Lopulta olivat kaikki vieraat poistuneet, samoin soihdunkantajat. Katu, joka oli ollut ahdinkoon asti täynnä ajoneuvoja, oli tyhjä. Huoneissa palavat raukeat valot loivat enää loistettaan vain Dombeyhin ja Carkeriin, jotka puhelivat erikseen, ynnä rouva Dombeyhin ja hänen äitiinsä. Edellinen näistä istui leposohvalla, jälkimäinen lepäsi Kleopatra-asennossa odottaen kamarineitonsa saapumista. Kun Dombey oli lopettanut puhelunsa Carkerin kanssa, astui tämä liehittelevästi esiin lausuakseen jäähyväisensä.
»Toivon», virkkoi hän, »ettei tämän hauskan illan tuottama rasitus kovin vaivaisi rouva Dombeyta huomenna».
»Rouva Dombey», virkkoi Dombey tullen lähemmäksi, »on riittävästi säästänyt itseään rasitukselta, joten teidän ei tarvitse olla laisinkaan huolissanne hänen tähtensä. Ikäväkseni täytyy minun sanoa, rouva Dombey, että olisin toivonut teidän vaivaavan itseänne vähän enemmän tässä tilaisuudessa.»
Edith katsahti häneen ylpeästi, niinkuin ei hänestä olisi kannattanut puhua tästä asiasta sen enempää. Sitten hän loi silmänsä toisaalle mitään sanomatta.
»Olen pahoillani», virkkoi Dombey, »ettette pitänyt velvollisuutenanne —»
Edith vilkaisi taas häneen.
»Velvollisuutenanne», jatkoi Dombey, »ottaa ystäviäni vastaan vähän kunnioittavammin. Muutamat niistä, joita olette suvainnut tänä iltana kohdella ilmeisesti halveksien, osoittavat — minun on ikäväkseni sanottava se teille, rouva Dombey — teille erikoisen kunnian joka ainoalla vierailullaan.»
»Tiedättekö, että täällä on muitakin läsnä?» vastasi Edith tuijottaen häneen jäykästi.
»En! Carker, älkää lähtekö. Vaadin teitä jäämään tänne», huudahti Dombey pysähdyttäen äänettömän herrasmiehen, joka aikoi vetäytyä pois. »Herra Carkeriin, nähkääs, luotan täydellisesti, rouva Dombey. Hän tuntee asian, josta puhun, yhtä hyvin kuin minäkin. Pyydän saada ilmoittaa teille, rouva Dombey, että käymällä meidän luonamme nuo varakkaat ja vaikutusvaltaiset henkilöt osoittavat kunniaa minulle. Nyt Dombey suoristautui kuin olisi näillä sanoillaan esittänyt nuo henkilöt mahdollisimman arvokkaiksi.
»Kysyn teiltä uudestaan», sanoi Edith luoden häneen taas halveksivan ja jäykän katseensa, »tiedättekö, että täällä on muitakin ihmisiä?»
»Minun täytyy pyytää», virkkoi Carker astuen lähemmäksi, »hartaasti pyytää, että saan lähteä pois. Niin pieni ja vähäpätöinen kuin tämä mielipiteiden eroavaisuus onkin —»
Rouva Skewton, joka oli pitänyt silmällä tyttärensä kasvoja, sekaantui nyt keskusteluun.
»Suloinen Edithini», sanoi hän, »ja rakas Dombey, meidän oivallinen ystävämme herra Carker, sillä niin varmaankin saan nimittää häntä —»
Carker mutisi: »Liian suuri kunnia minulle.»
»— on käyttänyt juuri samoja sanoja, jotka olivat minunkin mielessäni. Olen vain odottanut sopivaa tilaisuutta puhuakseni. Pieni ja vähäpätöinen! Edith kulta ja rakas Dombey, emmekö tiedä, että kaikki mielipiteiden eroavaisuudet teidän välillänne — — Ei, Flowers, ei vielä.»
Flowers oli kamarineito, joka peräytyi kiireesti huomatessaan herroja olevan läsnä.
»Että kaikki mielipiteiden eroavaisuudet teidän välillänne», toisti rouva Skewton, »teidän tulvillaan olevien sydäntenne ja tunteittenne ylenmäärin hellän siteen ohella, eivät voi olla muuta kuin pieniä ja vähäpätöisiä? Mitkä muut sanat voisivat paremmin määritellä tätä tosiasiaa? Eivät mitkään. Senvuoksi olen iloinen voidessani käyttää tätä vähäpätöistä tapausta — tätä kerrassaan mitätöntä tapausta, joka johtuu luonnon yltäkylläisyydestä ja teidän yksilöllisyydestänne ja kaikesta tuollaisesta — ja joka on niin kerrassaan omansa nostamaan kyyneleet vanhemman silmiin — sanoakseni, etten anna sille minkäänlaista arvoa, se kun ei kelpaa mihinkään muuhun kuin korkeintaan kehittämään sielun pienempiä kykyjä, ja että mieleeni ei ole koskaan juolahtanut — niinkuin muille anopeille (mikä inhoittava sana, rakas Dombey!), semmoisiksi kuin heitä on minulle kuvailtu tässä, kuten pelkään, liian mutkikkaassa maailmassa — koettaa sekaantua teidän väliinne sellaisina hetkinä ja etten kaikesta huolimatta voi paljon pahoitellakaan tuollaisia leimahduksia — ei Kupidon, vaan toisen suloisen olennon soihdusta.»
Se silmäys, jonka kelpo äiti puhuessaan loi molempiin lapsiinsa, oli terävä ja ilmaisi hajanaisten sanojen taakse kätkettyä määrättyä ja hyvin harkittua aikomusta pysyä alusta asti erossa heidän kahleittensa kilinästä, joka ei suinkaan loppuisi tähän, ja varustautua sen viattoman uskonsa turviin, että hän muka luotti heidän molemminpuoliseen rakkauteensa, koska he olivat kuin luodut toisilleen.
»Olen ilmaissut rouva Dombeylle», virkkoi Dombey kaikkein juhlallisimmalla tavallaan, »mikä hänen käytöksessään näin jo avioliittomme alussa ei miellytä minua ja mistä toivoisin hänen luopuvan. Hyvästi, Carker», jatkoi hän nyökäten jäähyväisiksi, »hyvää yötä».
Carker kumarsi syvään nuoren rouvan majesteetillisen olemuksen edessä, jonka säkenöivät silmät olivat suuntautuneet hänen mieheensä. Sitten hän pysähtyi ovelle astuessaan Kleopatran leposohvan kohdalle, nosti huulilleen käden, joka armollisesti ojennettiin hänelle, ja osoitti siten nöyrää ja ihailevaa kunnioitustaan.
Dombey olisi varmasti voinut puolustaa mielipidettään kaunista vaimoaan vastaan, jos tämä olisi moittinut häntä tai edes muuttanut ilmettään tai katkaissut sen hiljaisuuden, joka nyt vallitsi heidän kahden välillä (sillä Kleopatra poistui mahdollisimman nopeasti). Mutta se syvä, sanaton, murhaava ylenkatse, joka Edithissä ilmeni, kun hän hetken katseltuaan häntä loi silmänsä alas, ikäänkuin mies olisi liian arvoton ja yhdentekevä, jotta kannattaisi hänelle tuhlata tavuakaan — se sanomaton halveksiminen ja ylpeys, joka kuvastui Edithistä hänen istuessaan miehensä edessä — kylmä, taipumaton päättäväisyys, jolla hänen kasvojensa joka piirre näytti painavan Dombeyta alas ja työntävän häntä syrjään — kaikki nujersi Dombeyn vastarinnan. Hän lähti ja jätti Edithin halveksimaan voittoisan kauneutensa koko vallalla.
Oliko Dombey kyllin raukkamainen pitääkseen Edithiä salaisesti silmällä tuntia myöhemmin vanhoilla tutuilla portailla, missä kerran oli nähnyt Florencen kuutamossa kantavan Paulia yläkertaan? Vai oliko hän vain sattumalta pimennossa katselemassa ylöspäin, kun näki Edithin tulevan Florencen makuuhuoneesta kädessään palava kynttilä ja huomasi hänen kasvoissaan sellaisen muutoksen, ettei hän itse koskaan voinut saada sitä toimeen?
Kuitenkaan eivät nuo kasvot olleet niin muuttuneet kuin hänen oma ilmeensä. Äärimmäisessä ylpeydessä ja kiihkeydessä eivät Edithin kasvot tietäneet mitään siitä varjosta, joka oli levinnyt Dombeyn kasvoille pimeässä nurkassa samana iltana, jolloin he olivat palanneet kotiin, ja usein sen jälkeen ja yhä synkkeni hänen nyt katsellessaan ylöspäin.
SEITSEMÄSNELJÄTTÄ LUKU
Varoituksia
Florence, Edith ja rouva Skewton olivat seuraavana päivänä yhdessä, vaunujen odottaessa heitä ulko-ovella, sillä he aikoivat lähteä ajelulle. Kleopatra oli näet taas saanut omat ajoneuvot, ja päivällispöydässä seisoi Withers, joka ei enää ollut laiha, pystysuorana, yllään kyyhkysenvärinen takki ja jalassa sotilashousut, hänen pyörättömän tuolinsa takana eikä enää puskenut. Muuten tämän nuorukaisen tukka kiilsi hajuvoiteista näinä uuden onnen ensimmäisinä päivinä, ja hän käytti silohansikkaita ja tuoksui kölninvedeltä.
He olivat koolla Kleopatran huoneessa. Vanhan Niilin käärme (tahtomatta puhua hänestä halveksivasti) lepäsi sohvallaan maistellen aamusuklaataan kello kolmen ajoissa iltapäivällä. Kamarineiti Flowers kiinnitti häneen nuorekkaita kalvosimia ja röyhelöitä ja suoritti hänen hyväkseen jonkinlaisia yksityisiä kruunajaismenoja sovittelemalla hänen päähänsä persikan väristä samettihattua, jonka keinotekoiset ruusut pään vavistessa heilahtelivat tavattoman edullisesti kuin tuulen huojuttamina.
»Luullakseni olen vähän hermostunut tänä aamuna, Flowers», sanoi rouva
Skewton. »Käteni oikein tutisee.»
»Tehän olittekin eilen illalla koko seuran päähenkilö, armollinen rouva», virkkoi Flowers, »ja saatte nähtävästi tänään kärsiä siitä».
Edith, joka oli viitannut Florencen luokseen akkunan luo ja katseli ulos kadulle, selin arvoisan äitinsä pukeutumishommiin, peräytyi äkkiä akkunasta, ikäänkuin salama olisi leimahtanut.
