»Kenen lapsen?»
»En hänen, Alice kulta. Älä katso minuun noin. Kuinka se voisi olla hänen? Tiedäthän, ettei hänellä ole lasta.»
»Kenen sitten?» kysyi tytär. »Sinä sanoit hänen.»
»Hiljaa, Ally. Sinä pelästytät minut, kultaseni. Herra Dombeyn —; vain herra Dombeyn! Siitä lähtien, sydänkäpyseni, olen nähnyt heidät usein. Olen nähnyt hänet.»
Lausuessaan tämän viime sanan eukko hätkähti ja peräytyi kuin olisi äkkiä pelännyt, että tytär löisi häntä. Mutta vaikka Alicen silmät olivat suunnatut häneen ja niistä ilmeni mitä rajuin kiihko, pysyi hän hiljaa. Hän vain puristi käsivartensa lujemmin yhteen rintaansa vasten kuin estääkseen niitä tekemästä mitään vahinkoa itselleen tai kenellekään muulle sokeassa raivonpuuskassa.
»Hän ei aavistanutkaan, kuka minä olin», jatkoi eukko, ravistaen nyrkkiään.
»Ja vähän hän siitä olisi välittänytkään», mutisi tytär hampaittensa välistä.
»Mutta me seisoimme vastakkain ja katselimme toisiamme silmästä silmään», sanoi eukko. »Minä puhuin hänelle ja hän minulle. Minä istuin ja katselin, kuinka hän poistui pitkin lehtokujaa, ja joka askeleella, jonka hän astui, kirosin hänen ruumiinsa ja sielunsa.»
»Hän menestyy sittenkin», huomautti tytär halveksivasti.
»Nykyään hän kyllä menestyy», myönsi äiti.
Sitten hän vaikeni, sillä hänen edessään olevat kasvot ja vartalo olivat vääristyneet raivosta. Näytti siltä kuin Alicen rinta olisi pakahtumaisillaan siellä myllertävästä mielenliikutuksesta. Se ponnistus, jolla hän hillitsi ja voitti itsensä, ei ollut vähemmän hirveä kuin hänen raivonsa, sillä se ilmaisi, kuinka väkevä ja vaarallinen luonne oli naisella, joka kykeni tuollaiseen ponnistukseen. Mutta se onnistui, ja hän kysyi hetken hiljaisuuden perästä:
»Onko hän naimisissa?»
»Ei, kultaseni», vastasi äiti.
»Meneekö hän naimisiin?»
»Ei minun tietääkseni. Mutta hänen herransa ja ystävänsä on nainut. Me voimme toivottaa hänelle onnea ja heille kaikillekin!» huudahti eukko, syleillen iloissaan itseään laihoilla käsivarsillaan. »Meille ei siitä avioliitosta tule mitään muuta kuin iloa. Muista minun sanoneen!»
Tytär katsahti häneen kuin selitystä odottaen.
»Mutta sinä olet märkä ja väsynyt, nälkäinen ja väsynyt», virkkoi eukko ontuen astiakaapin luo, »ja minulla on täällä vähän ja täälläkin vähän», sanoi hän ottaen taskustaan muutamia kuparirahoja ja heittäen ne pöydälle. »Onko sinulla ollenkaan rahaa, Alice?»
Se ahne ja vaativa katse, joka seurasi tätä kysymystä, ja se tapa, kuinka hän katseli tyttären vetäessä povestaan esille äskettäin saamansa pikku almun, ilmaisi melkein yhtä paljon tämän äidin ja tyttären tarinasta kuin lapsi itse oli sanoilla kertonut.
»Siinäkö kaikki?» kysyi äiti.
»Ei ole enempää. Eikä minulla olisi tätäkään, ellei eräs olisi armeliaisuudesta antanut.»
»Armeliaisuudesta — mitä, kultaseni?» sanoi eukko kumartuen ahneesti pöydän yli tarkastaakseen rahaa, johon hän ei näyttänyt oikein voivan uskoa, kun Alice yhä piti sitä kädessään ja katseli sitä. »Hm, kuusi ja kuusi on kaksitoista, ja siihen kuusi, niin tulee kahdeksantoista — no niin — meidän pitää koettaa saada sillä mahdollisimman paljon. Minä menen ostamaan jotakin ruokaa ja juomaa.»
Ripeämmin kuin olisi voinut odottaa hänen näköiseltään ihmiseltä — sillä ikä ja kurjuus näyttivät tehneen hänet yhtä voimattomaksi kuin rumaksikin — hän alkoi vapisevin käsin sovittaa vanhaa myssyä päähänsä ja otti kuluneen hartiahuivin ylleen. Samalla hän koko ajan katseli tyttärensä kädessä olevaa rahaa yhtä ahneesti.
»Mitä iloa meille tulee siitä avioliitosta, äiti?» kysyi tytär.
»Sinä et ole kertonut minulle sitä.»
»Saamme sen ilon», vastasi eukko pukeutuessaan, »ettei siinä ole ollenkaan rakkautta, vaan paljon ylpeyttä ja vihaa, kultaseni. Saamme mielihyväksemme nähdä, ettei heidän välillään ole muuta kuin riitaa ja sekamelskaa, kun ovat niin ylpeitä. Ja sitten on myös vaara, Alice — vaara!»
»Mikä vaara?»
»Minä olen nähnyt, mitä olen nähnyt. Minä tiedän, mitä tiedän!» hihitti äiti. »Pidetään vain hieman silmällä, ollaan varuillamme. Minun tyttöni voi vielä päästä hyvään seuraan!»
Kun eukko huomasi, että tytär katsellessaan häntä ihmettelevän vakavasti oli vaistomaisesti puristanut rahan käteensä, kiiruhti hän hankkimaan sen itselleen ja lisäsi: »Mutta nyt menen ostamaan jotakin. Minä menen ostamaan jotakin.»
Kun hän seisoi käsi ojennettuna, vilkaisi Alice vielä kerran rahaan ja painoi sen huulilleen, ennenkuin erosi siitä.
»Mitä, Ally! Suutelotko sinä sitä?» hihitti vanhus. »Samoin minäkin teen usein. Oi, siitä tulee meille niin paljon hyvää!» virkkoi hän ja painoi samalla omaa mustunutta kuparirahaansa kuhmuraista kaulaansa vasten, »siitä tulee meille kaikkea hyvää, mutta emme saa sitä aina kovin runsaasti».
»Minä suutelin sitä, äiti», virkkoi tytär, »vaikken tietääkseni koskaan ole niin tehnyt — antajan vuoksi».
»Antajanko, kultaseni?» kysyi eukko, jonka hämärät silmät kiiluivat hänen ottaessaan rahan. »No, minäkin suutelen sitä antajan vuoksi, jos hän voi saada sen riittämään pitemmälle. Mutta nyt lähden hankkimaan sillä ruokaa, rakkaani. Tulen heti takaisin.»
»Sinä olet tietävinäsi hyvinkin paljon, äiti», virkkoi tytär seuraten häntä silmillään ovelle. »Kovin viisas sinusta on tullut siitä lähtien, kun erosimme.»
»Vai niin!» sanoi eukko tullen takaisin askeleen tai pari. »Minä tiedän enemmän kuin luuletkaan. Tiedän enemmän kuin hänkään luulee, kultaseni, ja kerron siitä sinulle aikaa myöten. Tiedän hänestä kaikki.»
Tytär hymyili epäuskoisesti.
»Tiedän myös hänen veljestään, Alice», jatkoi eukko ojentaen kaulaansa samalla kun hänen silmissään kiilui hirveä ilkeys, »jonka olisi pitänyt olla siellä, missä sinä olit — rahavarkaudesta — ja joka asuu sisarineen Lontoosta pohjoiseen vievän tien varrella».
»Missä?»
»Lontoosta pohjoiseen vievän tien varrella, kultaseni. Saat kyllä nähdä sen talon, jos tahdot. Ei siinä ole paljon kehumista, niin komea kuin hänen oma talonsa onkin. Ei, ei», huudahti eukko pudistaen päätään ja nauraen, sillä hänen tyttärensä oli noussut, »ei nyt, se on liian kaukana. Se on sen tienviitan luona, missä on kivikasa. Huomenna, kultaseni, jos on hyvä ilma ja jos olet sillä tuulella. Mutta minä menen ostamaan —»
»Seis!» Tytär tarttui häneen kiinni, äskeisen kiihkon riehuessa tulena.
»Onko se sisar vaaleaverinen ja ruskeatukkainen paholainen?»
Eukko nyökkäsi hämmästyneenä ja kauhistuneena.
»Näen hänen varjonsa sisaren kasvoilla. Sehän on punainen yksinäinen talo. Oven edessä on pieni vihreä kuistikko.»
Taas eukko nyökkäsi.
»Siellä minä istuin tänään! Anna raha takaisin.»
»Alice! Kultaseni!»
»Anna raha takaisin, tai minä lyön.»
Alice tempasi sen puhuessaan eukon kädestä ja piittaamatta hänen valituksistaan ja pyynnöistään heitti päälleen vastariisumansa viitan, syöksyen suinpäin ulos.
Äiti seurasi ontuen parhaansa mukaan hänen jäljessään ja tehden huomautuksia, joilla ei ollut suurempaa vaikutusta Aliceen kuin tuuleen tai sateeseen tai pimeyteen, joka ympäröi heidät. Itsepintaisesti ja hurjasti noudattaen omaa suunnitelmaansa ja välittämättä mistään muusta Alice uhmasi rajuilmaa ja matkan pituutta kuin ei olisi ollenkaan muistanut sen päivän vaellusta ja väsymystä ja kiiruhti sitä taloa kohti, jossa oli häntä autettu. Heidän riennettyään ainakin neljännestunnin uskalsi eukko, joka oli lopen uupunut ja hengästynyt, tarttua hänen vaatteisiinsa, mutta muuta hän ei uskaltanut, ja niin he samosivat eteenpäin äänettöminä sateen ja pimeyden läpi. Jos äiti silloin tällöin päästi jonkin valitusäänen, vaimensi hän sen heti peläten, että tytär lähtisi hänen luotaan ja jättäisi hänet yksin.
Puuttui vielä noin tunti puoliyöstä, kun he jättivät taakseen säännölliset kadut ja saapuivat sille yksitoikkoiselle ja pimeälle seudulle, jossa Carker-sisarusten asumus sijaitsi. Kaupunki oli jäänyt kauas synkkänä ja uhkaavana, kylmä tuuli ulvoi aukealla tienoolla, ja kaikki oli ympärillä mustaa ja villiä ja lohdutonta.
»Tämä on minulle sopiva paikka», virkkoi tytär pysähtyen, katsahtaakseen taakseen. »Minusta näytti siltä jo ollessani täällä aikaisemmin.»
