KOLMASTOISTA LUKU.
Suuri sotaretki Englantiin Mr. Sankeyn seurassa, 1873-75.
Kun Mr. Moody ensi kerran kävi Englannissa, ei hän siellä suurta huomiota herättänyt. Häntä pidettiin tosin vakavana nuorena miehenä, mutta hänen erinomainen kykynsä voittaa ihmisten sydämiä, joka ominaisuus myöhempinä vuosina teki hänen merkilliseksi, ei silloin vielä tullut näkyviin. Kun hän kolmannen kerran meni Atlantin poikki, otti hän Mr. Sankeyn mukaansa, ja tämä yhdistys näytti tuottavan suuria seurauksia. Täytyy sanoa, että Mr. Moodylla tällä kertaa oli varma päämaali edessään. Hän ei lähtenyt Englantiin katsomaan ympärilleen, voisiko hän mahdollisesti saada siellä jotakin tekemistä; hän ei lähtenyt sinne odottamaan ja katsomaan, olisiko mahdollisesti joku ovi hänelle avoinna, niin että hänen voimansa voisivat tulla käytäntöön. Olemme sanoneet, että hänellä oli varma päämaali; mikä se oli?
"Matkustan Englantiin voittamaan kymmenentuhatta sielua Kristukselle". Nämä merkilliset sanat hän lausui — sanat, joita moni piti ei ainoastaan liiallisina vaan myöskin ajattelemattomina. Mutta ei ne siltä tuntuneet niistä, jotka hänen tunsivat. Hän ei ollut seikkailija, joka odotti sopivia tilaisuuksia; hän tiesi, mitä hän tahtoi ja oli varmasti päättänyt tuumansa toteuttaa. Hän tunsi kylliksi englantilaisen luonteen ja sen laajan vaikutusalan, mikä evankelistalla on, tunteakseen itsensä vakuutetuksi siitä, että hän, kerran alkuun päästyään, oli voittava kaikki vaikeudet ja suorittava suurenmoisen työn.
On huvittavaa tietää, että Mr. Sankey empi seurata Moodya Englantiin, vaikka hän juuri silloin oli saanut kutsun tuolta hyvin tunnetulta laulajalta Philip Phillipsiltä, joka tahtoi häntä mukaansa pitämään hengellisiä konsertteja Tyyneen Valtameren rannikolla. Mutta eräs Sankeyn ystävä lausui tälle: "Lähde Moodyn kanssa eikä Phillips'in. Kaksi samanlajista työmiestä, ja erittäinkin kaksi laulajaa, eivät varmaankaan sovi yhteen". Mr. Sankey seurasi neuvoa eikä milloinkaan ole sitä katunut.
Chicagon palon jälkeen olivat nuo molemmat evankelistat ilman huonetta, missä olisivat voineet kokouksiaan pitää. Jo aikaisemmin oli Moody saanut useita kirjeitä pastoreilta Englannissa, jotka kehoittivat häntä tulemaan siellä käymään. Hän oli halunnut tehdä matkan maan ympäri, ja hän piti sopivana tilaisuutena tehdä se Silläaikaa kun hänen ystävänsä uudestaan rakensivat kirkon. Hän laski voivansa suorittaa matkan siksi, kuin uuden kirkon rakennustyö valmistuisi.
Juuri niin paljolla rahoilla, että he taisivat maksaa matkansa Lontooseen, läksivät Moody ja Sankey perheineen matkaan 1873. Matka Atlantin poikki meni ilman mitään erityisiä tapahtumia, mutta perille päästessä sai Moody kirjeellisesti ilmoituksen, että ne miehet, jotka häntä olivat kutsuneet, olivat kuolleet, ja että senvuoksi oli mahdoton häntä siellä vastaanottaa. Sankey tuli alakuloiseksi, mutta Moody oli vakuutettu siitä, että he olivat oikealla tiellä. Kirje vielä kädessään kääntyi hän Sankeyn puoleen ja virkkoi: "Sankey, jos Herra avaa meille oven, niin pääsemme sisälle. — Muussa tapauksessa palaamme heti Amerikkaan".
Ei kummallakaan heistä ollut rahoja, ja asema oli kaikkea muuta kuin valoisa. Samassa löysi Moody taskustaan kirjeen, jonka hän ennen New-Yorkista lähtöä oli saanut, ja jonka hän oli unhoittanut avata. Hän repi kotelon auki ja silmäili sitä äkkiä katseillaan, jonka perästä hän kääntyi Sankeyn puoleen ja huudahti: "Sankey, Herra on avannut oven; tulemme viipymään".
Kirje oli eräältä henkilöltä Yorkissa, joka pyysi että Moody ja Sankey kävisivät siinä kaupungissa, jos tulisivat Englannissa käymään. Mutta eräs sähkösanoma Mr. George Bennett'iltä, Nuorten Miesten Kristillisen Yhdistyksen sihteeriltä, ilmoitti heille, että tämä kaupunki oli niin kylmä ja kuollut, että oli mahdoton toivoa siellä saada jalansijaa. Silloin ilmestyi kuvaava piirre Mr. Moodyn hengestä. Tämä masentava sähkösanoma, joka olisi peljästyttänyt kenen muun miehen tahansa ja sulkenut häneltä tien, sai Moodyn heti sähköteitse vastaamaan: "Tulen tänä iltana Yorkiin". Ja Yorkiin hän meni.
Mr. Bennetin tiedonanto tämän kaupungin hengellisestä välinpitämättömyydestä ei ollut liioiteltu. York oli kuollut ja kylmä. Siellä ei ollut mitään liikettä kansan keskuudessa, ei ketään, joka olisi lausunut näitä ristin ilmoittajia tervetulleiksi. Aivan hiljaisesti, ilman kaikkea melua ja liikettä, torviin toitottamatta, saavuttivat he päämääränsä ja valmistuivat kokouksiaan aloittamaan. Heikkouskoisina olisivat he kohta alussa kadottaneet rohkeutensa. Ainoa kehoitus, mikä tuli heidän osakseen, oli vastaus, jonka he saivat pyyntiinsä, että kirkkoja avattaisi heille seuraavaksi pyhäksi. Monien arvelujen ohella annettiin heille neljä kirkkoa käytettäväksi, nimittäin yksi baptisti-, yksi congregationalisti- ja kaksi methodistikirkkoa.
Heidän ensimmäinen kokouksensa sunnuntai aamupuolella pidettiin N.M.K.Y:n huoneustossa, ja oli siinä läsnä ainoastaan kahdeksan henkeä, mutta he tiesivät, ettei Herran läsnäolo ollut läsnäolijoiden luvusta riippuvainen, ja senvuoksi eivät he kadottaneet rohkeuttaan. Tämä harvalukuinen kokous oli alkuna laajalle leviävään ja ihmeelliseen liikkeesen, joka käsitti koko Suurbrittanian ja Irlannin, ja joka tempasi mukaansa ihmisiä joukottain, sekä kääntyneitä että kääntymättömiä. Sellaisista pienistä aluista johtuu usein mitä suurimpia seurauksia; sinapin siemen kehittyy puuksi, ja sen oksien alle rakentavat taivaan linnut pesänsä. Toisissa kokouksissa, joita tänä ensimmäisenä pyhänä pidettiin, oli lukuisammin kuulijoita, ja saatiinpa jo viikolla kokea hieman menestystäkin; mutta että York hengellisessä suhteessa kuului kylmän vyöhykkeen seutuihin, se saatiin tuskalla kokea.
Mr. Moody huomasi heti, että hänen tuli tähdätä saarnansa uskonnollisia tunnustajia kohti, voidakseen jos mahdollista herättää heitä unestaan. Heistä sanoi Mr. Bennet, että "he tarvitsivat melkein yhtä paljon herätystä kuin itse unikeot". Aivan varmaan eivät nämä evankelistat milloinkaan olleet niin kovissa koettelemuksissa ja niin vaarassa menettää rohkeuttansa kuin ensimmäisenä työskentelynsä aikana Yorkissa. Toisella viikolla rupesi totuus vaikuttamaan, ja yhdessä methodistikirkoista heräsi harrastus.
Ansaitsee ottaa huomioon syy, jonka nojalla Mr. Moody päivä päivältä voitti vaikutusalaa kansassa. Se johtui kokonaan hänen raamatunkeskusteluistaan ja raamatunselityksistään. Siitä huomasi heti, että hän oli mies, joka oli sanassa perehtynyt; tämä voitti kristittyjen myötätuntoisuuden ja veti ne hänen puolelleen. Esitelmät olivat erittäin yksinkertaiset ja asialliset, kosketellen evankeliumin ensimmäisiä perustotuuksia ja tunkivat suoraan kuulijoiden sydämiin.
Oli harvinainen näky nähdä ihmisten arkipäivinä raamatut kädessä menevän kirkkoihin, valmiina esitelmää seuraamaan. Ja omituista kyllä, sisällysluettelolla ja raamatunoppaalla varustettuja raamattuja ostettiin siinä määrässä, että kustantajien täytyi painattaa paljon suurempia painoksia, eivätkä sittenkään voineet tyydyttää tarvetta siihen aikaan, kun evankelistat matkustivat paikasta toiseen. Mitä tahansa muuta voidaan sanoa, niin syntyi kaikissa tapauksissa herätys raamatun lukemisen harrastukseen nähden.
Mr. Moody pani myös toimeen kyselykokouksia, joissa uskovaiset pääsisivät läheiseen tekemiseen sellaisten kanssa, jotka olivat hengelliselle opetukselle vastaanottavaisia ja halusivat tulla oikealle tielle johdetuiksi. Tämä oli uutta, ja kaiken uutuuden täytyy kestää taisteluja, miten hyvää se muuten lieneekin. Jos enkeli Gabriel tulisi taivaasta alas, niin pyytäisivät monet ihmiset nähdä hänen valtakirjaansa. Nämä kokoukset näyttäytyivät lopputulostensa kautta hyviksi, eikä kukaan voinut niitä vastaan mitään muistuttaa, paitsi niitä, jotka kaikkea kristillistä työtä moittivat.
Mr. Moody lopetti työskentelynsä Yorkissa kokopäiväkokouksella, jossa hän kullekin tunnille määräsi erityisen aineen erityisillä puhujilla. Uutuus tämänlaisessa kokouksessa herätti huomiota ja voitti ylipäänsä hyväksymistä kristittyjen joukossa, vaikka mainita täytyy, että suurin este työskentelylle Yorkissa oli tuo kriitillinen kylmyys ja välinpitämättömyys pastoreissa, joista moni piti evankelistoja toisten työalueelle tunkijoina, jotka kulkivat olematta lähetetyt. Mutta tämä kokous oli sopiva loppu sille työlle, joka oli tehty. Yksi tunti oli osoitettu tunnustukselle, yksi todistukselle, yksi äskenkääntyneille, että he saisivat tilaisuuden Kristusta tunnusteta, ja lopuksi oli yksi tunti omistettu Herran kuoleman muiston vietolle, jota useat pastorit johtivat, ja jossa tilaisuudessa m.m. Mr. Moody puhui.
