KAHDESKYMMENES LUKU.
Mr. Moody perhepiirissään.
"Onko iso-isä mennyt Jeesuksen luo?"
"On".
"Sinne, missä Dwight ja Irene ovat?"
"Niin".
"Sitte tahdon minäkin mennä sinne, ja minä syleilen iso-isää, kun minä tapaan hänen, ja sitte leikimme kaikki yhdessä".
Nämä, erään pienen nelivuotijaan tytön kysymykset, joita hän teki, kuullessaan ettei hän koskaan enää saisi nähdä iso-isäänsä täällä alhaalla, ilmituovat yhden yleisölle sangen vähän tunnetun puolen Mr. Moodyn luonteesta.
Uusi ajanvaihe alkoi Mr. Moodylle hänen ainoan tyttärensä ja vanhimman poikansa avioliittoon menosta alkaen, mikä tapahtui samana vuonna 1894. Ilo ja suru, terveys ja sairaus kulkivat käsi kädessä. Neljä lasta syntyi viimeisten kuuden vuoden ajalla hänen lähimmässä perhepiirissään — neljä lastenlasta — ja neljä kuolinkohtausta sattui — hänen äitinsä, hänen anoppinsa ja kaksi lastenlapsista.
D. L. Moody oli hellä poika. Tuskin viikkoakaan kului siitä, kun hän v. 1854 jätti kotinsa, ettei hän kirjoittanut äidilleen tai lähettänyt hänelle sanomalehtiuutisia vaikutuksestaan. Aina hän kääntyi hänen puoleensa saamaan neuvoja. Hän asettui v. 1875 asumaan Northfieldiin saadakseen olla hänen läheisyydessään. Joka päivä, kun hän oli kaupungissa, kävi hän häntä tervehtämässä, tuoden tavallisesti mukanaan jotakin hedelmiä tai vihanneksia puutarhasta. Hän rakennutti tuohon vanhaan rakennukseen yhden valoisan huoneen lisäksi, jossa hänen äitinsä tavallisesti viime vuosinaan istuksi, iloiten siitä työstä, minkä Jumala hänen poikansa kautta teki.
Äidin syntymäpäivä sattui samana päivänä kuin hänen omansakin (helmik. 5 p.), ja hänen kirjeensä näissä tilaisuuksissa olivat erittäin hellät.
"Sinä ja minä olemme jälleen päässeet yhden penikulmapylvään ohi matkallamme maasta taivaasen. Meillä on kummallakin syy kiittää Jumalaa kaikesta osoittamastaan hyvyydestä meitä kohtaan".
"Kun sinä saat tämän kirjeen, niin olet taasen mennyt yhden penikulmapylvään ohi, matkallasi ikuista kaupunkia kohti", kirjoitti hän Porthista v. 1892. "Lähetän parhaimmat onnentoivotukseni sille uudelle vuodelle, joka nyt sinulle koittaa. Toivon, että se on oleva sinulle täynnä iloa, auringonpaistetta ja rauhaa".
Viimeinen syntymäpäiväkirje, minkä hän äidilleen kirjoitti, on päivätty
San Antonio, Texas, 2 p. helmik. 1895:
"Silloin, kun saat tämän kirjeen, olet sinä aloittanut yhdeksättäkymmentä ensimmäistä ikävuottasi. Ajatteles, että kun sinä synnyit tähän maailmaan, taisteli Napoleon suuria taistelujaan! Se tuntuu pitkältä ajalta, kun ajattelee kaikkea, mitä sillävälin on tapahtunut. Kansakunta on noussut, toinen sortunut. Mutta sinä yhä elät ja omaat täydet sielunkyvyt ja hyvän terveyden. Sinun on paljosta kiittäminen Jumalaa, ja kaikki lapsesi iloitsevat, kun ovat saaneet pitää sinut niin kauvan".
"Viidenkymmenen vuoden ajan olen joka kerta suuresti iloinnut, kun olen saanut kääntyä kotiini Northfieldiin", lausui Moody kerran. "Kun pääsen vain viidenkymmenenkin penikulman päähän kodistani, niin tulen levottomaksi ja kävelen edestakaisin vaunussa. Minusta tuntuu niinkuin ei juna milloinkaan tulisi perille Northfieldiin. Jos pimeän tultua pääsen kotiin, niin katson aina, onko äitini ikkunassa tulta".
Tammikuun 26 p. 1896 kuoli äiti. "Ystävät", lausui Mr. Moody hänen haudallaan, "nyt ei ole aikaa suruun. Me olemme kiitolliset siitä, että meillä on ollut sellainen äiti. Hän on jättänyt meille ihmeellisen perinnön… Jumala siunatkoon sinua äiti; me rakastamme sinua vielä. Kuolema on vaan tehnyt rakkautemme suuremmaksi. Hyvästi vähäksi aikaa!"
Joitakin kuukausia ennen äidin kuolemaa oli hän saanut maistaa iso-isäniloa, kun Irene Moody syntyi 20 p. elok. 1895, ja Emma Fitt 16 p. jouluk. samana vuonna.
"Tiedättekö, että minulla on tyttärentytär? Olen juuri viemässä lahjaa hänelle", huusi hän kääseistään eräälle kesävieraalle tuona muistettavana elokuun-aamuna, osoittaen erästä kaakkuja sisältävää koria. Hän oli yhtä iloinen, kuin joku koulupoika lupapäivänä ja kertoi uutisen jokaiselle, kenen hän vaan kohtasi. Myöhemmin päivällä meni hän vielä kerran Mount Hermoniin lasta tervehtämään; tällä kertaa vei hän mukanaan suunnattoman suuren kukkakaalin pään, parhaimman, mitä hän puutarhastaan löysi.
Kirje, minkä hän kirjoitti Emmalle vuotta myöhemmin, osoittaa hänen sydänlaatuaan:
Joulukuun 10 p. 1896.
"Kuuden päivän kuluttua tulet sinä vuoden vanhaksi, ja siksi leipoo mummosi sinulle kaakun ja päällystää sen kokonaan valkealla sokerilla, ja sitte he panevat siihen yhden ainoan pienen kynttilän… Ensi torstaina on vuosi sitten kuin minä istuin ylhäällä ja odotin äidinäitiäsi, ja kun aika kului yli keskiyön, aijoin minä mennä katsomaan, miksi hän ei jo tullut kotiin, ja silloin kuulin sinun ensi kerran huutavan. Ilonkyyneleet nousivat silmiini ja siitä hetkestä asti olen paljon ajatellut sinua. Kohta senperästä kuoli äitini, ja näytti niinkuin sinä olisit tullut hänen sijalleen, ja sinä olet ollut kiltti pieni tyttö…"
"Ensi kesänä minä aijon hiipiä kotiisi, ottaa sinut kanssani ajelemaan, ennenkuin vanhempasi ovat nousseet ylös. Ajatteles vaan, kauniina kesäkuun aamuna voimme ajaa ylös 'Loveris Retreat'ille'. Siellä linnut laulavat sinulle kauniin laulun. Voi, miten hauska meillä on oleva yhdessä! Minun tulee oikein koti-ikävä, kun ajattelen sitä?"
"Ja nyt, rakas Emmani, rukoilen minä puolestasi, että Herra varjelisi sinua päivää ja yötä ja kätkisi sinua kaikelta pahalta. Sinä et lainkaan voi käsittää, kuinka suuresti iso-isäsi rakastaa sinua. Oi, kuinka taasen olen iloinen, kun saan sulkea sinut syliini".
Hänen leikillinen luonteensa esiintyy hänen ensimmäisessä Emmalle kirjoittamassa kirjeessään 7 p. tammik. 1896, kun tämä oli kolmen viikon vanha:
"Tämä on ensimmäinen kirjeeni rakkaalle pienelle lapsenlapselleni. Minä tahdoin kirjoittaa sinulle kirjeen, ennenkuin saisit ensimmäisen hampaasi. Kiirehdä hankkimaan itsellesi kaikki, ennenkuin kuuma aika tulee, sillä minä tahdon antaa sinulle vähän karamelleja, ja sinä tarvitset hampaita niitä syödäksesi. Minä tahdon, että sinä kasvat kiiruusti, niin että minä voin tulla varhain aamusin ja noutaa sinut ajelemaan, sill'aikaa kun isäsi ja äitisi vielä nukkuvat. Hiivimme kauvaksi toiselle puolen virtaa ja käymme Ireneä tervehtämässä. Miten meillä on oleva hauska! Äitisi on oikein ylpeä sinusta, ja hoitajattarellasi on senkin kymmenet kujeet. Ajatteles, Emma, mitä äitisi eräänä päivänä sanoi — hän väitti, etten minä, iso-isäsi, voi suudella sinua! Oletko kummempaa kuullut! Mutta minä suutelin sinua vaan, ja suutelen vielä monasti, kun vaan pääsen kotiin".
Muutamia kuukausia myöhemmin hän kirjoitti: "Olen juuri hiljan saanut kuulla, ettet sinä kärsi sitä maitoa, jota sinä minun kodistani saat. Minä luulen kumminkin, ettei syy ole lehmän vaan keittäjän. Ymmärräthän, tai sinun pitäisi ainakin jo ymmärtää, että kun maito keitetään ja kaadetaan mustalla kumminapilla varustettuun pulloon — eiköhän sinusta vähän vanhemmaksi tultuasi tule tuntumaan inhoittavalta, kun saat tietää, miten vanhempasi ovat kohdelleet sinua! — Sinun ei pidä moittia minun vanhaa lehmääni, sillä se on niin hyvä, kuin se voikin olla. Minä en tahdo opettaa sinua vanhempiasi vastustamaan mutta elleivät he menettele oikein kanssasi, niin hiivi minun luokseni, niin saat leivoksia ja jäätelöä".
Niin otti hänen rakastava sydämmensä osaa kaikkeen, mikä koski lapsia, ja nämä vuorostaan rakastivat häntä enemmän kuin kukaan muu. Kesällä nähtiin tavallisesti yksi tai pari niistä hänen vieressään, kun hän ajoi kylän läpi.
"Hän on harvinainen iso-isä", kirjoitti muuan ystävä. "Minä näin eräänä aamuna, kun hän pienen nelivuotijaan tyttärentyttärensä kanssa ajoi talonsa pihaan. Lapsi oli nukkunut vaunuihin, nojaten häntä vasten. Mr. Moody ei hennonut herättää lasta, vaan käski riisumaan hevoset, jääden itse istumaan paikalleen. Ennen pitkää valtasi uni hänetkin".