»Alice, kultaseni!» huudahti äiti, vetäen häntä hiljaa hameesta.
»Alice!»
»Mitä nyt, äiti?»
»Älä anna rahaa takaisin, kultaseni, älä anna sitä. Meillä ei ole varaa siihen. Raha on rahaa, kuka tahansa sen antaa. Sano mitä haluat, mutta pidä raha.»
»Katsoppa!» vastasi tytär. »Tässä on se talo, jota tarkoitan. Onko se oikea?»
Eukko nyökkäsi myöntymykseksi. Astuttuaan vielä muutamia askeleita he saapuivat kynnykselle. Siitä huoneesta, jossa Alice oli istunut kuivaamassa vaatteitaan, loisti kynttilän ja uunissa palavan tulen valoa. Kun hän koputti ovelle, tuli John Carker esille, hämmästyen nähdessään vieraita tällaiseen aikaan, ja kysyi Alicelta, mitä tahdottiin.
»Tahdon tavata sisartanne», vastasi Alice. »Sitä naista, joka antoi minulle tänään rahaa.»
Kuullessaan hänen kovan äänensä tuli Harriet ulos.
»Kah!» huudahti Alice. »Siinä te olettekin. Muistatteko minut?»
»Kyllä», vastasi Harriet ihmeissään.
Samat kasvot, jotka olivat nöyrtyneet hänen edessään, tuijottivat nyt häneen ilmaisten voittamatonta raivoa ja uhmaa ja sama käsi, joka oli koskettanut hänen käsivarttaan niin hellästi, oli nyt puristunut nyrkkiin kuin valmiina mihin ilkityöhön tahansa ja halukkaana kuristamaan hänet, niin että Harriet painautui kiinni veljeensä turvaa etsien.
»Kuinka saatoinkaan puhua teidän kanssanne enkä kuitenkaan tuntenut teitä! Ja tulin teidän lähellenne tuntematta oman vereni kohinasta, mitä verta virtasi teidän suonissanne!» sanoi Alice tehden uhkaavan eleen.
»Mitä tarkoitatte? Mitä olen tehnyt?»
»Tehnyt!» vastasi toinen. »Te olette pannut minut istumaan lietenne ääreen, antanut minulle ruokaa ja rahaa, osoittanut minulle sääliä. Te, jonka nimeä voisin sylkeä!»
Kuin vahvistaakseen tyttärensä sanoja eukko ravisti kuihtunutta kättään veljelle ja sisarelle niin ilkeän näköisenä, että hänen rumuutensa muuttui suorastaan hirveäksi, mutta samalla hän kuitenkin nyki Alicea vielä hameesta, pyytäen häntä pitämään rahan.
»Jos kyyneleeni putosi kädellenne, kuihduttakoon se sen kokonaan! Jos lausuin jonkin ystävällisen sanan teidän kuullenne, tehköön se teidät kuuroksi! Kirous tälle katolle, jonka alla sain suojapaikan! Suru ja häpeä teidän päällenne! Turmio kaikelle, mikä kuuluu teille!»
Näin sanoen hän heitti rahan maahan ja potkaisi sitä jalallaan.
»Minä poljen sen tomuun. En ottaisi sitä, vaikka se avaisi minulle tien taivaaseen! Toivoisin, että ne verestävät jalat, jotka toivat minut tänään tänne, olisivat mieluummin mädäntyneet kuin johtaneet minut teidän luoksenne!»
Kalpeana ja vapisevana Harriet pidätti veljeään, jotta Alice sai puhua keskeytymättä loppuun.
»Onpa ihanaa, että heti paluumatkani alussa sain osakseni sääliä ja anteeksiantoa teiltä tai teidän nimiseltänne! Hyvä juttu, että teidän piti näytellä ystävällistä hyvää naista minua kohtaan. Kiitän teitä kuollessani, rukoilen teidän ja koko sukunne puolesta, siitä saatte olla varma!»
Tehden rajun liikkeen kädellään kuin sirottaakseen vihaa ympärilleen ja vihkiäkseen täällä asuvat turmion omiksi hän katsahti mustalle taivaalle ja lähti pois synkkään yöhön.
Äiti, joka oli nykinyt Alicen hametta, vaikka turhaan, ja katsellut kynnykselle jäänyttä rahaa niin sanomattoman ahneesti, että hänen kaikki tunteensa näyttivät siihen kohdistuneen, olisi mielellään hiiviskellyt lähistöllä, kunnes kaikki valot olisivat talossa sammuneet, ja sitten hapuillut käsineen liejussa saadakseen aarteen ehkä sattumalta vielä haltuunsa. Mutta tytär veti häntä pois, ja he lähtivät takaisin. Matkalla eukko valitti ja uikutti rahan menettämistä ja voivotti äreästi niin kovaa kuin uskalsi kauniin tyttärensä kiittämätöntä käytöstä, joka oli jo heidän yhtymisensä ensimmäisenä iltana vienyt häneltä illallisen.
Nälkäisenä hänen täytyikin mennä nukkumaan, sillä muuta syötävää hän ei löytänyt kuin vähän kehnoja ruuanjätteitä, joita syödä mutusteli riutuvan tulen ääressä vielä kauan senjälkeen kun hänen kiittämätön tyttärensä jo nukkui.
Olivatko nämä ihmiset, kurja äiti ja kurja tytär, vain niiden yhteiskunnallisten paheiden alimmalla asteella, jotka toisinaan ilmenevät ylemmissäkin luokissa? Teemmekö tässä pyöreässä maailmassa, jossa niin monta piiriä kiertää toistensa sisällä, vain vaivaloisen matkan ylimmästä asteesta alimpaan huomataksemme vihdoin, että ne ovat lähekkäin, että molemmat äärimmäisyydet koskettavat toisiaan ja että meidän matkamme päämääränä olikin sen lähtökohta? Jos ei oteta lukuun aineksien ja kudonnan suurta eroavaisuutta — toistuiko tämä malli myöskin ylhäisemmässä veressä?
Sano, Edith Dombey! Ja Kleopatra, äideistä paras, annahan todistuksesi kuulua!
VIIDESNELJÄTTÄ LUKU
Onnellinen pari
Kadulta on tumma tahrakohta poissa. Jos Dombeyn talo yhä on poikkeus muiden talojen seassa, johtuu se vain siitä, ettei mikään toinen voi kilpailla sen kanssa komeudessa ja että se ylpeästi pitää muita loitolla. Sananlasku sanoo, että koti on koti, kuinka vaatimaton se lieneekin. Jos se on tosi myöskin päinvastaisessa merkityksessä ja koti pysyy kotina, kuinka komea se lieneekin, niin mikä alttari kotijumalille onkaan tässä pystytetty!
Akkunoista säteilee valoa tänä iltana, ja uunivalkeiden punainen hehku osuu lämpimänä ja kirkkaana verhoille ja pehmeille matoille. Päivällinen on valmis tarjoiltavaksi, ja ruokasalin pöytä on katettu kauniisti, vaikka ainoastaan neljälle hengelle, ja sivupöytä on täpötäynnä hopea-astioita. Talo on nyt ensimmäisen kerran järjestetty asuttavaksi äskeisten korjausten jälkeen, ja onnellista paria odotetaan joka hetki.
Tämä kotiinpaluu herättää melkein yhtä paljon kuin hääpäivä jännitystä ja harrastusta palveluskunnan keskuudessa. Rouva Perch on keittiössä juomassa teetä. Hän on jo tehnyt kierroksen huoneistossa, arvioinut silkin ja damastikankaiden hinnan metriltä ja tyhjentänyt kaikki sanakirjaan sisältyvät ja sen ulkopuolisetkin ihailun ja ihmetyksen huudahdukset. Verhoiluliikkeen johtaja, joka on jättänyt hattunsa ja sen kupuun pistetyn, vahvasti vernissalta tuoksuvan nenäliinansa eteisen tuolin alle, kuljeskelee kaikkialla talossa, katselee ylös kattolistoihin ja alas mattoihin ja ottaa silloin tällöin hiljaisen ihastuksen vallassa mittakepin taskustaan ja mittailee kalliita esineitä eri suuntiin. Keittäjätär on oivallisella tuulella ja selittää mieluimmin olevansa sellaisessa paikassa, jossa on paljon vieraita (ja hän lyö shillingin vetoa kenen kanssa tahansa, että asian laita tästedes on niin tässä talossa), sillä hänellä on vilkas luonto ja on ollut jo lapsesta alkaen, eikä hän välitä ensinkään, mitä siitä ajatellaan. Tämä tunteenpurkaus houkuttelee rouva Perchin rinnasta vastaukseksi suosion ja hyväksymisen mutinan. Sisäkkö toivoo vain onnea heille — mutta avioliitto on kuin arpajaiset, ja mitä enemmän hän sitä ajattelee, sitä selvemmin hän huomaa yksinäisen elämän riippumattomuuden ja turvallisuuden. Towlinson on vakava ja ärtyinen ja sanoo, että se on hänenkin mielipiteensä; sitäpaitsi hän soisi, että syttyisi sota ja alas ranskalaiset — sillä tällä nuorella miehellä on se yleinen käsitys, että kaikki muukalaiset ovat pakosta ranskalaisia ikuisen luonnonlain mukaan.
Joka kerta, kun kadulta kuuluu pyörien räminää, he vaikenevat heti ja alkavat kuunnella, ja useammin kuin kerran hypähtävät kaikki pystyyn ja huudahtavat: »Nyt ne tulevat!» Mutta vielä ei tule ketään. Keittäjätär alkaa valitella päivällistään, joka on jo kaksi kertaa pitänyt panna takaisin tulelle, ja verhoiluliikkeen johtaja vaeltaa yhä kaikissa huoneissa kenenkään häiritsemättä hänen onnellisia haaveitaan.
Florence on valmiina ottamaan vastaan isänsä ja uuden äitinsä. Tuskin hän tietää, johtuvatko hänen rinnassaan riehuvat tunteet ilosta vai tuskasta. Mutta hänen vapiseva sydämensä lähettää hehkuvan punan hänen poskilleen ja panee hänen silmänsä loistamaan. Alakerrassa asuvat painavat päänsä lähekkäin — sillä he puhuvat vain kuiskailemalla hänestä — ja sanovat, että Florence-neiti näyttää kovin kauniilta tänä iltana ja että hänestä, tyttöparasta, on kasvanut suloinen nuori neito. Nyt seuraa hiljaisuus, ja sitten keittäjätär, tuntien kuin puheenjohtajana toisten odottavan hänen lausuntoaan, sanoo ihmettelevänsä, tokko — ja vaikenee samassa. Sisäkkökin tahtoisi myös tietää ja samoin rouva Perch, jolla on sikäli onnellinen seurustelukyky, että hän tahtoisi aina tietää, kun toisetkin tahtovat, valikoimatta lainkaan uteliaisuutensa esinettä. Towlinson, joka nyt huomaa olevan sopivan tilaisuuden painaa naisten mieliala omalle tasolleen, sanoo, että pitää vain odottaa ja katsoa. Hän puolestaan toivoo, että muutamat ihmiset selviäisivät tästä ehjin nahoin. Keittäjätär huoahtaa ja mutisee: »Voi, maailma on niin ihmeellinen, kerrassaan ihmeellinen!» Ja kun tämä lause on kiertänyt pöydän ympäri, lisää hän vakuuttavasti: »mutta Florence-neiti ei voi joutua huonompaan asemaan minkään muutoksen vuoksi, Tom». Towlinson vastaa merkitsevästi, kuin pahaa peläten: »Eiköhän sentään!» Ja tajuten, että tavallinen kuolevainen tuskin voi puhua profeetallisemmin tai sanoa mitään, mikä vie voiton tästä viime huomautuksesta, hän pysyy sitten vaiti.
