"Ei, Svartsi katkaisi jalkansa juuri juhannusaattona; se oli tarttunut suohon."
"Tämä on siis tuomarin tila?" — virkkoi Rein kuin itsekseen… Puuttuen keskusteluun tuli Barbara huvitettuna tikapuilta ja istuutui rappusille. Merete kuunteli puoliksi riippuen kaidepuusta.
"Augustinusen!" — huusi Marianne äkkiä hänelle säleaidan yli, "tulkaa kanssani sulkemaan aitanovi! Tehän osaatte sen tempun. Avainta tuskin enää voi kiertää, meidän täytyy pian saada seppä tänne…"
Augustinusen seurasi häntä onnellisena ja suuresti mielissään, ollessaan valittu, uudesta apulaisesta ja illan synkistä toiveista huolimatta.
Pihalla hätisteli tuomari ja taputti käsiään Figarolle, joka nyt taas ajettiin talliin.
Hän tuli tyytyväisenä ja vilkkaana rappusia kohden, samalla kun rouva omalta taholtaan suuntasi kulkunsa sinne kintereillään Malene, joka kantoi kahta tyhjää ruiskukannua.
"Nyt on kai maatamenon aika, lapset", — sanoi hän sekä otti päähineen päästänsä ja ripusti sen eteisen naulaan. "Hyvää yötä, kaikki!… Ja nyt täytyy teidän muistaa lukea ikkunalasit kammarissanne, Rein, ja muistaa mitä unia näette ensimäisenä yönä. Se näet tapahtuu, kuten tiedätte", laski hän leikkiä…
Erottiin, ja kukin meni omalle taholleen. — Schmidt meni heinärattaille ja pudisti Kvigstadia, joka iltahämyssä oli ottanut valmistavan levon syvällä heinissä. Ja Marianne ja Augustinusen palasivat puhellen taidetemppua tekemästä aitanavain mukanaan…
* * * * *
Ylhäällä molemmissa tyttöjen huoneissa, jotka olivat vieretysten, pidettiin nyt neuvottelua ja tehtiin tuomioita. —
Merete ja Barbara olivat kumpikin istuneet sänkynsä reunalle, toisten kävellessä lattialla ja avatessa tukkaansa ja pukeutuessa yöksi.
"No?" — kysyi Barbara odottavasti.
"No?" — virkkoi Eufemia.
"Niin, mitä sinä arvelet, Marianne? — Nyt saisit sinä kerran sanoa mielipiteesi ensin", arveli Merete.
"No miksei, tuollainen 'joltisenkin'… tahi pikemmin 'erittäin'", tuomitsi Marianne. Oli vanha tapa käyttää kapteeni Buchwaldtin mittakaavaa arvostelun pohjana.
"Miksei kaksikymmentä lehmää yhdeksäntoista sijasta!" matki Eufemia pannessaan hiusneula suussa tukkaansa nutturalle yöksi… "Se maistuu hieman arkiruoalta…"
"Henschien arveli, ettei hän ole mikään konttorimies", sanoi Barbara. "Hän ei kysynyt yhtään kertaa asioista — tiedustelihan vain koiraroduista ja muusta sellaisesta!"
"Hän ei juuri näytä lukeneelta mieheltä", arveli Alida. "Mutta varma hän on käytöksessään. Se on tilanomistajanpoikaa se… Sen kuulee jo äänestä — niin komean jyrisevä R."
"Liiotellun hienoa kasvatusta ei hänen voi syyttää saaneen", puuttui Eufemia kostonhaluisena puheeseen. Rein ei ollut kääntänyt häneen kylliksi huomiota sulkapallopelissä.
"Hänestä ei näytä tulevan utuisen romantillinen ritari sinulle, Eufemia", ilveili Merete. "Puuronsyöjä — ja niin musta, kuin olisi 'suuri Bastian' kastanut hänet mustepullossa hänen piennä ollessaan."
"Luulisipa miltei, ettei hän ole suurin seurustellut naisten kanssa ennen!" — virkkoi Marianne miettivästi.
Näytti siltä kuin tämä huomautus olisi pannut heidät kaikki ajattelemaan, ja syntyi äänettömyys, jonka kestäessä uutta näkökohtaa harkittiin.
Kukaan heistä ei todellakaan ollut huomannut hänessä merkkiäkään käsittämyksestä tahi kohteliaisuuden tai mairittelun vivahdustakaan, — ei silmäniskua eikä hymyilyä yhdellekään heistä muista kuin tuomarille ja konttoristeille.
"Tietysti on hänet kasvattanut kotiopettaja yksinäisyydessä siellä pohjoisessa maatilalla", — tuumi Eufemia innokkaasti, "ja sitten täysikasvuisena lähettänyt valmiina suorittamaan tutkintojansa. Sillä tavalla ei hän ole voinut saada mitään maailmantapoja."
"Siis aivan kuin vastasyntynyt lapsi siinä suhteessa."
Sitä harkittiin…
"Ole vaiti, Merete!"
Merete asteli ympäri hyräillen menuettia pitkä yöpaita kädessään, ja kohottelihe varpailleen…
"Hän kumartaa muuten kauniisti niskaansa ja päätänsä, kun hän kääntyy jonkun puoleen", virkkoi hän sitten.
"Panitko senkin merkille!" virkkoi Marianne.
* * * * *
Tuomarin talon seurue — viisi Vangenin neitosta, Kvigstad ja Rein — oli jo kulkenut tunnin ajan sunnuntai-iltapäivällä matkalla Ra-tädin luokse.
Mitään erityisen hauskaa seuraa ei voinut odottaakaan uudesta apulaisesta, siitä olivat sisarukset selvillä.
Määrättyjen konttorituntien jälkeen aamu- ja iltapäivällä retkeili hän ympäri seutua. Anders-torppari oli tavannut hänet jopa tukkilautoilla asti, ja illallispöydässä istui hän väsyneenä ja harvasanaisena nieleskellen ruokaa. Ja heti illallisen jälkeen oli hän mennyt huoneeseensa nukkumaan.
Eräänä iltana oli hän istunut perheen luona hetkisen kuuntelemassa soittoa. Mutta hän oli joko vaipunut synkkämielisyyden tai unen valtaan. Sillä äkkiä hätkähti hän, tarttui molemmin käsin päähänsä ja syöksyi ulos ovesta sanomatta edes hyvää yötä. Soitto ei ollut kai sinä iltana hänelle "suloista kieltä", kuten hän aikaisemmin oli siitä sanonut.
Nyt tällä matkalla oli hän välistä kulkenut yhden, välistä toisen sisaruksen rinnalla yhtä ja toista jutellen, ja olivat nämä näyttäneet hänelle eri teitä ja näköpaikkoja. Oli tuntunut miltei kummalliselta, — jota sisarusten keskenään vaihtamat silmäykset kylläkin osoittivat, — kun äänetön, tumma ritarimme äkkiä aivan kohteliaasti tarjoutui kantamaan Mariannen koria, joka oli täynnä vastakypsyneitä hedelmiä maistiaisiksi tuomarin puutarhan eri puista…
Ja Marianne näytti todellakin komealta kävellessään siinä päässä suuri hattu, jota piti kiinni leuan alla oleva solmu, yllä lyhyt liivi ja vyö melkein rinnan alla ja päällä pehmeissä poimuissa laskeutuva hame, joka ei peittänyt hänen kauniita jalanliikkeitään ja korkeita nilkkojaan. Hänellä oli aivan yhtä täydellinen vartalo kuin Alidalla, ja sitä paitsi oli hänessä jotakin tyynennotkeaa, mikä ikäänkuin sopi paremmin ystävällisiin, mutta ei suinkaan kauniisiin kasvoihin.
He olivat tulleet jo Rafos-metsän ulkoreunalle, josta voivat lähteä oikotielle, kun Rein äkkiä ojentautui ja katsoi ympärilleen. Hän veti ilmaa keuhkoihinsa, ikäänkuin vainuaisi jotakin uutta…
"Mikä suurenmoinen yksinäisyys!" huudahti hän. "Vain auringonpaahdetta ja huminaa…"
Tuolla laaksossa oli Rafos tiheine kuusimetsineen ja raivokkaasti kohisevine koskineen.
Rein veti yhä ilmaa keuhkoihinsa syvin henkäyksin… "ihana matka!…"
"Nytkö vasta sen huomaatte?" — kysyi Alida iloisesti.
… "Ja täällä asuu siis 'Ra-täti?'… Nimi kuulostaa niin omituiselta, aivan kuin egyptiläiseltä tahi intialaiselta. — Se on kuin jonkinlainen yksinäinen petolinnun kirkaisu ilmasta."
Siinä oli jotakin, joka sai heidät hymyilemään…
"Puuttuisi vain, että hän tekisi saman huomautuksen Rafosilla, — imartelisi vanhaa rouvaa kutsumalla häntä haukaksi tahi kotkaksi", — huudahti Kvigstad puoliääneen.
"Hiljaa, hiljaa", — sanoi Rein, kohottaen varottaen kätensä ja kurottautuen yhä innokkaammin eteenpäin silmäillessään yhä tarkemmin metsäistä rinnettä.
Hän päästi hiljaisen vihellyksen ja vähän sen jälkeen muutamia hiljaisia, lyhyitä, nauravia kirkaisuja.
