kaunisvartaloinen, kurjasti puettu. Hänen harmaaseen läpimärkään viittaansa oli tarttunut monenlaisten ilmojen ja maanteitten pölyä, savea, multaa ja soraa. Päässä hänellä ei ollut hattua suojelemassa sateelta tuuheata mustaa tukkaa, vaan ainoastaan rikkinäinen liina, jonka liehuvat nurkat yhdessä hänen hiustensa kanssa peittivät hänen silmänsä niin, että hän usein pysähtyi pyyhkimään niitä pois paremmin nähdäkseen tien.
Näin hän teki silläkin hetkellä, kun Harriet hänet huomasi. Kun hänen kätensä siirtyivät auringon polttamalta otsalta kasvojen yli ja työnsivät syrjään hiukset, tuli näkyviin häikäilemätön kauneus, peloton ja hurja ylimielisyys muutakin kuin säätä kohtaan, huolettomuus siitä, mitä taivas tai maat syytäisi hänen paljaaseen päähänsä. Kaikki tämä yhdessä hänen yksinäisyytensä ja kurjuutensa kanssa liikutti Harrietin sydäntä. Hän ajatteli sitä, mikä tuossa naisessa oli yhtä tuhoutunutta ja sortunutta sisäisesti kuin ulkonaisestikin: siveää ja miellyttävää luonnetta, joka oli kovettunut ja paatunut samoin kuin ulkonaisetkin sulot, niitä monia Luojan lahjoja, jotka oli heitetty tuuleen samoin kuin sekainen tukka, kaunista rauniota, jota myrsky pieksi ja jonka yö kohta peittäisi helmaansa.
Ajatellessaan tätä hän ei kääntynyt pois torjuvan suuttumuksen vallassa — niinkuin niin monet hänen omaan säälivään ja hellään sukupuoleensa kuuluvat henkilöt usein tekevät — vaan surkutteli.
Langennut nainen tuli lähemmäksi, katsellen kauas eteensä ja koettaen terävin silmin nähdä sen sumun läpi, johon suuri kaupunki oli verhoutunut, ja vilkaisten silloin tällöin hämmentynein ja epävarmoin ilmein sivulta toiselle. Vaikka hänen käyntinsä olikin uljasta, oli hän väsynyt, ja hetkisen epäröityään hän istuutui kiviröykkiölle etsimättä mitään suojaa sadetta vastaan, antaen sen kastella itseään mielin määrin.
Nyt hän oli vastapäätä Harrietin kotia. Kun hän kohotti päätänsä, jota oli hetkisen nojannut molempiin käsiinsä, sattui hän katsomaan suoraan Harrietin silmiin.
Heti oli Harriet ovella, ja toinen, joka oli noussut seisomaan hänen viittauksestaan, tuli hitaasti, mutta yhtä yrmeän näköisenä häntä kohti.
»Miksi lepäätte sateessa?» kysyi Harriet ystävällisesti.
»Minulla ei ole mitään muuta leposijaa», kuului vastaus.
»Mutta onhan tässä lähellä monta suojapaikkaa. Tämäkin» — Harriet viittasi pikku kuistikkoon — »on parempi kuin ei mikään. Olette tervetullut, jos haluatte levätä täällä.»
Vieras vilkaisi häneen epäröiden ja hämmästyneenä, mutta näyttämättä kiitolliselta. Sitten hän istuutui ja riisui toisen kuluneen kenkänsä puhdistaakseen siitä ulos kivensirut ja hiekan, jolloin näkyi, että hänen jalkansa oli haavoittunut ja vuoti verta.
Kun Harrietilta pääsi säälin huudahdus, katsahti vieras häneen halveksivasti ja epäluuloisesti hymyillen.
»Mitä merkitsee vertavuotava jalka sellaiselle kuin minulle?» virkkoi hän. »Ja mitä merkitsee meikäläisen vertavuotava jalka sellaiselle kuin te olette?»
»Tulkaa sisään ja peskää se puhtaaksi», vastasi Harriet lempeästi, »ja sallikaa minun antaa teille jotakin, millä sidotte sen».
