Talonpoika. Asui.
Don Ranudo. Mikä oli hänen nimensä?
Talonpoika. En totta mari minä sitä tiedä.
Don Ranudo. Oih! Se on hirmuista! Ei tietää isänsä nimeä! Suurin ilohan on maailmassa tietää vanhempainsa nimet ja mitä sukuperää he olivat.
Talonpoika. Me maalla pidämme suurimpana ilona nähdä peltomme kantavan viljaa ja hedelmiä, joista saamme elatuksemme; että vaimomme voivat vuosittain saada lapsia, ja että lapsemme pian varttuvat meille avuksi.
Don Ranudo. Se somasti! Me ylhäiset säätyläiset pidämme rasituksena saada paljon lapsia; sillä kuta useimpia lapsia, sitä suurempia maksuja.
Talonpoika. Meillä taas sanotaan: kuta enemmän lapsia, sitä enemmän tuloja. Kuta enemmän aatelisia, sitä enemmän syöjiä; mutta kuta enemmän talonpoikia, sitä enemmän työmiehiä.
Don Ranudo. Totta kyllä! Sinä puhut kun filosofi; kuinka vanha olit sinä kun menit naimisiin?
Talonpoika. Kahdeksantoista vuotta.
Don Ranudo. Hyvin aikasin menitkin naimisiin; me ylhäiset emme niin nuorena voi käydä avioliittoon. Saamme odottaa usein neljään väliinpä viiteenkymmeneen vuoteemme, ennenkun tulemme tilaisuuteen elättää pereemme yhtä isosti kun esi-isäimme perettään elätti ennen meitä.
Talonpoika. Me taasen menemme naimisiin, niin pian kun voimme siijitttää lapsia, sillä vaimo ja lapset eivät ole meille rasitukseksi. Kuta useimpia käsiä, sitä enemmän työläisiä, kuta enemmän työläisiä, sitä suurempi varallisuus.
Don Ranudo. Tämä mies puhuu viisaasti, Donna Olympia! Talonpojat ovat siinä onnellisia. Minä luulen myöskin tässä löytäväni syyn siihen, miksi talonpoikain lapset ovat terveempiä ja raittiimpia kun ylhäisten; he ovat, näette, siijitetyt vanhempainsa kukoistavassa ijässä.
Talonpoika. Ellette ota pahaksi, niin luulen myöskin, että juuri tämäntähden talonpojissa löytyy vähemmän aisankannattajia kun ylhäisissä; sillä kun ylhäisten täytyy naimistaan odottaa viiteenkymmeneen ikävuoteensa, niin joutuvat he sillä välin kelvottomiksi avioliittoon, elleivät rouvansa tyydy ainoasti ruokaan ja juomaan, mikä meikäläisten mielestä on mahdotointa.
Don Ranudo. Ha, ha, haa! Ompa hupaista kuulla talonpojan noin haastavan. Mutta minusta on kummaa, miten sinä saatat syödä huonoa ruokaasi noin suurella ruokahalulla.
Talonpoika. Juustoni ja leipäni maistuu minulle, kukatiesi, paremmalta, kun paras paisti teille. Kaikki ruoka on hyvää; asia riippuu vaan siitä kuinka me olemme tottuneet.
Don Ranudo. Kaikki maailmassa on koetettava. Anna minun ihmeeksi maksaa juustoasi, saadaas nähdä voinko syödä sitä.
Donna Olympia. Ei, Don Ranudo! se ei käy laatuun.
Talonpoika. Tahdotteko koettaa, herra?
Don Ranudo. Ihmeekseni vaan… Ei, se ei maistu niin pahalta.
Talonpoika. Rouva kanssa ottaa palan?
(Leikkaa rouvalle).
Donna Olympia. Juusto maistuu hyvältä; sitä en olisi voinut uskoa.
Don Ranudo. Ha, ha, ha! Minä tahdon totta mari palan vielä. Se on tavatonta; tätä en olisi koskaan luullut tekeväni; sen saan kertoa lapseni lapsille. Leikkaa aika pala ja anna vähän leipääsi myöskin.
(Don Ranudo ja Donna Olympia syövät halukkaasti).
Donna Olympia. Hoviin kun tulen, kerron minä ensimäiseksi, että olen syönyt juustoa ja leipää talonpojan kanssa.
Don Ranudo. Ha, ha, haa! Vielä palanen, Juan. Minä totta mari tahdon syödä niinkauan kun maittaa.
Talonpoika. En tiedä, armollinen herra, salliiko juustoni enää leikkausta.
Don Ranudo. Ha, ha, haa! (Ottaa juuston ja leikkaa sen kahtia, josta pitää toisen puoliskan). Nyt näet, Juan, ettei rouva enkä minä ylönkatso köyhän talonpojan ruokaa.
(Talonpoika pistää ruuan pussiinsa ja kynsii päätään).
Donna Olympia. Anna minulle vielä palanen; tahdonpa koettaa voiko röökynä-tyttärenikin syödä tuollaista ruokaa. Ha, ha, ha! hupaista kyllä muutteeksi.
Talonpoika. Tuo pala, minkä herra viimeksi leikkasi, ei ainoastaan riitä koetukseksi, vaan myöskin ateriaksi herrasväelle.
Don Ranudo. Kun toiste tulet kaupunkiin, niin puhuttele meitä pelvotta.
Talonpoika. Minä kiitän suuresti. (Hiljaan). Mutta hullu on se, joka toiste tuo ruoka-pussinsa tänne.
Don Ranudo. Kun tulet kotiasi, Juan, niin kiitäthän meitä sangen nöyriksi?
Talonpoika. Se on tietty, semminkin jos herra on niin hyvä ja antaa minulle jotakin palkintoa; sillä minulla oli juuri ruokaa sen verran kun matkallani tarvitsin.
Don Ranudo. Mitä annamme tälle rehelliselle miehelle, Donna Olympia? Minä lainasin juuri tänään kaksituhatta kultarahaa eräälle hyvälle ystävälle, jotta olen nyt ihan tyhjä kultarahoista. Hopearahoja taasen ei käy minun, eikä kenenkään Colibrados'en suvusta antaa.
Talonpoika. Armollinen herrasväki! minä kyllä tyydyn hopearahoihin.
Don Ranudo. Ei, Juan, se ei käy päinsä. Me menettäsimme sillä kunniamme. Lahjaksi annamme ainoastaan kultaa tahi kunnioitusta.
Talonpoika. No, koska ei herrasväellä ole kultaa käsillä ja minulla on itselläni kunniaa tarpeeksi asti, niin nöyrimmästi pyydän, että antaisitte minulle hopearahaa, jolla saisin ostaa vähän ruokaa.
Don Ranudo. Antakaamme hänelle, Donna Olympia, kymmenkunta piasteria, ehdolla ettei hän sitä kenellekään puhu.
Donna Olympia. Ei, herra, ei minun suostumuksellani koskaan; se olisi ikuinen häpy huoneellemme.
Talonpoika. Minä en totta mari sano kellenkään, että sain hopearahoja.
Don Ranudo. Kuule, Juan! Minä olen varma siitä, että kun tulet kotiisi ja kerrot muille talonpojille, mitä sinulle on tapahtunut, he kunnioittavat sinua tästä lähtein.
Talonpoika. Ellei herrasväellä ole rahoja, niin pyydän nöyrimmästi, että antaisitte minulle vähän omaa ruokaanne jota saisin syödä tiellä, sekä myöskin näyttää toisille talonpojille, jotta uskosivat, että minä olen käynyt herrasväen luona.
Don Ranudo. Minä annan sinulle vaakunamme painoluvan; sen voit viedä kotiasi todistukseksi, että olet käynyt täällä.
Talonpoika. Tuleeko minustaki ylhäinen mies kun saan herran vaakunan?
Don Ranudo. Mitä horiset!
Talonpoika. Luulin ylhäisyyden ainoasti riippuvan vaakunasta, sillä useita löytyy, jotka eivät voi näyttää todeksi ylhäisyyttään muulla kun esi-isäinsä vaakunoilla; mutta koska tuo ei minua hyödytä, niin antakaa minulle ruokaa tiellä syödäkseni.
Don Ranudo. Jos joku tuota epäilee ja sanoo: miten oli mahdollista, että Don Ranudo de Colibrados, joka on Antonio Prospero Alfonson, Gonzalvo Hippolito Stefano Mustacho…
Talonpoika. Mutta, armollinen herra!
Don Ranudo. Lopez Melchiorin, Gusman Theodosio Theofraston, Theodoro
Carlos'in, Filippo Manuel Balthasar…
Talonpoika. Mutta, armollinen herra!…
Don Ranudo. Manuelin, Juan Aurelio Sanctio Ramirezin, Don Jago Juliano
Sebastiano Stemogeniano Melchior Lopez…
Talonpoika. Mutta, armollinen herra! Minulla on…
Don Ranudo. Caspar Ramidon, Trincalo Bentoso'n j.n.e. j.n.e.
Talonpoika. Minulla on yhä nälkä vieläkin, armollinen herra.
