»CAFÉ DONATIENNE.»
Oli vierähtänyt kahdeksan vuotta siitä, kun Donatienne oli jättänyt miehensä ja lapsensa Ploeucin pitäjän Ros Grignonin mökkiin, astuakseen parisilaiseen palveluspaikkaansa, ja seitsemän vuotta siitä, kun Jean Louarn oli poistunut puolisonsa vuoksi köyhtyneenä, pettyneenä ja toivottomana Bretagnesta sekä painautunut taipaleelle Vendéehen, tielle, joka johtaa kaikkialle. Donatiennellä oli nyt Parisin laitakaupungissa Levallois-Perret katujen kulmauksessa kahvila »Café Donatienne».
Kahvilassa jäähdytteli Donatiennen hänelle tarjoamaa sikurikahvia muudan vieras. Hän ei ollut tavanmukaisia kahvilavieraita. Hän nojaili kyynärpäin pöytään, kumartuneena kuppinsa ylitse, josta höyry huuruili hänen sileäksi ajellulle leualleen ja värittömiin viiksiinsä. Eteensä tuijottaen hän konemaisesti hämmenteli lusikalla mustaa nestettä. Hänen kasvojensa lihakset riippuivat velttoina. Mies lepäili. Hänen harmaanvihreissä silmissänsä, joita valo vastapäätä olevasta ikkunasta voimakkaasti valaisi, asusti heikko hymy. Hän tunsi siinä istuessaan olonsa mukavaksi ja huolettomaksi. Hän katseli alimpia akkunanruutuja verhoavien pikku uudinten ylitse sumuun. Varhaisemmilta tunteikkaammilta päiviltään periytyneen vaiston pakoituksesta katsoi hän kuitenkin velvollisuudekseen virkkaa silloin tällöin sanasen satunnaiselle tuntemattomalle emännälleen, vaikkei tämä kertaakaan osunut hänen näköpiiriinsä. Donatienne istui selin valoon, miltei selkä ruudussa kiinni, huoneen vasemmalla sivustalla ja kutoi mustaa sukkaa; samaa näpertelyä oli hän sormiellut siitä ammoisesta ajasta asti, jolloin hän vuotteli naisten parvessa illoin Yffiniacin rannalla vuoksea ja vuoksen kanssa ulapalta palaavia veneitä. Hän työskenteli miltei tajuamattaan, pysähtyi silloin tällöin ja tarttui taas ääneti työhönsä. Hän oli kiintynyt kutomiseensa yhtä vähän kuin vieras katusumun katselemiseen. Hän tuumiskeli vain, että vieras oli perin väsyttävä ja nautti kahviaan hirmuisen hitaasti. Hänen, Donatiennen, olisi ollut oltava jo ammoin päivän ostoksilla. Maitokauppiaat palailivat jo tyhjine peltiastioineen.
Katsellessaan miestä tarkemmin näki Donatienne hänen karheiden kasvojensa olevan korkeille rakennuspaikoille paahtavan päivän syövyttämät. Kasvojen uurteissa oli kalkin pölyä, joka väliin irtautui ja putosi kahvi kuppiin. Kumpikaan ei ollut kovin kärkäs vastaamaan. Veltosti ja haluttomasti vaihdetut sanat aiheuttivat kuitenkin heidän tietämättään elämän käänteentekevän hetken.
»Vai niin», virkkoi Donatienne, »te palaatte siis taas kotiseudullenne?»
»Niin», vastasi muurari, »onhan nyt marraskuu. Meidän ammatissamme on se vuoden kuolleinta aikaa. Jään kotiini Limousiniin maaliskuuhun saakka. Tunnetteko kenties Gentiouxin seutua?»
»En, minä en poistu milloinkaan Parisista. Onko kotiseudullanne kaunistakin?»
»Eipä juuri. Tiedättehän, ettei missään ole kaunista, ellei siellä joku ole odottelemassa.»
Donatienne haukotteli ja kutoi taas vastaamatta pari silmää. Hän toivoi hartaasti vieraan vihdoinkin poistuvan.
Vieras kallisti kovan huopahatun peittämän päänsä kuppia kohti, tarttui kuppiin molemmin kourin ja siemaisi tilkan.
»Kaunista siellä ei ole», jatkoi hän, »mutta onhan se omaa kotiseutua. Tapaahan siellä ainakin tuttujaan ja kuulee kuka on kesän kuluessa haudattu, kuka vihitty ja kuka syntynyt. Palatessani pyytää minua moni kummiksi.»
»Sen uskon», vastasi emäntä.
»Meillä on lapsia, jos minkä nimisiä — Marie, Julie, Hortense, Pierre,
Constant, Leonard ja mitä kaikkia lienevätkin.»
Mies alkoi nauraa ja puhallella kuppiinsa.
»Ajatelkaa! Minä tunnen Joel nimisenkin poikasen.» Hän nauroi taas.
Nainen oli ponnahtanut samassa seisoalleen. Sukankudin kädessään riensi hän kiiluvin katsein miehen luo. Pirteä, tummapukuinen pikku nainen ei ollut enää väsähtäneen näköinen. Hänen vielä eloisat, silmien seutuvilta hieman kurtistuneet kasvonsa olivat lehahtaneet punaisiksi.
»Mitä te sanoitte?» kysäisi hän.
Mies koki kaalimaista sukankudinta kantavaa, käskevään eleeseen ojentunutta kättä, mutta nainen vetäisi sen kärsimättömästi pois.
»Antakaa olla!»
»Älkää suuttuko, en tahtonut teitä loukata! — Niin, olenpa todellakin tavannut Joel nimisen poikasen.»
»Vanhanko?»
»Kahdeksan tai yhdeksän vuotiaan.»
»Kutripäisen?»
»Sitä en tarkoin muista —»
»Miellyttävän?»
»Luonnollisesti, kuten lapset yleensä.»
Donatienne tarttui hänen käsivarteensa.
»Katsokaa minua! Teidän täytyy muistaa! Nimi herättää mielenkiintoani! Näettehän, että kertomuksenne on minulle perin tärkeä. Tunsin sen nimisen lapsen. Missä hän asuu?»
»Jonkun matkaa kodistani, Gentiouxista — ehkä viisi, kuusi peninkulmaa paluutietä — nimeä en tarkoin tiedä — suuren maantien mutkassa. Näimme hänet, muudan toverini ja minä, sivu kulkiessamme viime maaliskuussa. Astelimme jalan asemalle. Muistan pienen poppelien ja pensaiden ympäröimän puutarhan. Poika leikki siellä. Toverini viittasi poikaan ja sanoi: 'Poika on Joel niminen ja on muutaman kivilouhimolla raatavan miehen poika; he ovat tulleet tänne Bretagnesta.'»
Donatiennen huulilta pääsi tukahtunut kirkaisu.
»Bretagnesta! Sanoiko hän varmasti Bretagnesta? Oi, ette saa valehdella minulle! Älkää tehkö niin! Minun on saatava tietää. Älkää pettäkö minua!»
Hänen kätensä vapisi muurarin käsivarrella.
»Hänellä oli pikku siskokin, eikö totta?»
»Pikemmin suuri, miellyttävä, hieman teidän näköisenne —»
»Suuriko?»
»Niin. Sisaren kauniit silmät kimaltelivat kuin vesi.»
»Naemi», lausui Donatienne. Hänen äänessään oli uneksiva väre, vallan kuin olisi hän nähnyt Naemin edessään. »Oliko lapsukaisia muitakin?»
»Näin vielä muutaman pienokaisen.»
»Tytön?»
»Ei, pojan. Hänellä oli polvihousut. Sen muistan varmasti.»
Donatiennen kasvoissa vaihtui ilme.
»Sitten he eivät ole niitä. Minä luulin — hassuja houreita vain —»
Hän hellitti miehen käsivarren. Hänet oli tukahduttaa hillitön mielenliikutus ja hän avasi tahtomattansakin tuntemattomalle sisimpänsä. Hän oli onneton, huomattuaan toiveensa turhiksi. Hän oli niin arkipäiväisyydestään järkyttynyt, että lisäsi:
»Luulin ensi huimauksessa löytäneeni omaiseni. — Minulla oli kolme lasta, joista en tiedä, missä he ovat — en kerrassansa mitään — käsitättekö? Pienin oli Joel niminen. Hän oli lapsistani poika, toiset olivat Naemi ja Lucienne. Eikö totta, minä hätäilen suotta?»
Hän selvitti kutimensa, koki nauraa ja vetäytyi pois. Mies joi kahvinsa ja katseli häntä kupin laidan ylitse tutkien. Vieras oli päässyt surullisen salaisuuden jäljille. Hän kärsi nähdessään tuollaista tuskaa, joka oli niin lähellä, ja kuitenkin niin salaperäistä. Äiti lapsinensa — hän oli näkevinään heidän leikkivän yhdessä. Sitten ero. Hän ei olisi mistään hinnasta raatsinut tehdä tuolle naiselle kysymyksiä. Hän muisti kuitenkin samantapaisia sattumia ja hänen mielensä valtasi epämääräinen säälin tunne. Hän lopetti hitaasti kahvinsa. Donatienne vetäytyi äskeiselle istuimelleen ja ryhtyi katsettaan kohottamatta kuin tajuttomana työhönsä. Hänen luomensa vapisivat huomattavasti.
Huomatessaan joutuneensa säälin aiheeksi kysäisi Donatienne:
»Työskentelettekö tässä kaupunginosassa?»
»En, olen täällä vain urakoitsijan asioilla kipsivalajan luona. Mutta minä tunnen tuttavistanne monta. He ovat tarinoineet teistä.»
»Heistä ei ole nyt väliä. Mutta kun aiotte viipyä kotonanne kotvan, niin ottakaapa tarkempi selko tuosta Joelista. Keväällä pistäydytte palattuanne kertomassa minulle kaikesta. Tahdotteko?»
»Tulen varmasti, Donatienne rouva. Pakeillenne pistäytyminen ei ole uhraus eikä mikään.»
Mies otti liivinsä taskusta viiden soun rahan ja viskasi sen marmoripöydälle. Hän oli taas entinen reipas raataja.
»On muutoin hieman hassua, että meillä siellä on köyhä kulkurijoukko teidän kotiseudultanne — tehän olette bretagnelainen? Ette kai pane pahaksenne? Hyvästi!»
