Totisesti, suru oli asustanut hänessä kauan! Tänä koleana maaliskuun iltana kotiutuessansa ja tavatessansa kaikki joko kyynelissä kylpemästä tai kiukusta kiljumasta, tunsi hän surunsa tavallista syvemmin.
»Vai niin», virkkoi hän, kokien silmiänsä siristäen nähdä äitinsä puukenkää pimeässä hapuilevaa Baptistea, »taaskin tappelu!»
»Hän ei tee töitänsä, kun jätän hänet kotiini» narisi vaimo. »Minä inhoan hänen laisiansa ihmisiä. Hän on hienotar, kielikello, neiti, joka ei tuota sinulle rovonkaan hyötyä, Louarn! Hän ei ole laittanut edes lientäkään valmiiksi!»
Viitisen minuttia mellasti raaka, kiivas ääni savuttuneiden kattopalkkien alisessa tuvassa. Louarn neljine lapsineen kyyhötti painuvan päivän valossa hievahtamatta, odottaen vaimon vihdoin sulkevan suunsa vanhimman tytön parjaamisesta.
Vaimon lopetettua lausui Louarn:
»Pyydä anteeksi äidiltä! Tee tuli, kun ei liemi liene vielä valmiina.
Me odotamme.»
Tyttönen pudisti päätänsä.
»Pyydä anteeksi!» uudisti Louarn.
Seurasi silmänräpäyksen vaitius. Sitten syöksähti Naemin suusta selvästi ja nopeasti:
»Hän ei ole äitini! Hän inhoo minua. Minun äitini oli Donatienne.»
»Mitä sanot?»
Voimakkaalla kädellänsä esti Louarn vihastuneen vaimon hyökkäämästä uusin lyönnein tilittämään noita sanoja. Huomatessansa sen, kohdisti vaimo parjaustulvansa Louarniin:
»Sinä sallit hänen loukata minua, Louarn, sinä puolustat pentuasi. Olen saanut kyliäni kurjuudestasi ja tästä köyhyyden ja kateuden kunnottomasta maasta. Täällä ei kenkään suo sinulle silmäystäkään. Sinä et avaa suutasi koskaan, et vastaa, et pidä puoliasi, sinua kohtelevat kaikki kuin koiraa. Minä olen saanut tarpeeni, paiskaan oven kiinni ja lähden tieheni sinun ja sikiöittesi luota.»
»Mene sitten!» vastasi Louarn hellittäen hänestä.
Vaimo mutisi vielä jotakin. Tiehensä lähtemisen sijasta hän raapaisi tulitikkuun tulen ja sytytti risukimpun. Äänettömyys ja loimahtava liekki viihdyttivät lapsia. Louarn ei kuitenkaan uskaltanut puhutella Naemia, peljäten kiihdyttävänsä vaimon vielä kiehuvampaan kiukkuun, vaan veti luoksensa Joelin ja alkoi silitellä pojan ruskeita kiharoita. Tämä hellyydenosoitus ilahdutti häntä; hän silitteli siten mielestänsä menneisyyttänsä. Isän ilme ei ollut siltä muuttunut. Tavalliseen verkkaisaan tapaansa hän siveli känsäisellä kädellänsä kutrista päätä. Valossa kimaltelivat kutrit kultapäärmeisinä. Naemi nojasi ikkunaan ja oli katselevinaan yöhön, poppeleita ja pilviä. Pilvet purjehtivat matkaansa lakkaamattomana sakeana sumupeittona. Päivänlaskussa vain ruskotti kirkkaammin.
Louarnin sydäntä pakoitti. Hän ajatteli Donatienneä.
Louarn ei ollut enää sama nuori, lempivä puoliso kuin silloin, jolloin hän suri suuresti Ros Grignonista sekä synnyinseudultansa Ploeucista Parisiin palvelukseen lähtenyttä vaimoansa. Hän ei ollut enää likimainkaan sama mies, joka poissaolevasta puolisostaan levottomana toivoi viikon viikolta tulemattomia tietoja ja perkasi nummea paisuvan leivän toivossa sekä saadaksensa kotinsa valoisaksi ja juhla-asuiseksi palaavalle puolisollensa. Hän ei ollut enää vuokrastaan ja kaupatusta rihkamastaan hätäilevä torppari eikä koditon ja maaliton, vain nälkänsä tajuava kulkuri, joka eräänä aamuna oli lähtenyt lapsikolmikkoinensa kohti Vendéetä, tietä, joka johtaa Bretagnesta, mutta harvoin Bretagneen takaisin. Kauan sitten oli viha vaimentanut lemmen. Louarn ajatteli puolisoansa vain syyttääksensä. »Kaikki on hänen ansiotansa. Kurja vaimo! Kunniaton äiti!» Louarn syytti, että vaimo oli hänet köyhdyttänyt, hyljännyt ja alentanut nykyiseen kurjaan ja rikolliseen elintapaan. Vanhan Bretagnen pojassa ei ollut vielä vaimennut uskonnollinen tunne, ja joskin hänen omatuntonsa oli ajan ollen samaisen elämän käsissä turtunut, tunsi hän vielä sisäistä pakkoa puolustautua itsellensä. Hän teki sen poissaolevaa, uskotonta ja arvotonta Donatienneä soimaten. Louarnin myllertävässä mielessä sekaantui vihdoin kaikki, tuskakin, heikkouteen, ja hän puheli tavallisimmin: »Minulla ei ollut onnea osanani!»
Mutta kun ihminen ei koskaan pääse pakoon omia salaisimpia ajatuksiansa, oli Louarnkin iloinnut nähdessään Naemissa Donatiennen kuvan. Tytön hienot piirteet, nukkemainen juonne suun ympärillä ja äänen kaiku muistuttivat Donatienneä. Tytön sydän vain ei ollut niin herkkä kuin äidin.
Kun Donatiennen nimi oli niin äkkiä ja aavistamatta pujahtanut maanpakolaisen kotiin, oli Louarn ollut tavallista vaiteliaampi. Illallisen jälkeen — naisen sammutettua takkatulen, tiuskittua viereisessä suojassa hitaasti riisuutuville Joelille ja Baptistelle sekä poistuttua lukitsemaan kana- ja kaniinitarhaa — katseli Louarn salaisella ylpeydellä Naemia ja Luciennea. Tytöt toivat puutarhasta kuivaneita liinavaatteita. He panivat hurstit, liinat ja paidat laskoksille, kannettuansa ne vasemmalle olallensa korkealle kuormitettuina tupaan. Ulkona oli pilkkoisen pimeä. Tuvan perällä paloi savuava lamppu. Kun Naemi astui tässä hämyssä liinakuormineen, hiukset hajallaan ja nelitoistavuotiaalle ominaisine nauruineen ja leikinlaskuineen tupaan, näki Louarn mielikuvituksessaan ilmeisen kuvan hänestä, jonka nimen hän taas oli kuullut kajahtavan.
Muistot tempasivat hänet mukaansa niin valtavina, että hän hetkisen katseli käsiänsä, noita Donatiennen vuoksi kauan sitten nummella arpeutuneita käsiparkojansa ja lausui:
»Vainoaako hän minua lakkaamatta?»