Vieras tarttui hänen käsivarteensa, painoi sen silmilleen ja purskahti itkemään, ei niinkuin nainen, vaan kuin kova mies, jonka tuollainen heikkous on yllättänyt. Hänen rintansa kohoili ankarasti, ja hänen ponnistelunsa malttaa jälleen mielensä ilmaisi, kuinka harvinainen tuollainen liikutus hänessä oli.
Hän antoi taluttaa itsensä sisään ja pesi ja sitoi haavansa ilmeisestikin enemmän kiitollisuudesta kuin itsestään huolehtiakseen. Sitten Harriet pani hänen eteensä oman niukan päivällisateriansa jäännökset ja vieraan syötyä, tosin hyvin vähän, pyysi häntä ennen matkansa jatkamista (mihin näytti olevan kova kiire) kuivaamaan vaatteitaan tulen ääressä. Kulkuri istuutui kuin kiitollisuuden pakottamana tulen eteen, irroitti liinan päästään, antoi paksun märän tukkansa solua vyötäisten alapuolelle ja kuivasi sitä kämmenillään, katsellen liekkeihin.
»Te kai ajattelette», virkkoi hän nostaen äkkiä päätänsä, »että olen kerran ollut kaunis. Luulenpa olleeni — tiedän olleeni. Katsokaas tätä!»
Hän tarttui molemmin käsin rajusti tukkaansa kuin olisi tahtonut repiä sen irti. Sitten hän hellitti jälleen ja heitti sen taaksepäin kuin olisi siinä ollut joukko käärmeitä.
»Oletteko vieras täällä?» kysyi Harriet.
»Vierasko?» toisti nainen, pysähtyen jokaisen lyhyen vastauksen välillä ja katsahtaen tuleen. »Kyllä, kymmenen tai kaksitoista vuotta olen ollut vieras. Minulla ei ollut almanakkaa siellä, missä olen ollut. Kymmenen tai kaksitoista vuotta. Tätä paikkaa en tunne. Se on muuttunut paljon siitä, kun lähdin.»
»Oletteko ollut kaukana?»
»Hyvin kaukana. Kuukausia toistensa perästä kaukana merellä ja sitäkin kauempana. Minä olen ollut siellä, minne rangaistusvangit lähetetään», lisäsi hän katsoen suoraan Harrietin kasvoihin. »Olen itsekin ollut rangaistusvanki.»
»Taivas teitä auttakoon ja antakoon teille anteeksi», kuului hiljainen vastaus.
»Niin, taivas minua auttakoon ja antakoon anteeksi!» vastasi vieras nyökäten tuleen päin. »Jos ihmiset auttaisivat joitakin meistä vähän enemmän, antaisi ehkä taivaskin meille pikemmin anteeksi.»
Mutta hänen mielensä pehmeni, kun hän näki Harrietin vakavuuden ja sydämellisen lempeät kasvot ja tajusi, ettei häntä ollenkaan tuomittu, ja hän sanoi vähemmän jäykästi:
»Me olemme ehkä molemmat samanikäiset, te ja minä. Jos minä olen vanhempi, en ainakaan kuin vuoden tai pari. Ajatelkaahan sitä!»
Hän levitti käsivartensa kuin hänen ulkonaisen olentonsa näyttäminen ilmaisisi, millainen kurja ja turmeltunut ihminen hän oli. Sitten hän antoi käsivarsiensa taas taipua ja painoi päänsä kumaraan.
»Ei ole mitään, mitä emme voisi toivoa korvaavamme. Parannus ei ole milloinkaan liian myöhäinen», virkkoi Harriet. »Te kadutte —»
»En», vastasi toinen. »En kadu. En voi. Minä en ole sellainen. Miksi minä katuisin ja koko muu maailma kulkisi vapaana? Minulle puhellaan katumuksesta. Kuka katuu niitä vääryyksiä, jotka minulle on tehty?
Hän nousi, sitoi liinan päähänsä ja kääntyi lähteäkseen.
»Minne?» kysyi Harriet.
»Tuonne», vastasi vieras, viitaten kädellään. »Lontooseen.»
»Onko teillä koti, jonne menette?»
»Luullakseni minulla oli äiti. Hän on yhtä hyvä äiti kuin hänen asuntonsa on hyvä koti», vastasi vaeltaja naurahtaen katkerasti.