"Katsokaa", kuiskasi hän ja tarttui, ympärilleen katsomatta, lähimmän naisen käsivarteen ja veti hänet tienreunan ulkopuolelle. —
"Katsokaa, — näettekö tuolla kiven takana puun luona harmaata korvaparia. Siellä on jänis, joka on tullut uteliaaksi… Tuossa se nyt könkkäsi tiehensä!"
Hän nauroi… "Metsässä vartioi meitä monta silmää, joita emme näe."
"Ho-ho-ho-hoo!" — huusi hän jotta metsä raikui ja taputti käsiään ikäänkuin olisi tahtonut säikäyttää koko eläinmaailman… "Täällä istuu varmaan sekä ukkometsoja että koppeloita joukottain puissa ja pensaissa."
"Halloo — halloo-o! — Syntyisipä näillä harjuilla komea metsästys!
Kunpa olisi ollut pyssy mukana!" Hän pidättyi äkkiä…
"Huu! — eikö ole merkillistä, että ihmisen valtaa halu murhata ja juoda verta juuri silloin, kun on tullut tällaiseen siunattuun hiljaisuuteen? — Kurja ihmisluonne, joka seuraa kaikkialle!…"
"Tiedättekö, milloin jänis maistuu parhaalta, neiti?" sanoi hän, kääntyen Alidan puoleen. "Silloin kun sitä on ajettu niin ankarasti, että tuska on ajanut veren aina sen nahkaan asti."
"Hyi!" huudahti Alida vastenmielisesti.
"Aivan niin! — Me saamme sen kyökkitietä, nyljemme ja puhdistamme sen kaikista kuudesta nahkasta, jotka sen esihistoriasta — ja syömme sen sitten ja nautimme siitä…"
Se kuulosti niin loukkaavan inhoittavalta ja hänessä oli jotakin vastenmielistä, niin että he kiiruhtivat kulkuaan metsäpolulla.
Se kulki jyrkkiä rinteitä pitkin joki alapuolella, kunnes metsä äkkiä avautui Rafosin talon edessä, jossa oli punaiseksi maalattu päärakennus ja sen vieressä pieni puutarha.
Kun he kiersivät kellahtavien ruispeltojen ohi, näkivät he Bie-neidin, Ra-tädin monivuotisen seuranaisen, kiiruhtavan sisään rappusilta ilmoittamaan heidän tulostaan, ja pihalla tervehti heitä sähisevä ukkohanhi naaraksien räkättäen säestäessä.
Suuressa, vanhoilla huonekaluilla kalustetussa arkihuoneessa istui Ra-täti nojatuolissa yllä kukikas silkkipuku kalanluisine kureliiveineen ja pitsikalvostimineen, pelaamassa pikettiä talon ystävän ja naapurin vanhan Oppenin, Kööpenhaminan yliopiston kandidaatin non contemnendus kanssa, joka myös oli laaksossa sijaitsevan Oppidalin sahan osakas.
"Peli on teidän, Oppen", — muistutti hän ja työnsi kortit syrjään.
"Hyvää päivää, rakkaat lapset", — kuului sitten, samalla kun terävä, nuolennopea katse lensi Reiniin, joka näyttäytyi ovessa naisten takana. — "Voidaanko kotona hyvin?" —
"Vai niin, — kaikki hyvin!"
Vierasvarainen ilme tuli ankarammaksi, ja hän naputteli pelipöytää hoikilla keltaisilla sormillaan, joissa säteili jalokivisormuksia.
"Isä ja äiti olivat sangen ystävällisiä salliessaan teidän tulla tervehtimään vanhaa tätiä", kuului sitten. "Viime käynnistänne onkin totta tosiaan niin pitkä aika, että minä sen jälkeen voisin olla sekä kuollut että haudattu!"
"Siitähän ei ole kuin kolme sunnuntaita", väitti Merete.
"Entä isä? — eikö hän maininnut mitään tännetulostaan?… Hänellä on kai esteitä", kuului terävästi.
"Hän puhui jotakin, että hän aikoo tehdä tänne ratsastusretken tänään iltapäivällä", — selitti Alida, — "mutta minä en tiedä varmasti" —
"Vai niin, — et tiedä varmasti, et vainen…" kuului terävästi. — "Entä Groth… oletko kuullut mitään hänestä?… Hän puuhaa kai tehtaan ottamista huostaansa? Eikä häiden aikaa vielä ole määrätty? — Vai niin!… Ukko tekee verukkeita minkä voi päästäkseen luovuttamasta valtaa", — sanoi hän nyökäyttäen päätään.
"Ja tämä on uusi apulainen, herra Rein", — keskeytti hän puheensa, nousten puoliksi ylös ja ojentaen kätensä. —
"Niin, ota nyt paikka… tuolla sohvassa, Marianne!" — sanoi hän määräävästi, "ja sinä, Alida, toisessa nurkassa… Eufemia tässä nojatuolissa. Ja te, Kvigstad, muutatte kyllä tämän tuolin pöydän ääreen… Tuo paikka tuolla on teille, herra Rein — niin tiedän, missä te kukin olette", — sanoi hän nauraen… "Niin, pikku Mereteä ei maksa vaivaa kiinnittää mihinkään, hänenhän täytyy juosta ympäri katsomassa kaikkea ja olla tädin sanansaattajana."
"Kiitos, rouva", sanoi Rein. — "Mutta saanko luvan istua täällä ikkunan luona?"
"Saatte kyllä! Älkää toki luulko joutuneenne minkään vallanhimoisen metsännoidan luo", sanoi hän leikillisesti.
"Olette pitänyt yksinäisyyttä parempana ja asettunut asumaan tänne luontoon, rouva", sanoi Rein. — "Kaikkialla vain metsää —"
"Ei, en minä ymmärrä luontoa, minä välitän vain ihmisistä. — Me emme kuitenkaan ole puita, — emmekä myöskään luodut hautautumaan pöllöjen ja kaikenlaisten petojen joukkoon", vastasi Ra-täti tuimasti, murtaen hiukan tanskaksi… "Mutta sitä asetutaan asumaan omiensa joukkoon, onko se sitten maun mukaista tahi ei."
"Onpa siinä kaunis, vankka vanhanaikuinen tuoli", huomautti Rein, vetäessään tuolin ikkunan eteen.
Hän tarkasteli mielenkiintoisesti huonetta…
"Omituisilla leikkeleillä varustettu seinäkello!… Ja lipas tuossa… se näyttää niin synkältä ja perhesalaperäiseltä, aivan kuin siinä olisi vielä löytymätön salalaatikko… Perintöomaisuutta kai, rouva?" — kysyi hän.
"Niin, se ei ole tehty tällä paikkakunnalla", vastasi hän hymyillen.
"Muistan vielä, kuinka ollessani pieni tyttö alus vihdoinkin saapui
Aalborgista, tuoden huonekaluston isälleni, joka oli siirretty
Christiansandiin. Alus oli kärsinyt haaksirikon, ja huonekalut pantiin
vajaan kuivamaan —"
"Niin", huudahti Oppen, vanhoista muistoista innostuen, — "mitäpä sitä voisi luottaa moiseen lastialukseen!… Keikuimme kokonaista kuusi viikkoa, — pidimme säätä jos jonkinlaisissa satamissa, ennenkuin saavuimme Kööpenhaminaan; — minusta tuli merimies sillä matkalla", sanoi hän hymyillen.
"Kesti koko kevään", jatkoi rouva, — "ja pitkälle kesään ennenkuin saimme Odenseeltä sellaisen taidepuusepän, joka voi korjata huonekaluston… Ja sen jälkeen ovat ne saaneet monenlaisia kalliita matkakokemuksia sekä minun isäni että mies-vainajani, presidentin, eläessä, kun meitä muuteltiin. Milloin kuljetettiin niitä rahtitavarana pitkin rannikkoa, milloin taas täryteltiin rattaille kuormitettuina huonoja kivikkoisia maanteitä pitkin. — Paras keino raihnautta vastaan on vahva terveys, — eikö niin, Oppen?"
"Aivan niin, aivan niin", — jyrisi kandidaatti piippunsa takaa. — "Se on isäin perintö, jonka omistajana pitäisi syntyä."
"Niin, ja sitten pitää huolta sen säilymisestä, Oppen!" virkkoi rouva tarkoittavasti.
"Mutta ryhtykää nyt käsiksi illalliseen", kehotti hän, kun teevehkeet kauniine kullattuine vanhanaikuisine posliineineen tuotiin pöydälle, ja Bie-neiti pani teelehtiä ja kanelinkuorta surisevaan teekeittiöön.
"Tuoretta leipää, tytöt…" sanoi hän, kääntäen korissa leipäviipaletta. — "Taikina on tällä kerralla kohonnut hyvin, Bie! — ei merkkiäkään litskasta… munat ovat vastamunittuja — tämänpäiväisiä, jollette pidä sapatin rikkomisena syödä sunnuntaina munittuja munia. Vakuutan kuitenkin, ettei kana sille mitään voi!" laski hän leikkiä armottomasti, niin että tyttöjen täytyi luoda katseensa maahan… "Ja sinä Marianne, valmista onnekkaalla kädelläsi kandidaatin teenorri. Rommia on tuolla kaapissa…"
"Teidän täytyy myös maistaa hänen valmistettaan, Rein", sanoi Ra-täti, nyökyttäen päätään. "Saatte olla varma, että se tyttö ymmärtää sen asian!"
"Eikö koko konsti ole siinä, että kaadetaan vähän teetä ja paljon rommia, Oppen?" sanoi Marianne leikillisesti.