"Jumalalle kiitos, että tunnen Mr. Moodyn", kirjoitti joku aika sitten pastori F. B. Meyer Lontoosta; "olen tuntenut hänen eräästä muistorikkaasta aamusta saakka v. 1873. Muistan vielä, miten hän nousi johtamaan ensimmäistä puolipäivärukouskokousta pienessä, huonosti valaistussa huoneessa Coney Street kadun varrella Yorkissa. Vähän hän silloin aavisti, että se oli mahtavan sadon kylvöjyvä, ja että liike oli syntymässä, joka muutaman kuukauden kuluttua oli saavuttava loistokohtansa Free Assembly Hallissa Edinburgissa, ja vihdoin Agricultural Hall'issa sekä kuninkaallisessa oopperahuoneessa Lontoossa. Se oli syntymäaika uusille käsityksille työstä, uusille työskentelytavoille, uusille inspirationeille ja toiveille".
Pohjoiseen Yorkista, Durhamin rannikolla on tuo suuri kaupunki Sunderland. Tämän kaupungin sanottiin olevan yhtä kovan ja vastaanottamattoman kuin York. Mutta siellä asui muuan ystävällinen baptistaveli, joka oli käynyt Yorkissa ja ollut läsnä muutamissa kokouksissa sillä seurauksella, että hän syttyi tuleen ja hehkui innosta. Hän päätti oman vastuunsa päälle kutsua Moodya ja Sankeyta pitämään kokouksia kirkossaan. Hän oli innokas pastori ja oli valmis käyttämään mitä keinoja tahansa herättääkseen kansaansa ja edistääkseen Jumalan työtä.
Tässä voimme mainita, että pääsyy, minkä vuoksi Mr. Moody ei heti voittanut pastorien ja muiden vaikuttavien henkilöiden kannatusta ja myötävaikutusta oli se, että hänen menettelytapansa olivat jotenkin uudet, että ne monesta näyttivät liiallisilta, ja että he senvuoksi epäilivät kannattaa häntä. Hänen ainoa vastauksensa oli, että liioiteltu maailmallisuus ja välinpitämättömyys vaati liioiteltua menettelyä. Eihän kumminkaan ole ihmeteltävä, että pastorit ja muut halusivat nähdä ja tutkia, ennenkuin rupesivat hyväksymään ja kiittämään. Mr. Moody piti omasta menettelytavastaan kiinni, sillä hän oli liiaksi kauvan sitä koetellut epäilläkseen sen vaikutusta, ja hän ei suinkaan ollut valmis sitä hylkäämään senvuoksi, että jotkut arat veljet vanhoillaan-olossaan pudistivat päitään lausuen: "Sellaista ei koskaan ole nähty Israelissa".
Pastori Arthur Rees oli se mies, joka kutsui Moodyn Sunderlandiin tulemaan. Hän oli sydämmellään mukana työssä. Muuan henkilö lausui asemasta: "Mr. Moodylla oli yksi kokonainen pastori, kolme neljättäosaa eräästä toisesta, ja tuskin mitään kaikista muista kokouksissa apuna".
Mr. Rees oli vapaamielinen kristitty, ja vaikka hän oli baptista, jota Moody ja Sankey eivät olleet, ei tämä millään tavalla vaikuttanut siihen lämpimään tervehdykseen, jonka hän näille miehille esitti, eikä siihen sydämmellisyyteen, jolla hän heidän työtään edisti. Mutta työmaa oli kova, ja hetken aikaa näytti siltä, kuin maaperä ei koskaan tulisi muokatuksi. Kuulijajoukot olivat tosin suuret, mutta utelijaisuuden vetämät, samoinkuin kansa olisi kerääntynyt, jos cirkus olisi kaupunkiin saapunut. Saarna oli hyvä ja Sankeyn laulu ihmeellinen; mutta siitä huolimatta edistyi työ kovin hitaasti ja lopputulokset olivat huonot. Vihdoin lausui Moody: "Me emme täten voi jatkaa. Perkeleen kanssa on helpompi sotia kuin pastorien kanssa".
Eräänä päivänä saapui lähetystö N.M.K.Y:ltä pyynnöllä, että Mr. Moody seuraavana sunnuntai-iltapäivällä Victoria Hallissa pitäisi esitelmän. "Hyvä", virkkoi Moody, "tulen saarnaamaan teille".
"Me emme pyydä että meille saarnaatte vaan Kristukselle". "Ei suinkaan", lausui Moody, "tulen saarnaamaan teille".
Lähetystö rupesi nyt Moodylle selittämään, että syy, minkä vuoksi ei yhdistys koko sielustaan ja sydämmestään ollut häneen yhtynyt, ei suinkaan ollut myötätuntoisuuden puute, vaan se, että hän oli tullut sinne erään lahkon yhteydessä. Yhdistys ei tuntenut uskaltavansa ottaa sitä edesvastausta päälleen, että se yhdistyisi johonkin erityiseen lahkoon. Mr. Moody älysi voiman, minkä heidän väitteensä sisälsi, ja selitti ettei sillä ollut minkäänlaista merkitystä, että hän jonkun lahkokunnan kirkossa piti kokouksia, sillä hän oli yhtä altis menemään johonkin toiseen. Mutta kaikkia sellaisia väärinkäsityksiä poistaakseen, piti hän sittemmin kaikki kokouksensa Victoria Hallissa, huomauttaen että hän aina pyrki työskentelemään siellä, missä hän taisi enimmän hyödyttää.
On huvittava kuulla, minkälaisen vaikutuksen hän teki niihin nuoriin miehiin, jotka kävivät hänen luonaan. Suuri osa heistä tunsi itsensä pettyneiksi evankelistojen sivistymättömän ulkonäön ja kömpelön käytöksen takia. Eräs heistä luuli, että kaikki olikin vain rahakeinottelua. Tämä osoittaa, miten helposti voi joutua harhaan viepien vaikutusten alaiseksi. Olikin aivan luonnollista, että epäluuloja syntyisi, sillä nämä miehet olivat aivan tuntemattomia eivätkä vielä olleet mainetta saavuttaneet.
Kaikeksi onneksi sai Moodyn työ Sunderlandissa tukea tuolta kuuluisalta methodistisaarnaajalta pastori William Morley Punshonilta. Mr. Punshon oli kautta maailman tunnettu kaunopuhelijaana saarnaajana ja kaiken tosi evankeelisen työn lämpimänä ystävänä. Näyttää siltä, kuin muutamat methodistipastorit Sunderlandissa olisivat luulleet keksineensä kalvinistista teologiaa ei niin paljon Mr. Moodyn esitelmissä kuin muutamissa hänen kehoituspuheissaan pelastusta etsiville, ja he olivat senvuoksi epäröiviä, tuliko heidän yhteistyön merkiksi ojentaa hänelle kättään. Mr. Punshon oli juuri siihen aikaan presidenttinä methodistikonferensissa ja tuli sattumalta Sunderlandiin erästä erityistä kokousta varten.
Hän oli Mr. Moodyn oppinut tuntemaan Chicagossa eikä hänellä ollut mitään syytä epäillä, ettei hän olisi rehellinen ja hänen työnsä oikeata. Hän tiesi, että Mr. Moody oli Chicagossa saanut ihmeellisiä asioita aikaan, että hänen henkensä oli vapaamielinen ja laajaperäinen, että hänen tarkoituksensa oli täyttä totta, ja että, jos hän saisi kylliksi kannatusta, tulisi hänen olonsa Sunderlandissa olemaan merkillinen tapaus tämän kaupungin hengellisessä historiassa. Mr. Punshon antoi kaikille pastoreille sen viisaan neuvon, että toimisivat Mr. Moodyn kanssa yhdessä. Siitä huolimatta olivat monet heistä vielä sotajalalla liikkeesen nähden ja kirjoittivat lentokirjasia sitä vastaan, koettaen siten tehdä sitä tyhjäksi.
Sellaista sydämmeen tunkevaa vaatimusta, sellaisia vapaita kutsuja tulemaan elämän vettä noutamaan ken vaan halusi, sellaista kaikenlaisen kirkollisen muotomenon täydellistä poissaoloa ei osa papeista voinut kärsiä. Mutta elämä tukahutti vastuksen ja Sunderlandin kaupunki valloitettiin myrskyllä. Monet eivät pitäneet Mr. Sankeyn soololaulusta, toisiin se sitävastoin syvästi vaikutti, ja hän jatkoi lauluaan. Muutamien mielestä käytettiin liiaksi pakkoa ihmisten käännyttämiseksi; mutta kaikki mitä Mr. Moody tähän vastasi oli: "Nyt on otollinen aika, nyt on autuuden päivä", ja nämä olivat raamatun omat sanat. Mitä merkitsi tuo halpamainen kritiikki ja ahdasmieliset vastaväitteet raamatun omien sanojen rinnalla?
Mr. Moodyn täällä oleskelun aikana sattui tapaus, joka on huomiota ansaitseva, kun se asetetaan hänen viimeisen sairautensa yhteyteen. Matkoillaan tapasivat he Indian ylisotalääkärin, ja Moody kyseli tältä tarkasti ilmanalaa y.m. hänen kotimaassaan. India oli yksi niitä maita, jossa evankelistat olivat aikoneet käydä, ja kun ylisotalääkäri tämän kuuli, tutki hän tarkasti Mr. Moodyn ruumista.
Katsoen suoraan Mr. Moodya silmiin lausui lääkäri: "Mr. Moody, jos menette Indiaan, lyhenee Teidän elämänne kymmenellä vuodella. Sydämenne tulee ilmanalasta kärsimään".
Hetken seisoi Moody sanattomana, mutta äkkiä sai hän malttinsa takaisin ja lausui alakuloisesti: "Vai niin, sitte emme matkusta sinne!"
Tuon intialaisen ylisotalääkärin lausunto Mr. Moodyn ruumiillisesta terveydestä oli nähtävästi oikea.
Seuraava paikka, johon evankelistat matkustivat oli Newcastle. Tämä kaupunki sijaitsee keskellä pohjoisia hiilikaivosalueita ja sillä on suuri asukasluku, enimmäkseen työkansaa. Se seikka, että täällä ympäristössä löytyy suuremmoinen kivihiilikaivosliike, on aiheuttanut sananparren "kantaa hiiliä Newcastleen". Tarkoitetaan sillä, että muutamat kappaleet ovat turhia. Vaan ei ollut turha viedä nämä evankelistat Newcastleen, sillä siellä viettivät he yhden suurimpia voittojaan, ja juuri tässä kaupungissa aukenivat sulkuportit ja mahtava vaikutus alkoi, joka levisi kautta koko brittiläisen valtakunnan.
Kokoukset ilmoitettiin ei ainoastaan kirkoissa ja sanomalehdissä, vaan vieläpä naulattiin seiniin suuria ilmoituksia tiedonannolla, että Mr. Moody saarnaisi evankeliumia ja Mr. Sankey laulaisi sitä. Ilmoitustapa veti yleisen huomion puoleensa, ja kaupungin suurimmat huoneustot olivat alusta pitäin hartaasti kuuntelevaa yleisöä täynnä. Tuo kunnioitettava pastori presbyteriläisestä kirkosta, joka tapasi Mr. Moodyn hänen ensimmäisellä käynnillään Englannissa, hämmästyi jotenkin suuresti tuollaisesta ilmoitustavasta. Mutta hän oli kuitenkin ensimmäisessä kokouksessa läsnä. Koska hän tuli jotenkin myöhään, tapasi hän juuri Mr. Moodyn lähettämässä suuren joukon pelastusta etsiviä keskustelua varten erääsen yksityiseen huoneesen. "Tule tänne, veli Lowe", huudahti Moody, "mene sisään ja puhele niiden kanssa, jotka pyytävät johdatusta. Niitä on niin monta, että saatte samalla kertaa puhella kaikkien kanssa".