Don Ranudo (osoittaen sukuluetteloon). Ja niin edespäin, j.n.e. j.n.e.
Talonpoika. Vaikka luettelisitte, herra, kaiken maailman Don Julianot ja Don Pahnot, Don Quichottet ja Sancho Panzat, niin ei nälkäni…
Don Ranudo. Kun siis joku sanoo: minä epäilen tuota, sillä miten on mahdollista, että semmoinen herra näyttäisi köyhälle miesparalle sellaisen kunnian; niin ei sinun tarvitse muuta kun näyttää vaakunaa.
Talonpoika. Mutta eikö herrasväki edes tahdo antaa minulle vähän viiniä pullooni?
Don Ranudo. Tuolla on pöydällä vaakunan jälkipaino, Donna Olympia; annetaan se tälle miehelle muistoksi käynnistään.
Talonpoika. Mutta enkö mahda edes kutsua palveliaa täyttämään pulloani?
Don Ranudo. Kas tässä, Juan! tallenna se hyvästi, ettei riku tiellä.
Talonpoika. Enkö saa mennä kyökkiin, kutsumaan kellarimestaria?
Don Ranudo. Nyt tahdon selvittää sinulle, mitä vaakunassa näet. Tuossa on sininen kukka.
Talonpoika (hiljaan). Tuhma on se joka toiste tuo tänne ruokapussinsa.
Don Ranudo. Toisessa välipaikassa on Leopardi.
Talonpoika. Minä en saa viipyä enää, minun täytyy lähteä.
Don Ranudo. Kolmannessa on neljä liljakukkaa.
Talonpoika. Olkoon vaikka kuustoista.
Don Ranudo. Neljännessä on miekka.
Talonpoika. Vieköön piru kaikki liljat ja miekat.
Don Ranudo. Nyt tahdon kertoa sinulle, mitä ne kaikki merkitsevät.
Talonpoika. Hyvästi, korkeasukuinen herrasväki! Kiitoksia kunniasta, minkä olette tehneet minulle, syömällä suuhunne ruokani.
Seitsemäs kohtaus.
Don Ranudo. Donna Olympia.
Don Ranudo. Kuinka ylistää tämä talonpoika meitä kun pääsee kotiinsa!
Donna Olympia. Niin! Minä tiedän varmaan, mitä hän sanoo; kuinka armollinen se herrasväki oli! Moni talonpoika on ylpeämpi kun tämä suurisukuinen herra ja rouva.
Don Ranudo. Mutta ei moni meidän säätyläisistämme olisikaan kohdellut köyhää talonpoikaparkaa niinkuin me teimme.
Donna Olympia. Mitäpä siitä; me emme sillä ole joutuneet vähäistäkään huonommaksi. — Minä en ole suurellinen, en siis voi niitä kärsiä, jotka ovat jotakin olevinaan, vaikka eivät mitään ole. Talonpojat eivät tahdo olla muuta kun talonpoikia, ja vastaanottavat armona sen kunnian, mikä heille annetaan. Ihmisiä sitä vastaan löytyy, monsieur'ejä ja madame'ja, — te niitä tiedätte hyvin — joissa, ehkä tahtovat olla ylhäisiä, porvarisuus pistää usein esiin, vaikka kuinkakin he koettaisivat sitä salata. Niiden kanssa käy ihan samaten kun 256 jutellaan eräästä lakeijasta, mikä arpajaisissa voitti niin paljon rahaa, että pääsi herraksi. Hän käytti itsensä nyt suurellisesti, mutta unhotti väliin herruutensa niin, että hän astuessaan vaunuihin, nousi vaunujen taka. Samate näkyy porvarillisuus näissä, joista puhun. Minä tulen sairaaksi kun näen madamen, te tiedätte kenen, kantopaareissaan nojaavan miettivällä katsannolta päätänsä vasempaa olkaa vastaan, ikään kuin tyytymättömänä, ettei miehensä ole voinut saada häntä vielä korkeammalle. Ja kumminkin muistellessaan, että äitinsä Sevillan torilla myi viikunoita, luulisi hänen joutuvan vallan pyörällen, jotta saisi pitää kiini molemmin käsin kantopaarien laidasta. Mutta hän ei juuri huoli puhua esi-äidistään, eikä monsieur myöskään mielellään puhu vanhemmistaan. Minä olen haleta, Don Ranudo! kun tuon ajatuksiani tälläisiin ihmisiin.
Don Ranudo. Oi, sydänkäpyni, älkäätte semmoisesta niin kovin innostuko, se ei maksa vaivaa.
Donna Olympia. Soisinpa heidän kerran käyvän minun luonani; saisivat totta mari etuhuoneessa koko tunnin odottaa sisäänpääsyä, sen sanon minä. Mitä tahtoo…
Don Ranudo. Jumala paratkoon! rouva tulee sairaaksi? Hän pyörtyy, totta mari! Oi, jos minulla olisi mitään haistettavata tarjota hänelle! Haistakaa tätä juustopalaa, ehkä parannutte. Mikä aatelinen sydän!
(Donna Olympia tointuu).
Donna Olympia. He saisivat, Don Ranudo, seisoa koko tunnin etuhuoneessani; enemmän en minä heitä kunnioita, en niinkään paljon kuin tätä juustoa.
(Ottaa juuston ja syö sen).
Kahdeksas kohtaus.
Don Ranudo. Donna Olympia. Pedro.
Pedro. Oi, voi! Nyt on talo hukassa. Ulkona on oikeuden palvelia ja velkojia, jotka tahtovat saada velkansa suoritetuksi. He vievät kaikki mitä talossa löytyy.
Don Ranudo. Missä he ovat?
Pedro. He ovat jo murtaineet ruskeaan kamariin.
Don Ranudo. Tule, menkäämme sinne.
Yhdeksäs kohtaus
Oikeuden palvelia. Edelliset.
Palvelia (syvään kumartaen). Pyydän nöyrimmästi anteeksi, armollinen herrasväki, että olen tullut tänne tällaista rohkeaa toimitusta varten. Minä olen alhainen palvelia, jonka täytyy virkani uhalla toimittaa esimieheni käskyt.
Don Ranudo. Mitä varten olette tänne pantu?
Palvelia. Minä olen lähetetty alamaisuudessa tekemään ryöstöä teidän luonanne, korkeasukuinen herrasväki, ja tuomion nojassa, joka sanottiin kaksitoista päivää takaperin, ottamaan kaikki mitä löydän tässä aatelisessa huoneessa, kiinteää ja irtainta, takavarikkoon, aina korkeasäätyisen herrasväen omiin vapasukuisiin käyntivaatteisin saakka.
Don Ranudo. Minä toivon kumminkin, ett'ette kohtele minua niinkuin alhaista porvaria!
Palvelia. Se on tosin väärin; mutta la'it, herra, eivät senpahemmin tee velka-asioissa eroitusta ihmisten välillä.
Don Ranudo. Miettikää tarkalleen mitä teette.
Palvelia. Minä olen jo sitä miettinyt; ja olen jo väelläni panettanut takavarikkoon muutamia vähäisiä huonekaluja, jotka olen löytänyt toisissa kamareissa; mutta kun ne eivät ensinkään riitä velkaanne, niin täytyy minun tarttua teidän käyntivaatteesenne, armollinen herrasväki! Pyydän nöyrimmästi, ett'ette sitä pahaksu.
Don Ranudo. Voiko kukaan olla sellaista pahaksumatta? Ettehän millään voi puolustaa käytöstänne.
Palvelia. Aika ei anna myöden tällä kertaa luetella muita syitä. Minä muuten tahdon olla niin kohtelias kun suinkin taidan ja annan siis herran pitää, teidän korkeutenne tähden, alusvaatteenne.
Don Ranudo. Sehän on kohteliaisuutta, sen saa sanoa!
Palvelia. Minä tiedän antaa kullekin sen kunnian kun hänelle tulee,
(Vetää takin Don Ranudon yltä ja kumartaa kolmesti syvään).
Don Ranudo. Oi Jumala! mimmoisessa ajassa elämme!
Palvelia. Nyt on teidän vuoronne, armollinen rouva!
Donna Olympia. Se on kuolemaan syypää, joka koskee tällaiseen rouvaan.
Miettikää tarkoin mitä teette.
Palvelia. Taivas tietää kuinka minun käy surukseni tämä ryöstö, mutta minä olen syytön välikappale, jota esivalta käyttää.
Donna Olympia. Sanokaa maistraatille, että heillä on odottaa kova, esimerkillinen rangaistus.
Palvelia. Sen minä tahdon tehdä, armollinen rouva. Mutta minun täytyy kaikella kunnioituksella ottaa hameenne myöskin takavarikkoon velan tähden.
(Ottaa hameen rouvan yltä ja suutelee palletta).
Donna Olympia. Oi Jumala! minä kuolen hävystä.
Don Ranudo (nuusku-toosa kädessä). Ei, madame! Näyttäkäämme ylönkatseella, että sydämemme vastaa sukumme ylhäisyyteen. Monsieur! me emme ole suutuksissa teille. Kas tässä, tahdotteko nuuskua?