»Mitä sanoit?» kysäsi Naemi, suoristautuen hurstia laskostellessansa.
Hän seisoi siinä kumarruksissaan, säteilevin silmin, niin Donatiennen kaltaisena, että Louarn hyrskähti itkuun.
Naemin teki mieli uskoa salaisuus isällensä.
Mutta hän ei uskaltanutkaan — — —
Yö toi tullessansa viihdytyksen viattomuudelle, syyllisyydelle, vihalle ja katkeruudelle. Yhden ainoan nimen vuoksi tasapainostansa järkkyneet ihmisraukat valtasi vuorollansa kunkin väsymys.
Viimeisenä nukahti kapeaan, valkoiseen puusänkyynsä Luciennen vierelle, sisäsuojaan Naemi. Hän oli kätkenyt päänalaisensa alle paperin, jossa oli äidin osoite, äidin, joka oli niin etäällä ja jonka hän oli näkevinään häämöittävän, muistellessaan varhaisinta lapsuuttansa. Väliin hän kuiskasi:
»Äiti, luulin sinua kuolleeksi. — Sinä elät! Tahtoisin nähdä sinut taas! Oi, miten ikävöin sinua! Mutta sinun näkemisesi on mahdotonta! Tuo toinen tappaisi sinut! Hän on niin paha! Donatienne äiti, saisinpa sinut silmänräpäykseksikään vuoteeni viereen, suudellakseni sinua! Sitä ei kuulisi kukaan!»
Hän kuulosti vuorenharjanteelta tasangolle syöksyvää tuulta, joka puissa, lehdissä ja pensasaidassa täytti salaista elähyttävää ja virkistävää tehtäväänsä.
Ajatuksissaan hän näki vielä miehen, joka oli iltapäivällä astellut aidan luo. Hän kertasi mielessänsä miehen sanat ja lasketteli muististansa koko keskustelun vallan kuin kysymyksin ja vastauksin varustetun katekismuksen. Missähän mies nyt lienee? Luultavasti oli hän noussut Parisin junaan ja kiisi nyt kaukana. Hän vei mukanansa salaisuuden: hän oli nähnyt Naemin.
KESÄ.
Mies oli todellakin täysin höyryin kohti Parisia kiitävässä junassa. Hänkään ei nukkunut. Hän lojui kolmannen luokan vaunun penkillä pohtien, miten menettelisi. Naemin lapsellinen, levoton ja vihdoin syvästi järkkynyt olento kuvastui hänen eteensä. Hän vertaili tytön kuvaa, mikäli muisti, Donatienneen, voidaksensa varmuudella päätellä: »He ovat kieltämättä äiti ja tytär.» Hän harkitsi käyntinsä mahdollisia seurauksia, jos pistäytyisi Levallois-Perretissä. Kiihoittunut äiti, joka oli mielenliikutuksesta vapissut, kiitäisi luonnollisesti päätä pahkaa Limousiniin. Häntä ei pidättäisi mikään. Kivenhakkaajan kodissa syntyisi sellainen mellakka, joista lehdet joka päivä painavat otsakkein: »Perhedraama, mustasukkaisuuden aiheuttama.» Tyttönen oli oikeassa: Donatienne ei saanut sinne palata. Parempi jos estäisikin palaamasta. Olisiko otollisinta olla hiiskumatta enää koko jutusta? Joka tapauksessa ei ollut kiirettä. Äitihän tiesi jokseenkin varmasti lastensa elävän. Hän ei voinut palata miehensä ja lastensa luo. Voisipa olla vaimolle onneksikin, että koko juttu päättyisi tähän. »Muutoin en aseta ketään vaaralle alttiiksi, jos en sinne menekään», päätteli mies lopuksi. »Minulla ei ole mitään velvollisuuksia tuota ihmistä kohtaan ja minähän päästän hänet monista huolista! Minä en mene hänen luoksensa!»
Mies oli perin varovainen. Hän olisi ollut vallan onneton aiheuttaessaan selkkauksia. Hän palasi työhönsä, unohtaen Donatiennen.
Mutta sydänkesä säteilee yli Ranskanmaan. Se pistäytyy paahteinensa siihenkin työläiskaupunginosaan, jossa Donatienne päiviänsä puuhailee. Donatienne ei toivo enää elämältä mitään ja kokee uskotella, ettei tuo satunnainen kahvilavieras olekaan koskaan hänen lapsiansa tavannut. »Hän valehteli», tuumii Donatienne, »tai on hän tavannut toisen Joelin eikä enää palaa.» Donatienne tajuaa voivansa uhrautua lapsillensa, kunhan tietäisi, missä he ovat. Hän tuuditteleikse kuitenkin sillä, ettei hänellä enää ole mitään mahdollisuutta saada tietoja heistä, vaan että hänen on harmaannuttava kaikkeen kyllästyneenä kurjuudessansa.
Päivä paistaa sillekin Ros Grignonin ympäristöalanteelle, jossa Louarnin nimi ei elä enää edes muistonakaan. Se paahtaa Ploeucin metsikköä, jossa lukemattomat lehdet lepattelevat tuulessa. Eksyneet lokit kuulevat metsän kohinan, luulevat huojuvaa saloa mereksi ja heijaavat hetkisen epäröiden, kunnes kohauttavat siipensä uuteen lentoon kohti ulapan rantaa.
Päivä paahtaa sitäkin kenttää ja tupaa, jossa majailee Bretagnen kulkuri parka. Harjanne ja louhimo saavat säteensä nekin.
Harjanteen huipulla, korkean, kellertävän, pystyn kalliomuurin juurella, vyöryneessä hiekassa ja kivisohjussa seisoen raataa Louarn, iskien terävällä hakkurilla seinään. Rauta kalahtaa kiveen ja kimpoaa takaisin. Kalliopadassa on niin paahteista, että raatajia seuranneet koirat pakoilevat päivää, hakien maantien varsilta viileää paikkaa. Mutta miehet louhivat leipänsä lunnaiksi. He hakkaavat, määrämatkan päässä toisistansa, jyrkän kallion juurella kiveä laakeiksi levyiksi ja tähyilevät kivilinnastansa tasankoa. Tasangolla vallitsee syvä hiljaisuus; ihmisiä ja koko luontoa painostaa paahde. Seutu on yhtä autio ja äänetön kuin lumiaavikko. Rautahakkurien kalke kajahtaa yksitoikkoisena ja terävänä kuin sirkan soitto.
Kello oli kolme illalla, kun kamala huuto keskeytti louhimon arkiäänet. Hajautuneet miehet kohottivat mäen alta katseensa, nähden tomupilven kiirivän ilmoihin, kuin vehnäriihen puimisesta. Louhimolta kylään laskeutuvaa maantietä kiirehti sitten kuusi miestä. He viittoivat, kaksi tai kolme heistä kiljui eroittamattomia sanoja. Paareilla he kantoivat tiedotonta ja verissänsä viruvaa miestä.
He olivat huutaneet jonkun juoksemaan kylmää vettä ja kääreitä.