»Ottakaa tämä», sanoi Harriet pannen rahaa hänen käteensä. »Koettakaa tulla hyväksi. Siinä on kovin vähän, mutta yhdeksi päiväksi se ehkä varjelee teidät pahasta.»
»Oletteko naimisissa?» kysyi toinen hiljaa ottaessaan almun vastaan.
»En. Minä asun täällä veljeni kanssa. Meiltä ei liikene paljon, muuten olisin antanutkin teille enemmän.»
»Sallitteko minun suudella teitä?»
Kun vieras ei huomannut ylenkatseen tai vastenmielisyyden ilmettä, kumartui hän Harrietin yli ja painoi huulensa hänen poskelleen. Sitten hän vielä kerran tarttui Harrietin käsivarteen, painoi sen silmilleen ja katosi nopeasti.
Hän poistui illan pimeyteen, ulvovaan tuuleen ja virtaavaan sateeseen, taivaltaen eteenpäin tietään pitkin sumuun verhoutunutta kaupunkia kohti, jossa heikot valot kimmelsivät, mustien hiusten ja rikkinäisen liinan liehuessa kasvoilla.
NELJÄSNELJÄTTÄ LUKU
Äiti ja tytär
Eräässä rumassa ja pimeässä huoneessa istui vanha vaimo, ruma ja synkkä hänkin, ja kuunteli heikosti palavan tulen ääreen kyyristyneenä tuulen ja sateen kohinaa. Hän ei muuttanut asentoaan muulloin kuin jonkin eksyneen sadepisaran pudotessa kekäleisiin. Silloin hän kohotti päätänsä ja alkoi tarkata ulkoa kuuluvaa vihellystä ja rapinaa ja antoi sitten taas päänsä painua yhä alemmaksi, hautoen omia ajatuksiaan ja tajuten öisiä ääniä yhtä epäselvästi kuin meren rannalla mietiskelevä henkilö aaltojen loisketta.
Huoneessa ei ollut muuta valoa kuin mitä tulesta levisi. Silloin tällöin se leimahti selvemmäksi kuin torkkuvan villieläimen silmä ja valaisi esineitä, jotka eivät olisi kaivanneet näytteillepanoa. Joukko riepuja, luukasa, kurja vuode, pari kolme rikkinäistä tuolia tai jakkaraa, mustat seinät ja vielä mustempi katto — siinä kaikki, mihin välkehtivät liekit loivat valoaan. Kun eukko, jättiläismäisen ja vääristyneen varjonsa häilähdellessä puolittain hänen takanaan olevalla seinällä, puolittain ylhäällä katossa, istui kumartuneena muutamien nihkeän lieden irtonaisten tiilikivien yli — sillä oikeaa uunia ei huoneessa ollut — oli hän sen näköinen kuin odottaisi jostakin noidan alttarista suosiollista merkkiä. Ja jolleivät hänen kalisevat leukapielensä ja vapiseva leukansa olisi liikkuneet liian usein ja nopeasti hiljalleen lepattavaan tuleen verraten, olisi se näyttänyt vuorotellen leimahtavan ja taas sammuvan liekin luomalta harhakuvalta kasvoilla, jotka olivat yhtä liikkumattomat kuin itse hahmokin.
Jos Florence olisi seissyt tässä huoneessa ja nähnyt tuon olennon, jonka varjo kuvastui seinälle ja kattoon, olisi yksi ainoa silmäys riittänyt johdattamaan hänen mieleensä kelpo rouva Brownin, vaikka hänen lapsuusmuistonsa tästä hirveästä eukosta ehkä oli yhtä eriskummainen ja liioiteltu totuuden väännös kuin seinällä oleva varjo. Mutta Florence ei ollut siellä katselemassa, ja vanha rouva Brown pysyi tuntemattomana, istuessaan kenenkään huomaamatta tuleen tuijottaen.
Kuullessaan tavallista kovempaa ropinaa sateen kohistessa alas savutorvea pitkin oikeana virtana, eukko kohotti päätänsä kärsimättömästi. Tällä kertaa hän ei enää antanutkaan päänsä vaipua, sillä ovenripaan tarttui käsi, ja heti sitten kuului askelia huoneessa.
»Kuka siellä on?» kysyi hän katsahtaen olkapäänsä yli.