Valkopuseroinen vieras poistui kahvilasta. Hänen hartiansa, lyhyttukkainen päänsä ja korviin painuva kalkkiin tahrautunut hattunsa häipyivät oviaukkoon ja hoippuivat hetken pikku uudinten ylitse näkyvässä katusumussa. Donatienne tähyili etääntyvää olentoa, kunnes näki hänen häviävän kuin suuren Parisin ahmaisemana. Donatienne tuijotti edelleen sinne, minne mies oli häipynyt. Maidon valkeassa ilmassa sivuitse sukeltavat vaunut rikkoivat kuitenkin hänen mielikuvansa. Hän rypisti kulmiansa. Samoin oli hän tehnyt pikkutyttösenäkin saadaksensa vanhempiensa luona tahtonsa täytetyksi. Ja vanhemmat olivat myöntyneet aina. Elämä ei kuitenkaan ollut yhtä taipuisa.
Donatienne poistui sisäsuojaan, ahtaaseen keittiöön, otti korin ja kiirehti kahvilan kautta kadulle. Hän oli jo tarttunut ovenripaan, kun nariseva ääni hänen takaansa tiedusti:
»Unohditko kenties isäntäsi?»
Donatiennen eloisissa kasvoissa kuvastui taas kärsimätön ilme.
Joutuakseen ja päästäkseen selityksistä sanoi hän nopeasti:
»Kahvisi on liedellä. Ota vain.»
»Vierashan sen särpi?»
»Annoin hänelle omani. Pane maata uudelleen.»
Hän ojensi kätensä ovea kohti.
»Pysähdy!»
Mies laahusti keskilattialle, vedellen linttaisia punaisia nahkatohveleitaan. Hänen asunaan olivat tummansiniset, keltapäärmeiset housut ja uumilla pussina pullottava yöpaita. Kaulusta oli auki ja siitä pistihe esille paksu kaula pingoittuneine pöhösuoninensa; kireän ihon alta näki veren suonissa sylkyttävän. Mies lienee muinoin ollut komea. Mutta laiskurius oli hänet kangistanut; sileäksi ajeltu naama vaaleine kulmakarvoineen oli kovin täyteläinen, karvaiset kädet liian lihavat ja luomet riippuivat raskaina silmillä, joissa valveilla olo ja uni ottelivat keskenään.
»Mitä sinulla on sanottavaa?» kysyi Donatienne.
Mies risti kätensä rinnoillensa.
»Tahdon tietää, mitä sinä tuolle vieraalle puhuit.»
»Olet siis taaskin mustankipeä?»
»Kenties».
»Tuolle savensotkijalle?»
Donatienne alkoi nauraa hermostuneesti, kikattaen kovemmin ja kiivaammin kuin tahtoikaan. Hänen pilkallisesta ilmeestään, kiihtyneestä ja halveksivasta ryhdistänsä sekä puhdaspiirteisenä säilyneen päänsä asennosta pilkahti tuokioksi tuttu, harvinaisen kaunismuotoinen bretagnetar.
»Niin, sinä kumarruit häneen päin, kuuntelit häntä ja tartuit hänen käsivarteensa. Älä kiellä. Minä näin kaikki portailta.»
Donatienne kohautti hartioitaan.
»Luuletko, että teen tiliä sinulle sanoistani? Oh, en! Olemmeko me vihityt, mitä? Mitä arvelet?»
»Mitä tuo mies sanoi?»
»Se on minun asiani!»
»Donatienne!»
Mies hapuili tuolia iskeäkseen sillä. Donatienne hellitti korin kädestään ja hyökkäsi uhkaajansa kimppuun, asettuen pystypäisenä, taistelunhaluisena ja kiukkuisena tämän eteen.
»Lyö!» tiuskasi hän. »Ken estää sinua? Tapa minut, ole hyvä! Elämä kerallasi ei ole hauskimpia. Minä inhoan sitä, käsitätkö? Sinuakin! Tee, mitä mielit! Mitä odotat? Älä kuitenkaan luule, että minä tottelen sinua ja teen sinulle tiliä teoistani ja puheistani. Sinulle, miehelle, joka elät minun kustannuksellani!»
Viha väänsi hänen kasvonsa kuopikkaiksi.
Sitten muuttui hän väsyneeksi, ränstyneeksi naiseksi. Sellaiseksi hän oli piakkoin muodostuvakin. Puoliavointen huulien välistä huomasi, että toisesta leukapielestä puuttui hammas. Toiset hampaat olivat valkoiset, hienot ja kiiltävät. Silmät kimaltelivat kuin lakkapäälaineen läike.
Hän uudisti:
»Niin, joka elät minun kustannuksellani!»
Sanat osuivat sangen arkaan kohtaan, koska mies vastasi väkinäisesti:
»Ei ole työtä, tiedäthän.»
»Ei, laiskotteleville vetelyksille ei ole koskaan työtä!»
Mikäli mies koki pelastaa nahkansa, sikäli nainen jatkaen tulistui:
»Sanon sinulle kerran vielä: olen kyllästynyt sinuun, sinulla ei ole käskemismahtia minuun. Sen saat nähdä jonakin päivänä vielä!»
Mies pisti pilkaten:
»Olet liian vanha!»
»En liioin livahtaakseni tieheni.»
Mies siristeli silmiänsä ja kysyi hammasta purren:
»Minne sinä sitten aiot mennä?»
Tuli hetkisen hiljaisuus. Molemmat miettivät kysymystä: »Minne sinä sitten aiot mennä?» sekä samalla mahdottomuutta erota toisistansa ja synnistänsä. Donatienne tunsi hipuvansa taas jo kauan totuttuun, entiseen ala-arvoiseen asemaansa. Keskustelua jatkamatta hän kääntyi ja läksi.
Tultuaan kadulle ja nähdessään Levalloisin talot edessään, oli hän kiihtynyt ja kiihtymystäkin onnettomampi. Hän oli täysin tietoinen toimitettavista asioistaan sekä siitä, että hänen oli sitten palattava kotiinsa. Hän oli elänyt jo ohi sen ikäkauden, jolloin itsensä hillintä helposti horjuu, ja vaikka hän koki karttaa kaikkea sekä entisyyttä muistuttavaa että tulevaisuuden haaveihin houkuttelevaa, oli kuitenkin hetkiä, jolloin hän aavisteli sisimpänsä suurta kurjuutta. Hän ei liene huomannut sitä koskaan selvemmin kuin juuri tänä aamuna.
Odottamaton keskustelu limousinilaisen muurarin kanssa sekä riita rakastajan kanssa, nehän olivat ilmeinen kurjuuden kuva ja samalla katkerana huomautuksena siitä yksinäisyydestä, jota hän oli viettänyt siitä saakka, kun —
Hän asteli allapäin kattoja ja seiniä kostuttelevassa, katukäytäville hiipivässä sauhunsekaisessa sumuhuurussa, jota viemärit, eläimet ja ihmiset imivät itseensä ja taas pulputtivat povistansa takaisin. Hän ei kuullut maitokauppiattaren kysymystä: »Haluatteko tänään maitoa, Donatienne rouva?» eikä tuonnempaa tervehtivää hedelmäinmyyjätärtä, joka eli kolmine lapsinensa puutteellisissa oloissa ja silloin tällöin katseli kateellisena kahvilan rouvaa, jolla ei ollut perhettä, vaan jota kaupunginosa pikemmin piti rikkaana.
Vastoin tapojaan asteli Donatienne katua sivuillensa pälyilemättä.
Hänen mielessään myllersi vain ainoa ajatus: lapset.
Hän oli muistellut lapsiaan aina murhemielin. Ensi aikoina Ros Grignonista lähdettyään itkeskeli hän usein ja mainitsi sydämensä syvyydessä Naemia, Lucienneä ja Joelia. Enimmin hän kuitenkin kaipasi ehkä nuorintaan. Hän oli sitä lähtiessään imettänyt. Parisilainen suojatti sai alinomaa ajatukset häneen. Donatienne muisti poikansa pehmoiset pikkuhuulet. Ne olivat hänen omaa lihaansa ja vertansa. Hän oli painanut huulia sydämelleen. Ne kaipasivat lakkaamatta ravintoa ja äidin antamaa uutta elämää. Oi, olisipa pikku Joel, Jumalan lahjoittama lapsi, ollut hänen luonaan, saisipa hän suudella niitä toisia, vaikkapa joka toinen päivä tai kerran viikossakaan! Donatienne tunsi, että pienoiset olisivat suojanneet hänet monista houkuttelevista huveista, kaikesta nykyisestä viettelyksestä ja ala-arvoisista esimerkeistä. — Monet kerrat oli hän ensimäisissä ajatusten ja puolittaisten lankeemusten omantunnontuskissaan huudahtanut mielessänsä: »Pienokaiseni, pelastakaa minut!» He olivat kuitenkin liian loitolla. Vieraalla imetettävällä lapsella ei ollut samaa suojelevaa voimaa. Bretagnetar raukkaa vaanivat vaarat kaikkialta, eikä hän ollut valmistautunut vastustamaan niin monta vihollista.
Hänen naistoverinsa ensimäisessä palveluspaikassa Rue de Monceaun varrella eivät olleet kaikki siveellisesti sortuneita. He käyttivät kuitenkin vapaata puhetapaa ja pitivät luonnollisimpina seikkoina sitä, mitä Donatienne piti syntinä. Ne palvelijoista, joilla ei ollut rakastajaa, väittivät vain omaavansa otollisimmat avioliiton edellytykset. He eivät haikailleet mitään ja toimivat vain omaa etuansa silmällä pitäen. Monet heistä olivat Donatienneä sukkelampia ja nokkelampia sekä puhuivat kaikesta nenäkkäästi ja mahtaillen. Donatienne kuunteli heitä kärkkäästi, erittäinkin kun he, hänen herkkäuskoisuuttansa hivellen, kehuivat: »Tiedättekö, bretagnelainen, te olette kerrassaan kaunis noissa silkkinauhakkeissanne ja Ploeuc-päähineessänne. Ihmiset kääntyvät teidän ohikulkiessanne katsomaan.»
Hän tiesi sen sangen hyvin. Naiset imartelivat häntä päästäkseen hänen suosioonsa. Hänellä oli sitäpaitsi suuri palkka. Imartelu ja suosio ovat usein tärkeinä tekijöinä huolimattomien palvelijain parissa. Miehet ylistelivät häntä vieläkin enemmän ja kokivat yksissä neuvoin syöstä hänet turmioon. Hän oli niin nuori, niin ajattelematon, turhamainen ja huvinhaluinen! Komeus oli hänelle onnea. Hän huumautui ja herpaantui. Päivä päivältä herpautui hänen vastustuskykynsä keskellä rahaa, hienon hienoja vaatteita, silkkiä, nauhoja ja pitsejä, salaisia ja julkisia viettelyksiä. Suurkaupunkien houkuttelut eivät vaimene päivin, eivät öin, vaan hurmaavat mielen, sokaisevat silmät ja häikäisevät järjen ja sydämen — heikon sydämen.