Ketään ei kuitenkaan kuulunut. Miehet jatkoivat matkaansa. Haavoittuneen kasvot olivat kirkkaassa paisteessa kalkin valkeat; eräs miehistä oli taittanut tien viereltä pari sananjalan lehteä sairaan kasvoille päivän säteiden suojaksi. Levähdellen hoippuivat kantajat mäkeä. Haavoittuneen työtoverit seisoivat ryhmissä louhimon laella katsellen onnettoman kuljettamista. Kantajat itkivät: heidän silmistänsä kihosi kyyneleitä sekoittuen kasvojen hikihelmiin.
Tultuansa vilpoisemmalle varjopaikalle, kääntyivät kantajat oikealle kädelle, avasivat pienen veräjän ja astuivat Louarnin pihaan.
Kahtaalta kajahti naisten kirkaisu. Naemi kiisi kurotetuin käsin,
»Louarnska» kauhun kirous huulillansa kantajien kimppuun.
»Mitä nyt? Vastatkaa! Onko hän kuollut?»
»Menkää, Naemi — rientäkää tupaan ja poistakaa peite vuoteelta.»
»Hän ei voi puhua! Hän ei näe meitä! Oi, veri valuu! Isä! Isä!»
Kantajat häätivät naisia ulohtaammalle. Nainen kiljui: »Tällaista sattuu vain meille! Onnettomuudet ovat ainaisena osanamme!» Miehet veivät toverinsa taloon ja laskivat hänet sisemmän suojan vuoteelle akkunan luo. Vuodeverhoista lankesi vihertävä varjo Louarnin kasvoille.
»Onko hän kuollut?» kysyi Naemi.
Pari kauhun ja väsymyksen lamauttamaa vanhaa louhijaa kääntyi häneen päin.
»Tuskin vain; hän hengittää vielä.»
Nuori, kalpea ja teräväkasvoinen, pystyviiksinen mies vetäytyi Naemin tieltä lausuen:
»Minä riennän hakemaan lääkäriä, Naemi neiti. Hän sanoo, onko toivomista. Minä joudun kolmessa neljänneksessä. Olkaa huoletta, minä en kuhnustele.»
Naemin kumartuessa kuuntelemaan vieläkö isä hengitti, jatkoi mies:
»Tapaus oli seuraava: Paahteella rakoilee väliin kallio. Louarn ei ehtinyt väistää. Halkeama lohkesi harjulta asti, neljän metrin korkeudelta, hänen jaloillensa. Minä kaivoin hänet sieltä esiin. Hän oli miltei kauttaaltaan hautautunut. Aluksi hän huusi avoimin, suurin silmin, sitten on hän pitänyt ne suljettuina. Hän ei ole liikahtanut enempää kuin kuollut. Eikö niin, miehet?»
Hän hyvästeli päätänsä nyökäyttäen, pisti hatun päähänsä ja läksi hakemaan lääkäriä. Toiset työmiehet vahvistivat hänen kertomuksensa oikeaksi. Nähdessään Naemin ja Luciennen itkevän sekä kuullessaan kamarin kynnyksellä kyyhöttävien poikasten huutavan isäänsä, purivat miehet huuliansa. He vakuuttivat vuorottain kuin säälien ja selitellen:
»Työ uhrinsa tahtoo. — Onni ei ole kaikille yhtäläinen. Louarn parka!»
Pian poistuivat heistä muut paitsi vanhin, joka auttoi naista tiedottoman Louarnin riisumisessa. Veri virtasi ainakin paristakymmenestä paikasta, valuen vatsasta saakka polviin. Haavat olivat ammottavia, lihanmurskaa, kiven siruja, tomua ja vaatteiden riekaleita täynnänsä.
Pimeän tullen pysähtyivät vaunut tielle. Louarn oli herännyt tainnoksista ja valitellut lakkaamatta pari tuntia.
Louarnia hoiteli pari vaimoa, mutta häntä, jonka kanssa hän oli seitsemän vuotta viettänyt yhdyselämää, ei ollut vaimojen joukossa. Vaimot olivat kyläläisiä ja olivat rientäneet tänne tapaturmasta kuultuansa. »Louarnska» oli kärsimättömänä ja suunniltansa tuosta lakkaamattomasta voivotuksesta. Hän oleskeli ulkosalla muka lääkäriä vartoen. Hän keksi asiaa kylään ja pistäytyi vain ovella, painaen nyrkillä kulmiansa ja hokien: »En jaksa kuunnella tuota!» Sitten hän sukelsi taas pois.
Hän avasi veräjän ja näytti tietä paksulle, jäntterälle, vireälle miehelle. Mies ei ollut koskaan liikkunut näillä seuduilla ja oli eksynyt tiellä.
»Eipä ollut helpointa osua tänne! Näin karu ja autio seutu! Missä hän on? »
»Tuolla tuvassa, ettekö kuule?»
Lääkäri läksi huoneeseen, jota valaisi liesilieska — keitettiin näet perunoita illalliseksi. Lieskan loisteessa näki lääkäri vuoteella viruvan laihat, sileäksi ajellut, tuskan vääristämät kasvot ja tuskaisesti tuijottavat palavat silmät. Avoimilta, kaariksi jäykistyneiltä huulilta kuului lakkaamatta sama valitus: »voi, voi!» pitentyen tuskan kiihtyessä.
»Katsokaamme hänen jalkojansa!»
Ripeästi viskasi lääkäri peitteen ja hurstin seinämälle.
Haavoittuneen huulilta parahti tuskanhuuto. Ovipieleen painautunut lapsineljikkö pujahti vajaan. Lapset eivät enää kärsineet kuulla sydäntäsärkevää valitusta ja tuskaa.
Veriset kääreet ja erään työtoverin lainaaman, haavoittuneen polville pannun, mustaa verta valuvan mekon lääkäri poisti nopeasti. Toinen vaimoista näytti tulta, toisella oli vesikulho. Mustatakkinen lääkäri kumartui keskivuoteen ylitse. Louarnin kasvoista kihoili hikipisaroita; hänen silmänmunansa vääntyivät, niin että väliin näkyi vain valkuainen. Keskeytymätön voivotus täytti huoneen ja loittoni yöhön, yli tuleentuneelta vehnältä tuoksuvan kuuman kentän.
»Louarnska» kieppui edestakaisin hokien puoliääneen:
»Herra tohtori, kuoleeko hän?»
Noin tunnin toimiskeltuansa suoristihe lääkäri ja vastasi kuin ensi kerran kysymyksen kuullen:
»Ei, luullakseni hän jää henkiin, mutta jalat menettävät kaiken tarmonsa.»
Vaimo kurottihe askelta lähemmäksi. Hän oli onnettomuudessansa raaka ja hävytön — tulikoe, joka ilmaisee sielun sisimmän.
»Mitä sanot? Etkö voi parantaa häntä?»
»En kokonaan», vastasi lääkäri silmäillen käsiinsä kuin pesukulhoa ja saippuata hakien.
»Vai niin, hän siis on mennyttä miestä! Kuka meille nyt hankkii
elannon? Etkö näe, että täällä on neljä lasta? Kaikki on siis mennyttä!
Jos olisit pistäytynyt pohatoihin, olisi kaulasi laulanut toisin.
Luuletko, että minä tulen toimeen vaivaisen keralla?»
Lääkäri tarttui vastaamatta kylän naisen ojentamaan pyyhkeeseen.