Mutta Jumala oli säätänyt hänelle muutakin, kuin häiritsemätöintä iloa. Hänen ainoa pojanpoikansa ja kaimansa, joka syntyi 7 p. marrask. 1897, kuoli 30 p. marrask. 1898, Mr. Moodyn ollessa Coloradossa. Irene, vanhin hänen lastenlapsistaan, seurasi pientä veljeänsä 22 p. elok. 1899 (neljän vuoden ja kahden päivän vanhana) pitkällisen ja erittäin ilkeän keuhkotulehduksen vaikutuksesta, joka sittemmin muuttui keuhkotaudiksi.
Seuraavan lohdullisen kirjeen hän kirjoitti heti saatuaan tiedon pienen
Dwightin kuolemasta:
Colorado, Springs, Colo.
"… Tiedän, että Dwightin on hyvä olla, ja meidän tulisi iloita hänen kanssansa. Mitä olisivat taivaan asunnot, ellei siellä löytyisi lapsia? Ja hän on mennyt sinne olemaan avullisena kaiken kuntoon saattamisessa vanhempia varten. Tiedäthän, että Mestari on sanonut: Viimeiset tulevat ensimmäisiksi. Hän tuli viimeksi joukkoomme, ja hän meni ensimmäisenä sinne ylös! Hän on turvassa, vapaana kaikista suruista, joita meidän täytyy kestää. Minä kiitän Jumalaa sellaisesta elämästä. Se oli melkein pelkkää onnea ja auringonpaistetta. Miten kirkastettu ruumis hänellä mahtaa olla, ja millä ilolla hän on meidän tuloamme odottava! Jumala ei luo meihin tätä väkevää rakkautta toisiimme vain muutamia päiviä tai vuosia varten. Se on kestävä ikuisesti, ja sinä saat pitää rakkaan poikasi luonasi ijankaikkisesta ijankaikkiseen, ja rakkaus on vaan yhä kasvava. Mestari tarvitsi häntä, muuten hän ei olisi häntä kutsunut; sinun tulisi tuntea itsesi onnelliseksi siitä, että sinulla oli kodissasi jotakin, jota hän tarvitsi".
"Minä en voi ajatella häntä tähän maahan kuuluvana. Mitä enemmän häntä ajattelen, sitä selvemmin käsitän, että hän oli vaan lähetetty meille, jotta hän vetäisi meitä lähemmin toisiimme ja ylös valon ja onnen maailmaa kohti. Minä en voisi toivoa häntä takaisin, joskin hän saisi kaikki, mitä maailma voisi hänelle antaa. Ja ajatteles, että Vapahtaja hoitaa häntä niin hellästi! Hän ei ole eksyvä, ei sairastava, ei enää kuoleva. Tuo rakas, rakas pienokainen! Minä rakastan ajatella häntä, niin suloinen, niin tyyni ja niin rakastettava! Hänen elämänsä ei ainoastaan ollut moitteetonta, se oli viatonta; ja jos hänen elämänsä täällä oli sellaista, millaista se onkaan siellä ylhäällä? Luulen, että ainoa minkä hän maasta otti mukaansa, oli hänen suloinen hymyilynsä, enkä epäile, ettei hän, nähdessään Vapahtajan, hymyillyt samoin kuin nähdessään sinut. Sydämmestäni kohoo usein Jumalan puoleen rukous puolestasi, ja aina silloin tulevat nämä sanat eteeni: 'Lapsen laita on hyvä'. Ajatteles, että hän on kirkastettu! Jumalalle kiitos, Dwight on onnellisena kotona, ja me saamme pian nähdä hänet.
Sinua rakastava isäsi
D. L. Moody".
Vähää ennen Irenen hautausmenon loppua nousi Mr. Moody ja lausui:
"Tahtoisin lausua muutamia sanoja, jos voin luottaa itsehillitsemiskykyyni. Olen tänään muistanut tuota vanhaa profeettaa, joka monta vuotta sitten Jordanin laaksossa odotti, että Jumalan vaunut tulisivat häntä kotiin noutamaan. Jumalan vaunut tulivat ales Connecticut laaksoon eilen aamulla noin kello puoli seitsemän aikaan ja noutivat pienen Irenemme kotiin. Edellinen noudettiin kotiin vuosikausia kestäneen palveluksen jälkeen, jälkimmäinen aikaisimman nuoruutensa koitossa. Mutta profeetan palvelus ei ollut Herran pienen palvelijattaren palvelusta täydellisempi, sillä Jumala kutsui kummankin, ja hän ei milloinkaan omiensa palvelusta keskeytä". "Irene on vaelluksensa päättänyt. Hän teki työnsä täällä hyvin. Hän sai enemmän aikaan, kuin moni, joka on täyden elinijän saavuttanut. Me emme tahtoisi häntä takaisin, vaikka hänen äänensä oli suloisin, minkä ikänä maan päällä olen kuullut. Kolmen viikon vanhasta aina viimeisiin tuskallisiin päiviin saakka ei hän milloinkaan ole hymyilemättä minua kohdannut. Mutta Kristus tarvitsi siellä häntä. Minun elämäni on paljon hänen lähetystyönsä kautta maan päällä parantunut. Hän teki meitä kaikkia paremmiksi".
"Viimeiset harvat päivät ovat olleet minulle suureksi siunaukseksi. Olen saanut monta uutta ja kallista opetusta. Hän ajeli mielellään ulkona minun kanssani. Maanantai-aamunakin hän pyysi, että ottaisin häntä ulos ajelemaan, ja kello puoli seitsemän olimme yhdessä ulkona. Milloinkaan hän ei ollut niin kaunis kuin silloin. Hän oli juuri taivasta varten kypsymäisillään. Hän oli tätä maata varten liian ihana".
"Minä kiitän Jumalaa tänä päivänä kuolemattomuuden toivosta. Minä tiedän, että olen kerran ylösnousemuksen kirkkaudessa näkevä hänet vielä ihanampana, kuin mitä hän ikänä täällä olikaan".
Jumala täytti vieläkin kerran hänen maljansa, kun neljäs lapsenlapsi syntyi 13 p. marrask. 1899, neljää päivää ennenkuin hän itse sairastui Kansasin kaupungissa. "Kiitollinen hyvistä uutisista", sähköitti hän pojalleen, "tulkoon hän suureksi taivaan valtakunnassa, se on hänen iso-isänsä rukous". Myöhemmin hän kirjoitti:
"Olen tänään kiitoksella ja ilolla täytetty… Rakas pikku lapsi, tunnen jo, miten sydämmeni rakastaa häntä! Suutele äitiä ja pikkulasta puolestani… Jumalalle olkoon kiitos vieläkin yhdestä lapsenlapsesta!"
Samana päivänä kirjoitti hän ainoalle, elossa olevalle lapsenlapselleen, Emma Fitt'ille, yhden noita yksinkertaisia, rakkaudesta uhkuvia kirjeitä, jotka sitoivat lapsenlapset häneen rakkaudelta, mikä ei ikänä ole sammuva. Hän kirjoitti:
"Rakas Emmani, — iloitsen siitä, että olet saanut serkun. Tahdotko suudella häntä minun puolestani ja näyttää hänelle iso-isäsi kuvan (tällä hän tarkoitti erästä sanomalehtiotetta, minkä hän liitti kirjeesen)? Minä en luule, että hän on minut tunteva, mutta sinä voit kertoa hänelle minusta, niin hän vanhemmaksi tultuaan tuntee minut, ja silloin leikimme yhdessä hänen kanssaan. Minä aijon lähettää hänelle suutelon, vaan pienen, pienen. Iso-isäsi D. L. Moody. Suutelon minä panen pieneen laatikkoon, niin voit viedä sen hänelle.".
Pikku Mary, tuo äskensyntynyt, kannettiin kymmenen päivää myöhemmin iso-isän kotiin, mutta hän saa oppia tuntemaan hänen rakastavan, leikillisen ja hellän sydämmensä niistä kalliista kirjeistä ja valokuvista, joiden omistuksesta hänen perheensä nyt on niin onnellinen.
YHDESKOLMATTA LUKU.
Mr. Moodyn viimeinen evankeelinen lähetysretki.
Mr. Moody jätti viimeisen kerran kotinsa 8 p. marrask. 1899. Hänen perheensä ei mitenkään aavistanut, ettei hän ollut yhtä terve ja voimakas kuin tavallisesti. Hän oli sitoutunut viikon ajan johtamaan kokouksia kaupungissa nimeltä Kansas City, Mo. Matkalla poikkesi hän Philadelphiassa katsomassa erästä rakennusta, jota häntä varten rakennettiin, ja jossa piti pidettämän sarja samanlaisia kokouksia, joita pidettiin 1875-76.
Hän tuli Kansasiin sairaana miehenä. Kun jotkut ystävät kävivät häntä hotellissa tervehtämässä, pyysi hän heiltä anteeksi, kun ei voinut nousta ylös, sanoen olevansa väsynyt. Ensimmäisenä iltapäivänä kuljetti kolme hänen oppilaitaan Mount Hermonista, O. M. Vining, pastori D. Baines Griffiths ja C. S. Bishop, häntä vaunuilla kaupungilla. Hän näytti olevan hyvällä mielellä, mutta he huomasivat siitä huolimatta, ettei hän ollut oikein näköisensä.
Siihen suureen saliin, jossa kokoukset pidettiin, arvellaan helposti mahtuvan viisitoista tuhatta henkeä. Ystävät kertovat, että ainakin sen verta oli ensimmäisen sunnuntain kokouksissa; sitäpaitsi täytyi tuhansien tilan puutteessa jäädä pois. "Se oli valtava näky. Tuo suuri areena näytti laaksolta, täynnä ylöspäin käännettyjä kasvoja, ja täyteen ahdatut lehterit olivat kuin suunnattomalla kansanpaljoudella peitettyjä vuorenrinteitä — kaiken keskellä vallitsi syvä hiljaisuus. Yksinään, keskellä tätä suurta joukkoa tuon suuren puhujalavan etupuolessa, seisoi Mr. Moody. Hänen äänensä kuului siltä, kuin olisi hän tuttavallisesti puhellut jonkun ystävän kanssa kahdeksannella tai kymmenennellä penkkirivillä, ja ilman vähintäkään ponnistusta kuului hänen äänensä rakennuksen kaikkiin osiin". Mr. Moody kertoi sittemmin, ettei rakennus lainkaan hänen saarnatessaan vaivannut hänen ääntänsä.
Ennenkuin hän ensimmäisenä iltapäivänä aloitti saarnansa, sattui kuvaava tapaus. Hän kohoitti kätensä, missä hän piti lehtisen painettuja lauluja, joita vahtimestarit olivat jaelleet, ja lausui:
"Jokainen, jolla on tällainen lehti, ojentakoon sen ylös".
Tuhansittain lehtisiä ojennettiin ilmaan. "Istukaa nyt niiden päälle", lausui Mr. Moody, ja kansa pani nauraen lehtiset syrjään, ettei niiden rapina häiritsisi kokousta.