Perikato läheni puolessa vuodessa valtavin askelin. Hän ei kirjoittanut enää miehellensä. Tiedettiin, että Donatiennen mies oli halpa turpeentonkija. Louarn parka! Puolisosi oli parhaana päänä sinulle naureskelemaan palvelijain päivällisaterioilla tai heidän juodessaan teetä taloudenhoitajattaren huoneessa illoin herrasväen poissa ollessa ja jonkun kysyessä:
»Onko totta, Donatienne, että te olette kuokkinut peltoa ja leikannut viljaa? Miehenne lienee suorastaan sydämetön! Mielisinpä nähdä hänen muotokuvansa. Onko teillä sitä, sanokaa! Näyttäkää sitä meille!»
Jokainen jaaritteli samaan tapaan. Naiset surkuttelivat hänen monia lapsiansa — kolme pienokaista viidessä vuodessa — ja päivittelivät hänen entistä elämäänsä, jota hän olisi toisissa oloissa iloiten ihastellut.
Kamaripalvelijat, kuskit ja tarjoojat, sekä hänen herrasväessänsä että toisissa talon kerroksissa palvelevat, kiemailivat hänelle mikä mitenkin. Hän viehätti heitä nuorekkaalla pirteydellänsä, kauniilla puvuillansa ja samalla kertaa ujostelemattomalla ja häveliäällä käytöksellänsä. Hän kuului heistä vieraaseen heimoon, mainioon rotuun, hänellä oli rikas mielikuvitus, hän oli hieman raju ja turhamainen, naureskeli enemmän kuin muut, mutta oli pohjaltaan heitä toisia kummallisempi omatessansa paljoa paremman entisyyden. Hän ei sallinut likeistä lähentelyä ja häntä kohdeltiin imettäjän asemassansa arvonannolla, mieliteltiin lahjoilla ja hän asui herrasväen kerroksessa. Hän oli poikkeusasemassa ja ainaisen liehittelyn esineenä.
Niihin aikoihin menehtyi lapsi outoon tautiin. Donatienne itki. Hän oli murheissaan ja kauhuissaan. Hänen kohtalonsa oli nyt kääntyvä. Hän oli väsynyt eikä saanut imettää. Kului muutama päivä. Totutteleidäksensä imettämisestä sai hän hyväntahtoisuudesta jäädä herrasväen huoneistoon asumaan. Eräänä ehtoona kutsui rouva hänet puheilleen. Sureva äiti raukka haasteli lapsivainajansa hoitajalle ja ruokkijalle ystävällisiä säälin sanoja. Huoltaja oli saanut näet sijan lapsen äidinkin sydämessä. Äiti oli vaalea, kalpea mustapukuinen nainen. Hän lausui lopuksi:
»Donatienne, haluattehan jäädä luoksemme, eikö niin? Voisin teille tulkita siten kiitollisuuteni lapsivainajani hellästä hoidosta. Bretagnelaisenne kotonanne voisivat kenties jaaritella teille jos mitä onnettomuudestamme. Ette kai halua itsekään kernaasti kurjuuteenne takaisin, lapsi parka? Jos tahdotte tulla toiseksi kamarineidokseni, voin pitää teidät palveluksessani. Mutta te ette voi asua enää samassa kerroksessa kanssamme.»
Nuori rouva luuli tekevänsä todellisen armeliaisuuden teon. Hän luotti menettelynpä oikeudenmukaisuuteen. Hänen elämänkatsomuksessansa oli köyhyys suurin onnettomuus. Hän olisi ollut miltei enkeli, jos olisi ajatellut asemassansa toisin. Sitäpaitsi olivat hänelle miltei täysin tuntemattomat ne olosuhteet, joissa palvelusväki eleli kuudennessa kerroksessa kello kymmenen jälkeen illoilla. Hänellä ei ollut, yhtä vähän kuin monella muullakaan, tilaisuutta tarkastaa palvelijain elämää. Rue de Monceaun kadun kauniissa kartanossa ei todellakaan tarjoutunut mahdollisuutta majoittaa palveluskuntaa isäntäväen läheistöön. Se ei ollut yleisenä tapanakaan. Mutta sen syy lankesi lisäksi arkkitehdeille, talonomistajille ja naapureille, jotka menettelivät samalla tavalla. Tonttimaiden hinnat olivat huimaavan kalliit eivätkä tulot riittäneet oman talon ostamiseen. Syynä oli myös se luokkaero, jonka tietämättömyys, luottamattomuus ja viha olivat virittäneet isäntäväen ja palveluskunnan välille. Molempien keskinäiset suhteet olivat horjuvia ja hapuilevia. Oli olemassa myös onneton luulo, ettei kenkään ole vastuussa muista kuin omasta itsestään. Donatiennen turmioon oli tekijänä hänen viisikolmattavuotinen nuoruutensa, joka ei vielä koskaan ollut ehtinyt järkeillä sellaisesta, josta hänen äitinsäkään ei ollut hänelle koskaan huomauttanut. Ja Donatiennen tuhosi turmio.
Donatienne tunsi täydelleen kuudennen kerroksen likaisen käytävän ja ohuiden seinien suojaamat ullakkokomerot, paperitukoilla tukitut kaiverretut reiät, naurun, kaksimieliset puheet, tungettelun ja teattereista tai kahviloista öisin palaavien miesten koputtelut, salaiset kohtaukset, koplat, mustasukkaisuuden, sovitun merkin mukaiset raollensa jätetyt ovet, sähkökellojen kilinän ja niiden aiheuttamat kymmenien miesten kiroilut ja jonkun naisen alakertaan kiitäminen sekä alakerran kuosinmukaiset, muodollisuuksissansa kaavamaiset ja meluun ja rähinään päättyvät vastaanotot ullakolla.
Donatienne voi siitä kaikesta suoriutua vain monen muun tavalla.
Hän tuli harvinaisen komean, livreepukuisen, hävyttömän ja naismenestyksestänsä mainitun palvelijan rakastajattareksi. Palvelija tarinoi ja tuomitsi isäntäväkeänsä kahdeksankolmatta ikävuotensa varmuudella ja tuntemuksella, kehiteltyänsä noita kykyjänsä viisitoista vuotisella palvelusajallaan Parisin eri piireissä. Hän kopeili valloituksestaan. Samoihin aikoihin saapuivat Louarnin pyytelevät kirjeet tietoinensa perhettä uhkaavasta perikadosta. Donatienne ei uskonut tietoja. Hänen rakastajansakin väitti: »Hän kirjoittelee tuolla tavoin saadakseen sinut sinne, tai houkutellakseen sinulta rahoja!» Donatienne ei lähettänyt Louarnille ropoakaan eikä itsekään matkustanut Ros Grignonin avuksi. Pari viimeistä Louarnin kirjettä salattiinkin häneltä. Alinomaa sanottiin sitten Donatiennelle: »Näethän! He ovat sinut unohtaneet ja valhetelleet kodistasi Bretagnessa! Eiväthän he enää kirjoitakaan kertaakaan!»
Niihin aikoihin anoi hän, kuvaavaa kylläkin, lupaa luopua bretagnelaispäähineestään. Sen riisuminen oli samantekevää: hän ei ollut enää imettäjänä, liikkui aniharvoin ulkona, eikä tarvinnut puolestaan puvuillansa enää esittää vieraille talon komeutta. Hän kääri siis parista röyhelletystä valkeasta musliinipalasta Ploeucin kuosiin kurotut kolme päähinettänsä ja karkeasta villakankaasta poimutellun pukunsa nyyttiin, käyttämättä niitä enää. Hän hankki hattuja, alkoi kähertää tukkaansa ja kiinnittää sen korkealle päälaellensa — muuttuen yleisen muodin mukaiseksi. Donatiennen ulkonainen asu vaihtui kauttaaltaan. Tarvittiin perin tarkkaa silmää tuntemaan tuosta pienestä hienosta, pirteästä, säteileväsilmäisestä, hermostuneesti naureskelevasta ja huolettomasti hymyilevästä kamarineidosta entistä bretagnetarta.
Kesä kului. Ros Grignonissa eivät enää asuneet entiset eläjät. Donatienne ei siitä tiennyt mitään. Hän muisteli usein lapsiansa ja toivoi saavansa kuulla heistä jotakin. Väliin vaivasivat häntä omantunnontuskat. Hän oli ollut nuorempana uskonnollinen. Vieläkin oli hänen sydämessään siruinen uskoa ja hän tiesi viettävänsä huonoa elintapaa. Tällaiset ajatukset eivät kuitenkaan kestäneet kauan eivätkä palanneet usein. Kaukaisella köyhällä kotiseudulla olisivat hänellä olleet suojana ja kohottajana kirkolliset juhlat hartausharjoituksineen, Ploeucin kirkkoherran messut ja saarnat, lähetystyö, kastejuhlat, sielukellot, iltasoitot ja kuin kolmasti päivässä rukoileva ilmakehä. Hänen kohottajanansa olisivat olleet myös tuolloin ja tällöin torpassa pistäytyvät, hieman itsetietoiset ja omituiset seurakunnan vanhukset, jotka poistuessansa jättivät jälkeensä kunniallisen elämän halun. Parisissa puuttui tuo kaikki. Parhaintansa laittoi rouva heidät muistaessaan määrätunnilla hiljaiseen messuun, pitäen silmällä, että sinne lähdettiin.
Saapui syyskuu. Donatienne oleskeli samaa elintapaansa viettäen eräässä Parisin läheisessä linnassa. Häntä painosti levottomuus kotikuulumisista. Rakastajansa kiellosta huolimatta hän kirjoitti: »Neitsykäiselle Naemi Louarnille, Ros Grignonin mökissä Ploeucissa, Bretagnessa», kysyen, miten he voivat. Kahdeksan päivää vierähti vastauksetta. Donatienne luuli Louarnin saaneen kuulla puolisonsa kohtalosta ja estäneen Naemia vastaamasta. Hän moitti mielessään miestänsä. Saadakseen varmuuden kirjoitti hän taloutensa ja lastensa huoltajaksi hankkimallensa tytölle, kysyen Annette Domercilta: »Minkä tähden he eivät kirjoita?» Annette vastasi vitkastelematta ja kainostelematta: »Ette siis tiedä, että kaikki on myöty? Teillä ei ole enää kotia. Miehenne on matkustanut pois. Hän läksi Vendéehen lapsinensa.»