Vähääkään välittämättä puhuttelijastansa antoi hän asiallisia ohjeita ja lupasi palata. Hän ei maininnut kuitenkaan määräpäivää — lääkärien tavallinen tapa pitkällisissä ja toivottomissa sairastapauksissa.
Hän poistui yksin pikku puutarhan kautta. Veräjällä hän tapasi hennon olennon. Naemi kysäisi:
»Onko totta, herra tohtori, ettei hän enää koskaan voi tehdä työtä?»
Pieni, pullea mies puhkui pitkin puutarhakäytävää. Hän oli väsynyt päivän ponnistuksista ja tuolla sisällä viettämästänsä tunnista, jossa ummehtunut ilma oli imeytynyt hänen vaatteisiinsa ja haihtui nyt yöilmaan. Lääkäri hätkähti pysähtyen, ollen valmiina vastaamaan ynseästi. Naemin äänestä ja hienoista, valkeaa veräjää vasten kuvastuvista piirteistä hän käsitti, että kysyjä oli loukkautuneen, tuomitun tytär.
»Tyttöseni», vastasi lääkäri, »pelkäänpä, että saat työskennellä hänen puolestansa.»
»Olen sen jo miettinytkin», vastasi ääni. »Täytän pian neljätoista. Haen palveluspaikan itselleni ja lähetän ansioni hänelle. Minä olen voimakas.»
Lääkäri katseli pientä hentoa tyttöstä.
»Entä pienokaiset?»
»Heidät huoltaa Lucienne. Me sovimme äsken kahden kaikesta.»
»Minä palaan huomenna varmasti», vastasi lääkäri avaten veräjän. »Tulen päivällisten paikkeilla.»
Lääkäri asteli hevosensa luo. Se oli ollut sidottu perin huolimattomasti ja kalusi tienvierus-ojassa. Viitisen minuttia häilähtelivät vaunulyhdyt loisteinensa tammien välissä tiellä. Sitten ne häipyivät näkyvistä.
Seuraavana aamuna päivän koitteessa nousi Naemi levottoman yön vietettyään vuoteeltansa, raoitti kamarin ovea ja kurkisti sinne. Valitukset olivat vaimenneet yöllä hetkiseksi, mutta alkoivat nyt taasen, heikkoina, väsyneinä ja läähättävinä. Naemi huomasi isän haluavan juotavaa. Molemmat kylän naiset olivat poistuneet kello yksitoista illalla, mutta luvanneet palata. He eivät olleet vielä saapuneet. Naemi pukeutui lyhyeen mekkoonsa ja tarjosi sairaalle tilkan maitoa. Isään oli tullut kova kuume. Hän lienee tuntenut tyttärensä, mutta ei hymyillyt hänelle.
Naemi aavisti vaaran suurenneen. Siltäkin tuli hänen, kuten ennenkin aamuisin, virittää pesään tuli, paahtaa tukehduttava huone yhäkin kuumemmaksi ja häiritä sairaan silmiä valolla.
Naemi pistäytyi hakemaan kaniinitarhan kupeelta turvetta. Turve ei liekinnyt niin paljon kuin puu. Nähtävästi oli kai »Louarnska» pistäytynyt samalle asialle, sillä hän ei ollut huoneessa.
Tyttö palasi turpeinensa. Nainen ei ollut vieläkään virittänyt tulta.
Samassa alkoivat kukot kiekua. Kylän naiset astuivat sisään.
»Missä äitisi on, tyttöseni?» kysäisivät he.
»Kylässä kai», vastasi Naemi. »En ole nähnyt enkä kuullut häntä noustuani.»
»Se on mahdotonta», arveli toinen naisista. »Kauppapuodit eivät ole vielä auki.»
»Sitten hän lienee lähtenyt louhimolle korjaamaan isän työkaluja», vastasi Naemi. »Hän säilyttää kaiken.»
Lääkäri palasi ja sitoi haavat. Hän poistui päätänsä pudistellen ja mutisten käsittämättömiä, huonoenteisiä sanoja. Mutta »Louarnskaa» ei kuulunut, ei edes ruoka-aikoinakaan kello kaksitoista, kaksi ja kolme. Isä houraili yhä heikompana. Äidin etsintään louhimolle ja kylään lähetetyt Lucienne ja Joel palasivat ilmoittaen, ettei »Louarnskaa» ollut kukaan nähnyt.
Toinen sairasta hoitelevista naisista — tanakka, viiksiniekka mummo — arveli:
»Lie mennyt ja lopettanut itsensä.»
»Ei», vastasi toinen. »Saadessaan kuulla, että mies oli noin sairas, oli hän vallan toivotonna. Huomasin päivän selvästi, ettei hän ajatellut loukkautunutta, vaan omaa itseään. Naemi pienoiseni, älä pahastu, mutta luulenpa, ettei hän kotiudu koskaan enää.»
Naemi vastasi vain:
»Älkää vain hiiskuko siitä lapsille.»
Vaimo katseli häntä hämmästyneenä. Naemi ei itkenyt. Mutta illan tullen kävivät lapset levottomiksi. Lucienne ja Joel — jotka uskoivat olevansa »Louarnskan» lapsia — itkeskelivät kysellen: »Missä äiti on?» Baptiste, joka näki heidän itkunsa, laukkasi ympäri huonetta huudellen: »Äiti, missä sinä olet? Missä olet, äiti?» Yksitoistavuotisen, kahdeksan- ja kuusivuotisen ikävällä kaipasivat he häntä, kunnes uinahtivat.
Sinä yönä valvoi Naemi isän vuoteen äärellä sydänyöstä sarasteeseen. Pimeässä oli niin yksinäistä ja yössä leijaili unelmia ja epäilyksiä sekä tulevaisuuden tuumia. Ne liehuivat hänen lähettyvillänsä samoin kuin muinoin kaareilivat ohdake- ja väriherne- sekä tattarivainioilla hänen esi-isiensä ympärillä, samoin kuin ne kerran peloittelivat, lohduttelivat ja tyynnyttivät hänen näköistänsä toista naista tämän ollessa kauan kumartuneena lastensa kehtojen luona. Kuumeen kuluttama, näivettynyt ja nyt toistamiseen hyljätty mies, hänkin oli ollut kerran nuori ja hautonut haaveitansa unettomina öinä. Mies nukkui nyt, mutta hänen untansa keskeyttivät puistatukset, valitukset ja kuumekuvat. Naemi katseli häntä ja luuli sairaan väliin haastelevan juuri hänelle, mutta huomasi sen pian hourailuksi. Huonetta katsellessaan tuumiskeli tyttö tulevaisuuttansa, silmätessään sairasta hän muisti lapsuutensa ja sen kauan sitten sattuneita seikkoja. Kenties kohtasivat he toisensa ajatuksissaan menneitä muinaisia aikoja miettiessänsä, kenties johti heitä huomaamatta sama muistojen sarja. Toinen houraili, toinen kyyhötti ajatuksissaan pientä päätään kätösiinsä nojaten. Heidän välillänsä oli lamppu. Silloin tällöin äänsi Naemi hiljaa sanasen, syvää äänettömyyttä ja ulkona tohisevaa tuulta vaimentaakseen. Hän ei muistanut enää isä raukkansa nuoruuden kasvoja. Hänen katseittensa edessä olivat kuitenkin: mäellä kyyhöttävä mökki, ulkoilman kirkkaus ja tuvassa vallitseva hämäryys, lehmä ja Joelin kehto. Lehmä käänsi hyväntahtoisen katseensa oven auetessa. Joelin kehtoa oli hän pienenä keinutellut köydestä.