Ensimmäisellä viikolla annettiin viisi eri kirkkoa Mr. Moodyn käytettäväksi, ja kaikissa pidettiin kokouksia, mutta lopuksi piti hän kokouksiaan vaan yhdessä ainoassa, nimittäin kaupungin suurimmassa. Kokouksissa käynnin into oli niin suuri ja kuulijajoukot niin suunnattomat, että eräs veli suoraan tunnusti iloitsevansa siitä, että Moody läksi matkaansa. Ne, jotka eivät päässeet sisälle, kun huone ennestään oli täysi, olivat niin tyytymättömiä, että häiriöitä syntyi. Mr. Moody selitti tahtovansa viipyä Newcastle'ssa, kunnes hän oli voittanut pastorien ennakkoluulot ja opettanut ihmiset ymmärtämään hänen oikeat perusvaikuttimensa.
Ei viipynyt kauvan, ennenkuin useimmat Newcastlen pastorit olivat yksi sydän ja yksi sielu hänen kanssansa. Ympäristön kaupungit ja kylät tunsivat tuon ylenpalttisen siunauksen voiman ja tulivat siitä osallisiksi. Sadottain kokouksia pidettiin eri paikoilla kaupungin ulkopuolella, ja lähellä ja kaukana herätettiin kansa unestaan. Yorkissa oli pidetty yksi kokopäiväkokous; Newcastlessa pidettiin kaksi. Tällaiset kokoukset olivat niin uusmuotisia, että niihin kerääntyi kansaa joukottain. Yhden niistä muodosti sangen merkillinen kiitos-jumalanpalvelus, jota Mr. Sankey johti. Koko pohjois-Englanti ja Skottlanti oli tällöin saanut tiedon Newcastle'n tapahtumista. Sanomalehdet olivat täynnä kertomuksia niistä, ja monet pastorit ja muut, jotka olivat tulleet kaukaa katsomaan armon ihmeitä, palasivat kertomaan, mitä olivat nähneet, ja täten heräsi uutta innostusta monella taholla.
Sen perästä tapaamme Moodyn ja Sankeyn Skottlannissa. Saattaa kysyä: mitä nämä miehet voivat sellaisessa maassa kuin Skottlanti? Skottlantilaiset ovat itsepäisiä, väittelyihin taipuvaisia, dogmeihin ihastuneita ja kunnioittavat suuresti menneen ajan oppeja ja traditioneja. On sanottu, että jos on hiuskarva niin hieno, ettei kenkään voi sitä halasta, niin skottlantilainen halkasee sen ja halkoo vielä osatkin. Jos evankelistojen onnistuisi saamaan Skottlanti liikkeelle, niin täytyi heidän olla ihmeellisiä miehiä. Me tiedämme, että niin todella kävi, ja se ei siis saattanut vain inhimillisellä voimalla tapahtua.
Yksi seikka oli Mr. Moodylle suureksi hyödyksi, nimittäin hänen raamattutaitonsa. Skotlantilaiset ovat innokkaita raamatuntutkijoita. Kaikissa kirkoissa on tavallista, että raamatut avattuina seurataan pappia, kun tämä lukee, ja puolet kaikista skottlantilaisista saarnoista ovat raamatuntutkistelemuksia. Mr. Moody tuli ilman "pastori"-arvoa nimensä edellä, ilman akateemista sivistystä, ilman diploomia jostakin jumaluus-opillisesta opistosta, ilman minkäänlaista muuta suositusta, paitsi uutteruuttaan evankelistatoimessaan ja sitä asianhaaraa, joka hänelle oli erittäin edullinen, nimittäin että hänellä oli ollut menestystä. Mutta mitä ihmettä oli Sankeyn kanssa tehtävä? Sankey lauloi evankeelisia lauluja, ja skottlantilaiset olivat aina laulaneet Davidin psalmeja. Hänen harmooniotaan kutsuttiin "vihellyspilleillä varustetuksi laatikoksi" ja pidettiin kauhistuksena. Hänen lauluaan vastustettiin senvuoksi kaikin voimin, koska se muka oli perkeleen keksintö, joka oli tekevä kaikesta evankeelisesta uskonnosta lopun. Myöntää kuitenkin pitää, että suuri joukko henkilöitä Skottlannissa olivat jumaluusopillisiin väittelyihin ja riitoihin väsyneitä. He olivat huomanneet, ettei kylmissä todisteissa ollut sieluille minkäänlaista rakennusta, ja olivat senvuoksi valmiit nousemaan sotaan puustavioppeja ja muotomenoja vastaan ja aloittamaan evankeelista vallankumousta. Kun vuosikausia aikasemmin Richard Weaner, muuan kääntynyt hiilikaivostyömies, erinomainen mies, joka ei ollut saanut minkäänlaista kasvatusta, mutta oli suurilla luonnonlahjoilla varustettu, vaelteli läpi Skottlannin, pitäen yksinkertaisia saarnojaan ja laulellen jokapäiväisiä lauluja, kuunteli häntä tuhannet minne ikänä hän tuli.
Löytyi tunnetuita pastoreja, jotka lausuivat evankelistat tervetulleiksi. Näitä oli Rev. John Kelman, Leithin, erään Edinburgin esikaupungin vapaakirkkoon kuuluva, joka oli ollut Newcastle'ssa ja omin silmin ja korvin nähnyt ja kuullut ihmeellisiä asioita. Hän ei tyytynyt, ennenkuin sai veljensä taivutetuiksi käyttämään tilaisuutta hyväkseen ja kutsumaan amerikkalaiset ystävät siellä käymään. Häneen yhtyi Rev. J. H. Wilson Edinburgista, ja kun Mr. Moody sai kutsun näiltä molemmilta, katsoi hän saaneensa kutsuja kylliksi yksinkertaisen evankeliumin voimassa ja uskossa mennäkseen "nykyajan Athenaan".
Alusta pitäin tuntui, että herätys syntyisi. Jo edeltäkäsin pidettiin jokapäiväisiä rukouskokouksia. Ensimäinen kokous pidettiin 23 p. marraskuuta Musiikkihallissa, jonne suunnaton joukko ihmisiä oli kokoontunut esitelmää ja laulua kuulemaan. Mr. Moody oli sairas, eikä voinut olla läsnä, niin että Mr. Wilsonin täytyi astua hänen sijalleen. Seuraavana iltana oli Sankeyn soittokone epäkunnossa, niin ettei hän voinut ottaa kokoukseen osaa. Vastuksista huolimatta järistettiin Edinburgia päästä toiseen, ja alusta alkain kokoontui suunnattomia joukkoja kirkkoihin ja yleisiin saleihin. Herätys kiinnitti silminnähtävästi kaikkien huomion. Kuudessa eri paikassa pidettiin yht'aikaa kokouksia, kaikkialla täysille huoneille, ja sittenkin täytyi suurten joukkojen kokoushuoneiden puutteessa kääntyä kotiin.
Harrastus levisi äkkiä paikasta toiseen, ja näytti siltä kuin koko Skottlanti syttyisi tuleen. Kaikki puhuivat Moodysta ja Sankeysta, ja joskin muutamat Moodyn virheellisen kielen ja puutteellisen kasvatuksen tähden mielellään tahtoivat arvostella ja tehdä ivaa hänestä, tunsi kumminkin kansan suuri enemmistö vaistomaisesti, kuka hän oli, ja piti häntä profeettanansa. Kautta maan alkoivat sanomalehdet ilmoittamaan kokouksia, ja Moodyn ja Sankeyn työ Skottlannissa ei ollut vähemmän kuin suuri kansallinen tapahtuma. Vanhemmat kävivät lapsineen kokouksissa, ja perheenisät ja -äidit lähettivät niihin palvelijansa, toivossa että nämä saisivat niissä hengellistä voimaa.
T:ri Horatius Bonar lausui mielipiteenään, "että Edinburgissa tuskin löytyi ainoatakaan perhettä, jossa ei yksi tai useampia tämän herätyksen aikana kääntynyt". Pastorit pelkäsivät, että ne, jotka kävivät kyselyhuoneissa, johdettaisiin väärään sellaisten kautta, jotka eivät kyenneet heitä neuvomaan ja elämän tietä esittämään. Tämän estämiseksi jakoi erityisesti valittu komitea pilettejä sellaisille henkilöille, jotka keskustelussa komitean kanssa oli käyttökelpoisiksi huomattu. Tällainen järjestys näyttäytyi erinomaiselta ja siitä oli hyvät seuraukset. Suuri joukko hengellisiä työntekijöitä, joista monella oli suuri taito ja eroituskyky, tarjosivat apuaan, ja aivan varmaan ei heitä paitsi olisi saatu aikaan, mitä nyt tapahtui. Muiden muassa oli Henry Drummond, joka siihen aikaan ylioppilaana oleskeli Edinburgin yliopistossa. Kun Mr. Moody huomasi hänen kykynsä, liitti hän hänet omaan persoonaansa ja sai hänen vuoden parin työskentelemään nuorten miesten keskuudessa niissä kaupungeissa, joissa he kävivät.
On luonnollista, ettei Mr. Moodyn suunnaton työ voinut mennä eteenpäin herättämättä vastusta. Sellaisissa tilaisuuksissa pitää saatana aina kovasti huolta puhtaasta opista ja pelkää suuresti harhaan viepää opetusta. Ruvettiin huhuilemaan, ettei Mr. Moody muka ollut aivan puhdasoppinen, että hänellä oli kummallisia käsityksiä, että ihmisten tulisi olla varuillaan ettei totuutta väärennettäisi, vieläpä käytiin hänen persoonansakin kimppuun toivossa, että hänen menestyksensä siten ehkäistäisiin. Joku sai, tai sanoi saaneensa Amerikasta kirjeen, jossa ilmoitettiin, etteivät pastorit hyväksyneet Mr. Moodya ja hänen menettelytapaansa. Moody päätti kuristaa valheen kapalossa.
Koko Amerikassa ei löytynyt ketään, joka taisi hankkia itselleen sellaisia puoltolauseita kuin hän, ja hän päätti saada ne niin pian kuin mahdollista. Tunnetuimmat pastorit ja maallikot Chicagossa lähettivät todistuksen, joka täydellisesti kumosi ne valheet ja salajuorut, joita pahuuden ja kurjuuden orjat levittivät toivossa, että siten vahingoittaa kristityn maailman suurinta johtajaa. Ne kömpivätkin takaisin kurjiin luoliinsa eikä niitä sittemmin näkynyt eikä kuulunut.
Kaikesta huolimatta tapahtui kuitenkin kokouksissa välistä sellaista, jota täytyy surkutella. Kun vuolas virta syöksyy alas laaksoon, seuraa kaikenlaista mukana, ja kun taivaan valtakunnan siemen on kylvetty, tulee vihollinen yöllä ja kylvää rikkaruohoja joukkoon. Mutta kaikki ystävällismieliset pastorit nousivat Mr. Moodya puolustamaan, ja työ edistyi voitokkaasti. T:ri Bonarin sielu syttyi oikeutetusta kiivaudesta, ja hän levitti lentokirjasen, jossa hän jalolla tavalla puolusti Moodya ja Sankeyta.