Matkustanut pois! Lapsinensa! Missä he olivatkaan? Kukaan ei sitä tiennyt, ei pormestari, ei kirkkoherra eikä abbé Hourtierkaan. Abbé ei ollut saanut sanaakaan Louarnilta.
Silloin joutui Donatienne epätoivon valtaan. Hänen tuskansa oli kiihkeä ja valtava. Hän lopetti suhteensa rakastajaansa syyttäen tätä — tietämättään oikeutetusti — Louarnin viime kirjeiden anastamisesta. Hän kieltäytyi ruoasta ja juomasta, itkeskellen ja lakkaamatta voihkien viikon päivät: »Naemi, Lucienne, Joel!» Isäntäväki koki olla kärsivällinen ja pitää hänet luonaan; olihan hän aulis ja pystyvä palvelija ja pikku vainajan imettäjä. Mutta pian alkoi hänen terveytensä horjua ja muutamana marraskuun iltana vietiin hänet kiireisesti sairaalaan. Lääkäri oli todentanut vatsatulehduksen. Kolmen vuorokauden kuluttua laittoi nuori rouva, hänen emäntänsä, tiedustamaan sairaan vointia sekä kertoi sitten aamuvierailulle saapuneille ystävilleen:
»Muistattehan pienen kamarineitoni, bretagnettaren? Hän on hyvin sairas. Ajatelkaahan, hänessä oli meiltä lähtönsä jälkeisenä päivänä neljäkymmentäyksi astetta kuumetta. Hän oli hauskan näköinen, eikö totta? Järkevä ja hyvä äiti hän oli myöskin. Hän on kuolemaisillaan lastensa vuoksi. Hän rakasti lapsiansa sairauteen saakka. Hänen puolisonsa, jokin juoppolalli luultavasti, on livistänyt tiehensä, virkkamatta vaimollensa, minne. Surullista, eikö totta?»
Donatienne oli todellakin kuoleman kynnyksellä. Hän toipui hyvin hitaasti. Sairaalasta päästyään oli hän vielä voimaton, eikä jaksanut palata palvelukseensa. Rahaa hänellä oli vain muutamaksi viikoksi. Hän häpeili muuttunutta muotoansa eikä näyttäytynytkään Rue de Monceaulla, jossa toisen kamarineidon toimi oli kai jo toisilla, mutta jossa hänelle olisi kieltämättä tarjoutunut jokin apukeino, suositus tai kehoitus kääntyä jonkun siivoa palvelijaa kaipaavan talon rouvan ystävättären puoleen. Hän ei tahtonut tavata inhoamaansa miestä eikä näyttäytyä hänelle tai toisille kalju-ohimoisena kuoppakasvoisena ja heikkoudesta kieroon katsovin silmin.
Tietämättä mihin turvautua meni hän asumaan pieneen hotelliin. Hän oli sairaaloista saapuvien tai paikoistansa potkittujen palvelijain tapaan täysin neuvoton. Hetkisen haaveili hän Bretagneen palaamista. Mutta miten olisi hän voinut tulla toimeen Ploeucissa? Varattomien ihmisten ilmoilla ei ollut leipänsä ansaitsemisen mahdollisuutta. Louarnin poistuttua katsoisivat siellä kaikki häneen yrmien. Hän saisi siellä kestettäväkseen katkeria koettelemuksia. — Hän kärsi syvästi, ja bretagnelaisen rannikon lapsille niin ominainen sisäinen synkkämielisyys kärjistyi hänessä herkeämättömäksi pistäväksi tuskaksi. Hän yritti sopia vanhempiensa kanssa. Yritys raukeni, kun Yffiniacin kalastajavanhukset saivat kuulla, ettei hänellä ollut säästön murenettakaan ja ettei hän ollut harjaantunut mihinkään toimialaan. Kurjuus läheni huomattavin harppauksin. Vaikkeivät hänen voimansa vielä olleet täysin palautuneetkaan, uhrasi hän viimeiset parikymmentä frangiansa paikanvälitystoimistolle ja sai toimen ylhäisöön kuuluvan naisen luona. Naisella oli kaksi naimakelpoista tytärtä. Hänen täytyi kuitenkin luopua pian paikastansa saadessaan valvoa puoliöihin. Hän palasi hotelliinsa, yhä toivottomampana ja alentuen pian paheisiin.
Hän ei halunnut enää vain loistaa ja hurmata: hän pelkäsi nälkäkuolemaa. Silloin hän »antautui» — tosin ilotta, mutta ensi kertaa taipuisampana — toiselle miehelle. Häveten ja kaikkeen pakoittautuen sulki hän silmänsä kuin virtaan viskautuva. Mies oli muinoinen ajomies, rikas, raaka ja juoppo. Toimestaan luopuneena tiedusteli hän ostaaksensa jotakin kauppaliikettä. Hän hankki luonnollisesti kahvilan ja jätti Donatiennen huoleksi sen menestymisen.
Yhdyselämää oli jatkunut jo kuusi vuotta. Levalloisin kaupunginosa piti heitä avioparina. Donatienne hoiteli taloutta ja kahvilaa, palveli vieraita ja käväisi aamuin ostoksillansa, huolehti kirjanpidosta ja ompeli vapaahetkinään liinavaatteistoa. Donatiennen toimella ja johdolla kehittyi kahvilasta tuottoisa liike. Hän oli teeskentelemättömän arvokas ja puhutteli aina kohteliaasti kaikkia. Sellainen vaikutti erikoisesti hänen kahvilavieraisiinsa, esikaupunkilaisiin. Bastien Laray, yhdyselämätoveri, auttoi häntä perin vähän, maleksien päivät pitkät poissa muka hankkimassa varastoa viinikellariin tai tiedustelemassa itselleen lämmittäjän tointa. Toimen todellakin tarjoutuessa olisi hän ollut vallan onneton. Hänestä oli toimettomuus mukavampaa. Olihan hänellä tietty tyyssijansa, jonne hän kotiutui yhdeksänä iltana kymmenestä juopuneena. Järkevämpi Donatienne ohjaili häntä, mutta ennenkuin mies siihen taipui turvautui hän voimakkaamman oikeuteen ja mukiloi häntä. He eivät rakastaneet toisiansa, eivätkä tehneet toistensa tunteista tuulentupia. Kuitenkaan he eivät voineet käsittää, miten he eron sattuessa saisivat elämänsä järjestetyksi. Lempivät naiset saavat aina miestensä ja lastensa rakkaudesta puuhiensa palkinnon, mutta Donatienne sai uhrata kaiken huolensa, vaivansa ja kärsivällisyytensä saamatta vastineeksi kertaakaan iloita kiittävästä sanasta tai tuntematta koskaan sisäistä rauhaa.
Hän oli koettanut saada rauhaa tai ainakin vaimeutta ja tyhjyyttä sieluunsa. Hän oli ponnistanut karkoittaakseen omantunnontuskansa ja uskonnolliset muistonsa mielestään. Ne palasivatkin yhä laimeampina, kuin maan tasalle kaadetun kannon valoa vailla olevat vesat. Hän oli onnistumaisillansa. Arkioloissa voi hän karkoittaa menneisyyden epämieluiset kuvat työn touhussa, huvitteluissa ja ainaisessa hyörinässä ja pyörinässä. Mutta äidillinen hellyys hurmasi hänet taas joskus niin, ettei hän voinut häätää luotansa unohtuneiksi luulemiansa läheisiä henkilöitä ja esineitä. Hän oli silloin kuin huumautunut, laverteli ja pelasi korttia kahvilavieraiden kanssa tai jätti kahvilan jonkin naapurin huostaan ja läksi joko yksin tai rakastajansa keralla Parisin katujen vilinään. Hän tyynnytteli tuollaiset mielensä myrskyt usein sillä, ettei hän voinut enää hyvittää unohtamiansa velvollisuuksia, koska ei tiennyt olivatko hänen miehensä ja lapsensa enää edes elossa. Olivathan isä tai lapset, ehkä molemmatkin voineet sortua kurjuuteen, joka kulkurielämässä on raskasta, raskainta. Seitsemän vuotta sanaakaan heistä saamatta, seitsemän pitkää vuotta!
Ja nyt hän sai äkkiä kuulla Limousinissa oleskelevasta, Bretagnesta saapuneesta Joel-nimisestä pojasta, hänen nuorimpansa ikäisestä. Hän ei tiennyt, oliko poika hänen lapsensa, mutta se vei hänen rauhansa kuitenkin. Miltei unhoon uinuutunut hyljättyjen lasten muisto tempasi hänet taaskin valtoihinsa. Sen oli aiheuttanut Joelin nimi. Epävarmuus, levottomuus ja itsesyytteet palasivat monivertaisin voimin. Donatienne ei voinut niitä tällä erää millään vaimentaa. »Joutavaa!» ajatteli Donatienne sumussa sukeltaessaan. »Kiusaan itseäni joutavanpäiväisesti! On kai Bretagnessa muitakin saman nimisiä lapsia. Ja muurarihan näki kaksi poikaa ja yhden tyttösen pienessä poppelien ympäröimässä puutarhassa. He eivät ole minun lapsiani. Jos tunnen Jeanin tarkoin, on hän tietenkin jo kuollut aiheuttamastani surusta. — Mieheni on kuollut vallan varmaan —»
Puodeissa, joissa hän pistäytyi, huomattiin hänen hajamielinen katseensa ja äänettömyytensä. »Donatienne rouvalle on sattunut jotain ikävyyttä», tuumailivat leipurinrouva, vihanneskauppiatar ja hieno sokerileipomon rouva, jonka tyttären luona Donatienne väliin pistäytyi. Rouva siristi säälien silmää omituiselle, oudolle elämälle. Mutta kukapa aavisti Donatiennen tuskien syyn? Ei kukaan.
Milloin palaisi tuo muurari? Vasta neljän kuukauden kuluttua. Mies oli tarinoinut asioita, jotka yksityiskohdissaan olivat oudostuttavan lähellä totuutta, mutta toiset pikkupiirteet olivat epäilyttäviä.