»Eräs, joka tuo uutisia», kuului vastaus naisen äänellä.
»Uutisia? Mistä?»
»Kaukaa.»
»Merenkö takaa?» huudahti eukko ja hypähti pystyyn.
»Niin, meren takaa.»
Eukko kokoili kekäleet kiireesti yhteen ja astui sitten vieraan luo, joka oli sulkenut oven ja seisoi keskellä huonetta. Hän laski kätensä likomärälle viitalle ja käänsi vastustelemattoman olennon niin, että tuli valaisi piirteitä paremmin. Mutta kun hän ei nähnyt, mitä oli odottanut, hellitti hän viitan ja päästi valittavan, pettymystä ja tuskaa ilmaisevan huudahduksen.
»Mikä on hätänä?» kysyi vieras.
»Ohhoi! Ohhoi!» vaikersi eukko, kääntäen kasvonsa ylöspäin.
»Mikä on hätänä?» kysyi vieras taas.
»Ei se olekaan minun tyttöni!» huusi vanhus kohottaen kätensä ja pannen ne ristiin päänsä päälle. »Missä on minun Aliceni? Missä on minun kaunis tyttäreni? Onko hänet tapettu?
»Ei ainakaan vielä, jos nimenne on Marwood», sanoi vieras.
»Oletteko siis tavannut tytärtäni? Onko hän kirjoittanut minulle?»
»Hän sanoi, ettette osaa lukea.»
»Enhän minä osaakaan!» valitti eukko väännellen käsiään.
»Eikö teillä ole täällä valoa?» kysyi vieras katsellen ympärilleen.
Eukko pudisti päätään ja mutisi itsekseen jotakin kauniista tyttärestään, toi nurkkakaapista kynttilän, piti sitä vapisevin käsin tulessa, sai sen vaivoin syttymään ja pani sitten pöydälle. Sen likainen sydän paloi aluksi hämärästi, kun se melkein tukahtui omaan taliinsa, ja kun eukon sumeat ja heikot silmät saattoivat erottaa jotakin sen valossa, istui hänen vieraansa käsivarret ristissä, silmät alas luotuina ja päässä ollut liina pöydällä hänen vieressään.
»Alice-tyttöni lähettää siis minulle jonkin suullisen sanoman?» mutisi eukko odotettuaan jonkin hetken. »Mitä hän sanoi?»
»Katso!» virkkoi toinen.
Eukko toisti tämän sanan pelästyneellä, epävarmalla äänellä ja varjostaen silmiään katsahti puhujaan, eri tahoille huoneeseen ja sitten taas vieraaseen.
»Katso vielä, äiti!» sanoi vastatullut.
Taas eukko silmäili ympärilleen huoneessa, sitten vierasta ja vielä kerran eri puolille. Sitten hän sieppasi nopeasti kynttilän käteensä, piteli sitä vieraan kasvojen edessä, kirkaisi, pani kynttilän pois ja alkoi häntä halailla.
»Se on minun tyttöni! Oma Aliceni! Kaunis tyttöni, joka elää ja on tullut takaisin!» huusi eukko heilutellen itseään edestakaisin rintaa vasten, joka sieti hänen syleilyään kylmästi. »Se on minun tyttöni, kaunis Aliceni, joka on tullut takaisin!» kirkui hän taas, vaipuen lattialle toisen eteen, syleillen hänen polviaan, painaen päänsä niitä vasten yhä heilutellen itseään edestakaisin ja ilmaisten iloaan kaikilla mahdollisilla rajuilla tavoilla.
»Niin, äiti», vastasi Alice kumartuen hetkeksi eteenpäin ja suudellen häntä, mutta koettaen samalla irtautua syleilystä. »Vihdoinkin olen tullut. Päästähän, äiti, päästä irti. Nouse ja istu tuolillesi. Mitä hyötyä tästä on?»
»Hän on tullut takaisin kovempana kuin lähti!» huudahti äiti katsahtaen hänen kasvoihinsa ja pitäen yhä kiinni hänen polvistaan. »Hän ei välitä minusta! Kaikkien näiden vuosien kuluttua ja kaiken sen kurjan elämän jälkeen, jota olen viettänyt!»