Puoli Skottlantia oli tyydytetty, kun tämä mies antoi todistuksensa, sillä hänen rehellisyyteensä ja viisauteensa luotettiin täydellisesti. Rakastettavampaa ja evankeelisempaa miestä on tuskin löytynyt.
Suuri joukko henkilöitä eri osista Skottlantia kävi tähän aikaan Edinburgissa, sinne houkuteltuina ihmeellisten kertomusten kautta asioista, joita siellä tapahtui. Taistelu oli taisteltu ja voitto saatu. Tuo vanha Edinburg oli voitettu ja sen mukana suuri osa Skottlantia. Kaukaisilta seuduilta saapui pyyntejä, että lähetettäisi työmiehiä sinne, ja ne, jotka olivat tulleet uskolla ja innostuksella kastetuiksi, läksivät levittämään tämän evankeelisen työn siunattuja vaikutuksia.
Kääntyneiden luku nousi tuhansiin. Vaikein kysymys oli, mitä niiden kanssa oli tehtävä, miten nuo palautetut, eksyksissä olleet lampaat saataisi lammashuoneesen johdetuiksi, miten kristillisiä koteja heille saataisi hankituksi, ja miten heitä heidän uudessa elämässään oli tuettava. On helppo ymmärtää, mihin edesvastaukseen sielunpaimenet tällaisen herätyksen kautta joutuivat, ja ainoastaan heidän henkiset miehet voivat koota Mr. Moodyn työn hedelmät talteen.
Eräs väkevimpiä vastavaikutuksia Moodyn ja Sankeyn työlle Edinburgissa oli muuan kuuluisa uskottomuusseura. Joku määrä henkilöitä harjoitti järjestettyä vastustusta kristinuskoa vastaan ja tulivat tietysti suuresti häirityiksi, kun koko kaupunki sokeasti riensi evankeliumia kuulemaan. Seuran puheenjohtaja tuli eräänä iltana Mr. Moodyn kokoukseen ja meni kokouksen jälestä kyselyhuoneesen keskustelemaan. Kun Mr. Moody puhutteli häntä, otti hän tuiman muodon päälleen ja tahtoi ruveta väittelemään. Mr. Moody pidätti häntä hänen aikeessaan, hyvin tietäen, ettei toteennäyttämiset mihinkään lopputulokseen vie. Hän kysyi mieheltä, tahtoiko hän ruveta kristityksi. Hän vastasi kieltävästi ja sanoi, että hänellä oli kristityistä hyvin alhaiset ajatukset.
"Tahdotteko, että rukoilen kanssanne?" kysyi Mr. Moody.
"Voittehan koetella voimianne minun suhteeni", virkkoi toinen, "jos
Teillä on siihen halua, mutta minä luulen, että olen yhtä väkevä kuin
Tekin".
Mr. Moody lankesi polvilleen hänen viereensä ja rukoili hänen edestään. Merkillistä on, että tämä sama mies sittemmin yhtyi heihin ja hänen kanssaan seitsemäntoista muuta seuran jäsentä. Yksi niistä antautui myöhemmin evankelistaksi ja teki parastaan hävittääkseen sitä pahaa, jota hän ja hänen toverinsa olivat matkaansaaneet.
Mr. Moody kävi Glasgowissa v. 1872, mutta silloin ei siellä erinomaisempaa liikettä syntynyt. Kun hän tällä kertaa Mr. Sankeyn seurassa tuli Edinburgista sinne, oli tien avaamiseksi heille pidetty rukouskokouksia edeltäkäsin kokonaisen kuukauden ajan. He aloittivat kokouksensa 8 p. helmikuuta 1874. Suuret kansajoukot tulvailivat kuulemaan ja täyttivät monet suurimmista kirkoista. Eräässä aikaisemmassa kokouksessa saarnaajia varten, joka oli ohjelman laatimiseksi kokoonkutsuttu, nähtiin suureksi mielihyväksi saarnaajien presbyteriläisen kirkon kaikista eri suunnista, valtiokirkkokin siihen luettuna, yhdessä muiden kanssa, joilla ei ollut presbyteriläistä uskonoppia, istuvan samalla lavalla ja siten esittävän ihanan kuvan hengen yhteydestä.
Sellainen kyky oli Mr. Moodylla yhdistää kristityt kaikista tunnuskunnista ja koota ne yhdeksi ainoaksi suureksi työvoimaksi. Kun evankelistat saapuivat Glasgowiin, oli kaikki valmiina ja he ennustivat, että suuri siunaus oli tuleva. Kaikenlaisia kokouksia pidettiin kaikille eri kansaluokille, ja järjestetty koe pantiin toimeen tarkoituksella saavuttaa jokainen ihminen kaupungissa. Ihmisiä tulvaili ympäristöistä kaupunkiin ja palasivat kertomaan, mitä suuria töitä Herra teki. Kerran oli viisi nuorta miestä muutamissa kokouksissa läsnä ja palasivat sitten kaukaisiin koteihinsa, missä heti suuri innostus syttyi sen johdosta, mitä he kertoivat.
Huomattava piirre Glasgow-kokouksissa oli sinne saapuneiden esirukousanomusten paljous. Anomuksia saapui henkilöiltä kaikilta maailman ääriltä — Kanadasta, Yhdysvalloista, Australiasta ja aina Uudesta Seelannista asti. Eräskin kirje saapui muutamalta nuorelta mieheltä Uudessa Seelannissa, joka kertoi, että esirukous hänen puolestaan oli kuultu ja että hän nyt oli ratsastanut sataviisikymmentä penikulmaa (engl.) lähettääkseen vanhemmilleen kirjeen, jossa hän heiltä onnettoman epäsovun jälkeen etsi sovintoa.
Vapaailmakokouksia pidettiin eri paikoilla, ja miehet työmekoissaan ruoka-astiat kädessä pysähtyivät innokkaasti kuuntelemaan. Näihin kokouksiin otti N.M.K.Y. tehokkaasti osaa. Lapsiakaan ei unhoitettu; heille pidettiin erityisiä jumalanpalveluksia ja niissä oli suuret paljoudet lapsia läsnä. Mr. Moody oli erinomaisessa suosiossa alhaisemman kansan keskuudessa. Eräässä suuressa laivaveistämössä allekirjoitti viisisataa miestä kutsun hänelle tulemaan päivällistunnilla heille kokousta pitämään. Siitä seurasi rukouskokous samassa paikassa, johon monet veistämön kahdesta tuhannesta työmiehestä otti osaa. Jumalanpalveluksia varten harjoitetun vakinaisen lauluköörin jäseniä kävi joka päivä laulamassa heille.
Näin edistyi työ jotenkin samoin, kuin se muillakin paikkakunnilla oli menestynyt — samat valmistukset, sama yksimielisyys uskovaisissa, samat suunnattomat joukot, yhteisen sisällisen vaiston vetäminä, sama vakava saarna, samat Mr. Sankeyn laulamat liikuttavat laulut, samat jälkikokoukset ja yhtäläiset lopputulokset. Nuorten miesten ja naisten yhdistykset menivät ulos kaduille ja kujille ja kokosivat joukottain sellaisia, jotka ikänsä ovat eläneet kirkon varjossa ja kuitenkin harvoin, tuskinpa koskaan, ovat sen kynnyksen poikki astuneet. Vaikutus ulottui kaikkiin kansaluokkiin ja siitä oli vain yksi mielipide olemassa. Kenkään ei epäillyt sitä, että se oli oikeata, että sen perusvaikuttimet olivat jalot ja että sillä oli pysyväinen merkitys kaupungin, vieläpä koko Skottlannin hengellisessä elämässä.
Huhtikuun 16 p. pidettiin merkillinen kristillinen konferenssi Kibble Kristall-palatsissa, jossa on istumasijoja 6000 hengelle. Suurin osa läsnäolijoista tässä konferensissa oli evankeeliumin levittäjiä. Etevimmät pastorit ei ainoastaan Glasgowista, vaan muiltakin seuduilta olivat kokouksessa mukana. Viimeisellä viikolla Mr. Moodyn oleskelusta Glasgowissa pidettiin jumalanpalvelukset tässä samassa paikassa, ja ilta illan jälkeen oli tuo suuri sali täpösen täynnä ja sitäpaitsi täytyi monen tilan puutteessa palata takaisin. Eräänä iltana pidettiin siellä kokous naispuolisille kauppapalvelijoille, jotka eivät aikaisempiin kokouksiin ennättäneet. Vaikka kokous oli sangen myöhäinen, laskettiin salin sisässä ja ulkopuolella olleen 9000 tyttöä. Seuraavana iltana oli kokous, jossa 7000 nuorta miestä oli läsnä.
Kaikkien näiden suunnattomien kuulijakuntien yli kuului Mr. Sankeyn kirkas, täytelijäs ääni, vuoroon hehkuvan hellänä ja taasen voimakkaana, pitäen kansajoukot sanattomassa jännityksessä. On mahdotoin luoda täydellinen kuva tästä erittäin merkillisestä hengellisestä vaikutuksesta länsi-Skottlannissa. Juuri tähän aikaan keksi Mr. Sankey jossakin sanomalehden nurkassa sen laulun, joka sittemmin nimellä "Yhdeksänkymmentä yhdeksän" on tullut niin kuuluisaksi.
"Yhdeksänkymrnentä yhdeksän".
Oli yhdeksänkymmentä yhdeksän
Jälell' lammashuoneessa,
Mutt' korven helmahan synkeän
Yks' erkani laumasta.
Pois kau'as se eksyi harhaillen
Jo hoidosta hellän paimenen.
"Sull' on yhdeksänkymment' yhdeksän,
Eikö siinä kyllin ois?"
"Ei", kuultiin paimenen ääntävän,
Kun kiiruhti korpeen pois,
"Mä etsiä tahdon, vaikka lie
Kuink' ahdas ja kolkko korven tie".
Yli Herramme kahlas virtojen,
Yhä etsi päivin, öin,
Ja vihdoin viimeinkin löysi sen
Kadonnehen tuskin töin;
Hän kuuli sen kurjan huudon kai
Ja nääntyvän raukan kiinni sai.
"Miksi vuorelle tie on verinen,
Rakas, kallis Herrani?" —
"Kas, siihen vuos' veri paimenen,
Kun lammasta etseili". —
"Mi haavoitti kätes armahat?" —
"Nuo pistävät orjantappurat".
Ylös taivasta kohden kohoaa
Ilohuuto kaikuvin:
"Kaikk kaikki kilvassa iloitkaa,
Jo lampahan saavutin!"
Ja enkelten riemulaulu soi:
"Jo Herrall' on morsionsa, oi!"
Tästä ajasta alkaen oli Moodyn ja Sankeyn eteenpäinmeno kuin voittokulkua, ja heidän työnsä menestys oli jo edeltäpäin taattu. "Näiden miesten kulku on kuin lumipallon vieriminen", kirjoitti se pastori, joka ensin kutsui heitä Sunderlandiin, "se kasvaa sikäli kun se etenee; ensin kädellinen, lopussa vuori". Viimeisessä kokouksessa Glasgowissa oli 50,000 henkeä läsnä, ja koska tällainen paljous ei kristallipalatsiin mahtunut, pidettiin kokous ulkoilmassa, jolloin Moody ja Sankey seisoivat eräällä kuski-istuimella.