Hän koki koota noita ja muutamia muita kuvia, jotka muodostivat kaiken hänen onnensa. Hän oli vakuutettu, että isällä oli yhtä onnelliset muistot noista ajoista. Isä näytti nukkuvan, mutta kärsi ilmeisesti. Silloin halutti Naemia kuiskata tuolle koviin tuskiin ja kuumekuviin kahlehditulle, kiinteiden kasvojen takaiselle vangitulle sielulle sanoma ulkonaisesta maailmasta. Hän pingoitti huulensa tavallista hermostuneemmasti ja äänsi hiljaiseen huoneeseen selvästi yhden ainoan sanan:
»Donatienne!»
Hän odotti jännittyneenä. Kuumeiset kasvot eivät elostuneet, niistä ei pilkahtanut iloa eikä surua tuon toivottoman sanan kuuluessa.
Vielä kerran kajahti vavahtaen yön hiljaisuudessa äidin nimi, naisen, jota isä oli lempinyt ja jota tytär lempi. Haavoittuneen silmäluomet kohosivat hieman. Naemi ehti kuitenkin käsittää niiden alaisen katseen, sairaan ja harhailevan sielun vastauksen. Hänestä oli katseessa soimausta ja huulet tuntuivat tuokioksi värähtävän: »Vaiti! Älä mainitse suurimman onnettomuuteni nimeä!»
Tuskat vakasivat kuitenkin heti isän koko olennon; silmät sulkeutuivat, posket kävivät kuoppaisemmiksi ja kivusta vääntyneen suun seutuville levisi kuoleman kalpeus.
Naemi istui yhäkin unelmiinsa vaipuneena. Sarasteessa, heikon valon tunkeutuessa ikkunaluukkujen halkeamista huoneeseen, meni hän poppeleihin ja kedolle päin olevan ikkunan luo ja nojautui selin huoneeseen, ikkunapenkkiin, ettei isä älyäisi hänen salaisuuttansa.
Hän aikoi kirjoittaa.
Hitaasti hapuillen sanoja ja koettaen saada kirjeensä luonnolliseksi kirjoitti Naemi »Rouva Donatiennelle.» Viimeksi hän kirjoitti ohikulkijalta saamansa osoitteen.
Hän odotteli, kunnes oli jo valoisa päivä, ja antoi sitten kirjeensä ohiajavalle munakauppiaalle vuorenharjanteella olevaan postilaatikkoon pantavaksi. Kauppias pysähdytti laihan hevosensa.
»Toimitetaan, tyttöseni!» sanoi hän.
Kauppias tavaili kirjeen osoitteen. Se ei herättänyt hänen huomiotansa, sillä hän saapui toisilta seuduilta, eivätkä Louarnin perheen asiat kuuluneet häneen. Heidän puutarhansa oli vain tienvieruskeitaana hänen matkallansa. Mutta Naemi oli kirjettä antaessaan lennähtänyt punaiseksi, vallan kuin lemmenkirjettä ojentava. Hän oli pannut pieneen kirjekuoreen kaiken toivonsa ja kaikki unelmansa sekä kyhännyt kuorelle suurin, säännöllisin kirjaimin: »Rouva Donatiennelle.» Nähdessään sitten kauppiaan kärryjen pienenevän ja vihdoin häipyvän, koki hän kuvitella kirjeen tuottamaa tulosta. Kauanko viipyi kirje matkalla? Luultavasti vain vähän aikaa. Naemi ei ollut koskaan astunut jalallansakaan junaan. Ohi puuskuttavan rautahevon hän oli kuitenkin nähnyt. Hän tiesi kaikkien höyryharjaisten junien kiitävän Parisiin kiireisesti. Missä oli hänen äitinsä? Missä noista monista, kylän talojen tapaisista kartanoista hän asusti? Donatienne oli seisovinansa tiilikivikynnyksellä ja kutoi sukkaa kylän naisten tapaan; hän avasi kirjeen: »Tämä on Naemi tyttäreltäni. Meille on sattunut tapaturma!» Mitä sitten seuraisi, siitä ei tyttönen päässyt selville. Hetkien häipyessä oli hän vain tuskallisen levoton.
Illan tullessa kasvoi hänen levottomuutensa. Hän ei jaksanut enää kärsiä valittamatta eikä nähdä sairaan kärsimyksiä. Hän jätti hetkiseksi hyväsydämiset sairaanhoitajattaret kahden ja viittasi Luciennelle ja Joelille. Ovella kysyi Lucienne häneltä hiljaa:
»Minne me menemme?»
Sisar nosti sormen suullensa. Hän asteli etunenässä aitauksen poikki. Hänen kintereillänsä kiirehti karkeampi ja kömpelömpi, vaalea, punaposkinen Lucienne sekä viimeisenä kiharakutrinen Joel olkahihnalla kiinnitettyine housuinensa. He riensivät peräkkäin maantielle ja kääntyivät sieltä vasemmalle, mäenahteelle.
Sisarukset saapuivat mäelle. Vanhimman sydämessä asustaa täyden naisen huoli, nuorempien vain lasten hetkessä haihtuva suru. He eivät lausu sanaakaan toisillensa. Joel poimiskelee silkkiäismarjoja pölyisistä pensaikoista. Louhijain hakkurit kalkkavat. Louhimolla uurastetaan loukkautuneettakin. Tammet hoikkenevat ja harvenevat kukkulalle kiivetessä. Siellä pistää kallioryhmä suurimpana silmään. Tie on hankala kulkea. Naemi rientää louhimon lävitse päästä päähän. Kallion suojaisilla ulkonemilla olevat, kuin kiveen liitetyt louhijat huutavat hänelle kaukaa:
»Voiko isäsi tänään paremmin, pikku Naemi?»
Naemin pieni pää hieman ylpeänä ylenevine leukoinensa pudistuu kieltäen. Hän jatkaa kulkuansa pysähtymättä. Hän ei voi puhua: hänen sydämensä puhuu liian äänekkäästi. Hän sukeltaa solaan, jossa tienä on vain kallioleikkaus. Solan takaa loivenee mäki väriherne- ja sanajalkapeitteineen pohjoista kohden. Hänet voi nyt nähdä vain Joel ja Lucienne. Kummissansa ja hämmästyksissänsä utelee Joel: »Minne me menemme?» Mutta Naemi samoaa vain, saapuen vihdoin sinne, missä maa pistäikse alla olevaan laaksoon niemekkeenä. Sieltä on seutuun laaja näköala. Naemi on heitellyt täällä monet kerrat kiviä syvään, puiden lainehtivia latvuksia sakeanaan olevaan syvänteeseen. Hän on istunut täällä useasti joutilaana äärettömiä puusaarekkeita, peltoja, kylvöheinikoita ja niittyjä katsellen. Ne leviävät vasemmalle ja niiden yllä parveilevat pilvet. Tänään hän katselee vain kapean laakson tuolla puolen kohoilevaa pohjoista vuoriharjannetta ja käärmeilevää tietä. Tie väliin katoaa, väliin pujahtaa piilostansa ja sulautuu vihdoin hiekkasiruiseksi. Siinä on suuri maantie, joka johtaa täältä näkymättömälle rautatieasemalle. Tietä tulevat ne harvat matkailijat, joilla on asiaa näille maille. Nuoremmat siskokset ovat seuranneet Naemia tänne. Päivä on painumassa ja kultaa näköalan viimeisillä säteillänsä.