»No mutta, äiti!» virkkoi Alice pudistaen repaleisia hameitaan irroittuakseen eukosta. »Silläkin asialla on kaksi puolta. Minulla on ollut yhtä monta vuotta kuin sinullakin ja olen kokenut kurjuutta samoin kuin sinäkin. Nouse nyt pystyyn, nouse vihdoinkin!»
Hänen äitinsä nousi, itki ja väänteli käsiään, seisten pienen matkan päässä. Sitten hän otti taas kynttilän käteensä, kiersi Alicen ympäri ja tarkasteli kiireestä kantapäähän, hiljaa valitellen kaiken aikaa. Pantuaan kynttilän pöydälle hän istuutui, löi käsiään yhteen ja heilutteli itseään puolelta toiselle, yhä valitellen ja voihkien.
Alice riisui märän viittansa ja pani sen syrjään. Sitten hän istuutui niinkuin ennenkin ja kädet ristissä, silmät tuleen tuijottaen, kuunteli halveksivan näköisenä vanhan äitinsä tolkutonta valitusta.
»Luulitko minun palaavan yhtä nuorena kuin lähdin, äiti?» virkkoi hän vihdoin kääntäen silmänsä eukkoon. »Oletko kuvitellut, että sellainen vieraissa maissa vietetty elämä kuin minun olisi edullinen ulkomuodolle? Saattaisi niin luulla sinua kuunnellessa!»
»Ei se sitä ole!» huudahti äiti. »Kyllä hän sen tietää!»
»Mitä se sitten on?» vastasi tytär. »Jospa se olisi jotakin, mikä pian menee ohi, äiti, tai muuten löydän täältä tieni helpommin ulos kuin sisään.»
»Kuulkaapas tuota! Kaikkien näiden monien vuosien kuluttua hän uhkaa lähteä luotani samassa kun on tullutkin.»
»Sanon sinulle, äiti, toisen kerran, että minulla on takanani kurjia vuosia samoin kuin sinullakin», virkkoi Alice. »Tullut takaisin kovempana? Tietysti olen tullut takaisin kovempana. Mitä muuta odotit?»
»Kovempana minulle! Omalle rakkaalle äidilleen!»
»En tiedä kuka ensin alkoi minua koventaa, jollei oma rakas äitini», vastasi tytär kädet ristissä, otsa rypyssä ja huulet yhteen puristettuina kuin olisi päättänyt väkivoimalla torjua jokaisen hellemmän tunteen rinnastaan. »Kuuleppas nyt, äiti, sanon sinulle pari sanaa. Jos nyt voimme ymmärtää toisiamme, meidän ehkä ei enää tarvitse erota. Minä lähdin tyttönä ja olen tullut takaisin naisena. Lähtiessäni en paljon välittänyt velvollisuudentunnosta, ja voisit rohkeasti vannoa, etten ole parempana palannut. Mutta oletko sinä hyvin tuntenut velvollisuutesi minua kohtaan?»
»Minäkö!» huusi eukko. »Omaa lastani kohtaan! Äitikö tuntenut velvollisuuttaan omaa lastaan kohtaan!»
»Se kuulostaa luonnottomalta, vai mitä?» vastasi tytär ja käänsi äitiinsä päin kylmästi jäykät, häikäilemättömät, kovat ja kauniit kasvonsa. »Mutta olen ajatellut sitä joskus omien yksinäisten vuosieni kuluessa, kunnes olen siihen tottunut. Olen kuullut jonkun puhuvan velvollisuudesta ensimmäisenä ja viimeisenä, mutta silloin on aina ollut puhe minun velvollisuudestani toisia ihmisiä kohtaan. Välistä olen ihmetellyt — ajankuluksi — eikö kenelläkään ole ollut mitään velvollisuuksia minua kohtaan.»
Hänen äitinsä istui huojutellen itseään yhä edestakaisin ja pudistaen päätään, mutta epätietoiseksi jäi, oliko tarkoituksena ilmaista suuttumusta vai katumusta vai kieltoa vai johtuiko se ainoastaan hänen ruumiillisesta heikkoudestaan.
»Oli kerran lapsi, jonka nimi oli Alice Marwood», jatkoi tytär naurahtaen ja katsahti alas itseensä tylyn ivallisesti. »Hän oli syntynyt köyhyydessä ja laiminlyönnissä ja siinä myös kasvanut. Ei kukaan häntä opettanut, ei kukaan astunut askeltakaan häntä auttaakseen, ei kukaan välittänyt hänestä.»