"Ja tarjotaan Marianne-neidon kädestä!" — lisäsi kandidaatti vilkkaasti.
… "Mutta te, Rein, luulen minä, haluatte mieluummin teen sekottamatta", sanoi hän, pitäen kysyvästi karahvia häntä kohden. "Olen huomannut teidän pitävän maidosta, ja silloin on tavallisesti puhdas maku!"
"Siinä olette huomannut oikein, neiti, juon vastenmielisesti väkeviä", vakuutti Rein.
"Siinä on tyttö", — huudahti Ra-täti, — "onkohan mitään, jota hän ei näe eikä huomaa!…"
"Ja Bien kermakakut, Marianne! niitä täytyy sinun maistaa. Ne ovat tällä kerralla yhtä kuohkoisia kuin jos sinä itse olisit ne paistanut."
… "Kas, kas, Rein 'sopii' siis Mariannelle", — sanoi Merete, nykäisten tarkoittavasti Alidaa…
Eufemia, joka oli istuutunut nojatuoliin ja näytteli profiliansa, veti pahantuulisen näköisenä pitkiä nankinipuolihansikkaitaan kyynärpäittensä yläpuolelle.
… "Ja sitten tarjoat kai myös Kvigstadille karahvistasi, Marianne", jatkoi Ra-täti, — "niin pääsee hänen kielensä kahleistaan ja hän voi huvittaa meitä paikkakunnan uutisilla, joita hänellä lienee koko varasto."
"Ei ole enää uutisia", murisi Kvigstad, — "sillä kaikki on jo märehditty… Mutta malttakaapas… kukaan ei ole surmannut itseään sen jälkeen kun löydettiin Anders Saeter aitastaan riippumasta vanhojen sianliikkiöiden rinnalla. Ei, odottakaapas, — vanhalla rikkaalla maakauppias Simonsenilla on taas juoppohulluuskohtaus. Hänen luonaan on ollut sekä lääkärit että papit. Hän istuu paljaassa — anteeksi — paidassa raha-arkullaan, hänen täytyy näet puolustaa sitä perkeleeltä, väittää hän, koska se on väärin hankittua omaisuutta… Muuten pelataan korttia tänäiltana majurissa. — Olen nähnyt jo kaksien ajoneuvojen olevan maantiellä menossa sinne — tohtorin ja asianajaja Poppen…"
"Ahaa", — huudahti Bie-neiti, — "eilinen paistiporsas!… Kristian Dale oli ensin täällä meillä tarjoamassa sitä, mutta kun rouva ei tahtonut sitä ostaa, meni hän majurille."
"Niin, se oli todellakin liian kallis minulle", vakuutti Ra-täti, — "mutta majurilla on varaa kaikkeen, kun siellä tahdotaan saada syntymään jotakin herkullista."
"Tuossa ratsastaa isä pihalle", huusi Merete innokkaasti ikkunan luota ja hänen pienet terävät silmänsä suuntausivat tarkasti oveen.
"Täti näyttää reippaalta", — tervehti tuomari ja heitti ratsastushansikkaat kädestään. — "Iloisissa kesteissä, näen minä."
"Niinpä niin, — vielä minä kestän, Thomas, unhotettuna ja yksinäisenä istuessani täällä pesässäni… Kun muistaa sinun monet toimesi, ei voi odottaakaan, että muistaisit vanhaa tätiä, jonka luona sitä paitsi ei ole mitään hauskaa —"
"Oletpa mielestäni totta tosiaan kylläkin hauska", virkkoi tuomari, — "siinä suhteessa ei mitään puutu… Mutta nyt maistuu kupillinen teetä erinomaiselta!" huudahti hän heittäytyen tuolille. — "Herttainen iltapäivä — hiukan kuuma vain. Ja Figaro kantaa keveästi kuin höyhenen —"
"Olla joutilaana ja harrastaa soitantoa — ja antaa viulun surra"… mutisi Ra-täti ärtyisesti.
"No, no, täti", rauhoitti tuomari häntä hyväntahtoisesti, — "meille ei ole kaikille suotu samallaista luonnetta… Kiitos, Bie-neiti, tee saisi olla mieluummin vähän väkevämpää, — ja sitten vähän tuota mainiota härän kieltä. —"
"Luonne, sanot, luonne"… toisti Ra-täti hermostuneesti; — "jos ihmiset saisivat seurata luonnettaan, niin saataisipa nähdä kauniita asioita!"
"Niinpä kyllä, — meidän tulee soveltua saappaisiin, eikä saapasten meille, — ja sitten iloita känsistä ja hyvästä omastatunnosta", — sanoi tuomari laittaessaan itselleen herkullista voileipää. "Mutta tädin on helppo puhua", sanoi hän silmää iskien, — "tädin, joka on aina ymmärtänyt hillitä luonteensa."
Ra-täti otti kelpo hyppysellisen nuuskaa. "Poikasi Jessin sallit sinä yhä vielä seurata luonnettaan", huudahti hän sitten, — "johtaa dramaattista seuraa vielä tänäkin talvena sen sijaan että hän kerrankin suorittaisi tutkintonsa!"
Alkoi tuntua ukkosta ilmassa, ja Marianne nousi sohvasta:
"Puutarhan puut ovat vielä aivan mustanaan kirsikoita", sanoi hän ikkunan luota. "Saammeko mennä niitä vähän ryöstämään, täti? Tule Eufemia… Tule Alida! — Eikö kukaan herroista tahdo jälkiruokaa?" kutsui hän ystävällisesti hymyillen kohteliasta hymyään. "Minä poimin teille, Oppen"…
Tuomari jäi istumaan yksin huoneeseen teekuppi kädessä. Hän tiesi että myrsky puhkeaisi valloilleen Jessin viime kirjeen johdosta, ja sentähden oli hän viivyttänyt käyntiään mahdollisimman kauan.
Bie-neiti korjasi teevehkeet pöydältä kuulematta ja näkemättä mitään, kuten tavallisesti.
Seinäkellon käki pistihe näkyviin ja kukkui kuusi kertaa —
"Joka kerran kun tuo kello lyö, ajattelen minä, että se on ollut lääninamtmannin ja valtioneuvos Orningin salissa", muisteli Ra-täti jäykästi. — "Ja nyt istutaan vanhoilla päivillä allikossa ja mitä kauemmin istutaan, sitä syvemmälle vaivutaan…"
"Onni ei asusta aina korkeimmilla kukkuloilla, täti! — Ei, ei se asusta", kuului jonkunverran surumielisesti… "Minä olen jo kauan sitten tottunut siihen asemaan, joka minulla on. Se on itsenäinen ja riippumaton — suhteellisen riippumaton, kuten laita kerran on tässä maailmassa…"
"Onni, — onni!"… Ra-täti löi kiivaasti keppinsä lattiaan. "Mutta onhan kuitenkin verta suonissa, tahtoo päästä eteenpäin itse perheineen! Sinun suhteillasi ja niillä suosituksilla, joita sinulla olisi käytettävänä, olisit sinä kohonnut maan korkeimpiin paikkoihin. Sinun tyttäriesi olisi vain tarvinnut ojentaa kättänsä, saadaksensa kenen he vain toivoivat. Ja nyt alkaa Jess isänsä radan alusta."
"Maailma on merkillinen… Maailma on merkillinen", virkkoi tuomari ajatuksiinsa vaipuneena, — "ja täynnä kiipeemätankoja, joissa apinoiden lailla kilpaillaan kuka ennen latvaan pääsee…"
"Mitä, — mitä" — sähisi Ra-täti.
"Hm, — hm! Sanon vain, että tätiin on kokoontunut koko perheen kunnianhimo."
"Niin, mitäpä välittää perheestään kun vain saa soittaa viulua… viulua, — soittaa — luonnetta!" kivahti Ra-täti. "Olet joutunut tänne maalle viisine tyttärinesi, joiden tulevaisuus ei ole turvattu ja joilla ei ole muita toiveita kuin joutua joidenkin maaseutusuuruuksien syliin!"
Tuomari laski kädestään puoliksi syödyn voileivän ja työnsi luotaan mielipahoissaan veitsen. "Niin niin, — olet kyllä oikeassa, täti — mihin he kaikki joutuvat!" — Ja hän vaipui surullisiin ajatuksiin.
"Sinun täytyy kirjoittaa ankara kirje Jessille, sitä minä tahdon — —. No, katsos nyt — eikö hän enää syö… Bie, Bie! — tuokaa enemmän teetä — ja kermakakkuja — — Noh, kyllähän tyttärille aina jonkin keinon keksimme! — Katsos nyt — katsos nyt —"
"Ei; ei, täti… Elämä ei ole niin kevyttä", sanoi tuomari; hän katsoi kattoon, tarkastellen valkoiseksi maalattuja parruja…
"Tyttö-rukat, jotka ehkä kukin odottavat prinssiänsä!" huudahti tuomari huoaten.
"Ei toki, Thomas, siihen he ovat liian järkeviä. Pikku Merete mahdollisesti voisi niin tehdä vielä. — Syö nyt — syö nyt!…"
Tuomari tyhjensi ajatuksissaan teekuppinsa ja söi kermakakkunsa.
"Niin, nyt täytyy minun lähteä!" sanoi hän, keskeyttäen hajamielisyytensä, ja nousi ylös.
"Sinä olet aina ollut kuin mikäkin mätämuna, Thomas", — mutisi Ra-täti. — "Tervehdi Bolettea… ja varo Figarota. Tiedäthän, että se on vauhko." —
Tuomari nyökäytti päätään. Hän ymmärsi aseman, — kuinka hänen vaimonsa ja Ra-täti haetuimmalla tavalla koettivat pysyä loitolla toisistaan kaikenlaisilla mahdollisilla kohteliaisuuksilla. He tunsivat molemmat, että heidän pyöränsä takertuisivat toisiinsa heti kun joutuisivat samaan huoneeseen. Ra-täti oli jo monet vuodet korkean ikänsä tähden ollut estetty matkustamasta Vangenille, samalla kuin Bolette teki tavanmukaisen vuosikäyntinsä Ra-tädin luokse neuvottelemaan perheen eri asioista hänen nimipäivänään kevätpuolella. — — —
Renki talutti Figaron rappusten eteen, ja tuomari helpotti satulavyötä sekä tarkasti että mahahihna oli kyllin kireällä… "Puhhuh"… puhkui hän, päästyään satulaan… "Tässähän istuu erinomaisen hyvin!"
"No, no, no, Figaro, — eikö äksyys vielä ole lähtenyt!" kuului sitten, kun hän näpäyttäen ruoskalla vikuroivaa hevosta ajoi portista, nyökäyttäen päätään aidan yli puutarhassa olevalle seurueelle…
— — — Merete tiesi, että metsässä aidan toisella puolella oli kypsiä taikinamarjoja, ja hän oli katsonut hyväksi lähteä harhailemaan omin päin.
Niitä kasvoi halkeamissa ja louhikoissa ja ne houkuttelivat.
Ja yhä useampia hän löysi mitä pitemmälle tunkeutui syvennyksiin.
Hän oli jo tullut toiselle puolelle, jossa Ra-koski äkkiä kohinallaan teki kuuroksi, kun huomasi Reinin.
"Se on väärä tie… se on väärä tie!"… huusi hän päätään pudistaen ja käsi kouruna suun edessä, jotta hänen äänensä olisi kuulunut kohinalta ja jyrinältä. — "Se loppuu tuonne kiviröykkiöön, — ei vie pitemmälle… kuuletteko, — e-ei vie pitemmälle!" huusi hän viittilöiden Reinille. Merete kapusi sitten alas polulle, jääden odottamaan…
"Teidän täytyy kiertää tunturiharjun ympäri", — selitti hän ja riensi edellä tietä näyttämään.
Vähän ajan kuluttua avautui suuremmoinen, huimaava näköala!…
Rämeiltä ja soilta peninkulmien päästä tunturin autioilta alueilta tulevine lisävesineen katosi Ra-joki kristallikirkkaana virran synnyttämine vaahtojuovineen äkkijyrkästi märkien harmaakiviseinien väliin. Se murtui putouksessa kallionlohkareiden muodostamaan poikkimuuriin, mikä sai sen jättiläisvoiman kehittymään mahtavaksi valkoiseksi majesteetilliseksi kauneudeksi, savun noustessa pilvenään rotkosta.
Ilta-aurinko paistoi syvyyteen koivunlehvistön läpi, jossa oli rivi punaisia läiskiä…
— "Eikö näytä siltä kuin se olisi jonkin elävän olennon verta, joka on heitetty tänne ja tippunut tunturinkukkulalta tunturinkukkulalle." sanoi Rein äkkiä.
"Kums… kums… ja… piste ja loppu!… Piste ja loppu!"… Hän seisoi tuijottaen ammottavaan syvyyteen. — "Sitten nukkuu niin tuskatonna patjoilla…"
"Teidän pitäisi varoa ja astua askel taaksepäin", varoitti Merete väristen. Rein seisoi miltei pelottavan lähellä reunaa.
"Sellaiset vastapuhjenneet neidot", — sanoi hän kääntyen äkkiä Mereten puoleen, — "ne näkevät vaahdossa ja saippuakuplissa — — morsiuspuvun ja pitsiharson… tuossa hienossa, valkoisessa kosken savussa, eikö totta? —
"… Ja sitten täysin luottavasti morsiussänkyyn…" mutisi hän.
"Minun täytyy rientää takaisin", — huudahti Merete. — "Alkaa hämärtää. — Uh, kuinka kamala olette!…"
"Teillä ei kai liene sydäntä jättää minua yksin tänne pimeään, Merete-neito, — eikä antaa minun yksin pyrkiä takaisin monimutkaista tietä", sanoi hän nyt totisen rauhallisesti, niin että Mereten täytyi katsoa häneen.
Hän oli kirkaisemaisillaan nähdessään Reinin kasvojen ilmeen… sama raskasmielinen, surullinen katse, jonka hän oli nähnyt edessään arkihuoneessa silloin illalla!
Hän pakotti itseään ja riensi edellä; — hän ei tietänyt, kuinka oli kulkenut tien heidän tultuaan Ra-tädin rappusten luokse, jossa toiset olivat ja valmiina lähtemään kotimatkalle —
III.
Syksy.
He kulkivat miettivänlevottoman näköisinä, nuo Vangenin neitoset, odottaessaan nyt isää ja konttoristeja kotiin.
Tuomari, apulainen ja koko konttorihenkilökunta oli ollut syyskäräjillä, joita pidettiin laakson yhdeksässä käräjäkunnassa useita päiviä kussakin paikassa.
Näinä neljänä viikkona oli kotona ollut ainoastaan naisväki, mutta aikaa ei käytetty tällä kerralla, kuten muulloin, taloustöihin… Ei toimeenpantu mitään höyhenten riivintää hurstit ympärillä ja suu ja sieraimet täynnä untuvia pitkälle kurkkuun asti. Vuoden patjoiksi ja pieluksiksi kootut höyhenet ja untuvat saivat olla vasuissaan ja säkeissään…
Kangaspuut saivat seisoa keskentekoisine palttina-, drelli- ja villakankaineen. Päällysvaatteiden ja turkkien korjaukset talven varalta oli lykätty, ja ovien ja kattojen maalaus ja valkaiseminen jätettiin tänä vuonna kokonaan tekemättä. Kaikki ulkoiset hommat talossa ja karjatalolta kotiutuneiden hoidon sai Marianne tehtäväkseen sekä parhaansa mukaan hoitaa tilit, kysymällä rouvalta neuvoja mahdollisimman vähän!
Rouva Orningin ja hänen tyttäriensä aika oli kokonaan käytetty.
Kaikki miehiset ja naisvoimat, joita oli Vangenin talossa ja torpissa, sekä sitäpaitsi niin paljon palkkalaisia, kuin oli saatavissa, oli samana päivänä kun tuomari läksi käräjille, kutsuttu laittamaan niin kauan suunniteltua uutta puutarhaa ja puistoa, jotta kaikki olisi valmiina tuomarin palattua käräjämatkalta.
Aamusta varhain pimeän tuloon asti oli rouva liikkunut mittakeppi ja -nauha kädessä kuumissaan auringonpaahteessa ja läpimärkänä sateessa asettelemassa keppejä ja mittaamassa ja valvomassa työtä maata kuokalla ja lapiolla käännettäessä ja lannoitusaineita tuotaessa.
Siellä järjestettiin laajoja nurmikenttiä puuryhmineen, jotka otettiin taimitarhasta, sekä sinne tänne kukkasarkoja.
Kukkaislavoja pensaskasvineen ja ruusuineen, reunustettuina helmihyasinteillä syntyi puutarhaan rivittäin. Marjapehkojen ja hedelmäpuiden taimia istutettiin suuret määrät, niin että taimitarha, rouvan monivuotinen reservi, tyhjeni viimeiseen vesaan!
Vanha lammikko, joka tähän asti oli ollut vihreän liman peitossa, puhdistettiin nyt kokonaan; pieni suihkukaivo pantiin käyntiin ja tiet lapioitiin ja täytettiin soralla.
Alhaalla lehdossa ja joen rannalla olivat kirveet raivanneet puiston, ja sinne rakennettiin huvimajaa ja asetettiin sinne tänne penkkejä puuryhmien väliin.
Ensi päivästä alkaen oli seudun kaksi puuseppää hakannut ja kiinnittänyt pitkiä lautoja, joista piti tuleman säleaita ja joita kuorma toisensa perästä ajettiin talon pihalle eteläpuolella olevalta erioikeutetulta sahalta.
— Tänään odotettaessa tuomaria kotiin oli milloin yksi milloin toinen sisaruksista pitämässä vahtia jossakin salin ikkunoista, silmäillen usvaiseen ilmaan…
He katsoivat miettivästi toisiinsa… Mitä isä arvelisi siitä? — Niin jyrkästi kuin hän oli aina ollut puutarhahommaa vastaan!
Alhaalta kuului navakoita, lyhyitä ja nopeita vasaraniskuja. Siellä naulattiin säle säleen jälkeen suureen puutarhanaitaan, joka ulottui alaspäin, — osa vielä puolivalmiina, pylväät vain pystyssä, — niin pitkälle kunnes katosi mäen alle… Tuossa tuli vanha Henschien Blackenin vetämässä kariolissa yliholhoojantoimi arkussa, joka oli sidottu kariolin taakse. —
Ja sitten Augustinusen, Schmidt ja Kvigstad kaksi-istuimisilla kyytirattailla…
He katosivat kapsäkkeineen ja matkatavaroineen konttorirakennukseen…
Vähän myöhemmin, miltei hämärissä, ajoi tuomari apulaisensa Reinin kanssa pihalle. Hän oli haetuttanut itsensä viimeisestä käräjäpaikasta omilla vaunuillaan.