»Näetkö tiellä ketään?» kysyi Naemi.
»Paimenen lammaslaumoinensa. — Mutta hän on kaukana. Tuleeko tohtori tätä tietä?»
»Ei, vaan äitimme», vastaa Naemi.
»Tiedäthän, että hän on mennyt menojansa!» lausuu Lucienne.
Hän painaa päivettyneet kasvonsa ja päivässä kultana kimaltelevat kutrinsa vanhimman sisarensa kapeihin, huolekkaihin kasvoihin. Vanhin vastaa:
»Hän, joka saapuu, hän on meidän oikea äitimme.»
Hänen puheensa on pehmeää, hänen katseensa on keskittynyt kauas etäisyyteen, hän on niin vakava, että nuoremmat uskovat häntä ja kokevat hekin tähyillä äitiä, joka tulee kaukana tiellä.
»Ei kai hän ole vanha?» kysyy Lucienne. Saman kysymyksen oli Naemikin tehnyt.
Naemi vastaa:
»Ei ollenkaan. Hänen täytyy tulla. Ellei hän saavu, olemme me hukassa, lapset.»
He eivät käsitä, miksi he ovat hukassa. Mutta he tulevat levottomiksi ja heidän silmiinsä kihoavat kyyneleet. On pian pimeä. Tie on jo katseen kantamiin harmaa. Äitiä ei kuulu.
Pienokaiset väsyvät samaa paikkaa pälyillessänsä. He alkavat leikkiä ruohoilla ja kivillä. Naemi tähystää yksin. Hänen toista poskeansa valaisee painuva päivä. Hän ristii kätensä esiliinansa alla. Hänen sanansa sekoittuvat iltatuulen suhinaan: »Tule, äiti! Tule takaisin!»
Hämy kattaa kauttaaltansa laakson; vuorenharjanteen tietäkään tuskin eroittaa. Silloin Naemi kääntyy. Hän on niin surullisena, että nuoremmat sisarukset silmäävät häntä kumpikin taholtansa ja tarttuvat hänen käsiinsä rauhoittuaksensa. Kolmisin he palaavat kotiinsa. Louhijat ovat lähteneet, päivä on päättynyt. Louarn lepää yhä kuumeessa. Naiset väittävät, ettei hän jää eloon.
Seuraavana päivänä palasivat Naemi, Lucienne ja Joel samalle paikalle, vieläpä seuraavanakin. Neljäntenä päivänä ei Naemi enää tullut. Hän oli menettänyt toivonsa.
ÄITI.
Neljäntenä päivänä eivät lapset menneet louhimolle.
Mutta silloin oli nuori nainen matkalla heidän luoksensa. Hän oli saanut kirjeen vasta samana aamuna, sillä munakauppias oli unohtanut tämän kallisarvoisen paperin puseronsa taskuun. Outona oudoilla mailla matkasi nainen nyt rataansa, kyyhöttäen kumarruksissansa, käsi poskella, kolmannen luokan vaunun nurkassa.
Hänen ajatuksissapa askaroi painavimpana: miten astuisi hän heidän eteensä? Mitä hän vastaisi heidän kysyessänsä: »Äiti, missä olet ollut?» He eivät uskoisi, jos hän sanoisi: »Ja kuitenkin olen rakastanut teitä aina!» Häneen ei luotettaisi, hänen oma synnyttämänsä liha ja veri inhoisi häntä joskus, häntä painostaisi seitsemän vuoden suuri synti, ja pienokaisten suudellessa hänen otsaansa, kalvaisi tuo synti yhäkin! Hänen olisi elettävä omantunnontuskissa ja odotettava miehensä kostoa ja katkeria syytöksiä! Hänen oli palattava muinaiseen, sairauden yhäkin synkentämään surkeuteensa! Hänen oli tartuttava taas muinoisiin, entistä raskaammilta tuntuviin askareihinsa, vailla nuoruuden rohkeaa mieltä ja joustavuutta. Tuollainen tulevaisuus! Ja sittenkin hän kiisi suoraan sen syliin!
Hän oudosteli matkalle lähtöänsä eikä käsittänyt enää omaa itseänsä. »Miksi tein sen? Lennän onnettomuuteni syliini Kaikki koituu vain kurjemmaksi!»
Juna oli kiitänyt jo monta tuntia tietänsä. Aurinko paahtoi hänen nurkkaansa. Se lähenteli jo laskuansa ja säteet sattuivat kaltevina kuin tuulessa taipuva viljan korsi. Hän ei nähnyt eikä kuullut muuta kuin oman tuskansa.
Niin, miten oli hän voinut päättää noin nopeasti? Lakkaamatta hän toisteli muistostansa aamun pienimpiäkin tapauksia. Paljonko lienee silloin kello ollut? Puoli kahdeksanko? Niillä vaiheilla — ehkä enemmänkin. Hän oli ollut juuri lähdössä ostoksillensa. Vastoin tapaansa oli hän pukeutunut olkihattuunsa. Muulloin kulki hän kaupunginosassaan avopäin. Tulee kirjeenkantaja. Kirje. — Hän ei tunne käsialaa. — Hän avaa, lukee. — Kahvilassa ei ole ketään — onneksi! Hän saa suudella paperia kymmenen, kaksikymmentä kertaa. Naemi on kyhännyt kirjeen ja anoo apua! Hän ei epäröi hetkeäkään, eikä tuumiskele. Naemi on hädässä, Naemi anoo apua! Hänen on matkustettava, on nähtävä lapsista vanhin, hänen näköisensä, painettava hänet sydämellensä, saatava heidät kaikki ympärillensä, tunnettava heidän kätösensä kaulallaan. — Tuollaisen onnen kuvitelmakin oli niin valtava, että Donatienne riensi kamariinsa, avasi kaapin ja kaivoi sen ylimmältä hyllyltä liinaan ommellun, tomusta harmenneen mytyn.
»Mitä etsit, Donatienne? Miksi palasit?»
Bastien Laray oli puolinukuksissa.
»En mitään. Nuku sinä vain! Menen ompelijattarelle.»
Hän kiirehti kahvilaan, sieppasi kassan avaimen ja sulloi kaikki kassan rahat taskuunsa. Muu sai jäädä miehelle. Donatienne ei ollut varas. Laraylle jäi paljon enemmän kuin hän olisi voinut vaatiakaan. Ilon ja pelon hullaannuttamana hyppäsi Donatienne lähimpään raitiovaunuun ja sitten junaan.
Matkan jatkuessa hän alkoi toivoa yhä hartaammin, ettei juna ehtisikään koskaan perille. Hän oli kiitävinään perikatoonsa. Matkan maalin lähestyessä paisui hänen pelkonsa ja jokin hänessä jarrutti tehtyä päätöstä vastaan. Hän oli kuin vapaaehtoisesti vangiksi antautuva, joka ottelee oman itsensä kanssa ja mielii viime hetkellä väistyä. Parisiin paluu ei johtunut hänen mieleensäkään. Se elämän osa oli jo eletty. Hän oli orjuudestansa vapautunut. Miksi antautui hän sitten uuteen orjuuteen? Helppohan oli poistua junasta mille asemalle tahansa ja kotiutua johonkin kylään. — Hän elättäisi aina itsensä jotenkuten.
Donatienne tiesi, ettei matkan maaliin ollut enää kuin muutama pysähdyspaikka, sillä päivä läheni laskuansa. Kaikki kimalteli kultana. Kanervikkojen ja laidunten peittämillä ylänkötasangoilla kimaltelivat lammikot kuivine kaislikkoinensa kultajuomuina tummien, sinipunervien rantojensa suojassa. Auringon laskiessa olisi hän pääteasemallansa. Donatienne nousi kolmasti junan seisahtuessa, kurotti kätensä myttyänsä ottaaksensa ja päätti päättämällä poistua junasta jonnekin, jossa vain tulevaisuuden pelko ei olisi ollut painostamassa. Mutta jokin pelkoa voimakkaampi esti hänet pakenemasta. Hän kuuli kolmasti, vallan kuin meren mylvinnän näkymättömästä maanalaisesta luolasta huutamana nimet: Naemi, Lucienne, Joel. Hän muisti hameensa rintamuksiin kätkemänsä kirjeen joka ainoan sanan: »On sattunut onnettomuus. Isältä musertuivat tänään jalat. Hän valittelee ja kenties kuoleekin. Oi, äiti, jos saat kirjeeni, palaa hänen luoksensa, palaa Naemin luokse!»
Hän istuutui kootaksensa voimia matkansa jatkamiseksi seuraavalle asemalle.
Päivä painui yhä. — Juna pysähtyi, junailija huusi aseman nimen, Naemin kirjeessä mainitun kylän.
Siis täällä.
Asemasillalle astui junasta myttyä kantava yksinäinen nainen. Vaunut lähtivät taas liikkeelle. Junan häivyttyä tiedusti nainen tietä ja jäi vastauksen saatuansa seisomaan asemasillalle niin kalvaana ja liikkumattomana, että asemapäällikkö uteli: »Oletteko sairas?» Nainen pudisti päätänsä. Hän ei vain kyennyt enää levottomuuttansa hillitsemään eikä liikahtamaan.
Rautatievirkailija ei häntä käsittänyt ja poistui. Nainen seisoi hievahtamatta monta hetkeä. Päätöstänsä uusimatta, minkään ilmaisematta sielun taistelua tai voittoa, otti hän ensi askeleen, tyytyen kohtaloonsa. Se oli hetken epämääräinen tahdonilmaus, miltei vaistomainen teko, jonka syyt olivat etäisessä entisyydessä. Pieninkin, hitainkin, epäröivin ja ilottomin uhraus elävöittää kuitenkin sielua. Donatienne tunsihe voimakkaammaksi poistuttuansa asemasillalta. Hän kääntyi vasemmalle ja hoki: »Teen tämän vain tavatakseni taas pienokaisiani!» Ajatus saada kärsiä heidän vuoksensa riemastutti hänen sydäntänsä. Hän kiirehti käyntiänsä. Hänen edessänsä oli vuoriharjanne ja pölyn seassa auringon punaama ääretön tasanko. Hänen oli mentävä sinne.
Hänen täytyi.
Tultuansa jonkun matkaa asemalta avasi hän autiolla tiellä myttynsä ja otti siitä mustan, sametilla päärmätyn, poimutetun hameen — saman, joka oli ollut hänellä hänen Parisiin saapuessaan — sekä pari Ploeucin musliinipäähinettä, jotka muistuttivat alppiorvokkeja. Hän valitsi päähineistä toisen. Kangas oli vaalennut ja kurtistunut. Hän poikkesi pienestä veräjästä kedolle ja pukeutui siellä entiseen bretagnelaiseen asuunsa. Parisilaispukunsa hän kääri myttyyn.
»He tuntevat minut helpommin tässä asussa», arveli hän.
Sitten hän jatkoi matkaansa. Päähineen siivet hivelivät mukavasti hänen ohimoitansa.
Donatienne kiipesi harjanteelle ja alkoi laskeutua tasangolle. Hetkisen hän koetti arvailla arkana, mikä taloista olisi oikea. Hän oli päättänyt astua sen ovesta sisään. Hän nousi mäelle, sille, jota jyrkät kalliot sivusivat ja jonka ahteessa pienoinen asumus oli. Hän ei sitä tiennyt. Seutu oli hänelle vallan vieras. Pysyäkseen rohkeana alkoi hän arvailla kuka kolmesta hyljätystä tuntisi hänet ensin tai tuntisivatko he häntä ollenkaan.
Louhimoita jatkui työ vielä illan hämyssä.
Hän kuuli hakkurien kalkkeen. Tien vieressä leikki pieni poika, järjestellen kiviä kartioksi. Se oli Baptiste.
Tapaturman satuttua olivat louhijat ottaneet hänet huostaansa. He hakivat hänet aamuisin, antoivat hänen käydä kylässä pikku asioilla, palkiten hänet liemilautasellisella. Donatienne oli sivuuttamaisillansa pojan.
»Päivää, poikaseni!»
»Päivää!»
»Sanoppa, onko tästä pitkältä Jean Louarnin asuntoon?»
Poika käänsi puhuttelijaan nelikulmaiset kasvonsa ja säteilevät silmänsä. Ne eivät olleet koskaan katselleet uinaillen Bretagnen merta.
»Ei kovinkaan. Se on tuo ensimäinen talo tuossa ahteessa.»
Donatienne katseli laaksoon. Ahde oli hämyssä hänestä sangen syvä.
Poika jatkoi:
»Voin opastaa teitä. Se on minun kotini. Minä olen Louarneja.»
»Sinäkö? Se ei ole totta!»
»Eikö ole totta? Sanokaahan, miehet, enkö minä ole Louarneja, Baptiste
Louarn? Hän ei usko minua.»
Karkeat, kallioseinistä kajahtavat äänet vastasivat:
»Kyllä. Poika puhuu totta! Hän on erään toverimme lapsi.»
Poika katsahti häneen ylpeästi kuin vastausta vartoen. Mutta vieras olikin käynyt äkkiä kalpeaksi. Poika omisti isänsä kalvaat kasvot.
Donatienne tajusi. Häntä tervehti siis ensiksi toisen naisen lapsi.
Hänen entisyytensä uumenista, koko hänen heimonsa muinaisuudesta tunkeutui äkkiä avun parahdus kohti korkeutta. Vaistomaisesti hakivat hänen silmänsä ympäristön vihreydestä ristiä — niitä on Bretagnessa joka tienristeyksessä — jonka juureen hän olisi sydämen tuskissansa voinut lyyhistyä kerjäävine rukouksinensa. Mutta ristiä ei näkynyt.