»Eikö kukaan?» toisti äiti osoittaen itseään ja lyöden rintaansa.
»Ainoa huolenpito, joka tuli hänen osakseen», sanoi tytär, »oli se, että häntä toisinaan lyötiin, pidettiin nälässä ja toruttiin. Hänen olisi ollut parempi ilman sellaista huolenpitoa. Hän kasvoi sellaisessa kodissa kuin tämä on ja kaduilla itsensä tapaisten kurjien pikku olentojen joukossa. Ja kuitenkin säilyi hänen kauneutensa sellaisenkin lapsuuden jälkeen. Sitä pahempi hänelle. Parempi olisi ollut, jos häntä rumuutensa vuoksi olisi vainottu ja kiusattu vaikka kuoliaaksi!»
»Jatka! Jatka!»
»Niin jatkankin. Oli kerran tyttö, jonka nimi oli Alice Marwood. Hän oli kaunis. Häntä opetettiin liian myöhään ja silloinkin väärin. Hänestä pidettiin liian hyvää huolta, häntä harjoitettiin liian paljon, autettiin liian paljon eteenpäin ja katseltiin liian paljon! Sinä olit kovin ihastunut häneen — sinä elit silloin paremmissa oloissa. Samaa kuin sille tytölle, tapahtuu tuhansille joka vuosi. Se oli vain turmio — ja siihen hän oli syntynytkin.»
»Kaikkien näiden vuosien kuluttua!» valitti eukko. »Taas tyttäreni aloittaa saman virren.»
»Hän pääsee pian loppuun», virkkoi tytär. »Oli kerran rikollinen, jonka nimi oli Alice Marwood — tyttö vielä, mutta hyljätty ja maailmalle työnnetty. Hän joutui oikeuden eteen, ja hänet tuomittiin. Kylläpä oikeuden herrat puhuivat siitä, ja vakavasti tuomari huomautti hänen velvollisuudestaan ja siitä, että hän oli tuhlannut luonnonlahjansa — niinkuin tuomari ei olisi tietänyt paremmin kuin kukaan muu siellä, että ne olivat olleet hänelle kiroukseksi — ja hän saarnasi lain voimakkaasta käsivarresta, joka oli niin kovin voimakas suojaamaan häntä hänen ollessaan viaton, avuton ja kurja lapsi, ja kaikki oli juhlallista ja uskonnollista. Tosiaankin olen ajatellut sitä monta kertaa sen jälkeen!»
Hän pani käsivartensa lujasti ristiin rinnalleen ja nauroi sellaisella äänellä, johon verrattuna eukon ulvominen tuntui sointuvalta.
»Sitten Alice Marwood lähetettiin rangaistussiirtolaan, äiti», jatkoi hän, »oppimaan velvollisuudentuntoa siellä, missä oli kaksikymmentä kertaa vähemmän velvollisuudentuntoa ja enemmän pahuutta ja vääryyttä ja häpeää kuin täällä. Ja Alice Marwood on tullut takaisin naisena. Sellaisena naisena, jollaiseksi hänen täytyi tulla kaiken tämän jälkeen. Arvatenkin tulee se aika, jolloin hänen osakseen tulee vielä enemmän juhlallisuutta, vielä kauniimpia puheita ja vieläkin ankarampi lain käsivarsi — ja silloin hänestä tulee loppu, mutta herrojen ei tarvitse pelätä joutuvansa työttömiksi. Paraikaa kasvaa isoja joukkoja kurjia pikku olentoja, poikia ja tyttöjä, kaikilla niillä kaduilla, joiden varsilla herrat asuvat, ja ne hankkivat heille kyllin työtä, jotta he saavat kootuksi itselleen omaisuuden.»
Eukko nojasi kyynärpäitään pöytään ja peittäen kasvonsa molemmin käsin teeskenteli olevansa hyvin surullinen — tai ehkä todella olikin.