Palvelia. Onko tämä nuuskuastia herran oma?
Don Ranudo. On, kenenkäs muuten?
Palvelia. Älkää pahastuko, että minä otan takavarikkoon senkin. (Don Ranudo kulkee hyräillen edes takasin). Täällä ei ole muuta otettavaa enää. Onko korkeasukuisella herrasväellä mitään muuta käskeä?
(Kumartaa kolmesti syvään ja menee ulos).
Pedro. Tuon toosan olisi herra saattanut pitää.
Don Ranudo. Se on yks' kaikki, Pedro! mennään sisälle.
Pedro. Hänpä oli piru mieheksi; hän on oppinut kohteliaisuudella kiskomaan tukan ja nahan ihmisiltä. Mutta mitä näen mä! hän ei mennytkään; hän hiipii toisiin kamareihin; minun tulee kätkeä pienet kaluni.
NELJÄS NÄYTÖS.
Ensimäinen kohtaus.
Leonora. Isabella.
Leonora. No, madame! mitä sanoo veljenne Gontsalo aikeestamme?
Isabella. Hän suostuu ilolla siihen. Minäkään en parempaa keinoa tiedä.
Leonora. Hänen tulee olla Mohrilaisten kuninkaan poika ja nimittää itsensä Caspar Melchior Balthasar Ariel Theofrastus Bombastus, prinssi Aethiopiasta.
Isabella. Se nimi on komea; minä luulen Bombastuksen yksin niin miellyttävän herrasväkeä, että antavat hänelle Donna Marian. Mutta eikö ole kummaa olla Aethiopilaisena prinssinä? Minusta on tuo rohkeasti tehty komediassakin. Loukkaantuvathan ihmiset siihen kun erästä kauppamiestä luuloitellaan "porvarillisessa aatelismiehessä", että Turkin keisarin poika on tullut Paris'iin kosimaan hänen tytärtään.
Leonora. Ei, madame! niin mahdoton kun aate tuossa komediassa on, niin hyvästi se onnistuu tässä, sillä saaminen kauppamies uskomaan, että Turkin keisarin poika Muftin ja muitten hengellisten miesten kanssa matkustaa Euroopan sydämeen naimaan porvarin tyttären Paris'sta, on yhtä rohkeaa kun sen ajate, joka sanoi kuun keisarin lähettiläänä kosivansa herransa puolesta tohtorin tytärtä. Mutta tässä tulee Afrikasta Espaniaan kristitty prinssi, joka sanoo kääntyneensä roomalaisuskontoon, johon moni ylhäinen herra Aethiopiassa on taipuvainen, ja hankkivansa liittoa Espanian suurisukuisimman Colibrados'en suvun kanssa; jotta tässä ei ole mitään muuta ajatelluttavaa, kun se, että hän on musta; — mutta se asia on ainoasti morsiamen. Tiedättehän, ettei koko Espaniassa löydy sukua, jota ei herrasväkeni ylönkatso.
Toinen kohtaus.
Pedro. Isabella. Leonora.
Pedro. Hei, Leonora!
Leonora. Mitä nyt?
Pedro. Pian sisälle, otettavaksi takavarikkoon, sinäkin kuten muut eläimet.
Leonora. Takavarikkoon, mitä se on?
Pedro. Se on: että annat pitsierata itsesi. Talossa on ollut juuri meteli; ei ole sitä kaappia, jota eivät velkojat ole pitsieranneet. kaiken irtaimen omaisuuden, jopa herran a rouvan käyntivaatteetkin, veivät he.
Leonora. Mitä minä siitä! kaikki vaatteeni ovat omani; ne olivat jo minulla ennenkun tähän taloon tulin.
Pedro. Se ei auta. Minä samaa väitin, mutta ne eivät olleet kuulevinaan. Oikeuden palvelia vei kaikki pienet kaluni ja lohdutti minua sillä, että saan vaatia palkintoa niistä herrasväeltä.
Leonora. Se oli kelpo lohdutus!
Pedro. He kysyivät myöskin| kamaripiikaa; mutta minä olin niin rehellinen, että sanoin hänen ei olevan kotona; käskin heidän odottaa vähän aikaa, sillä hän tulee kohta.
Leonora. Oi olitpa sinä oikeen rehellinen!
Pedro. He tahtovat päästä sinunkin pikku-kalusi kimppuun, jos oikeen tunnen oikeuden palveliat.
Leonora. Minulla tosiaan ei ole enää mitään; mielellään saavat ottaa mitä löytävät; mutta millä tuulella on herra ja rouva?
Pedro. Vielä yhtä ylpeällä, vaikka ovat varsin alastomat. Herralla ei ole mitään muuta, mihin pukisi köyhän ruumiinsa, kun vanha surukappansa.
Leonora. Oi, kyyneleet nousevat silmiini, kun tämän kuulen.
Isabella. Älkää olko millännekään, seikka kohta paranee.
Pedro. Millä lailla paranee, paraanee millä lailla?
Isabella. Muistathan mitä olemme miettineet. Tuolla tulee Gusman.
Kolmas kohtaus.
Gusman. Isabella. Leonora. Pedro.
Gusman (hiljaan). Piru vieköön teitä, te varekset, niin monta kun olette. Tahdotteko kiskoa nahan minulta? Se ei hyödytä teitä. Tahdotteko viedä vaatteeni? Niistä ei kukaan anna äyriäkään. Tahdotteko ottaa minulta page-mimeni, niin teette minulle suuren hyödyn; minä silloin voin päästä paistinkääntäjäksi hyväin ihmisten luo. Oh, olisitte omiaan pirulle, te gripomenekset, käytöksestänne herrasväkeä kohtaan. Ensiksi veivät mitä huoneessa löysivät, sitten kävivät käsin he herraan ja rouvaan; ensiksi veivät herralta hatun päästä, sitten takin, sitten, jos puhua saa, kaulaliinasen, jotta hänellä ei ole muuta jälellä kun surukappa; lyhyesti sanottu: huoneesen ei jäänyt muuta, millä herra voi peittää alastoman ruumiinsa, kun ainoastaan surukappa, jotta hän on päältä nähden nyt kun perkele; mutta yhtä suurellinen kun ennenkin on hän vielä, sillä hän sanoi äsken minulle: kuule Gusman, kaikessa onnettomuudessa sain minä kumminkin tallennetuksi sukuluettelokirjani.
Leonora. No, Gusman! mitä uutta?
Gusman. Uusia saamme kyllä, sillä kaikki vanhat ovat kadonneet; mutta kas tuolla tulee rouva.
Isabella. Siis tulee minun paeta.
Neljäs kohtaus.
Donna Olympia. Leonora. Pedro. Gusman.
Donna Olympia. Oi, minä kuolen vihasta! Se oli hävyttömyys, jonka vertaa ei ole kuultu; mutta minä tahdon kostaa, vaikka menettäisin sillä menestykseni.
Gusman (hiljaan). Se on jo aikaa mennyt.
Donna Olympia. Kun ajattelen sitä, kiehuu aatelinen veri suonissani.
Pedro (hiljaan). Hyväpä on, että talossa jotakin kiehuu, sillä padoissamme ei ole pitkään aikaan mitään kiehunut.
Donna Olympia. Oi, minä olen pakahtua!
Pedro (hiljaan). Et suinkaan liiasta ruuasta.
Donna Olympia. Olisivatko nuo ihmiset unohtaneet kuka minä olen?
Pedro (hiljaan). Se on juuri onnettomuus, etteivät meitä unohtaneet, muuten olisi meillä tallessa se vähä, mikä enää oli jälellä.
Donna Olympia. Oi, missä on väkeni, että saisin keskustella heidän kanssansa, mitä nyt tulee tehdä.
Leonora. Täällä olemme kaikki; mitä on rouvalla käskeä?
Donna Olympia. Leonora, sinä olet aina ollut uskollinen palvelia!
Leonora. Minä en ole tehnyt muuta kun velvollisuuteni.
Donna Olympia. Leonora! tiedätkö mikä onnettomuus, mikä häpy minua on kohdannut?
Leonora. Tiedän, sen pahemmin, kaikki.
Donna Olympia. Ah! semmoiset asiat tulevatkin pian tunnetuiksi.
Leonora. Mikä niitä salaisi; olemmehan mekin kaikki saaneet kärsiä?
Donna Olympia. Kuinka uskolliset palveliat! kun ottavat osaa herrasväkensä häpyyn.
Leonora. Häpy ei ole niin suuri kun vahinko.
Donna Olympia. Sinä, näemmä, et tiedäkään mikä täällä on tapahtunut.
Leonora. Minä kyllä tiedän, että oikeuden palveliat…
Donna Olympia. Ei, se ei ole mitään. Jotakin toista, pahempaa on sitten tapahtunut. Kohta kun oikeuden palveliat olivat menneet, tuli eräs kamaripiika kamariin, ilman ilmoittamatta, ja puhui tälläisiä hävyttömiä sanoja: minun herrasväkeni sanoo terveisiä, heidän käy suruksensa se onnettomuus, joka teitä on kohdannut; he pyytävät, ettei rouva tahtoisi ylönkatsoa tätä silkkihametta, jota ei ole käytetty enemmän kun kaksi kertaa. Ah! minä en voi kostonpyynnöstä kertoa enemmän.
(Menee).
Viides kohtaus.
Don Ranudo (puetettu mustaan kappaan). Leonora. Pedro.
(Don Ranudon sisääntullessa lankeevat Leonora ja Pedro polvilleen ja tekevät ristinmerkin).
Don Ranudo. Ah! lapsiparat! Tämä nöyryys on liian suuri; minähän en ole mikään pyhimys. Minä tosin olen ylhäissäätyinen, mutta kumminkin ihminen; siis en vaadi mitään polvillelaskeumista.
Pedro. Kah! Herrako se on?
Don Ranudo. Senhän sinä voit nähdä; nouskaa ylös, minä en talonväeltäni vaadi sellaista kunnioitusta.
Pedro. Minä voin vannoa, ettei tämä tapahtunut nöyryydestä; minä pidin herraa aaveena.
Don Ranudo. Vai niin! Siihen on tämä huono kappa syypää; mutta niin totta kun nimeni on Don Ranudo de Colibrados, niin ei jää kostamatta, mitä tänään on täällä tapahtunut; minä tahdon hävittää velkojat vaimoine lapsineen; minä arveIen, että kun asia tulee tutuksi, he menettävät tavaransa ja omaisuutensa ja kaupunki etuus-oikeutensa.
Pedro. Ah, herra' Minä rukoilen kaupungin puolesta, säästäkää se; sillä eihän muut kaupunkilaiset ole tähän syypäät.
Don Ranudo. Tälläisissä tapauksissa saa syytön kärsiä syyllisen tähden.
Pedro. Mutta jos semmoinen mies, kun te, herra, olette kaupungin puolesta, niin se saa anteeksi.
Don Ranudo. Niin, Pedro! kun niin kauas ehditään, tahdon katsoa mitä minä voin tehdä.
Pedro. Kiitoksia, herra, lupauksestanne, kaupungin puolesta.
Don Ranudo. Mutta kuka oli nainen, joka vasta lähti täältä?
Leonora. Hän on kamaripiika sen Aethiopialaisen prinssin luona, joka nykyjään on tullut kaupunkiimme.
Don Ranudo. Mikä on sen herran nimi?
Leonora. Hänen nimensä! Melchior Caspar Balthasar Theofrastus Bombastus
Ariel David Georgius, prinssi Aethiopiasta.
Don Ranudo. Herra hallitkoon! miten olette tulleet tutuksi hänen piikansa kanssa?
Leonora. Hän tuli minua puhuttelemaan, sillä rouvansa, joka on prinssin äiti ja keisarin sisar, ei salli prinssin pitää keskuutta muitten pereiden kanssa kun meidän.
Don Ranudo. Se on minun mieluista kuulla. Minä havaitsen, että hänellä on kunniantuntoa; totta puhuen ei olekaan koko kaupungissa toista, jonka kanssa voisivat pitää kanssa-käymistä.
Leonora. Muuten on, ellen pety, niillä myöskin toinen tarkoitus, sillä sama kamaripiika antoi noin puoleksi tietää, että herransa oli tullut tänne pää-asiallisesti hakemaan yhteyttä meidän herrasväkemme kanssa ja pyytämään ryökynämme rouvakseen; hän ei ole ainoastaan suurivaltainen, mutta myöskin korkeasti kristillinen prinssi, sillä hän on noitten kolmein pyhäin kuninkaiden sukuperää.
Don Ranudo. Olisiko se mahdollista! Kutsukaa tänne rouva, että hänkin saa tästä tietää.
Kuudes kohtaus.
Donna Olympia. Don Ranudo. Leonora. Pedro.
Donna Olympia. Ah, Don Ranudo! minä häpeen näyttää itseni tässä porvarillisessa puvussa.
Leonora (hiljaan). No, totta mar on hän saanut yllensä minun vanhan hameeni.
Don Ranudo. Älkää puhuko, Donna Olympia! Kaupunkiin on tullut suurisukuinen prinssi, joka tahtoo yhteyttä meidän huoneemme kanssa.
Donna Olympia. Hän on ehkä noita uusia prinssejä?
Don Ranudo. Ei, hän on vanhempia koko maailmassa; hänen sukunsa alkaa Saban kuningattaresta; hän on Aethiopialainen prinssi; Leonora tietää hänen nimensä.
Leonora. Hänen nimensä on Melchior Caspar Balthasar Theofrastus
Bombastus Ariel David Georgius.
Donna Olympia. Onko se mahdollista?
Leonora. Minä epäilemättä luulen hänen tulevan tänne jo tänään; ainoata mitä pelkään on, ettei ryökynä huoli hänestä, sillä hän on musta.
Donna Olympia. Se ei tee mitään kun hän vaan on korkea. Oi, mikä onni!
Don Ranudo. Mutta miten voin minä vastaan-ottaa sellaista herraa tässä puvussa? Kuule, Pedro, tänne on tullut vieras prinssi kaupunkiin pyytämään tytärtäni; ja tämä prinssi on Mohrlandista.
Pedro. Hyi! Aikooko herra antaa tyttärensä mustalaiselle?
Don Ranudo. Se ei tee asiaan. Donna Maria pääsee korkeaksi sen kautta.
Mutta mistä saan minä vaatteita?
Pedro. Älkää sureko herra! Minä tahdon toimittaa teille takin, jonka käyn lainaamassa omaan nimeeni.
Don Ranudo. Oi, hyvä Pedro, ole silloin sukkela.
Pedro. Minä tulen paikalla takasin.
(Menee).
Don Ranudo. Mutta eikö ovelle kolkuteta?
Donna Olympia. Juokse Leonora kuulemaan kuka siellä on.
Leonora. Ah, prinssin tulkki on oven takana ja pyytää päästä puheellenne.
Don Ranudo. Oi, onko se mahdollista? Mitä nyt on tekeminen? Sano
Leonora, ettemme ole kotona.
Donna Olympia. Ei, se ei käy laatuun, sillä on mielestäni vaarallista loukata semmoisen herran lähettilästä; toinen neuvo on keksittävä.
Don Ranudo. Tässä ei ole toista neuvoa löydettävänä; minä en mitenkään saata näyttää itseäni tälläisessä puvussa.
Leonora. Mieleeni juohtuu keino, jolla olemme autetut. Herra on olevinaan sairas ja sanoo tohtorin käskeneen hänen pukeutumaan tuollaiseen kauhtanaan, joka kuuluu olevan hyvän kaikissa heikkouksissa.
Don Ranudo. Ei, se ei ensinkään käy laatuun.
Leonora. Tahi toisin; herra sanoo kurittavansa ruumistaan ja tekevänsä parannusta, sekä pelkästä jumalisuudesta pukeutuneensa tuohon kappaan.
Don Ranudo. Se käy laatuun, Leonora; käske hänen kohta astua sisälle.
Seitsemäs kohtaus.
Tulkki. Don Ranudo. Donna Olympia. Leonora.
Leonora (tulkille). Älkää kummastuko, herra, että tapaatte herrasväkeni niin ynseässä tilassa. Minun herrani, Don Ranudo, joka on ylhäisin koko kaupungissa, on myöskin jumalisin. Hän on kuningas Napukonodosorin esimerkin mukaan alentanut itsensä niin, että on paremmin eläimen kun ihmisen näköinen ja on päättänyt neljätoista päivää kurittaa ruumistaan synteinsä tähden. Ensiksi aikoi hän kulkea avojaloin, mutta arvasi sen kurituksen liian vähäpätöiseksi; sitten päätti hän seurata kuningas Napukonodosorin esimerkkiä, josta kuninkaasta minä luulen hän lukee sukunsa; sillä hänen sukunsa on vanhin Espaniassa. Hän tahtoi myöskin kuten Napukonodosor kämpiä käsin jaloin maata, ja vaikka me huokauksilla ja kyynelillä polvillamme olemme pyytäneet häntä luopumaan siitä, ei hän olisi ottanut sitä korviinsakaan, ellei arkkipiispa itse ja kaikki papit lähettiläiden kautta olisi pyytänyt häntä hillitsemään pyhää intoansa.
Tulkki. Ah, Don Ranudo! minä näen, ettei Colibrados'en suvussa ole ainoastaan suuria miehiä, mutta myöskin pyhimyksiä.
Don Ranudo. Oi ystäväni! minä olen vielä kaukana pyhyydestä: päin vastoin olen minä suurin syntinen, niin että jos kurituksen tulisi pahoja tekojani vastata, tämä ei ensinkään riittäisi.
Tulkki. Juuri tuo tunnustus, Don Ranudo, ilmoittaa pyhän; sillä niin pian kun pyhä tietää olevansa pyhän, ei hän enää olekaan pyhä. Mutta missä on Donna Olympia, teidän rouvanne?