Hän saarnasi sekä aamupäivällä että illalla "kylvöstä ja niittämisestä" Gal. 6: 7, 8. "Älkäät eksykö. Jumala ei anna itseänsä pilkata, sillä mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää. Joka lihassansa kylvää, se lihastansa turmeluksen niittää, mutta joka hengessä kylvää, se hengestä ijankaikkisen elämän niittää".
Iltajumalanpalveluksen loputtua tunkeili tavallisuuden mukaan hänen ympärillään joukko miehiä ja naisia, jotka olivat häntä kuulleet ja tulleet vuosikausia sitten autetuiksi, monet toisissakin kaupungeissa, ja jotka nyt halusivat pusertaa hänen kättään.
Seuraavana päivänä, maanantaina, kertoi Mr. Moody Mr. Viningille, ettei hän ollut nukkunut hyvästi, mutta kielsi häntä sitä kertomasta, koska hän ei halunnut, että sanomalehdet saisivat siitä tietää. Seuraavana päivänä hän lausui: "Minulla on ollut kauhea yö. Olen tuskin hetkeäkään nukkunut". Mutta hän ei tahtonut, että Mr. Vining kirjoittaisi perheelle tai kutsuisi lääkäriä, vaikka hän suostui tämän ehdotukseen saada seuraavan yön istua hänen luonaan.?
Keskustelut Mr. Viningin kanssa näinä harvoina päivinä koskettelivat niitä laitoksia, joita hän oli perustanut, ja hän sanoi, että työ Kansas City'ssä oli hänen arvelunsa mukaan suuremmoisin, minkä Jumala hänelle tehtäväksi oli uskonut. Hän puheli perheessään edellisenä vuonna sattuneista kuolemantapauksista, ottaen samalla esille kappaleen "Thoughts from my Library" nimistä kirjaansa, josta hän luki erään kohdan, mikä nyttemmin on erityisestä merkityksestä. Luettu paikka sisälsi mietelmiä Ps. 30: 6 johdosta: "Ehtoolla on itku, mutta aamulla ilo". Se loppuu seuraavilla sanoilla:
"Minä olen sen kuullut valkeuden maassa, josta minä olen tullut. Lähenee aika, varmasti joskaan ei niin nopeasti, jolloin Herra on pyyhkivä kyyneleet kaikkien silmistä. Tämä vaivaloinen maailma on vihdoinkin saapa kokea iloa ja riemua, ja murhe ja huokaus on pakeneva. Niin lohduttakaat siis toisianne näillä sanoilla".
Mr. Moody saarnasi Pyhästä Hengestä ja Luuk. 19: 10 johdosta: "Ihmisen Poika tuli etsimään ja vapahtamaan sitä, kuin kadonnut oli", ja muista hänelle rakkaista teksteistä. Torstaina marraskuun 16 päivänä hän saarnasi viimeisen kerran.
Uhkaavasta ilmasta huolimatta oli mainitun päivän iltapuolella kolme tuhatta henkeä läsnä. Mr. Moodyn aineena oli: "Armo, kolmelta eri puolen katsottuna". Tekstin sanat olivat nämä:
"Jumalan armo kaikille ihmisille terveellinen on ilmestynyt, joka meitä opettaa kaiken jumalattoman menon hylkäämään ja maailmalliset himot, ja tässä maailmassa siviästi, hurskaasti ja jumalisesti elämään, odottaen autuaallista toivoa, ja suuren Jumalan ja meidän Lunastajamme Jeesuksen Kristuksen ilmestystä, joka itsensä antoi meidän edestämme, että hän meitä kaikesta vääryydestä lunastais, ja itsellensä erinomaiseksi kansaksi puhdistaisi, ahkeraksi hyviin töihin". Tit. 2: 11-14.
Viimeisenä iltana oli Convention Hall aivan täynnä. Noin kymmenen tuhatta henkeä oli läsnä. Mr. Moodyssa ei näkynyt pienintäkään väsymyksen merkkiä.
Hänen valtansa ihmisjoukkojen yli oli merkillinen. Esimerkiksi siitä mainittakoon seuraava tapaus. Molemmat kädet ojennettuina huusi hän eräänä iltana: "Kaikki, jotka täällä tahtovat Jumalan apua, sanokoot korkealla äänellä: 'Herra auta minua!'" Hän odotti toivokkaana. Jotkut harvat toistivat puoleksi kainostellen: "Herra auta minua!"
"Vielä kerran!" käski evankelista. Toinen vastaus oli ensimmäistä paljon kovempi. "Herra — auta — minua!" vastasi monta sataa ääntä.
Mr. Moody laski käsivartensa ales.
"Uskotteko, että hän on teitä kuullut?"
"Uskomme", vastasivat samat, jotka olivat hänen sanansa toistaneet.
"Hän on täällä tänä iltana", vastasi Mr. Moody vakavana. "Hän kuuntelee teitä. Hän on teidän luonanne. Ajatelkaa, mikä näky! Kaikki nämä ihmiset huutavat Herralta apua! Sanokaamme kaikki: 'Herra, muista minua!'"
Mahtava äänien paljous vastasi: "Herra, muista minua!"
Moody puhui aina lyhyeillä, ytimekkäillä lauseilla, jotka vaikuttivat kuulijoihin.
"Voitte tavata tuhannen miestä, joilla on vaikutusvaltaa, yhtä vastaan, jolla on voimaa", lausui hän.
"Luin sanomalehdestä", lausui hän, "että eräs etevä kauppias on kuollut. Hän jättää jälkeensä suuren omaisuuden ja kaksi poikaa, joista molemmat ovat juomareja".
"Ei kannata olla maailmallinen kristitty. Jää maailmaan tai jätä se kokonaan. Eräs mies kertoi, että hänellä on mainio kaivo, jolla kuitenkin on kaksi pahaa puolta — talvella se jäätyy ja kesällä se kuivuu. Niin on monen kristitynkin laita. Joko ne ovat jäätyneitä tai kuivuneita".
"Jumalan sanotaan vihaavan tyhjää paikkaa. Mutta sinä et, ystäväni, voi ihmissydäntä tyhjentää".
"Sinä et voi karkoittaa pimeyttä, mistään".
"Ainoa keino päästä siitä on laskea valoa sisälle".
"Mene tomuun, ihminen, jos tahdot tulla koroitetuksi!"
Kerran kysyi hän juhlallisesti: "Uskotteko te siellä alhaalla, että voimme löytää Jeesuksen täällä tänä iltana?"
Ääni kaukaa tämän ihmismeren keskeltä kuultiin päättävästi vastaavan:
"Uskon".
"Uskotteko, pastorit, että voimme löytää Jeesuksen täällä tänä iltana?"
Pastorit puhujalavalla vastasivat yhteen ääneen:
"Uskomme". —
"Uskooko tämä ympärilläni oleva laulukööri, että voimme löytää
Jeesuksen täällä tänä iltana?"
"Uskomme", vastasi kööri.
"Löytäkää hänet sitten", pauhasi Mr. Moody.
Hän oli pitkän ajan ääneti. Sitten hän lausui: "Tahtooko joku sanoa: 'Minä tahdon luottaa Herraan tänä iltana, enkä peljätä?' Tahtooko joku suoraan sanoa: 'Minä tahdon?' Ovi on raollaan. Tahdotko työntää sen auki ja sallia Kristuksen tulla sisälle? Tahdotko? Tahdotko?"
Hän vaikeni ja odotti hartaasti sydämmestä lähtevää vastausta yksinkertaiseen, suoraan kysymykseensä.
Vallitsi haudan hiljaisuus, sillä kukaan ei vastannut. Vihdoin kuului ääni kaukaa: "Minä tahdon".
Mr. Moody huokasi syvään. "Minä tahdon", lausui toinen. Mr. Moody hymyili. "Minä tahdon koettaa", sanoi vieläkin joku.
"Mitä se oli?" kysyi Mr. Moody.
"Minä tahdon koettaa", lausui mies.
"Kuule ystäväni", sanoi Mr. Moody, lyöden raamattuunsa, "parempi on sanoa: Minä tahdon, kuin: minä tahdon koettaa. Jos tahdotte, niin aijotte saavuttaa päämäärän; jos tahdotte koettaa, niin esiintuotte puolustuksia, jos epäonnistuisitte".
"Minä tahdon", lausui mies.
"Oletteko joskus nähneet nuorukaisen, jolla on rakas äiti, sisarukset ja koti kuin pieni taivas? Hän jättää kodin, joutuu huonoon seuraan ja luisuu alespäin, alespäin, alespäin".
Mr. Moody melkein vajosi polvilleen, kämmenet alespäin käännettyinä.
"Hän puhdistaa sylkyastioita eräässä kapakassa. Muuan ystävä tapaa hänet siellä ja kertoo hänelle, että hänen äitinsä haluaisi häntä nähdä. Mutta hän ei tahdo tulla. Hänen täytyy saada ryyppy. Hän ei viitsi tulla, hän ei tahdo tulla, hän sanoo".
Mr. Moody vallan huusi: "Hänen — täytyy — saada — ryyppy!" Hetken äänettömyys seurasi.
"Mutta jos Jumala tahtoo, voi hän nostaa tuon juomarin ylöspäin, ylöspäin". — Mr. Moody piti kätensä korkeutta kohti ylennettyinä — "keruupeja ylemmäksi". — Hän ojensi itsensä korkeammalle. — "Seraafeja ylemmäksi. Oman valkoisen istuimensa luokse".
Joukko sähkölamppuja sytytettiin samassa. Mr. Moody, joka aina oli kekseliäs, käytti tämän hyväksensä.
"Valot sytytetään. Sytyttäköön Jumala valonsa teidän sydämmissänne!"
Erään jumalanpalveluksen loppupuolella nojasi Mr. Moody urkuja vasten ja kysyi pastoreilta: "Sallitteko, pastorit, minun lausua teille muutamia sanoja?"
"Kernaasti, sanokaa mitä tahdotte", oli vastaus.
"No niin, minä en ole mikään profeetta, mutta luulen kuitenkin voivani ennustaa erään seikan".
"Nykyään kuulee niin paljon puhuttavan kahdennenkymmenennen vuosisadan saarnaajasta. Tiedättekö, minkälainen mies hän on oleva? Hän on oleva sellainen, joka avaa raamattunsa ja saarnaa siitä. Voi, minä olen aivan kyllästynyt näihin kaavamaisiin saarnoihin! Minua äitelöittää kuulla noita 'hopeakieli-puhujia'. Minä tahdon kuulla saarnaajia eikä tuulimyllyjä".