»Lapsi kulta!» huudahti Kleopatra laimeasti. »Et suinkaan sinä ole hermostunut? Älä vain väitä, rakas Edith, että sinä, joka olet niin kadehdittavan maltillinen, alat myös olla marttyyri niinkuin äitiparkasi, jolla on heikko ruumiinrakenne! Withers, joku koputtaa.»
»Nimikortti», virkkoi Withers, antaen sen rouva Dombeylle.
»Minä olen lähdössä ulos», sanoi Edith katsahtamattakaan siihen.
»Lapsi kulta», puhui rouva Skewton venyttäen ääntään, »kuinka omituista on lähettää tuollainen vastaus nimeä näkemättä! Tuokaa kortti minulle, Withers! Hyväinen aika, kultaseni! Sehän on herra Carker! Hyvin järkevä mies!»
»Minä olen lähdössä», toisti Edith niin käskevällä äänellä, että Withers meni heti ovelle ja ilmoitti yhtä käskevällä äänellä odottavalle palvelijalle: »Rouva Dombey on lähdössä ulos. Mene tiehesi!» Samassa hän sulki oven toisen nenän edessä.
Mutta palvelija palasi oltuaan hetkisen poissa ja kuiskasi taas Withersille, joka lähestyi uudelleen rouva Dombeyta, joskin vastahakoisesti.
»Suokaa anteeksi, armollinen rouva, herra Carker lähettää kunnioittavan tervehdyksensä ja pyytää teitä suomaan hänelle yhden minuutin, jos suinkin voitte — hänellä on jotakin asiaa.»
»Tosiaankin, rakkaani», virkkoi rouva Skewton kaikkein lempeimmällä äänellään, sillä hänen tyttärensä kasvot näyttivät uhkaavilta, »jos sallisit minun lausua jonkin sanan, niin neuvoisin —»
»Opastakaa hänet tänne», sanoi Edith. Withersin kadotessa panemaan käskyä täytäntöön hän lisäsi kääntyen äitiinsä päin otsa rypyssä: »Koska hän tulee sinun suosituksestasi, tulkoon myös sinun huoneeseesi.»
»Saanko minä — pitääkö minun poistua?» kysyi Florence nopeasti.
Edith nyökkäsi myöntävästi, mutta mennessään ovelle Florence kohtasi vieraan, joka tuli sisään. Carker puhui hänelle nyt kaikkein lempeimmällä äänellään, johon oli epämiellyttävästi sekaantunut tuttavallisuutta ja sääliväisyyttä, niinkuin heidän ensi kohtauksessaankin — toivoi Florencen voivan hyvin — tarvitsematta kysyä sitä, koska jo ulkomuoto oli vastauksena — vakuutti eilen tuskin tunteneensa häntä, sillä hän oli muuttunut niin paljon — ja piti sitten ovea auki päästääkseen Florencen ohitseen, tuntien salaa nöyryydestään ja kohteliaisuudestaan huolimatta oman valtansa huomatessaan, kuinka Florence hätkähti hänet nähdessään.
Sitten hän kumartui hetkiseksi rouva Skewtonin suopean käden puoleen ja lopuksi taivutti päätänsä Edithin edessä. Tämä vastasi kylmästi hänen tervehdykseensä katsahtamatta häneen, ei istunut itse eikä kehoittanut häntä istumaan, vaan odotti, että hän alkaisi puhua.
Seisoessaan siinä ylpeytensä ja valtansa tunnossa, koko mielenlujuus koottuna, Edithillä oli rinnassaan sittenkin jäljellä vanha vakaumuksensa, että tuo mies tunsi sekä hänet että hänen äitinsä heidän tuttavuutensa ensi hetkestä alkaen kaikkein huonoimmalta puolelta; että jokainen nöyryytys, jonka hän oli kärsinyt omissa silmissään, oli yhtä tuttu Carkerille kuin hänelle itselleenkin; että tämä mies luki hänen elämäänsä kuin huonoa kirjaa ja selaili sen lehtiä halveksivin katsein ja sanoin, joita ei kukaan muu käsittänyt kuin Edith itse. Kaikki tuo teki häneen lamauttavan vaikutuksen. Niin ylpeästi kuin hän käyttäytyikin Carkeria kohtaan, käskevällä ilmeellään vaati häneltä alamaisuutta ja suunsa nyrpistyksellä torjui luotansa, niin kovasti kuin hänen rintansa kohoilikin Carkerin tunkeilevaisuuden vuoksi, tummien silmäripsien verhotessa hänen silmiään, ettei ainoakaan säde niistä osuisi Carkeriin — ja niin alamaisena kuin mies seisoikin hänen edessään pyytävän ja loukkaantuneen näköisenä, mutta täydellisesti mukautuen hänen tahtoonsa — tiesi hän sisimmässään, että asian laita oli oikeastaan päinvastoin, että Carker oli voiton puolella ja tiesi sen hyvin.
»Minä olen rohjennut», virkkoi Carker, »pyytää puheillepääsyä ja ilmoittaa haluavani keskustella eräästä asiasta, koska —»
»Ehkä herra Dombey on antanut teille tehtäväksi toimittaa perille jonkin nuhteen», keskeytti Edith. »Te omistatte herra Dombeyn luottamuksen niin tavattomassa määrässä, hyvä herra, että minua tuskin hämmästyttäisi, vaikka olisitte saanut sellaisen tehtävän.»
»Minulla ei ole mitään viestiä sille naiselle, joka antaa hänen nimelleen niin suuren loiston», vastasi Carker. »Mutta pyydän omasta puolestani olemaan oikeudenmukainen nöyrälle anojalle — joka on vain herra Dombeyn alamainen — ja samalla ajattelemaan täydellistä avuttomuuttani eilen illalla, kun minulle oli mahdotonta olla joutumatta osalliseksi siihen kohtaukseen, johon kiusallinen sattuma minut johti.»
»Rakkahin Edith», virkkoi Kleopatra matalalla äänellä pitäessään lornettia helmassaan, »herra — mikä hänen nimensä nyt onkaan — käyttäytyy suurenmoisesti. Ja niin sydämellisesti!»
»Sillä minä uskallan», sanoi Carker luoden rouva Skewtoniin kiitollista alamaisuutta ilmaisevan katseen, »minä uskallan nimittää sitä kiusalliseksi tilanteeksi, vaikkakin yksinomaan minulle, joka onnettomuudekseni jouduin olemaan läsnä. Niin mitätön mielipiteiden ero niiden välillä, jotka rakastavat toinen toistaan sydämellisesti ja ovat valmiit millaisiin uhrauksiin tahansa sellaisissa tapauksissa ei merkitse mitään. Niinkuin rouva Skewtonkin itse eilen illalla sanoi niin vakavasti ja tunteellisesti, ei se ole mitään.»
Edith ei voinut katsoa häneen, vaan sanoi hetken kuluttua:
»Ja teidän asianne sitten, hyvä herra —»
»Edith, kultaseni», virkkoi rouva Skewton, »herra Carkerhan seisoo yhä.
Hyvä herra Carker, suvaitkaa istuutua.»
Carker ei vastannut mitään äidille, vaan kiinnitti silmänsä ylpeään tyttäreen kuin ottaisi vastaan vain hänen taholtaan tulevan tarjouksen. Vasten tahtoaan Edith istuutui ja viittasi kädellään kuin kehoittaen vierastaan tekemään samoin. Ei mikään voinut olla kylmempää, ylpeämpää ja loukkaavampaa mahtavuudessaan ja halveksimisessaan kuin tämä pikku liike, mutta Edith oli turhaan taistellut tätäkin pientä myönnytystä vastaan, ja nyt hänet pakotettiin siihen. Se sai riittää. Carker istuutui.
»Sallitteko minun, arvoisa rouva», sanoi Carker kääntäen rouva Skewtoniin päin valkeat hampaansa kuin valon, — »nainen, jolla on teidän erinomainen ymmärryksenne ja hienoaistinne, luottaa minuun täydellä syyllä, siitä olen varma — sallitteko siis minun kohdistaa sanottavani rouva Dombeylle ja jättää hänen ilmaistavakseen sen teille, joka olette hänen paras ja rakkain ystävänne — herra Dombeyn jälkeen?»
Rouva Skewton olisi poistunut, mutta Edith pysähdytti hänet. Edithin olisi tehnyt mieli vihastuneena käskeä Carker puhua avoimesti tai kokonaan vaieta, jollei tämä olisi kuiskaamalla lisännyt: »Neiti Florencen — sen nuoren neidon, joka juuri lähti täältä —»
Edith antoi hänen jatkaa ja katseli häntä nyt. Kun Carker kumartuen eteenpäin ollakseen lähempänä teeskenteli hyvin suurta hienotunteisuutta ja kunnioitusta ja hampaitaan näytellen hymyili anteeksipyytävästi, tuntui Edithistä siltä kuin olisi tehnyt mieli lyödä hänet kuoliaaksi.
»Neiti Florencen asema», aloitti Carker, »on ollut onneton. Minusta tuntuu vaikealta viitata siihen seikkaan puhuessani teidän kanssanne, jonka kiintymys hänen isäänsä luonnollisesti vaikuttaa, että te olette mustasukkaisen arka jokaisesta herra Dombeyta koskevasta sanasta.» Hänen puheensa oli aina selvää ja pehmeää, mutta ei mikään kieli voi kuvailla, kuinka selvästi ja pehmeästi hän lausui nämä sanat. »Mutta miehenä, joka on myöskin kiintynyt herra Dombeyhin, vaikkakin toisella tavalla, ja jonka elämä on kulunut herra Dombeyn luonteen ihailemisessa, sellaisena miehenä voin sanoa loukkaamatta teidän arkatuntoisuuttanne puolisona, että neiti Florencea on surullisella tavalla laiminlyönyt — juuri hänen oma isänsä. Saanko sanoa: hänen isänsä?»
Edith vastasi: »Sen tiedän.»
»Tiedätte sen!» virkkoi Carker ja teeskenteli suurta mielenhuojennusta. »Se nostaa vuoren painon sydämeltäni. Voinko toivoa teidän tietävän, mistä tuo laiminlyönti on johtunut, mistä herra Dombeyn ylpeyden — tarkoitan, luonteen rakastettavasta vaiheesta?»
»Sen voitte sivuuttaa, hyvä herra», vastasi Edith, »päästäksenne pikemmin sen loppuun, mitä aiotte sanoa».
»Tajuan todellakin, armollinen rouva», vastasi Carker, »uskokaa minun täydellisesti tajuavan, että herra Dombey ei tarvitse minkäänlaisia puolusteluja teidän kannaltanne. Mutta suvaitkaa arvostella minun sydäntäni omanne mukaan — silloin annatte anteeksi harrastukseni häntä kohtaan, jos se ei pysy sovinnaisissa rajoissa.»