»No niin, äiti, nyt olen lopettanut», sanoi tytär tehden päällään liikkeen kuin päästäkseen siten eroon asiasta. »Olen sanonut kylliksi. Älkäämme puhuko siitä, että meillä pitäisi olla velvollisuudentuntoa. Sinun lapsuutesi oli luullakseni samanlainen kuin minunkin. Sitä pahempi meille kummallekin. Minun ei tarvitse moittia sinua tai puolustella itseäni. Miksi niin tekisinkään? Se on kaikki jo kauan sitten mennyttä. Mutta minä olen nainen — en enää tyttö — eikä sinun ja minun tarvitse panna elämäntarinaamme näytteille niinkuin herrat tekivät oikeussalissa. Me kyllä tunnemme sen.»
Niin haaksirikkoutunut ja vajonnut kuin hän olikin, ilmeni hänen kasvoissaan ja vartalossaan kuitenkin sellainen kauneus, että jokaisen, joka katseli häntä vähänkään tarkkaavasti, täytyi huomata se silloinkin, kun niillä kuvastui kaikkein häijyin ilme. Kun hän oli vaiennut, kun hänen siihen asti niin tylyt ja kiihkeät kasvonsa olivat rauhoittuneet ja kun hänen tummien, tuleen tuijottavien silmiensä ilme muuttui häikäilemättömästä pehmeämmäksi, melkein surulliseksi, silloin loisti hänen kurjuutensa ja väsymyksensä läpi kuin säde langenneen enkelin entisestä loistosta.
Tarkasteltuaan häntä hetken aikaa ääneti uskalsi vanha äiti hiljaa siirtää kuihtuneen kätensä pöydän yli vähän lähemmäksi ja huomattuaan, että tytär salli sen, kosketti hänen kasvojaan ja silitti hänen tukkaansa. Alicesta nähtävästi tuntui, että ainakin tämä kiintymyksen osoitus oli vilpitön, minkä vuoksi hän ei tehnyt mitään liikettä sitä torjuakseen. Niin äiti lähestyi häntä vähitellen, sitoi hänen tukkansa uudelleen, riisui hänen märät kenkänsä, mikäli ne sitä nimeä enää ansaitsivat, levitti jotakin kuivaa hänen olkapäilleen, puuhaili nöyrästi hänen ympärillään ja mutisi itsekseen tuntiessaan yhä selvemmin tyttärensä entiset piirteet.
»Nähdäkseni olet kovin köyhä, äiti», virkkoi Alice katsellen ympärilleen istuttuaan hiljaa jonkin aikaa.
»Rutiköyhä, kultaseni», vastasi eukko.
Hän ihaili tytärtään ja samalla pelkäsi. Ehkä hänen ihailunsa oli alkuisin vanhoilta ajoilta, jolloin hän ensi kerran näki jotakin kaunista kurjassa taistelussaan olemassaolon puolesta. Ehkä hänen pelkonsa oli jollakin lailla johtunut hänen elämäänsä äsken luodusta yleissilmäyksestä. Olkoon sen laita kuinka tahansa, hän seisoi alistuvan ja kunnioittavan näköisenä lapsensa edessä ja kumarsi päätänsä kuin surkeasti pyytäen päästä enemmistä moitteista.
»Millä sinä olet elänyt?»
»Kerjäämällä, sydänkäpyni.»
»Ja varastelemalla, äiti?»
»Joskus, Ally — hyvin vähän. Minä olen jo vanha ja arka. Silloin tällöin olen ottanut lapsilta joitakin pikku kapineita, sydänkäpyseni, mutta en muuta. Olen kiertänyt maata, kultaseni, ja tiedän, mitä tiedän. Olen ollut varuillani.»
»Varuillasi?» kysyi tytär katsahtaen häneen.
»Niin, olen seurannut tarkoin erään perheen vaiheita», virkkoi äiti vieläkin nöyremmin ja alistuvammin kuin ennen.
»Minkä perheen?»
»Hiljaa, kultaseni. Älä ole vihainen minulle, tein sen rakkaudesta sinuun, muistellen meren takana olevaa tytärtäni.» Hän ojensi kätensä kuin torjuen ja veti sen sitten takaisin, painaen huulilleen.
»Monta vuotta sitten, sydänkäpyseni», jatkoi hän katsahtaen arasti vastapäätä tarkkaaviin ankariin kasvoihin. »Näin kerran sattumalta hänen pikku lapsensa.»