Eräänä päivänä hän sanoi: "Jumala auttaa aina niitä, jotka hänen apuaan haluavat. Sellaiset ihmiset vain pettyvät, jotka seuraavat Kristusta senvuoksi, mitä he häneltä voivat saada, eikä senvuoksi, mitä hän itsessään on. Jos tämä joukko, mikä on täällä tänä iltana, voitaisiin läpinähdä, niin saisimme huomata sangen omituisia vaikuttimia monen läsnäoloon. Tuolla istuu parvella eräs mies, joka on tullut tällaista kansanpaljoutta katsomaan. Joka tapauksessa minä olen iloinen siitä, että tulit. Kenties saa Kristus sydäntäsi liikuttaa, ja siinä tapauksessa tulet tämän perästä toisesta syystä. Tuolla on yksi, joka tulee tehdäkseen vaimonsa mieliksi, ja tuolla yksi, joka tulee voidakseen sanoa olleensa kerran tällaisessa suuressa kokouksessa. Tuolla on yksi, joka on tullut siitä syystä, ettei hänellä ollut muuta tekemistä. Mutta minä luulen, että täällä löytyy sellaisiakin, jotka ovat tulleet saadakseen nähdä Jeesusta. En koskaan ole nähnyt pelastuksestaan huolehtivaa ihmistä, joka ei olisi tullut taivaasen".
Tällä esipuheella aloitti Mr. Moody saarnansa. Hän näytti uupuneelta, ja hänen kasvonsa olivat hikiset ja punottivat. Mutta sellaisen kuuliakunnan vaikuttama inspiratiooni ylläpiti häntä.
Hänen viimeisen saarnansa aineena oli: "Esteet". Hän luki vertauksen
Luuk. 14: 16-24.
"Niin hän sanoi hänelle: Yksi ihminen teki suuren ehtoollisen, ja kutsui monta. Ja lähetti palvelijansa ehtoollisen hetkellä sanomaan kutsutuille: Tulkaat, sillä kaikki ovat valmistetut. Ja he rupesivat järjestänsä kaikki heitänsä estelemään. Ensimmäinen sanoi hänelle: minä ostin pellon, ja minun pitää menemän sitä katsomaan. Minä rukoilen sinua, sano minun esteeni. Ja toinen sanoi: minä ostin viisi paria härkiä, ja menen niitä koettelemaan. Minä rukoilen sinua, sano minun esteeni. Ja kolmas sanoi: minä olen emännän nainut, ja en taida sentähden tulla".
"Ja kun se palvelija tuli, sanoi hän nämät herrallensa".
"Silloin perheenisäntä vihastui, ja sanoi palvelijallensa: Mene nopiasti kaupungin kaduille ja kujille, ja saata tänne vaivaiset ja raajarikot, ontuvat ja sokiat".
"Ja palvelija sanoi: Herra, minä olen tehnyt niinkuin sinä käskit, ja vielä nyt sijaa on".
"Ja herra sanoi palvelijalle: Mene maantielle ja aidoille, ja vaadi heitä sisälle tulemaan, että minun huoneeni täytettäisiin; sillä minä sanon teille, ettei yhdenkään niistä miehistä, kuin kutsuttiin, pidä maistaman minun ehtoollistani".
Torstaina hän kylmetytti itsensä kylpyhuoneessa, ja täytyi perjantaina kutsuttaa lääkäri. Lääkärin neuvosta päätti hän jättää vaikutuksen jatkamisen sikseen. Kun hän oli tehnyt tämän päätöksen, vapautui hän painavasta taakasta, ja voimat rupesivat palaamaan. Pikaista kotiin palaamista ruvettiin puuhaamaan.
Mr. Moody mainitsi kiitollisuudella sen kohtelijaisuuden, jota ystävät Kansasissa hänelle osoittivat. Kotimatkalla tapahtui jotakin, joka on kuvaavaa sille, mitä usein viime vuosina tapahtui. Kun juna saapui Detroitin asemalle, oli se enemmän kuin tunnin myöhästynyt, ja ellei onnistuttaisi voittamaan takaisin ainakin puolta tästä ajasta, niin eivät he ennättäisi Niagaraan ennen läpikulkevan Boston-junan lähtöä, jonka kanssa itäinen juna oli yhteydessä. Junan seistessä asemalla, lähtömerkkiä odottaen tuli junankuljettaja, harmahtava vanha rautatieveteraani, käyden läpi junan, kunnes hän saavutti ylimääräisen vaunun.
"Kenen vaunu tämä on?" kysyi hän eräältä joukosta, joka seisoi vaunun ulkopuolella.
"Se on yksityinen vaunu, joka vie Mr. Moodyn hänen kotiinsa".
"Missä hän on ollut?"
"Hän on pitänyt kokouksia Kansasissa, jossa hän sairastui, ja nyt me viemme hänet kotiinsa. Me olemme noin tunnin myöhästyneet, ja ellemme voita aikaa takaisin, niin emme saavu ajoissa Bostoniin".
"Kuulkaa", virkkoi junankuljettaja äänellä, joka liikutuksesta oli tukehtumaisillaan, "viisitoista vuotta sitten käännyin minä Mr. Moodyn kautta, ja siitä perin olen elänyt parempaa ja onnellisempaa elämää. Minä en tiennyt, että Moodyn vaunu oli tänä yönä mukana; mutta jos tahdotte, että minä ajan niin nopeasti, että voitamme takaisin sen ajan, minkä olemme kadottaneet, niin teen sen. Sanokaa vaan Mr. Moodylle, että eräs hänen ystäviään kuljettaa junaa, ja katsokaa sitte ettette vaan läkähdy".
Heti kun juna oli päässyt kaupungin ulkopuolelle, lisäsi kuljettaja höyryä, ja hänen kerrotaan ajaneen suurimmalla nopeudella, millä koskaan hänen piirissään on kuljettu. Pysäykset lukuunottamalla kulki hän 130 penikulmaa (engl.) tasan 130 minuutissa. Niagaraan he ennättivät hyvissä ajoin, ja kun yksityisvaunussa olijat seuraavana aamuna heräsivät, olivat he Boston-junassa.
Ensimmäisen tiedon Moodyn sairaudesta sai perhe näin kuuluvan sähkösanoman kautta: "Lääkäri katsoo minun tarvitsevan lepoa. Olen matkalla kotiin". Sitte seurasi lyhyeillä väliajoilla toisia. "Paraneminen edistyy. En ole kokonaiseen viikkoon voinut niin hyvin", ja "Olen viettänyt ihanan päivän. Ei lainkaan kuumetta. Sydän paranee paranemistaan. Ei mitään tuskia. Olen itseeni nähden hyvin varovainen, en vaan rakkaitteni tähden, vaan myöskin sen työn tähden, jonka uskon Jumalan minulle antaneen maan päällä tehtäväksi".
Mr. Moody pääsi onnellisesti kotiin. Hän sanoi kestäneensä tuon viisitoista sataa penikulmaa pitkän matkan paremmin kuin ennen koskaan. Ei hän näyttänyt uskovan olevansa ikuista kotia niin lähellä. Illalla hän meni ylös makuuhuoneesensa iltaseksi itseään siistimään, mutta voimain ponnistus portaiden nousemisessa tuotti sellaisen sydäntykytyksen, että hän aivan uupui. Hän ei sieltä enää milloinkaan tullut ales.
Kotiin tultuaan sähköitti hän ystäville Kansas City'ssä seuraavasti:
"Olen onnellisesti päässyt kotiin. Neljäkymmentä vuotta olen matkustellut enkä milloinkaan paremmin matkaa kestänyt. Jos olisin ollut luonanne tänä iltana, niin olisin puhunut aineesta: 'Sinä et ole kaukana Jumalan valtakunnasta'. Rukoilen, että monta Mr. Torreyn saarnan kautta tulisi viedyksi taivaan valtakuntaan. Pyydän kiittää Kansas City'n hyväntahtoista kansaa heidän ystävällisyydestään ja esirukouksistaan".
Sunnuntaista 19 p. marrask. perjantaihin 22 p. jouluk. ei Mr. Moody kyennyt jättämään huonettaan. Mutta hän ei koskaan valittanut. Hän yhtä vähän kuin hänen perheensäkään aavisti, millainen loppu oli oleva. Kerran kysyi Mr. Moody, löytyikö alustassa tarpeeksi puita ja hiiliä perheen talvitarpeeksi. Toisen kerran kertoi hän vaimolleen, ettei hän milloinkaan ollut odottanut mitään pitkällistä tautia. Hän oli luullut loppunsa tulevan äkkiä ja aiheutuvan sydänhalvauksesta, hänen ollessa täydessä toiminnassa. Kun aika kului verkalleen — verkalleen miehelle, joka oli tottunut alituiseen työskentelyyn — sanoi hän usein, että hän joka ilta odotti aamua. Tullessaan heikommaksi, sanoi hän, että hän nyt ymmärsi mitä tällä värsyllä tarkoitetaan: "Heinäsirkka vaivaa". Mutta aina k:lo 2:een a.-p. sinä päivänä, jona hänen henkensä triumfeeraavasti liiteli taivaan portista sisälle, puheli hän tulevaisuudesta ja teki suunnitelmia; ja joskin hän itse ymmärsi, mitä todella oli tapahtuva, ei hän ilmoittanut sitä toisille. Hänen perheensä tiesi, että hänen sydämmensä oli heikko; mutta vaikka he tiesivät, että loppu voi tulla minä hetkenä tahansa, niin ei he sittenkään luulleet, että niin todella oli tapahtuva.
Suoranainen fyysillinen syy Mr. Moodyn sairastumiseen Kansas City'ssä oli epäilemättä se, että hänellä oli rasvamuodostus sydämmen ympärillä. Kesällä 1899 eivät olosuhteet myöntäneet hänelle yhtä paljon liikettä kuin tavallisesti, ja senvuoksi lisääntyi hänen painonsa kolmellatoista kilolla. Tällainen lihavuus oli tuhoisa miehelle, jolla oli sellainen ruumiinrakenne ja niin heikko sydän. Mutta hänen ääretöin elinvoimaisuutensa ja hänen vahva ruumiinrakenteensa saattoivat hänen kestämään ponnistuksen, jonka alle ken tahansa ennen pitkää olisi sortunut. Parhaasta lääkärinhoidosta huolimatta heikkoni hän yhä enemmän, kunnes hän saavutti luonnon asettaman rajan, ja kristittyä maailmaa hämmästytti sanoma, ettei häntä kauvemmin ollut olemassa, sillä Jumala oli ottanut hänet pois.
KAHDESKOLMATTA LUKU.
Mr. Moodyn kruunauspäivä.
Maailmalle on joulukuun 22 päivä koko vuoden lyhin päivä, mutta D. L. Moodylle oli sen koitto alkuna päivään, jolla ei ole lainkaan iltaa. Neljäkymmentä neljä vuotta oli hän ollut jumalallisesta elämästä osallisena, ja hänen siirtymisensä näkyväisestä näkymättömään, ajallisesta maailmasta ijankaikkiseen, ei mitenkään tuottanut pysäystä hänen elämässään. Toisissa maailmoissa palvelee hän yhä samaa Mestaria, jonka asiaa hän niin sydämmensä pohjasta rakasti ja niin väsymättömällä innolla palveli. Hänen ainoa päämääränsä hänen ajallisen elämänsä aikana oli ollut Jumalan tahdon tekeminen, ja hänelle omituisella kuuliaisuudella totteli hän Jumalan viimeistä kutsua.