Samanlaisia näkyjä seurasi muissakin Skottlannin kaupungeissa. Maa kynnettiin syvemmältä kuin ennen milloinkaan. Mr. Moody kävi sittemmin Mr. Sankeyn seurassa kahdesti tai kolmasti tässä maassa, saaden joka kerta kokea innokasta vastaanottoa ja saavuttaen hyvät hengelliset tulokset. Ei siis ihme, että lord Overtoun hänen kuoltuaan sähköitti:
"Koko Skottlanti suree!"
Oleskellessaan Skottlannissa, saivat evankelistat monta kutsua Irlannista, jonka vuoksi he syyskuussa 1874 läksivät Belfastiin. Ensimäinen kokous pidettiin eräässä suurimmista kirkoista kello 8 aamulla. Näinkin varhain oli kirkko jo kauvan ennen jumalanpalveluksen alkua täpösen täynnä, ja monet eivät lainkaan mahtuneet sisälle. Aamupäiväkokous pidettiin suuremmassa huoneessa, ja vieläkin suurempi oli iltakokousta varten hankittava. Täällä kuten kaikkialla muuallakin pantiin jokapäiväinen rukouskokous toimeen, jolla työskentelyn menestymisessä oli suuri merkitys. Joku sanoi, että se oli koko liikkeen keskuspiste.
Todisteeksi kansan kuulemishalusta mainittakoon, että kun eräänä iltana pidettiin kokous sellaisille, jotka eivät ennen olleet päässeet sisään, pyysi yli kolme tuhatta henkilöä pilettejä tähän kokoukseen. Kuusisataa miestä oli eräässä tilaisuudessa keskusteluhuoneessa läsnä.
Työskentelyn luonnetta Belfastissa kuvaa suunnattoman suuri vapaailmakokous lokakuun alkupuolella. Niin suuri oli osanotto, että rautatiet alensivat pilettien hinnat ja panivat ylimääräisiä junia toimeen. Komitea oli päättänyt saada 100,000 ihmistä kokoon ja ottanut päämääräkseen: "Koko Irlanti Kristukselle".
Belfastista matkustivat evankelistat moneen muuhun paikkaan, ja olisi jo kuvailtujen tapausten kertaamista, jos kaikkia näitä kokouksia rupeisi kertomaan. Heitä otettiin kaikkialla avoimin käsin vastaan. Vastustus voitettiin; pastorit ja seurakunnat yhtyivät työhön; Mr. Sankeyn laululla oli sama valtava vaikutus, ja Mr. Moodyn saarnat tunkivat suoraan ihmisten sydämiin. Jäähyväiskokouksen jälestä Belfastissa suunnattiin hyökkäys Dublinin synninvarustuksia vastaan. Täälläkin tapahtui ihmeellisiä asioita, ja kaupunki järistettiin perustuksiaan myöden.
Mr. Moodyn työtä oli suuresti vaikeuttanut se seikka, että hänen oli täytynyt pitää kokouksensa liian ahtaissa huoneustoissa. Mennessään Dubliniin, pani hän senvuoksi ehdoksi, että kokoukset pidettäisiin Expositions palatsissa, joka oli komea, huvipaikaksi tehty rakennus. Tämäkin rakennus oli päivittäin täynnä, ja työ edistyi ihmeteltävällä voimalla. Jälkikokouksissa oli toisinaan aina 700 henkeen asti.
Kokous, joka kannattaa mainita, pidettiin sotilasten kesken kaupungin lähistössä olevassa majoituspaikassa, Mr. Moody tunsi näiden sotilasten keskellä olevansa kuin kotona sen kokemuksen perustuksella, minkä hän lähetystyöntekijänä Amerikan sisällisen sodan aikana oli saavuttanut.
Kuvaavalla kielellään kertoi hän miehille monta tapausta, jotka syvästi heitä liikuttivat ja panivat heitä itkemään kuin lapset, ja hän voitti heidän luottamuksensa sen lämpimän harrastuksen kautta, jota hän heidän menestykseensä nähden osoitti.
Kun Mr. Moody oli lopettanut työnsä Irlannissa, palasi hän Englantiin, jossa hänen palaamistaan innokkaasti odotettiin. Kokouksia pidettiin melkein kaikissa suuremmissa kaupungeissa, kuten Manchester, Sheffield, Birmingham ja Liverpool. Yksi toisensa jälestä näistä kaupungeista käännettiin ylös alas; niitä järistytti totuuden mahtava voima, sellaisena kuin kaukaisen lännen miehet sitä julistivat.
Erittäinkin Liverpoolissa, missä Mr. Moody edellisten käyntiensä kautta Englannissa oli hyvin tunnettu, otettiin häntä sydämmellisesti vastaan, ja uskovaiset tekivät kaikkensa saadakseen työlle menestystä. Kaikki koettivat persoonallisesti ottaa evankeliumin levittämiseen osaa. Täällä, kuten Skottlannissa ja Irlannissa, tuli ihmisiä jumalanpalveluksiin joukottain, ja sanomattoman suuria kokouksia pidettiin. Samoin kävi muissakin kaupungeissa, jonne evankelistat tulivat.
Kerrotaan, että Birminghamissa kokoontui suurempia joukkoja kuin mitä koskaan siinä kaupungissa on evankeliumia kuulemaan kokoontunut. Moody ja Sankey näkyivät erinomaisesti viihtyvän tässä kaupungissa, jossa kokoukset pidettiin Bingley Hallissa. "Minun täytyy tunnustaa", lausui Mr. Moody, "etten koskaan ole niin nauttinut evankeliumin saarnaamisesta, kuin tuloni jälkeen Birminghamiin. Olemme saavuttaneet niin paljon kansaa. Jos voisimme, niin nostaisimme Bingley Hallin paikaltaan ja ottaisimme sen maailman ympäri mukaamme".
Mutta Lontoolle oli säästynyt etuoikeus hurmaantuneena nousta vastaanottamaan evankelistoja tavalla, jota he eivät milloinkaan olleet kokeneet. Lontoo on maailman suurin kaupunki. Kun se joutuu liikkeesen, vyörivät sen aallot kuin valtameren. Oli tarpeellista jakaa se piirikuntiin ja toimia järjestyksessä, jotta se kokonaisuudessaan saavutettaisiin. Jokaiseen piirikuntaan asetettiin sihteeri. Paikalliskomiteoja, jotka olivat pääkomitean alaisia, valittiin myöskin. Pidettiin valmistava kokous kaikkiin tunnuskuntiin kuuluvien pastorien kesken, joiden lukumäärä nousi satoihin. He asettivat Mr. Moodylle sangen läpikäypiä kysymyksiä, ja tätä hän juuri halusikin. Hän tahtoi poistaa jokaisen epäilyksen ja ennakkoluulon ja raivata tietä sille suurelle yhdysliikkeelle, joka oli käsittävä pappeja valtiokirkosta ja kaikista muista tunnuskunnista. Lopuksi pyysi eräs heistä saada tietää Mr. Moodyn uskontunnustuksen. Moody vastasi, että se jo kauvan sitte oli kirjoitettu. Tuo oppinut mies otti lyijykynän ja paperia esille ja valmistautui merkitsemään sen paperille.
"Olkaa hyvä ja esittäkää se", lausui eräs läsnäolijoista, katsoen pelottavasti lasisilmiensä yli. Moody vastasi samassa silmänräpäyksessä:
"Se löytyy kirjoitettuna Jesaian 53 luvussa" — vastaus, joka vastaanotettiin vilkkailla kättentaputuksilla.
Täällä kokoontui suurempia kuulijakuntia kuin missään muualla. Agricultural Hall, Lontoon pohjoisosassa, oli alituisesti ääriä myöden täynnä, vaikka siihen mahtuu 15-20,000 henkeä. Tuossa rikkaassa West End'in kaupunginosassa sijaitsevaan kuninkaalliseen oopperahuoneesen, jossa on 5000 istumasijaa, ei mahtunut neljättä osaa sisäänpyrkijöistä. Kaikissa kirjakauppa-ikkunoissa oli Moodyn ja Sankeyn valokuvia. Jokapäiväisissä sanomalehdissä oli seikkaperäisiä kertomuksia kokouksista. Helppohintaisia painoksia laulukirjasta "Lauluja Karitsan kunniaksi" tarjoiltiin kaupaksi kaduilla. Ei ainoastaan Lontoossa, vaan koko maailmassa herätti liike huomiota.
Mr. Moody oli tähän aikaan ainoastaan kolmenkymmenen kahdeksan vuoden ikäinen. Ei kukaan saattanut häntä itseään enempi ihmetellä tätä suunnatonta työtä, joka niin epäsuotuisten olosuhteiden vallitessa kaksi vuotta aikaisemmin oli Yorkissa alkanut. Alkaen pienestä lähetyksestä Chicagon kodittomien poikien keskuudessa, oli Jumala johtanut häntä olemaan välikappaleena syvimmän ja laajaperäisimmän hengellisen vaikutuksen aikaansaamiseen, mitä tähän asti Suurbritanniassa ja Irlannissa, ja niiden kautta koko englanninkieltä puhuvassa maailmassa on saatu kokea.
Kaiken ohella pysyi Mr. Moody täydellisen nöyränä Jumalansa edessä. "Minä iloitsen siitä, että saat lukea sanomalehtiä", kirjoitti hän kerran äidilleen, "niistä on sama hyöty kuin kirjeistä, vieläpä suurempi, sillä en tahtoisi itsestäni niin paljon kirjoittaa".
T:ri R. W. Dale, yksi vapaakirkollisia johtajia Englannissa, istui Mr. Moodyn tultua Birminghamiin, kolmena neljänä päivänä kaikissa eri kokouksissa ja tarkasteli häntä, voidakseen, jos mahdollista, keksiä hänen voimansa salaisuuden. Sitte sanoi hän Mr. Moodylle, että vaikutus silminnähtävästi oli Jumalasta, koska hän ei voinut keksiä mitään yhteyttä hänen persoonansa ja sen vaikutuksen välillä, jota hän aikaansai.
Mr. Moody nauroi sydämmellisesti ja vakuutti, että hän olisi pahoillaan, jos asianlaita olisi toisin.
T:ri Dale'lla oli syvä kunnioitus Mr. Moodya kohtaan ja katsoi hänellä olevan oikeuden saarnata evankeliumia, "sillä", lausui hän, "hän ei saattanut puhua kadonneesta sielusta ilman kyyneliä silmissä".