Mikä pisto ylpeälle sydämelle istua vastapäätä Carkeria ja pakosta kuulla, kuinka yhä uudelleen muistutettiin alttarin luona vannotusta väärästä valasta ja tyrkytettiin sitä hänelle kuin inhoittavaa sakkaa sisältävää maljaa, jota hän ei voinut tunnustaa kammoavansa eikä voinut kieltäytyä juomasta!
Kuinka raivosivatkaan hänen rinnassaan häpeä, tunnontuskat ja vimma, kun hän tunsi henkisesti olevansa toisen jalkojen juuressa, niin ylpeä ja suora kuin hän olikin Carkerin edessä majesteetillisessa ulkonaisessa kauneudessaan!
»Florence-neiti», jatkoi Carker, »jätettiin palvelijoiden ja palkattujen henkilöiden hoitoon — jos sitä voi hoidoksi sanoa — jotka olivat joka suhteessa hänen alapuolellaan. Hän tarvitsi siis välttämättä lapsuusaikanaan ohjausta ja johtoa, ja sen puutteessa hän luonnollisesti menetteli ajattelemattomasti ja jossakin määrin unohti asemansa. Hänellä oli jonkinlainen lapsellinen suhde erääseen Walter-nimiseen, halpasäätyiseen poikaan, joka nyt onneksi on kuollut. Ja mielipahakseni on minun vielä mainittava perin ikävä tuttavuus joidenkin rannikkolaivurien kanssa, joilla ei suinkaan ole hyvä maine, ja siihen joukkoon kuuluu myös eräs vanha karannut, vararikon tehnyt mies.»
»Olen kuullut niistä asioista puhuttavan», virkkoi Edith luoden
Carkeriin halveksivan katseen, »ja tiedän, että vääristelette niitä.
Toivottavasti ette ole siitä selvillä.»
»Suokaa anteeksi», sanoi Carker, »en luule kenenkään tuntevan niitä asioita paremmin kuin minä. Teidän jalomielistä, hehkuvaa luonnettanne, hyvä rouva — samaa luonnetta, joka puolustaa niin ylevän käskevästi rakastettua ja kunnioitettua puolisoa ja tuottaa herra Dombeylle hyvin ansaittua onnellisuutta — täytyy minun kunnioittaa ja pitää arvossa ja sen edessä kumartua. Mutta mitä tulee tähän asiaan, jonka vuoksi juuri rohkeninkin tänne tulla, en voi ollenkaan epäillä, etten olisi siitä täydellisesti perillä, koska olen hankkinut itselleni täyden varmuuden herra Dombeyn luottamusmiehenä — voisinpa melkein sanoa ystävänä. Omistaessani hänen luottamuksensa ja tuntiessani syvää harrastusta, niinkuin hyvin voitte ymmärtää, kaikkeen häntä koskevaan, kun lisäksi tulee se alempi vaikutin, että haluaisin näyttää uutteruuttani ja tehdä itseni sen nojalla mieluisammaksi, olen kauan pitänyt näitä asianhaaroja silmällä sekä itse että luotettavien apulaisten tukemana ja saanut siten lukemattomia yksityiskohtaisia todisteita. Sallikaa minun ilmaista teille tämä, vaikka pelkäänkin herättäväni teissä tyytymättömyyttä.»
Edith ei kohottanut katsettaan korkeammalle kuin hänen suunsa kohdalle, mutta näki sen joka hampaassa onnettomuuden enteen.
»Suokaa anteeksi, armollinen rouva», jatkoi Carker, »jos neuvottomuudessani rohkenen kysyä teidän mielipidettänne. Luulen huomanneeni, että te tunnette suurta harrastusta Florence-neitiä kohtaan?»
Edith kysyi itseltään, oliko hänessä mitään, mitä Carker ei olisi huomannut tai tietäisi? Tämän ajatuksen nöyryyttämänä ja samalla raivostuttamana hän painoi hampaansa värisevää huultaan vasten saavuttaakseen jälleen mielenmalttinsa ja taivutti vain hiukan päätänsä vastaukseksi.
»Tämä harrastus, joka on niin liikuttava todistus siitä, että kaikki, mikä on jossakin suhteessa herra Dombeyhin, on rakasta teille, saa minut epäröimään, ennenkuin kerron hänelle näistä seikoista, joista hän toistaiseksi ei vielä tiedä. Onpa minun tunnustettava sen järkyttävän uskollisuuttani herra Dombeyta kohtaan siinä määrin, että vaikenisin mainituista asioista, jos ilmaisisitte minulle vähääkään sitä toivovanne.»
Edith nosti äkkiä päätänsä ja suuntasi synkän katseen Carkeriin. Tämä kohtasi sen lempeimmällä ja nöyrimmällä hymyllään ja jatkoi:
»Te väitätte minun esitykseni vääristelevän asioita. Pelkään, pelkäänpä tosiaankin, ettei asian laita ole niin, mutta olettakaamme, että niin olisi. Se rauhattomuus, jota olen jonkin aikaa tuntenut asian johdosta, on alkuisin seuraavasta seikasta: pelkään, että jos Florence-neiti useammin seurustelisi noiden ihmisten kanssa kuinka viattomasti ja luottavasti tahansa, se päättyisi siihen, että herra Dombey, jolla on jo ennakkoluuloja tytärtään kohtaan, ryhtyisi toimenpiteisiin vieroittaakseen ja erottaakseen Florence-neidin kodistaan (niinkuin tiedän hänen jo vähän suunnitelleenkin). Armollinen rouva, olkaa pitkämielinen minua kohtaan ja muistakaa yhteiset liikeasiani hänen kanssaan, kunnioitukseni häntä kohtaan ja se, että tunnen hänen luonteensa, voisinpa sanoa, melkein lapsuudestani alkaen, kun sanon, että jos hänessä on jokin varjopuoli, se on hänen ylevä itsepintaisuutensa, johtuen hänen jalosta ylpeydestään ja hänelle ominaisesta voimantunnosta, jota meidän kaikkien on kunnioitettava. Sitä ei voi kukistaa niinkuin muiden luonteitten itsepintaisuutta, ja se kasvaa päivä päivältä ja vuosi vuodelta.»
Edith tuijotti häneen yhä, mutta kuinka luja hänen katseensa olikin, värisivät hänen ylpeät sieraimensa, hän hengitti tavallista syvempään, ja hänen huulensa vapisivat hiukan, kun Carker kuvaili isännässään sitä, mihin heidän kaikkien oli taivuttava. Carker huomasi sen, ja vaikka hänen ilmeensä ei muuttunutkaan, tiesi Edith hänen huomanneen sen.
»Niinkin vähäpätöinen tapaus kuin eilen illalla sattunut», virkkoi hän, »jos saan vielä kerran viitata siihen, sopii valaisemaan ajatustani paremmin kuin mikään tärkeämpi. Dombey ja Poika ei välitä ajasta, paikasta tai asianhaaroista, vaan painaa kaikki valtansa alle. Mutta minä iloitsen tuosta sattumasta, sillä se on tehnyt minulle mahdolliseksi puhutella rouva Dombeyta tässä asiassa, vaikka saankin siitä rangaistukseksi hetkellistä tyytymättömyyttä. Armollinen rouva, juuri kun olin rauhaton ja peloissani mainitsemieni ilmiöiden vuoksi, kutsui herra Dombey minut Leamingtoniin. Siellä näin teidät. Siellä en voinut olla huomaamatta, millainen suhde teillä pian olisi häneen — pysyväksi onneksi hänelle ja myöskin itsellenne. Siellä päätin odottaa sitä aikaa, jolloin siirtyisitte asumaan tähän taloon, ja menetellä, niinkuin nyt olen menetellyt. Sydämeni sisimmässä en ollenkaan pelkää, että rikon velvollisuuteni herra Dombeyta kohtaan, jos kätken sen, mitä tiedän, sillä missä kahdella ihmisellä on vain yksi sydän ja yksi mieli — niinkuin tällaisessa avioliitossa — edustaa toinen jossakin määrin toista. Voin siis keventää omantuntoni tällaisissa asioissa yhtä hyvin teille kuin hänellekin. Jo mainitsemistani syistä valitsin teidät. Saanko toivoa sitä erikoista suosionosoitusta, että voin uskoa teidän ottaneen vastaan luottamukseni, ja saanko pitää itseäni vastuunalaisuudesta vapautettuna?»
Kauan hän muisti sen katseen, jonka Edith loi häneen — kuka olisikaan saattanut sitä unohtaa, jos kerran oli sen nähnyt? — ja sen taistelun, joka sitten riehui Edithin rinnassa.
»Olkoon niin, hyvä herra», vastasi Edith vihdoin. »Suvaitkaa pitää tätä asiaa loppuun käsiteltynä ja huolehtikaa siitä, ettei se leviä laajemmalle.»
Carker kumarsi syvään ja nousi. Edithkin nousi, ja Carker poistui erinomaisen nöyränä. Mutta Withers, joka tapasi hänet portailla, pysähtyi ihmeissään hänen hampaittensa kauneudesta ja hänen loistavasta hymystään, ja hänen ratsastaessaan valkosäärisellä hevosellaan luulivat ihmiset häntä hammaslääkäriksi, kun hän niin näytteli häikäiseviä hampaitaan. Ja Edithin vähän sen jälkeen lähdettyä liikkeelle vaunuissa luulivat ihmiset häntä ylhäiseksi naiseksi, joka oli yhtä onnellinen kuin rikas ja hienokin. Mutta he eivät olleet nähneet häntä joitakin hetkiä aikaisemmin ypöyksinään omassa huoneessaan eivätkä kuulleet hänen valituksensa puhkeamista sanoiksi: »Voi, Florence, Florence!»
Sohvallaan lepäävä ja suklaata maisteleva rouva Skewton ei ollut kuullut muuta kuin että Carkerilla oli jotakin asiaa. Koska hän luuli sillä tarkoitettavan liikeasiaa, jollaisia hän perinpohjin kammosi, ei hän kysynyt mitään eikä osoittanut uteliaisuutta. Persikanvärinen hattu antoikin hänelle yllin kyllin ajattelemisen aihetta heidän päästyään ulos, sillä sijoitettuna takaraivolle, tuulen ollessa jokseenkin kova, se osoitti hurjaa halua päästä, eroon rouva Skewtonin seurasta, eikä sitä saatu houkutelluksi minkäänlaiseen sovintoon. Kun vaunujen ovi suljettiin ja tuuli siten torjuttiin, leikki raihnaudesta johtunut tutiseminen taas keinotekoisilla ruusuilla kuin liuta yli-ikäisiä tuulenhenkiä. Niinpä oli rouva Skewtonilla kyllin tekemistä, eikä hän sittenkään selvinnyt kovin loistavasti ponnistuksistaan.