Donatienne viipyi tavallista kauemmin kaupungilla.
Hänen palatessaan oli kahvila miltei äärillänsä väkeä. Bastien Laray istuskeli korotteella, suuren kuvastimen komistamalla katederilla, jossa Donatienne tavallisesti ehtoisin oleskeli. Bastien tervehti häntä tavallista ystävällisemmin hymyin ja silmää iskien. Siksipä ihmiset heidän kaupunginosassaan sanoivatkin: »He ovat onnellisia keskenänsä.» Puoliääneen kysäsi Laray häneltä:
»Et kai luule viipyneesi? Kuten huomaat, on tänne tullut vieraita. Palvelin heitä sinun sijastasi. Voit kai kävelyretkesi tehtyäsi paremmin? Etkö? Olet siis vielä vihainen minulle? Menemmekö tänä iltana teatteriin, mitä?»
Marmoripöytään heitetyn lantin helähdys keskeytti tämän sovintoyrityksen ja Bastien Laray poistui ottamaan maksua olutlasillisesta.
Donatienne nousi parilla askeleella korokkeelle. Kahvilavieraat seurasivat hänen liikkeitänsä katseillaan, tutut etenkin. Päivä jatkui, kuten oli koittanutkin, sumuisena. Kadulla kompastelivat hevoset kuin lumisateella. Tuuli pusersi savun ikkunain tasalle ja Donatienne näki ikkunoissa sakeat vesivaot kehottaessaan katseensa tilikirjoistaan.
Hän mietti: »Minun ei olisi pitänyt päästää aamullista Limousinin muuraria noin käsistäni. Minun olisi ollut kysyttävä häneltä enemmän. Mistä nyt saan hänet käsiini?»
Tuska ja levottomuus tulvivat hänen mielessänsä. Miksei hän ollut tiedustellut tarkemmin Joelin asuntokylän tai naapurikylän nimeä? Hän olisi voinut silloin kirjoittaa noille lapsille. Hämmästys, mielenliikutus ja odottamaton pettymys olivat hämmentäneet hänet. — Ei — olisiko hän todellakin voinut kirjoittaa heille? Miten hän selittäisi sen, että oli heidät hylännyt? Jos lapset olivat juuri Naemi ja Joel, eivätköhän he vastaisi joko kernaasti tai väkinäisesti, etteivät he pitäneet häntä kunnon äitinä? — Oi ei, kirjettä ei ole ajatteleminenkaan. On parasta näin kuin on. Hänen on odotettava — kenties kuukausia. Ja mitä hän tietää odoteltuansa, kärsittyänsä? Mahdollisesti tuskin mitään! Oliko mies petturi? Oliko tuo kaikki kenties ilkeää ivaa, jonka oli punonut joku, joka tiesi hänen avioliitostansa ja mieli saada hänet tunnustamaan elämänsä suuren salaisuuden? Mutta mieshän näytti rehelliseltä. Hän ei nauranut kertaakaan. Hän oli pikemmin kunnon mies, ottamatta lukuun sitä vapaata tapaa, jolla hän kohteli häntä. Mutta samoinhan muutkin miehet kohtelevat kauniita ja nuoria kahvilatarjoilijoita.
Donatienne oli väsynyt henkisesti ja ruumiillisesti. Hän päätteli: »Toivoisin tuon kaiken olevan totta, vaikkapa en enää itse heitä näkisikään. Mielisin tietää, että he elävät, ovat kauniita ja missä he ovat.» —
TEATTERISSA.
Kahvilan sivuhuoneessa syödyn päivällisen jälkeen Donatienne pukeutui. Joskin hänen kasvoistaan kuvastui väsymys, oli hän puna- ja mustasulkaisessa hatussaan ja harmaassa turkiskaulurissaan miellyttävä. Hänen käyntinsä oli kepeä ja viehättävä. Hänen pienien käsiensä työn karheuttaman ihon peittivät käsineet. Mies vei hänet nopeasti mukaansa. Naapurivaimot, joiden silmältä eivät välttyneet kaupungin kadun yhtä vähän kuin maaseutujenkaan tien tapaukset, tuumailivat: »Lyön vetoa, että he ehättävät taas teatteriin. He ansaitsevat runsaasti rahoja. Vaimo vain houkuttelee miestään hupeltamaan ne kaikki. Vaimo ei välitä muusta kuin huvittelustansa.»
Bastien Laray tepasteli voitonriemuisena ja julkeana Donatiennen vierellä. Hän oli napittanut takkinsa leveälle rinnallensa. Hänen kaulaliinassaan upeili väärennetty jalokivi. Hän koki hyvittää aamullista raakuuttaan, sillä hän oli huomannut, että Donatiennen vihassa virketyissä sanoissa oli tosipohjaa, ja tiesi Donatiennen voivan livahtaa syytä sanomatta tiehensä. He nousivat raitiovaunuun ja olivat tuokiossa bulevardeilla. Kello oli yhdeksän seuduilla.
Heidän astuessaan valaistuun permantosaliin oli kappale jo alkanut. Kaikki nauroivat. Näyttämöltä lausutut sanat saivat katsomosta vastakaikua ja hymy helmeili niidenkin huulilla, joiden oli noustava laskeakseen Donatiennen seuralaisinensa ensi rivin aitioon. Bastien Laray kiintyi heti näyttämön tapahtumiin. Samaa syventymistä toivoi Donatiennekin, irtautuaksensa aamusta asti vaivanneista itsepäisistä ajatuksistaan. Häntä huvitti teatteri ja hän oli tuhlannut palvelusaikanaan suurimman osan palkastansa »saadaksensa nauraa näytelmille», kuten hän sanoi. Kokenutta teatterissa kävijää ilmaisikin hänessä kaikki: varmuus hänen astellessaan seuraajansa edellä paikalleen, puoliääniset »anteeksi», hänen eleensä järjestäessänsä vasemmalla kädellään pukuansa, istuutuminen ja salin tarkastelu ennen näyttelijöihin vilkaisuakaan.
Sitten hän nojaili käsivarsin nukkakangasreunanojiin ja koki keskittää huomionsa näyttämöön ja naurua houkutteleviin sanoihin. Hänen korviinsa kajahti kuitenkin vain sisällyksettömiä sanoja, ytimettömiä epämääräisyyksiä, häntä liikuttamattomia ääniä. Hän kuuli kuin kaukaisina kuohuhyrskyinä muita, kenenkään lausumattomia ja tajuamattomia sanoja: Naemi, Lucienne, Joel. Ne sisälsivät koko hänen elämänsä murhenäytelmän, eikä hän voinut niitä vaientaa paremmin kuin voi kädellään estää solisevaa lähdettä pulppuamasta. Teatteri ei saanut häntä ajatuksista irroitetuksi. Hän pälyili orkesteria, aitioita, pukuja. Sisäinen syvä huoli ei tahtonut tuudittautua. Pikemmin tunsi hän oman olentonsa ja ympäristönsä koreuden vastakohdan virittävän tuskaansa. Pian oli hänellä tukalaa ja hän kääntyi rakastajaansa kehoittaaksensa: »Lähdetään kotiin!» Mutta ennenkuin hän ehti suutansa avata, huomasi hän aitiossa Bastien Larayn vieressä istuvan nuoren, punaposkisen naisen. Nainen kuului samaan alaluokkaan kuin hänkin. Naisella oli mukanaan parivuotinen lapsensa. Lapsi nukkui äidin rintaan nojaten, vaalea pää äidin olalla. Poika hengitti tasaisesti. Väliin liikahti pikku ruumis kuin uneksien, mutta jäi sitten taas liikkumattomaksi.
Nainen istui niin likellä reunakaidetta ja kappaleeseen syventyneenä, että Donatienne tuli ajatelleeksi: »Kunhan hän ei vain pudottaisi pienokaista! Hänen tarvitsee vain hieman hellittää otettansa, niin poika vierähtää alas ja ruhjoutuu! Tuo pieni viaton olento on kerrassaan kaunis!» Hän katseli poikaa pitkään, niin kauan, että lapsen äitikin sen vihdoinkin huomasi ja käsitti katsojankin olevan äidin. Donatienne hymyili naiselle surunvoittoisesti ja mietiskeli: saisinpa tuon pienokaisen polvilleni, niin se helpottaisi sydäntäni. Hän ei kuitenkaan ilmaissut toivettaan. Toinen oli taas kiintynyt katselekaan kappaletta, jota esitettiin näyttämön maailmaa mukailevilla lankuilla. Donatienne istui edelleenkin lapseen kääntyneenä ja tunsi kalpenevansa kuin sydänjuuriin saakka haavoittuneena. Teatteri, puheet ja nauru olivat kaukana hänestä! Ja hänen vierellänsä istuva mies, joka ei aavistanut sisäistä selkkausta, tuntui Donatiennestä niin vieraalta kuin hän todellisuudessa olikin! Henkisin katsein näki Donatienne vain menneiden päiviensä kuvia, joita hän oli kokenut vuosikausina karkoittaa, mutta jotka tänä iltana ilmestyivät voittamattomina ja sydäntä järkyttävinä. Hän näki kivikkokummulla kyyhöttävän Ros Grignonin mökin, tattari- ja ruispellot kahtena kummun juurella juoksevana valkojuovana ja kauempana kuulsi hänelle nummi ja tuulessa tohahteleva metsä. Hän näki tuvan vuoteinensa, kehtoinensa ja läävään vievän oven. Hän näki lapsikolmikkonsa, joka halaili häntä hänen pellolta palattuansa. »Rakkaani, missä te olette? Elättekö te todellakin?»
Kodissa oli kaikki myötynä. Toiset perkasivat nyt laihaa peltoakin, jossa Louarn oli voimiansa mitellyt. Kaikki oli loppunut. Donatienne ei toivonut entiseen elämäänsä palaamista. Mutta teatterissa istuessaan hän käsitti entistä elävämmin, että hän oli lapsistaan erotessansa nuoruutensa ymmärtämättömyydessä luopunut ainaisesta ilostaan. Hän olisi ollut lastensa edessä tällä haavaa vallan vailla puolustusta.
»Oi, lapset, lapset! Miten voivatkaan emonne erota teistä muutoin kuin kuoleman kaataessa? Tein suuren hulluuden pyrkiessäni palvelukseen Parisiin! Ja sitäkin suurempi hulluus oli jäädä tänne saatuani vapauden matkustaa. — Kaihoan teitä polvilleni ja kätösiänne hyväilemään minua! Kärsimykseni ovat kauheat!»