Muutamat suoranaiset lopputulokset tästä käynnistä Englannissa voidaan supistaa seuraavaan lausuntoon: Tuhannet kääntymättömät ja tuhannet luopiot johdettiin lähempään tekemiseen Jumalan kanssa. Lähetysinto heräsi, joka sittemmin ei koskaan ole sammunut. Suuri lukumäärä kaupunginlähetyksiä ja muita toimivia yhdistyksiä perustettiin. Opinkäsitteiden eroitus lakkasi suuressa määrässä. Pastorit eri tunnuskunnista tulivat vedetyiksi yhteiselle lavalle, josta pelastusta syntisille ilmoitettiin. Raamatut avattiin jälleen ja raamatuntutkiminen sai uuden herätyksen. Vanhat ennakkoluulot hävisivät. Uutta elämää vuosi kaikkiin kristillisiin työskentelytapoihin. Minkäänlaisia uusia suuntia ei koetettu perustaa, vaan kääntyneet jätettiin jo olevien kirkkokuntien huostaan Jumalan sanan mukaan hoidettaviksi ja johdettaviksi. Laululle alettiin antaa sille kuuluva merkitys jumalanpalveluksessa. Shaftesburyn kreivi lausui kerran, että vaikk'ei Mr. Sankey olisi tehnyt jäitään muuta, kuin opettanut laulun "Pysykää kalliolla", niin olisi hän sittenkin tuottanut Englannille arvaamattoman suuren hyödyn. "Aina siitä kun Mr. Moody ensi kerran tuli tänne 23 vuotta sitten", kirjoitti muuan etevä skottlantilainen pastori 1896, "on tuo amerikkalainen saarnaaja ollut täällä tervetullut vieras".
New York Tribune lausuu eräässä pääkirjoituksessaan heidän menestyksestään Englannissa:
"Moodyn ja Sankeyn rehellisyydestä voi löytyä vain yksi mielipide. He eivät ole affäärimiehiä eikä myöskään pettureita". Tuo vanhoillaan-olija Englanti, joka moitti sekä heidän työtään että menettelytapaansa, piti heitä kuukausmääriä ankarasti arvostelevien katseittensa alaisina, vaan ei voinut keksiä heissä ainoatakaan väärää vaikutusta.
Kun Mr. Moody muutamia viikkoja oli oleskellut ystävien luona Wales-maakunnassa, jossa hän silloin tällöin piti jonkun esitelmän, piti hän jäähyväissaarnansa Liverpoolissa 3 p. elokuuta 1875 ja läksi seuraavana päivänä Amerikaan. Hänen päämääränsä voittaa kymmenentuhatta sielua Kristukselle, joka monen mielestä tuntui kuin unennäöltä, oli enemmän kuin toteutunut, ja jos sanomme, että kymmenen kertaa mainittu lukumäärä oli saatettu uuden elämän omistukseen, niin pääsemme totuutta lähemmäksi.
NELJÄSTOISTA LUKU.
Moody- ja Sankey-laulukirjojen synty.
Toinen piirre Mr. Moodyn väsymättömyydestä ja uskonlujuudesta on Moody- ja Sankey-laulukirjojen synty. Se suuri tehtävä, mikä näillä kirjoilla on senkautta ollut, että niistä ei ainoastaan ole laulettu evankeliumin ilo miljoonien sydämmiin, vaan ovat myöskin olleet suurten kasvatus- ja raamatunopetuslaitosten syntyyn syynä, kuuluu uskonnon ja kaupan romantiikkaan.
Kun Mr. Moody ja Mr. Sankey tulivat Englantiin, huomasivat he, että kirkoissa käytettiin eräänlaisia, tarkoitukseensa sopimattomia laulukirjoja, aivan toisenlaisia kuin ne, joihin he itse olivat tottuneet. Mr. Sankey saattoi tosin laulaa soololaulajaan, mutta jotta seurakunta voisi lauluun yhtyä, oli välttämätöintä hankkia amerikkalainen laulukirja.
Mutta kustantajaa ei löydetty, joka olisi uskaltanut asiaan ryhtyä. Rahallisessa suhteessa ei yritys näyttänyt lupaavalta. Mr. Sankey ei luullut, että se onnistuisi. Rouva Moodynkin usko petti. Mr. Moody oli siis aivan yksin, mutta arvelematta painatti hän laulukirjan omalla edesvastuullaan ja omalla kustannuksellaan. Kaikki hänen jäljellä olevat rahansa (noin 20 puntaa) meni pienen tekstipainoksen painattamiseen. Niitä myytiin sitte kokouksissa yhdestä pennysta kappale.
Vähässä ajassa myytiin painos loppuun. Nyt ilmestyi heti kustantaja, joka uskalsi tarjoutua toista painosta painattamaan ja sitoutui sitäpaitsi maksamaan runsaan tekijäpalkkion. Mr. Moody hyväksyi ehdotuksen, koska hän siten arveli osan niistä kulungeista tulevan kuitatuiksi, joista hän persoonallisesti oli edesvastuun alainen. Niin suuri oli yhä kasvava harrastus, ettei tekijäpalkkiota paljo muistettukaan, vaan rahat jätettiin kasvamaan. Ennen pitkää heräsi kysymys, mitä sillä summalla, joka Moodylle kuului, oli tehtävä.
Lontookokousten lopussa, vähän ennen Moodyn ja Sankeyn kotimaahan lähtöä, näytti kustantaja tilit, joiden mukaan Mr. Moodyn saatava tekijäpalkkioina oli kokonaista 7000 puntaa. Mr. Moody ilmoitti komitealleen Lontoossa, että rahat olivat heidän käytettävinään ja tulisi niitä käyttää kristilliseen toimintaan tavalla, jonka he saivat lähemmin määrätä, lisäten, ettei hän tahtonut niistä mitään omaksi hyväkseen. Komitea kieltäytyi rahoja vastaanottamasta, koska he väittivät, että ne kuuluivat Mr. Moodylle persoonallisesti, eivätkä he tahtoneet sallia hänen maksavan niin korkeata hintaa oikeudesta saarnata heille evankeliumia. Tämä oli omituinen tapaus — rahat etsivät omistajaa, kun ei kukaan niistä huolinut.
Yksi Chicago Avenue Churchin esimiehistä, joka kuuli kerrottavan tästä, ehdotti Lontookomitealle, että rahasumma lähetettäisiin Chicagoon ja käytettäisiin kirkkorakennuksen valmistamiseen. Vuosina 1873-74 vallinneen rahapulan takia olivat ne avunsitoumukset, joita tämän rakennuksen valmistamiseksi oli merkitty, tulleet arvottomiksi. Työ keskeytyi, kun vasta ensimmäinen kerros — pienempi sali — oli valmis. Tilapäinen katto peitti tämän, ja siinä oli kahden vuoden ajan pidetty jumalanpalveluksia.
Ehdotus hyväksyttiin, rahat lähetettiin, ja Moodyn kirkko tuli valmiiksi.
Myöhemmin ilmestyneiden laulukirjojen myönti on niin menestynyt, että tekijäpalkkio yksin Amerikassa epäilemättä nousee yli miljoonan dollarin; mutta ei centtiäkään siitä ole milloinkaan jäänyt Mr. Moodyn tai Mr. Sankeyn taskuun. Kaiken ovat valtuutetut käyttäneet Nuorten Miesten Kristillisen Yhdistyksen hyväksi, kirkkojen rakentamiseksi ja (myöhempinä vuosina) Mr. Moodyn koulujen hyväksi Northfieldissä.
VIIDESTOISTA LUKU.
Palaaminen Amerikaan. Seitsemänkymmenluvun suuret kokoukset.
Ei ole oikein sanoa, kuten jotkut ovat sanoneet, että Suurbritannia "keksi" Moodyn. Hän oli laajalta tunnettu ja laajoissa piireissä kunnioitettu kristillinen työmies, ennenkuin hän kolmannen kerran läksi Englantiin. Mutta kieltämättömästi on totta, että hän vielä paljon kuuluisampana palasi Amerikaan. Hänen kykynsä (sekä luontaisen että saadun) ilmeneminen niin merkitsevällä näyttämöllä ja saavutettujen tulosten suuruus teki koko kristilliseen maailmaan syvän vaikutuksen. Tästä ajasta alkaa Mr. Moodyn maailmanmaine.
On luonnollista, että hänen maanmiehensä mitä syvimmällä harrastuksella seurasivat hänen kulkuaan kolmen kuningaskunnan läpi. Sanomalehtien kertomukset noista suunnattoman suurista kokouksista Lontoossa, Liverpoolissa, Birminghamissa, Manchesterissa, Glasgowissa, Belfastissa ja Dublinissa levittivät Yhdysvalloissa sekä toivoa että vakuutusta siitä, että suuri herätys syntyisi, kuin Mr. Moody palaisi kotiin. Siunauksen odotus luo ilmanalan, joka on uuden elämän synnylle edullinen, kuten ne tietävät, jotka herätyshistoriaa ovat tutkineet.
Jo kauvan ennen työskentelyn loppumista Englannissa oli Mr. Moody saanut joukottain kutsumuksi ja koko Amerikka oli hänelle avoinna. Varmalla sotapäällikkökatseellaan teki hän valintansa.
"Kaupungit", lausui hän, "ovat ne paikat, joista vaikutus lähtee. Vesi virtaa vuoren rinteitä ales, ja suurkaupungit ovat Amerikan korkeimmat vuoret. Jos niitä onnistumme järistyttämään, niin järisee koko maa."
New-Yorkiin, Philadelphiaan, Baltimoreen, St. Louis'iin, Cincinnatiin, Chicagoon, Bostoniin ja sittemmin pienempiin kaupungeihin toi hän evankeliumin tulta, Yhteiskunnan parhaimmat voimat kokoontuivat hänen ympärilleen. Etevimmät liikemiehet antoivat ei ainoastaan tarvittavia varoja vaikutuksen menojen suorittamiseksi, vaan he antoivat myöskin itsensä. He tunsivat itsensä vedetyiksi tähän hallitsijahenkeen ja seurasivat iloisesti hänen johtoaan.
Aina elämänsä loppuun saakka säilytti Mr. Moody liikemiesten rajattoman luottamuksen. Eräillä päivällisillä New-Yorkissa ei täyttä vuotta ennen hänen kuolemaansa lausui joku vieraista eräälle suurelle rautatiekuninkaalle, joka oli läsnä:
"Mistä se johtuu, että vaikka Te ja Teidän kaltaisenne miehet olette kaikkea muuta kuin helposti tavattavat, lukittujen ovien ja kohteliasten mutta taipumattomien yksityissihteerien taakse piiloutuneita, niin pääsee D. L. Moody luoksenne milloin tahansa?"
"Hän on yksi meitä", kuului vastaus.
Mutta ennen kaikkia oli hänen tärkein velvollisuutensa ja samalla hänen suurin nautintonsa kotiin tulon jälkeen Englannista käydä vanhassa kodissaan Northfieldissä. Rakkaus ja kiintyminen äitiin oli hänen luonteensa huomattavimpia ominaisuuksia. Moody antoi ensimmäiselle opetukselle tuossa vuorten keskellä sijaitsevassa köyhässä kodissa kunnian niiden ominaisuuksien olemassa olosta hänen persoonassaan, jotka soivat menestystä hänen työlleen evankeliumin levittämisessä ja kasvatuksen edistämisessä.