Don Ranudo. Tuossa näette hänen seisovan alhaisena porvarin ämmänä; näin puetettuna olemme päättäneet olla neljätoista päivää.
Tulkki. Minä en tahdo soimata teitä; ken tiesi on tuollaiseen erinomaiseen kuritukseen syynä joku hirmuinen rikos.
Don Ranudo. Minä näin kaksi päivää takaperin hirmuisen saastaista unta; minä tein todelleen syntiä unessani ja sentähden olen minä päättänyt näin kurittaa itseäni.
Tulkki. Ah! Tämä jo ansaitsee teidän pyhäksi julistamisen. Minä olen muuten tullut teidän korkeasukuisuudellenne ilmoittamaan, että ylhäissukuinen prinssi Abyssiniasta, armollisin herrani on tullut kaupunkiin. Vaan tämä ei ole tärkein asiani; minä olen oikeastaan tänne lähetetty esittämään liittoa ja pyytämään herralleni teidän rakkaan tyttärenne, röökynä Marian puolisoksi.
Don Ranudo. Tarjoumus on varsin korkea; mutta, saanen kysyä, miten on herranne prinssi tullut näihin mietteisin?
Tulkki. Syy, joka on saanut hänen korkeutensa näihin ajatuksiin ja tälle matkalle, on se, että vaikka Aethiopiassa eli Abyssiniassa keisari ja alamaiset ovat kristittyjä, niin eroavat he uskonnossaan paljon Roomalaisen kirkon uskosta, jonka tähden Portugalista useita Jesuitejä on lähetetty saattamaan heitä Roomin kirkon huostaan takasin. Näiden puheesta on armollinen herrani tullut niin voitetuksi, että hän nyt pidetään Jesuiteinkin parissa innokkaana katolilaisena; tämän tietää enonsa, keisari, vallan hyvin, mutta hän ei tahdo pakoittaa kenenkään omaatuntoa ja on siis prinssin pyynnöstä sallinut hänen hakea korkea-aatelisen puolison Espaniasta tahi Italiasta. Minun, Jago de las Cores'en, hänen ensimäisen tulkkinsa, kanssa on hän keskustellut tätä asiaa ja kysellyt vanhempia sukuja; ja minäpä silloin kerroin hänelle Colibrados'en suvusta, joka on ensimäinen ja vanhin katolilainen huone koko Espaniassa ja siis koko Euroopassa; sillä Abyssiniassa löytyy varsin paljon vanhempia sukuja. Mutta mitä erittäin minun herrani rotuun tulee, niin voi hän mies miehestä luetella esi-isiään Saban kuningattaresta, sekä kristityt esi-isänsä Itämaiden kolmesta pyhästä kuninkaasta.
Don Ranudo. Niinpä kauas ei minun sukuluetteloni uletu.
Leonora. Teidän ylhäisyytenne ette sitä voi tietää; minä olen kuullut oppineiden sanovan, että Colibrados'en suku alkaa eräästä Noakin pojasta nimeltä Sem Ram ja Jakob.
Don Ranudo. Minä kyllä uskon niin olevan; mutta vanhat ovat unohtaneet panna ne sukukirjaan.
Tulkki. Ainoa mikä saattaisi estää teidän korkeasukuisuuttanne antamasta tyttärenne minun herralleni on se, että herrani on, kuten kaikki Mohrit, musta.
Don Ranudo. Se ei tee mitään; Espanialainen on itse mustanverevä.
Tulkki. Ei teekään; minua ei myöskään epäillyttänyt mennä avioliittoon Abyssiniassa rouvani Helicon Comtran kanssa, joka on keisarin esimäinen pesurouva. Tätä virkaa ei Abyssiniassa anneta muille kun ylhäisille naisille; sillä kullakin maalla, teidän korkeasukuisuutenne! on omat tapansa. Kummallisinta kaikista Abyssiniassa on kumminkin puhekieli, joka paremmin kuuluu laululta kun puheelta. Esimerkiksi kun sanon tahunki pitkään, niin on se pöytä; tahunki vähän korkeampaa, vuori; tahunki vielä korkeampaa on kirkko ja tahunki vieläkin korkeampaa on elehvantti.
Don Ranudo. Kas kummaa! Sitä kieltä ei opi tyttäreni koskaan.
Tulkki. Vuoden perästä puhuu hän sitä kuten Abyssiniassa syntynyt.
Don Ranudo. Minä ainoastaan pelkään, ettei tyttäreni voi kärsiä auringon kuumuutta Abyssiniassa.
Tulkki. Siellä missä keisari asuu on laukea ilma; mutta muutamat hänen alamaisistaan asuvat päivälinian alla, jossa on niin kuuma, että tulitikut syttyvät, kun he sattuvat niihin koskemaan, ja kun tahtovat keittää ruokaansa aivastavat he ainoasti puihin ja puut syttyvät kohta tuleen.
Don Ranudo. Se on kummallista!
Tulkki. Paljon on luonnossa kummallista. Mutta tässä on seikka vielä muistutettava; se näette, että te, herra, tahtoisitte paljastaa päätänne, kun puhutte Abyssinian prinssin kanssa ja kumartaa ensin hänen edessään, sillä sen kunnioituksen on hänellä oikeus vaatia kaikilta ulkomaalaisilta, mitkä eivät ole kuninkaallista sukua.
Don Ranudo. Ei, siihen en minä suostu koskaan; mitä! tulisiko erään Colibrados'en, joka on Espanian ylimys ja joka etuus-oikeutensa nojassa puhuu lakkipäässä Espanian kuninkaan kanssa, tulisiko hänen paljastaa päätänsä vieraan prinssin edessä?
Leonora (hiljaan). Sepä nyt on riivattua! tuon sanon minä Espanialaisuudeksi. Hän on niin köyhä, ettei hänellä ole ei takkia, ei hattua ja kumminkin kieltää hän paljastamasta päätänsä.
Tulkki. Vai niin! No sitten ei tästä tule mitään; sillä hänen korkeutensa ei tule puheellenne, ellette suostu hänen ehtoihinsa.
Don Ranudo. Minun on surullista kuulla niin suopuisan avioliiton menevän turhaan; mutta minä kuolen ennen kurjuuteen kun teen jotakin korkeuttani alentavaista.
Leonora (hiljaan). Sen sanon minä Espanialaisuudeksi!
Donna Olympia. Jos Don Ranudo suostuisi siihen, hakisin minä eroni hänestä.
Don Ranudo. Teidän lauseenne, Donna Olympia, olisi kirjoitettava kullatuilla kirjaimilla porstuamme ovelle.
Leonora (hiljaan). Niin, ja toisenkaltaisilla puustaveilla johonkuhun toiseen paikkaan.
Tulkki. Minä siis havaitsen, että hänen korkeutensa täytyy mitään täällä voittamatta lähteä takasin.
Don Ranudo. Se on surullista, mutta minä en voi sitä auttaa, vaikka henkenikin menettäisin.
Donna Olympia. Meillä on kunniatuntomme jo syntyestä.
Leonora (hiljaan). Sen sanon minä vallan arkki-espanialaiseksi ylpeydeksi!
Don Ranudo. Tyttäreni menköön ennen luostariin!
Leonora (hiljaan) Ja te molemmat hulluinhuoneesen.
Tulkki. Minun on siis lähteminen kertomaan hänen korkeudellensa, miten asia on päättynyt.
(Menee pois).
Don Ranudo. Sano ajatuksesi, Leonora, emmekö seisoneet kunniamme puolella?
Leonora. Niinpä kyllä! Minun mielestäni herrasväki seisoo sen päällä ja tallaa sen jalkainsa alle; sillä sen, minkä te luette kunniaksi, sen lukee teille toiset ikuiseksi hävyksi ja pilkaksi. Teidän ylpeytenne on niin suuri, että se aikanaan voi antaa aineita komediaan; semminkin kun herralla ei hattua ole.
Don Ranudo. Kuule, Leonora! sinun puheestasi ei pidetä lukua pitkällisen ja uskollisen palveluksesi tähden.
Leonora. Herrasväki saattaa antaa minun vapaasti puhua, sillä minä olen neljään vuoteen saanut varsin vähän ruokaa, palkasta ei puhumista.
Kahdeksas kohtaus.
Don Ranudo. Donna Olympia. Leonora. Pedro.
Pedro. Herra! tässä on teille takki; mutta minä olen saanut panna kunniani panttiin, että omistaja saa sen takasin kolmen päivän kuluttua.
Don Ranudo. Nyt on se liian myöhäistä. Prinssin tulkki on jo käynyt täällä, ja lähti juuri tyhjin toimin; sillä avioliitosta ei tule mitään.
Donna Olympia. Hyvä kumminkin että takin saitte, sillä ken voi tietää, eikö prinssi luovu vaatimuksistaan ja tule takasin. Menkäämme sisälle, Don Ranudo.
(Menevät).
Pedro. Mistä syystä, Leonora, on herran ja rouvan mieli muuttunut?
Leonora. Herra ei suostunut avopäin puhuttelemaan prinssiä.
Pedro. Mutta mitä tarkoittaa tuo narrillinen esitys?
Leonora. Että herra varmeinmin hänen prinssiksi uskoisi. Anna minun vaan hallita, niin kaikki kyllä menestyy. Valeprinssi aina voi antaa perään vaatimuksissansa; mutta tuolla tulee herra takasin takkiin puetettuna.
(Don Ranudo ja Donna Olympia tulevat takasin).
Don Ranudo. Minä en taida sittenkään suostua siihen, vaikka meidän köyhyytemme on niin suuri.
Donna Olympia. Mitä, köyhyytemme! Se on vaan pahat ihmiset jotka sitä pakisevat. Ihmiset meidän säädystämme eivät voi olla köyhiä?
Pedro. Mutta jos herrasväki kuolisi nälkään, miksi sitä nimitettäisiin hyvällä kielellä?
Donna Olympia. Joka nälkään kuolee, ei sentähden tarvitse kuolla köyhyyteen; se on paremmin kutsuttava urhoolliseksi kuolemaksi, jonka ylevämieliset valitsevat mieluummin kun alentavat itsensä.
Pedro. Minä pelkään, että herrasväki saisi tälläisen hautakirjoituksen: Tämän alla lepää Don Ranudo ja hänen korkeasukuinen rouvansa; ne kuolivat nälkään välttääksensä köyhyyttä. Mutta tuollapa tulee lähettiläs takasin.
Yhdeksäs kohtaus.
Tulkki. Don Ranudo. Donna Olympia. Leonora. Pedro.
Tulkki. Hänen korkeutensa, minun armollinen herrani, ei ensinkään ota pahaksi teidän kieltoanne, päin vastoin ihastuttaa häntä teidän ylevä sydän ja hän kunnioittaa teidän korkeasukuisuuttanne enemmän nyt kun ennen, jättäen teidän omaan valtaanne, tahdotteko näyttää hänelle kysymyksessä olevaa kunnioitusta tahi ettekö.
Don Ranudo. Kosk'ei prinssi oikeutenansa sitä vaadi, tahdon minä vapaasta tahdosta suostua siihen.
Donna Olympia. Mitä?
Don Ranudo. Niin, Donna Olympia! Me voimme osoittaa kuinka suurta kunnioitusta tahansa, kun sitä ei vaadita, sillä silloin se vaan nimitetään kohteliaisuudeksi eikä velvollisuudeksi. Minä voin näyttää Espanian historiasta erään esi-isistämme, Don Sanctio nimeltä, joka avopäin vastaanotti sotamiehen, mikä Xeres de la Fronteran suuressa tappelussa oli kaatanut kahdeksan Mohrilaista.
Tulkki. Minä toivotan teidän ylhäisyydellenne onnea kuuluisaan lankouteenne ja tahdon tunnin kuluessa saattaa tänne prinssin seuranensa.
VIIDES NÄYTÖS.
Ensimäinen kohtaus.
Gusman. Leonora.
Gusman. Oi, Leonora! mitä sanoo rakastavainen Gontsalo, kun rakastettunsa viedään Mohrien maahan? Tosin minua miellyttää, että Donna Maria pääsee vankeudesta, nälästä ja kurjuudesta kunniaan ja varallisuuteen; mutta minä soisin kumminkin Gontsalon tähden, ettei tästä avioliitosta mitään tulisi.
Leonora. Ei, Gusman! Tämä avioliitto on parempi.
Gusman. Minä kyllä näen, että sinä olet oikea viirikukko ja kuten muutkin kamaripiiat täynnä juonia.
Leonora. Ole vaiti! koska röökynä itse taipuu siihen.
Gusman. Oi Jumala! suostuuko hän ottamaan mustalaisen?
Leonora. Mutta prinssi on kristitty ja avullinen sekä asuu sivistyneessä maakunnassa. Minä seuraan neitoani sinne.
Gusman. Minä, totta mari, myöskin seuraan!
Leonora. Kuinkas muuten?
Gusman. Siishän tulemme vielä yhdessä palvelemaan; se on minun iloista ajatella, sillä minä rakastan sinua niin suuresti kun joku tohtori kuumetautia. Jos sinä tahtoisit niinkuin minä, niin voisimme paikalla mennä kihloihin, ja sinä tulisit minulle vaimoksi; sillä viipyminen ei mitään hyödytä enää; minun pitää muutenkin erinäisten syitten tähden kohta mennä naimisiin.
Leonora. Ole vaiti, pölkkypää, ja muista, että puhut Espanialaisen neidon kanssa ja ettet nyt ole Ranskassa etkä Tanskassa, missä tänään sanotaan: Tahdotteko minua? ja huomenna pidetään häät; ja missä myös ennen häitä eletään niin ystävällisesti yhdessä, ettei ole mitään uutta sanomista eikä liion mitään toimittamista morsiusyönä. Tahdotko voittaa rakkauteni, niin saat myöskin kosia niinkuin täällä on tapana; ensiksi kulet sinä vuoden päivät huokaillen, hämmästyt kun näet minun; sanot väliin meneväsi hirsipuuhun rakkautesi tähden, ilmoittamatta ketä sinä rakastat, antaen minun tuota vaan aavistaa. Sitten miellytät sinä minua lauluilla ja rakkauden runoelmilla kamarini akkunan takana, kärsit että minä ajan sinut pois haukkumisella ja väliin heittäen vettä päällesi; sitten tulee sinun rahalla voittaa puolellesi jonkun vanhan ämmän, joka on minun ystäväni, saada hänet kiittämään sinua ja kuvaamaan sitä surullista tilaa, mihin rakkautesi kautta olet joutunut; kehoittamaan minua kristillisestä rakkaudesta pelastamaan henkeäsi, näyttämällä sinulle kohteliaisuutta ja vastaanottamalla sinulta milloin minkin runoelman, jonka olet verelläsi kirjoittanut; vihdoin vastaanottamaan lahjoja, puhelemaan kanssasi akkunasta ja viimein päästämään sinua kamariini.
Gusman. Aivan niin! Se oikeen, Leonora! Sillä näihin mutkiin ei kuluisi enemmän kun noin viisikymmentä vuotta. Puuttuipa vaan, että olisit neuvonut minun hirttämään itseni sulasta rakkaudesta. Ei, Leonora, minä tiedän miten pikemmin voimme tulla yhteen, rikkomatta maan tapoja vastaan. Sinä jätät jonakuna yönä kamarisi oven auki ja olet nukkuvinasi sikeässä unessa, niin tulen minä ja makaan sinua. Sinä huudat apua, kumminkaan ei niin kovaa, että kukaan kuulee; kun siis olen väkivallalla miestyttänyt sinua, seuraa itsestään että sinä kiiruhdat häillä saadaksesi takasin kunniasi, jonka minä viekkaudella ja sukkeluudella varastin sinulta.
Leonora. Kuule, Gusman! Pidä suusi kiinni tahi puhun minä herrasväelle ja sinä saat rangaistuksen saastaisesta puheestasi.
Gusman. Sehän oli vaan esitys. Sinä voit tehdä kuten tahdot, Leonora!
Minä kyllä aina vaimon saan.
Leonora. Minä myöskin miehen.
Gusman. Jaa, jaa, Leonora! me kyllä sovimme! Mutta tuolla tulee Donna Maria; minä en siedä nähdä häntä, sillä sydänvereni kuohuu minussa, kun ajattelen, että hän menee tuolle mustalle prinssille. Minä menen tieheni.
Toinen kohtaus.
Donna Maria. Leonora. Pedro.
Donna Maria. Oi, Leonora, sinun sukkeluutesi on verraton; minä vaan pelkään sen tulevan ilmiöön ennenkun aviokontrahti on allekirjoitettu.
Leonora. Se ei voi tulla ilmiöön, ellemme sitä itse ilmoita; minä siis en ole tahtonut puhua mitään Gusmanille, sillä hän on yksinkertainen ja saattaisi pilata kaikki.
Donna Maria. Mutta eikö ole hirmuista että vanhempani ovat niin sokeat ylpeydessään, jotta, ennen kun antavat tyttärensä hyvälle herralle, jolla on sekä varoja että tahto heitä auttaa, ennen kuolevat nälkään ainoasti sen tähden, että hän ei ole niin korkeaa säätyä kun he.
Leonora. Tässä maassa vallitsee pirullinen ylpeys; Espanialaisuus merkitseekin ulkomaalla samaa kun ylpeys.
Donna Maria. Älä puhu niin, Leonora; siinä teet väärin kansallemme. Tosiaan löytyy paljon ylpeitä ihmisiä Espaniassa, mutta sen tähden ei ole kansan yleinen luonne semmoinen, eikä ole mikään niin väärä, kun yhden tahi toisen töistä päättää koko kansan avullisuuteen. Kansasta saavat he, jotka sillä lailla tuomitsevat, ihan väärän käsityksen. Jos sattuvat, siinä vähässä ajassa, jonka oleskelevat jossakussa maakunnassa, kunniallisten ihmisten parissa olemaan, päättävät kohta koko kansan kunnialliseksi; jos taasen tulevat ylpeiden seuraan, niin kotia tultuaan kirjoittavat kirjoja koko valtakunnan ylpeydestä. Jos esimerkiksi minun vanhempani ovat niin hulluja, että mieluummin kuolevat puutokseen, kun antavat tyttärensä suvulle, mikä heidän mielestä ei ole omaan sukuunsa verrattava, niin saako tuosta syyttää koko maakuntaa? Ei, se on väärin; sillä useammat ihmiset kaupungissamme hyleksii heitä, ja iloitsee, jos aikomuksemme onnistuu.
Pedro. Te olette siinä oikeassa, neito! Te olettekin esimerkillänne näyttäneet, ettei tuo vika ole kaikkiin tarttunut. Mutta tuolla tulee herrasväki.
Kolmas kohtaus.
Don Ranudo. Donna Olympia. Donna Maria. Eugenia.
Leonora. Pedro. Gusman.
Don Ranudo. Nyt on, tyttäreni, taivas lähettänyt sinulle sulhon, jolle voit mennä häväisemättä sukuasi. Minä olen sinun antanut isännällesi ja herrallesi Theofrastus Bombastus, joka on suuri prinssi Aethiopiasta.
Pedro. Herra Jumala! kuuleehan jo nimestä Bombastus mikä mies hän on.
Don Ranudo. Hän kuuluu myöskin olevan hyvä herra, kuten kaikki
Aethiopian prinssit ovat olleet.
Pedro (hiljaan). Vähät siitä, kun hän vaan on ylhäinen.
Don Ranudo. Hän on myöskin kaunis.
Pedro (hiljaan). Mitäpä siitä, vaikka hänellä ei olisi nenää eikä sormia, kun hän on prinssi.
Don Ranudo. Hän kuuluu myöskin olevan rikas ja voimallinen prinssi.
Pedro. Oh! mitä rikkaudesta! Onhan sanassa Bombastus rikkautta yltäkylläisesti.
Donna Maria. Minä kiitän teitä, vanhempani, että olette minusta pitäneet huolen; aikomukseni on aina ollut ennen mennä luostariin, kun sopimattomaan avioliittoon.
Donna Olympia. Oi, Don Ranudo! Tyttäremme sanat olisivat kultapuustaveilla kirjoitettavat ja lähetettävät kaikille ylhäisille huonehille: Colibrados'en suku ei voi kasvattaa muita kun tälläisiä oksia.
Leonora. Jos olisi neitomme tahtonut mennä alhaiselle, niin en olisi siihen koskaan suostunut, ennen olisin kuollut kun nähnyt sitä.
Don Ranudo. Kiitos, Leonora, innollisuudestasi! Sinä olet aina ollut uskollinen piika herrasväellesi.
Pedro. Totta mari! niin kauan kun pääni on pystössä, ei olisi meidän neitomme saanut mennä eräälle Gontsalo de las Minas, vaikka olisikin tämä ollut vielä rikkaampi kun on. Minä voin vannoa, että kun kuulin sisarensa sitä esittävän, kävi se minuun niin kovasti, etten vieläkään ole sitä voittanut. Minä sain selkääni jotakin, joka ei antanut minulle rauhaa. Au, au! minä muistan sitä niin usein kun sitä ajattelen. Eikö se ollut hävyttömästi, että semmoinen mies edes uskalsi pyytää Colibrados'en neitoa? Luuleeko hän että tämä armollinen herrasväki rahan ahneudesta niin alentaisi itsensä? Mitähän se miesparka toki miettikään? Jos olisi hän täällä, minä hänet paikalla murhaisin. Ei, ennenkun tuo olisi saanut tapahtua, olisin minä sytyttänyt huoneemme ja polttanut herran, rouvan, neidon ja itseni myöskin.
Donna Olympia. Semmoisilla palvelioilla ansaitsee olla tämmöinen herrasväki, ja tämmöisellä herrasväellä semmoisia palvelioita.
Don Ranudo. Hänen puheensa miellyttää minua, sillä hän puhuu innostuksesta, vaikka tosin ei ole mitään ansiota herrasväkensä polttamisessa.
Pedro. Niin, mutta herran ja rouvan tuhka, jos se sitten olisi voinut puhua, olisi kiittänyt minua, sillä se kuolema olisi ollut urhoollinen ja ihmiset olisivat sanoneet: He elivät urhoollisesti ja kuolivat urhoollisesti. Kunniantunto on kalliin aarre maailmassa; kun sitä ei ole, mitä auttaa rikkaus ja varallisuus? Nyt puhun minä sydämeni pohjasta; kun toisin olen pakissut, olen minä laskenut pilaa vaan.
Don Ranudo. Minä kyllä tiedän, että ainoasti meidän huviksemme olet toisin puhunut.
Pedro. Aivan niin! mutta hovinarri saattaa myöskin väliin puhua totta, ja minä, kun olen herran ja rouvan puolesta, puhun aina totuutta.
Don Ranudo (pistää kätensä lakkariin). Kas tässä, Pedro saat kultarahan sanoistasi; vaan se on tosi, minulla ei taida olla käsillä niin paljon rahaa; mutta sinä saat kyllä kultarahasi, Pedro, ja enemmänkin.
Pedro (hiljaan). Herralla ei taida olla housuja jalassa, muuten olisin minä kohta saanut sen.
Don Ranudo. Ellet sinä rahaa saa, niin saat jotakin parempaa.
Pedro. Mitä, herra?
Don Ranudo. Minä, näet, laitan niin, että kun elämäkertomuksemme kirjoitetaan, jonka uskon erään meidän turvanalaisen kohta tekevän, niin mainitaan sinäkin kiitoksella.
Pedro. Herra hallitkoon! mikäs on silloin hätänä? Mutta tuolla näen minä prinssin tulevan.
Gusman. Oi, kun en osaa puhua Aethiopian kieltä! Minä tahtoisin kysyä paljon asioita, sillä minä olen kuullut paljon puhuttavan siitä maakunnasta, semminkin Punaisesta merestä ja tuosta suuresta Seine virrasta, joka sen läpi juoksee, ja jossa on kultahietaa.
Don Ranudo. Sinä narri! Seine virtahan on Ranskassa.
Gusman. Antakaa anteeksi, herra! Mutta minä olen nähnyt präntättynä eräässä murhenäytelmässä: scena on Mohrien maassa. Vaan tuossapa on prinssi. Oi, herra, hän vastaa nimeänsä; hänen kasvonsa on minussa jo vaikuttanut sen, että tuskin voin seisoa jaloillani enää. Salliiko kunnianne, herra, että menette häntä vastaanottamaan?
Don Ranudo. Sallii kyllä; mutta hän onkin ainoa alamainen, jolle sen voin tehdä.
Pedro. Saapa panna lasisilmät nenällensä nyt.
Gusman. Samaa minäkin. Nyt toivon herrasväen kostavan oikeuden palvelialle äskeistä hävyttömyyttä.
Don Ranudo. Tuota on nyt liian alhaista muistaa.
Gusman. Minä kumminkin kadotin sen vähän mikä minulla oli. Minä totta mari rukoilen, että hänen Aethiopillinen korkeutensa antaa hirttää kaupungin voudin, pormestarin ja neuvosmiehet, elleivät laita kalujani takasin.
Don Ranudo. Sinä kyllä saat palkinnon kaluistasi puhumatta siitä prinssille.
Gusman. Mutta, armollinen herra…!
Leonora. Pidä suusi, Gusman! Luuletko sinä sinun kenkäsi ja housuisi tähden Aethiopian ja Espanian käyvän sotaan; nyt ei ole aikaa muistaa tuollaisia vähäpätöisiä asioita. Mutta mitä jylinää tämä on? Kas tuolla tulee prinssi suurella juhlamenolla.
Neljäs kohtaus.
Prinssi seuranensa, (jossa Hovinarri, Tulkki ja Notario).
Edelliset.
(Prinssi tulee seuranensa, jotka kaikki ovat mustia Mohrilaisia. Sill'aikaa kun juhlameno kolme kertaa käy teaterin ympäri, soitetaan kummallinen soitto. Juhlameno tapahtuu seuraavassa järjestyksessä: 1) mies kantaen vähäisen lippaan, missä on lahjoja, 2) mies pitkällä ja keihääntapaisella tupakkapiipulla, 3) prinssi itse hovinarrinsa kanssa, joka ympäröittynä kulkuisilla tekee kummallisia hyppyjä, 4) miehiä joutsilla ja nuolilla. He seisahtuvat vihdoin ja eräs miehistä antaa kahdesti kumarrettuaan ja päänsä lattiaan lyötyään prinssille nuolen ja jousen, jonka hän laukasee Don Ranudoa kohti).
Don Ranudo (säikähtyen). Mitä tämä on?
Tulkki. Aethiopialaisten tapa on näin tervehtiä miespuolia.
(Toinen astuu esiin ja ampuu nuolella Gusmania, joka hirmustuneena ja huutaen kaatuu. Hovinarri auttaa häntä jaloille jälle ja sanoo:)
Hovinarri. Hyvtyi, hyvtyä, hyvtyö.
Gusman. Se ei piru vie ollut mikään hyvä työ; konnan työ on ampua syytöntä.
Gontsalo (prinssi). Laham Tuidu, scompta posi, la hom hubo, la hom haba.
Tulkki. Prinssi toivoo, että eläsitte vielä niin monta vuotta kun on penikulmia aurinkoon ja hietasmuruja Punaisen meren pohjalla.
Gusman. Tuo kieli on hyvä talvella, sillä se on lyhyt.
Don Ranudo (nostaen hattuaan). Minä kiitän teidän ylhäisyyttänne ja toivotan teille takasin taivahan siunausta.
Tulkki (prinssille). Allola.
Gusman (hiljaan). Kas perhanan kieltä! Sillä voisi kirjoittaa yhdelle lehdelle kokonaisen historian.
Gontsalo. Lacotrang hi li li.
Tulkki. Prinssi sanoo lähteneensä tälle matkalle yhtyäksensä jonkun korkea-aatelisen suvun kanssa Roomalaisesta uskonnosta, pyytää sen tähden puolisokseen tyttärenne, Donna Marian.
Gusman. Herra hallitkoon! mikä kieli! kun hi li li merkitsee niin paljon, niin varmaankin voidaan yhdelle riville kirjoittaa koko roomalainen paasto.
Don Ranudo. Minä ilolla myönnyn pyyntöönne ja annan teille tyttäreni puolisoksi.
Tulkki (prinssille). Lalaks.
Gusman. Mitähän tuo laks merkitsee?
(Don Ranudo taluttaa tyttärensä prinssin luo, jolle antaa hänen).
Don Ranudo (notariolle). Olkaa hyvä ja kirjoittakaa, suostumuskontrahti.
(Notario istuu kirjoittamaan; jolla aikaa hovinarri hiipii
Gusmanin luo, ja repii häntä tukasta).
Gusman. Oi, herra tulkki! miksi repii hän minua tukasta? Enhän minä ole hänelle mitään tehnyt.
Tulkki. Se ei ole mitään, ystäväni! Hovinarrit Abyssiniassa puhuvat ainoastaan käytöksillä; kun haastelevat ihmisten kanssa, jotka ovat heitä parempia, käyttämät he polokoksi kutsuttuja käytöksiä; kun taasen vertaistensa kanssa haastelevat, käyttelevät he Hopiko tapaa. Hän nyt tahtoo sanoa teille: minä toivon että meistä tulee hyvät ystävät.
Gusman. Piru ruvetkoon hänen ystäväksi! Onko se ystävyyttä, repiä kunnollisia ihmisiä tukasta? Tahtoisinpa tietää, miten hän vihaansa osoittaa. (Hovinarri sieppaa häntä tukasta). Au, au! anna minun olla, sinä musta koira!
Tulkki. Tällä hän tahtoo sanoa: suokoon onni, että aina saisimme olla yhdessä.
Gusman. Eikö hiidessä, sitä en minä suo; tuollaiset ihmiset voivat niin kauan puhua hyvän ystävänsä kanssa, kunnes tämä on päässyt tukastaan, ja se on murhata ihmisiä puheella.
(Narri puistaa nyrkkiä Gusmanille).
Gusman. Mitä pirua hän nyt aikoo, kun puistaa nyrkkiään?
Tulkki. Se on niin paljon kun: Nyt tahdon minä kertoa matkastani
Mohrlandista.
Gusman. Oi, herra tulkki! sanokaa hänelle, etten minä ole utelias; sillä ennenkun hän on puoli tiehen päässyt, ei ole enää luuta ruumiissani. (Narri näpsää Gusmania nenälle). Au, au, au!
Tulkki. Se oli: nyt alan minä puhua matkastani.
Gusman. Ja minäkin alan puhua Hopiko kieltä.
(Sieppaa narria tukasta. Näin vuorottain tehden joutuvat he vihdoin tappeluun, josta heitä eroitetaan. Tappelun kestäessä kääntyvät ylhäiset notarioon, joka tällä välin kirjoittaa kontrahdin valmiiksi ja antaa allekirjoitettavaksi).
Don Ranudo. Kirjoittakoon prinssi ja tyttäreni ensin, me muut sitten vahvistukseksi.
Tulkki. Ei, herra! Tapana on Mohrien maassa että sulho ja morsian kirjoittavat viimeksi ja että toiset jättävät siaa heidän nimillensä.
Don Ranudo. Kullakin maakunnalla on tapansa. Kirjoittakaamme siis ensiksi koska niin on tapa.
(Kaikki kirjoittavat; vihdoin viimein Gontsalo, prinssinä, ja
Donna Maria. Kaikki huutavat: vivan! ja soittajat soittavat.
Kun tämä on tapahtunut luetaan kontrahti).
Notario (lukee). Meidän allekirjoittaneiden välillä on vanhempaimme ja ystäväimme suostumuksella tänään päätetty ikuinen avioliitto, ja vaikka luonnollisesti siihen tarvitaan ainoasti keskenäinen suostumuksemme, joka on sitonut sydämemme yhteen, niin emme ole tahtoneet rikkoa maallista lakia ja muita tapoja vastaan, vaan tahtoneet ystäväimmekin suostumuksen avioliittoomme, todistettuna heidän allekirjoituksilla.
Gontsalo de las Minas. Maria de Colibrados.
Don Ranudo. Mitä? Kuka on Gontsalo de las Minas?
Gontsalo (ottaen kasvoiltaan mustan naamapeitteen). Minä; Gontsalo de las Minas on minun nimeni.
Don Ranudo. Se on petos, joka ansaitsee hirmuisen rangaistuksen.
Donna Olympia. Tämä kontrahti on kohta kuoletettava.
Notario. Se ei voi tapahtua. Avioliittoa, joka on lain mukaan yleisellä suostumuksella ja allekirjoituksilla päätetty, et taideta rikkoa.
Donna Olympia. Mutta se on väärä, se on petollinen…
Notario. Siitä emme me tiedä; me emme ole tehneet muuta kun mitä meidän tulee tehdä.
Don Ranudo. Tämä avioliitto on henkilöiden säätyeroituksen tähden mitätön.
Notario. Me emme näe mitään suurta eroitusta. Tässä on tehty liitto kahden aatelissuvun välillä; eroitus on siinä, että Gontsalo ottaa puolisokseen köyhän neidon, joka ei saa mitään myötäjäisiä kotoansa.
Donna Olympia. Minun tyttäreni luopuu ennen hengestään kun elää avioliitossa miehen kanssa, joka on alhaissäätyä.
Donna Maria. Minä luovun ennen hengestäni kun erkanen siitä, jota jo olen rakastanut niin kauan.
Donna Olympia. Don Ranudo, häntä emme enää tunnusta tyttäreksemme; teemme hänen perinnöttömäksi!
Pedro. Tässähän ei ole muuta perittävätä, herra, kun ainoasti musta surukappa, joka teillä äsken oli yllänne.
Donna Olympia. Minä näen että sinäkin konna olet samassa liitossa; kuule Leonora! kutsu tänne väkeä avuksi.
Leonora. Sitä en voi tehdä, armollinen rouva; sillä minäkin olen samassa liitossa; luulenpa koko kaupungin iloitsevan tästä kavaluudesta.
Gusman. Perhanan Leonora! kuinka sukkelasti hän on asioitaan ajanut.
Minä en totta mari tietänyt muuta, kun että herra Gontsalo oli
Mohrilainen prinssi.
Donna Olympia. Tämä avioliitto ei ole ainoastaan mitätön, vaan te saatte kaikki ansaitun rangaistuksen petoksestanne.
Gontsalo. Tämä avioliitto on pysyväinen, sillä ensiksi on minulla morsiamen suostumus ja vieläpä vanhempain nimet avioliittokontrahdin alla.
Don Ranudo. Minä vaadin teidät huoneväkeni kaikki todistajiksi siihen, mitä täällä on nyt tapahtunut.
Pedro. Minä voin todistaa, että täällä on suostuttu avioliittoon.
Leonora. Ja minä, että röökynä kauan on rakastanut Gontsaloa.
Notario. Lapset kyllä ovat vanhempainsa holhonalaiset ja ovat velkapäät heitä tottelemaan niin kauan kun vanhemmat ovat järjellisiä, mutta kun eivät ole sitä, menettävät he tämän oikeutensa Espanian lain mukaan, joka sanoo: si kuriosus j.n.e.
Don Ranudo. Olemmeko me järjettömiä? Kysykää tyttäreltäni ja talonväeltä, olemmeko tehneet mitään, josta voisi päättää meidät hulluiksi?
Donna Maria. Minä en ymmärrä, rakkaat vanhempani, miten se sopii yhteen selvän järjellisyyden kanssa, että tahdotte tappaa nälällä itsenne ja lapsenne mieluummin kun yhtyä liittoon semmoisen hyvän herran kanssa kun Gontsalon.