Astuttuaan alas vaunuista, jäi hän seisomaan hetkiseksi palttoo auki ja tuijotti puuaineensa uutuudesta hohtavaan säleaitaan.
Suu puristui yhä tiukemmin yhteen… Hän käsitti heti sen omavaltaisen teon, joka tässä oli tapahtunut, — mikä oli pantu alkuun ja loppuunsuoritettu hänen poissa ollessaan!
Kasvot punaisina pyörähti hän tyytymättömänä ympäri ja meni suoraa tietä huoneeseensa…
— Hän ei näyttäytynyt ennenkuin illallispöydässä. —
Rouva tarjosi tuoretta kalaa… Vähän kevyttä ruokaa mahtoi maistua kaikkien juottovasikka- ja porsaspaistien jälkeen, joilla heitä nyt koko kuukauden ajan oli kestitetty käräjäpaikoissa, arveli rouva.
Talon naisväki tarjoili ja lähetti kiertämään ruokia pöydässä jonkinmoisella jännityksellä…
— "Elkää ottako päätä, Rein", sanoi Marianne leikillisesti, — "jättäkää se isän toiseen annokseen. Kalanpäät ovat hänen etuoikeutensa, tietäkää se."
Tuomari istui totisena syöden kalaansa.
"Millaista on ollut käräjillä? Olette tietysti pelanneet korttia kruununvoudin ja asianajajan ja pappien kanssa joka ilta?"… kysyi rouva, kääntyen pöydänpäähän päin ja huolellisesti valiten kalapalasia.
"Te saatte ryhtyä huomenna käsiksi luvatonta tukinhakkuuta yhteismaalla koskevaan juttuun, Rein!" virkkoi tuomari kiinnittämättä huomiota rouvansa kysymykseen.
— "Nimismies ilmoitti jutun jo ennen meidän käräjille menoamme."
"Tuota noin"… virkkoi Henschien miettivästä, — "jos Graabergin poika saa sakkoja, tulee pitää varansa ettei hän saa nostaa äidinperintöään yliholhoojalaitoksesta."
"Hän syntinen se juuri on joutunut satimeen!" — virkkoi Kvigstad. "On yleisesti tunnettu asia, että koko paikkakunta hakkaa puita ja rosvoaa valtion maalla."
"Kuulustelussa ja todistuksissa tulee olemaan paljon työtä", huomautti tuomari.
"Täällä meillä on myös ollut suuri ja laaja työ suoritettavana", puuttui rouva puheeseen, puhdistaen ja leikaten toisen sydäntä niistä kahdesta talikynttilästä, jotka olivat pöydällä, — "olemme perkanneet ja järjestäneet ja saaneet valmiiksi niin kauan suunnitellun puutarhan… niin että te nyt pääsette rauhaan työmiesten olosta talossa sen puuhan tähden", sanoi hän leikillisesti.
"Kutsukaa todistajat huomenna! — Pankaa tutkimus alkuun", jatkoi tuomari lainkaan välittämättä puutarhauutisesta.
"Minä olen harjoitellut poissaollessasi kaksi Mozartin sonaattia pianolle ja viululle", yritti Alida hetkisen kuluttua, keskeyttääkseen syntyneen äänettömyyden.
Tuomari vilkasi salin oveen, jonka takana piano oli:
"Ei, ei, lapsi, — olen väsynyt, menen suoraan sänkyyn!"… Totta totisesti vetivät ne kaikki yhtä köyttä…
Mennessään Mereten ohi, joka katsoi alakuloisena häneen, silitti tuomari kevyesti hänen hiuksiaan ja poistui loukkaantuneen näköisenä makuuhuoneeseensa. —
— — Kolakkana puolipimeänä syysiltana tekivät kotiintulleet, käytyään ensin hakemassa piippunsa, kukin oman tarkastusmatkansa korkean ja komean puutarhanaidan sisä- ja ulkopuolelle saadakseen mikäli mahdollista tarkan käsityksen taloon niin äkkiä tulleesta suuresta uutuudesta.
Kun naisväki sitten tuli ulos saalit ja liinat ympärillään, syntyi kysely ja tarkka tiedustelu.
— "Täytyy tuntua omituiselta tavata kotiin tullessaan niin sanoakseni uuden talon vanhan sijasta!" — sanoi Rein terävänpuoleisesti.
"Niin, luuletteko että se olisi miellyttävä tahi vastenmielinen hämmästys?" puuttui Marianne hyväntahtoisesti puheeseen. — "Sanon teille, Rein, — naisen luonne on kuin silkkilanka. Riippuu vain miehestä ymmärtääkö hän kietoa sen sormensa ympärille. Sellainen kuin te, joka aina tiedätte mitä tahdotte"… lisäsi hän hiljemmin.
Tuolla alhaalla seisoi Barbara ja kertoi innokkaasti, kuinka Anders- ja Lars-torppari olivat kaivaneet parsalavoja, niin ja niin monen jalan syvyydeltä, ja kuinka runsaasti lavat oli lannoitettu — kerroksittain maata ja lantaa. Kyllä tulisi paljon parsaa! mutta vasta kolmen vuoden kuluttua voitaisiin sitä leikata syötäväksi.
Eufemia nyrpisti nenäänsä Barbaran lannoituspuheille ja eristi itsensä, kietoen tiukasti saalin ympärilleen —. Tietysti aiheutti puistohomma sen että koko yritys tuli suuremmoisemmaksi kuin oli aiottu, virkkoi hän jäykästi.
Epäilyksen vaivaamana lähestyi vanha Henschien joukkoa ja kosketti hiljaa ja varovasti Alidan käsivartta…
"Tätä suurta työtä ei kai kuitenkaan liene tehty aivan ilman tuomarin käskyä, neiti?" kysyi hän vanhan palvelijan levottomalla tutunomaisuudella.
"Kylmät ovat naisten neuvot! niinkö arvelette Henschien?" sanoi Rein äkkiä kovaäänisesti, kävellessään Mariannen kanssa… "Aviomies on tietysti onnellinen saadessaan kävellä siinä paratiisin puutarhassa, jonka hänen naisensa ovat valmistaneet hänelle, — syödessään hedelmiä ja nauriita ja kaalinpäitä, aina sikäli kuin sopii…
"Pigens Kind er rød og rund, og Røsten er saa linde. Aeblet vinker sødt en Stund; men Ormen bor derinde! —"
("Tytön poski on punainen ja pyöreä, ja ääni on niin lempeä. Omena viittoo makeana hetken; mutta käärme siinä asuu! —") lausui hän puoliksi kääntyneenä Marianneen.
Nuoret naiset vetäytyvät vähitellen syrjään. — Ilkeä raakalainen, jota täytyy varoa…
He ottivat pienen iltakävelyn, — Barbara kertoen ja tutustuttaen
Henschieniä koko puutarhalaitokseen. Ja Marianne oli antanut
Augustinusenin ja Schmidtin tavata itsensä, — nämä kun yhä kasvavalla
mustasukkaisuudella olivat seuranneet hänen tuttavallista käytöstään
Reiniä kohtaan.
Ystävällisesti kuunteli hän nyt mitä heillä molemmilla oli sydämellä matkalta, silmiensä miettivästä seuratessa Reiniä ja muuttuessa yhä enemmän kapeiden viirujen kaltaisiksi —
Kvigstadilla oli tänä iltana onni voida kiinnittää Alidan huomiota. Hän kuvaili sukkelasti neljän viikon helvettiä käräjillä juopotteluineen, huonoine unineen ja ankaroine töineen. — Ja nyt oltiin taas kotona Vangenilla! — mikä tuntui kuin olisi tullut taas kirkon helmaan.
"Kunpa nyt vain isä voisi antaa anteeksi puutarhan, Kvigstad!" avasi hän vihdoin huolestuneen sydämensä Kvigstadille. "On niin ikävää, kun hän jostakin pahastuu… Näyttää aivan siltä kuin se olisi kokonaan hänen luonnettaan vastaan, — hän, joka muuten voi ihastua kaikkeen."
"Niin, jospa olisi minun vallassani keventää jotakin teidän huolistanne, Alida-neito, niin!"…
Hän tunsi, että se suoraan ilmeni hänen äänensävystään ja sentähden toivotti hän hyvää yötä.
Tuo tuttavallisuuden purkaus Alidan puolelta — —
Alida-neito oli hänen naisellisen puhtauden ja täydellisyyden ihanteensa, — joka suhteessa tavalliselle konttoristille saavuttamaton; — ja melkein puomilla erotettu kaikista hänen kunnianhimonsa ilmalinnoista, kun Ra-täti oli saanut hänet kahlehdituksi Grothiin, tuohon rikkaaseen, mutta joka suhteessa häntä mitättömämpään tehtaanomistajan poikaan…
— Merete oli kävellyt vihaisena, kunnes hän äkkiä huusi Reinille:
"Hyi, — te olette ilkeä ihminen… en voinut mennä nukkumaan ennenkuin sain sen teille sanotuksi!
"Hyi"… kuului hänen liikutettu äänensä, kun hän katosi eteisen ovesta.
* * * * *
Tuomari seisoi seuraavana aamuna neuvottomana rappusilla…
"Lars, missä on Lars", huusi hän pahantuulisesti, — "tallinovi on seposen selällään…
"Lars, Lars," — huusi hän, "tuo Figaro tänne!"
Hän aikoo kai lähteä tavalliselle aamuratsastukselleen, ajatteli
Merete, joka seisoi lähellä.
"Olet kai teettänyt sillä kevyttä työtä poissaollessani, Lars, — ajanut lantaa ruispellolle?" — kysyi tuomari, tarkastellen lemmikkihevostaan.
"Olen kyllä; — mutta sitä ei viety ruispellolle. Rouva käski ajaa kaikki uuteen puutarhaan."
"Parsalavoihin", — selitti Merete hämillään.
"Lanta-aineet?… Minun lanta-aineeni!" ärjäsi tuomari kasvot tulipunasina.
Rein, joka oli tullut paikalle, seisoi kumartuneena, tunnustellen kädellään Figaron toista takajalkaa.
"Tässä tuntuu olevan jotain pehmeää, ikäänkuin suonisolmu", arveli hän. "Minä näen sen seisoessaan nostavan jalkaa. Sitä on pidetty liikkeessä liian vähän — on saanut seisoa liian kauan paikoillaan."
Tuomari kumartui tunnustelemaan hevosen jalkaa.
"Se paranee kyllä pian, kun se saa kelpo liikuntaa", arveli Rein. "Tuomari saa nyt ratsastaa kelpo lailla sillä… Kaunis eläin muuten, lautaset ovat tosin vähän liian jyrkät, kuten kaikilla tunturihevosilla."
"Se onkin sieltä kotoisin… Te näytätte olevan hevostuntija, kuulen minä", tunnusti tuomari.
"Ymmärrän niitä ainakin paremmin kuin ihmisiä", sanoi Rein lyhyesti. — "Mutta katsokaa, kuinka se luimistaa korviaan taaksepäin ikäänkuin kuullakseen, mitä me puhumme. Se on arka… Se voi tulla pahaksi tavaksi, se, — voi tehdä sen vauhkoksi. Sillä on tallissa liian pimeä, kun se saa seisoa pää seinän nurkassa."
"Se on korjattava — hevoselle on annettava toinen paikka… Mutta voitteko sanoa minulle, minkätähden kaikki on niin nurinkurisesti laitettu: — kaikki hännät valoon päin päiden sijasta!… Eikö tunnu siltä kuin maailmasta olisi luotu ensin väärä pää?" huudahti tuomari ärtyisenä ja läksi astumaan suoraan konttorinovea kohti selkä päättävästi käännettynä uutta puutarhanaitaa kohden —.
— "Kiitos eilisestä läksytyksestä, Merete-neito," — sanoi Rein, aikoessaan lähteä hänkin konttoriin. "Ette usko, kuinka hyvää tekee saada rapsauksia lähimäiseltä… että joku valittaakin niin paljon toisesta!"
Vai niin? — hän kiitti… mietti Merete. Tahtoiko hän ilveillä hänen kanssaan? — Mutta näyttihän hän nyt oikein kiltiltä ja — silmien ilme oli ihan kaunis… E-e-i, — ei hän käsittänyt tuota ihmistä…
* * * * *
"Alida! — Femia! — Marianne! — Barbara!" — kuului Merete huutavan illalla arkihuoneen ikkunasta. — "Peittäkää silmänne ja arvatkaa!… Kuka nousee mäkeä?"
"Tietysti Groth"… sanoi Alida lyhyesti.
"Ei, kiitos, katsopas itse —"
"Sankowitz!" — huusivat kaikki yhteen suuhun.
"Mutta voitteko ajatella, kuinka onnellinen sattuma, — ajatelkaa isää!"…
He kiitivät kaikki ulos.
Tomuisena matkasta ja parroittuneena näytti Sankowitz väsyneeltä ja nääntyneeltä heiluttaessaan auringon laskiessa pehmeää hattuaan. —
"Siinä ne seisovat rappusilla kaikki Vangenin neitoset!" tervehti hän iloisen vilkkaasti.
Kaikki kokoontuivat hänen ympärilleen. —
"Ja mistä tulette nyt Sankowitz?" kysyi Marianne.
"Kruunufoudin rouvan luota, niin!" Hän huokasi ja vaipui nääntyneenä penkille. — "Olen kierrellyt ympäri laaksoissa viidessä pappilassa ja stämmanut joka paikassa. Mutta se kruunufoudin rouva, hän on niin ei-musikalisch kuin yksi lehmä… ja tahto että tyttärensä soittaisivat kuitenkin vaikeimpi kappaleet. Fürchterlich piina siinä talossa! — Ja sitten mine läksi tieheni heti tänäpäivänä heti kun olin stämmanut klaverin."
Hän kuivasi otsansa siniruutuisella nenäliinalla.
"Ach niin! Sanon teille, Vangenin neitoset, olen kovin surullinen. — Puolalaiset ovat suuren Schlagin verloren Ostrolenkan luona… Ja minun sydämeni on Puolassa… Ja minä toivoisin että ruumiini olisi siellä… Ja että minulla olisi vaimo ja poikia ja tyttäriä ja pieniä lapsia, ja ne kaikki tulisivat schlahtatuiksi Puolan tähden, — kunnes tulisi niin korkealta Ansichtia, jotka valittaisivat, että he ylettäisivät den Gott im Himmel ja vaatisivat vapauttaan!"
"Mutta mistä tiedätte tuon kaiken, Sankowitz?" huudahti Alida.
Sankowitz otti liivintaskustaan kirjeen;
"Mine sain sen postikonttorista eräältä ystävältä in Danzig. Tässä seisoo se kaikki. Ja nyt he ovat ryhtyneet sirppeihin ja viikatteisiin!"…
Hän vaipui surullisiin mietteisiin…
"Mutta nyt täytyy teidän tulla sisään, Sankowitz!" kutsui Alida.
"Tarvitsette hyvinkin lepoa pitkän matkan perästä."
"Niin, niin, — kaksi peninkulmaa… en ole huomannut tietä jalan alla tämän kirjeen tähden Puolasta — kaiken sen Menschennothin tähden…"
Soitannollisessa tuomarinperheessä tuntui aina kuin juhlalta niinä kahtena kertana vuodessa kun maanpakolainen saksalainen tuli taloon ja viipyi siellä muutamia viikkoja kiertomatkallaan paikkakunnalla, jossa hän eli pianoja virittämällä ja antamalla opetusta soitannossa ja laulussa.
Kun tuomari tuli arkihuoneeseen, oli Sankowitz jo avannut pianon ja irroittanut puupohjan.
"Tällä on hyvä luonto tällä pianolla", — tervehti hän tuomaria, — "pysyy hyvin stämmissä… Se ei kai saa levätä muulloin kuin yöllä tässä talossa."
Hän juoksutti sormiaan koskettimilla lääkärin tottumuksella, oikaisi viritysavaimella sivumennen pari ääntä ja jäi sitten istumaan ja virittämään ja linkuttamaan, kunnes kutsuttiin illalliselle. —
— — Painostavan harvasanaisuuden vallitessa kun oli nopeasti syöty ateria, korjasivat sisarukset ruokaa pöydästä päät yhdessä…
"… En ole koskaan nähnyt äitiä niin kohteliaana Sankowitzia kohtaan, Alida!" kuiskasi Merete. "Hän tarjosi hänelle ruokaa ja kehotti häntä syömään ja pyysi Ingerin panemaan kuntoon keltaisen kammarin sen sijaan että olisi makuuttanut häntä Schmidtin ja Augustinusenin huoneessa kuten tavallisesti. Isä kääntelihe ja vääntelihe ja katsoi toisaalle; hän ymmärsi että nyt hyvitetään… Mutta kun isä sitten äkkiä pyysi Sankowitzin jäämään taloon jouluun asti, niin kääntelihe ja vääntelihe myös äiti" — nauroi Merete, — "ja näytti kovin nolostuneelta. Sitä ei ole isä koskaan ennen tehnyt ensin puhumatta äidin kanssa asiasta —"
"Ja että konttoristien sitten pitää istua pöydässä ja huomata että jotakin on nurinkurisesti", lisäsi Eufemia, — "ja tuo sietämätön Rein rohkenee tehdä häpeämättömiä huomautuksiaan… Tästä puoleen en aio enää katsoakaan häneen, — enkä olla kuulevinanikaan mitä hän sanoo!" — purki hän pahaa tuultaan.
"Sitten täällä tulee oikein hauskaa", arveli Merete. "Isä ei kuule mitä äiti sanoo, emmekä me taas kuule mitä toiset sanovat, — jokainen puhuu itsekseen! — Kerran ei isä koskenut viuluun kuuteen viikkoon, muistatteko, kuinka kauheata täällä silloin oli — aivan kuin kuollutta."
"Tuolla seisoo äiti yhtä tyynenä tarkastellen puutarhanaitaa, kuinka pitkälle se on edistynyt tänään", sanoi Marianne hymyillen. "Hän ei tahdo jättää sitä kuitenkaan keskentekoiseksi…"
Arkihuoneesta kuulivat he jo Sankowitzin soittavan muutamia juoksutuksia pianolla ja rupeavan haaveilemaan…
He hiipivät huoneeseen toinen toisensa perästä.
Tuomari oli vetänyt nojatuolin huoneen pimeimpään nurkkaan, ja välistä hehkui lähellä lattiaa pitkä merenvahapiippu, kun hän vaivuttuaan unhotuksen helmoihin, taas muutamilla syvillä vedoilla antoi eloa siihen.
Sankowitz oli omituinen tänä iltana.
Pianosta läksi ihmeellisiä fantasioja tänään. Hän oli aivan unhottumaton istuessaan siinä ja hyräillessään mahdottomalla äänellään ja säestäessään hyräilyään — — surullisia, slaavilaisia luonnonsäveliä, valittavia, kaihoavia…
Sävel nousi ja laski milloin sanomattoman vienona ja hentona, milloin taas tuulen suhinana ja huokailuna ja voihkavana itkusateena äärettömillä avaroilla tasangoilla… Sankowitzin mielessä leikkivät kotimaan mielialat… Hän puhui kuin vierasta kieltä…
Hän istui nyt takakenossa tuolilla, ikäänkuin yhä katsoen johonkin, ja huoneessa syntyi hiljaisuus.
Marianne seisoi pöydän luona niistäen kynttilöitä. Ja vähitellen ruvettiin jo puhelemaan ääneen…
—"Sellainen soittotaiteilija on onnellinen, joka voi puhua ja vaihtaa ajatuksia koko maailman kanssa; hänen täytyy aina sisällisesti olla kuin tuuletettu huone!" — virkkoi Rein kääntyen puoliksi Mereten puoleen. Merete istui jakkaralla ja poimutteli veitsellä paperia kynttilärannikoiksi.
Rein hymyili hänen hämmästyneelle kasvojensa ilmeelle… Taas lörpötteli hän käsittämättömiä!
"Voitteko kuvitella mielessänne jotakin henkilöä, jolla ei ole koskaan ollut ketään puhetoveria ja joka ei myöskään koskaan voi saada ketään?" kysyi hän äkkiä synkästi.
"Näytätte niin pelästyneeltä? En ole varastanut enkä pistänyt tuleen toisen taloa enkä murhannut", sanoi Rein hymyillen.
"Minulla kuuluu kerran olleen pikku sisko"… virkkoi hän mietteissään, — "ja olen aina ajatellut, että jos minulla olisi ollut hän puhetoverina, niin —. Moinen häikäilemätön henkilö, — joka sanoi 'hyi' toiselle ja pani silmänsä niin ankaran näköisiksi, — ja voi uhata petoa toisessa… Se ei ole nojautunut viisaisiin ja kauniisiin perusteihin, sanon teille, Merete-neito…"
Merete ei tietänyt kuinka se tapahtui… Mutta tuntui siltä kuin hänet lempeästi ja hänen pelkäämättään olisi vedetty keskusteluun tuon hiljaisen surullisen miehen kanssa, jonka hän oli nähnyt edessään juuri tuolla tuolilla sinä iltana… Ja nyt oli samoin laita kuin silloin, että hän ikäänkuin ymmärsi Mereten ajatukset —.
* * * * *
Vaikka Sankowitz itse tuon tuostakin oli jonkin verran "scbrechlich" perusteettomien mielenpurkaustensa ja Puolaa koskevien jankutustensa tähden, — niin oli hän kuitenkin erittäin sopiva mies olemaan talossa juuri nyt tähän pahanilmanaikaan.
Niinä soittotunteina, joita hän antoi tyttärille aamupäivisin, tiesivät he yhtä varmasti kuin että kello löi yksitoista, että nyt tulisi tuomari ovesta ja pysähtyisi vähäksi aikaa pianon ääreen kuuntelemaan mitä he soittivat. Ja sitten johtui hänen mieleensä soittokappaleita, joista hänen täytyi tehdä vähän selvää muutamia kertoja näppäimiä koskettamalla. Kellon lyödessä puoli kaksitoista hätkähti hän ikäänkuin olisi kaikki katkaistu veitsellä, ja hän astui nahkakalosseissaan varovasti tunnustellen lokaisen ja rapakkoisen pihamaan poikki.
Ilma oli sateinen ja kolakka; herkeämätön syyssade rapisi lakkaamatta maahan. Tynnyrit olivat sadevettä täpösen täynnä kattokourujen alla, ja vesi nousi korkealle ojissa. Purot tulvivat koskenaan, niin että myllynpyörät pääsivät liikkeelle ja hautautuivat valkeaan vaahtoon.
Halkokuorma toisensa jälkeen ajaa jyrisi metsästä pihalle lyhyinä, hämärinä päivinä, ja halkopinot kasvoivat kasvamistaan vajassa talven tarpeeksi. Harmaana roiskuneesta tieloasta pysähtyivät ajoneuvot konttorinoven eteen, ja jaloista siirtyi loka edelleen rappusille.
Tuomari jatkoi yhä aamuratsastuksiaan Figarolla, — nyt kuitenkin paksu nuttu yllä ja jalassa pitkät ratsastussaappaat. Puutarhanaita oli yhä edelleen ilmaa hänelle, samoin kuin hänen korvansa olivat kuurot rouvan huomautuksille ja lausunnoille. Kun välttämättömästi tarvittiin rahaa, sai se tyttäristä, jolla oli talousviikko, mennä hänen luoksensa konttoriin sitä pyytämään. Tänä sateisena aikana saattoi Rein tulla kotiin läpimärkänä öisin kello kahden kolmen aikaan mukanaan forelleja, joita hän oli pyydystänyt jostakin etäisestä metsäjoesta, ja toisina aamuina toi hän ennen konttoriaikaa lintuja tahi jäniksiä keittiöön. Silloin sitä mentiin aika kyytiä pyssy kädessä ja koira mukana mäkien ja harjujen poikki. Niin että milloin hän oikeastaan nukkui, sitä —. Millainen ruumis hänellä mahtoikaan olla!…
Mutta konttoriajasta piti hän tuiki tarkasti huolen, kilpaillen siinä suhteessa Henschienin kanssa. Ja kuitenkin, — Henschien väitti yhä vain, ettei Rein ollut toimimies, — se oli tunneasia se! Mutta hänellä oli todellakin hyvä pää, niin että hän voi suoriutua myös siitä, niin että hän välistä saattoi kiihottaa Kvigstadin kunnianhimon tekemään ihmeitä. Mutta hänen ajatuksensa eivät oikeastaan olleet siellä, vaan metsissä ja joissa. Niin että kun hän istui mietteissään, ajatteli hän kyllä enemmän metsoja ja forelleja kuin lakikirjaa, — ajatteli minne lähtisi, kun hän illalla illalliselle tulematta meni ruokahuoneeseen ja sai voileipäkäärön mukaansa.
* * * * *
— Näin syksymyöhällä oli rouvalla ja tyttärillä yllin kyllin tehtävää ja järjestettävää ja valmistettavaa ennen joulun ja talven tuloa.
Pitkä punaiseksi maalattu kyökinpöytä oli täpösen täynnä monina ruoka veroina talon torppari väkeä, suuria ja pieniä. Liina oli kuivattu ja häkilöity, vilja oli puitu riihessä. Ja nyt kuului päivät pitkät jyrinää, kun perunoita ajettiin kotiin ja kaadettiin kellariin.
Yhden tyttäristä hoitaessa talousviikkoa, istui kaksi toista vuorotellen kangaspuissa valmistamassa ristikkoista kaunista puolivillaista talvileningeiksi. Toiset saivat huolekseen kaikki ulkotyöt sekä kynttilänsydänten valmistamisen — paksut käytettäväksi huoneissa ja ohuet lyhtyihin ja ulkotarpeisiin — lähellä olevaa suurta kynttilänkastamista varten.
Pitkinä pimeinä iltapäivinä, kun ainoastaan palava päre valaisi keittiön uuninraosta palveljain töitä, istuivat rouva ja tyttäret talikynttilän ympärillä ja ompelivat ja kerivät lankaa ja kehräsivät. Samalla neuvoteltiin mitä ja kuinka paljon pitäisi teurastaa, mitä leipoa, mitä juomia panna jouluksi.
Ja sitten seurasi jouluvieraita koskeva luku, — ketä vieraita käskettäisiin Jessin kutsua… Ehkäpä tulisi myös Christiane Gjedde jouluvierailulle, jos äiti antaisi Jessin varta vasten mennä överstille kutsua viemään… Groth olisi tietysti jouluvieras — — —
* * * * *
— Eräänä harmaankylmänä aamuna tuli Rein talon yläpuolella olevasta metsiköstä. Hän piti kädessään pihlajanmarjaterttua ja näytti pikkulintunippua Meretelle.
"Katsokaas, mitä minä olen toimittanut tänä aamuna", huusi hän, "ennenkuin nyt lähden tekemään suurempia pahoja töitä ihmisten joukossa."
"Katsokaapas"… hän piti pihlajanmarjaterttua hänen kasvojensa edessä, "tämä… ja pari kolme samanlaista punaista terttua ovat houkutelleet näitä seitsemää linturaukkaa…
"Minä seisoin ja pidin silmällä, kuinka viimeinen niistä meni loukkuun. Se hypähti ensin ja siirtyi sitten etemmäksi oksalla, — pyrähti sitten lentoon, teki lyhyen kierroksen ilmassa ja katsoa tirrotti noita kosteita punaisia marjoja. Se ihan taisteli itsensä kanssa, — kärsi lopulta niin että silmät tulivat pieniksi ja suu jäi ammolleen, kunnes se äkkiä sokeasti syöksyi satimeen, — aivan samoin kuin me ihmiset!… Minussa on vähän luonnontutkijaa, huomaatteko!"