Tämä jalo nainen sai taistelustaan köyhyyttä ja velkaa vastaan osakseen palkan sellaisen, jota harvat äidit ovat saaneet. Hän eli siksi kauvan, että näki poikansa kaikkialla kunnioitetuksi. Tuo vähäpätöinen kylä Northfield Uudessa Englannissa tuli pojan syntymäpaikkana ja hänen kotinaan tunnetuksi. Juhlalliset seminaarirakennukset varjostivat tämän paikan. Toiselle puolelle Connecticutlaaksoa Mount Hermonin rinteelle rakennettiin koulurakennukset. Satojen ylioppilasten kesken oli hän "Moody muori"-nimellä tunnettu. Opettajia ja oppilaita kaikista maailman osista vaelsi joka kesä tänne jumalanpalveluksen ja opetuksen pyhättöön. Kun Mr. Moody matkoiltaan palasi Northfieldiin, ajoi hän tavallisesti ensin äitinsä luo saamaan tämän tervetulotervehdyksen, ennenkuin hän meni perheensä luo. Enemmän kuin viidenkymmenen vuoden ajan etsi hän äitinsä luota neuvoja ja hyväksymistä. Betsey Moody sai olla poikansa luona, kunnes hän oli yhdeksänkymmenen yhden vuoden ikäinen. Kun hänen voimansa rupesivat uupumaan, oli Mr. Moody pitämässä kokouksia eräässä kaukaisessa kaupungissa. Hänen loppunsa tiedettiin olevan läsnä, mutta pojalle ei siitä ilmoitettu. Loppupuolella viikkoa tuli Moody levottomaksi ja hänen valtasi vastustamatoin halu päästä kotiin. Ilman muuta syytä keskeytti hän työnsä ja läksi Northfieldiin, jonne hän juuri saapui saamaan äitinsä viimeisen siunauksen.
Syksyn v. 1875 vietti Mr. Moody Northfieldissä, jossa hänen luonaan kävi monta etevää pastoria ja kristillistä työntekijää. Hän piti tällä ajalla muutamia kokouksia synnyinkaupungissaan ja sai ilokseen nähdä veljensä Samuelin seurakuntaan otetuksi. Tästä tuli sittemmin N.M.K.Y:n puheenjohtaja Northfieldissä ja sangen hyödyllinen mies yhteiskunnassa.
Innokkaita kehoituksia tulemaan herätyskokouksia pitämään saapui yhä kaikilta suunnilta. T:ri Cuyler Brooklynistä, laajalta tunnettu etevänä puhujana ja innokkaana työntekijänä, kävi itse persoonallisesti Mr. Moodyn luona saadakseen häntä "kirkkokaupunkiin" lähtemään. T:ri Cuyler kuvaa käyntinsä seuraavasti:
"Mr. Moody otti minut kaikkialle mukaansa tuossa kauniissa vuoristomaisemassa. Itse hän tavan takaa pysähtyi puhelemaan jonkun naapurin kanssa ja muistuttamaan häntä illan kokouksesta congregationalistikirkossa tai sanomaan jonkun kehoitussanan jollekulle äskenkääntyneelle, jonka sattumalta tapasimme, tai esittämään vierastaan näillä sanoilla: 'Tämä on minun hyvä ystäväni, T:ri Cuyler. Hän puhuu tänä iltana, tulkaa kuulemaan häntä' j.n.e. Hänellä oli työtä yllin kyllin, ja kun palasin Brooklyniin, sanoin minä seurakunnalleni: 'Tämä Moody tuntee menestyksen salaisuuden Herran työssä. Hän tekee työtä, tekee kovasti ja tekee aina'."
"Sinä iltana oli kirkko aivan täysi. Moody silmäsi kuulijakuntaa ja virkkoi sitte minulle: 'Puolet tuolla alhaalla olevista on unitaareja, ja puolet lehtereillä on katolilaisia'. Mutta hänestä oli saman tekevää, kun he vaan olivat pelastusta tarvitsevia syntisiä tai uskovaisia, jotka rakastivat häntä".
Lopuksi päätettiin, että Moody ja Sankey alottaisivat työnsä Brooklynissa "The Rink" nimisessä rakennuksessa, johon mahtui 6000 henkeä. Tämä olisi kenelle muulle tahansa ollut suunnaton kuulijakunta, mutta näille evankelistoille se ilman haittaa olisi saanut olla puolta suurempi. Heidän äänensä kuului selvästi yli niin monen tuhannen, kuin yhden katon alle mahtui. Kokoukset alkoivat suunnattoman suurella kuulijakunnalla 24 p. lokak. ja jatkuivat vähentymättömällä osanotolla. Brooklyn kaikkine etevine saarnaajineen ei milloinkaan ollut niin perustuksiaan myöden tullut järistetyksi.
Moodyn esiintymisestä lausuu T:ri Cuyler:
"Mr. Moody ei milloinkaan ole pitänyt parempia saarnoja, kuin Brooklynissa. Hänen esitelmänsä 'synnintunnustuksesta', siitä miten 'Kristus pelastaa kadonneen lampaan' ja 'oikeasta katumisesta' ovat mestariteoksia herättävinä, läpitunkevina ja opettavina saarnoina. Arvostelijat huomaavat, että hän yhä lausuu 'Isrel' 'Israel' sijasta, 'he oli' 'he olivat' sijasta, j.n.e; mutta vähät siitä, jos kielessä joskus onkin virheitä, kun Hengen miekka tulee työnnetyksi suoraan Kuninkaan vihollisten sydämiin. Veli Moody kyllä nöyrästi tunnustaa, että Brooklynissa löytyy monta pastoria, jotka osaavat paremmin saarnata kuin hän. Mutta muutamat meistä tietävät, ettei joukossamme löydy ainoatakaan pastoria, joka voi sovittaa niin paljon Jumalan pelastavaa totuutta lyhyeen, sopivaan muotoon ja lähettää sydämeen niin suurella voimalla kuin D. L. Moody. Charles M. Morton, eräs etevä työntekijä Plymouthkirkossa Bethelissä, kertoo monta tapausta kyselykokouksista reformeeratussa kirkossa ja Simpsonin M. E. kirkossa. Tämä entinen sotilas, joka lopun itsestään, ruumiinsa ja sielunsa näyttää uhranneen Kristukselle, oli muinoin jonkinlaisena alapastorina Mr. Moodyn kirkossa Chicagossa. 'Illustrated Christian Weekly' nimisessä lehdessä hän kertoo":
"Melkein alusta alkaen ovat kyselykokoukset olleet täynnä kaiken ikäisiä ja kaiken arvoisia ihmisiä kumpaakin sukupuolta".
"Muuan vanha mies ja hänen vaimonsa, kumpikin harmaapäisiä, tulivat yhdessä ensi penkille esille pyytäen armoa 'yhdennellätoista hetkellä' ja menivät onnellisina matkaansa. Kiitollisuuden kyyneliä vieri kummankin poskille".
"Eräs nuori räätälin työntekijä, joka juuri oli viemässä valmiiksi neulottua vaatekertaa kotiin jollekin teettäjälle, pistäytyi hetkeksi kokoukseen, ja meni sieltä Kristuksessa iloiten matkaansa. Hän on vastaisuudessa hoitava tointansa vielä paremmin kuin ennen".
"Toisella puolen erästä lähetystyöntekijää polvistui muuan vanha, harmaapäinen mies ja toisella puolen hento, seitsemäntoista vuotias tyttö. Kyynelten tulvaillessa pitkin kummankin poskia, aloittivat he samalla kertaa vaellustaan elämäntiellä".
"Muuan täydellinen epäilijä tuli kokoukseen tyydyttämään uteliaisuuttaan saada kuulla Moodya ja Sankeyta, mutta ei päässyt sisälle, kun huone oli täysi. Eräs hänelle tunnettu uskovainen kohtasi hänen kadulla ja keskusteli kauvan hänen kanssansa. Seuraavana iltana tuli hän uudestaan ja oli ensimmäinen, joka nousi esirukousta pyytämään. Mennessään kotiin kokouksesta, lausui hän: En olisi koskaan luullut sen ajan koittavan, jolloin teaatterin sijasta menisin kokoukseen. Samana päivänä osti hän itselleen pienen taskutestamentin, ja lausui sydämmellisimmän kiitoksensa, kun hänen ystävänsä alleviivasi hänelle muutamia värsyjä. Rukoilevalla äidillä, jonka luottamus ei ollut horjunut, oli tässä kaikessa suuri merkitys".
"Hämmästyttävää on, että Mr. Moody voi työskennellä niin paljon ja sittenkin elää", sanoo eräs, joka paljon on ollut hänen seurassaan. "Hän johtaa aamupäiväkokousta Tabernaklissa; k:lo 4 j. p. uskovaistenkokousta; pitää saarnan Rink'issä 7,30; menee 8,30 kyselykokoukseen vastapäätä; ajaa sitte Tabernakliin ja saarnaa kauppapalvelijoille ja mekanityömiehille k:lo 9. Kaikissa kokouksissa on paljon kuulijoita, tavallisesti huoneiden täydeltä".
"Viime viikolla hän ilmoitti, että tällä viikolla ei kenkään pääsisi ilman pilettiä Rinkiin. Pilettejä tultaisiin jakamaan vaan sellaisille, jotka eivät ole seurakunnan jäseniä. 'Olemme kylliksi kauvan puhuneet teille, kirkkoihmisille', lausui hän; 'aijomme nyt eroittaa tämä kuulijakunta itsestämme ja puhua toiselle seurakunnalle'. Se näytti vaaralliselta yritykseltä. Tulisiko seitsemän tai kahdeksan tuhatta ihmistä hakemaan pilettejä, jotka oikeuttivat evankeliumin kuulemiseen, ilman muuta edellytystä kuin se, etteivät he olleet minkään kristityn seurakunnan jäseniä? Mutta tuloksena oli suuremmat kuulijakunnat kuin ennen milloinkaan. Komitea kertoi, että jos heillä olisi ollut kaksikymmentä tuhatta pilettiä lisää, niin olisivat sittenkin kaikki menneet".
Valmistuksia suureen evankeeliseen liikkeesen oli jo kauvan sitte Philadelphiassa aloitettu. Koska suuria ihmispaljouksia otaksuttiin kokouksiin tulvivan, vuokrattiin vanha Pennsylvaniaradan tavara-asemarakennus, josta sittemmin tehtiin Wanamakerin kauppahuoneusto. Rakennukseen laitettiin istumasijoja 13,000 hengelle, ja marraskuusta 1875 huhtikuuhun 1876 oli huone viikon joka päivänä kolmasti päivässä täpösen täynnä. Muutamiin kokouksiin jaettiin aina 16,000 pilettiin. Kääntymisien luku oli sangen suuri, jota todistaa se suuri paljous henkilöitä, joka pyrki jäseniksi osaksi kaupungin seurakuntiin, osaksi seurakuntiin monen peninkulman alalla sen ympäristöllä.
Mr. Moodyn suuri johtajakyky ilmeni silloin paraiten. Oman edun etsimistä ei ilmestynyt rahtuakaan ei hänessä eikä Sankeyssa. Mitään kolehteja ei kannettu. Tulot laulukirjojen myynnistä käytettiin evankeelisiin tarkoituksiin etenkin Chicagossa. Niitä jakoi komitea, jossa Mr. Georg H. Stuart oli puheenjohtajana, ja ne nousivat tähän aikaan 300,000 dollariin. Ainoa kolehti, mikä kokouksien lopussa kannettiin, käytettiin Philadelphian N.M.K.Y:n rakennusvelan kuittaamiseksi. Eräs etevä ihmisystävä lahjoitti 25,000 dollaria, ja koko kolehti nousi 125,000 dollariin.