Hän koki rukoilla hetkisen hiljaa. Voimistuttuansa katsahti hän taas poikaan.
»Baptiste Louarn», lausui hän, »onko äitisi kotosalla?»
»Ei, sanotaan, ettei hän enää palaakaan.»
»Kuka niin sanoo?»
»Sisareni ja kylän naiset.»
Donatienne tarttui pojan käteen.
»Opasta minua, poikaseni. He ovat erehtyneet. Äitisi on palannut.
Olenhan minä tässä.»
Poika ei käsittänyt häntä. He laskeutuivat rinnakkain mäkeä. Poika viittasi sormellansa poppeleiden välistä pilkoittavaan kattoon. Donatienne ei huomannut hänen viittaustansa, vaan tuijotti eteensä suurin, avoimin silmin. Vapisevilla huulillaan hän imi ilmaa.
»Tahdon kuolla. Auta minua kestämään elämää!»
Baptiste ei kuullut naisen sanoja, vaan luuli vieraan maininneen Naemin nimen. Hän selitti:
»Hän tulee tuokiossa. Vanhin sisareni saapuu aina vastaani heti minut nähtyänsä.»
He olivat saapuneet mäen ahteeseen. Louarnin asumuksen aita ja tuulessa lepattelevat poppelien lehdet näkyivät. Veräjä oli auki. Luonto imi äänetönnä viileyttä. Baptiste vihelsi. Puutarhan toisesta päästä viittoili hänen viestiinsä innokkaana nuori naisolento, aikoen rientää saapujan luo. Mutta samassa hän hätkähtikin. Hänen silmänsä suurenivat. Hän oli huomannut Baptisten vierellä hennon, kalpean, vielä nuorehkon, vieraan seudun naisten päähineessä olevan naisen.
Naemi epäröi silmänräpäyksen. Tukahduttaen äänekkään huudahduksensa riensi hän äänetönnä ja rohkeana, kohotetuin katsein onnensa luo. Sydän oli tuntenut silmiä nopeammin äidin.
Donatienne näki hänen saapuvan, mutta seisoi hievahtamattomana.
Hän sulki silmänsä — sekä onnesta että tuskasta — Naemin ehtiessä likemmäksi. Hän seisoi kivikuvana, kun tytär sulki hänet syliinsä. Tyttären huulilta tulvivat äidin kauan kaihoamat sanat:
»Äiti! Äiti Donatienne!»
Äiti tunsihe kuitenkin arvottomaksi. Riemu väistyi omantunnontuskien tieltä.
»Äiti, isä on parempi! Hän on tuntenut aamusta saakka meidät. Kuume on alennut! — Oi, äiti, en uskonut sinun enää tulevan!»
Kukaan ei kuullut heitä. Toinen itki, toinen haasteli hiljaisin äänin.
Oli miltei pimeä. Puutarhassa oli äänetöntä. Mutta joku voi saapua. Äiti irtautui kietovista kätösistä ja väisti syleilystänsä töin tuskin lakkaavan lavertelevan tytön. Hän laski hermostuneesti sormensa Naemin huulille, peläten kuulevansa niiltä kiusallisen kysymyksen.
»Älä utele», lausui hän. »Olen aina rakastanut teitä sydämeni syvyydestä. Palaanhan luoksenne. — Näytä minulle tietä!»
Arkaillen ja ylpeillen tarttui tytär äitinsä käteen ja johti hänet pystypäin sekä kevein askelin kaalimaan ja lammen ohitse taloon.
Huoneessa ei ollut lamppua sytytetty. Heikko päivän kajastus heijastui ikkunasta vinottain isän vuoteelle, häipyen huoneen synkkyyteen.
Kylän naiset istuivat akkunan luona. Joel ja Lucienne leikkivät permannolla pimeässä. Sairas uinui.
Kukaan ei ollut alussa huomannut Naemin kintereillä tullutta Donatienneä. Huomaamatta hän hiipi vuoteen luo. Louarnin kasvot olivat varjossa; vaimon kasvoja valaisi päivä. Kylän naiset kuiskailivat sitten: »Kuka hän on?» Siivekäs päähine painautui sairaan kasvoja kohden. Donatienne katseli Louarnia. Ja paljon rikkonut, paljon kärsinyt puoliso tunsi sillä hetkellä ainakin sääliä. Hän näki kuihtuneet, tuskaiset, vanhentuneet, surun ja työn uurtamat kasvot. Hän oli nuo kasvot muovaillut omalla teollansa, miehensä hylkäämisellä. Hänen huulensa vavahtivat.
Naemi oli vetäytynyt sivulle, äitinsä rypytetystä hameesta kuitenkin pidellen, ja kuiskasi hiljaisessa huoneessa yhden ainoan sanan:
»Äiti!»
Louarn kohotti luomiansa. Unen ja unohduksen kätköistä keskittyi hänen sielunsa vitkaan silmiin. Katse näytti hämmästyvän bretagnelaista päähinettä, harhaili hetken toisaalle ja palasi taas Donatienneen. Louarnin ruumista puistatti vavahdus ja pari kyyneltä kierähti poskea pitkin.
Kyyneliä oli kierähtänyt samaa uraa niin useita, että ne nopeasti valahtivat kasvoilta.
Hän kysäsi:
»Sinäkö se olet, Donatienne?»
»Minä.»
Heidän sanansa olivat valjut kuin päivän valo. Louarnin katse syveni.
Se näytti suuntautuvan sielun sisimpään tuskaan.
»Myöhään palaat!» virkkoi hän. »En voi sinulle enää tarjota muuta kuin kurjuutta.»
Donatienne tahtoi vastata. Mutta sairaan silmät sulkeutuivat ja hän vaipui voimatonna patjalle. Uni voitti hänet.
Donatienne kääntyi huoneeseen. Hän huohotti kuin itkuun purskahtamaisillaan. Kylän naiset olivat nousseet.
Naemi talutti hänen luoksensa epäröivän ja vastustelevan Joelin ja Luciennen. Turhaan hän vakuutti heille: »Hän on äitimme, oikea äitimme.» Lapset eivät tunteneet Donatienneä ja pelkäsivät häntä. Donatiennen syleiltyä livahtivat he pakoon, piiloutuen pimenteeseen.
Donatienne seisoi yhäkin vuoteen vierellä ja kehoitti:
»Sytytä kynttilä, lapseni!»
Pöydällä palavan kynttilän valossa näki, ettei pikku bretagnetar ollut voinut pidättää kyyneliänsä, vaikkei sallinutkaan niille ylivaltaa. Seisoessansa siinä Naemin rinnalla oli hän kuin hieman vanhempi, huolekas sisko. Hän huokasi syvään.
»Naemi», lausui hän lempeästi, »on kai aika laittaa illallinen?»
»On, äiti.»
Donatienne mietti hetkisen kuin kangertaen vastahakoisia sanojansa:
»Karanneella naisella oli kai puukengät? Anna ne minulle.»
»Kyllä, äiti.»
»Käyn hakemassa vettä ja laitan teille neljälle lientä.»
Pistettyään toisen naisen puukengät jalkoihinsa hän aloitti askareensa.