Vielä muutamia tuntia ennen loppua oli Mr. Moodylla sama vakuutus kuin hänen perheelläänkin, nimittäin että hänen terveytensä oli parantumaan päin. Edellisenä päivänä tuntui hän melkein tavallista hermostuneemmalta, mutta hän puhui iloisesti itsestään.
Vastaukseksi kysymykseen, oliko hänen hyvä olla, lausui hän:
"Oi, on. Jumala on kohtaani sangen hyvä — ja perheeni samoin".
Ei ainoakaan ihminen ole sydämmellisemmin voinut rakastaa perhettään ja elintehtäväänsä kuin hän, ja hänen kuultiin usein lausuvan:
"Elämä on minulle sangen suloinen, eikä mikään mahtiasema taikka rikkaus voisi houkutella minua siltä istuimelta, jolle Jumala minut on asettanut".
Se, että hän oli niin valmis erkanemaan täältä, ei johtunut elämään kyllästymisestä eikä halusta päästä kauvemmin palvelemasta, sillä työ Kristuksen eteen tuotti hänelle sellaista iloa, että harvat ovat vertaista kokeneet.
Viimeinen kutsu tuli odottamatta. Alkupuolella yötä oli A. P. Fitt, hänen vävynsä, valvonut hänen vuoteensa vieressä. Hän näytti suurimman osan tästä ajasta nukkuvan levollisesti. Kello kolme aamupuolella tuli hänen poikansa W. R. Moody valvomaan sairashuoneessa. Useita tuntia makasi potilas levottomana, eikä voinut nukkua. Noin kello 6 aikaan a. p. tyyntyi hän ja vaipui luonnolliseen uneen, josta hän noin tunnin kuluttua heräsi. Hänen poikansa kuuli äkkiä, miten hän matalalla äänellä ja täsmällisesti puheli, lausuen:
"Maa väistyy, taivas aukeaa eteeni".
Hänen poikansa ensi ajatus oli herättää häntä jostakin, jonka hän otaksui uneksi.
"Ei, tämä ei ole mikään uni, William", lausui Mr. Moody. "Tämä on ihanaa! Tämä on kuin jonkinlainen hengellinen huumaustila! Jos tämä on kuolema, niin kuolema on suloinen! Täällä ei löydy mitään laaksoa! Jumala kutsuu minua, ja minun täytyy mennä!"
Hoitajatar kutsutti samassa perheen ja lääkärin, joka oli ollut yötä siellä. Mr. Moody jatkoi tyyntä puhettaan, tuntui ikäänkuin hän toisesta maailmasta olisi lausunut viimeisiä tervehdyksiään rakkailleen, jotka hän juuri oli jättämäisillään.
"Olen aina ollut kunnianhimoinen mies", hän sanoi, "en ole himonnut jättää jälkeeni rikkauksia ja tavaroita, vaan paljon työtä, jota teidän on jatkettava. Sinä saat jatkaa työskentelyäsi Mount Hermonissa, Paul saa vanhemmaksi tultuaan ottaa seminaarin johdon, Fitt'in tulee ottaa opisto haltuunsa, ja Ambert (hänen veljenpoikansa) voi auttaa teitä taloudellisissa tehtävissä".
Sitte näytti kuin olisi hän katsahtanut esiripun toiselle puolen, sillä hän huusi:
"Tämä on minun triumffini; tämä on minun kruunauspäiväni! Minä olen tätä vuosikausia odottanut".
Hänen kasvonsa paistoivat, ja äänellä täynnä iloista ihastusta hän lausui: "Dwight! Irene! Minä näen lasten kasvot!" Hän tarkoitti kahta lastenlastaan, jotka Jumala viime vuoden kuluessa oli luokseen korjannut.
Sitte hän lausui, luullen olevansa tajuntansa kadottamaisillaan:
"Tervehtäkää heitä kaikkia".
Juuri samassa astui hänen puolisonsa huoneesen. Hän huusi:
"Äiti, sinä olet ollut minulle hyvä vaimo".
Sitte tuli hän tajuttomaksi. Siihen asti ei oltu käytetty lääkkeitä, ei minkäänlaisia.
Perheestä näytti kuin ei hän ikänä enää palaisi tajuntaansa takaisin, niin suuri oli voimattomuus. Puolen tunnin kuluttua hän kumminkin kiihoittavien aineiden vaikutuksesta virkosi, ja kun tajunta palasi, lausui hän heikolla äänellä seuraavat sanat:
"Ei mitään tuskaa! Ei mitään laaksoa!" Hetken kuluttua, kun hän hieman oli tointunut, hän lisäsi:
"Jos kuolema on tällainen, niin ei se ole lainkaan vaikea. Se on suloinen!"
Vähän myöhemmin nousi hän äkkiä kyynäspäilleen ja huusi:
"Mitä tämä kaikki merkitsee? Mitä te kaikki täällä teette?"
Hänen vaimonsa selitti, ettei hän ollut voinut hyvin. Heti näytti ikäänkuin kaikki olisi hänelle selvinnyt. Hän lausui:
"Tämä on merkillistä! Olen ollut kuoleman porttien tuolla puolen aivan taivaan ovella saakka, ja täällä minä nyt taasen olen. Se en sangen merkillistä".
Taasen hän sanoi: "Tämä on minun kruunauspäiväni. Tämä on ihanaa!" Hän puheli siitä vaikutuksesta, jonka hän jätti jälkeensä, ja uskoi Northfieldin koulut molempien poikiensa haltuun. Tyttärelleen ja tämän miehelle hän uskoi Chicagon raamattuopiston. Kun häneltä kysyttiin, minkä tehtävän hänen vaimonsa saisi, virkkoi hän:
"Oi, hän on Eevan tavoin meidän kaikkien äiti!"
Innokkaaseen pyyntöön, että hän jäisi perheensä luo, hän vastasi:
"Minä en aijo elämääni heittää luotani. Minä viivyn niin kauan kuin
Jumala tahtoo, mutta jos hetkeni on tullut, niin olen valmis".
Eräs tätä seuraava lausunto osoittaa miten selvä hänen ajatuskykynsä oli. Hän huomautti:
"Meillä on tänään 22 päivä joulukuuta vai kuinka? Viisi kuukautta sitten kuoli Irene… juuri tässä huoneessa!"
Todellisuudessa oli siitä vain neljä kuukautta (22 p. elok.), mutta muuten oli kaikki juuri niinkuin hän lausui.
Yht'äkkiä näytti hänen vallanneen uusi ajatus, jolloin hän epäilemättä tunsi olennossaan sen uudistetun voiman, joka usein juuri on lopun enteenä; hän huusi:
"Minusta tuntuu melkein kuin Jumala tahtoisi tehdä ihmeen ja nostaa minut pystyyn Minä nousen ja istuudun tuoliin. Jos Jumala tahtoo ihmeen kautta tehdä minut terveeksi, niin on hyvä, muussa tapauksessa voin kohdata kuoleman tuolissani niinhyvin kuin tässäkin".
Kääntyen jonkun puoleen, joka juuri asetteli lämpimiä kääreitä, hän lausui:
"Ei, ota pois nuo! Jos Jumala aikoo tehdä ihmeen, mm me emme niitä tarvitse, ja ensimmäinen, minkä siinä tapauksessa tekisimme olisi kaiketi se, että lähettäisimme Teidät, herra tohtori, tiehenne".
Hän ei sitä kuitenkaan vaatinut, mutta nousemasta ylös häntä ei voitu estää. Hän käveli poikki lattian erään lepotuolin luo, johon hän hetkeksi istahti. Uusi horrostila, joka kesti vain muutamia silmänräpäyksiä, uuvutti hänet kokonaan; hän palasi mielellään sänkyynsä ja makasi siinä yli tunnin loppua odotellen. Hän vaipui vieläkin ennen loppua lyhyeen horrostilaan.
Viimeiseen asti osoitti hän huolenpitoa ympäristöstään. Hetkisen ennen lähtöään kääntyi hän vaimonsa puoleen, lausuen:
"Tämä on sinulle kauheata; se tulee niin äkkiä. Olen pahoillani, kun vaivaan sinua täten. Tällaisessa jännityksessä on vaikea olla".
Muutamia minuutteja ennen kahtatoista oli hän silminnähtävästi vieläkin kerran tajuntansa menettämäisillään, ja kun lääkäri tuli hänen vuoteensa luo uudelleen ruiskuttaakseen häneen kiihoittavaa ainetta, katsoi Mr. Moody häneen kysyväisesti ja ikäänkuin epäröivänä ja lausui aivan luonnollisella äänellä:
"Tohtori, en tiedä teemmekö tätä. Luuletteko, että se on minulle parasta?"
Tohtori sanoi että hän luuli sen olevan hänelle hyödyllistä.
"Mutta", virkkoi Mr. Moody, "se käy perheelleni niin pitkäksi!"
Tohtori kääntyi poispäin nähdessään, ettei potilaan henkeä voitu pelastaa, ja vähän hetken perästä vaipui Mr. Moody jälleen horrostilaan, josta hän heräsi Hänen luonaan, jota hän oli rakastanut ja niin kauan uskollisesti palvellut. Se ei muistuttanut kuolemaa, sillä hän nukkui tyynesti ja rauhallisesti, ja helposti saattoi mielessään kuvitella hänen vastaanottoaan toisessa maailmassa monien rakkaiden keskellä, jotka hänen tuloaan odottivat.
Muuan kaukaisessa kaupungissa oleva ystävä sähköitti: "Mr. Moodyn rakkaus musiikkiin oli vihdoinkin tänä jouluaamuna tullut tyydytetyksi".
KOLMASKOLMATTA LUKU.
Hautajaisjuhlallisuudet.
"Hän on mennyt korkeammalle — siinä kaikki; mennyt vanhasta majasta huoneesen, joka on kuolematon, ruumiisen, johon ei kuolema voi koskea, jota ei synti voi tahrata, ruumiisen, joka on Hänen oman ylösnousemusruumiinsa kaltainen".
Tämä hänen kuolinvuoteensa ääreltä lausuttu todistus voi selvittää sen harvinaisen hautajaisjuhlan luonnetta, mikä pidettiin tiistaina joulukuun 26 päivänä iltapuolella. Se oli todellakin kristillinen hautajaisjumalanpalvelus. Oikeaan kieleen kosketettiin, kun T:ri C. J. Scofield, kongregationalistikirkon pastori Northfield'issä, jumalanpalveluksen alussa lausui: "Me emme ole täällä tappiota suremassa vaan voittojuhlaa viettämässä".
Mr. Moody eli ja kuoli voittajana. Hän haudattiin niinkuin hän kuolikin — voittajana. Tosin ei siellä nähty mitään sotilasmusiikkia tai komeata paraatia töyhdöillä varustettujen ruumisvaunujen jälessä. Itse teossa ei löytynyt ruumisvaunuja eikä surumusiikkia, ei soitettu kirkonkelloja eikä nähty suruharsoja, kyyneltyneitä kasvoja peittämässä. Kyyneleet nähtiin jokaisen silmissä tuossa suuressa, läsnäolevassa seurakunnassa. Mutta mitään itkua ei kuultu, ja tyyneimmät kasvot koko kirkossa olivat niiden, jotka kuuluivat lähimpään perhepiiriin. Rouva Moodyn osoittama tyyneys soveltui sille, jonka puoliso oli siirtynyt sanomattomaan iloon, joka häntä itseäänkin odottaa ja jota hän on puolisonsa kera jakava.
"Toivon, ettei kukaan ole kutsuva minua isättömäksi", lausui tytär aamulla eräälle ystävälle. Vanhimman pojan vaimon kuultiin kirkkaalla äänellään ottavan lauluun osaa, osoittaen siten mitä ihmeteltävintä mielenmalttia: siinä ei piillyt vähintäkään merkkiä kahden lapsen kadottamisesta, hänen oman isänsä vaarallisesta sairaudesta ja rakastetun appensa kuolemasta, kaikki samana vuonna. Pojat olivat yhtä innokkaita kuin jos olisivat olleet jossakin isänsä johtamassa kokouksessa. Koko perhe oli ihmeteltävän tyyni.
Hautajaispäivä oli ihana — "yksi Herran omia päiviä", kuten läsnäolijat sitä nimittivät. Kirkkaana nousi aurinko vuoren takaa, jonka juurella Northfield sijaitsee. Etäällä, Green Mountain'in rinteillä näkyi paikottain lunta. Aamu oli kalsea, mutta iltapäivällä ystävien kokoontuessa jumalanpalvelukseen, oli ilma käynyt koko lailla lämpimämmäksi. Bostonista, New-Yorkista ja muista kaupungeista saapui heti päivällisen jälestä joukottain ihmisiä. Brattletown'ista Vt. saapui ylimääräisellä junalla useita ystäviä. Monta tunnettua pappia ja maallikkoa oli saapunut paitsi niitä, jotka olivat jumalanpalveluksessa osallisina. Ira D. Sankey, Mr. Moodyn kumppani kolmenkymmenen vuoden aikana, vaimonsa seurassa sekä kolme muuta Mr. Moodyn laulajaa — Georg C. Stebbins, D. R. Fowner ja F. H. Jacobs — olivat läsnä.
Muukalainen, joka aamupuolella olisi käynyt Mr. Moodyn oven ohi, ei olisi voinut huomata, että kuolema hiljan oli tässä kodissa vieraillut. Ei surunmerkkiäkään näkynyt. Ei mitään suruharsoja ovella; ei verhoja ikkunoissa. Kansaa tulvaili taloon kuin pitotilaisuudessa. Jumalanpalveluksen loputtua istuttiin kirjastossa ja vierashuoneessa iloisesti puhellen. Puhe koski etupäässä Mr. Moodya; muistettiin tapahtumia hänen vaiherikkaasta elämästään, kehoittavia sanoja, joita hän oli lausunut ja rakkaudentöitä, joita hän oli tehnyt. Kello 10 pidettiin jumalanpalvelus, jonka toimittivat t:ri Scofield ja t:ri R. A. Torrey, Chicago Avenue-kirkon pastori ja Chicagon raamattuopiston superintendentti, jossa tilaisuudessa luettiin kappaleita raamatusta ja rukoiltiin. Sitten vietiin ruumis kilometrin päässä sieltä sijaitsevaan kirkkoon, paareilla, jota kantoi kolmekymmentäkaksi Mount Hermon koulun oppilasta. Kello 2,30 j. pp. alkoi yleinen jumalanpalvelus.
Kirkon parvet olivat viheriänkeltasella koristetut; arkun päällä ja ympärillä oli kukkasseppeleitä opettajilta ja oppilailta Northfieldin ja Chicagon eri laitoksista. Pään puolessa oli patja, johon aistikkaasti oli laitettu valkea ruunu purppuranpunaisella nauhalla, jolle Mr. Moodyn sanat: "Jumala kutsuu minua", olivat painetut. Avattu raamattu, johon vasemmalle puolen oli kirjoitettu: "Voitto. 1 Kor. 15: 55-57", ja oikealle: "2 Tim. 4: 7, 8" oli jalkain puolessa. Palmuja, sanajalkoja, laakeripuita, orvokkeja ja muita kukkia oli asetettu saarnalavan koristeeksi. Kun kansi siirrettiin arkun päältä pois, näkyivät kasvot ja kädet kaikkialle kirkossa. Kun aurinko laski, tunkeutui yksi yksinäinen säde uutimien välitse jääden arkun päälle. Aurinko nousi vähitellen, kunnes säde saavutti tuon monelle niin rakkaan kasvot. Tämän ihanan kohtauksen huomasi heti tuo suuri seurakunta. Kun nyt ilta lähestyi ja varjot täyttivät huoneen, tuntui tämä yksinäinen eksynyt auringonsäde valkeudelta, lähetetty kultaporttien tuolta puolen.
T:ri Scofield oli saanut tehtäväkseen johtaa jumalanpalvelusta, joka aloitettiin laulamalla: "Vähäinen hetki", Majuri Whittlen ja James Mr. Grahananin säveltämän laulun.
Laulun loputtua rukoili T:ri Scofield, T:ri Arthur T. Pierson luki päivän tekstin, jonka perästä T:ri George C. Needham rukoili. "Immanuelin maa" laulettiin sitte. Puheessaan lausui T:ri Scofield:
"Tämä ei ole oikea paikka Dwight L. Moodyn elämän ja luonteen kuvailemiseen, enkä minä ole oikea mies sitä tekemään. Sellainen kertomus ilmestyy myöhemmin. Mutta muutamia asianhaaroja täytyy ainakin heti mainita. Muutamat seikat ovat siksi silminnähtäviä, ettei aika eikä tarkempi mietintö niitä voi järkyttää. Kenkään ei ole sitä milloinkaan epäilevä, että tänään laskemme maan rakkaaseen poveen suuren miehen kuolevaisen ruumiin".
"Joko me mittaamme hänen suuruuttaan luonnollisten ominaisuuksien perusteella, sielunkykyjen tai aikaansaadun vaikutuksen pohjalla, niin täytyy meidän tunnustaa, että Dwight L. Moody oli suuri mies. Hänen luonteensa peruspiirteet olivat rehellisyys ja läpikotainen kunnollisuus. Hänellä oli luontainen vastenmielisyys kaikkea kavaluutta, epätodellisuutta ja teeskentelyä vastaan. Kaikkein enimmän hän vihasi hengellistä ulkokullaisuutta, tekopyhyyttä. Tässä suhteessa olivat hänen mielipiteensä vaativat ja ankarat. Mutta hän ei niitä myöskään missään niin armottomassa toteuttanut kuin omassa elämässään. Hän ei suinkaan ollut sairaloiseen itsensäkoettelemiseen taipuvainen, mutta hän tutki perusvaikuttimiaan tältä kannalta. Sopusoinnussa tämän piirteen kanssa, joka muodosti hänen luonteensa pohjan, oli hänen rakkautensa kaikkeen oikeaan".
"Ensimmäinen kysymys minkä hän aina johonkin uuteen yritykseen nähden asetti, oli seuraava: 'Onko tämä oikein?' Mutta molemmat nämä ominaisuudet, jotka aina ovat jokaisen jalon luonteen pohjana, olivat hänessä jumalallisen armon läpitunkemia ja kirkastamia. Mr. Moody oli vanhurskauteen nähden vaativaisempi kuin useimmat muut, mutta hän ei milloinkaan epäillyt Jumalan armon voimaa mitä puutteellisimman luonteen muuttamisessa: ja jos hän löysi ihmisessä heikonkin halun tähän suuntaan, niin oli hänen kärsivällisyytensä loppumaton. Sitäpaitsi oli Mr. Moody erinomaisen rohkea, jalo ja itsensä kieltävä. Me emme ole kokoontuneet tänne korottamaan Mr. Moodya lihan jälkeen. Epäilemättä teki Jumalan armo tämän oppimattoman maalaispojan Uudesta Englannista siksi mikä hän oli. Mutta laki leivisköiden jaossa on selvä: 'Kullekin hänen kykynsä mukaan'."
"Dwight L. Moodyn voiman salaisuus oli viidenlainen. Ensinkin riippui se hänen elävästä kokemuksestaan Kristuksen pelastavasta armosta. Uusi syntyminen oli hänelle persoonallinen varmuus. Henki todisti hänen henkensä kanssa, että hän oli Jumalan poika. Se vapautti hänet maallisten kappalten himosta, kaiken ajallisen suuruuden turhasta kunnioituksesta. Hän oli mitä nöyrin kristitty, mutta hän ei tiennyt mitään jumalallista lapsioikeutta korkeampaa. Toiseksi uskoi Mr. Moody pyhän raamatun jumalalliseen auktoriteettiin. Raamattu oli hänelle Jumalan ääni, ja sellaisena antoi hän sen kaikua ihmisten omiintuntoihin. Kolmanneksi oli hän Pyhällä Hengellä kastettu ja tiesi sitä olevansa. Tämä kokemus oli hänelle yhtä varma kuin hänen kääntymisensäkin, ja saarnatessaan hän odotti, että Henki nuhtelisi kuulijoita heidän synneistään ja kääntäisi heidät".
"Neljänneksi hän oli rukouksen, mies. Hän uskoi elävään ja toimintavapaaseen Jumalaan. Hänen ei koskaan tullut mieleen luulla, että Jumala olisi luonnonlaeilla sitonut kätensä. Hän piti uskon ylenluonnollisiin luvallisena. Vuoret hänen ympärillään olivat hevosia ja tulisia vaunuja täynnä. Ja viidenneksi luotti Mr. Moody työhön, väsymättömään ahkeroimiseen, toimelijaaseen huolenpitoon ja järjestetyn työskentelyn ja julkisuuden voimaan. Hän odotti että ylenluonnollinen vaikuttaisi, mutta luonnollisen tietä. Hän valjasti tähteen vaununsa, mutta piti pyörät aina maan päällä ja akselit hyvin voideltuina".
H. G. Weston, Crozier Teological Seminaryn presidentti, esiintyi T:ri Scofieldin jälestä. Hän lopetti kauniin muistopuheensa ystävälleen sillä vakaalla väitteellä, että, jos Jeesus Kristus olisi syntynyt tänä vuosisatana Mr. Moodyn mielellä ja ruumiilla, niin hän luuli, että hän olisi menetellyt aivan niinkuin Mr. Moody menetteli. T:ri Weston lausui m.m.:
"Yhtenä elämäni suurimmista siunauksista pidän minä tuttavuuttani Mr. Moodyn kanssa, sitä vaikutusta, mikä hänellä minuun nähden on ollut, ja etua saada hänen elämässään ja työssään tutkia Jumalan teitä. Ne menestykset, joita kaikki ne voittavat, joilla on erinomainen kyky kiinnittää toisia itseensä ja vaikuttaa heihin, luemme me vaistomaisesti erinomaisen luonnollisen lahjakkaisuuden, kasvatuksen ja kehityksen tai erinomaisen viehättävän persoonallisuuden ansioksi. Mr. Moody ei omannut mitään tästä kaikesta, ja sittenkään ei kukaan ole voittanut häntä kyvyssä voittaa puoleensa ja vaikuttaa suureen enemmistöön ja yksityisiin henkilöihin, varustetut lujalla luonteella, suurella toimeenpanevalla kyvyllä ja laajoilla mahdollisuuksilla, jotka ihmiset hän liitti itseensä rautakahleilla ja teki heidät ei ainoastaan ystävikseen elinajaksi vaan myöskin pysyväisiksi auttajiksi toiminnassaan kaiken hyvän palveluksessa. Tämä ihmeellinen voima, jonka hän vähentymättömänä niin monen vuoden ajan aina kuolemaansa saakka omasi, ei siis johtunut mistään Mr. Moodyn erinomaisesta luonnollisesta lahjakkaisuudesta, koska hänellä sitä ei ollut".
"Mitä hänellä oli? Hänellä oli elämä. Minä en tarkoita elämisen ominaisuutta, vaan sitä, mitä raamattu tällä sanalla tarkoittaa — sitä, mitä Kristus tarkoitti, kun hän selitti lihaan tulemisensa syyn, 'minä tulin, että heillä elämä olisi ja yltäkyllä olisi'. Jumala vuodatti häneen elämän, teki hänet jumalallisesta luonnosta osalliseksi; ja siitä hetkestä, kun hän sen sai, tuli tämän elämän kehitys, kasvaminen ja toisille ilmoittaminen hänen olemassaolonsa ainoaksi päämääräksi. Sille pyhitti hän kaikki voimansa, ja tämä alttius herätti mitä innokkaimpaan toimintaan kaiken hänen luontaisen tarmonsa ja teki hänestä sen kaikinpuolin kokosydämmisen miehen, mitä hän oli, soi hänelle hänen vaistomaisen arvostelukykynsä ja tarkkatuntoisuutensa, hänen ihmeellisen valtansa toisten yli".
"Sitä lähinnä ravitsi ja vahvisti hän tätä elämää Jumalan sanan harrastuksen kautta. Hän kunnioitti sitä aarteena, jonka kautta hänen elämänsä voi rikastua. Hän käsitti täydessä merkityksessä Kristuksen sanat: 'Ihminen ei elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka Jumalan suusta lähtee'. Tämän sanan kätki hän sydämmeensä, niinkuin jyvä kätketään maahan, jotta se itäisi ja kasvaisi. Hän kätki sen sinne, käytettäväksi kaikissa tilaisuuksissa, kun sitä vaan tarvittiin. Se oli hänelle suloisempi kuin hunaja. Hänen mielensä ja sydämmensä löysivät iloa Jumalan sanan tutkimisesta".
"Mutta hänen elämänsä oli kuten Kristuksenkin elämä, elämää toisten eteen. Hän ei tutkinut raamattua tietojaan kartuttaakseen, vaan pelastaakseen ihmisiä synnistä. Hänen lähin päämääränsä, hänen elämänsä väkevin vaikutin oli se, että jokainen omistaisi sen elämän, josta hän itse oli tullut osalliseksi, sitä hänen saarnansa tarkoittivat; hän piti kaikki raiskana, ellei hän tätä päämaalia saavuttanut, ja sitä lähinnä tavoitti hän keinoja tämän elämän kehittämiseksi ja hedelmälliseksi tekemiseksi".
"Nähdessään köyhiä poikia ja tyttöjä, joilta puuttui varoja kasvatuksen hankkimiseen, hän ei suonut itselleen lepoa, ennenkuin oli miettinyt jonkun keinon, jolla heidän elämänsä voitiin rikastuttaa ja tehdä enemmän Jumalan tarkoitusperien kanssa sopusointuisaksi. Hän täytti tämän kauniin tasangon rakennuksilla, jotta nuoret miehet ja naiset saisivat tilaisuuden elämänsä kehittämiseen, ollakseen siten kanssa-ihmisilleen hyödyksi. Hänen toimintansa oli Kristuksen ihmetöiden kanssa sopusoinnussa, jotka eivät milloinkaan esinettään maallisilla omaisuuksilla, rahoilla tai muilla tarpeilla rikastuttaneet, vaan aina tuottivat voimaa elämään senkautta, että Hän teki kuolleen silmän eläväksi, kosketti kuollutta kieltä, kuollutta korvaa, kuolleita jäseniä, ja kaikkein korkeimmissa ihmetöissään tuotti sanallaan kuolleille elämää".
"Tämä yhdenkaltaisuus Kristuksen kanssa, tämä hänen ylösnousemisvoimansa tunteminen ja hänen kuolemansa kaltaisuus oli syynä siihen, että, hänen puhuessaan, kaikki ihmiset luottivat hänen täydelliseen rehellisyyteensä. Se oli syynä siihen, että ihmiset kuuntelivat häntä ja uskoivat häntä sekä olivat hänen vaikutusvaltansa alaisina, sekä suureen yleisöön että yksilöön nähden. He eivät nähneet miestä, vaan totuuden, jota hän esitti. Hänessä oli tuo omituinen itsekkäisyys, että hän alituisesti taisi puhua itsestään kuitenkaan huomiota itseensä kääntämättä. Kaikessa mitä hän teki, näkivät ihmiset totuuden sellaisena kuin se Jeesuksessa ilmeni. Minä luulen, että jos Jeesus olisi syntynyt tänä vuosisatana ja tässä kaupungissa, Mr. Moodyn ruumiilla ja mielellä, niin olisi hän elänyt ja toiminut jotenkin niinkuin Mr. Moody teki".
"Ja senvuoksi, koska Mr. Moody omasta puolestaan taisi itseensä sovittaa Kristuksen sanat: 'Minä tulin, että heillä elämä olisi ja yltäkyllä olisi', koska nämä sanat ilmaisevat koko hänen olentonsa, rakastin, kunnioitin ja pidin häntä arvossa, ja sen perusteella mitä hän oli, ja siis myös mitä hän teki, sanon minä tänään, että olisin mieluummin Mr. Moody ja makaisin kuolleena tuossa arkussa kuin mikä muu elävä ihminen tahansa maan päällä".
T:ri Torrey piti vakavan puheen, kehoittaen läsnäolevia sekä Mr. Moodyn ystäviä kaikkialla maailmassa "menemään eteenpäin". Hän lausui:
"Useimmiten on pastorin tehtävä puhua lohdutuksen sanoja niille, joiden sydämmet kaipauksesta kirvelevät ja ovat suuren surunsa taakan alla pakahtumaisillaan, mutta sitä ei tänään lainkaan tarvita. Kaiken lohdutuksen Jumala on jo runsaasti lohduttanut heitä sillä lohdutuksella, jolla he tulevina päivinä voivat toisia lohduttaa. Minä olen viime päivinä viettänyt useita tuntia yhdessä niiden kanssa, jotka ovat kuollutta ystäväämme lähinnä, ja ne sanat, joita olen kuullut heidän lausuvan, ovat olleet lepoa Jumalassa ja voittoa todistavia sanoja. Eräs heistä on sanonut: 'Jumala varmaankin vastaa niihin rukouksiin, joita puolestamme kautta maailman Hänen puoleensa kohoo; me tunnemme ihmeellistä ylläpitävää voimaa'. Eräs toinen on sanonut: 'Hänen neljä viimeistä ihanaa tuntiaan maan päällä ovat kokonaan poisottaneet kuoleman odan'. Vieläkin kolmas: 'Katsokaa, että joka sana, mikä tänään lausutaan, on voiton sana'".
"Jumala on tätä hetkeä varten pannut kaksi ajatusta sydämmelleni. Ensimmäinen löytyy Paavalin sanoissa 1 Kor. 15: 10: 'Jumalan armosta minä olen se, mikä minä olen'. Jumala on D. L. Moodyssa ihmeellisesti kirkastanut armonsa ja rakkautensa. Hänen syntymisensä kirkasti Jumalaa. Se poikanen, joka kuusikymmentäkaksi vuotta sitten tuolla kunnaalla syntyi kaikkine häneen kätkettyine mahdollisuuksineen, oli Jumalan lahja maailmalle. Miten paljo tämä lahja sisälsikään! Kuinka paljon siunausta ja kuinka paljon hyötyä maailma tämän lahjan kautta on saanut, emme koskaan ennen Jeesuksen tuloa saa tietää. Jumalan armo ilmestyi hänen kääntymisessään. Hän syntyi synnissä niinkuin mekin, mutta Jumala teki hänestä kaitsemuksensa, sanansa ja Pyhän Henkensä lunastavan voiman kautta sen voimallisen Jumalan miehen, miksi hän tuli".
"Miten paljon tämä Boston-pojan kääntyminen neljäkymmentä kolme vuotta sitten maailmalle merkitsi, ei kenkään ihminen voi arvata; se oli kokonaan Jumalan armon työ. Jumalan rakkaus ja armo kirkastui taasen sen luonteen kehityksessä, joka on tehnyt hänet niin rakastetuksi ja kunnioitetuksi kaikissa maissa. Hänen luonteessaan oli voima ja ihanuus, jonka vertaa vaan aniharvalla ihmislapsella tavataan, mutta kaikki on Jumalalta. Jumalalle yksin tulee kunnia siitä, että hän oli muista ihmisistä erinkaltainen".
"Toinen ajatus löytyy Joosuan kirj. 1: 2: 'Mooses, minun palvelijani on kuollut; niin valmistaudu nyt menemään Jordanin poikki, sinä ja kaikki kansa, siihen maahan, jonka minä olen heille antanut'. Mr. Moodyn kuolema on meille kutsumus menemään eteenpäin. Kutsumus hänen lapsilleen, hänen apulaisilleen, sananpalvelijoille kautta maailman, koko uskovaisten seurakunnalle, 'Johtajamme on kaatunut, jättäkäämme työskentely', lausuisivat muutamat. Ei suinkaan! Kuule, mitä Jumala sanoo: 'Teidän johtajanne on kuollut, menkää eteenpäin! Mooses, minun palvelijani, on kuollut; valmistaudu nyt, mene ja ota maa haltuusi. Ole luja, äläkä pelkää! Niinkuin minä olen ollut D. L. Moodyn kanssa, niin olen minä sinunkin kanssas oleva. Minä en ole jättävä sinua, enkä koskaan sinua hylkäävä'. Nämä ovat ne kehoitukset, joita meidän tänään tulisi kuulla".
Piispa Willard F. Mallalieu, joka kuuluu metodisti-episkopaalikirkkoon ja joka vuodesta 1875 oli tuntenut Mr. Moodyn, lausui että hänessä yksi vuosisadan totisimmista, puhtaimmista, rohkeimmista ja vaikuttavimmista miehistä on mennyt lepoon palkkaansa niittämään. Piispa lausui:
"Lontoossa, kesällä 1875 tapasin minä ensi kerran ja tutustuin siihen mieheen, jonka kuolemaa me nyt suremme. Siitä päivästä, kun hän pani maailman pääkaupungin kansajoukot liikkeelle, aina siihen hetkeen kun hän totteli Jumalan kutsua tulemaan korkeammalle, olen minä tuntenut, kunnioittanut ja rakastanut häntä. Aivan varmaan on maailma todeksi vakuuttava väitteemme, että hänen kuolemansa kautta yksi vuosisatamme totisimpia, puhtaimpia, rohkeimpia ja vaikuttavimpia miehiä on siirtynyt lepoon. Sanomattoman kaipauksen ja tappion tunteilla kokoonnumme sen arkun ympäri, joka kätkee kaiken sen, mikä Dwight L. Moodyssa oli kuolevaa. Ja kuitenkin pitäisi meidän tuntea itsemme mahtavasti kohotetuiksi ja elähytetyiksi, kun ajattelemme hänen luonnettaan ja hänen vaikutustaan, sillä hän oli mies, joka aina katsoi eteenpäin eikä koskaan taaksepäin, joka ei koskaan kadottanut rohkeuttaan eikä koskaan epäillyt totuuden lopullista voittoa".
"Luita ja ytimiä myöden oli hän uus-englantilaisen perikuva; hän polveutui oivallisimmasta Uuden Englannin suvusta; hän syntyi uusenglantilaisesta äidistä, ja varhaisimmasta lapsuudesta oli hän hengittänyt vapaata ilmaa kotiseutunsa kunnailla ja kasvatettu Jumalan, arvossa pidettyjen esi-isäinmuistojen ja kunniakkaan menneisyyden historian tuntemisessa. Voitiin odottaa, että hänestä tulisi etevä kristitty, sillä hän pyhitti itsensä kokonaan ja peruuttamattomasti Jumalan ja ihmiskunnan palvelukseen. Ei yhdenkään Jeesuksen opetuslapsen sydän ole milloinkaan sykkinyt todellisemmasta, osaaottavammasta ja itsensäkieltävämmästä rakkaudesta, kuin poismenneen ystävämme suuri, jalo ja rakastavainen sydän".
"Koska hän riippui raamatun ehdottomassa totuudessa, ja koska hänellä oli sydämmellinen ja järkähtämätön usko siihen, että tämä kirja sisälsi Jumalan virheettömän sanan, koska hän pikemmin saarnasi evankeliumia kuin puhui evankeliumista, koska hän käytti äidinkieltään, tuota kirkasta, selvää, sointuvaa ja suoraa anglosaksilaista murretta; koska hänellä oli sydämmellinen osanotto ja veljellisyys kaikkia köyhiä ja yhteiskunnan hylkyjä kohtaan, koska hän oli niin todellisesti hellä ja kärsiväinen heikkoja ja synnillisiä kohtaan; koska hän vihasi pahaa yhtä syvästi kuin hän hyvää rakasti, koska hän tiesi, kuinka katuvia sieluja oli johdettava Vapahtajan luo; koska hänellä oli tuo mainio kyky herättää kristittyjä heidän velvollisuuksiensa tuntoon ja koska hän osasi kiihoittaa heitä velvollisuuksiensa täytäntöön; koska hänellä omassa sielussaan oli itsetietoinen, iloinen kokemus persoonallisesta pelastuksesta, — kaikista näistä syistä kokoontui ihmisiä joukottain hänen kokouksiinsa, kuunneltiin häntä mielellään, käännyttiin Kristuksen puoleen hänen kauttaan, ja hän tuli kaikkien uskontokuntien kunnioittamaksi, niin että koko protestanttinen maailma tänään tunnustaa, että hän oli Jumalan palvelija, Kristuksen lähettiläs ja totuudessa valittu ase kantamaan Jeesuksen nimeä kansojen keskelle".
"Me emme enää saa nähdä tuota miehekästä, reipasta olentoa, kuulla hänen valtavaa ääntänsä, emme saa tulla liikutetuiksi hänen pyhitetystä olemuksestaan; mutta jos olemme Herraa kohtaan uskolliset, niin saamme nähdä hänet kunniassa, sillä hän vaeltaa jo taivaan kaupungin kaduilla, hänen äänensä yhtyy valkopukuisten pyhien lukemattoman joukon kiitoslauluihin, hän näkee Kuninkaan ihanuudessaan ja odottaa meidän tuloamme. Suokoon Jumala, että kun aikamme on tullut, saisimme siellä ylhäällä hänet kohdata". Näillä sanoilla päätti piispa Mallalieu sydämmellisen muistopuheensa monivuotiselle ystävälleen.
Tri Pierson, Mr. Moodyn monivuotinen ystävä, viittasi neljään merkilliseen kuolemantapaukseen muutamien viimeisten vuosien kuluessa — C. H. Spurgeon Lontoossa, Adoniram J. Gordon Bostonissa, Catherine Booth, pelastusarmeijan äiti sekä George Müller Bristolissa; hän lisäsi, että Mr. Moodyn kuolema tuotti tuntuvamman tappion kuin yhdenkään edellämainitun neljän henkilön poislähtö. Mr. Moody oli suuri mies, sanoi hän, hänellä oli hyvyyden suuruus. Kaikki, mitä hän otti tehdäkseen, onnistui. Puhuja arvioitsi niiden luvun, joille Mr. Moody julkisen vaikutuksensa ajalla oli puhunut, sadaksi miljoonaksi henkilöksi. Hänen kirjansa ovat sitäpaitsi levinneet kautta maailman; hän on rakennuttanut pari kymmenkunta rakennusta Europassa ja Amerikassa ja sitäpaitsi kahdenkymmenen vuoden ajan johtanut suuria sivistyslaitoksiaan.
"Minulla on kolme lasta, ja elämäni hartain toivo on, että he kääntyisivät", sanoi Mr. Moody eräässä saarnassaan 'taivaasta', "jotta minä tietäisin, että heidän nimensä ovat elämän kirjassa. Kenties tulen aikasin heiltä otetuksi pois; kenties täytyy minun jättää heidät tänne vaihtelevaan maailmaan ilman isän huolenpitoa, mutta minä tahtoisin, että minun lapseni kuoltuani sanoisivat minusta, tai jos he kuolevat ennen minua, että veisivät sen sanoman Mestarille mukanaan — että niin varhaisesta ajasta asti, kuin he muistavat, olen minä koettanut johdattaa heitä Mestarin luo, paljon mieluummin, kuin että he pystyttäisivät minulle pilviä tavoittelevan hautapatsaan".
William Revell Moody nousi ja pyysi luvan saada lausua muutamia sanoja. Se oli kuuliaisen pojan kiitollisuuden osotus rakkaan isän muistolle. — Hän lausui:
"Poikana haluan minä lausua hänestä muutamia sanoja isänä. Me olemme kuulleet hänestä hänen pastoreiltaan, työkumppaneiltaan ja ystäviltään, ja hän oli yhtä uskollinen isänä, kuin hän oli suhteessaan heihin. Minä en luule, että hän milloinkaan esiintyi todellisemmassa valossa, kuin silloin kun hän, meidän vielä lapsina ollessamme, lausuttuaan helposti kuohahtavalla luonteellaan muutamia jotenkin ankaria sanoja, tuli luoksemme lausuen: 'Lapseni, poikani, tyttäreni, minä pikastuin, minä tein väärin; anna minulle anteeksi'. Sellainen oli D. L. Moody isänä".
"Hän ei tavotellut itselleen kuolemaa; hän rakasti työtään. Elämällä oli häneen nähden suuri vetovoima; näyttää siltä kuin hänen tuona varhaisena aamuhetkenä, jolloin hän seisoi toinen jalka kynnyksellä, meidän tähtemme olisi suotu katsahtaa sinne, jotta hän voisi meille lausua lohdutuksen sanan. Hän sanoi: 'Tämä on autuutta, tämä on kuin hengellinen huumaustila. Jos tämä on kuolema, niin se on ihana'. Hänen kasvonsa säteilivät mainitessaan niiden nimet, joita hän näki. Me emme voineet kutsua häntä takaisin, me koetimme hetken, mutta me emme voineet. Me kiitämme Jumalaa hänen rehellisestä elämästään, hänen totisesta elämästään ja me kiitämme Jumalaa siitä, että hän oli meidän isämme ja että hän johdatti jokaisen lapsistaan Jeesuksen Kristuksen tuntemiseen. Isämme on päässyt satamaan; Jumalalle kiitos, että hänen matkansa päämaalina oli koti, ja että hän laski sinne täysillä purjeilla".
John Wanamaker Philadelphiasta lisäsi hänkin muutamia sanoja todistukseksi hänestä, joka monta vuotta oli ollut hänen uskollinen ystävänsä, ja sitten lauloi Mount Hermon kvartetti, jonka laulu tavallisesti tuotti Mr. Moodylle niin suurta huvia, "The Hope of the Coming of the Lord", uuden, Majuri Whittlen sepittämän laulun, johon Mrs. Moody, hänen tyttärensä, oli pannut säveleen.
Julkisen jumalanpalveluksen loputtua kantoivat Mount Hermonin oppilaat arkun "Round Top" nimiselle paikalle, Northfieldin öljymäelle, sen pienen kunnaan harjalle, jossa monet parhaimmista kokouksista vuosittain oli pidetty. Mr. Moody arveli, että Herra kenties vielä hänen eläissään tulisi takaisin, ja hänen oli kuultu lausuvan, ettei löytynyt mitään paikkaa maan päällä, jossa hän tuona tärkeänä hetkenä niin mielellään olisi, kuin Round Top. Hänen kuoltuaan muistettiin tämä lausunto, ja mikään muu paikka ei tullut kysymykseenkään. Haudalla lauloivat läsnäolijat "Jeesus Lover of my Soul", T:ri Torrey rukoili, ja T:ri Scofield luki siunauksen.