Hänen tuskansa oli niin ilmeinen, että vilkkaasti pöhöisen naamansa kääntänyt Bastien Laray kysäsi:
»Sinä et naurakaan, Donatienne?»
»En.»
»Etkö kuule puhetta?»
»En.»
»En maksanut pääsylippuasi hapanta naamaa nähdäkseni. Mitä haluat sitten?»
Lähellä istuva nuori äiti oli kuullut heidän kiistansa. Hän hyväili lastansa ja liekutti häntä pehmoisin liikkein sylissään. Sitten hän näki hansikoidun käsiparin epäröiden ja hapuillen ojentautuvan lastansa kohden ja ääneen pyytävän:
»Antaisitteko hänet hetkiseksi polvelleni?»
»Haluttaisiko teitä?»
»Se tekisi minulle hyvää; itselläni ei ole enää ainoatakaan —»
Donatienne oli kalpea. Nuori nainen huomasi hänen puhuvan totta ja sääli häntä.
»Joudut naurunalaiseksi, Donatienne!» lausui Bastien Laray.
Naisnaapurien iloksi ja miesten harmiksi oli nuori äiti ojentanut lapsen vastustelevan Bastien Larayn selän taitse Donatiennelle. Miehet murahtivat: »Hiljaa, naiset!» Nuori äiti oli kuitenkin hieman levoton. Hellitettyään käsistänsä sinivalkoisen mekon ei hän voinut enää kiintyneenä kuunnella eikä katsoa näytelmää, vaan miltei katui auliuttaan. Hän hymyili edelleen, ettei olisi epäkohtelias, mutta pälyi alinomaa Donatienneen. Donatienne laski lapsen polvillensa ja sulki pojan äidillisesti syliinsä. Liikahtamatta ja painunein päin katseli hän nukkuvaa lasta. Hänen lävitsensä värähti vavahdus — ei ilon tunne, vaan surun ja omantunnon soiman — eikä hän saanut tyyneyttänsä palautetuksi.
Kappale loppui ja väliverho laski.
»Tarpeeksi tuhmuuksia!» äännähti Bastien Laray. »Anna tuo nulikka takaisin ja lähtekäämme!»
Donatienne ei vastannut, vaan nosti pienen lämpöisen olennon huuliensa tasalle, epäröi hetken kuin häpeillen tai kuin pitäen itseään arvotonna aiettansa toteuttamaan, ja suuteli sitten nopeasti punaista poskea.
»Kiitos», lausui hän antaessaan lapsen äidille.
Hän poistui Bastien Larayn kanssa.
He palasivat kello yksi yöllä pieneen asuntoonsa Levalloisiin. Laray oli väsynyt ja tyytymätön sekä paneutui sanaakaan lausumatta levolle. Donatienne riisuutui vitkastellen. Hän puuhaili huoneessa viivytellen. Hän olisi laskeutunut sinä yönä levolle mieluimmin lattiamatolle tai nojatuoliin. Huomatessaan rakastajansa nukkuvan, laskeutui hänkin levolle, mutta niin kauas kumppanistansa kuin mahdollista. Hän itki kauan.
Siten sai katumus jalansijaa Donatiennen elämässä. Mutta hänen surullansa ei ollut suuria seurauksia. Sekin vaimeni monien muiden murheiden tavoin viikkojen vieriessä. Salaisuutta ei tuntenut kukaan. Äiti parka koki häivyttää mielikuvansa ja rauhoittautua sillä, ettei tuo levottomuutta lietsonut sanansaattaja palaisi enää koskaan. Talvi oli ohitse ja maaliskuun aurinko alkoi sulatella talvisia pilviä. Avatessaan aamuisin kahvilaansa tähyili Donatienne miestä, joka oli luvannut palata.
Miestä ei kuulunut. Vasten tahtoansakin tunsi Donatienne pettymystä. Tehdessään tulta ja keittäessään kahvia hän ajatteli alinomaa hylkäämiänsä olennoita. Hänen suurimpana surunaan oli, ettei hän voinut kuvitella, miltä hänen lapsensa nyt näyttivät. Hän ei tuntenut heidän katsettansa, ei kuullut heidän puhettansa eikä nähnyt heidän hymyänsä. Millähän nimellä he nimittäisivät häntä? Kuinka kookkaita he lienevät ja millaisissa puvuissa kulkenevat?
Tuo kaikki kiihdytti häntä, kunnes ensimäiset kahvilavieraat saapuivat pelastamaan häntä hänen kiusallisista mietteistään.
Maaliskuu hipui hitaasti, päivä päivältä.
OHIKULKIJA.
Kaukana Parisista ja vieläkin kauempana Bretagnesta on laaja aaltoileva tasanko.
Tasangon pohjoispäästä kohosi korkea vuoriharjanne miltei pystysuorana ilmoihin, näköalan sulkien. Harjanteesta haarautui länteen ja itään matalampia vuorenselkiä. Tasanko oli siten kuin kori reunaminensa. Keväisin se vihoitti vehreänä ja kesän päättyessä kuivuneen pajukon ruskeana. Pilvien ajelehtimisesta voi päätellä tasangon laajuuden. Myrskysäillä purjehti pilvi puolessa päivässä kadoksiin sen yltä. Tasankoa alinomaa tähystelevillä paimenilla oli uinaileva katse. He paimentelivat lammas- ja sikalaumojaan vuoriharjanteiden perkaamattomilla palstamailla, joissa syvät lammikot kimaltelivat kanervanummien ja ruispeltojen välillä. Tasangon kylät olivat kaukana toisistaan. Selkeällä säällä voi ne eroittaa etäältä punaisine tiilikattoineen. Kirkkojen pienet, neliskulmaiset suippopäiset tapulit olivat liian matalia näkyäksensä. Seutu oli Ranskan sydämessä, niin lukuisien ja laajojen vainioiden, niittyjen ja maapalstain keskellä, että meri- ja vuorituulet tuntuivat siellä vain vaimeina henkäyksinä. Kesäinen aurinko tulehdutti seudulla vehnän keskenkasvuisena ja näivetti usein hedelmät vihantina.
Mäeltä mäelle kiipeiltyänsä laskeusi tie tasangolle vaatimattoman asumuksen kupeitse. Kartanossa oli kaksi vanhan, ränsistyneen ja halkeilleen tiilikaton kattamaa suojaa. Katolla virui tomua ja sinne lennähtäneet kuivuneet lehdet vaihtelivat väriänsä vuodenaikojen kanssa. Aitauksesta näkyi kaali- ja porkkanalavoja, lammikko sekä kauempaa kaivo ja lemmikkiä kasvavia kukkapenkereitä. Kolmiomaista aluetta ympäröi tiheä vihreä pensasaita; aidassa oli kuuden metrin korkeudelta latvottuja poppeleita, joiden oksia talon asukkaat käyttivät sytykkeinä. Siinä kaikki. Ulohtaammalla oli maa jaettu leveisiin niitty-, pelto- ja kylvöheinäsarkoihin. Läheisyydessä ei ollut ainoatakaan asumusta; pensasaidan päitse vei vain oikealle kädelle maantieltä polku, pujotellen puolen kilometrin päässä olevaan, puiden ja puutarhojen välitse pilkoittavaan kylään.
Maaliskuun kahdeskymmenes päivä oli kolea. Tuuli tohisi sinipunervalta vuoriharjanteelta ja ujutti tullessaan tasangolle loppumattomalta näyttävää sakeaa sumuvaippaa. Sumupilvi oli painunut jo viikon päivät eteläilmoihin. Silloin tällöin pistihe pilveen aukeama ja parvi päivänsäteitä sukelsi valaisemaan tasangon kulmaa. Yksityiskohdat kuvastuivat siellä silloin kirkkaina: karjalauma, vierivät vaunut, ojien ja rinteiden kupeet, kirkontornin kullattu kukko tai tuuliviiri. Niittyjen ja puusikermien vaaleista värivivahduksista huomasi kevään koittaneen ja oksien silmukoiden auenneen. Mutta tuuli ja taivas eivät tietäneet kevään merkeistä. Tuuli riuhtoi ja pieksi kosteita liinavaatteita, joita muudan tyttönen kiinnitti aitauksen sisälle tien oheen. Hän oli huuhtonut pesun tiestä kauempana olevassa puutarhan lammikossa, pannut vaatteet käsikärryihin ja kiinnitti huuhteistansa kappaleen kerrallaan: paitoja, nenäliinoja, housuja ja keittiöpyyhkeitä. Hän levitteli liinavaatteet nuoralle ja kiinnitti ne pitimillä. Nuora oli pingoitettu puutarhalavojen suuntaisesti talosta tielle asti. Tuuli pullisteli paitoja, niin että hihat hulmusivat; nenäliinat ja pyyhkeet pieksivät toisiansa liehuen. Lapsi jatkoi vakavin ilmein talon oven luota aloittamaansa työtä.
Tyttönen ei ollut kookas, mutta kuitenkin solakka ja sulavavartaloinen, tavallisia talonpoikaistyttöjä hienompi. Tyttösen huomaamatta tarkasteli häntä sillä hetkellä mielenkiintoisena joku. Tarkastelija oli työmiehen asussa oleva mies; hänellä oli karkea, huonosti sopiva tumma vaatekerta ja kulunut, leveäkupuinen hattu. Hän kantoi olallansa keppiin pistettyä, vaaleaan puseroon harsittua myttyä. Mies oli matkannut tasankoa myöten ja hänen suuret rasvanahkasaappaansa olivat yltäyleensä savessa. Hän samosi päin puhuria. Kasvot olivat punakat ja kipakassa säässä kihoilivat silmistä vedet. Huomattuansa noin sataisen metrin päässä puutarhasta tyttösen, oli hän hidastanut käyntiänsä, asteli verkalleen ja pysähtyi väliin kuin väsyneenä huoahtamaan. Vitkastelu ei kuitenkaan ollut väsymystä. Mies mieli vain tyyten tarkastella taloa, puutarhaa ja talon asukkaita. Hän koki karttaa pienen pesijättären huomiota.
Tyttösen huomio olikin kokonaan kiintyneenä työhön. Hän tuli ja meni, kumartui ja nousi, eikä kulkija eroittanut hänen kasvojansa, jotka väliin olivat kääntyneinä toisaalle, väliin peittyneinä vaatteiden taa tai häipyneinä vaatteita kiinnittävien käsivarsien suojaan. Tyttösellä oli lyhyehkö hame. Hameen alta näkyivät hoikat jalat. Jaloissa oli tytöllä sukat ja puukengät. Sukat olivat olleet uusina punaiset, mutta sitten vanhuuttaan vaalenneet ja käyneet parsituiksi. Hame ja liivi olivat mustat. Tytön asuun kuului vielä pumpulinen esiliina, äsken lopetetussa pesussa rypistynyt ja kastunut.
Mies pysähtyi pensasaidan kulmaukseen, viitisentoista askeleen päähän. Hänen tyynissä kasvoissaan asusti mielenliikutus, sillä halkeilleet, paksut huulet hepattivat ja suupielet vääntyivät. Hän tunsi tytön, hän oli nähnyt hänet vuosi sitten talon edustalla. Tyttönen läheni aitaa ja tietä. Hänen vartalonsa ja juonteensa olivat hienopiirteiset, silmät olivat mustat, silmänripset pitkät, suu pieni — vallan kuin Donatiennellä —, iho kalpea, leuka kapea. Hän oli surullinen ja umpimielinen. Tuuli hulmautti hänen hamettansa eteenpäin ja irroitti kiharoita kasvoille. Tumma, kastanjanruskea tukka törrötti edelleen korkeana ja vakavana pikku kypäränä päälaella. Paremmassa puvussa hän olisi ollut kuin kaupunkilainen hienotar. Parin sadan neliömetrin laajuisella pihatolla ei ollut muita. Oli sittenkin — viisi- tai kuusivuotinen poikanen ovensuussa.
Mies muisti lupauksensa pistäytyä paluumatkallaan puhelemassa kaukaa tulleiksi kerrottujen ihmisten kanssa ja Parisiin päästyään käydä kertomassa tietonsa. Hän oli nyt menossa kauas vuoriharjanteelle, junalle. Hän oli muutaman metrin päässä tytöstä, joka parhaillaan kiinnitti suurta, rannukkaista pumpulipaitaa nuoraan. Kolea tuuli tarrautui sitä heti hulmuttelemaan. Mies rykäisi tullaksensa huomatuksi. Lapsi säpsähti ja peräytyi, hellittämättä kuitenkaan nuoraan pistettävää pidintä. Hän katsahti pensasaidan päitse tielle ja näki vaeltajan. Mies oli laskenut myttynsä ojan pientareelle ja pyyhki takin hihan takamuksella kasvojansa. Hän ei ollut pahansuovan näköinen ja tyttöhän oli omalla alueellaan aidan takana. Tyttö jäi seisomaan siihen. Mies koki puhua niin pehmein äänin kuin mahdollista:
»Saisinko täältä lasin viiniä, tyttöseni?»
Mies otaksui keksimänsä kysymyksen oivalliseksi.
Tyttö vastasi:
»Meillä on vain vettä.»
»Saman tekevää! Antakaa sitten lasillinen vettä. Olen, nähkääs, janoissani.»
Vastaamatta katseli tyttö häntä vielä kerran vakuuttuaksensa, ettei mies vain ollut konnamainen kulkuri. Sitten hän silmäsi arasti kylää kohti. Nopeasti kääntyen hän vastasi vakavin ilmein:
»Haen teille vettä.»
Silmänräpäyksessä oli hän kiitänyt tupaan ja kaapannut sangosta vettä sekä palasi kantaen ojennetussa kädessään äärillänsä olevaa vesilasia. Vesi poreili sinertävinä kuplina.
»Se on raikasta ja hyvää», sanoi hän, »saatte nähdä.»
Mies heitti hattunsa, joi veden yhdellä siemauksella, ja ojensi lasin tytölle aidan ylitse.
»Kiitos, Naemi neiti», sanoi hän.
Tyttö otti ojennetun lasin ja jäi seisomaan. Hänen hämmästyksensä kasvoi ja nuorien kasvojen ilme kävi levottomaksi, miltei vihaiseksi.
»Harva neidittelee minua, mutta nimeni on todellakin Naemi. Mistä te sen tiedätte?»
»Näin teidät viime vuonna mennessäni tästä ohitse Parisiin. Ettekö muista?»
»En.»
»Toverini tutustutti minut taloonne. 'Tässä talossa asuu muualta tullutta väkeä', sanoi hän. 'He ovat kaukaa kotoisin. Talossa on Joel niminen poika'. — Onko se totta?»
» Kyllä. »
»Onko poika tuo tuolla?»
»Ei, hän on Baptiste. Joel on isän mukana louhimolla.»
»Montako siskosta teitä on?»
»Neljä.»
»Sepä ikävää!»
»Mitä se teihin koskee?» kysäsi tyttö. Tietämättä täysin miksi, tunsi hän rauhoittuneensa ja nauroi reippaasti.
»Sitten he eivät ole niitä», mutisi mies päätänsä pudistellen. »Sepä oli ikävää!»
»Jatkakaa vain matkaanne», kehoitti tyttönen työhönsä tarttuen. »Minun on saatava pesu kuivamaan. Jos minut tavattaisiin tästä lavertelemasta kanssanne, saisin aika läksytyksen!»
Muurarista oli vastaus »neljä» kuin henkilökohtainen pettymys. Hän voi siis kertoa Levalloisin kahvilattarelle vain pettyneensä, tuolle vilkkaalle, kauniille, lapsiansa hellästi rakastavalle naiselle. Hän oli näkevittään naisen itkevän ja lausuvan: »Miksi tulittekaan luokseni! Ennen käyntiänne en enää toivonutkaan ja nyt palaatte te taas riistämään senkin toivovähän, jonka itse minussa herätitte.» Muurari oli helläluonteinen ja lapsekas. Hän katsahti tyttöseen. Tyttönen pälyili yhä epäillen häneen ja levitteli toisia liinavaatteita kaalimaalle, kun nuoralla ei ollut enää tilaa. Tyttösen ja toisen naisen yhdennäköisyys oli niin huomattava, ettei kulkija tarttunutkaan aikomuksensa mukaan sauvaansa ja myttyynsä lähteäkseen tiehensä.
»Ette saa pahastua, pikku Naemi, ettekä luulla minua maantiemaleksijaksi, joka loruilee kaikkien kanssa aitojen ylitse, eikä kerro aina kauniita juttuja. Olen näiltä seuduilta, Gentiouxista. Ihmiset tietävät periytyväni kunniallisesta perheestä. — Tulin puhelemaan kanssanne syystä, jonka kerron teille.»
Tyttönen läheni kolmisen askelta käsiliinaa pidellen.
»Tapasin vain Parisissa erään, jonka arvelen sukulaiseksenne.»
»En tunne ketään sukulaista», vastasi Naemi. »Oliko hän mies?»
»Ei.»
Naemi oli kohoutunut varpaillensa nähdäkseen paremmin puhuttelijan; hänen suunsa oli raollaan ja sieramet mielenliikutuksesta valkeina. Matkamies mietiskeli: »Hän tietää jotakin!» Hän huomasi tyttösen hellittävän käsiliinan. Tyttönen oli aidan toisella puolella vallan kulkijan edessä ja kysäisi miltei tuskaisesti:
»Hän siis elää?»
»Kas niin», vastasi mies, käsittäen joko suuren surun tai riemun riehahtaneen lapsessa. »Ennenkuin vastaan, on minun tiedettävä monta seikkaa. Älkää poistuko — älkää vapisko! — Sanoittehan teitä olevan neljä sisarusta?»
»Niin, Baptiste on nuorin, sitten Joel, Lucienne ja minä — siis neljä.»
»En ole kuullut kuin kolmesta. Oletteko te kaikki Bretagnesta peräisin?»
»Kyllä, olin tullessamme viisivuotinen ja muistan matkan hyvin. Minä kuljin jalan, toisia vedettiin kärryissä.»
»Onko äitinne täällä?»
Tyttönen rypisti otsaansa ja epäili ilmoittaa sydämensä salaisuutta. Vielä kerran hän koetti saada varmuutta, oliko tuo kulkija todellakin niin sääliväinen ja asiaan innostunut kuin tekeytyi ja oliko tuo mies hyvä ihminen. Hänessä oli puolittain lasta, puolittain naista, kun hän kumartuen kuiskasi nopeasti:
»Baptisten äiti on täällä. Hän ei ole minun äitini. Äitini sanotaan myötättäneen omaisuutemme Bretagnessa, tahtomatta palata. Hän oli matkustanut imettäjäksi rikkaiden lapselle. Sittemmin häntä ei ole kenkään enää nähnyt.»
»Mikä hänen nimensä oli?»
»Donatienne.»
»Sittenpä olen minä hänet nähnyt!» sanoi mies.
»Mitä sanotte? Oletteko te nähnyt hänet?»
»Kyllä, vieläpä puhellutkin hänen kanssansa.»
Tyttö alkoi itkeä. Kyynelöivin katsein hän tähysti miehen pään ylitse puiden latvuksiin. Kenties näki hän siellä Donatienneksi nimittämänsä naisen kuvan. Sitten hän sulki silmänsä sekä nyyhkytti ja hymyili samalla kertaa mielikuvallensa.
»Sanokaahan, puheliko hän minusta?»
»Teistä kaikista.»
»Sitten hän ei ole unohtanut meitä, kuten väitetään. Minä tiesin sen.
Minä olin siitä varma. Minä rakastin häntä. — Onko hän vanha?»
»Ei suinkaan! Hän on vielä kaunis nainen.»
Mies tuumi mielessänsä:
»Sellaiseksi tekin tulette kerran. Te olette hänen nuoruuden kuvansa.»
Ääneen lausui hän vain:
»Kertoessani hänelle, että seudullamme oli Joel niminen poika, tahtoi hän tietää enemmän. Kerroin hänelle kaikki tietoni ja hän huudahti: ‘Minä olen heidän äitinsä!' Ehkäpä hän jättäisi Parisin ainaiseksi, jos hän vain saisi luvan —»
»Hyvä Jumala! Ei, hän ei saa tulla!» sanoi tyttönen pelästyneenä. »Sanokaa hänelle terveisiä minulta, Naemilta. Sanokaa, että olen nähnyt hänet unissani, että mainitsen häntä rukouksissani — siskoni ovat siihen liian pieniä, käsitättehän. — Mutta palata hän ei saa! Minä sen soisin, mutta toiset eivät sitä koskaan sallisi!»
»Kutka toiset?»
Naemi vastasi kiivaasti ja innokkaasti, kuin Donatienne:
»Isäni ja se toinen. Puhellessansa äidistä he toivovat hänen kuolevan tai vakuuttavat, että äiti on jo kuollut, parjaten molemmat äitiä monin tavoin. — Minua, joka en tahdo sanoa tuota toista 'äidiksi', he toruvat, ja hän löisikin minua, jos voisi. — Voitte kertoa Donatienne-äidilleni, etten vietä aina hyviä päiviä. — Oi, en ajattele enää muita kuin häntä! — Minä en kerro kenellekään tietäväni hänen elävän. En, sen vakuutan teille. Sanokaa, missä hän asuu!»
Mies otti kuminauhalla kiinnitetyn kuluneen, pehmeäkantisen muistikirjansa, kyhäsi sen lehdelle osoitteen, irroitti lehden ja ojensi tytölle. Naemi katsahti taas kylään päin sanoen:
»Baptisten äiti palaa! Hän on tuolla! Te ette voi häntä nähdä. Minä tunnen tien ja tiedän, että tulija on hän. Hän meni Luciennen kanssa kylään ostamaan kivihiiltä. Älkää jääkö tänne! Kun hän saa isän suututetuksi, on isää vaikea hillitä. Isä palaa myös tuokiossa louhimoita. Jollette te ole poistunut, saan minä selkääni, ja kenties te —»
»Oh!» vastasi mies, »minä en säikähdä!»
Hän viittasi maassa olevaan sauvaansa, kumartui, tarttui myttyynsä ja lausui hattua heilauttaen:
»Sanonko nähneeni Naemin?»
Pikku tyttö raukka oli niin liikuttunut ja itki niin katkerasti, ettei voinut puhua. Hän teki vain myönteisen eleen ja viittasi polulle. Huomatessaan viivytelleensä kumartui hän kiireisesti levittelemään jäljellä olevia vaatteita kuivamaan.
Muurari läksi. Naemi kääntyi pian katsomaan rinteelle kohoavaa miestä. Rinteen laella oli kalkkikallioita ja Louarnin louhimopaikka. Nuoruutensa täydellä sydämellä seurasi hän sanantuojaa, joka oli uskonut hänelle sellaisen salaisuuden ja joka omin silmin oli nähnyt hänen äitinsä. Työnsä päätettyään unohti hän työntää käsikärryt vajaan. Mies jatkoi matkaansa mäellä, ollen kuin musta siirtyvä täplä vaalealla tiellä. Tuuli kävi koleammaksi. Laaja tasanko, autio ja sumuinen, pimeni. Taivaanranta tuntui liikehtivän lähemmäksi.
»Mitä sinä siellä töllötät, laiskio? Mitä sinä tuijotat?»
Naemi vavahti ja kiirehti kohottamaan käsikärryjä rientääksensä pihaan.
Ääni jatkoi:
»Saapa isäsi taas hieman ravistella sinua! Saat tanssia! Olen viipynyt pari tuntia, eikä pesu ole tällaisessa tuulessakaan kuivahtanut!»
Lapsi oli jo vetäytynyt vajaan, eikä kuullut mitään. Tuuli vaimensi puolestaan puhetta. Se kohotteli kattotiiliä ja alkoi vinkua taloa ympäröivien latvottujen poppelien oksissa. Mutta Naemi ei päässyt pälkähästä. Kyläpolulta pujahti maantielle nainen ja avasi pensasaidan veräjän. Hänellä oli seurassaan hento, vaalea, hieman lyyhäävä tyttönen. Nainen oli kookas, hartiakas syöjätär, joka haki keltaisine silmineen ja läpitunkevine katseineen lakkaamatta riidanaihetta. Hänen käsivartensa päättyivät tavattomiin kouriin, joilla hän näytti voivan otella väkevimmänkin miehen kanssa. Seutulaiset sanoivat naista »Louarnskaksi», sillä tämän sattumalta matkallaan kohtaamansa naisen kanssa Louarn eli nyt yhdyselämää siitä saakka, kun nainen oli ilmestynyt tien poskesta yksinäisen kulkijan luo ja tarjoutunut tekemään tulta ja keittämään lientä illalliseksi. Naemi muisti sen hyvin. Hän olikin tapahtuman ainoa todistaja ja voi sanoa: »Minulla oli Bretagnessa toinen äiti.»
»Vetelys!» jatkoi nainen Naemin saavuttua sisähuoneeseen. »Laitatko liemen? Pata ei ole vielä liedellä! Perunoitakaan et ole saanut kuorituiksi! Mitä sinä sitten olet tehnyt?»
»Panin ensin pesun kuivamaan», vastasi Naemi.
»Ensin! Ensin tulee isäsi tuokiossa kotiin ja minä sanon hänelle, että sinä olet tyhjäntoimittaja kakara.»
Lucienne toi säkillisen kivihiiliä ja korillisen äsken silitettyjä päähineitä. Viimeisenä vääntäysi Baptiste, kuoriskellen lasisirpaleella pajunoksaa.
»Äiti», lausui Lucienne, »kivihiilet ovat tässä. Mutta anna nyt Naemin tehdä jotakin. Nyt on hänen vuoronsa.»
»Louarnska» viittasi vajaan, jossa perunavarastoa säilytettiin ja ärjäisi:
»Suoriudu, laiskuri, ja laita liemi kuntoon!»
Naemi oli sillä kertaa loukkaantuneempi kuin koskaan ennen. Sydämensä syvimmässä oli hänellä vakuutus, ettei todellinen äiti olisi milloinkaan puhunut eikä menetellyt kuin tuo nainen. Sen sijaan, että olisi tuokiossa totellut, hän riisui esiliinansa ja vastasi:
»Sen voitte itse tehdä! Haluan muuttaa kuivaa ylleni. Olen likomärkä ja ahertanut enemmän kuin te.»
Toinen oli tummanpunainen kiukusta.
»Kurja epatto, etkö tottele! Sinä hangottelet vastaan! Sinä uhmailet minulle!»
Hän koukistihe ja sieppasi puukenkänsä sekä sinkautti sen nahkahihnasta Naemia kohti. Kenkä hipaisi tyttöä, poukahti huoneen kaukaisimpaan kolkkaan ja putosi permannolle.
»Minä opetan sinut!» kiljui »Louarnska».
Pelästynyt Baptiste pillahti parkumaan äitinsä kanssa kilpaa. Samassa sulki oviaukon pitkä, hoikka olento.
»Mitä nyt taas?» kysyi hillitty, matala miesääni.
Tulija oli Louarn.
Murhe, säistä riippumaton raskas raadanta, puuttuva itseluottamus ja ihmisvieronta olivat muovailleet toiselle maaperälle juurrutetun bretagnelaisen kuin puusta veistetyksi köyhyyden kuvaksi. Hänen luonnostaankin pitkä naamansa oli venähtänyt, alaleuka riippui rinnalla, halkeilleet huulet olivat puoliavoinna kuin ainaisessa valituksessa, kasvojen alaosassa oli kuin lakkaamattoman avunhuudon juonne, posket olivat ohuet, parrattomat, nenänahka pingoittunut, kulmakarvojen alla suuret, tummat, väsymyksen ja kyynelten kyntämät kuopat ja kuopissa tuskin näkyvät silmät. Pimeässä varjossa kuulsivat hänen silmänsä ruskeina, mutta sattumalta loisteeseen satuttuansa olivat ne ainoat valoisat kohdat koko kasvoissa: ne olivat harmaansinervät, kapeihin kalastussatamiin hyrskivän, myrskyvaahtoisen meren väriset. Jean Louarnilla oli ollut muinoin takin kauluksen tasalle leikattu tuuhea tukka, mutta se oli kadottanut ulkoilmassa värinsä. Sama ilma oli ahavoinut hänen ihonsakin. Hänen rintansa oli painunut ja ryhti oli etukumara. Hänessä ei ollut enää rahtuakaan nuorekkuutta. Hän talutti kädestä noin kahdeksanvuotista, verevää, somaa lasta, Joelia. Joel oli palannut jo kauan sitten Bretagnen rajalla olevasta talonpoikaistalosta, jossa häntä oli hoidettu. Hän oleskeli enimmäkseen isän mukana vuoriharjanteella louhimossa.
Tavalliseen tapaansa oli Louarn raatanut koko päivän talon läheisellä harjanteella — metsättömällä mäellä, jossa vain parvi surkastuneita tammia maatalaahaavine oksineen oli elähdyttämässä alastomuutta. Mäen harjalla kohosi linnamainen vaaleanpunainen kallioryhmä, jonka maantie leikkasi kahtia. Siinä oli louhimo, josta Louarn oli saanut viikoksi työtä, risteiltyänsä Ranskassa seitsemän ajastaikaa ansiota hakien. Viikko oli venynyt tänne asti. Vaativampiin töihin pystymättömänä ja siten tuomittuna elinajaksensa ajatuksettomaan, ruumiilliseen raatamiseen, hän louhi kalliota paljaan taivaan alle koverretussa rotkossa. Päivänpaahde ja tuuli tunkivat sinne kuin saareen salamoiva laiva. Hitaasti iskeskeli hän hakkuriansa louhimon marmoriseinään, joka muistutti maantieltä nähden suurta lihaleikkelettä. Työ oli raskasta ja palkka jokseenkin vaatimaton. Onneksi oli työssä seisahduksia sangen harvoin. Laskeutuessansa hämärissä kolmisenkymmenen louhimokumppaninsa kanssa kohti kylää, ei Louarn pistänyt silmiin parvesta kenties muiden erikoisuuksien kuin kulmikkaan vartalonsa ja pienen päänsä sekä vesilinnun tapaisten levottomien ja nopeiden pään liikkeitten vuoksi. Bretagnelaisella oli vankkumattomien ja rauhallisten kallioiden keskelläkin vielä muinoinen levoton, harhaileva katseensa. Katse ei löytänyt lepoansa mistään, ei Ploeucin peltoja muistuttavia vainioita vaaniessansa eikä siellä täällä harjanteella kimaltelevia, hänelle meren muistoon lennättäviä lampia katsellessa, eipä edes silmäillessä läheistä tai tuonnempaa kuumottavaa kylää. Hän ei ollut kotiutunut tänne vuosien vieriessäkään ja oli mielestään yhäkin samanlainen, kaikkien karttelema, toisten tuskin kärsimä kulkurivieras kuin matkansa ensi aikoinakin. Häntä ei kiinnittänyt tänne sen parempi side kuin munallekaan, eikä kukaan puolestansa kiintynyt häneen.