Myöhemmin illallakaan ei hänen vointinsa ollut parempi, sillä kun rouva Dombey istui pukeutumishuoneessaan ja oli odottanut äitiään jo puoli tuntia ja Dombey kävellyt edestakaisin vierashuoneessa juhlallisen raivostuneena (he olivat kaikki kolme menossa päivällisille), ilmestyi kamarineito Flowers kalpeana rouva Dombeyn luo ja sanoi:
»Oi, suokaa anteeksi, armollinen rouva, mutta minä en pääse alkuunkaan rouvan kanssa!»
»Mitä se merkitsee?» kysyi Edith.
»Tuskinpa itsekään tiedän, armollinen rouva», vastasi pelästynyt kamarineito. »Hän vääntelee kasvojaan.»
Edith kiirehti hänen kanssaan äitinsä huoneeseen. Kleopatralla oli täysi juhla-asu, jalokivet, lyhyet hihat, poskilla maalia, tekotukka ja tekohampaat ynnä muu nuorennus, mutta halvaus ei ollut petettävissä — se oli tuntenut hänet sopivaksi uhrikseen ja kohdannut hänet kuvastimen edessä, missä hän makasi kuin lattialle pudonnut hirvittävä nukke.
Pelkän häpeänkin vuoksi he irroittivat hänestä erinäisiä kappaleita ja panivat vuoteelle sen vähäisen, mikä hänessä oli luonnollista. Lähetettiin hakemaan lääkäreitä, jotka tulivat pian. Turvauduttiin voimakkaisiin parannuskeinoihin ja esitettiin se arvelu, että hän toipuisi tästä kohtauksesta, mutta ei enää kestäisi toista. Päiväkausia hän makasi puhumattomana kattoon tuijottaen. Toisinaan hän vastasi tolkuttomalla äänellä, jos häneltä kysyttiin, tunsiko hän läsnäolevia. Välillä hän taas ei antanut minkäänlaista merkkiä eikä edes liikauttanut silmiään.
Vihdoin hän alkoi palata tajuihinsa ja sai hiukan liikuntokykyäkin, vaikkei vielä kyennyt puhumaan. Eräänä päivänä hän jaksoi liikuttaa oikeaa kättään. Hän ojensi sen kamarineidolleen, joka oli silloin hoitamassa häntä, ja näyttäen hyvin rauhattomalta pyysi viittaamalla lyijykynää ja paperia. Tyttö toikin ne heti luullen emäntänsä tahtovan kirjoittaa testamenttinsa, ja kun rouva Dombey ei ollut kotona, odotti kamarineito tulosta juhlallisin tuntein.
Töherrettyään ja raaputeltuaan kauan vaivaloisesti ja kirjoitettuaan vääriäkin kirjaimia, jotka näyttivät putoilevan lyijykynästä omin päin, vanha rouva sai toimeen seuraavan lauseen:
»Ruusunpunaiset verhot.»
Kun kamarineito jäykistyi eikä syyttä, paransi Kleopatra käsikirjoitustaan lisäämällä siihen pari sanaa, jolloin se kuului:
»Ruusunpunaiset verhot tohtoreita varten.»
Nyt kamarineito aavisti hänen haluavan sellaisia verhoja, jotta lääketieteellisen tiedekunnan jäsenet näkisivät hänen ihonvärinsä paremmassa valaistuksessa. Ja koska ne talon asukkaat, jotka tunsivat hänet parhaiten, eivät ollenkaan epäilleet tämän käsityksen oikeutta, kuten potilas muuten pian itsekin kykeni vahvistamaan, lisättiin hänen vuoteeseensa ruusunväriset verhot. Siitä hetkestä alkaen parani hänen terveydentilansa nopeasti. Pian hän kykeni istumaan irtokutreineen ja pitsireunaisine myssyineen yönutussaan ja jaksoi sivellä vähän keinotekoista punaa kuopille painuneisiin poskiinsa.
Hän oli hirveä näky teeskennellessään ja kaunistellessaan itseään kuoleman nähden ja tehdessään sille nuorekkaita kepposiaan kuin se olisi ollut majuri. Mutta hänen mielessään oli tapahtunut halvauskohtauksen jälkeen eräs muutos, joka antoi yhtä paljon ajattelemisen aihetta ja oli yhtä kamala.
Tekikö hänen älynsä heikentyminen hänet viekkaammaksi ja vilpillisemmäksi kuin ennen vai sekoittiko se hänen käsityksensä siitä, mitä hän tahtoi olla ja mitä hän todellisuudessa oli, vai oliko hänen mielessään herännyt jonkinlainen tunnonvaivan kipinä, joka ei voinut leimahtaa liekiksi eikä hävitä täydelliseen pimeyteen, vai oliko hänen henkisten kykyjensä sekamelskassa syntynyt yhdistelmä kaikista näistä vaikuttimista, mikä ehkä on todennäköisin otaksuma — lopputulos vain oli seuraava: hän alkoi suunnattomasti vaatia Edithin kiintymystä, kiitollisuutta ja huomaavaisuutta, ylistää itseään erinomaisena äitinä ja olla kovin mustasukkainen Edithin sydämestä kilpaileville. Lisäksi hän muistamatta tehtyä sopimusta olla puhumatta asiasta viittaili alituisesti tyttärensä avioliittoon kuin todistukseksi siitä, että hän oli verraton äiti. Kaikki tämä yhdessä hänen heikkoutensa ja ärtyisyytensä kanssa oli alituisesti purevan ivallisena lisäselityksenä hänen nuorekkuuteensa ja huikentelevaisuuteensa.
»Missä rouva Dombey on?» kyseli hän kamarineidoltaan.
»Hän on lähtenyt ulos, armollinen rouva.»
»Lähtenyt ulos! Lähteekö hän ulos välttääkseen äitiään, Flowers?»
»Herra varjelkoon, armollinen rouva. Rouva on vain lähtenyt ajelulle neiti Florencen kanssa.»
»Neiti Florencen? Kuka on neiti Florence? Älkää puhukokaan minulle
Florence-neidistä. Mitä Florence-neiti hänelle on minuun verrattuna?»
Jalokivien sopiva näytteleminen tai persikanvärinen hattu (hän istui hattu päässä ottaen vieraita vastaan viikkokausia ennenkuin jaksoi liikkua ovesta ulos) tai puettaminen hienoihin vaatteisiin sai tavallisesti pysähtymään kyyneleet, jotka tällöin alkoivat virrata. Niin hänet tyynnytettiin siihen asti kun Edith tuli häntä katsomaan. Mutta luotuaan silmäyksen ylpeisiin kasvoihin hän vaipui jälleen entiseen mielentilaansa.
»Sanonpa tosiaankin, Edith!» oli hänellä tapana huudahtaa päätään pudistaen.
»Mitä sitten, äiti?»
»Mitäkö! Minä en tosiaankaan ymmärrä, mikä oikein on vikana. Maailma on joutumaisillaan niin mutkikkaalle ja epäkiitolliselle asteelle, että melkein alan uskoa, ettei siinä tosiaankaan ole jäljellä ollenkaan sydäntä tai mitään senkaltaista. Withers on enemmän minun lapseni kuin sinä. Hän on paljon huomaavaisempi minua kohtaan kuin oma tyttäreni. Melkeinpä toivon, etten näyttäisi niin nuorelta — ja kaikkea muuta tuollaista — silloin minuun ehkä kiinnitettäisiin enemmän huomiota.»
»Mitä siis haluaisit, äiti?»
»Oi, paljonkin, Edith», kuului kärsimätön vastaus.
»Kaipaatko jotakin, mitä sinulla ei ole? Jos niin olisi asian laita, olisi se oma syysi.»
»Oma syyni!» alkoi vanha rouva ruikuttaa. »Vaikka olen ollut sinulle sellainen äiti, Edith! Kehdosta alkaen olen pitänyt sinua toverinani. Ja kun nyt laiminlyöt minut etkä tunne minua kohtaan suurempaa rakkautta kuin jos olisin vieras — et kahdettakymmenettä osaa siitä rakkaudesta, jota Florence sinulta saa — mutta minähän olenkin vain äitisi ja turmelisin hänet, jonakin päivänä — silloin vielä moitit minua siitä, että se on oma syyni.»
»Äiti, äiti, en moiti sinua mistään. Miksi sinä aina haluat puhella tuollaista?»
»Eikö ole luonnollista, että puhelen siitä, kun olen pelkkää rakkautta ja tunteellisuutta ja haavoitun kaikkein julmimmalla tavalla, milloin tahansa katsahdat minuun?»
»Tarkoitukseni ei ole haavoittaa sinua, äiti. Etkö muista ollenkaan, mistä olemme sopineet? Jätähän entisyys rauhaan.»
»Niin, rauhaan. Ja jätä myöskin rauhaan kiitollisuus minua kohtaan ja rakkaus minua kohtaan. Ja jätä minut rauhaan yksinäiseen huoneeseeni, missä minulla ei ole laisinkaan seuraa tai hoitoa, sillä aikaa kun sinä saat uusia suhteita, joille antaudut kokonaan, vaikka niillä ei ole pienintäkään oikeutta sinuun tässä maailmassa. Laupias taivas, Edith, tiedätkö oikeastaan, millaisen hienon ja aistikkaan talouden valtiatar sinä olet?»
»Kyllä, mutta älä puhu siitä!»
»Entä hieno herra Dombey sitten? Tiedätkö olevasi naimisissa hänen kanssaan ja tiedätkö, että sinulla on huoleton elatus, asema ja vaunut ja vaikka mitä?»
»Kyllä, äiti, sen tiedän hyvinkin.»
»Niinkuin sinulla olisi ollut sen hyvän sielun — mikä hänen nimensä nyt olikaan? — Grangerin luona, jollei hän olisi kuollut. Ja ketä sinun on kiitettävä kaikesta tästä, Edith?»
»Sinua, äiti, sinua.»
»Kierrä siis kätesi kaulaani ja suutele minua ja osoita minulle, Edith, ettet tiedä koskaan olleen parempaa äitiä kuin minä olen ollut sinulle. Äläkä anna minun muuttua täydelliseksi linnunpelättimeksi senvuoksi, että kulutan ja kiusaan itseäni kiittämättömyytesi tähden, sillä muuten ei ainoakaan ihminen tunne minua, kun jälleen antaudun seuraelämään, ei edes vastenmielinen elukka, majuri.»