Rouva Skewton, joka on valmiina avosylin tervehtimään tytär-kultaansa ja vävyään, on sitä varten ottanut ylleen nuorekkaan, hyvin lyhythihaisen puvun. Mutta tällä kertaa kukoistavat hänen kypsät sulonsa kuitenkin hänen oman huoneistonsa suojassa, josta hän ei ole laisinkaan poistunut sen jälkeen kun otti sen haltuunsa joitakin tunteja sitten ja jossa hän alkaa vähitellen tulla pahalle päälle, kun päivällinen myöhästyy. Kamarineito, jonka oikeastaan pitäisi olla luuranko, mutta joka onkin kukoistava tyttö, on sitävastoin mainiolla tuulella, sillä hän pitää neljännesvuosittain maksettavaa palkkaansa paljon varmempana kuin ennen ja odottaa sekä ruokaansa että asuntoonsa suurta parannusta.
Missä on se onnellinen pari, jota tämä oivallinen koti odottaa? Ovatko höyry, nousuvesi, tuuli ja hevoset vähentämässä vauhtiaan saadakseen vielä kauemmin olla sellaisen onnen likellä? Pidättääkö heitä parvi rakkaudenjumalattaria ja sulottaria sulkemalla heidän tiensä monilukuisuudellaan? Onko heidän onnellisella tiellään niin paljon kukkia, että he tuskin voivat edetä takertumatta piikittömiin ruusuihin?
Lopultakin he saapuvat! Vaununpyörien räminä käy yhä selvemmäksi ja pysähtyy vihdoin oven eteen. Ilkeän muukalaisen jyrisevä koputus kuuluu, ennenkuin Towlinson seurueineen ennättää ovea avaamaan. Dombey ja hänen nuorikkonsa astuvat alas vaunuista ja käyvät käsi kädessä sisään.
»Suloinen Edithini!» lausuu kiihtynyt ääni portailla. »Rakas Dombey!» Ja lyhyet hihat kiertyvät vuorotellen kummankin vastatulleen ympäri ja syleilevät heitä.
Florencekin oli tullut alas eteiseen, mutta ei astunut esiin, vaan säästi ujon tervehdyksensä, kunnes lähemmät ja rakkaammat puuskat vaimenisivat. Edithin silmät keksivät hänet kuitenkin kynnyksellä, ja irtaantuen tunteellisesta äidistään suutelemalla häntä kevyesti poskelle hän kiiruhti syleilemään Florencea.
»Kuinka sinä voit, Florence?» virkkoi Dombey ojentaen kätensä.
Kun Florence vapisten kohotti sen huulilleen, kohtasi hän isänsä katseen. Se oli jokseenkin kylmä ja vieras, mutta hänen sydäntään liikutti kuitenkin se huomio, että siinä oli jonkin verran enemmän osanottoa kun ennen. Ilmenipä siinä vähän hämmästystäkin eikä suinkaan epämieluista. Hän ei uskaltanut enää kohottaa katsettaan, mutta tunsi, että isä silmäili häntä vielä kerran eikä vähemmän suosiollisesti. Oi, millainen ilon värinä kävikään hänen lävitseen, kun näin epämääräisesti ja perusteettomasti varmistui hänen toivonsa oppia voittamaan isän suosio uuden ja kauniin äidin avulla!
»Otaksuttavasti ette tarvitse paljon aikaa pukeutumiseen, rouva
Dombey?» sanoi Dombey.
»Olen heti valmis.»
»Käskekää tuoda päivällinen pöytään neljännestunnin kuluttua.»
Sen sanottuaan Dombey lähti omaan pukuhuoneeseensa, ja rouva Dombey nousi yläkertaan. Rouva Skewton ja Florence vetäytyivät vierashuoneeseen, ja erinomainen äiti piti velvollisuutenaan vuodattaa muutamia väkisin esille pyrkiviä kyyneliä, joihin hänen tyttärensä onni luultavasti oli syynä. Hän kuivaili niitä vielä varovasti pitsikoristeisen nenäliinansa kulmalla, kun hänen vävynsä ilmestyi.
»Ja mitä te piditte maailman viehättävimmästä kaupungista, Pariisista, rakas Dombey?» kysyi rouva Skewton hilliten liikutuksensa.
»Siellä oli kylmä», vastasi Dombey.
»Iloinen paikka niinkuin ennenkin», sanoi rouva Skewton, »tietysti».
»Ei erittäin. Minusta se oli ikävä.»
»Hyi, rakas Dombey! Ikävä!» huudahti anoppi veitikkamaisesti.
»Niin se minuun vaikutti, hyvä rouva», virkkoi Dombey vakavan kohteliaasti. »Luulen rouva Dombeynkin pitäneen sitä ikävänä. Ainakin hän huomautti siitä kerran tai pari.»
»Mitä, sinä paha tyttö!» huudahti rouva Skewton kujeillen rakkaalle lapselleen, joka tuli nyt sisään, »mitä kauhean kerettiläisiä syytöksiä sinä olet lausunut Pariisista?»
Edith kohautti kulmakarvojaan raukeasti. Sitten hän sivuutti kaksoisoven, joka oli avattu näyttämään huoneita niiden uudessa ja kauniissa sisustuksessa, mutta hän loi kaikkeen tähän ihanuuteen vain yhden silmäyksen ja istuutui Florencen viereen.
»Rakas Dombey», virkkoi rouva Skewton, »kuinka ihastuttavasti onkaan toteutettu jokainen viittaus, jonka annoimme työmiehille. He ovat tosiaankin tehneet tästä talosta oikean palatsin.»
»Kaunista täällä on», sanoi Dombey katsellen ympärilleen. »Minä määräsinkin, ettei mitään kustannuksia saisi säästää ja että piti hankkia kaikkea, mitä rahalla voi saada.»
»Ja mitä sillä ei voisi saada, rakas Dombey?» huomautti Kleopatra.
»Niin, se on kaikkivaltias, hyvä rouva», sanoi Dombey.
Hän katsahti juhlallisella tavallaan vaimoonsa päin, mutta tämä ei virkkanut sanaakaan.
»Minä toivon, rouva Dombey», lausui Dombey lyhyen vaitiolon jälkeen erikoisen painokkaasti, »että te hyväksytte kaikki nämä muutokset».
»Ne ovat niin kauniit kuin suinkin mahdollista», vastasi Edith ylpeän huolettomasti. »Sellaisia niiden tietysti pitääkin olla. Ja minun luullakseni ne ovatkin.»
Ylenkatseellinen ilme oli ominainen näille ylpeille kasvoille ja näytti kuuluvan niihin eriämättömästi. Mutta kun hän sai kehoituksen ihailla, kunnioittaa tai huomata Dombeyn rikkautta, vaikkapa vain sivumennen, tuli hänen kasvoilleen uusi ja erilainen halveksimisen ilme, paljoa voimakkaampi kuin mitä hänessä muulloin voitiin panna merkille. Huomasiko sitä omaan suuruuteensa kietoutunut Dombey ollenkaan vai eikö? Ainakin oli hänelle tarjoutunut monta tilaisuutta päästä siitä hyvinkin selville. Tälläkin hetkellä sen olisi voinut paljastaa yksi ainoa Edithin tummista silmistä häneen osunut katse, joka ensin oli pikaisesti ja halveksivasti tarkastanut hänen itseihailunsa aihetta. Dombey olisi saattanut tuosta yhdestä ainoasta katseesta lukea, ettei mikään, mitä hänen rikkautensa voisi saada aikaan, vaikka se kasvaisi kymmentuhatkertaiseksi, houkuttelisi oman itsensä vuoksi tuon uhmailevan naisen silmistä vähääkään tunnustusta, sillä vaikka Edith olikin yhtynyt häneen ulkonaisilla siteillä, oli hänen koko sielunsa kuitenkin varustautunut vastarintaan. Hän olisi voinut lukea tuosta yhdestä ainoasta katseesta, että hänen rikkauttaan halveksittiin jo sen likaisen ja omanvoitonpyyteisen vaikutuksen vuoksi Edithiin itseensä, joka vaati sitä täydessä voimassa omana oikeutenaan ja kauppahintanaan — kuin halpana, arvottomana korvauksena suostumisesta Dombeyn vaimoksi. Dombey olisi saattanut siitä lukea, että vaikka Edith olikin paljastanut päänsä oman ylpeytensä ja ylenkatseensa salaman iskettäväksi, viattominkin viittaus hänen rikkautensa voimaan nöyryytti Edithiä uudelleen, upotti hänet syvemmälle omissa silmissään ja teki hänen sydämessään tuhon ja tyhjyyden yhä täydellisemmäksi.
Mutta päivällinen oli katettu pöytään, ja Dombey talutti alas ruokasaliin Kleopatran. Edith ja Florence tulivat jäljestä. Sivuuttaen tarjoilupöydälle kerätyn kulta- ja hopeanäyttelyn kuin siinä olisi vain törkyä, suvaitsematta luoda silmäystäkään ympärillään olevaan komeuteen Edith istuutui paikalleen Dombeyn pöydän ääreen ensimmäistä kertaa ja pysyi jäykkänä kuin marmoripatsas.
Koska Dombeyssa itsessäänkin oli paljon marmoripatsaan tapaista, oli hän hyvin tyytyväinen nähdessään kauniin vaimonsa liikkumattomana ja ylpeänä ja kylmänä. Kun Edithin käytös aina oli aistikasta ja ylhäistä, oli tämä yleispiirre Dombeysta hyvin sopiva ja miellyttävä. Dombey istui siis totuttuun tapaansa arvokkaana, kohdistamatta ollenkaan lämpöä tai hilpeyttä vaimoonsa, ja suoritti isännän velvollisuudet viileän tyytyvästi. Niin sujui tämä alkajaispäivällinen, jota alakerrassa ei pidetty kovin suurena menestyksenä tai lupaavana alkuna, riittävän kohteliaasti, hienosti ja jäätävästi.
Teen jälkeen rouva Skewton lähti pian nukkumaan. Vaikka hän teeskentelikin olevansa perinpohjin sen onnentunteen väsyttämä ja valtaama, että hän näki rakkaan lapsensa yhtyneenä rakastettuun mieheen, oli kuitenkin syytä uskoa, että hänestä tuntui tämä perhekokous jonkin verran ikävältä, sillä hän haukotteli tunnin kuluessa lakkaamatta viuhkansa takana. Edithkin vetäytyi ääneti pois eikä enää palannut. Niinpä sattui, että Florence, joka oli ollut yläkerrassa puhelemassa Diogeneen kanssa, palatessaan vierashuoneeseen pikku työkori kädessään ei tavannut siellä ketään muuta kuin isänsä, joka käveli edestakaisin synkän komeana.
»Suo anteeksi, pitääkö minun poistua, isä?» kysyi Florence hiljaa ja seisahtui epäröiden ovelle.
»Ei», vastasi Dombey katsahtaen häneen olkapäänsä yli. »Saathan oleskella täällä mielesi mukaan, Florence. Tämä ei ole minun yksityishuoneeni.»
Florence tuli sisään ja istuutui töineen syrjään erään pikku pöydän ääreen. Ensimmäistä kertaa elämässään — ensi kertaa niin varhaisesta lapsuudestaan alkaen kuin muisti — hän oli nyt yksin isänsä kanssa, kuin seuratoverina. Hän, isän ainoa lapsi ja luonnollinen toveri, joka halveksitussa rakkaudessaan oli aina iltaisin maininnut isänsä nimeä Jumalalle vain kyyneleisessä siunauksessa; joka oli yksinäisessä elämässään ja murheessaan saanut tuntea murtuvan sydämen tuskaa; joka oli toivonut saavansa kuolla nuorena, kunhan vain kuolisi isänsä syliin; joka kaikesta huolimatta oli maksanut halveksimisen ja kylmäkiskoisuuden ja tyytymättömyyden kärsivällisellä, epäitsekkäällä rakkaudella, antaen anteeksi ja rukoillen isän puolesta kuin hänen hyvä enkelinsä.
Hän vapisi, ja hänen silmänsä kävivät himmeiksi. Hänestä näytti kuin isä kasvaisi kooltaan kävellessään siinä edestakaisin. Milloin kaikki oli hämärää ja epäselvää, milloin taas kirkasta ja varmaa, ja sitten Florencesta tuntui kuin tämä sama olisi tapahtunut jo monta vuotta takaperin. Hän kaipasi isäänsä ja kuitenkin pelkäsi lähestymistä. Luonnoton tunne lapsessa, joka ei ole tehnyt pienintäkään rikosta! Luonnoton se käsi, joka oli ohjannut terävää auraa kyntämään tytön hentoa sielua kylvääkseen sellaisia siemeniä!
Florence koetti hillitä itseään, jottei loukkaisi isäänsä surullaan, ja istui hiljaa työnsä ääressä. Asteltuaan vielä muutamia 'kertoja edestakaisin huoneen poikki Dombey pysähtyi, siirtyi sitten edemmäs hämärään nurkkaan, jossa oli nojatuoli, peitti päänsä nenäliinalla ja asettui nukkumaan.
Florencelle riitti saada istua siinä ja suunnata katseensa silloin tällöin nojatuoliin, nähdä isä myös ajatuksissaan, kun silmät olivat työhön kiintyneet. Samalla hän oli surumielisen iloinen ajatellessaan, että isä saattoi nukkua hänen ollessaan samassa huoneessa eikä käynyt levottomaksi tai ärtyisäksi hänen oudosta ja kauan kiellettynä olleesta läheisyydestään.
Mitä Florence olisikaan ajatellut, jos olisi tietänyt, että isä tarkasteli häntä lakkaamatta, että kasvoille vedetty verho joko sattumalta tai tahallisesti oli sovitettu niin, että yhä sopi nähdä vapaasti, ja että isä ei hetkeksikään hellittänyt hänestä katsettaan! Että joka kerta kun hän katsahti pimeässä nurkassa istuvaan isäänsä, tämä näki hänen ilmehikkäät silmänsä, jotka olivat vakavammat ja liikuttavammat mykkyydessään kuin kaikki maailman puhujat ja osuivat häneen sanattomassa valituksessaan syvemmälle kuin lausutut moitteet. Että kun hän kumartui jatkamaan työtään, isä hengähti helpotuksesta, mutta katseli häntä yhä tarkkaavasti — hänen valkeaa otsaansa ja hänen kiharoitaan ja uutteria käsiään!
Ja mitä Dombey siis ajatteli? Minkälaisin tuntein hän antoi tarkkaavaisen katseensa salaa viipyä tuntemattomassa tyttäressään? Oliko rauhallisessa olennossa ja lempeissä silmissä ilmeistä moitetta häntä kohtaan? Oliko hän alkanut tajuta laiminlyöneensä Florencen oikeutettuja vaatimuksia, liikuttivatko ne nyt vihdoinkin hänen sydäntään herättäen hänessä tietoisuuden julmasta vääryydestä?
Kovimpien ja paatuneimpienkin miesten elämässä on helliä hetkiä, vaikka sellaiset miehet usein säilyttävätkin salaisuutensa hyvin. Kun hän näki kauniin tyttärensä melkein jo kehittyneenä naiseksi, sitä tähän asti aavistamatta, lienee se tuonut hänenkin ylpeään elämäänsä tuollaisen hetken. Kenties hän tajusi, että onnellinen koti oli ollut hänen ulottuvillaan — että kotoinen suojelusenkeli oli ollut kumartuneena hänen jaloissaan — että hän oli jättänyt sen huomioon ottamatta jäykkäniskaisessa, synkässä omahyväisyydessään, mennyt vain omaa tietään ja eksynyt. Ehkä tällainen hellempi hetki johtui niistä yksinkertaisen kaunopuheisista sanoista, joita hän ei kuullut korvillaan, vaan jotka hän vaistomaisen selvästi luki tyttärensä silmistä: »Oi, isä, niiden kuolinvuoteiden nimessä, joiden ääressä olen seisonut, sen surullisen lapsuuden nimessä, jonka olen kestänyt, meidän sydänyöllä tapahtuneen kohtauksemme vuoksi tässä synkässä talossa, sen tuskanhuudon nimessä, jonka sydämeni hätä pusersi kuuluviin, käänny puoleeni ja etsi turvaa rakkaudestani, ennenkuin se on liian myöhäistä!» Ehkä hänen mieleensä tuli joitakin alhaisempia ajatuksia, kuten esimerkiksi se, että hänen poikavainajaansa nyt korvasivat toiset suhteet ja että hän voisi antaa anteeksi, joskin joku muu oli anastanut hänen sijansa pojan sydämessä. Mahdollisesti riitti hänelle sekin ajatus, että Florence liittyi koristuksena ympärillä olevaan komeuteen. Siinä katsellessaan hän heltyi yhä enemmän tytärtään kohtaan, ja hänestä alkoi tuntua kuin Florence olisi sulanut yhteen sen lapsen kanssa, jota hän oli rakastanut, niin että hän tuskin voi heitä kahta erottaa. Hän näki Florencen hetkiseksi selvemmässä ja kirkkaammassa valossa, ei kumartuneena pikku Paulin pieluksen yli kilpailijana, vaan kodin hengettärenä, joka hoiti ja lohdutti häntäkin hänen istuessaan painunein päin poikansa pikku vuoteen jalkopäässä. Häntä halutti puhutella Florencea ja kutsua luokseen. Sanat »Florence, tule tänne!» olivat juuri kohoamaisillaan hänen huulilleen — hitaasti ja vaivaloisesti tosin, sillä ne olivat niin peräti outoja hänen suussaan — mutta portailta kuuluvat askeleet hillitsivät aikeen.
Edith tuli sisään. Hän oli vaihtanut päivällispukunsa höllään vaippaan ja päästänyt hajalle hiuksensa, jotka riippuivat vapaina hänen niskassaan. Mutta Dombeyta hämmästytti toinen muutos, joka oli tapahtunut hänen vaimossaan.
»Florence kulta», virkkoi Edith, »minä olen etsinyt sinua kaikkialta».
Istuuduttuaan Florencen viereen hän kumartui ja suuteli tytön kättä. Dombey tuskin käsitti, että hänen vaimonsa saattoi näin muuttua. Ei ainoastaan hänen hymynsä ollut uutta, vaikkei Dombey ollut sitäkään koskaan nähnyt, mutta hänen käytöksensä, hänen äänensä sävy, silmien loiste, harrastus, luottavaisuus ja halu miellyttää — kaikki tuo oli Edithissä tavatonta.
»Hiljaa, äiti kulta. Isä nukkuu.»
Nyt Edith taas oli ennallaan. Hän katsahti siihen nurkkaan, jossa
Dombey istui, ja tämä tunsi erittäin hyvin tuon ilmeen ja käytöstavan.
»Tuskinpa luulin sinun voivan olla täällä, Florence.»
Kuinka muuttunut ja pehmentynyt hän taas oli yhdessä silmänräpäyksessä!
»Lähdin täältä varhain», jatkoi Edith, »kun aioin istua sinun luonasi ja puhella kanssasi yläkerrassa. Mutta mentyäni huoneeseesi huomasin lintuni paenneen, ja nyt olen siellä odottanut sen paluuta.»
Jos olisi tosiaankin ollut puhe linnusta, ei hän olisi voinut painaa sitä hellemmin ja pehmeämmin rintaansa vasten kuin nyt Florencea.
»Tulehan, kultaseni!»
»Ei suinkaan isä toivo tapaavansa minua täällä, kun herää», epäröi
Florence.
»Luuletko niin, Florence?» kysyi Edith katsoen suoraan hänen silmiinsä.
Florence painoi päänsä alas ja järjesti käsityökorinsa. Edith otti hänen kätensä kainaloonsa, ja he poistuivat huoneesta kuin sisarpari. Dombeyn mielestä hänen pelkkä käyntinsäkin oli niin toisenlainen kuin ennen.
Hän istui hämärässä nurkassaan niin kauan, että kirkon kello ehti lyödä kolme kertaa, ennenkuin hän lähti liikkeelle. Koko tämän ajan hänen katseensa oli suunnattuna siihen paikkaan, jossa Florence oli istunut. Huone pimeni kynttilöiden palaessa loppuun ja vihdoin sammuessa, mutta hänen kasvoillaan kuvastui synkkyys, joka oli syvempi kuin yön mustimmat varjot, eikä poistunut niiltä.
Florence ja Edith istuivat tulen ääressä siinä syrjäisessä huoneessa, jossa pikku Paul oli kuollut, ja puhelivat kauan yhdessä. Diogenes, joka kuului samaan seuraan, oli aluksi vastustanut Edithin läsnäoloa, vieläpä emäntänsä käskyynkin mukautuessaan muristen ilmaissut vastalauseensa. Mutta kun se vähitellen tuli esiin viereisestä huoneesta, jonne oli pahalla päällä vetäytynyt, näytti se pian käsittävän tehneensä parhaista tarkoituksistaan huolimatta sellaisen erehdyksen, joita joskus sattuu parhaiten kasvatetuillekin koirille. Niinpä se esitti anteeksipyynnön istuutumalla vihdoin molempien väliin hyvin kuumaan paikkaan tulen eteen, kieli pitkällä ja kerrassaan tylsä ilme naamalla, keskustelua kuunnellen.
Ensiksi puheltiin Florencen kirjoista, mielipuuhista ja siitä tavasta, kuinka hän oli viettänyt häiden jälkeisen ajan. Siitä Florence johtui erääseen asiaan, joka koski häneen kovasti, ja hän virkkoi kyyneleet silmissä:
»Oi, äiti! Minulla on ollut suuri suru sen päivän jälkeen.»
»Sinullako suuri suru, Florence?»
»Niin. Walter-parka on hukkunut.»
Florence painoi molemmat kätensä kasvoilleen ja itki oikein sydämensä pohjasta. Niin monta salaista kyyneltä kuin Walterin kohtalo lieneekin pusertanut hänen silmistään, vuotivat ne yhä vieläkin aina, kun hän ajatteli häntä tai puhui hänestä.
»Mutta sanohan minulle, kultani», virkkoi Edith rauhoittaen, »kuka
Walter oli. Mitä hän oli sinulle?»
»Hän oli veljeni, äiti! Rakkaan Paulin kuoltua me lupasimme olla veli ja sisar. Olin tuntenut hänet kauan — pikku lapsesta alkaen. Hän tunsi Paulin, joka rakasti häntä kovasti. Paul sanoi melkein viimeiseksi: 'Pidä huolta Walterista, isä kulta! Olen niin rakastanut häntä! Walter oli tuotu sisälle katsomaan häntä, ja hän oli saapuvilla silloin — tässä huoneessa.»
»Ja onko hän pitänyt huolta Walterista?» kysyi Edith jyrkästi.
»Isäkö? Isän määräyksestä Walter lähti ulkomaille. Hän hukkui matkalla haaksirikossa», vastasi Florence nyyhkyttäen.
»Tietääkö isäsi, että hän on kuollut?» kysyi Edith.
»Sitä en osaa sanoa, äiti. En tiedä sitä ollenkaan. Äitikulta!» huudahti Florence tarttuen Edithiin kuin apua etsien ja kätkien kasvonsa hänen rintaansa vasten, »sinähän olet nähnyt —»
»Hiljaa! Hiljaa, Florence.» Edith oli kalvennut ja puhui niin vakavasti, ettei hänen olisi tarvinnut panna kättään esteeksi Florencen huulille. »Kerro minulle ensin kaikki Walterista. Anna minun kuulla hänen tarinansa alusta loppuun.»
Florence kertoi sen ja muuta, mitä siihen kuului, vieläpä Tootsinkin ystävyydestä, josta suuressa surussaankaan tuskin saattoi puhua hymyilemättä, vaikka olikin Tootsille kovin kiitollinen. Kun hän oli lopettanut kertomuksensa, jota Edith oli kuunnellut alusta asti tarkkaavasti, pidellen Florencen kättä, ja kun tuli hiljaisuus, virkkoi Edith:
»Mitä sinä tarkoitat minun nähneen, Florence?»
»Etten minä ole isän suosiossa, äiti», sanoi Florence äänessään sanaton pyyntö ja peitti kasvonsa nopeasti kuin äskenkin. »En ole koskaan ollut. En ole koskaan osannut olla isän mieliksi. Olen eksynyt tieltä, eikä minulla ole ollut ketään opastamassa sille takaisin. Oi, anna minun oppia sinulta, kuinka tulisin rakkaammaksi isälle. Opeta minua! Sinä osaat niin hyvin!» Sitten Florence tarttui häneen lujemmin ja lausui jotakin hajanaisia kiitollisuuden ja hellyyden sanoja. Nyt, kun hän oli keventänyt sydämeltään surullisen salaisuutensa, hän itki kauan, mutta ei niin tuskallisesti kuin aikaisemmin, sillä hän tunsi uuden äitinsä käsivarret kiertyneinä ympärilleen.
Huuliinsa asti kalvenneena ja kasvojensa ponnistellessa saadakseen takaisin maltillisen ilmeensä, kunnes niiden ylpeä kauneus oli jäykkä kuin kuolema, Edith katseli alas itkevään tyttöön ja suuteli häntä kerran. Sitten hän vähitellen irroitti itsensä, työnsi tytön kauemmaksi ja sanoi arvokkaasti ja rauhallisesti kuin marmorikuva äänellä, joka muuttui synkemmäksi hänen puhuessaan, mutta ei ilmaissut mitään muuta mielenliikutuksen merkkiä:
»Florence, sinä et tunne minua! Taivas varjelkoon siitä, että oppisit mitään minulta!»
»Enkö saa oppia sinulta?» kysyi Florence hämmästyneenä.
»Ei saa käydä niin, että opettaisin sinulle, kuinka on rakastettava tai tehtävä itsensä rakastetuksi!» sanoi Edith. »Jos voisit opettaa minua, olisi se parempi, mutta se on liian myöhäistä. Sinä olet minulle rakas, Florence. En luullut, että mikään voisi koskaan olla minulle niin rakas kuin sinä olet tällä hetkellä.»
Hän huomasi Florencen aikovan puhua, mutta esti sen kohottamalla kättään ja jatkoi:
»Minä pysyn aina uskollisena ystävänäsi. Tahdon sinua helliä niin paljon — joskaan en osaa niin hyvin — kuin kukaan tässä maailmassa. Sinä voit luottaa minuun — minä tiedän sen ja sanon sen, kultaseni — antaa puhtaan sydämesi koko luottamuksen. On olemassa lukemattomia naisia, joista isäsi olisi voinut valita ja jotka olisivat olleet kaikissa muissa suhteissa minua parempia ja rehellisempiä, Florence, mutta ei ole ainoatakaan, joka olisi voinut tulla tänne hänen vaimonaan ja jonka sydän olisi sykkinyt uskollisemmin ja hartaammin sinua kohtaan kuin minun.»
»Sen tiedän, äitikulta!» huudahti Florence. »Ensimmäisestä onnellisesta päivästä alkaen.»
»Onnellisesta päivästä!» Edith näytti toistavan nämä sanat vaistomaisesti ja jatkoi: »Vaikkakaan se ei ole minun ansioni, sillä ajattelin hyvin vähän sinua, ennenkuin olin nähnyt sinut, niin anna minun saada ansaitsematon palkkani luottamuksessasi ja rakkaudessasi. Ja tänä iltana, Florence, tänä ensimmäisenä iltana, jolloin asetun tänne, minä tunnen tarvetta sanoa sen sinulle ensimmäisen ja viimeisen kerran.»
Tietämättä miksi Florence tunsi melkein pelkäävänsä kuulla jatkoa, mutta ei voinut hetkeksikään kääntää silmiään kauniista kasvoista.
»Älä koskaan koeta löytää minusta sellaista, mitä sydämessäni ei ole», jatkoi Edith painaen kätensä rintaansa vasten. »Älä koskaan, Florence, jos vain voit estää, luovu minusta sen puutteen tähden. Vähitellen opit tuntemaan minut paremmin, ja tulee se aika, jolloin tunnet minut yhtä hyvin kuin minä itsekin. Ole silloin niin lempeä minulle kuin voit äläkä muuta katkeruudeksi sitä ainoaa suloista muistoa, joka minulla on.»
Ne kyyneleet, jotka olivat kohonneet hänen silmiinsä hänen katsellessaan tarkasti Florencea, ilmaisivat, että tyynet kasvot olivat vain kaunis naamio, mutta hän säilytti sen ja lisäsi:
»Olen nähnyt sen, mistä puhuit, ja tiedän, kuinka totta se on. Mutta usko minua — ja jollet vielä voikaan, niin pian opit ymmärtämään — ettei koko maailmassa ole ketään, joka olisi vähemmän sopiva muuttamaan sitä tai auttamaan sinua, Florence, kuin minä. Älä koskaan kysy minulta miksi tai puhu enää siitä tai miehestäni. Tässä suhteessa täytyy meidän välillämme olla kuilu ja äänettömyys, joka on syvempi kuin itse hauta.»
Sitten hän istui jonkun aikaa äänettömänä. Florence tuskin uskalsi hengittää sillä välin, hämärien ja epämääräisten totuuden varjojen ja sen jokapäiväisten seurausten ajaessa takaa toisiaan hänen kauhistuneessa, vielä epäuskoisessa mielikuvituksessaan. Melkein heti Edithin lakattua puhumasta alkoi hänen kasvoiltaan kadota jäykkyys sen rauhallisemman ja pehmeämmän ilmeen tieltä, joka niillä tavallisesti oli hänen seurustellessaan Florencen kanssa. Tämän muutoksen jälkeen hän peitti kasvonsa käsillään. Sitten hän nousi, toivotti Florencelle hyvää yötä syleilemällä hellästi ja poistui nopeasti, taakseen katsahtamatta.
Mutta kun Florence oli vuoteessa ja huone oli pimeä, ellei ottanut lukuun hiiloksesta leviävää hehkua, palasi Edith ja sanoi, ettei hän voinut nukkua ja että hänen pukeutumishuoneensa oli yksinäinen. Hän veti tuolin uunin eteen ja tuijotti sammuviin kekäleisiin. Florencekin katseli niitä vuoteestaan, kunnes ne ynnä uunin edessä istuva komea olento aaltoilevine hiuksineen muuttuivat hämäräksi ja epäselväksi ja lopulta katosivat uneen.
Mutta nukkuessaankaan Florence ei voinut unohtaa epämääräistä vaikutelmaa siitä, mitä äsken oli tapahtunut. Se oli aiheena hänen uniinsa ja vaivasi häntä, milloin toisessa milloin toisessa muodossa, mutta aina se kiusasi häntä ja herätti pelontunteita. Hän oli etsivinään isäänsä erämaasta ja seuraavinaan hänen jälkiään ylös huimaaville kukkuloille ja alas syviin kaivoksiin ja luoliin. Hänelle oli uskottu eräs asia, joka voisi vapauttaa isän sanomattomista kärsimyksistä — hän ei tietänyt mistä tai miksi — mutta hän ei voinut mitenkään päästä perille ja vapauttaa isäänsä. Sitten hän näki isänsä kuolleena samassa huoneessa, jossa itse oli, ja samalla vuoteella ja käsitti, ettei isä ollut viimeiseen hetkeensä asti koskaan rakastanut häntä, ja heittäytyi hänen kylmää rintaansa vasten katkerasti itkien. Silloin hän näki äkkiä edessään maiseman, jossa virtasi joki, ja hän kuuli tutun, valittavan äänen huutavan: »Se juoksee yhä eteenpäin, Floy! Se ei ole koskaan pysähtynyt! Sinä kuljet sen mukana!» Ja hän näki isänsä jonkin matkan päässä ojentavan käsiään häntä kohden Walterin näköisen olennon seisoessa hänen rinnallaan hirveän vakavana ja hiljaisena. Jokaisessa hänen unessaan Edith liikkui edestakaisin joko hänen ilokseen tai surukseen, kunnes he kahden seisoivat synkän haudan reunalla, jonne Edith viittasi sormellaan. Hän katsoi sinne ja näki — mitä! — toisen Edithin makaavan pohjalla.
Kauhuissaan tästä unesta hän kirkaisi ja luuli heränneensä. Lempeä ääni kuului kuiskaavan hänen korvaansa: »Florence, Florence kulta, sehän on vain unta!» ja ojentaessaan käsivarsiaan hän hyväili vastaukseksi uutta äitiään, joka silloin poistui ovesta harmaassa aamuvalaistuksessa. Heti Florence nousi istualle ihmetellen, oliko todellakin niin tapahtunut vai ei, mutta muusta hän ei ollut varma kuin että aamu sarasti, että uunissa oli enää jäljellä sammunutta tuhkaa ja että hän oli yksin.
Niin kului sen päivän jälkeinen yö, jolloin onnellinen pari oli palannut kotiin.
KUUDESNELJÄTTÄ LUKU
Tupaantulijaiset
Monta seuraavaa päivää kului samalla lailla, paitsi että talossa oli paljon vierailuja, joihin myös vastattiin, ja että rouva Skewton piti omissa huoneissaan aamupäiväkutsuja, joissa majuri Bagstock oli tavallisesti läsnä. Florence ei näinä aikoina kohdannut kertaakaan isänsä katsetta, vaikka näki hänet joka päivä, eikä myöskään joutunut paljon puheisiin uuden äitinsä kanssa, joka esiintyi vallanhimoisena ja ylpeänä kaikille muille kuin hänelle — Florence ei voinut olla sitä huomaamatta — ja vietti usein hyvän aikaa hänen seurassaan äänettömänä ja miettiväisenä, vaikka lähetti aina hakemaan häntä tai tuli hänen luokseen saavuttuaan kotiin vierailulta ja käväisi hänen huoneessaan ennen nukkumaan menemistä kuinka myöhään tahansa eikä koskaan laiminlyönyt tilaisuutta häntä tavata.
Florence, joka oli toivonut niin paljon tästä avioliitosta, ei voinut olla välillä vertaamatta komeaa taloa entiseen ummehtuneeseen, synkkään kotiin ja ihmettelemättä, milloin siitä tosiaankin tulisi oikea koti, sillä hänellä oli sisäinen epäilys, ettei se ollut koti kenellekään, vaikka kaikki sujui niin ylellisesti ja säännöllisesti. Monta surullisen mietiskelyn hetkeä yöllä ja päivällä ja monta pettyneen toivon nostattamaa kyyneltä tuotti Florencelle se vakuutus, jonka hänen uusi äitinsä oli lausunut niin jyrkästi, ettei näet maailmassa ollut ainoatakaan ihmistä, joka olisi kykenemättömämpi opettamaan häntä saavuttamaan isänsä rakkautta. Ja pian Florence alkoi uskoa — päätti uskoa, lienee oikeammin sanottava — että Edith, joka paraiten tiesi, kuinka toivotonta oli koettaa voittaa tai muuttaa isän kylmyyttä häntä kohtaan, oli varoittanut häntä ja säälistä kieltänyt enää puhumasta mitään koko asiasta. Epäitsekkäänä tässä niinkuin kaikissa muissakin toimissaan ja mielikuvitelmissaan Florence mieluummin kärsi tämän uuden haavan tuottamaa tuskaa kuin olisi tarttunut pienimpäänkään totuuden enteeseen, mitä hänen isäänsä tuli. Levottomissa ajatuksissaankin hän tunsi vain hellyyttä isäänsä kohtaan. Muuten hän toivoi kodin muuttuvan onnellisemmaksi niin pian kuin uutuuden ja outouden aika päättyisi. Itseään hän ajatteli hyvin vähän ja valitteli vielä vähemmän.
Joskaan ei uuden perheen kukaan jäsen erikoisesti tuntenut kotiutuneensa, päätettiin, että ainakin rouva Dombeyn piti viipymättä julkisesti esiintyä kotona. Dombey ja rouva Skewton järjestivät sarjan juhlia äsken solmitun avioliiton kunniaksi ja tyydyttääkseen seurustelutarvetta. Ohjelma aloitettiin sillä, että rouva Dombeyn tuli olla kotona määrättynä iltana ja että herra ja rouva Dombey samaksi illaksi kutsuivat suuren joukon yhteen soveltumattomia ihmisiä luokseen päivälliselle.
Dombey esitti siis luettelon useista Lontoon itäosan suurliikemiehistä, jotka hän puolestaan halusi saada kutsutuiksi juhlaan. Rouva Skewton edusti rakasta lastaan, joka oli ylpeän välinpitämätön koko asiasta, ja lisäsi vävynsä listaan toisen. Siinä oli länsiosassa asuvien nimiä, m.m. Feenix-serkun, joka ei ollut vielä palannut Baden-Badeniin suureksi vahingoksi omalle itselleen, ynnä kirjava joukko erisäätyisiä ja -ikäisiä koita, jotka olivat aikansa liehuneet hänen kauniin tyttärensä tai hänen oman liekkinsä ympärillä saamatta mitään pysyväistä vahinkoa siivilleen. Edithin määräyksestä merkittiin Florencekin päivällisvieraitten joukkoon, vaikka rouva Skewton ensin olikin esittänyt epäilyksiään ja vastaväitteitään. Florence otti ihmeissään ja äänettömänä osaa päivän tapauksiin, tajuten vaistollaan nopeasti, mikä vähänkään saattaisi olla epämieluista hänen isälleen.
Nämä tapaukset alkoivat siten, että Dombey, harvinaisen korkea ja jäykkä kaulaliina kaulassaan, käveli rauhattomasti edestakaisin vierashuoneessa päivällisajaksi määrättyyn hetkeen asti. Silloin saapui täsmälleen erään itäintialaisen, suunnattoman rikkaan liikkeen johtaja, jonka liivit näyttivät olevan vaatimattoman puusepän valmistamat käyttökelpoisesta laudasta, vaikka itse asiassa olivat räätälitaidon työtä ja valmistetut nankininimisestä kankaasta. Tämän vieraan otti Dombey yksin vastaan. Seuraava vaihe oli se, että Dombey lähetti terveisiä rouva Dombeylle ja täsmällisen ilmoituksen ajasta. Senjälkeen itäintialaisen liikkeen johtaja menetti keskustelukykynsä, ja koska Dombey ei mitenkään ryhtynyt häntä auttamaan, jäi hän tuijottamaan tuleen. Silloin ilmestyi apu rouva Skewtonin hahmossa, jota johtaja mieluisana alkuna illan seuraaviin vaiheisiin erehtyi pitämään rouva Dombeyna ja tervehti innostuneena.
Sitten, saapui pankinjohtaja, jonka huhu kertoi voivan ostaa kaikkea — myöskin ihmisluonteita, jos hänen päähänsä vain olisi juolahtanut vaikuttaa rahamarkkinoilla tähän suuntaan — mutta joka oli ihmeteltävän vaatimaton mies, melkeinpä kerskaili mitättömyydellään ja puhuessaan Thamesin varrella Kingstonissa sijaitsevasta »pikku tilastaan» sanoi sen juuri voivan tarjota herra Dombeylle vuoteen ja lampaankyljyksen, jos hän suvaitsisi siellä käydä. Naisia, virkkoi hän, saattoi niin syrjässä oleva mies tuskin kutsua luokseen — mutta jos rouva Skewton ja hänen tyttärensä, rouva Dombey, joskus sattuisivat niille tienoin ja soisivat hänelle sen kunnian, että tulisivat katsomaan pientä pensastarhaa, joka hänellä siellä oli, ja yksinkertaista pikku kukkatarhaa ynnä muuta tai vaatimatonta yritystä ananasviljelykseksi ja paria kolmea samantapaista laitosta, pitäisi hän sitä erinomaisena suosionosoituksena. Luonteensa mukaan tämä herra oli puettu hyvin yksinkertaisesti. Kaulaliinana hänellä oli kapea palttinakaistale, kengät olivat isot, takki oli hänelle liian väljä, housut taas liian ahtaat. Kun rouva Skewton sattumalta mainitsi oopperan, virkkoi tämä vieras, että hän kävi siellä hyvin harvoin, koska hänen varansa eivät sitä sietäneet. Hänelle näytti tuottavan suurta nautintoa sanoa näin, sillä tästä hetkestä alkaen säteilivät hänen kasvonsa, ja hänen silmistään loisti tyytyväisyys hänen katsellessaan seuruetta kädet housuntaskuissa.
Sitten ilmestyi rouva Dombey kauniina ja ylpeänä, täynnä ylenkatsetta ja uhmaa heitä kaikkia kohtaan ikäänkuin hänen päähänsä painettu morsiusseppele olisi teräsnauhainen kiehkura, pantu kiristämään häneltä suosiollisuutta, jota hän ei henkensä uhallakaan antaisi. Hänen mukanaan tuli Florence. Heidän astuessaan yhdessä huoneeseen synkisti Dombeyn kasvoja sama varjo, joka oli levinnyt niille kotiinpaluun päivänä. Mutta sitä ei kukaan huomannut, sillä Florence ei uskaltanut luoda katsettaan isänsä silmiin, ja Edithin välinpitämättömyys oli niin valtava, ettei hän kiinnittänyt pienintäkään huomiota mieheensä.
Nyt alkoi vieraita saapua yhä useampia. Lisää johtajia, yhdistysten puheenjohtajia, vanhahkoja naisia, joiden juhlapukuihin kuului oikeita kuormia päälaella, Feenix-serkku, majuri Bagstock, rouva Skewtonin ystävättäriä, joilla oli poskillaan sama terve väri ja kuihtuneella kaulallaan hyvin kallisarvoisia kaulakoristeita. Näiden joukossa oli eräs nuori, viidenseitsemättä ikäinen nainen, joka oli puettu tavattoman viileästi, mitä selkään ja hartioihin tuli, ja puhui viehättävästi sammaltaen. Hänen silmäluomensa pysyivät vain suurilla ponnistuksilla auki, ja hänen käytöksessään oli sitä nuoruuden huolettomuuteen niin usein liittyvää suloa, jota ei voi määritellä. Kun suurin osa Dombeyn listaan merkittyjä vieraita oli vaiteliasta väkeä ja rouva Dombeyn listaan merkityt enimmäkseen olivat puheliaita eikä kummankaan luettelon välillä ollut myötätuntoa, teki rouva Dombeyn luettelo salaisesta sopimuksesta liiton toista luetteloa vastaan, jonka henkilöt kuljeskelivat huoneissa hylättyinä tai etsivät itselleen turvapaikkaa nurkissa, törmäsivät uusia vieraita vastaan, joutuivat tungetuiksi sohvien taakse, saivat aikamoisia tärähdyksiä päähänsä ulkoapäin avatuista ovista ja kokivat kaikenlaista vastoinkäymistä.
Kun ilmoitettiin päivällisen olevan pöydässä, tarjosi Dombey käsivartensa vanhalle naiselle, joka oli kuin karmosiininpunaisesta sametista tehty, seteleillä täytetty neulatyyny ja olisi tosiaankin voinut olla itse Threadneedle-kadun eukko, sillä niin rikas hän oli ja näytti yhtä taipumattomalta. Feenix-serkku vei pöytään rouva Dombeyn ja majuri Bagstock rouva Skewtonin, ja paljashartiainen nuori nainen työnnettiin itäintialaisen liikkeen johtajan viereen kuin sammuttajaksi. Muut naiset jätettiin jäljellä olevien herrojen nähtäviksi vierashuoneeseen, kunnes osa herroista teki rohkean päätöksen ja tarjoutui viemään heidät alakertaan, jossa nämä rohkeat tukkivat ruokasalin oven, sulkien seitsemän vähemmän rohkeaa miestä kivilattiaiseen eteiseen. Kun kaikki muut olivat tulleet sisään ja istuutuneet paikoilleen, ilmestyi vielä yksi noista vähemmän rohkeista hymyillen hämillään, hylättynä ja oman onnensa nojaan jätettynä. Hänen täytyi ylihovimestarin kanssa kiertää pöydän ympäri kahteen kertaan, ennenkuin löysi paikan itselleen, jolloin hänet lopulta sijoitettiin rouva Dombeyn vasemmalle puolelle. Siitä hetkestä alkaen tämä ujo mies ei enää kertaakaan nostanut päätänsä.
Tilavaa ruokasalia, jossa seurue istui välkkyvän pöydän ääressä, askaroiden säkenöivinä lusikkoineen, veitsineen, haarukkoineen ja lautasineen, olisi voinut pitää jäljennöksenä Tom Tiddlerin puutarhasta, jossa lapset poimivat kultaa ja hopeaa, Dombey oli Tiddlerinä ihailtavasti osansa mukainen, ja kallisarvoisesta harmaasta metallista valmistettu pitkä malja, joka erotti hänet rouva Dombeysta ja jonka reunoilla harmaat lemmenjumalat tarjosivat tuoksuttomia kukkiaan kaikille, oli kerrassaan vertauskuvallinen.
Feenix-serkku oli oikealla alallaan ja näytti hämmästyttävän nuorelta. Mutta hän oli välistä hajamielinen hyvällä tuulellaan — hänen muistinsa harhaili toisinaan kuten hänen säärensä — ja tällä kertaa hän tuotti koko seurueelle oikean väristyksen. Se tapahtui näin. Paljashartiainen nuori nainen, joka katseli Feenix-serkkua hellän tunteellisesti, oli viekkaasti saanut itäintialaisen liikkeen johtajan viemään hänet Feenix-serkun viereiselle tuolille. Palkinnoksi tästä hyvästä hän hylkäsi heti johtajan, joka kävi hyvin alakuloiseksi ja vaipui omiin ajatuksiinsa, kun häntä vielä lisäksi toiselta puolen varjosti synkkä musta samettihattu, joka oli luisevan ja puhumattoman, viuhkaa käyttelevän naisen päässä. Feenix-serkku ja nuori nainen puhelivat hyvin vilkkaasti ja hyväntuulisesti, ja jälkimäinen nauroi jollekin jutulle niin kovaa, että majuri Bagstock pyysi lupaa kysyä rouva Skewtonin nimessä (he istuivat näet vastapäätä, lähellä), eikö tuota juttua saisi pitää yhteisenä omaisuutena.
»Vakuutan teille kunniasanalla, ettei se ole minkään arvoinen», virkkoi Feenix-serkku, »eikä sitä tosiaankaan kannata toistaa. Se on suoraan sanoen vain Jack Adamsin kertoma juttu. Tahtoisin väittää, että ystäväni Dombey» — yleinen huomio oli nyt kohdistunut yksinomaan Feenix-serkkuun — »muistaa Jack Adamsin, Jackin; en tarkoita Joea, joka oli hänen veljensä. Niin, Jack, pikku Jack, jonka toinen silmä oli kierossa ja jonka puheessa oli vähän vikaa, istui parlamentissa jonkin pikku kaupungin edustajana. Meillä oli tapana valtiopäiväaikanani sanoa häntä V.L. Adamsiksi, koska hän oli erään alaikäisen nuorukaisen vuoteenlämmittäjä. Ehkä ystäväni Dombey on tuntenut sen miehen?»
Dombey, joka olisi yhtä hyvin voinut tuntea Guy Fawkesin, vastasi kieltävästi. Mutta silloin esiintyi odottamatta yksi seitsemästä ujosta miehestä, sanoi tunteneensa hänet ja lisäsi: »Hänellä oli aina paulakengät!»
»Juuri niin», sanoi Feenix-serkku, kumartuen eteenpäin nähdäkseen ujon miehen, ja hymyili hänelle rohkaisevasti pöydän alapäähän: »Se oli Jack. Joella oli —»
»Kaulussaappaat!» huudahti ujo mies nousten yhä vain yleisen mielipiteen silmissä.
»Tiettävästi», myönsi Feenix-serkku. »Olitte siis heidän läheinen tuttavansa?»
»Tunsin heidät molemmat», vastasi ujo mies. Dombey joi heti maljan hänen kanssaan.
»Lemmon hyvä mies, se Jack!» sanoi Feenix-serkku kumartuen taas eteenpäin ja hymyillen.
»Erinomainen», vastasi ujo mies rohkaistuen menestyksestään.
»Parhaimpia miehiä, mitä koskaan olen tuntenut.»
»Olette epäilemättä kuullut tuon jutun?» sanoi Feenix-serkku.
»Tunnen sen varmasti», virkkoi rohkea ujo mies, »kun vain arvoisa herra on kertonut sen». Näin sanoen hän nojautui taaksepäin tuolissaan ja hymyili katolle kuin osaisi jutun ulkoa ja iloitsisi siitä jo etukäteen.
»Oikeastaan se ei sinänsä ole mikään juttu», sanoi Feenix-serkku kääntyen hymyillen pöytäseurueen puoleen ja pudistaen iloisesti päätänsä. »Senvuoksi se ei ansaitse edes alkulausetta. Mutta se kuvaa Jackin sukkeluutta. Kävi näet niin, että Jack kutsuttiin häihin — jotka muistaakseni vietettiin Barkshiressä?»
»Shropshiressä», huomautti rohkea ujo mies, joka luuli, että vedottiin häneen.
»Niinkö? No olkoon niin. Oikeastaan ne olisivat voineet olla missä shiressä tahansa», sanoi Feenix-serkku. »Ystäväni siis kutsuttiin häihin Johonkinshireen», jatkoi hän, tyytyväisenä omaan sanavalmiuteensa, »ja hän lähti sinne. Juuri niinkuin meistä kuka tahansa, joka olisi kutsuttu rakastettavan ja lahjakkaan sukulaiseni ja herra Dombeyn häihin, ei suinkaan olisi odottanut toista käskyä, vaan ollut lemmon iloinen saadessaan olla läsnä niin hauskassa tilaisuudessa. Jack siis lähti. Noissa häissä vihittiin harvinaisen kaunis tyttö mieheen, josta hän ei välittänyt rahtuakaan, mutta jonka hän otti suunnattoman rikkauden takia. Kun Jack palasi häiden jälkeen Lontooseen, tapasi hän Alahuoneen lämpiössä erään miehen, joka kysyi: 'No, Jack, miltä tuo yhteensopimaton pari näyttää?' 'Yhteensopimaton?' toisti Jack. 'Se oli täysin rehellinen kauppa kummaltakin puolen. Tyttö on säällisesti ostettu, ja voitte luottaa siihen, että mies on säällisesti myyty!'»
Kesken Feenix-serkun sydämellistä iloa tämän kertomuksen huippukohdasta kohtasi hänet äkkiä se väristys, joka oli kiertänyt pöydän ympäri kuin sähkökipinä, ja hän vaikeni. Ei yksillekään kasvoille ilmestynyt hymyä tämän päivällisten aikana löydetyn ainoan yleisen keskusteluaiheen johdosta. Syvä hiljaisuus seurasi ja ujo miesparka, joka oli ollut yhtä viaton tämän jutun ennakolta tietämiseen kuin vastasyntynyt lapsi, joutui siihen kurjaan asemaan, että sai lukea jokaisen silmistä olevansa seuran mielestä ikävän tilanteen aiheuttaja.
Dombeyn kasvot eivät suinkaan olleet taipuvaiset muuttamaan ilmettään, ja koska ne tänään olivat valautuneet juhlamuotoonsa, ei tuo juttu näyttänyt tekevän häneen muuta vaikutusta, kuin että hän keskellä hiljaisuutta vakuutti juhlallisesti, että se oli kerrassaan hyvä. Edith vilkaisi nopeasti Florenceen, mutta muuten hän pysyi ulkonaisesti tyynenä ja kylmäkiskoisena.
Päivällinen sujui hitaasti eri vaiheittensa läpi runsaine ruokineen ja viineineen, vieraitten saadessa nauttia kullan ja hopean näkemisestä, maan, ilman, tulen ja veden herkuista, hedelmäkasoista ja Dombeyn juhlissa käytetystä ylimääräisestä tavarasta — jäästä. Aterian viime hetkillä kuului yhtä mittaa koputuksia ovelle, ilmoittaen uusia vieraita saapuvan, joiden osuus juhlaan rajoittui sen haistamiseen. Kun rouva Dombey nousi, kannatti nähdä hänen miehensä, joka niska jäykkänä ja pää pystyssä piti ovea avoinna naisten vetäytyessä toiseen huoneeseen ja panna merkille, kuinka Edith pyyhälsi hänen ohitseen taluttaen Florencea.
Dombey oli vakava näky viinikarahvin takana istuessaan 'jäykän arvokkaana. Itäintialaisen liikkeen johtaja näytti avuttomalta yksinäisyydessään tyhjän pöydän päässä. Majuri oli sotilaallinen kertoessaan juttuja Yorkin herttuasta kuudelle seitsemästä ujosta miehestä (kunnianhimoinen ujo mies oli kokonaan syrjäytetty). Pankinjohtaja oli mitättömän näköinen tehdessään ihailijajoukolle jälkiruokaveitsellään pohjapiirustusta vähäpätöisestä ananastarhastaan. Feenix-serkku näytti miettivältä silitellessään pitkiä kalvosimiaan ja salavihkaa korjaillessaan tekotukkaansa. Mutta kaikki nämä näyt kestivät vain vähän aikaa, koska ne pian keskeytti kahvinjuonti ja siirtyminen ruokasalista.
Yläkerran loistohuoneissa oli tungos, joka lisääntyi joka hetki, mutta yhä näytti Dombeyn luetteloon merkittyjen olevan luontaisen mahdotonta sulautua yhteen rouva Dombeyn kutsumien kanssa eikä kukaan voinut hetkeksikään joutua epävarmuuteen siitä, kummassa luettelossa kunkin vieraan nimi oli. Ehkä ainoa poikkeus koko tästä säännöstä oli Carker, joka nyt hymyili seurueen keskellä ja seisoessaan rouva Dombeyn ympärille kokoontuneessa piirissä — katsellen valppaasti häntä, heitä kaikkia, isäntäänsä, Kleopatraa, majuria, Florencea ja kaikkea ympärillä olevaa — näytti tulevan hyvästi toimeen vieraiden molempien ryhmien kanssa eikä tuntunut nimenomaan kuuluvan kumpaankaan.
Florence pelkäsi häntä niin, että hänen läsnäolonsa tuntui suorastaan painajaiselta eikä voinut olla sitä ajattelematta, sillä hänen silmänsä suuntautuivat tuon tuostakin Carkeriin ehdottoman vastenmielisyyden ja epäluulon pakottamina. Mutta hänen ajatuksensa askartelivat muussakin, sillä istuessaan syrjässä — ei senvuoksi, ettei häntä olisi ihailtu ja etsitty, vaan rauhallisen luonteensa vaatimattomuudessa — hän tajusi, kuinka pieni osa hänen isällään oli kaikessa tässä, ja huomasi mielipahakseen kuinka vaivaantunut hän oli ja kuinka vähän huomiota häneen kohdistettiin. Dombey seisoskeli oven lähellä odottaen sellaisia vieraita, joita sopi kunnioittaa erikoisella huomaavaisuudella ja jotka hän senvuoksi johti esitettäviksi vaimonsa luo. Tämä vastaanotti heidät ylpeän kylmästi, mutta ei osoittanut minkäänlaista harrastusta tai halua miellyttää eikä ainoaakaan kertaa pelkän tervehtimismuodollisuuden jälkeen avannut suutaan tyydyttääkseen miehensä toiveita ja lausuakseen hänen vieraansa tervetulleiksi. Sitä oudommalta ja tuskallisemmalta se tuntui Florencesta, kun Edith käyttäytyi näin, vaikka kohteli häntä itseään niin ystävällisesti ja osoitti rakastavaa huolenpitoa, ja hänestä oli melkein kiittämätöntä omasta puolestaan edes panna merkille, mitä hänen nähtensä tapahtui.
Florence olisi ollut onnellinen, jos olisi uskaltanut olla isänsä seurassa, vaikka vain yhdellä katseella, ja onnellinen hän olikin, koska hänellä ei ollut pienintäkään aavistusta isänsä kiusaantumisen pääsyystä. Mutta hän pelkäsi osoittaa huomaavansa isän epäedullista asemaa, jottei isä vihastuisi siitä, ja kun häntä näin veti eri tahoille halu liittyä isään ja kiitollinen kiintymys Edithiin, uskalsi hän tuskin nostaa silmiään kumpaankaan heistä. Huolestuneena ja onnettomana heidän kummankin puolesta hän sai ihmisten vilinässä mieleensä sen ajatuksen, että heille ehkä olisi ollut parempi, jollei tätä puheensorinaa ja jalkojen kopinaa olisi koskaan kuulunutkaan kotona, — jollei vanhaa autiutta ja rappeutumista olisi korvattu uutuudella ja loistolla, — jollei yksinäinen ja hyljätty lapsi olisikaan saanut itselleen ystävää Edithistä, vaan jatkanut hiljaista elämäänsä kenenkään säälimättä ja unohdettuna.
Rouva Chickinkin mielessä risteili samantapaisia ajatuksia, mutta ne eivät olleet yhtä rauhallisesti kehittyneet. Tämä kelpo rouva oli jo ensiksi loukkaantunut siitä, ettei häntä ollut kutsuttu päivälliselle. Kun hän oli osittain toipunut tästä iskusta, oli hän uhrannut paljon rahaa näyttäytyäkseen rouva Dombeyn ensimmäisenä vastaanottoiltana sellaisella tavalla, että uusi emäntä häikäistyisi täydellisesti ja että hän saisi perinpohjin nöyryytetyksi rouva Skewtonin.
»Mutta eihän minusta välitetä enempää kuin Florencestakaan!» sanoi rouva Chick miehelleen. »Kuka kiinnittää minuun pienintäkään huomiota? Ei kukaan!»
»Ei kukaan, kultaseni», myönsi Chick, joka istui puolisonsa rinnalla seinustalla ja lohdutteli itseään sielläkin hiljaa viheltelemällä.
»Näyttääkö ollenkaan siltä kuin minä olisin täällä tarpeellinen?» huudahti rouva Chick leimuavin silmin.
»Ei, kultaseni, ei minun mielestäni», vastasi Chick.
»Paul on mieletön!» sanoi rouva Chick.
Chick vihelteli.
»Jollet ole hirviö, kuten joskus epäilen sinun olevan», jatkoi rouva Chick avomielisesti, »niin älä istu siinä viheltelemässä lauluja. Kuinka kukaan, jolla on vähänkään inhimillisiä tunteita, ilkeää katsella tuota Paulin anoppia noin puettuna ja tuolla lailla käyttäytyen majuri Bagstockin kanssa, josta muiden mieluisten asioiden ohella olemme kiitollisuudenvelassa sinun Lucretia Toxillesi —»
»Minun Lucretia Toxilleni, rakkaani!» virkkoi Chick ällistyneenä.
»Niin», vastasi rouva Chick hyvin vakavasti, »sinun Lucretia Toxillesi — sanonpa vain, etten ymmärrä, kuinka kukaan kehtaa katsella Paulin anoppia ja ylpeää rouvaa ja noita sopimattomasti käyttäytyviä vanhoja linnunpelättimiä paljaine hartioineen ja selkineen ja ylimalkaan tätä kotia, ja viheltää —» jolle sanalle hän pani niin halveksivan painon, että Chick hätkähti. »Se on, taivaan kiitos, käsittämätöntä minusta!»
Chick kiristi suunsa sellaiseen muotoon, että sitä oli mahdoton käyttää hyräilemiseen tai viheltämiseen, ja näytti hyvin miettivältä.
»Mutta toivottavasti minä kuitenkin tiedän, mitä olen velkaa itselleni», jatkoi rouva Chick, joka oli pakahtumaisillaan kiukusta, »vaikka Paul onkin unohtanut, mitä minulla on oikeus vaatia. En aio istua täällä tämän perheen jäsenenä, kun ei kukaan piittaa minusta vähääkään. Vielä en ole roskaa rouva Dombeyn jalkojen alla — en ihan vielä», toisti rouva Chick kuin odottaisi kerran joutuvansa siksi, ehkä jo päivän tai parin kuluttua. »Ja minä lähden. Minä en nimenomaan sano (vaikka ajatukseni ovat vapaat), että koko tämän seuranpidon tarkoituksena on vain halventaa ja loukata minua. Mutta minä lähden. Minua ei kukaan kaipaa.»
Samassa rouva Chick nousi pystyyn ja tarttui miehensä käsivarteen, joka ohjasi hänet pois, heidän oleskeltuaan siellä puolisen tuntia ikävällä tuulella. Hänen terävänäköisyytensä ansioksi sopii huomauttaa, ettei häntä tosiaankaan kaivattu.
Mutta hän ei ollut ainoa suuttunut vieras, sillä Dombeyn luettelo (jonka asema yhä edelleenkin oli vaikea) oli yksimielisesti vihoissaan rouva Dombeyn luettelolle, joka tarkasteli sitä lornettinsa läpi ja ihmetteli ääneensä keitä nuo kaikki ihmiset olivat. Rouva Dombeyn lista valitti omasta puolestaan väsymystä, ja paljashartiainen nuori nainen, jonka täytyi olla ilman iloisen nuorukaisen, Feenix-serkun, huomaavaisuutta (tämä kun oli lähtenyt pois heti päivällisen jälkeen), vakuutti yksityisesti kolmelle- tai neljällekymmenelle tuttavalleen, että hän oli ihan nääntyä ikävästä. Kaikilla vanhoilla naisilla, joiden päässä oli kosolta tavaraa, oli enemmän tai vähemmän syytä valittaa rouva Dombeyn käytöstä. Johtajat ja puheenjohtajat olivat yksimielisiä siitä, että jos Dombeyn kerran piti naida, olisi hänen ollut parempi naida joku lähemmin yhdenikäinen, joka ei olisi ollut juuri niin kaunis, mutta vähän varakkaampi. Näiden herrojen kesken oltiin sitä mieltä, että Dombey oli tehnyt itsensä syypääksi heikkouteen ja että hän saisi sitä katua. Tuskin kukaan kesken lähteneistä tai loppuun asti läsnäolleista vieraista — mainittuja ujoja miehiä lukuunottamatta — oli tuntematta itseään herra tai rouva Dombeyn laiminlyömäksi tai loukkaavasti kohtelemaksi, ja äänettömänä istuva rouva, jolla oli päässään musta samettihattu, oli käynyt kerrassaan mykäksi senvuoksi, että tulipunaiseen samettiin puettu rouva oli viety pöytään ennen häntä. Ujojen herrojenkin luonne turmeltui joko liian paljosta limonaadista tai siitä syystä, että heihin muuten oli tarttunut yleinen mieliala, sillä he laskivat purevaa pilaa keskenään ja kuiskailivat toisilleen portailla ja käytävissä halveksivia huomautuksia. Yleinen tyytymättömyys ja epämieluisuuden tunne levisi niin, että eteiseen kokoontuneet palvelijat olivat siitä selvillä yhtä hyvin kuin vieraat yläkerrassa. Saivatpa kadulla odottavat soihdunkantajatkin siitä vihiä ja vertasivat juhlaa hautajaissaattoon, jonka ainoatakaan osanottajaa ei ollut muistettu testamentissa.