Mr. Wanamaker, Mr. Moodyn monivuotinen lämmin ystävä ja aulis suosija, oli hänen käytettäväkseen luovuttanut tuon vanhan tavara-aseman. Hän oli juuri aikeessa avata maailman suurimman kauppahuoneuston, mutta jätti sen siksi, kuin Moodyn kokoukset olivat pidetyt. Itse hän persoonallisesti johti huoneuston sisustusta kokouksia vasten. Tabernakli oli erään senaikaisen kuvauksen mukaan seuraavan näköinen:
"Kymmenen suurta ovea johtavat suureen, rakennuksen kolmelle puolelle ulottuvaan etehiseen. Tämän sisäpuolella on tuo äsken kuntoonpantu kokoussali. Neljää, läpi koko salin pitkinpuolin ulottuvaa pääkäytävää leikkaa kahdeksan samanlaista poikittaista käytävää, joista kukin päättyi sisään- tai uloskäymistä varten aijotulle ovelle. Puhujalava, joka ulettuu poikki koko salin yläpään, on neljäkymmentä viisi jalkaa syvä. Lattia kohoaa vähitellen lavan vastaista päätä kohti, niin että kauvimpanakin istuvat voivat nähdä puhujan. Kymmenentuhatta kaksisataa tuolia on erittäin asetettu lattialle ja lavalle".
"Hirret ja parrut ovat valkiaksi maalatut, aistikkaasti valkoisilla viivoilla reunustetut sekä tulipunaisella koristetut. Noin tuhannen kaasuliekkiä valaisee salia. Käytäviä peittää kookosniinistä tehdyt matot. Rakennusta lämmitetään höyryllä ja ilmanvaihto on mainio. Salin puhujalavan puoleiseen päähän ja sivuseinille on tarkoitukseen soveltuvia raamatunlauseita maalattu".
"Suuria huoneita kyselykokouksia varten, samoinkuin yksityinen huone Moodylle, suoraan puhujalavan alitse hänen pulpetilleen johtavalla käytävällä, on laitettu puhujalavan päähän. Sanomalehtimiehille, komitean jäsenille ja sihteerille on hyviä sijoja järjestetty".
"Kun tämä rakennus on valaistu ja ihmisiä täynnä, tekee se katsojaan valtavan vaikutuksen. Ei mitään kokoon ja mukavuuteen nähden sen vertaista salia ole milloinkaan millekään yleiselle kokoukselle Philadelphiassa toimitettu. Sen kuntoonpano, ja siihen tarkoitukseen uhratut suuret summat todistavat itsestään, että Herran työn harrastus oli tässä kaupungissa herännyt".
Mr. Georg H. Stuart oli toimeenpanevan ja piispa Newton pastoraalisen komitean puheenjohtaja. Komitean jäseninä olivat tarmokkaimmat, vaikutuskykyisimmät ja kunnollisimmat miehet, joita vaan voitiin saada. Niitä oli yhteensä kokonainen armeija.
Työsuunnitelma kyselykokouksissa oli jotenkin sama, jota aikaisemmissa herätyksissä oli käytetty. Osanottajat olivat koeteltuja ja luotettavia miehiä ja naisia. He työskentelivät raamattu kädessä, lukien sellaisia raamatunpaikkoja, jotka kysymyksessä olevaan tilaisuuteen parhaiten soveltuivat.
Rev. T:ri Newton sanoo tästä työstä:
"Sitä valmistettiin siten, että valittiin joukko kristillisiä lähetystyöntekijöitä, jotka olivat halukkaat auttamaan työtä kysely huoneissa johtamalla murheellisia Jeesuksen luo. Kolme neljä sataa sellaista miestä ja naista yhdistettiin yhdeksi luokaksi, jota sitte neuvottiin. He olivat koottuja kaupungin eri seurakunnista ja tunnettuja myötätuntoisuudestaan evankelistoihin ja heidän työhönsä. He olivat parhaita kristillisen tiedon ja kokemuksen esimerkkejä, mitä näistä seurakunnista voitiin löytää. Ja yhteen paikkaan koottuna muodosti tämä 'kristillisten lähetystyöntekijäin' joukko erinomaisen miellyttävän seurakunnan".
"Näiden työntekijöiden valmistaminen jätettiin komitealle, johon kuului neljä pastoria, jotka edustivat neljää johtavaa protestantista tunnuskuntaa. Rev. T:ri Breed edusti presbyteriläistä kirkkoa, Rev. T:ri J. Wheaton Smith baptistikirkkoa, Rev. T:ri Hatfield metodistikirkkoa ja allekirjoittanut episkopaalikirkkoa. Tämä komitea piti lähetystyöntekijöiden kanssa useita kokouksia antaakseen heille neuvoja ja opetuksia siinä vakavassa ja edesvastuunalaisessa työssä, jonka he olivat ottaneet tehdäkseen. Näissä kokouksissa pitivät pastoraalisen komitean jäsenet esitelmiä, toinen toisensa jälkeen. Ei mitään ennen tehtyä sopimusta niistä kohdista, joita piti esitettämän, ollut olemassa, ja siitä huolimatta vallitsi kaikissa näissä harjoituksissa mitä ihanin sopusointu".
"Ei ainoatakaan soraääntä kuulunut alusta loppuun asti. Jos joku muukalainen olisi ollut läsnä, niin olisi hän voinut suurimmalla tarkkaavaisuudella kuunnella näiden miesten opetusta keksimättä pienintäkään erilaisuuden vivahdusta heidän esityksessään. Kaikesta mitä hän näki ja kuuli, ei hän olisi voinut päättää, kuka heistä oli presbyteriläinen, kuka baptista, metodista tai episkopaalinen. Vartijat Siionin muureilla katselivat toisiaan kasvoista kasvoihin".
Kaikkialla, missä evankelistat olivat työskennelleet, olivat he jättäneet suuren joukon äskenkääntyneitä jälkeensä. Nämä halusivat olla alituisessa yhteydessä evankelistojen kanssa saadakseen heitä tukea ja apua siinä uudessa elämässä, jota he olivat aloittaneet elämään, ja jonka koettelemuksia ja vaikeuksia he tunsivat olevansa liian heikkoja kantamaan. Mr. Moody kirjoitti kaikille näille Brooklynista jonkinlaisen kiertokirjeen eli apostolisen kirjeen. Se painettiin Philadelphiassa ja lähetettiin hyödylliselle lähetysretkelleen kaikkien luo, jotka siellä ja täällä häneltä olivat kuulleet elämän sanaa.
Tämä kirje vakuutti heille, ettei heidän suuri johtajansa ollut heitä unhoittanut, etteivät he olleet kuin lampaat jätetyt hukkumaan ilman paimenta. Kirjeen sisältö oli tämä:
Kalliit uskovat ystävät: Kotiintuloni jälkeen Amerikaan olen vastaukseksi kehoituksiini saanut monta kallista tietoa useilta teistä. Jos olisi mahdollista, niin vastaisin mielelläni jokaiselle teistä, mutta koska se ei käy päinsä, niin käytän hyväkseni "The Christianin" palstoja lähettääkseni teille muutamia tervehdyssanoja.
Minä kiitän aina Jumalaa siitä, mitä hän on tehnyt teille, kun hän on pelastanut sielunne Jeesuksen Kristuksen, Hänen Poikansa veren kautta. Te olette usein ajatuksissani ja rukouksissani. Mutta enimmän iloitsen siitä varmuudesta, että minun lopettaessani teitä muistuttamasta, on Jeesus alituisesti kantava jokaista teistä Isänsä edessä. Te olette hänen käsiinsä pyälletyt (Jes. 49: 16) ja hänen sydämeensä kirjoitetut (2 Moos. 28: 29); ja teistä on hän lausunut: "Ei heidän pidä hukkuman ijankaikkisesti, eikä pidä yhdenkään reväisemän heitä minun kädestäni" (Joh. 10: 28).
Te olette ottaneet Herran Jeesuksen vastaan lunastajananne, ja se on tullut teille ikuiseksi autuudeksi. Mutta Jeesus on teille vielä enemmän. Hän on tullut ylimmäiseksi papiksenne. Hänen suuri tehtävänsä tänään taivaassa on edustaa teitä — teidän tarpeitanne, teidän heikkouksianne ja koettelemuksianne. Toivon, että täydellisesti ja selvästi käsitätte tämän, sillä ei mikään muu totuus voi teille tuottaa suurempaa päivittäistä apua ja voimallisemmin vahvistaa teitä pyhään vaellukseen. Se Jeesus, joka kuoli teitä pelastaakseen, elää varjellakseen teitä. Ristillä hän pesi teidät synnin tuomiosta vapaiksi; armoistuimen luona on hän teitä jokapäiväisestä saastutuksesta puhdistava.
Muutamat teistä ovat kertoneet minulle, miten vanhat helmasynnit vaivaavat heitä. Viekää ne suoraan Jeesuksen luo. Älkää niiden voittamisessa liiaksi luottako itseenne; älkää liian paljo ihmisten neuvoja seuratko ja älkää liiaksi noudattako muiden esimerkkiä voittaaksenne niitä. Heittäkää kaikki siunatun välimiehenne eteen, ja suokaa hänen kantaa teitä ja teidän taakkojanne.
Ja ennen kaikkia, älkää jättäkö raamattujanne. Te ette milloinkaan voi eroittaa Jeesusta, lihaksi tullutta sanaa, kirjoitetusta sanasta. Hän joka sanoi olevansa tie, Hän on myöskin totuus. Täyttäkää muistinne raamatunlauseilla, joilla te voitte saatanaa kohdata, kun hän tulee teitä viettelemään ja syyttämään; ja älkää vain tyytykö siihen että tunnette, vaan ahkeroitkaa myös tottelemaan Jumalan sanaa. Älkää milloinkaan luulko, että Jeesuksen käskyt ovat vähästä merkityksestä, ja älkää rohjetko halveksia, mitä hän on käskenyt.
Minä kehoitan nuoria miehiä olemaan raittiit. Harjoittakaa itseänne jumalisuudessa; juoskaa kiistaradalla Paavalin neuvon mukaan: "Katsoen Jeesukseen"; tuottakaa vaikuttimenne ja voimanne suoraan häneltä.
Minä neuvon nuoria naisia suureen kohtuuteen. Teidän vaikutusalanne ei kenties ole yleinen; se ei useinkaan ole niin laaja; kaunistakaa Jumalan ja Vapahtajanne oppia kodissa. Muistakaa vain tämä: "Minun on vain etsittävä Jeesuksen mielisuosiota". Ja antakaa pukunne olla niin yksinkertaisen, kuin tiedätte Herran tahtovan; olkoon käytöksenne niin kaino, että se kelpaa hänelle.
"Ja teidän kaikkien edestä, joiden keskellä me olemme työskennelleet, on rukouksemme, että teidän rakkautenne enemmän ja enemmän yltäkylläiseksi tulisi kaikkinaisessa tuntemisessa ja ymmärryksessä, että te koettelisitte, mikä paras olisi, ja olisitte vilpittömät, ei kellekään pahennukseksi Kristuksen päivään asti, täytetyt vanhurskauden hedelmillä, jotka Jeesuksen Kristuksen kautta teissä tapahtuvat, Jumalan kiitokseksi ja kunniaksi".
Kerran pidettiin valvonta-yö, joka kaikkiin läsnäolijoihin teki syvän vaikutuksen. Kun lähestyttiin keskiyötä, pani Mr. Moody toimeen jotakin uutta, joka valtavasti vaikutti. "Sunday School Times" kertoo siitä seuraavasti: