Vuoden viimeinen hetki oli edessä. Kirkko oli täpösen täynnä. Kaksitoista tuhatta henkeä istui hartaasti kuunnellen evankelistaa. Mr. Moody oli lopettanut saarnansa tekstin johdosta: "Kuinka kauvan te onnutte molemmin puolin? Jos Herra on Jumala, niin seuratkaa häntä, mutta jos Baal on, niin seuratkaa häntä". Sanat olivat tunkeneet syvästi monen sydämeen, jotka nyt odottivat persoonallisia neuvoja, tai jotka olivat syntiensä raskauttamia. Tavallista kyselykokousta ei tällä kertaa voitu pitää, sillä jumalanpalveluksen piti jatkua uuden vuoden alkuun asti.
Mr. Moody lausui: "Teitä näkyy kyselykokoukset aina huvittavan. Minä näen usein muutamien teistä seisovan ja katselevan ovista sisälle nähdäksenne, mitä siellä tapahtuu. Toiset teistä ovat olleet sisällä. Jotkut teistä haluaisivat tänä iltana päästä sinne, mutta me emme nyt ole tilaisuudessa pitämään sellaista kokousta. Senvuoksi ehdotan, että teemme koko tästä kokouksesta kyselykokouksen. Täällä on pastori, T:ri Plumer Etelä-Karolinasta. Hän on seitsemänkymmentä neljä vuotta vanha. Hän on elänyt neljä vuotta enemmän kuin hänellä korkeintaan olisi oikeus elää. Viisikymmentä viisi vuotta on hän istunut Jeesuksen jalkain juuressa. Minä, pyydän häntä istumaan todistajien paikalle, ja sitte tahdon teidän kaikkien kuullen kysellä häntä tarkasti. T:ri Plumer, olkaa hyvä ja astukaa saarnalavalle!"
Tuo vanha, kunnioitusta herättävä kirkkoherra patriarkaalisella ulkomuodollaan nousi ja meni horjuvin askelin tuon suuren kuulijajoukon eteen. Hän tervehti odottavaa kuulijakuntaa seitsemännelläkymmenellä kolmannella psalmilla. Omalla, erikoisella tavallaan asetti Mr. Moody hänelle kysymyksen toisensa jälkeen. Jokainen sana vastauksissa lausuttiin selvästi ja syvällä tunteella, ikäänkuin sen suuren edesvastauksen tunnossa, joka lepäsi hänen päällään, kun hän täten Herrastaan todisti.
Se oli liikuttava jumalanpalvelus. Monet läsnäolijoista tunsivat itse olevansa ikäänkuin kysyjän asemassa, ja odottivat vastausta, niinkuin henki olisi ollut kysymyksessä. Tällöin tuntui, ikäänkuin Jumalan ennustus viimeisten päivien suhteen olisi toteutunut: "Ja minä annan kahden todistajani profeteerata". Heidän puheensa ja saarnansa ei ollut korkeissa sanoissa ihmisviisauden jälkeen, vaan Hengen ja voiman osoituksissa.
Niinkuin muuallakin oli ollut tapana, piti Mr. Moody Philadelphiassakin suuren kristillisen konferensin, jossa enemmän kuin tuhannen pappia ja suunnaton joukko ihmisiä oli läsnä. Kaikenlaatuiset henkilöt, yksin katolilaisetkin, yhtyivät pidettyjä jumalanpalveluksia kiittämään, aikaansaatua hyvää ylistämään. Mr. Moodyn hyvästijättökokoukseen jaettiin kolmelle tuhannelle äskenkääntyneelle sisäänpääsypilettejä. Hänen viimeisen saarnansa aineena oli sana "kelvollinen". Hän lausui m.m.:
"Olen kauan sitten lakannut itseeni luottamasta. Ainoa turvani on Kristus. Parempia miehiä ja naisia, kuin meistä täällä yksikään, on langennut. David oli ollut Jumalan kuninkaana kaksikymmentä vuotta, ja sittenkin hän lankesi. Valvo edeskinpäin aina hautaan asti. Jos sinä paisut ja tulet itserakkaaksi kuvitellen mielessäsi, että olet itsestäsi kyllin voimakas taistelemaan vastusten läpi, niin tulet pian lankeemaan. Muista Jes. 41: 10: 'Minä vahvistan sinun, minä autan myös sinua, ja tuen myös sinua minun vanhurskauteni oikealla kädellä'. Ahkeroitse enemmän sitä, että Jumala pitää sinusta kiinni, kuin että sinä pidät Jumalasta. Pane kätesi Jumalan käteen ja sano: Pidä minua! Löytyy kaksi elämää, joita kristityn tulee elää: Ensiksi, elämä Jumalan yhteydessä; toiseksi, elämä maailman edessä. Katso, että sisäänpäinkäännetty elämä, joka tunkee pinnan alle ja juurtuu Jumalaan, tulee oikein eletyksi, niin ulkonainen elämä menee itsestään. Meillä on yllin kyllin pintapuolisia kristittyjä. Ne ovat puiden kaltaisia, jotka ovat juurtuneet ohueen maakerrokseen tai vuoren kukkulalle. Myrsky tulee, ja ne kaatuvat. Etsi syvälle juurtunutta sisällistä elämää, ei pintapuolista elämää. Olin hiljattain Floridassa. Siellä on ollut erittäin kuiva aika, moneen kuukauteen ei lainkaan ole satanut. Mutta appelsiinipuut olivat niin mehevän näköisiä, että kysyin mistä se johtui. 'Appelsiinipuulla nähkääs', lausui muuan mies, 'on sydänjuuri, joka tunkee suoraan alespäin, kunnes se saavuttaa veden!' Niin tulee sinunkin tunkea. Perusta syvälle. Jos niin teet, niin ei tarvitse peljätä, että lankeisit".
Nyt siirrymme hetkeksi 2 Tim. 1: 12. "Sillä minä tiedän, kenen päälle minä uskon, ja olen luja, että hän voi siihen päivään kätkeä sen, mitä minä hänelle olen uskonut" (Engl. käänn.). Mitä Paavali oli hänelle uskonut? Tietysti sielunsa. Sen hän voi varjella. Eräältä mieheltä kysyttiin, mihin uskoon hän kuului. Hän vastasi: "samaan uskoon kuin Paavalikin kuului". "Olkaa hyvä ja sanokaa minulle, mikä se oli", virkkoi kysyjä. "Se usko, joka voi", ja se on kaikista paras usko. Jos sinun pitäisi itse sieluasi varjella, niin saisi saatana sen käsiinsä, ennenkuin sinä joutuisit kotiin.
"Monet väittävät: 'Suuri osa näistä äskenkääntyneistä tulee lankeemaan'. Se on totta. Vertaus kylväjästä tulee kaiketi toteutumaan maailman loppuun asti. Muuan mies tuli Chicagoon ja avasi kaupan samassa paikassa, jossa kaksi tai kolme muuta olivat epäonnistuneet. Hän avasi sen lisäksi aivan samanlaisen kaupan, ja kaikki ihmettelivät, miten hän taisi tulla toimeen. Vihdoin tuli tiedoksi, että hänellä oli sangen rikas veli. Sinullakin on rikas veli, ja hän on kaikki tarpeesi täyttävä".
Muutamat numerot Philadelphian kokouksista tuntuvat melkein satumaisilta. Marraskuun 21 p:stä 1875 helmikuun 4 p:ään 1876 oli kokouksissa käyneiden luku 1,050,000. Keskimäärin, kun kaikki eri kokoukset otetaan lukuun, kävi päivässä 22,000 henkeä kuulemassa. Eräänä sunnuntaina oli eri jumalanpalveluksissa yhteensä 28,000 henkeä läsnä. Yhden ainoan viikon kuluessa jätti eräs naisista kokoonpantu komitea 19,000 pilettiä sellaisille henkilöille, jotka tunnustivat ei olevansa kristittyjä. Kokouksien siunatut tulokset olivat kauvan silminnähtävät ja muodostivat uuden vaiheen kveekkarikaupungin ja sen ympäristön hengellisessä elämässä.
Professori W. J. Fischer Philadelphiasta tuli kuuluisaksi siitä mestarillisesta tavasta, jolla hän harjoitti tuon suuren, 800 henkisen lauluköörin, joka lauloi tuossa vanhassa Pennsylvania-radan rahtitavaramakasiinissa ensimmäisen Moody- ja Sankey-herätyksen aikana tässä kaupungissa. Sittemmin liittyi hänen nimensä vielä lähemmin noiden kahden suuren evankelistan nimiin senkautta, että hän pani säveleen moniin, tuon nyttemmin kuolleen suuren johtajan parhaimpiin lempilauluihin.
Professori Fischer lausuu: "Evankelistat tulivat kotiin Englannista, ja heidän käyntinsä perästä Brooklynissä, kokoontui Philadelphiassa suurin kuulijakunta, jolle evankelistat pitkään aikaan olivat puhuneet. Liikkeen aloittivat muutamat etevät papit kaupungissa, ja heihin liittyi sittemmin sadat tuhannet. Ainoa paikka, johon ne suuret joukot mahtuivat, jotka kokouksiin tulvailivat, oli tuo vanha tavaramakasiini Thirteenth ja Market street katujen varrella. Me kokosimme kirkoista ja ympärillä olevasta maakunnasta parhaimmat saatavissa olevat äänet, ja muodostimme niistä köörin, jonka vertaista Mr. Moody ei sanonut ikänä kuulleensa."
Kokouksia jatkettiin yhtämittaa kolmen kuukauden ajan, ja niissä kävi keskimäärin päivässä noin 16,000 henkeä. Vaikutukset niistä tuntuivat kautta kaupungin, joskin monet raa'at henkilöt ivallisesti niitä pilkkasivat. Mr. Moodyn vaikutus täällä oli hedelmää tuottava, ja senvuoksi otettiinkin häntä aina tänne ilolla vastaan. Monet maan etevimmistä henkilöistä kävivät koko ajan kokouksissa, ja presidentti Grant otti niihin monasti hartaasti osaa. Se oli läpeensä rehellistä ja oikeata työskentelyä. Ei senttiäkään maksettu yhdelle enemmän kuin toisellekaan, ja ne kriitikot, jotka toisinaan vaikutusta pilkkasivat, kutsuen sitä tuottavaksi affääriksi, ovat halveksittavat.
"Mr. Moodylla oli sangen vähän taipumusta musiikkiin. Vaivalla hän eroitti nuotin toisesta. Sittenkin hän usein uudelle paikkakunnalle saavuttuaan aloitti kokouksen laululla, joka puuttuvasta sopusointuisuudesta huolimatta, voitti totuudellaan kaikkien sydämmet. Minä pidän häntä ihmeellisenä miehenä, ja luulen, ett'emme pitkään aikaan saa nähdä ketään niin kokosydämmistä sielua kuin hän oli".
Mr. Moodyn vaikutus tuossa suunnattoman suuressa Hippodromissa New-Yorkissa alkoi eräänä maanantai iltana, helmikuun 7 p. 1876. Hänelle sanottiin: "New-Yorkissa ette saa paljon aikaan, se on kova kaupunki, siellä ette tule onnistumaan". Hän vastasi: "Eikö isäimme Jumala ole New-Yorkin kaupungille kylliksi? Eikö Jumalamme voi tarttua tähän kaupunkiin ja järistyttää sitä, niinkuin te tekisitte pienelle lapselle?" Tämä luottamus oli oikea, sillä jos koskaan New-Yorkia on järistetty, niin tapahtui se näiden evankeelisten kokousten aikana.
Äärettömän suuren kuulijakunnan edessä ja tuon suuren kaupungin etevimpien pappien ja liikemiesten ympäröimänä, piti Mr. Moody ensimmäisen saarnansa seuraavan tekstin johdolla: "Ne, kuin maailman edessä hullut ovat, on Jumala valinnut, että hän viisaat häpiään saattaisi, ja ne, kuin heikot ovat maailman edessä, on Jumala valinnut, että hän väkevät häpiään saattaisi, ettei hänen edessään yksikään liha kerskaisi".
Mitä laajaperäisempiä valmistuksia oli tuossa suunnattomassa Hippodromissa pantu toimeen, jotta kokoukset voitaisiin pitää siellä. Toimiva komitea ja joukko apulaisia oli jo kauvan ennen evankelistojen tuloa valittu. Mr. Moody selitti, ettei hän milloinkaan siihen asti ollut saanut niin tehokasta apua osakseen. Ennen ensimmäisen viikon loppua nousi kuulijoiden luku keskimäärin päivittäin 20,000 henkeen.
Meidän ei tässä tarvitse tarkempaa selvää käydä tekemään työskentelystä New-Yorkissa, siitä syystä että se pääpiirteissään oli täydellisesti samanlainen, kuin jo aikaisemmin tässä kirjassa kerrottu vaikutus. Oli olemassa sama utelijaisuus, sama ihmistulva, samat vakavat rukoukset, samat jännittävät kohtaukset kyselyhuoneissa, sama erinomainen johto ja sama Mr. Sankeyn laulujen aikaansaama valtava vaikutus.
Eräässä kokouksessa istui Brasilian keisari, Don Pedro II muutamien ystävien kanssa heille puhujalavalla erityisesti varatuilla penkeillä. Keisari oli syvästi liikutettuna eräästä Mr. Sankeyn laulusta ja seurasi syvällä harrastuksella Mr. Moodyn puhetta. On väitetty, että Mr. Moodyn lausunnot sillä kertaa olivat jotenkin terävät, mikä silminnähtävästi johtui siitä, ettei hän joka päivä saanut keisarille saarnata.
Toiselta puolen väitettiin, ettei Mr. Moody tietänyt, että keisari oli läsnä. Hämmästyneenä huudahti hän: "Oi! minä luulin hänen joksikin lämminsydämiseksi metodistasaarnaajaksi, joka hiljan on maalta tullut kaupunkiin".
Eräs suurimpia seurauksia näistä kokouksista oli se apu, jonka Nuorten
Miesten Kristillinen Yhdistys New-Yorkissa sai. Mihin ikänä Mr.
Moody meni, siellä hän kannatti yhdistyksen vaikutusta ja puhui mitä
lämpimimmin sen asian eteen.
Ei ole välttämätöintä Mr. Moodyn vaikutusta kerrottaessa, seurata häntä hänen loistavalla retkellään kaupungista toiseen. Hän kävi melkein kaikissa suuremmissa kaupungeissa, ja mullisti sisimpää myöden näiden hengellistä elämää. Hartfordista, jossa "The Rink", mihin mahtui 3000 henkeä, oli kaikissa kokouksissa joka aikana päivästä tungokseen asti täynnä, ja jossa tuloksena oli 1200 kääntymystä, siirsi hän vaikutuksen New Haveniin ja kävi nuorten miesten pesäpaikan Yale College'n kimppuun. Harvoin tapahtuu, että tällainen sivistymätöin ja oppimatoin mies saavuttaa yhden maailman etevimpien yliopistojen huomion, vieläpä ihmettelynkin.
Tämän suuren kokousten sarjan aikana pääsivät Mr. Moodyn lahjat täyteen käytäntöön. Hänen menettelytapansa käsitti sekä piiritystä että hyökkäystä. Toisinaan, esim. Baltimoressa ja St. Louisissa, oleskeli hän useita kuukausia samalla paikalla, tutki tilaa erinomaisella tarkkanäköisyydellä, täytti koko kaupungin kokouksilla, joissa, hän käytti apunaan sekä pappeja että maallikkoja, ja usein, etenkin loppupuolella, kutsui hän evankelistoja ja laulajia läheltä ja kaukaa avukseen. Hän ei ainoastaan tavoittanut suoranaisia kääntymisiä — vaikka tietysti niitä etukädessä — vaan tahtoi myös saattaa pysyväistä elämää seurakuntiin ja edistää raamatuntutkimista. Viimemainittuun pantiin alusta alkaen suurta painoa. Iltapäiväkokouksia käytettiin ylipäänsä raamatun tutkimiseen, ja joka niissä kävi, ei ikänä voi noita alkuperäisiä, syvää hengellistä kokemusta todistavia raamatunselityksiä unhoittaa. Mutta yleiset kokoukset olivat sittenkin ihmeellisimmät todistukset jumalallisen voiman läsnäolosta tämän muistettavan sotaretken aikana.
Ei löytynyt mitään kirkkoa tai muuta salia, johon ne tuhannet olisi saatu mahtumaan, jotka kuulemaan tulvailivat. Täydyttiin senvuoksi turvata suurimpiin huoneustoihin, joita saatavissa oli. New-Yorkissa käytettiin kokoushuoneena erästä äärettömän suurta rakennusta, tunnettu nimellä Hippodromi. Alkujaan rautatieasemaksi aijottu ja sittemmin sirkukseksi laitettu, oli se erinomaisen sopiva Moodyn ja Sankeyn kokouksille. Kokoukset oli ylipäänsä toistensa kaltaisia. Seuraava Nathaniel P. Babcockin, erään silminnäkijän huvittava kuvaus tapahtumista hippodromissa luo meille käsityksen Mr. Moodyn vaikutuksesta seitsemänkymmenluvulla.
"Hippodromiin! kuului huuto New-Yorkin protestanttisessa maailmassa ensimmäisinä kuukausina vuotta 1876. Siitä on nyt kaksikymmentä neljä vuotta kulunut, ja sittenkin muistan vielä elävästi nuo harvinaiset päivät, jolloin ilma, hengellisen innon sähkövoimaa täynnä, raskaana painoi tuota suurta pääkaupunkia. 'Hippodromiin!' Tämä sana kaikui kymmenien kirkkojen saarnatuoleilta — ensin vaan neuvona, sitten pappien käskynä seurakunnilleen. 'Hippodromiin!' Se sana kuultiin raitiotievaunuissa, hotelleissa, vieläpä noilla vilkkailla avenye'illäkin. Varhaisissa, esikaupungeista tulevissa aamujunissa nähtiin sadottain eväskoreilla varustettuja vaimoja, joita ei kaupunkiin houkutellut muotikauppojen kevätkuosit vaan tuo kymmenien tuhansien kristittyjen sydämmissä kaikuva huuto: Hippodromiin!"
Moody ja Sankey olivat suuren pappien paljouden ja useiden vapaehtoisten lähetystyöntekijöiden yhdistysten avustamina päättäneet panna koko New-Yorkin Kristuksen rakkauden voimasta tuleen. Heidän erinomaista menestystään todistaa parhaiten se seikka, että löytyi päiviä herätyskauden aikana, mikä kesti 7 p:stä helmikuuta 19 p:ään huhtikuuta, jolloin aina 60,000 henkeen oli evankelistojen ympäri kokoontuneena. Kokous seurasi toista päivällisestä myöhään iltaan saakka, jokaisessa 7-8,000 henkeä läsnä. Suunnaton näyttämö eli puhujalava rakennettiin itse kokoushuoneesen. Sille mahtui kuusisata-henkinen kööri ja sitäpaitsi ainakin neljäsataa läsnäolevaa pappia ja muita eteviä vieraita. Tämän suunnattoman lavan äärimmäisessä kulmassa oli aitaus — se tuskin kannatti saarnastuolin nimeä — josta saarnaajan piti puhua. Se osa, joka muodosti aitauksen eturivin, tarvitsi olla vahvatekoinen, sillä kun ihmisten omat-tunnot rupesivat heräämään, ja tuo suuri evankelista vakavilla silmillään katsoi ales kuulijoiden tuskallisiin kasvoihin, tapahtui usein, että hän nojasi raskaan olentonsa aitausta vasten ja levitti kätensä, ikäänkuin olisi hän tahtonut koko tuon suuren kärsivien syntisten maailman sulkea lohduttavaan syliinsä. Kun Mr. Moody pienestä, puhujalavan takana olevasta ovesta astui tuon hartaasti odottavan seurakunnan eteen, oli hän seuraavan näköinen: voimakas, tyköistuvaan päällystakkiin puettu olento, kauniinmuotoinen pää, joka miehen leveiden hartijoiden ja lyhyen kaulan takia näytti pienemmältä, kuin mitä se todellisuudessa oli; sangen partaiset kasvot; tuo paksu, musta parta ei nimittäin ainoastaan ulottunut ales rinnan päälle asti, vaan kasvoi vielä ylös pitkin poskiakin; otsa, mikä nähtävästi esiinpistävän muotonsa tähden näytti matalalta; läpitunkevat silmät, varustetut rypyillä, jotka ulommasta silmäkulmasta levisivät pitkin noita punertavia poskia, sekä paksut, suuta varjoovat viikset. Kun Mr. Moody ensi kerran esiintyi tämän suuren pääkaupunki-yleisön edessä, piti hän raamattua kädessään. Mennessään ylös pitkin kaitaa käytävää lauluköörin ja puhujalavalla olevien vierasten keskeltä ja päästyään omalle paikalleen, otti hän kirjan vasempaan käteensä ja kohotti oikeata, sisäpuoli alespäin, tuota lukuisaa kuulijakuntaa kohti. Se oli hiljentymisen merkki, jota jokainen heti totteli.
Kun soitto Mr. Moodyn merkistä oli tauvonnut ja kuulijat koonneet huomionsa, lausui evankelista:
"Aloittakaamme kokous hiljaisella rukouksella!"
Nämä olivat ensimmäiset sanat, joita tämä merkillinen mies Amerikan suurimmassa kaupungissa lausui sen herätyskauden alussa, jonka vaikutukset tuntuivat mantereen toisesta päästä toiseen. Nämä lausuessaan painoi hän päänsä aitausta vasten puhujalavan nurkassa. Pyhällä hartaudella painuivat samassa kaikkien päät tuossa suuressa kuulijakunnassa, ja täydellinen hiljaisuus vallitsi.
En voi sanoa miten kauvan tämä hiljainen rukous kesti. Muistan vaan elävästi sen kummallisen liikkeen, mikä sen loputtua seurasi, kun Mr. Moody ilmoitti laulun. Koko tässä kuulijajoukossa löytyi vain aniharvoja, joilla ei ollut laulukirjoja, sillä ensimmäisestä kokouksesta saakka Brooklynissä 2 p. lokak. olivat Moody- ja Sankey-laulukirjat tulleet käytäntöön. Ja kun nyt pyynti "yhtymään lauluun" lausuttiin, ja evankelista ilmoitti yhden näiden herätyslaulujen numeron, alkoi kymmenentuhatta kättä selailla laulukirjojen lehtiä, synnyttäen äänen, mikä muistutti tuulen suhinaa puissa myrskyn lähestyessä. Mr. Sankey istuutui pienten urkujen luo puhujalavan etupuolessa ja otti laulun johdon käsiinsä…
Puhujalavalta tuli Mr. Moody ojennetuin käsin ales, ja kun hän käveli käytäviä pitkin, nousi henkilöitä siellä täällä ja läksivät päät ales painuneina kyselyhuoneisiin johtavia ovia kohti. Näiden ovien sisäpuolelle emme tahdo heitä seurata. Sen vaan tiedän, että näissä huoneissa odotteli joukko vakavia miehiä ja naisia kaikkia niitä, joita raskautetut omattunnot sinne ajoivat. Tiedän, että he polvistuivat rukoukseen, ja että rakkauden ja osanoton sanoja kuiskailtiin heidän korviinsa, ja muistan nähneeni ihmisiä tulevan sieltä ulos ilosta loistavilla kasvoilla; mutta emme tässä käy lähemmin kääntyneiden syntisten persoonallisia kokemuksia kertomaan. Me koetamme vaan kuvata seurakuntaa, jota jokin syvempi kuin maallinen innostus, veljellinen rakkaus tai isänmaanrakkaus on liikuttanut.
Kolme kokousta päivässä — toisinaan vaikka harvemmin viisi — on se päivätyö, minkä nämä evankelistat ovat ottaneet tehdäkseen. Monena iltapäivänä on vaan naisilla pääsy Hippodromiin. He istuvat taajaan sullottuina lattiasta aina ylös ylimmille penkeille asti, niin että hattujen töyhdöt koskettelevat kattoparruja. "Rukoilkaa mieheni edestä!" "Rukoilkaa poikani edestä!" "Rukoilkaa veljeni edestä!" sopertavat he vapisevalla äänellä. "Rukoilkaa minun edestäni!" pyytää eräs, jonka poskille ei kenties tämän perästä enää koskaan tule ihoväriä, ja jonka jalat tästälähin tulevat astelemaan parempia teitä.
Illalla on näky vielä ihmeellisempi, sillä silloin ovat miehet — vahvat vanhat ja nuoret miehet — ottaneet salin haltuunsa. Näissä kokouksissa on Mr. Moody oikeassa ilmanalassaan. Yksitoista tuhatta miestä istui taajaan ahdattuina eräässä näistä iltakokouksista maalis- ja huhtikuussa kaksikymmentä neljä vuotta sitten tuossa vanhassa Hippodromissa. Kaasuliekit valaisevat heidän innokkaita kasvojaan. Ei mikään valtiollinen kokous ole milloinkaan sellaista näkyä tarjonnut. Tuhannet nousevat huutaen: "Minä tahdon! Minä tahdon!" kun heitä kehoitetaan asettumaan uskovaisten riveihin. "Amen, amen", kaikuu yhteislaukausten tavoin läpi huoneen, ja toisinaan ilmenee uskonnollinen innostus niin valtavana, että pitkiä hetkiä täytyy viettää hiljaisessa rukouksessa, jos mielii pitää velan tuntoon heränneitä kohtuullisten itsensähillitsemisrajojen sisällä.
Useimmat niistä, jotka todellisesti saatettiin Kristuksen yhteyteen näiden kokousten aikana v:na 1876-1881, jäivät Moodylle tuntemattomiksi. Tämänlaisesta statistiikasta hän ei pitänyt. Kun muuan pappi hiljattain kysyi häneltä, kuinka monta sielua hänen saarnansa kautta oli kääntynyt, vastasi hän:
"Sitä minä en tiedä. Jumalalle olkoon kiitos, että minä pääsen siitä!
Minä en ole se, joka kirjoitan Karitsan elämän-kirjaa".
KUUDESTOISTA LUKU.
Mr. Moody evankelistana. Hänen parhaimmat ominaisuutensa ja menettelytapansa.
Kirjoitt. teol. t:ri C. J. Scofield.
Heikoille henkilöille on ominaista, että ne erittäin edesvastuunalaisissa oloissa sortuvat, jota vastoin voimakkaat luonteet samoissa oloissa kehittyvät. Ne kaksi Amerikan kansalaista, joilla saman miespolven aikana on ollut enimmän yhteyttä toistensa kanssa — Lincoln ja Grant — kypsyivät kumpikin suunnattoman työtaakan ja edesvastuun alaisina. Kummallakin oli aluksi vähäiset luulot itsestään; kumpikin saavutti vihdoin merkillisen nöyrän itseluottamuksen. Samalla tavalla voidaan sanoa, että Mr. Moodyn voima kypsyi koettelemuksissa hänen hengellisen sotaretkensä ajalla Englannissa. Hän kasvoi armossa ja viisaudessa aina kuolinpäiväänsä asti; mutta vallassaan seurakuntien yli, neuvokkaisuudessaan, johtokyvyssään, puuttumattomassa taitavuudessaan ja tarkkanäköisyydessään oli hän Amerikaan palatessaan korkeimmillaan.
Hänen luoteensakin oli epäilemättä kypsynyt. Kolme suurta koetusta kohtaa voimakkaita luonteita tässä elämässä: köyhyys ja unhotus, myötäkäyminen ja suosio sekä kärsimys. Moni, joka elämänsä alussa on, vaikkakin heikosti, sisälläasuvista voimista tietoinen, tulee kärsimättömäksi ja katkeraksi, kun tulee unohdetuksi, joutuu vähäpätöisiin oloihin eikä saavuta tunnustusta. Toiset, jotka onnellisesti kestävät tämän ensimmäisen koetuksen, pilaantuvat tai ainakin heikkonevat joukon suosiosta. Moni, joka kestää sekä ylenkatseen että myötäkäymisen, sortuu kärsimyksissä kokonaan. Mr. Moody meni Jumalan armon kautta läpi kaiken onnellisesti. Harvoin lienee tapahtunut, että ihminen, joka yhtäkkiä on koroitettu maailman suurten ja mahtavien kanssa seurustelemaan, on niin vähän sallinut itseään tasapainostaan ja tavallisista elintavoistaan järkyttää kuin Mr. Moody.
Tämä mielentyyneys oli epäilemättä osaksi perittyä — se on Uuden Englannin vuoristoasukasten kesken tavallinen. Mutta aivan varmaan tunsi Mr. Moody toiselta puolen niin syvästi sen arvon, joka vähäpätöisimmällekin Jumalan lapselle kuuluu, että häntä vähän maalliset arvonimet tai persoonallinen maine liikutti.
Eräässä noista suurista kokouksista Lontoossa piti Mr. Moody puhujalavalta tavallisuuden mukaan huolta siitä, että tuo suuri kuulijakunta sai istumasijoja. Kun hän juuri oli tässä toimessa ja parhaillaan levottomin katsein seurasi pari vanhaa rouvashenkilöä, jotka turhaan ensi penkeiltä etsivät istumasijoja, toi joku ystävä erään kuuluisan englantilaisen kreivin ylös hänen luokseen puhujalavalle.
"Hauska tavata Teitä, Lordi" — virkkoi Mr. Moody. "Tahdotteko hyväntahtoisesti viedä pari tuolia noille vanhoille rouvashenkilöille tuolla".
Kreivi tekikin sen jokseenkin matelevan johdattajansa suureksi hämmästykseksi.
Eräässä toisessa tilaisuudessa kuiskasi joku jotenkin levottomana hänen korvaansa, että muuan sangen ylhäinen nainen oli astunut saliin.
Mr. Moody vastasi tyyneesti:
"Toivon, että hän on saapa kokea suurta siunausta".
Tämä riippumattomuus, mikä johtui ylevästä, yksinkertaisesta luonteesta eikä suinkaan mistään röyhkeydestä, hankki Mr. Moodylle kaikkien kansakerrosten rakkauden Suurbritanniassa. Ei matelevaisuutta eikä toiselta puolen ylpeyttä tavattu tässä yksinkertaisessa, voimakkaassa kristityssä.
Kaikki nämä ominaisuudet, joiden arvoa hänen maanmiehensä sitä ennen vain osaksi tunsivat, tulivat sanomalehtien kertomusten kautta tunnetuiksi ja valmistivat Amerikassa osaltaan sitä merkillistä luottamuksen ja kunnioituksen ilmausta, jolla Mr. Moodya kotiin palatessaan tervehdittiin. Koko Amerikan kristitty kansa nousi todella vastaanottamaan häntä.
Tällä kertaa huhu ei liioitellut. Ei ole liikaa, jos sanomme, että vuosien 1876-81 suuret kokoukset ilmitoivat Mr. Moodyn suuren etevämmyyden ihmisenä, saarnaajana, järjestäjänä ja kristillisenä taistelujohtajana.
Mr. Moodyn johtajakyky, hänen valtansa suurten ihmisjoukkojen yli oli se, mikä ensin kiinnitti katsojan huomion, niin ettei hänen valtansa kuulijoittensa yli siis etupäässä ollut hänen saarnakyvystään riippuvainen. Toiset, kuten Whitfield ja Wesley ja nuo suuret walesilaiset kenttäsaarnaajat kokosivat suuria kuulijajoukkoja, jotka he vihdoin saivat kokonaan valtaansa, miten levottomia ja meluavia ne olivatkin, kun nämä suuret mestarit "jalossa saarnataidossa" nousivat heille puhumaan. Mutta Moody ei koskaan aloittanut saarnaansa ennenkuin hän täydellisesti hallitsi kuulijakuntaansa. Tämä oli hänelle erikoinen piirre, joka eroitti hänen kaikista muista yhtä mahtavista saarnaajista.
Tätä tarkoitusperäänsä saavuttaakseen käytti hän erästä keinoa, joka hänelle itselleen kyllä soveltui, mutta joka hänen jäljittelijöittensä käsissä epäonnistui. Hän järjesti nimittäin jonkinlaisen merkillisen jännittävän ja henkirikkaan esijumalanpalveluksen, joka paitsi laulua ja rukousta käsitti jonkun lyhyen, sattuvan lausunnon häneltä itseltään. Siitä hetkestä, jolloin hän suurelle kuulijakunnalleen näyttäytyi, siihen asti, kun hän aloitti saarnansa, piti hän koko seurakunnan huomion kiinnitettynä johonkin, joka sitä miellytti. Suuren kirkkoköörin esittämät laulut, kvartetit, duetit, soololaulut ja koko seurakunnan yhteisesti laulamat laulut vaihtelivat keskenään, jättäen välillä tilaisuuden kokoukseen. Mutta suuresti erehtyisimme, jos otaksuisimme Mr. Moodyn päämaalin tai lopputuloksen olleen kansan huvittaminen. Hänen oma esiintymisensä todisti heti hänen syvää vakavuuttaan, hänen suurta huolenpitoaan sielujen pelastuksesta.
Laululla oli näissä kokouksissa suuri, toisinaan ylenmäärin valtava vaikutus. Ennenkuin Moody nousi saarnaamaan, olivat kuulijat jo järkytettyjä, liikutettuja ja voitettuja. On kerrottu monta tapausta, jolloin varma päätös Kristukselle kokonaan antautumisesta tehtiin, sillä aikaa kun Mr. Sankey vielä lauloi. Ajattelemattomampaa kritiikkiä on tuskin koskaan lausuttu, kuin se, että Mr. Moody muka käytti musiikkia vaan vetovoimana.
Mutta niin yksinkertaiselta ja läpinäkyvältä kuin Moodyn tarkoitus esijumalanpalvelusten käyttämisellä näyttikin, huomattiin ennen pitkää, kun jäljittelijät ottivat sen ohjelmaansa, että se, kuten kaikki muukin pelkkänä metoodina katsottuna oli vähäisestä arvosta. Sellaisenaan ja ennen kaikkia voiman puutteessa ei sillä mitään saatu aikaan.
Kun Mr. Moodyn melkein erehtymätöin arvostelukyky sanoi hänelle, että sopiva hetki oli käsissä, nousi hän puhumaan.
Saarnaajana katsottuna arvosteli akateemisesti sivistynyt papisto Mr. Moodya sangen ankarasti. Tältä kannalta ei hänen saarnatapaansa suinkaan voikaan puolustaa. Mutta se seikka, että tämä itseoppinut saarnaaja kolmekymmentä viisi vuotta yhtämittaa suurimmissa sivistyksen ja käytännöllisen vaikutuksen keskustoissa, missä englannin kieltä puhutaan, veti suurimmat kuulijajoukot ympärilleen, mitä ketään uudemman ajan puhujaa on nähty kuulemassa — tämä seikka pitäisi mielestämme saattaa jumaluusoppineet näkemään, että heillä mahdollisesti on tästä miehestä jotakin oppimista.
Hänen menettelytavassaan ei piile mitään mystiikkaa. Hän tuotti aineensa pyhästä raamatusta, ja koska hän suuresti vihasi kaikenlaisia muodollisia alkulauseita, kävi hän heti itse aineesen käsiksi. Hän teki kyllä kieliopillisia virheitä, eikä viitsinyt vähintäkään parantaa nenä-äänistä lausuntotapaansa. Mutta melkein alusta hän omisti itselleen voimakkaan, saksilaisen kielimurteen, ja hänen selvä ymmärryksensä opetti häntä käsittämään lyhyeiden lauseiden ja muotojen arvon.
Tästä kaikesta oli mies itse, siinä kuulijoittensa edessä seistessään, täydellisesti tietämätön. Hän oli peljättävän vakava, täydellisesti rehellinen ja korulauseita muodostamaan kokonaan kykenemätöin. Jumalan Henki oli ottanut hänet haltuunsa, ja tämä asianhaara sekä hänen erinomainen ymmärryksensä oli hänen suojanaan korkealle tavoittelevaa, upeilevaa kaunopuhelijaisuutta, teeskentelyä ja luonnotonta esiintymistapaa vastaan. Kuten kaikki luontaiset kaunopuhujat käytti hän usein ja menestyksellä vertauksia. Mutta sittenkin on luultavaa, ettei hän milloinkaan käyttänyt parhaintakaan vertausta vaan tunteen herättämiseksi. Hän mainitsi jonkun kuvauksen tai viittasi johonkin kertomukseen tai tapahtumaan raamatussa, koska se selvitti sitä ainetta, jota hän esitti.
Hän oli luonteeltaan sangen humoorillinen; sitäpaitsi oli hänellä kertomiskyky, joka oli hänen vilkkaan mielikuvituksensa tuote. Harvoilla on ollut sellainen kyky kuulijoilleen esittää raamatullinen tapahtuma koko laajuudessaan, kuin hänellä. Ja hän osasi sitäpaitsi supistaa esityksensä lyhyeen muotoon. Hän tiesi, milloin tuli lopettaa, eikä koskaan heikontanut loppupuolella saamaansa vaikutusta uudelleen kertomalla pääasioita.
Mutta tosi seikka on, että vaikka Mr. Moodylla yleisenä puhujana oli kaikki nämä erinomaiset ominaisuudet, olisi hän sittenkin päämaalinsa sivuuttanut, ellei hän olisi ollut Pyhän Hengen väkevällä voimalla kastettu; mutta täydellä syyllä, voimme sanoa, että Henki tässä nöyrässä palvelijassaan esiintoi erään kaikkien aikojen suurimmista saarnaajista.
Mr. Moody ilmitoi kerran eräälle sanomalehtimiehelle käsityksensä siitä, minkälaisen evankelistan tulisi olla. Hän lausui: "Työ on monenlaista, ja siihen tarvitaan suuri paljous monenlaisia ihmisiä. Me tarvitsemme oppineita evankelistoja, ja me tarvitsemme evankelistoja, jotka ovat kansan miehiä. Mutta menestyksen saavuttamiseksi tarvitsee jokainen selvää arvostelukykyä, moitteetonta luonnetta, pyhitettyä elämää, laveita tuttavuuksia, rakkautta kanssaihmisiin, uskoa, kärsivällisyyttä, toimelijaisuutta, tarmoa, Jumalan sanan tarkkaa tuntemista ja, ennen kaikkia, Pyhän Hengen kastetta. Sanalla sanoen, evankelista-ihanne on saarnata yksinkertaista evankeliumia Pyhän Hengen voimassa sekä tulla todelliseen tekemiseen ihmisten kanssa".
Hänen neuvonsa Chicagon työväestölle v. 1893 oli seuraava: "Ensin ja ennen kaikkia etsikää Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttaan; luottakaa hänen lupauksiinsa, joiden en milloinkaan tiedä pettäneen, ja kaikki muu annetaan teille; toiseksi pyytäkää Jumalalta työtä; olkaa kovinakin aikoina niin kärsivälliset kuin mahdollista; neljänneksi etsikää vakavasti työtä; viidenneksi ottakaa vastaan mikä kunniallinen toimi tahansa, mikä vaan on tarjona; kuudenneksi tutkikaa taloudenhoitoa".
Tieto Mr. Moodyn kuolemasta herätti raamattu-opistossa suurta surua. Lukuja kyllä jatkettiin keskeyttämättä, mutta suru painoi raskaana tuota suurta laitosta, ja opettajat eivät enemmän kuin oppilaatkaan koettaneet kyyneleitään salata. Pastori Torrey, opiston johtaja, matkusti Northfieldiin olemaan hautaustilaisuudessa läsnä. T:ri Torrey selitti ettei Mr. Moodyn kuolema tuottaisi minkäänlaista muutosta raamattu-opiston johdossa.
"Olemme kadottaneet johtajamme ja rakkaan isämme", lausui hän, "mutta opisto kykenee jatkamaan työtään, vaikka syvästi tulemmekin Mr. Moodyn neuvoja ja apua kaipaamaan. Rakennukset ovat meidän, ja uskon, että tulemme saamaan kylläksi apua lisätäksemme riittämätöintä pääomaamme. Mr. Moodya rakasti joka ihminen, joka lapsi, joka hänen tunsi. Osa hänen voimastaan oli se rakkaus, mikä hänellä oli kaikkiin Jumalan luomiin olentoihin, mutta hänen suurin voimansa oli minun luullakseni Pyhän Hengen läsnäolossa. Hän oli nöyrä kuin lapsi, vaikka hänen erinomainen tarmonsa ja etevä persoonallisuutensa saatti hänet joskus näyttämään itsepäiseltä. Hänen evankeliuminsa oli evankeliumi Jumalan rakkaudesta".
SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Mr. Moody kansalaisena ja naapurina jokapäiväisessä elämässä
Northfieldissä.
Kun joku henkilö on tullut yleisesti tunnetuksi, huvittaa yleisöä myös tuntea hänen elämäänsä esiripun takana. Tahdotaan mielellään tietää, millainen se henkilö, joka nähdään puhujalavalla ja saarnatuolissa, on kotielämässään, ja mitä hänen naapurinsa hänestä ajattelevat.
Ei kenenkään yksityinen elämä kestä paremmin tarkastelua kuin D. L.
Moodyn, tarkastettakoon häntä sitte isänä, naapurina tai ystävänä.
Aina, kaikissa vaiheissa oli hän tosi kristitty, tosi mies.
Hänen kotinsa Chicagossa paloi tulipalossa v. 1871. Seuraavan talven asui hän itse tabernaklissa Chicagon pohjois-osassa, ja hänen vaimonsa ja lapsensa asuivat itäisessä kaupunginosassa. Seuraavat kolme vuotta kuluivat lähetysretkiin Englantiin, niin että hänellä Amerikaan, takaisin palatessaan ei vieläkään ollut vakinaista kotia.
Näin ollen läksi hän Northfieldiin äitiään tervehtimään. Hän päättikin asettua sinne vakinaisesti asumaan, niin että hän vaikutuksensa lomassa saisi olla äitinsä läheisyydessä. Siinä tarkoituksessa osti hän vanhan asuinrakennuksen, joka oli kivenheiton päässä hänen synnyinkodistaan.
Northfield on todellinen Uuden Englannin kaupunkien tyyppi. Sen historia ulettuu kaksisataa vuotta taaksepäin ajassa. Sen asema on erittäin ihana Connecticut virran rannoilla, juuri siinä paikassa, missä nuo kolme valtiota Massachusetts, New Hampshire ja Wermont yhtyvät. Mr. Moodyn kodista on ihmeellinen näköala Connecticut virran laaksoon ja etempänä Green Mountainin vuoristoylängön yli.
Vuosien vieriessä tuli kylästä todellinen Mekka Mr. Moodyn monien koulujen, suurten kokousten ja muiden laitosten kautta, joista tässä vain lyhyesti mainittakoon:
"Northfield Seminary", nuoria naisia varten, avattiin 3 p. marrask. 1879.
"Mount Hermon School", nuoria miehiä varten, suunniteltiin v. 1879 ja avattiin opetukselle 4 p. toukok. 1881.
Ensimmäinen "General Conference for Christian Workers" pidettiin v. 1880.
Ensimmäinen "World's Student Conference" pidettiin v. 1886.
"Northfield Training School" naisia varten avattiin v. 1890.
Ensimmäinen "Womens Conference" järjestettiin v. 1893.
"Northfield Echoes" lehti alkoi ilmestyä v. 1894.
"The general Eastern Depot of The Bible Institute Colportage
Association" Chicagossa, avattiin v. 1895.
"Camp Northfield" miehiä varten pantiin toimeen v. 1896.
Seikkaperäisempi kertomus näiden koulujen ja laitosten synnystä ja kehityksestä, mikä melkein tuntuu romaanilta, jätetään tuonnemmaksi.
Myöhempinä vuosina käytti Mr. Moody tavallisesti loka- ja huhtikuun välisen ajan saarnamatkoihin. Miten hänen perheensä ja opiskeleva nuoriso odotti hänen kotiintuloaan Northfieldiin noin 1 p. toukok.! Ei löytynyt ainoatakaan paikkaa, jota hän niin rakasti kuin Northfieldiä, ja hänen oli aina mielensä paha, jos hänen, vaikka lyhyemmäksikin ajaksi, täytyi kesäkuukausina matkustaa sieltä pois. Eräässä kirjeessä, päivätty: New-York City joulukuussa 1896 lausuu hän:
"Tämä kaupunki ei ole minun paikkani. Ellen olisi kutsuttu täällä jotakin toimittamaan, niin en ikänä enää astuisi tähän kaupunkiin, enemmän kuin mihinkään muuhunkaan. Täällä juostaan ja ajetaan lakkaamatta. Oi, miten kaipaan noita hiljaisia päiviä Northfieldissä".
Mr. Moody nousi varhain, kesäsin tavallisesti auringonkoitossa. Kuten jo eräässä edellisessä luvussa olen maininnut, käytti hän ylipäänsä aamuhetket raamatunlukuun ja Jumalan kanssa seurusteluun. Hän tapasi sanoa, että joka näin teki, ei koskaan voinut joutua etemmäksi kuin kahdenkymmenen neljän tunnin matkan päähän Jumalasta. —
Sattui kuitenkin usein, että hänen tarvitsi ennen aamiaista kiinnittää johonkin käytännölliseen kysymykseen huomionsa, toisinaan hänen taasen nähtiin rientävän "Mount Hermon School" opiston kyökkiin (neljän engl. penink. päässä hänen kodistaan) kello kuusi aamulla, tutkivan ruokaa, mikä aamiaiseksi valmistettiin ja maistelevan yhtä ja toista lajia päästäkseen sen laadun perille, taikka ajoi hän puutarhaansa noutamaan munia ja vihanneksia aamiaiseksi.
Tämän aterian hän nautti yhdessä perheensä kanssa kello 7,30, ja kohta sen perästä pidettiin aamurukous, jossa talon palvelijat ja muu työväki olivat läsnä. Mr. Moody luki kappaleen raamatusta ja piti sitte yksinkertaisen ja vakavan rukouksen.
Koulujen toiminta-aikana johti Mr. Moody tavallisesti kokouksen seminaarin kappelissa kello 9 e. pp. ja Mount Hermon School opistolla kello 12. Näissä lyhyeissä jumalanpalveluksissa, jotka kestivät noin kaksikymmentä minuuttia, pääsi Mr. Moody hengellisiin asioihin nähden läheiseen ja sydämmelliseen yhteyteen oppilastensa kanssa. Hän käsitteli ylipäänsä kristillisyyden perustotuuksia sangen käytännöllisissä ja persoonallisissa keskusteluissa, joista kaikenlaiset muotomenot puuttuivat. Hänen päätarkoituksensa oli auttaa opiskelevia syvempään Jumalan tuntemiseen, ja hän oli aina valmis kohtaamaan niitä puolitiessä, jotka olivat hengellisestä tilastaan levottomat. Viimeisinä aamuina, joita hän oppilastensa kanssa vietti, oli "ijankaikkinen elämä" heidän keskustelunsa aineena.
Kun hän kello yksi palasi kotiin Mount Hermon School opistolta, syötiin päivällinen. Tähän aikaan oli aamuposti jaettu.
Hänen kirjeenvaihtonsa oli sangen laaja, ja hän tahtoi mielellään avata joka kirjeen itse. Kirjeet, jotka koskivat eri kouluja, pantiin syrjään ja jätettiin asiaan kuuluville, ja yleisiä asioita koskevat kirjeet jätettiin tavallisesti hänen sihteerilleen. Erityisissä tapauksissa ilmasi Mr. Moody lyhyeillä huomautuksilla, minkälaisen vastauksen hän halusi annettavaksi. Kirjeisiin vastattiin nopeasti — uskonnolliset ja muunlaiset intoilijatkin saivat kohtelijaan vastauksen.
Muut tunnit päivästä kuluivat ahkeraan työhön sekä leikkiin. Hän valvoi persoonallisesti kaikkia noita suuria laitoksia Northfieldissä, Mount Hermonissa ja Chicagossa. Meidän tulee nimittäin muistaa, että hänellä, paitsi kaikkia toimia Northfieldissä, oli ylijohto "Chicago Bible Institute" nimisen laitoksen yli siihen kuuluvine vaikutushaaroineen vankiloissa ja leireissä, paitsi kaikkia niitä tavallisia aloja, joilla hänen "Colportage Association" vaikutti.
Hän kiinnitti tarkkaa huomiota niihin ehdoituksiin, joita suurten kesäkokousten järjestämiseen nähden tehtiin. On usein huomautettu, että paras puoli näissä suurissa kokouksissa oli se alkuperäisyys, se vapaa henki, mikä niissä vallitsi. Tämä onkin tuloksiin nähden totta, mutta nämä tulokset saavutettiin vasta kuukausia kestävien, tarkkojen valmistuksien ja erikoiskohtien pohtimisen jälkeen.
"Mr. Moodyn suuri johtokyky ilmenee kenties paraiten hänen taidossaan ottaa erikoiskohdat huomioon", kirjoittaa muuan ystävä. "Ei löydy mitään niin vähäpätöistä, joka ei ansaitsisi hänen tarkinta huomiotaan, sillä hän tietää, miten suuresti lopputulos on pikkuseikoista riippuvainen. Paitsi tätä erikoiskohtien huomioonottokykyä, on hänellä erinomaisen nopea käsitys- ja päättämiskyky".
Mr. Moody teki kymmenen muun miehen työn. Miten tämä kävi päinsä, pysyi aina salaisuutena, kunnes otettiin huomioon 1) hänen täysi luottamuksensa Jumalan johtoon kaikista pienimmissäkin ja siitä seuraava vapaus lopputuloksen pelosta; 2) hänen johtajakykynsä; 3) se seikka, että hän ripeesti teki sen, mikä kuului hänelle, ja jätti apulaisilleen sellaiset asiat, joita he saattoivat toimittaa.
Miten usein hän vaikeuden kohdatessa lausui: "Oi, jos saisin tavata
Kristusta viisi minuuttia ja kysyä häneltä, mitä hän tekisi".
Kaikki nämä asiat kysyivät Mr. Moodyn huomiota hänen kesä-"loma-aikoinaan;" mutta hänen parasta huviaan emme vielä ole maininneet. Hänestä jokaiselle ihmiselle tuli olla jotakin huvia. Moodyn lempityötä oli hänen puutarhansa ja hänen kananpoikansa. Hän kaipasi elämää ympärillään, hän halusi nähdä kehitystä. "Kirjoittakaa minulle oikein maanmieskirje", kirjoitti hän usein kotiinsa.
Hänen kirjeittensä joukossa löytyy yksi, joka voisi saattaa meitä siihen luuloon, että hän kaksikymmentä vuotta sitten poikakoulun sijasta Mount Hermonissa puuhasi maanviljelystä:
"Ostin poikakoulua varten kaksikymmentä viisi vanhaa lammasta ja kaksikymmentä viisi karitsaa", kirjoitti hän, "ja lähetin lehmät sinne, niin että meillä nyt on siellä kahdeksan lehmää ja lähes seitsemänkymmentä viisi kanaa. Yksi kalkkunoista hautoo. Aijon vielä hankkia ankkojakin, että elämä tulee oikein vilkkaaksi. Huomen iltana meillä on siellä seitsemän poikaa. Useampia odotan ensi viikolla".
Hänen puutarhaansa ei juuri tuottavasti hoidettu. Hän koetti siinä viljellä kaikenlaisia vihanneksia koulujen tarpeeksi. Ensimmäisenä hän tahtoi paikkakunnalla korjata sadon. Suuresti hän iloitsi, jos hän sai syyskuussa herneitä puutarhastaan. Kesäkuukausina varusti hän ainakin kymmenkunta perhettä joka päivä tuoreilla vihanneksilla.
Kananpojat tuottivat hänelle ruumiinharjoitusta, sillä hänen täytyi joka päivä kävellä puoli peninkulmaa (engl.) edestakaisin syöttämässä niitä. Joka kevät hän keinotekoisella hautomisella sai satoja — toisinaan tuhansiakin kananpoikasia.
Seuraava ote eräästä sanomalehdestä luo meille käsityksen D. L.
Moodysta kansalaisena ja naapurina:
"Tuota vanhaa sananpartta, 'profeetta ei ole ylenkatsottu paitsi isäinsä maalla', ei voida Moodyyn sovittaa, sillä tuskin voi kenkään todellisemmin olla kaupunkilaistensa kesken rakastettu ja kunnioitettu, kuin hän oli. Kaupungin kaikkien kansaluokkien kesken vallitsi hänen kuolemansa johdosta suru. Kaupunkilaiset ovat kansalaisena, miehenä ja hengellisenä työntekijänä kunnioittaneet häntä. Joskin kaikki eivät ole hänen uskonnollista vakaumustaan omistaneet, ovat he kuitenkin luottaneet hänen rehellisiin tarkoituksiinsa ja hänen vilpittömyyteensä ja ovat vakuutetut siitä, että hänen elämäntyönsä tulos on tuleville sukukunnille oleva pysyväisestä ja arvaamattoman suuresta merkityksestä. He tietävät, että Northfield maalaiskylästä on muuttunut yhäti kasvavaksi pirteäksi kaupungiksi, ja että siellä ja Mount Hermonissa on kohonnut kaksi valtion parhaita seminaareja, kaikki yksinomaan tämän miehen tarmon ja väsymättömyyden kautta. Kaikin tavoin on hän koettanut tehdä näihin kouluihin pääsön kaupungin pojille ja tytöille mahdolliseksi, ja moni kunnianhimoinen isä ja äiti on hänen ponnistustensa hedelmänä ollut tilaisuudessa suomaan lapsilleen hyvä kasvatus".
Viime kesänä kuuli hän eräästä vaimosta, joka pyykinpesolla elätti perhettään. Hänen tyttärensä piti aloittaa seminaarissa käynnin, mutta äiti epäili sen mahdollisuutta. Mr. Moody sanoi heti:
"Sanokaa johtajalle, että hän merkitsee hänet vapaaoppilasten joukkoon ja hankkii hänelle seminaarirakennuksessa huoneen. Oman kaupungin tytöt tarvitsevat ensi kädessä tulla autetuiksi".
Tämä esimerkki on vaan yksi monista. Muutamia vuosia sitten tarjosi hän erityisillä ehdoilla vapaaopetuksen ensimmäisenä vuonna Mount Hermonissa joka pojalle Northfieldissä ja Gillissä. Monet pojat ovatkin sittemmin vuosittain käyttäneet tätä tarjoumusta hyväkseen.
Hän oli aina valmis sekä varoilla että työllä edistämään kaikkia kaupungin parasta tarkoittavia suunnitelmia. Kun "The Village Improvement Society" perustettiin, merkitsi hän 100 dollaria katujen kuntoon saattamiseksi, vaikka hän tiesi, että ne tulivat käytettäviksi kaupunginosassa, joka oli kaukana sekä koulusta että hänen asunnostaan. Siitä perin on hän auliisti tätä yhdistystä auttanut ja tukenut sitä arvokkailla neuvoilla ja viisailla ehdoituksilla.
Hän iloitsi suuresti kaupungin mahtavista puista, eikä mikään häntä enemmän suututtanut kuin yritys vahingoittaa niitä. Oman talonsa ja seminaarin ympäri hän antoi istuttaa suuren joukon puita ja pensaita. Ja hänelle oli varmaan erinomainen ilo nähdä Seminary Hill täydessä kesäpuvussaan, kun hän muisti, että paikka hänen lapsuudessaan luettiin kaupungin hedelmättömimpien joukkoon.
Naapurina hän oli ystävällinen; sairaita ja kärsiviä hän oli aina aineellisella ja hengellisellä avulla valmis tukemaan. Monet makupalat hänen puutarhastaan joutuivat köyhien koteihin. Vaimoaan ja tytärtään hän kehoitti käymään sairaita ja tarvitsevia kaikissa kaupungin osissa auttamassa.
Syksysin, kun hedelmiä löytyi runsaasti, pääsivät seminaarin tytöt vapaasti hänen puutarhaansa ja viiniviljelyksiinsä. He saivat syödä minkä jaksoivat ja viedä vielä täydet korit huoneisiinsa. Joka syksy lahjoitti hän kaikki ylijääneet omenat omasta ja seminaarin puutarhasta sekä satoja kappoja, joita hän oli saanut lähellä asuvilta farmareilta, jaettavaksi Bostonin ja New-Yorkin köyhien kesken.
Hänellä oli piintynyt ennakkoluulo kaikkia komiteoja vastaan. Muutamia kuukausia sitte piti kokouksia alotettaman Town Hallissa, ja ehdotettiin mainittuun tarkoitukseen asetettavaksi komitea. Mr. Moody nousi ylös lausuen: "Me emme tahdo mitään komiteaa. Jos haluatte, että jotakin tulee tehdyksi, niin sanokaa herra sille ja sille, että hän tekee sen, niin se tulee tehdyksi. Yksi riittää muodostamaan minkä komitean tahansa. Jos komitea olisi valittu, niin ei Noan arkki koskaan olisi valmistunut".
Hän käyskenteli välistä tuntikausia kana- ja puutarhoissaan, mutta hänen ajatuksensa olivat sill'aikaa valmiit tärkeämpiä asioita pohtimaan, ja usein käveli joku hänen apulaisistaan hänen rinnallaan, keskustellen hänen kanssaan tärkeistä suunnitelmista.
Kun eivät kokoukset vaatineet hänen läsnäoloaan, vietti Moody illat perheensä keskuudessa. Maailman kehitystä hän seurasi lukemalla jokapäiväisiä sanomalehtiä. Hän ei lainkaan ollut mikään askeetta. Ei mitään työtä ollut niin tärkeätä, että se olisi saattanut hänen laiminlyömään velvollisuuksiaan tai oikeuksiaan perheenisänä. Hän seurasi innolla poikiensa tehtäviä koulussa ja yliopistossa ja otti heidän suruihinsa ja iloihinsa syvästi osaa. Nuorempana hän oli nopea kilpajuoksija ja häntä ei ainoakaan Chicagon pyhäkoulun oppilaista voittanut. Pastori F. B. Meyer nimitti häntä kerran rohkeimmaksi kaikista kuskeista. "Mihin ei minua niillä kääseillä vietykään!" Kuskista ei ollut mitään poiketa tieltä, kivuta aidan tai ojan yli ja ajaa suoraan jonkun ruohoisen mäen kukkulalle, jos hän sieltä halusi näyttää jotakin kaunista näköalaa, tai ajoi hän täyttä laukkaa pitkin jotakin äsken kynnettyä peltoa ales johonkin syvänteesen, selittääkseen keinoa, miten lähteestä johdettiin vettä "Mount Hermon School" opiston tarpeeksi.
KAHDEKSASTOISTA LUKU.
Mr. Moodyn käynti pyhällä maalla.
Mr. Moodyn toimelijas henki sai vähän tilaisuutta lepoon. Hän koetti kyllä tunnollisesti pitää yhtä viikon päivää sapattina, mutta muuten oli hän melkein aina toimessa, paitsi hänen ollessaan matkoilla — ja niilläkin tunsivat ihmiset hänet ja kysyivät häneltä neuvoja hengellisissä asioissa, joita heiltä ei suinkaan kiellettykään. Myöhemmät vuodet monipuolisien koulujen, suurten yleisten kokousten ja muiden Kristuksen valtakunnan työhaarojen tuottamine toimineen soivat hänelle vielä vähemmän tilaisuutta joksikin aikaa vetäytymään toimekkaasta osanotosta niiden johtoon.
Keväällä vuonna 1892 pääsi Mr. Moody nauttimaan hyvin ansaittua lepoa ja sai samalla tilaisuuden tyydyttää hänessä kauvan kyteneen halun käydä pyhällä maalla. Edellisenä kesänä oli T:ri John Smith Edinburgista käynyt Amerikassa, muassaan koko joukko kutsumuksia skotlantilaisilta papeilta, jotka pyysivät Mr. Moodya vielä kerran käymään heidän maassaan. Hän jätti Amerikan lokakuussa 1891 ja piti talven ajalla yhdessä Sankeyn kanssa lyhyeitä kokouksia yhdeksässäkymmenessä yhdeksässä Skottlannin kaupungissa. Tämä oli Mr. Moodyn viimeinen käynti tässä maassa.
Huhtikuussa 1892 tarjosivat Mr. ja Mrs Peter M'Kinnon hänelle vapaan matkan Palestinaan. Hän kirjoitti äidilleen Pariisista: "Minulla on suuri halu nähdä tuo kullankiiltävä kaupunki". Vaimonsa ja nuorimman poikansa, Paulin, seuraamana yhtyi hän Roomassa matkakumppaneihinsa.
Roomassa oleskelustaan nautti Mr. Moody sanomattomasti. Jokaisessa paikassa, jonka voitiin todistaa olleen jonkinlaisessa yhteydessä apostoli Paavalin kanssa — Mr. Moodyn suurin sankari raamatussa, lähinnä Herraa Jeesusta — käytiin uskollisesti. Via Appiaa käytiin katsomassa, ja kun päästiin alkuperäiselle kivitykselle, tahtoi Moody että astuttaisi vaunusta ja käveltäisi jalan niillä kivillä, joilla Paavali oli astellut. Neron palatsin jäännökset Palatinilaisella kukkulalla vaikuttivat häneen paljon enemmän kuin Pyhä Pietarinkirkko tai joku muu nykyisen Rooman merkillisyyksiä.
Jätettiin sitte tuo ikuinen kaupunki selän taa ja purjehdittiin Port Saidiin. Heidän täytyi matkustaa Suezin kanavaa ales Ismailaan ja sieltä junalla Aleksandriaan. Aleksandriasta kirjoitti Moody:
"Olemme nyt lähellä sitä paikkaa, jossa Israelin lapset kulkivat, lähtiessään ulos Egyptistä. Maa on santaperäistä ja hedelmätöintä, mutta kanava on merkillinen, ja tuntuu muutenkin kummalliselta oleskella täällä Faraoonien, Moseksen, Aronin ja Josefin maassa".
Jerusalemiin tulonsa jälkeisenä päivänä, joka sattui olemaan palmusunnuntai, puhui hän uuden (Gordonin) Golgatan huipulta seuraavan tekstin johdosta: "Jerusalemin ympäri ovat vuoret, ja Herra on kansansa ympärillä, hamaasta nyt ja ijankaikkiseen", Ps. 125: 2, osoittaen samalla Hermonia, Öljymäkeä ja Moabin vuorta, jotka kaikki näkyivät siitä paikasta, jossa hän seisoi. Sittemmin saatiin tietää, että hän tietämättään oli puhunut keskellä erästä muhamettilaista kirkkomaata, joka synnytti pahennusta. Ei katsottu viisaaksi uudistaa koe, ja hän saarnasi senvuoksi seuraavana pyhänä eräässä syvänteessä kukkulan rinteellä. Sadottain ihmisiä kaikenlaisista kansa- ja uskontokunnista oli näissä kokouksissa läsnä.
Viikon päivät kuluivat käynteihin kaikissa muistettavissa paikoissa Jerusalemissa ja sen lähistössä. Yksi kokonainen päivä omistettiin Hebronille. Jerusalemissa olivat kaikki pyhät paikat liiaksi epävarmoja ja koristettuja miellyttääkseen häntä. Hänen lempipaikkojaan oli Öljymäki, jonne hän monasti palasi takaisin, ja tuo pieni Betanian kylä sen rinteellä. Täällä hän ainakin tiesi olevansa niillä paikoilla, joissa hänen Mestarinsa niin usein oli kulkenut.
Betaniassa hän pyysi tulkkiaan kysymään, löytyikö lasten joukossa ketään Marttaa tai Mariaa. Joukko lapsia omisti heti näiden nimien valtavat araapialaiset muodot. Kukaan ei pilasta nauttinut enemmän kuin Mr. Moody, kun sittemmin huomattiin, että useimmat näistä Martoista ja Marioista olivat poikia.
Kun ei Mr. Moody tainnut ratsastaa, niin ei hän voinut tehdä monta matkaa Palestinassa, mutta hän oli sangen innokas näkemään niin monta merkillisyyttä kuin mahdollista.
Jerusalemissa syntyperäiset lapset huvittivat häntä suuresti. Hänen tullessaan ulos hotellista, ympäröi häntä heti joukko repaleisia, pieniä araapeja, ja hän huvittelihe antamalla niille rahaa. Vanhemmatkin huvittivat häntä, ja hän puheli paljon heidän kanssaan kysellen heidän elintapojaan y.m. Viikon lopussa tunsi hän tarkoin kansan tavat, maanviljelyksen kannan, hallintotavan ja monta muuta asiaa.
Pääsiäisen jälkeisenä päivänä matkusti Mr. Moody seurueineen Egyptiin. Useita päiviä viivyttiin Kairossa, jossa pyramiidit ja muut merkillisyydet katsottiin. Ensimmäisellä viikolla toukokuussa suunnattiin matka Italiaan. Toukokuu kului matkoilla Neapelissa, Florensissa, italialaisilla järvillä ja Schweitsissä. Kuukauden lopussa hän oli jälleen Englannissa oltuaan sieltä kaksi kuukautta poissa, joka luultavasti oli pisin loma minkä hän oli nauttinut, sittenkuin hän seitsemäntoista vuotiaana poikana antautui kauppa-alalle. Eikä tämäkään lepo ollut yhtämittainen, sillä hän oli saarnannut Roomassa, Jerusalemissa, Kairossa, Neapelissa ja Pariisissa, toisinaan kahdestikin päivässä. Sitä paitsi oli hän tyydyttääkseen väsymättömiä englantilaisia ja amerikalaisia ystäviään, jotka hänen kaikkialla tunsivat, johtanut useita raamatunkeskusteluja. Sen lisäksi keskusteli hän mitä mahdottomimpien ihmisten kanssa kaikenlaisissa sopivissa ja sopimattomissa tilaisuuksissa heidän sielustaan.
"Mr. Moody", lausui eräs korkea-arvoinen nainen hänelle, "kenkään ei ole tällä tavalla minulle ennen puhunut".
"Sitte on aika jonkun se tehdä", vastasi Moody, ja heistä tuli hyvät ystävät.
Hänen käyntinsä pyhällä maalla oli aina elävästi hänen mielessään. Usein hän siitä mainitsi sekä yksityisissä keskusteluissa että yleisissä puheissa. Toiselta puolen häntä säälitti Palestinan nykyinen kurja asema, jonka hän piti ennustusten mukaisena; toiselta puolen katsoi hän ilolla eteenpäin kohti sitä aikaa, jolloin Messiaksen jalat vielä kerran tulevat Öljymäellä seisomaan.
YHDEKSÄSTOISTA LUKU.
Kuoleman edessä Atlantilla.
Palattuaan Englantiin oli Mr. Moody taasen valmis taisteluun ja saarnasi Lontoossa ja sen ympäristöissä. Elokuussa hän matkusti Irlantiin ja saarnasi monessa sen etevimmissä kaupungeissa. Kun hän marraskuussa poikansa kanssa oli paluumatkalla Amerikaan, sai hän eräällä pohjoissaksalaisen Lloyd-yhtiön "Spree" nimisellä höyrylaivalla läpikäydä muistettavan kokemuksen, kokemuksen, mikä kuuluu liikuttavimpiin onnettomuuksiin, joita ikänä Atlantin matkoilta on kerrottu.
Hän osti itselleen piletin Southamptonista marraskuun alussa. "Viimeinen päiväni Lontoossa", kertoo Mr. Moody, "oli erittäin hauska, lupauksen päiväksi voisi sitä kutsua, sillä aurinko paistoi ensi kerran kirkkaasti tuollaisten hämärien, utuisten päivien jälkeen, jotka Lontoossa ovat niin tavallisia. Joukko ystäviä oli kokoontunut asemalle jäähyväisiä lausumaan, ja minä pyysin heitä laulamaan lempilauluani, 'Silloin mun sydämmeni laulaa', mutta he eivät sanoneet olevansa sellaisella mielialalla, että voisivat juuri silloin laulaa mainitun laulun. Minä olin ainoa joukossa, jolla näytti olevan halu laulaa. Minulla ei ollut ääntä laulaa, mutta syvällä sydämmessäni minä lauloin, sillä olin matkalla kotiin omaisiani näkemään".
"Muistelen, että oli jotenkin kolmas päivä lähdöstämme, kun minä, tavallisuuden mukaan merimatkoilla, makasin vuoteellani kiitollisena Jumalaa kohtaan hyvästä onnestani. Pidin itseäni sangen onnellisena miehenä, sillä kaikilla matkoillani sekä maalla että merellä, ei minua ollut kertaakaan minkäänlainen onnettomuus kohdannut".
"Näistä aatteista herätti minut yht'äkkiä kauhea rytinä ja täräys, ikäänkuin laiva olisi törmännyt jotakin kalliota vasten. Minä en ensiksi kovinkaan peljästynyt — kenties olin siihen liiaksi sairas. Poikani hypähti makuusuojastaan ja ryntäsi kannelle. Parin minuutin kuluttua hän palasi huutaen, että masto oli katkennut ja laiva upposi parhaillaan. En uskonut aluksi, että tila oli niin arveluttava, mutta päätin kuitenkin pukeutua ja lähteä kannelle. Kertomus ei suinkaan ollut liioiteltu. Kapteeni koetti rauhoittaa kannelle kiiruhtaneita, peljästyneitä matkustajia, ilmoittamalla ettei mitään vaaraa ollut käsillä, ja jotkut toisen luokan matkustajista palasivatkin takaisin hytteihinsä, mutta olivat sisääntunkevan veden takia pakoitetut heti kääntymään takaisin, jättäen kaikki tavaransa jälkeensä".
"Kapteeni ja miehistö tekivät kaiken voitavansa pelastaakseen laivan. Mutta pian huomattiin, että pumput olivat kelpaamattomat, sillä vesi tunki niin äkkiä laivaan, ettei mitkään ponnistukset auttaneet. Inhimillinen voima oli tässä turha. Olimme kerrassaan avuttomat. Emme muuta tainneet kuin seistä tuolla sinne tänne ajelehtivalla, uppoavalla laivalla katsellen kamalaan hautaamme".
"Sillä aikaa valmistelivat upseerit matkustajien tietämättä viimeistä pelastuskeinoamme. Pelastusvenheet pantiin kuntoon ja varustettiin elintarpeilla, ja hengenpelastusvöitä jaettiin. Upseerit seisoivat revolverit kädessä osoittaakseen käskyjensä ehdotointa järkähtämättömyyttä, ja näkyi selvästi, että he tuumivat itsekseen, oliko venheet heti veteen laskettavat vai oliko odotettava. Myrskysi niin, että venheet sitä tuskin kestäisivät. Kahdella matkustajista oli ladatut revolverit, lävistääkseen päänsä kuulalla, jos laiva rupeisi uppoamaan, koska he mieluummin tahtoivat siten kuolla kuin hukkua".
"Kello kaksitoista päivällä ilmoitti kapteeni, että vedestä oli saatu voitto ja että oli toivo joutua jonkun ohikulkevan laivan tielle. Laivan keula törötti nyt korkealla ilmassa, samalla kun perä näkyi vajoavan yhä syvemmälle. Meri kävi kovasti, ja laiva kallisteli puolesta toiseen. Vain yksi äkkinäinen tempaus olisi tarvittu, niin laivan välilaipiot olisivat revenneet, ja kaikki olisi ollut mennyttä. Kapteeni koetti rohkaista meitä ilmoittamalla, että me luultavasti kello kolmen tienoissa sinä lauvantai-iltapäivänä ajelehtisimme jonkun laivan kulkuväylään, mutta yö tuli ennenkuin olimme ainoatakaan laivaa nähneet".
"Se oli kauhistuttava yö, pimein koko elämässämme! Seitsemän sataa miestä, naista ja lasta odottivat sitä tuomiota, joka riippui meidän päällämme. Me istuimme kaikki yhdessä ensimmäisen luokan salongissa — juutalaiset, protestantit, katolilaiset ja vapaa-ajattelijat — vaikka minä epäilen, löytyikö sillä hetkellä ainoatakaan vapaa-ajattelijaa joukossamme. Tuska ja mielenjännitys pidättivät meitä puhumasta. Kasvot kuolonkalpeina ja värisevin sydämin katselivat matkustajat toisiaan, ikäänkuin koettaen toistensa kasvojen ilmeistä lukea, mitä ei kenkään rohjennut julkilausua. Myrsky ajoi meidät kokonaan suurten höyrylaivojen kulkuväylästä pois. Jokaiselta tunnilta näkyi vaara kasvavan".
"Sunnuntai-aamu koitti ilman minkäänlaista apua tai toivoa. Tähän asti ei mitään ehdoitusta jumalanpalveluksen pitämisestä oltu esiintuotu. Se olisikin tuottanut sekasortoa. Tuon kauhean tuskan ja odotuksen vallitessa olisi yksikin ainoa sana uskontoa saattanut matkustajat pelkäämään pahinta. Oli välttämätöintä koettaa kääntää heidän ajatuksensa toisaalle, etteivät he liiallisen jännityksen alle sortuisi. Mutta kun läheni toinen ilta, kehoitin minä kenraali O. O. Howardia, joka oli kanssamme, pyytämään kapteenilta luvan, että saisimme pitää jumalanpalveluksen salongissa, Kapteeni lausui":
"Sangen kernaasti. Minä olen myös sitä lajia!"
"Me ilmoitimme aikeemme, ja hämmästykseksemme tulivat melkein kaikki matkustajat jumalanpalvelukseen; minä luulen, että kaikki, yksin vapaa-ajattelijatkin, rukoilivat".
"Toinen käsi kiedottuna erään pilarin ympäri pysyäkseni pystyssä tuossa heiluvassa laivassa, koetin minä lukea yhdeksättäkymmentä ensimmäistä psalmia, jonka jälkeen me rukoilimme, että Jumala tyynnyttäisi tuon raivoavan meren ja veisi meidät toivottuun satamaan. Siitä hetkestä tuo psalmi tuli minulle ihan uudeksi. Yhdestoista värsy koski minuun syvästi. Se kaikui jumalallisen vakuutuksen äänenä ja tuntui täydeltä todelta: 'Hän on antanut käskyn enkeleillensä sinusta, että he kätkevät sinun kaikissa teissäs'. Varmaan hän sen tekikin. Luin myöskin Ps. 107: 20-31. Eräs nainen luuli, että nämä sanat täytyivät olla tätä tilaisuutta varten kirjoitetut, ja pyysi itse saada nähdä kirjan. Muuan saksalainen käänsi värsy värsyltä maanmiehilleen, sikäli kun minä luin".
"Tällöin sain myöskin läpikäydä uuden kokemuksen. Olin luullut olevani kohotettu kuolemanpelvon yläpuolelle. Monasti olin siitä aineesta saarnannut, ja kehoittanut kristittyjä omistamaan tämä voittava usko. Amerikan sisällisen sodan aikana olin monasti ollut tulessa kuolemaa vähintäkään pelkäämättä. Minä olin Chicagossa tuon hirveän kolerataudin siellä raivotessa ja kuljin lääkärien kanssa sairasten ja kuolevien luona. Minne he uskalsivat mennä ihmisten ruumiita hoitamaan — sanoin monasti — sinne uskalsin minä mennä hoitamaan heidän sielujaan. Muistan erään rokkotautisen, jonka selästä liha kerrassaan oli putoillut pois, ja sittenkin menin kerta toisensa jälkeen tuon kärsivän raukan sairasvuoteen luo lukien hänelle raamattua ja rukoillen Jeesusta hänen puolestaan. Tämän kaiken ohella en vähintäkään peljännyt kuolemaa".
"Mutta tuolla vajoavalla laivalla tuntui toiselta. Vapahtajani ja minun välillä ei löytynyt pienintäkään pilveä. Minä tiesin, että syntini olivat poisotetut, ja että kuolema olisi vaan heräämistä taivaassa. Tämä kaikki oli aikoja sitte selvä. Mutta kun ajatukseni lensivät rakkaitteni luokse siellä kotona — vaimo, lapset, ystäviä kummallakin puolen valtamerta, koulut ja minulle niin rakkaaksi käynyt vaikutus — ja kun ajattelin, että ensi hetki kenties tähän elämään nähden ijäksi eroittaisi minut tästä kaikesta, silloin, täytyy tunnustaa, olin epätoivoon sortumaisillani. Se oli pimein hetki elämässäni".
"Minä en jaksanut kauvempaa. Minun täytyi saada huojennusta, ja huojennusta sain rukouksessa. Jumala kuuli huutoni ja antoi minulle voimaa sydämmeni syvyydestä lausumaan: 'Tapahtukoon sinun tahtos!' Suloinen rauha täytti sydämmeni. Tulkoon Northfield tai taivas, minusta oli nyt yhdentekevää. Menin levolle ja nukuin melkein kohta, enkä milloinkaan ole elämässäni sen makeammin nukkunut. Syvyydestä minä huusin Herraa, ja Hän kuuli minua ja auttoi minua minun hädästäni. En voi enemmän epäillä että Jumala kuuli avunhuutoni, kuin voin omaa olemassa-oloani epäillä".
"Noin kello kolmen aikaan yöllä heräsin suloisesta unestani poikani äänestä. Tule ylös kannelle, isä, lausui tämä. Seurasin häntä, ja hän osoitti minulle kaukaa näkyvää tulta, joka kohosi ja taasen laski veden pinnalla. Tämä oli vapautuksen sanoma meille. Se huomattiin olevan höyrylaiva Lake Huronin tulet, jonka vahti oli nähnyt meidän leimuavat hätämerkkimme ja luullut niiden aiheutuvan jostakin palavasta laivasta. Oi, mikä riemun hetki, kun nämä seitsemän sataa epätoivoista matkustajaa huomasivat tuon lähestyvän laivan! Ken voisi milloinkaan sitä unhoittaa?"
"Mutta nyt syntyi kysymys: 'Voiko tämä pieni höyrylaiva hinata tuota voimatointa jättiläistä tuhannen penikulman matkan Queenstowniin?' Syvällä levottomuudella ja hartaasti rukoillen odotimme päätöstä. Yritys oli sekä rohkea että vaarallinen. Molemmat laivat sidottiin vihdoin kahdella suurella kaapelilla toisiinsa. Jos myrsky nousisi, niin katkoisivat ne kuin hienot langat, ja me jäisimme taasen oman onnemme nojaan. Vaan minä en peljännyt. Jumala oli aloittamansa työn täyttävä. Aallot asettuivat, köydet kestivät ja laivamme kulki tyynesti Lake Huronin vanavedessä. Myrskypuuskia riehui ympärillämme, mutta meidän laivaamme ne eivät koskeneet. Jumala piti suojelevaa kättään päällämme, ja seitsemän päivää onnettomuuden jälkeen saimme pitää riemukkaan kiitosjumalanpalveluksen Queenstownin satamassa. Tuo pelastajalaiva, jonka Jumala lähetti hätäämme, oli juuri siksi voimakas, että se jaksoi laivaamme hinata, ja siinä oli juuri niinpaljon hiiliä, että se sai meidät satamaan. Vähempi ei olisi riittänyt. Sen kapteeni oli myös rukouksen mies, ja hän pyysi Jumalalta apua täyttääkseen vaarallisen ja vaikean tehtävänsä. Jumala kuuli hätääntyneiden matkustajien rukoukset ja saattoi heidät toivottuun satamaan".
"Se hermojännitys, minkä näinä kahdeksana vuorokautena saimme kestää, oli kauhea. Niin paljon ei omilla voimillaan kestäisikään. Muuan nuori itävaltalainen, joka oli jättänyt morsiamensa Wieniin, hyppäsi epätoivossaan mereen ja hukkui kaikista ponnistuksistamme huolimatta aivan silmäimme eteen. Erittäin liikuttavaa oli nähdä erään nuoren äidin kahden kauniin lapsensa kanssa istuvan sanattomana tuskasta, kääntämättä ensimmäisenä kahtenakymmenenä neljänä tuntina hetkeksikään silmiänsä pois pienokaisistaan. Uskon varmaan, että jos laiva olisi uponnut, olisi hän painanut ne rintaansa vasten ja vajonnut lapset sylissään. Joukossa oli myöskin muuan Venäjän juutalainen, joka omaistensa tietämättä oli astunut laivaan. Sääli kävi nähdä hänen epätoivoaan, kun hän tunnusti syntiään, löi rintoihinsa ja nimitti itseään seuran Joonaaksi. Hän polvistui kannelle ja huusi, kyynelten valuessa virtoina hänen poskilleen, Jehovan puoleen, ett'ei tämä antaisi hänen syntinsä rangaistuksen kohdata näitä viattomia ihmisparkoja".
Mr. Moody mainitsi aina mitä syvimmällä kunnioituksella ja kiitollisuudella sitä rohkeutta ja mielenmalttia, jota Spree'n päällystö ja miehistö osoitti.
Kenraali O. O. Howard, joka monasti sisällisen sodan aikana oli nähnyt vaaran ja kuoleman kasvoista kasvoihin, ja joka siis tiesi, mitä rohkeudella tarkoitetaan, on kertonut siitä tyyneydestä ja rohkeudesta, jota Mr. Moody näinä kauheina hetkinä Atlantilla osoitti.
Mr. Moody vietti sunnuntain Queenstown'issa, lähti seuraavana päivänä "Etruria" nimisellä laivalla Amerikaan ja saapui seuraavana lauvantaina onnellisesti New-Yorkiin.
Sitä vastaanottoa, kun hän illalla kello kymmenen saapui kotiinsa! Kun juna sivuutti aseman Mount Hermonin luona, piiritti kolmesataa siellä sijaitsevaa opiston oppilasta ja opettajaa junan, tulisoihduilla, musiikilla ja hurraahuudoilla lausuen ystävänsä tervetulleeksi. Kun hän seuraavalla asemalla astui junasta, kohtasi häntä toinen joukko ystäviä. Northfield Seminaryn sekä monien yksityisasuntojen ikkunoita valaisivat lukemattomat kynttilät. Näytti siltä kuin jokainen, joka häntä rakasti, olisi tahtonut sen nyt ilmoittaa ja onnitella häntä hänen pelastuksestaan kuoleman kourista.