Mutta toisinaan, kun Edith painautui lähemmäksi häntä ja kumartaen kaunista päätänsä painoi kylmän poskensa hänen poskeaan vasten, vetäytyi äiti taaksepäin kuin peläten tytärtään ja alkoi vavista ja huutaa itkien, että hän oli menettämäisillään järkensä. Ja toisinaan hän pyysi nöyrästi tytärtään istuutumaan vuoteen viereiselle tuolille ja katseli synkän miettivää ilmettä sennäköisenä, etteivät ruusunpunaiset verhotkaan voineet hälventää hänen kasvojensa kurjuutta.
Aikaa myöten kävivät ruusunpunaiset verhot punaisemmiksi Kleopatran toipuessa ruumiillisesti, hänen pukunsa muuttuessa entistäkin nuorekkaammaksi sairauden hävityksiä peittääkseen. Se löi leimansa myöskin hänen ihomaaliinsa, hampaisiinsa, tekotukkaansa, jalokiviinsä, lyhyihin hihoihinsa ja yleensä kaikkeen kuvastimen edessä sortuneen nuken asuun. Nekin punastuivat silloin tällöin hänen puheensa epäselvyyttä, jota hän koetti peittää lapsellisella tirskunnalla, ja hänen usein pettävää muistiaan, joka pysymättä säännöllisissä rajoissa oikullisesti poikkesi milloin minnekin, kuin pilkatakseen hänen omaa merkillistä olemustaan.
Mutta ne eivät koskaan punastuneet senvuoksi, että hän oli muuttunut tytärtään kohtaan ajatuksissa tai sanoissa. Ja vaikka tytär usein joutui niiden vaikutuspiiriin, eivät ne koskaan punastuneet hänen lempeytensä vuoksi, jota hymy kirkasti tai rakkauden loiste pehmensi ylpeässä kauneudessa.
KAHDEKSASNELJÄTTÄ LUKU
Neiti Tox uudistaa vanhan tuttavuuden
Yksinäinen neiti Tox kävi raskasmieliseksi ja kärsi paljon, kun hänen ystävänsä Louisa Chick oli hylännyt hänet ja Dombey tuottanut hänelle niin hirveän nolauksen — sillä hänen takkapeiliään ei koristanut mikään hopealangalla yhdistetty pari hienoja hääkortteja eikä sellaista myöskään näkynyt klaveerin kannella tai muulla koruesineiden telineellä, mistä sen olisi voinut ottaa esille suurina juhlapäivinä. Kului joku aika, jolloin lintuvalssia ei ollenkaan kuulunut Prinsessan aukion varrella. Kasvit saivat silloin olla hoidotta ja pölyä kokoontui neiti Toxin esi-isän pienoisvalokuvalle, jossa nähtiin puuteroitu pää ja niskapalmikko.
Mutta neiti Tox ei ollut siinä iässä eikä luonteenlaadultaan sellainen, että hän olisi pitkäksi aikaa antautunut hyödyttömään murehtimiseen. Vain kaksi klaveerin ääntä oli menettänyt sointinsa käyttämättömyyden vuoksi, kun lintuvalssi taas alkoi liverrellä ja väristä pikku vierashuoneessa; vain yksi geraniumin vesa joutui puutteellisen hoidon uhriksi, ennenkuin hän alkoi jälleen säännöllisesti joka aamu hoitaa vihreitä kukkakorejaan. Puuteroitu esi-isä oli ollut pölyn peitossa vain kuusi viikkoa, kun neiti Tox puhalsi sen lempeitä kasvoja ja kiilloitti sen säämiskänpalasella.
Mutta hän oli kuitenkin yksinäinen ja ymmällä. Kuinka naurettavalta hänen kiintymyksensä lieneekään näyttänyt, oli se todellinen ja voimakas, ja hän oli, niinkuin hän sanoi, »syvästi loukkaantunut ansaitsemattomasta ylenkatseesta Louisan puolelta».
Mutta neiti Toxin luonteen mukaista ei suinkaan ollut vihoitella kauan. Jos hän olikin sipsutellut elämän läpi omalla hiljaisella tavallaan ilman varsinaisia mielipiteitä, oli hän myöskin päässyt näin pitkälle ilman kuluttavia intohimoja. Pelkkä Louisa Chickin näkeminen kadulla eräänä päivänä huomattavan matkan päässä valtasi niin hänen aran luonteensa, että hän oli iloinen päästessään heti turvaan erään sokerileipurin myymälään ja saadessaan siellä purkaa tunteitaan itkemällä oikein sydämen pohjasta pienessä ummehtuneessa takahuoneessa, jota tavallisesti käytettiin liemiruokien nauttimiseen ja joka selvästi tuoksusi häränhäntäliemeltä.
Dombeyta kohtaan neiti Toxilla ei omasta mielestään edes ollut mitään valittamisen syytä. Hänen käsityksensä tämän herran suurenmoisuudesta oli niin rajaton, että hän nyt, jouduttuaan etäämmälle, tunsi välimatkan itsensä ja Dombeyn välillä aina olleen mittaamattoman, ikäänkuin Dombey olisi alentunut sietämään häntä ollenkaan. Neiti Toxin vilpitön usko oli, ettei mikään nainen voinut olla sellaiselle miehelle liian kaunis tai komea. Niinpä oli luonnollista, että Dombey etsiessään itselleen vaimoa etsi mahdollisimman korkealta. Parikymmentä kertaa päivässä neiti Tox kyynelsilmin totesi tämän asian. Hän ei enää ajatellut sitä ylpeää tapaa, kuinka Dombey oli häntä käyttänyt oman mukavuutensa ja omien oikkujensa palvelemiseen ja armollisesti sallinut hänen ottaa osaa pikku poikansa hoitamiseen. Hän ajatteli vain, niinkuin hän itse lausui, »että hän oli viettänyt siinä talossa monta onnellista hetkeä, joita hänen aina tuli muistaa kiitollisena, ja että hän ei voisi koskaan lakata kunnioittamasta herra Dombeyta yhtenä vaikutusvaltaisimmista ja arvokkaimmista miehistä».
Mutta erotettuna leppymättömästä Louisasta ja tuntien jonkinlaista arkuutta majuria kohtaan (jota hän nyt katseli vähän epäluuloisesti) neiti Tox kärsi siitä, ettei saanut lainkaan kuulla, mitä Dombeyn kotona tapahtui. Ja kun hän tosiaankin oli tottunut pitämään Dombey ja Poikaa maailman keskipisteenä, päätti hän mieluummin kuin pysyisi tietämättömänä näistä ihmisistä etsiä käsiinsä vanhan tuttavansa rouva Richardsin, jonka hän tiesi seurustelevan Dombeyn palvelijoiden kanssa senkin jälkeen, kun oli tehnyt viimeisen muistettavan vierailun Dombeyn taloon. Lähtiessään tapaamaan Toodlen perhettä hänellä oli ehkä myös se hellä vaikutin, että hän halusi saada puhella Dombeysta jonkun ihmisen kanssa, kuinka vähäpätöinen tämä olisikin.
Joka tapauksessa neiti Tox suuntasi eräänä iltana askeleensa Toodlen asuntoon, vieläpä sellaiseen aikaan, jolloin Toodle tomuisena ja mustana virkisti itseään teellä perheensä keskuudessa. Toodle tunsi vain kolme olemassaolon vaihetta. Hän joko virkisti itseään juuri mainitussa piirissä tai syöksyi kahdenkymmenenviiden mailin nopeudella tunnissa maan halki tai sitten nukkui ponnistustensa jälkeen. Hän oli aina joko pyörremyrskyssä tai rasvatyynessä, ja kummassakin tilassa rauhallinen, tyytyväinen ja huoleton mies näytti purkaneen kaiken perimänsä kuohumisen ja riehumisen vetureihin, joiden kanssa hän joutui tekemisiin ja jotka huohottivat ja läähättivät ja puhisivat ja uuvuttivat itseänsä säälimättömästi hänen viettäessään hiljaista ja tasaista elämää.
»Polly, eukkoseni», virkkoi Toodle, jolla oli pikku Toodle kummallakin polvella kahden toisen valmistaessa hänelle teetä ja monien muiden puuhaillessa siellä täällä huoneessa — Toodle ei näet koskaan ollut ilman pikku lapsia, vaan hänellä oli niitä aina useampia — »oletko äskettäin nähnyt Robiamme?»
»En», vastasi Polly, »mutta jokseenkin varmasti hän käy tänä iltana täällä. Nythän on juuri se ilta, ja hän on kovin säännöllinen.»
»Arvatenkin», virkkoi Toodle, nauttien mielihyvin ateriasta, »menestyy Robimme nyt niin hyvin kuin se ylimalkaan on mahdollista pojalle, vai mitä, Polly?»
»Oi, hän menestyy mainiosti!» vastasi Polly.
»Hänhän ei ole käynyt ollenkaan salaperäiseksi — vai mitä, Polly?» kysyi Toodle.
»Ei», vastasi rouva Toodle päättävästi.
»Minusta on hauskaa, että hän ei ole käynyt salaperäiseksi, Polly», huomautti Toodle hitaalla ja tasaisella tavallaan, pistellen kääntöveitsellä voileivän palasia suuhunsa, »sillä se ei näytä hyvältä, vai mitä sinä arvelet, Polly?»
»Ei tietenkään, ukkoseni. Kuinka voit sitä kysyä?»
»Nähkääs, pojat ja tytöt», virkkoi Toodle katsellen ympärillään olevia perheensä jäseniä, »mihin te pyrkinettekään rehellisesti, on mielipiteeni se, ettette voi sitä hyvin tehdä muutoin kuin olemalla avomielisiä. Jos joudutte tunneliin tai holviin, niin älkää harrastako mitään salapeliä. Pitäkää höyrypillit hyvässä kunnossa, jotta tiedetään, missä olette.»
Toodlen nouseva polvi päästi kuuluville kimeän mutinan, joka ilmaisi heidän päätöksensä käyttää hyväkseen isän antamaa neuvoa.
»Mutta mikä saa sinut noin puhumaan Robista, isä?» kysyi hänen vaimonsa huolestuneena.
»Polly, eukkoseni», vastasi Toodle, »enpä tosiaankaan luule sanoneeni sitä erikoisesti Robista. Minä vain aloitin matkan Robista, sitten saavuin tienristeykseen ja otin sieltä mukaani, mitä löysin, ja niin liittyy häneen kokonainen vaunujono ajatuksia, ennenkuin tiedän, missä olen tai mistä ne tulevat. Millainen ratojen risteys ihmisen ajatukset ovatkaan!»
Tämän syvän mietelmän hän huuhtoi alas isolla kipolla teetä ja tiivisti sitä vielä monilla voileivillä. Samalla hän antoi pikku tyttärilleen määräyksen pitää valmiina kuumaa vettä kannussa, koska hänellä oli tavaton jano, niin että hän tarvitsisi »määrättömän joukon kipollisia», ennenkuin jano lakkaisi.
Omien tarpeittensa tyydyttämisen ohella Toodle ei unohtanut perheen nuorempia vesoja. Vaikka nämä jo olivatkin syöneet oman illallisensa, tähystelivät he yhä uusia ylimääräisiä paloja, jotka olivat heistä erikoisen maittavia. Niitä hän silloin tällöin pisteli odottavalle piirille ojentamalla suurta leivän? viipaletta, josta perheen jäsenet laillisessa järjestyksessä saivat haukata, ja jakelemalla samoin lusikalla pieniä teeannoksia. Näillä välipaloilla oli niin herkullinen maku pikku Toodlein suussa, että he päästyään niistä osallisiksi alkoivat yhteisesti suorittaa erikoisia tansseja, seisoivat yhdellä jalalla, hyppelivät ympäri ja muutenkin ilmaisivat vallatonta iloaan. Kun he näin olivat purkaneet riemuaan, kokoontuivat he vähitellen taas Toodlen ympärille ja katselivat häntä tarkasti hänen ryhtyessään jatkamaan ateriaansa. Samalla he kuitenkin olivat sennäköisiä kuin eivät odottaisikaan saavansa lisää herkkupaloja, vaan puhelivat ihan toisista asioista ja kuiskailivat keskenään.
Toodle, joka istui keskellä tätä perheryhmää ja antoi lapsilleen erinomaisen näytteen ruokahalustaan, kuljetti molempia pikku Toodleja polvellaan Birminghamiin erikoisella veturilla ja katseli toisia voileipäpinon yli, kun Rob Hioja merimieshattu päässä ja surupuku yllä ilmestyi. Veljet ja sisaret ottivat hänet hälisten vastaan.
»No niin, äiti!» virkkoi Rob suudellen häntä velvollisuutensa mukaan, »kuinka sinä voit, äiti?»
»Siinähän poikani on!» huudahti Polly syleillen häntä ja taputtaen selkään. »Salaisuuksiako! Eikö mitä, isä, ei hänellä ole salaisuuksia!»
Tämä tarkoitettiin Toodlelle yksityiseksi selitykseksi, mutta Rob Hioja, jonka arkaan paikkaan oli koskettu, käsitti sanat silmänräpäyksessä.
»Mitä, onko isä taas sanonut minusta jotakin pahaa?» huudahti viattomasti loukkaantunut. »Voi, kuinka raskasta on, että jos poika on joskus tehnyt pienen hairahduksen, hänen oma isänsä aina heittää sen hänen silmilleen hänen selkänsä takana! Se on ihan kylliksi», huudahti Rob hieroen tuskaisena silmiään hihansuulla, »se on kylliksi yllyttämään pojan vielä johonkin ilkityöhön!»
»Poikaparkani», valitti Polly, »isä ei tarkoittanut mitään».
»Jollei isä tarkoittanut sillä mitään», muistutti loukattu poika, »miksi hän sitten sanoi niin, äiti? Ei kukaan ajattele minusta puoleksikaan niin pahaa kuin oma isäni. Kuinka luonnotonta! Toivon, että joku hakkaisi pääni poikki. Luullakseni isä sen tekisi mielellään, ja ennemmin antaisinkin hänen tehdä sen kuin kenenkään muun.»
Kuullessaan näin epätoivoisia sanoja alkoivat kaikki nuoret Toodlet kirkua. Se teki syvästi liikuttavan vaikutuksen, jota Rob lisäsi vannottamalla heitä olemaan itkemättä hänen vuoksensa, sillä heidän olisi tosiaankin vihattava häntä, jos olivat kunnon poikia ja tyttäriä. Tämä liikutti niin lähinnä nuorinta Toodlea, joka oli herkkämielinen, että se ei ainoastaan koskenut hänen sydämeensä, vaan myöskin hengityselimiin, tehden hänet niin tummanpunaiseksi, että Toodle kantoi hänet hädissään ulos vesitynnyrin luo ja olisi pannut hänet hanan alle, jollei hän olisi tullut tajuihinsa nähdessään tuon laitoksen.
Kun asiat olivat kehittyneet näin pitkälle, selitti Toodle tarkoituksensa, ja kun hänen poikansa loukkaantunut oikeudentunto siitä rauhoittui, pudistivat he toistensa kättä, ja niin pääsi taas sopusointu vallalle.
»Etkö ota osaa ateriaani, Puskuri?» kysyi isä ryhtyen uusin voimin käsiksi illalliseensa.
»En, kiitoksia, isä. Join jo isäntäni kanssa teetä.»
»Ja kuinka voi isäntäsi, Rob?» kysyi Polly.
»No, en oikein tiedä, äiti. Ei siinä ole paljon kehumista. Me emme näet tee mitään kauppoja. Hän ei ymmärrä siitä mitään, nimittäin kapteeni. Tänään esimerkiksi tuli myymälään eräs mies, joka sanoi: 'Minä haluaisin sitä ja sitä', sanoo hän — jokin tuollainen vaikea nimitys. 'Mitä?' sanoo kapteeni. 'Sitä ja sitä', sanoo mies. 'Toveri', virkkaa kapteeni, 'katselkaa nyt oikein ympärillenne täällä myymälässä'. 'No, sanoo mies, 'nyt olen katsellut'. 'Näettekö, mitä haluatte?' sanoo kapteeni. 'En näe', sanoo mies. 'Tunnetteko sen, jos näette?' sanoo kapteeni. 'En, en oikein', sanoo mies. 'No, sanonpa teille jotakin, nuorukainen', virkkaa kapteeni; 'teidän on parasta lähteä takaisin kysymään, miltä se esine näyttää, jota haluatte, sillä minä en tiedä asiasta enempää kuin tekään!'»
»Saattaako sitten tuolla lailla tosiaankin ansaita rahaa?» sanoi Polly.
»Rahaako, äiti! Hän ei ansaitse rahaa koskaan. Hänellä on sellaisia tapoja, joita en ole koskaan nähnyt. Hän ei suinkaan ole paha isäntä, sen voin hänestä sanoa. Mutta se on minusta jokseenkin yhdentekevää, sillä en luultavasti viivy hänen luonaan kauan.»
»Etkö aio pysyä paikassasi, Rob!» huudahti hänen äitinsä, Toodlen silmien levitessä selkoselälleen.
»En ehkä siinä paikassa», vastasi poika iskien silmää. »Minua ei ihmetyttäisi — nähkääs, minulla on ystäviä hovissa — mutta älähän vielä huolehdi siitä, äiti, minulla ei ole tosiaankaan mitään hätää.»
Näihin viittauksiin ja Robin salaperäiseen käytökseen sisältyvä epäämätön todistus siitä, että hän oli syypää virheeseen, josta Toodle oli häntä moittinut, olisi voinut johtaa uuteen rettelöön ja saanut taas aikaan hälinää perheessä, mutta sen esti sopivasti uuden vieraan saapuminen, joka ilmestyi ovelle Pollyn suureksi hämmästykseksi, hymyillen kaikille hyväntahtoisesti ja ystävällisesti.
»Kuinka voitte, rouva Richards?» kysyi neiti Tox. »Olen tullut tervehtimään teitä! Saanko astua sisään?»
Rouva Richardsin iloisilta kasvoilta loisti vieraanvarainen vastaus, ja neiti Tox otti vastaan tarjotun tuolin, nyökkäsi kohteliaasti Toodlelle, irroitti hattunsa nauhat ja sanoi, että hänen ennen kaikkea täytyi pyytää lapsikultia, kutakin erikseen, tulemaan likemmäksi saadakseen suudella heitä.
Viimeisen edellinen Toodle, joka usein sattuvista kotoisista pulmista päättäen oli syntynyt onnettoman tähden alla, ei päässyt osalliseksi tästä yleisestä tervehdyksestä, sillä Rob-veljen uusi hattu, jolla hän oli kaiken aikaa leikkinyt, oli painunut syvälle hänen silmilleen eikä hän päässyt siitä eroon. Tämä pulma herätti hänen kauhistuneessa mielikuvituksessaan sen surullisen ajatuksen, että hän saisi viettää lopun ikänsä pimeydessä, toivottomasti erotettuna tuttavistaan ja omaisistaan, ja kauhu antoi hänelle voimaa rimpuilla pontevasti vastaan ja päästää tukahtuneita huutoja. Kun hän vihdoin vapautui, olivat hänen kasvonsa hyvin kuumat ja punaiset ja kosteat, minkä jälkeen neiti Tox otti uupuneen pojan syliinsä.
»Olette kai jo melkein unohtanut minut, herra Toodle», virkkoi neiti
Tox.
»Ei, neiti, en ole», vastasi Toodle. »Mutta mehän olemme kaikki vähän vanhentuneet siitä lähtien.»
»Ja kuinka te voitte?» kysyi neiti Tox suloisesti.
»Mainiosti, neiti, kiitoksia kysymästä», vastasi Toodle. »Kuinka te sitten voitte, neiti? Oletteko säästynyt luuvalolta? Meidän täytyy kaikkien olla valmiit joutumaan sen uhreiksi aikaa myöten.»
»Kiitoksia», vastasi neiti Tox. »En ole tosiaankaan vielä joutunut vähääkään kärsimään siitä vaivasta.»
»Onpa teillä ollut hyvä onni», sanoi Toodle. »Monia teidän ikäisiänne ihmisiä se jo vaivaa kovasti. Esimerkiksi vanha äitini —» Mutta kohdattuaan tässä vaimonsa katseen Toodle kätki lauseen lopun teelasiinsa.
»Ette suinkaan väitä, rouva Richards», huudahti neiti Tox Robiin katsahtaen, »että tuo on teidän —»
»Esikoiseni, hyvä neiti», sanoi Polly. »Onpa tosiaankin. Sama pieni poikaparka, joka oli viattomana syynä niin moneen kiusaan.»
»Niin, neiti», lisäsi Toodle, »tämä on se lyhytsäärinen — ja ne sääret olivatkin», virkkoi Toodle äänessään runollinen vivahdus, »harvinaisen lyhyet nahkahousuihin — ja hänestä tahtoi herra Dombey tehdä hiojan».
Muistaessaan tämän asian neiti Tox tunsi syvää liikutusta. Heti alkoi Rob herättää hänen erikoista harrastustaan. Hän kätteli poikaa ystävällisesti ja onnitteli äitiä esikoisen avomielisten vilpittömien kasvojen vuoksi. Kuullessaan nämä sanat Rob koetti ilmeillään vahvistaa ylistystä, mutta tuskin se ilme kuitenkaan oli oikea.
»Ja kuulkaapa nyt, rouva Richards», jatkoi neiti Tox, »ja tekin, herra Toodle, nyt kerron teille avoimesti ja rehellisesti, miksi olen tullut tänne. Ehkä olette huomannut, rouva Richards — ja mahdollisesti tekin, hyvä herra, — että minä ja eräät ystäväni olemme vähän vieraantuneet toisistamme ja etten enää seurustele siinä kodissa, jossa minulla ennen oli tapana oleskella niin paljon.»
Polly, joka naisen vaistolla heti käsitti tämän, ilmaisi sen pikaisella katseella. Toodle, jolla ei ollut kaukaisintakaan aavistusta, mistä neiti Tox puhui, ilmaisi sen tuijottamalla häneen silmät selällään.
»Tietenkään ei ole tarpeellista lähemmin selittää, kuinka meidän väliemme pieni kylmeneminen on alkanut — sehän ei vaikuta asiaan mitään», sanoi neiti Tox. »Riittää, kun sanon tuntevani mahdollisimman suurta kunnioitusta ja harrastusta herra Dombeyta kohtaan» — neiti Toxin ääni värisi — »ja myös kaikkea kohtaan, mikä on yhteydessä hänen kanssaan».
Toodle, jolle asia nyt alkoi selvitä, pudisti päätänsä ja sanoi kuulleensa väitettävän ja myös omasta puolestaan olevansa samaa mieltä, että herra Dombey oli hankala ihminen.
»Älkäähän sanoko niin, herra Toodle», vastasi neiti Tox. »Minun täytyy oikein hartaasti pyytää, hyvä herra, ettette puhuisi niin nyt tai vastakaan. Sellaiset huomautukset vaikuttavat minuun ehdottoman kiusallisesti, ja olen varma siitä, etteivät ne voi tuottaa pysyvää tyydytystä herrasmiehelle, jolla on sellainen mielenlaatu kuin tiedän teillä varmasti olevan.»
Toodle, joka ei ollut epäillyt silmänräpäystäkään, että hänen huomautuksensa voitaisiin ottaa vastaan muutoin kuin hyväksyvästi, ällistyi aika lailla.
»Nyt selitän, mitä haluan, rouva Richards», aloitti neiti Tox uudelleen, »ja tässä asiassa käännyn teidänkin puoleenne, hyvä herra. Jokainen teidän korviinne tullut tieto sen perheen toimista, menestymisestä ja terveydestä on minulle aina kovin mieluinen. Minulle tuottaa suurta iloa puhella rouva Richardsin kanssa siitä perheestä ja entisistä ajoista. Ja koska rouva Richardsilla ja minulla ei ole ollut pienintäkään kiistaa (vaikka nyt soisin, että olisimme olleet lähemminkin tutut, mistä minun ei kuitenkaan ole syytettävä ketään muuta kuin itseäni), toivon, ettei teillä ole mitään sitä vastaan, että olemme nyt oikein hyvät ystävät ja että te sallitte minun käydä täällä usein, milloin haluan, pitämättä minua outona. Toivonpa tosiaankin, rouva Richards», jatkoi neiti Tox vakavasti, »että käsitätte tämän niinkuin tarkoitan, sillä tehän olette aina ollut niin hyväntahtoinen».
Polly oli mielissään ja ilmaisikin sen. Toodle ei ollut itsestään selvillä, oliko hän mielissään, ja pysyi senvuoksi järkkymättömän rauhallisena.
»Nähkääs, rouva Richards», lisäsi neiti Tox, »ja toivottavasti tekin huomaatte sen, hyvä herra, että on olemassa monta pikku tapaa, joilla voin olla teille vähäiseksi hyödyksi, jollette pidä minua vieraana. Ja se tuottaa minulle itsellenikin iloa. Minäkin voin opettaa lapsillenne jotakin. Tuon mukanani muutamia pikku kirjoja, jos sallitte, ja joitakin käsitöitä, ja niin he oppivat silloin tällöin iltaisin — niin, hyväinen aika, oppivat luullakseni aika paljon ja tuottavat opettajalleen suurta kunniaa.»
Toodle, joka suuresti kunnioitti oppimista, nyökkäsi hyväksyvästi vaimolleen.
»Koska en siis ole mikään vieras, en ole kenenkään tiellä», sanoi neiti Tox, »ja kaiken täytyy tapahtua ikäänkuin en olisikaan täällä. Rouva Richards paikkaa ja silittää ja hoitaa lapsiaan, välittämättä minusta, ja tekin, herra Toodle, poltatte kaikessa rauhassa piippuanne, eikö niin?»
»Kiitoksia, neiti», sanoi Toodle. »Kyllä minä otan tavallisen tupakka-annokseni.»
»Olette erittäin ystävällinen saneessanne niin, hyvä herra», sanoi neiti Tox, »ja minä vakuutan teille vilpittömästi, että se on minulle erittäin mieluista ja että mitä hyvää mahdollisesti voinenkin tehdä lapsillenne, sen te korvaatte yllin kyllin suostumalla ystävällisesti tähän pikku sopimukseen tuhlaamatta siihen enää sanaakaan».
Sopimus vahvistettiin heti, ja neiti Tox oli mielestään jo niin kotiutunut, että viipymättä ryhtyi alustavasti tutkimaan ympärillä olevia lapsia — mikä herätti Toodlessa suurta ihastusta — ja merkitsi muistiin heidän ikänsä, nimensä ja taitonsa paperipalaselle. Tämä toimitus ja siihen liittyvä rupattelu venyi niin pitkälle, että tavallinen nukkumaanmenon aika oli kauan sitten sivuutettu ja neiti Tox oli viipynyt Toodlen lieden ääressä, kunnes oli liian myöhäistä hänen lähteä yksin kotiin. Mutta ritarillinen Rob, joka oli yhä siellä, tarjoutui kohteliaasti saattamaan häntä. Ja koska neiti Toxista oli jonkin arvoista saada saattajakseen nuorukainen, jonka Dombey oli ensimmäisenä puettanut harvoin nimeltä mainittaviin miehisiin vaatekappaleisiin, suostui hän halukkaasti ehdotukseen.
Käteltyään Toodlea ja Pollya ja suudeltuaan kaikkia lapsia neiti Tox lähti talosta perin suosittuna henkilönä ja niin kevein sydämin, että rouva Chick olisi siitä loukkaantunut, jos tälle kunnon naiselle olisi ollut mahdollista harkita asiaa.
Rob Hioja olisi vaatimattomana tahtonut astella hänen jäljessään, mutta neiti Tox halusi kuitenkin, että he pysyttelivät rinnatusten voidakseen paremmin keskustella, ja houkutti — niinkuin jälkeenpäin selitti pojan äidille — hänet puhelemaan asioistaan matkalla.
Rob osoittautui niin kirkkaaksi ja selväksi ja loistavaksi, että neiti Tox oikein ihastui häneen. Mitä enemmän neiti Tox uteli häneltä, sitä hienommaksi hän kävi, kuten sähkölanka, jota venytetään. Ei voinut olla parempaa tai lupaavampaa nuorukaista — hellempää, vakavampaa, viisaampaa, kohtuullisempaa, kunniallisempaa, nöyrempää ja avomielisempää kuin Rob sinä iltana.
»Olen hyvin iloinen opittuani tuntemaan teidät», virkkoi neiti Tox saavuttuaan ovensa eteen. »Toivon, että pidätte minua ystävänänne ja käytte tervehtimässä minua niin usein kuin haluatte. Onko teillä säästölaatikkoa?»
»Kyllä, hyvä neiti», vastasi Rob, »minä säästän joka rovon ja sitten vien pankkiin».
»Kerrassaan kiitettävää», virkkoi neiti Tox. »Sitäpä on hauska kuulla.
Olkaa hyvä ja lisätkää tämä puoli kruunua entisiin.»
»Kiitoksia, hyvä neiti», vastasi Rob, »mutta en tosiaankaan kehtaisi riistää teiltä».
»Minua miellyttää itsenäinen luonteenne», sanoi neiti Tox, »mutta uskokaa minua, se ei ole riistämistä. Minä loukkaannun, jollette ota sitä merkiksi suopeudestani. Hyvää yötä, Robin.»
»Hyvää yötä, neiti», sanoi Rob, »ja kiitoksia!»
Sitten poika juoksi nauraa hihittäen vaihtamaan rahaa ja ostamaan katukaupustelijalta piirakoita. Mutta hiojain koulussa ei ollutkaan opetettu kunniallisuutta. Siellä oli päinvastoin vallalla sellainen järjestelmä, joka erikoisesti sopi kehittämään ulkokultaisuutta, jopa siinä määrin, että monet entisten hiojain ystävät ja isännät väittivät, että jos tuo oli ainoa tapa kasvattaa kansaa, olisi parempi, ettei sitä ollenkaan kasvatettaisi. Muutamat järkevämmät sanoivat, että pitäisi huolehtia paremmasta kasvatuksesta. Mutta hiojain yhdistyksen johtavat henkilöt olivat aina valmiit mainitsemaan muutamia poikia, joista oli tullut kunnon miehiä järjestelmästä huolimatta, ja silloin he pontevasti väittivät, että heistä oli tullut kunnon miehiä vain järjestelmän vuoksi. Se tukki moittijain suun ja vahvisti uudelleen ammattikunnan maineen.
YHDEKSÄSNELJÄTTÄ LUKU
Kapteeni Cuttlen uusia seikkailuja
Varmoin askelin oli aika kiiruhtanut eteenpäin, niin että se vuosi, jonka kuluttua Solomon Gillsin määräyksen mukaan sinetöity mytty ja sitä seuraava kirje saataisiin avata, jo läheni loppuaan, ja kapteeni Cuttle alkoi eräänä iltana sitä tarkastella tuntien salaperäistä levottomuutta.
Suuressa rehellisyydessään kapteeni olisi yhtä hyvin voinut ajatella oman itsensä avaamista ja sisustensa tutkimista kuin hänen mieleensä olisi juolahtanut avata myttyä tuntiakaan ennen määräajan loppumista. Hän otti sen vain esille ensimmäistä iltapiippuaan poltellessaan, pani sen pöydälle ja tuijotti siihen savun läpi hiljaisen vakavana, kääntämättä siitä katsettaan pariin kolmeen tuntiin. Toisinaan, kun hän oli sitä katsellut hyvin kauan, hän työnsi tuolinsa vähitellen yhä edemmäs kuin päästäkseen taikapiirin ulkopuolelle, mutta jos se oli hänen tarkoituksensa, ei hän siinä onnistunut, sillä vaikka hän oli sillä lailla siirtynyt huoneen seinään asti, veti mytty hänen katseensa yhä puoleensa. Tai jos hänen silmänsä harhailivat miettiväisinä kattoon tai tuleen, seurasi sen kuva heti ja asettui hyvin silmäänpistävänä hiilien joukkoon tai näkyvälle paikalle valkaistuun kattoon.
Siitä lähtien, kun hän viimeksi tapasi Carkerin, hän oli alkanut epäillä, oliko hänen aikaisempi sekaantumisensa Florencen ja rakkaan Walter-poikansa asioihin osoittautunut niin edulliseksi kuin hän oli toivonut ja aikanaan uskonut. Häntä vaivasi suoraan sanoen se paha aavistus, että hän oli tehnyt enemmän vahinkoa kuin hyötyä, ja tunnonvaivoissaan ja vaatimattomuudessaan hän sovitti rikoksensa parhaimmalla mahdollisella tavalla, väistymällä syrjään, jottei saattaisi vahingoittaa ketään, ja niin sanoaksemme heittämällä itsensä laivasta mereen vaarallisena henkilönä.
Senvuoksi kapteeni ei tullut esille itsekaivamastaan haudasta kauppatavaran keskeltä. Hän ei enää käynyt Dombeyn talossa eikä antanut itsestään mitään tietoja Florencelle tai neiti Nipperille. Irroittipa hän itsensä Perchistäkin ilmoittamalla kuivakiskoisesti tälle herralle kiittävänsä seurasta, mutta lopettaneensa kaiken seurustelun, koska ei tietänyt, kenen ruutisäiliön kulloinkin tahtomattaan räjähdytti ilmaan. Tässä itsevalitsemassaan yksinäisyydessä hän vietti päivä- ja viikkokausia vaihtamatta sanaakaan kenenkään muun kuin Rob Hiojan kanssa, jota hän piti epäitsekkään kiintymyksen ja uskollisuuden esikuvana. Istuessaan iltasin piippuaan poltellen ja myttyyn tuijottaen kapteeni ajatteli Florencea ja Walter-parkaa, kunnes he molemmat hänen yksinkertaisessa mielikuvituksessaan tuntuivat kuolleilta ja näyttivät siirtyneen ikuiseen nuoruuteen, missä he elivät kauniina ja viattomina pikku lapsina, niinkuin hän heitä entisiltä ajoilta muisteli.
Mutta kapteeni ei näitä ajatuksia hauteessaan silti laiminlyönyt omaa kehitystään tai Rob Hiojan henkistä kasvatusta. Tavallisesti hän vaati nuorukaista lukemaan itselleen jotakin kirjaa tunnin verran joka ilta ja sokeasti uskoen kaikkien kirjojen olevan tosia kokoili tällä lailla monta merkillistä seikkaa muistiinsa. Sunnuntai-iltaisin hän aina ennen maatapanoa luki itsekseen erään jumalallisen saaman, joka oli pidetty vuorella, ja vaikka hän olikin tottunut sanelemaan tekstin ilman kirjaa omalla tavallaan, näytti hän lukevan sitä kunnioittaen sen taivaallista henkeä niin paljon kuin olisi osannut sen ulkoa kreikaksi ja kyennyt kirjoittamaan kuinka monta jäykkää jumaluusopillista tutkimusta tahansa sen jokaisesta lauseesta.
Rob Hiojan kunnioituksen pyhää kirjaa kohtaan oli hiojakoulun ihailtava järjestelmä kehittänyt hänen henkisten sääriluittensa alituiseksi kolhiutumiseksi kaikkia Juudan heimojen erikoisnimiä vastaan ja siihen liittyi vaikeiden säkeistöjen yksitoikkoinen toistaminen, mitä hänelle oli etenkin käytetty rangaistuksena, sekä kituminen kuusivuotiaana nahkahousuissa kolme kertaa joka sunnuntai näytteillä hyvin korkealla hyvin kuumassa kirkossa, jossa suurten urkujen sävelet kumahtelivat hänen unista päätään vastaan kuin harvinaisen ahkera mehiläinen. Mutta sittenkin hän teeskenteli olevansa suunnattomasti ylentyneellä mielellä, kun kapteeni oli lakannut lukemasta, ja tavallisesti haukotteli ja nuokkui lukemisen kestäessä. Viimeksimainittuja ilmiöitä kelpo kapteeni ei osannut vähintäkään aavistaa.
Liikemiehenä oli kapteeni Cuttle alkanut hoitaa kirjanpitoakin. Hän teki muistiinpanoja ilmasta, vaunujen ja muiden ajoneuvojen kulusta, joiden hän väitti sillä puolella kaupunkia aamuisin ja melkein koko päivänkin mittaan suuntautuvan länteen ja iltaisin taas itään. Kun kerran eräällä viikolla pari kolme maankiertäjää kävi »haastattelemassa» kapteenia — niinkuin hän merkitsi sen kirjaansa — ja kysymässä silmälaseja, ostamatta mitään, mutta luvaten tulla toisen kerran, päätteli kapteeni, että liike alkaisi taas vaurastua, ja merkitsi päiväkirjaansa seuraavan muistiinpanon: »Vireä tuuli länsipohjasta, kääntynyt yön aikana.»
Kapteenin pahimpia pulmia oli Toots, joka kävi usein ja puhumatta paljonkaan näytti pitävän pientä myymälän takaista huonetta sopivana suojana, jossa saattoi hyvin nauraa hihittää, sillä usein hän istui siellä pitkät ajat joutumatta silti lähempiin väleihin kapteenin kanssa. Viime kokemustensa vuoksi varovaiseksi käynyt kapteeni ei oikein päässyt rauhalliseen käsitykseen siitä, oliko Toots todella sellainen vaaraton olento kuin oli olevinaan vai perinpohjin ovela ja tekopyhä. Se, että hän usein otti puheeksi neiti Dombeyn, tuntui epäilyttävältä, mutta kapteeni tunsi kuitenkin jonkinlaista salaista ystävällisyyttä Tootsia kohtaan hänen ilmeisen luottamuksensa vuoksi ja päätti olla arvelematta hänestä mitään pahaa toistaiseksi, pitäen häntä vain tarkasti ja ovelasti silmällä, milloin tahansa hän kosketti sitä aihetta, joka oli lähinnä hänen sydäntään.
»Kapteeni Gills», tokaisi Toots eräänä päivänä äkkiä, niinkuin hänen tapansa oli, »luuletteko voivanne käsitellä suosiollisesti ehdotustani ja suoda minulle kunnian päästä tuttavaksenne?»
»No, sanonpa teille, kuinka asia on, nuorukainen», vastasi kapteeni, joka oli lopulta valinnut menettelytapansa. »Minä olen pohtinut sitä asiaa.»
»Kapteeni Gills, sepä on ystävällistä teidän puoleltanne!» huudahti
Toots. »Olen kovin kiitollinen teille. Kautta kunniasanani, kapteeni
Gills, tekisitte armeliaisuustyön suodessanne minulle kunnian päästä
tuttavaksenne. Todellakin tekisitte.»
»Nähkääs, veli, minähän en tunne teitä», selitti kapteeni hitaasti.
»Mutta ettehän koskaan voi oppiakaan tuntemaan minua, kapteeni Gills», vastasi Toots, joka pyrki suoraan päämääräänsä, »jollette suo minulle kunniaa päästä tuttavaksenne».
Kapteeniin näytti kovasti vaikuttavan tämän huomautuksen alkuperäisyys ja voima, ja hän katsahti Tootsiin kuin olisi luullut hänessä olevan paljon enemmän kuin oli odottanutkaan.
»Oikein sanottu, nuorukainen, vieläpä totuudenmukaisesti», huomautti kapteeni nyökäyttäen miettiväisenä päätänsä. »Kuulkaahan nyt: te olette tehnyt minulle pari huomautusta, joista päättelen teidän ihailevan erästä suloista olentoa — vai kuinka?»
»Kapteeni Gills», vastasi Toots viittoillen hurjasti kädellään, jossa hän piti hattua, »ihailu ei ole oikea sana. Kautta kunniani, teillä ei ole minkäänlaista käsitystä tunteistani. Jos minut voitaisiin maalata mustaksi ja tehdä neiti Dombeyn orjaksi, pitäisin sitä siunauksena. Jos uhraamalla kaiken omaisuuteni voisin muuttua neiti Dombeyn koiraksi, niin minä — minä en kai tosiaankaan lakkaisi heiluttamasta häntääni. Olisin niin täydellisen onnellinen, kapteeni Gills!»
Toots sanoi sen kyynelsilmin ja painoi hattuaan rintaansa vasten syvästi liikutettuna.
»Nuorukainen», virkkoi kapteeni, jonka sääli oli herännyt, »jos tarkoitatte vakavasti —»
»Kapteeni Gills!» huudahti Toots, »minä olen sellaisessa mielentilassa ja niin hirveästi vakavissani, että jos voisin vannoa kuuman raudanpalan, hehkuvan hiilen, sulan lyijyn tai palavan sinettilakan tai minkään muun sentapaisen kautta, olisin iloinen voidessani tuottaa tuskaa itselleni helpottaakseni tunteitani». Ja Toots loi pikaisen silmäyksen ympärilleen kuin etsien jotakin kyllin tuskallista keinoa suorittaakseen julman aikomuksensa.
Kapteeni työnsi vahakankaisen hattunsa takaraivolleen, siveli kasvojaan raskaalla kädellään — jolloin hänen nenänsä kävi tavallistakin kirjavammaksi — ja asettui vastapäätä Tootsia, tarttui hänen takkinsa rintapieleen ja puheli hänelle seuraavaan tapaan Tootsin tuijottaessa hänen kasvoihinsa hyvin tarkkaavasti ja jonkin verran hämmästyneenä:
»Nähkääs, nuorukainen, jos teillä on vakava tarkoitus, niin saatte osaksenne laupeutta, ja laupeus on kirkkain jalokivi brittiläisen kruunussa. Sen voitte huomata jo vakiomuodostakin sellaisena kuin se esiintyy Rule Britanniassa, ja kun löydätte sen, on siinä se peruslaki, josta suojelusenkelit lauloivat niin monta kertaa. Huomio! Tämä teidän ehdotuksenne tuntuu minusta vähän oudolta. Ja miksi? Koska minä nähkääs purjehdin yksin näillä vesillä eikä minulla ole ketään toveria enkä ehkä kaipaakaan ketään. Rauhoittukaa! Te tervehditte minua ensiksi erään nuoren naisen vuoksi, jonka nimessä te purjehditte. Mutta nyt sanon teille, että jos me, te ja niinä, ollenkaan jatkamme seurusteluamme, ei mainitun nuoren olennon nimeä saa koskaan mainita tai edes viitatakaan siihen. En tiedä, kuinka paljon onnettomuutta onkaan jo saatu aikaan mainitsemalla sitä liian usein, ja senvuoksi sanon tämän teille lyhyesti ja jyrkästi. Ymmärrättekö oikein, veli?»