"Inhoittavaa!" — torui Merete. "Viekää ne heti keittiöön, kuuletteko! Tekee ihan pahaa katsoa noita pikkueläin-raukkoja, jotka vielä ovat aivan lämpimiä."
"Viekää pois ne vain, niin, niin!" — jäljitteli Rein, — "niin voidaan sitten syödä rapostella ne — hyvin paistettuina…"
"Onko sitten parempi minun lähteä nyt kiusaamaan miesraukkaa, joka auttaakseen hiukan vaimoaan ja lapsiaan on kirjoittanut vähän väärin, tunnustamaan itsensä kuritushuoneeseen", sanoi hän, kun kiesit, joilla hänen ja Augustinusenin piti lähteä, ajoivat rappusten eteen. — "Minun täytyy pitää hänen edessään aivan toisenlaisia pihlajanmarjoja… kysellä, jotta hän sekaantuu, — asetella hänelle satimia niin hienon hienoja kuin konsanaan kellään metsästäjällä on… Ajatelkaa nyt, Merete", sanoi hän, "olen harjoitellut ja koettanut totuttaa itseäni tähän pahaan työhön koko kostean aamuhetken" —. Kun kiessit vierivät pihalta, seisoi Merete ruoka-aitan luona ja katsoi hänen jälkeensä…
Yhtenä hetkenä saattoi hän kiivastua ja raivostua häneen niin, että —.
Ja seuraavana hetkenä taas — —.
— — Illallisen jälkeen oli perhe ja konttoristit koolla ruokasalissa. Tuomari ja Sankowitz kuuluivat soittavan laajoja sonaatteja viululla ja pianolla arkihuoneessa. Oli ruvettu jo lämmittämään uunia, ja tuntui herttaisen lämpimältä syyspäivän kylmästä värisemisen jälkeen.
Rouva oli tuottanut sisään pähkinöitä ja omenoita, joista tänä vuonna oli saatu sangen runsas sato. Maistettuaan paria eri lajia, rupesi hän kävelemään edestakaisin lattialla sukankutimineen, ennenkuin väsyneenä päivän toimista läksi makuuhuoneeseensa.
Nuoret asettuivat suuren ruokapöydän ympärille, ja pian oli "Musta Pekka" täydessä käynnissä. Herrat istuivat parroittuneina ja kasvoissa kaikenlaisia mustia viivoja, jotka oli tehty poltetulla korkilla, samalla kun naisia rangaistiin ainoastaan tehtävillä ja pienillä kauneuspilkuilla…
Kvigstadin kulmakarvat oli muutettu mahtaviksi viiksiksi, ja pieni punaposkinen Schmidt tuli pian sangen pelottavan näköiseksi kokopartoineen ja tuuheine viiksineen.
Huvittavan salaperäinen pistosana oli, ettei itse Musta Pekka, — Rein, — ollut mukana tänä iltana. Hän oli mennyt suoraan kuulustelusta palattuaan huoneeseensa, — — ja oli oikeastaan kyseessä, kuka esiintyisi hänenä in effigie, josta oli aina kysymys…
"Olkaa varuillanne, Barbara-neito", sanoi Henschien, — "musta on vanavedessä — vainoamassa… varokaa!"… Hän piti kortteja, joista Barbaran piti ottaa yksi, ovelasti hänen edessään.
"Huh, huu", huudahti Barbara ja tempasi yhden kortin. — "Ei, mutta totta tosiaan, enkö jäänytkin hänen saaliiksensa!" riemuitsi hän.
Schmidt, jonka vuoro oli nyt, tähtäsi tarkasti, välttääksensä huonon kortin… "Tämä näyttää kuitenkin vaaralliselta." — Hän veti yhden kortin ja oli polttavinaan sormensa.
"Ei, ei, sitä kuitenkaan tiedä saako kalan vai linnun", — sanoi
Marianne miettivästi nyökyttäen päätään, kun piti ottaa kortti
Schmidtiltä.
"Forellin tahi metson, tarkoitatte kai", huomautti Schmidt sukkelasti.
Hänellä oli onni istua lähellä Marianne-neitoa tänä iltana.
… "Tahi nokikolarin, joka nokee ja mustaa toiselta koko maailman", murisi Kvigstad.
"Ei hän ole juuri talon seuraelämää kohottava", virkkoi Eufemia.
"Uh, emmeköhän voisi pian lopettaa tätä sukkelaa Mustaa Pekkaa!" huudahti Merete. "Minun mielestäni se on sekä tyhmää että ikävää…"
"Mutta vakavasti puhuen, hän on sangen omituinen, perin merkillinen, tuo herra Dyre Aakisen Rein", virkkoi Marianne ajatuksissaan.
"On muutamia, jotka pitävät etuoikeutenaan sanoa sukkelia epäkohteliaisuuksia", virkkoi Alida. "Kaikkien tulee ikäänkuin taipua heidän mielialansa mukaan!"
"Niin, yksinpä Ajaxkin kopissaan ottaa selvän, pitääkö sen olla tyytyväinen ja haukkua vaiko antaa päänsä riippua ja katsoa murjottaa", vakuutti Kvigstad.
"No, Augustinusen!" sanoi Kvigstad. "Nyt on teidän vuoronne jakaa kortit."
Augustinusen istui yhdellä viiksenpuoliskolla koristettuna jotenkin haluttoman näköisenä. Hän ei ollut oikein seurustelupäällä tänä iltana.
Schmidt vilkasi epäluuloisesti häneen mahtavasta parrastaan, nähdäkseen oliko jotakin tapahtunut hänen ja Marianne-neidon välillä.
"Tämä oli sangen omituinen päivä, tämä päivä!"… puhkesi Augustinusen puhumaan. Hän laski äkkiä kortit kädestään ikäänkuin olisi päättänyt ruveta jotakin kertomaan. — "Kerrassaan merkillinen tapaus!"
"Niinkö — mikä sitten?" Kaikkien kasvot kääntyivät häneen.
"Niin, mikä Reinille sattui tänään — niin — sangen — tuota noin — sangen omituinen…"
"Mutta mitä sitten on tapahtunut?" udeltiin jännittyneinä.
"No niin, — olimme juuri lopettaneet kuulustelun Röslandilla ja allekirjoittaneet kuulustelupöytäkirjan, kun näimme todistajain ja talonväen syöksevän yhdessä rykelmässä navettaan.
"Minä tietysti perässä —
"Niin, siellä seisoi karjakko ja itki ja näytti jotakin tavatonta. Minun täytyy valmistaa teitä edeltäkäsin kuulemaan, että se oli kamalaa! — Vasikalla, jonka lehmä oli poikinut, oli kaksi päätä, täysin kehittyneitä molemmat — se katsoi neljällä silmällä ja ammotteli suutaan, jossa oli kaksi kieltä, maitoa saadakseen. Inhottava näky!… Ja kääntyessäni ympäri näin Reinin seisovan takanani silmät suurina ja kasvot aivan harmaina. Hän ei saanut suustaan äännähdystäkään… ja äkkiä makasi hän pitkällä pituuttaan navetan ovella…
"Luulin hänen saaneen halvauksen, — syöksyin hänen luoksensa, avasin hänen vaatteensa, repäsin rikki paidankauluksen ajan voittamisen tähden ja huusin kylmää vettä.
"Mutta minun vielä tempoessani, avatessani ja riistäessäni vaatteita hänen yltään avasi hän äkkiä silmänsä ja hätkähti. Hän syöksyi sitten kuin mielipuoli väkijoukon läpi huoneeseen. Siellä kuulimme hänen panevan oven perässään hakaan.
"Vähän ajan kuluttua tuli hän ulos aivan tyynenä matkapukimissa, palttoo yllä.
"'Meidän täytyy heti valjastaa hevonen, Augustinusen!' — hoputti hän. Minä rupesin pahoinvoimaan, mutta se menee kyllä ohi, kun pääsen raittiiseen ilmaan.'"
He istuivat kaikki hämmästyneinä. —
"Uh — kuinka kauheata"… huudahti Merete väristen.
Marianne istui kädet polven ympäri kiedottuina ja heilutteli ruumistaan sangen mielenkiintoisena —
"Mies ei saa pyörtyä kuin nainen", katkaisi Eufemia äänettömyyden.
"Hän — metsästäjä? — joka murhaa kaikki mitä vain voi", sanoi
Henschien, pudistaen päätään. — "Käsittämätöntä!"
"Ja sitten, — että hän tuolla tavalla sulki oven perästään"… tuumi
Augustinusen.
"Ettekö sitä käsitä?" sanoi Kvigstad ilveillen. — "Hän sulkeutui varmuuden vuoksi talliin ikäänkuin itsetietoinen vauhko hevonen. — Muuten pidätän itselläni oikeuden tehdä sen huomautuksen, että vauhkot hevoset ovat parhaita."
"Äiti oli kyllä oikeassa", huudahti Barbara, "sanoessaan heti, että Rein on omituinen ja vaativainen… Hän kirjoitti ensin ja pyysi omaa huonetta. Ja siellä hallitsee hän nyt ikäänkuin koko talon ulkopuolella, ei kukaan tiedä, missä hän on aamuin ja illoin! — Välistä ei hän ole vielä tullut kotiin retkiltään Ingerin viedessä aamiaista hänen huoneeseensa", arvosteli hän.
"Vaatimuksia, niin!" — purki vanha Henschien sappeaan. "Käräjillä ei hän mitenkään voinut tulla toimeen ilman omaa huonetta, samoin kuin itse tuomari. — Hän ei muka saanut unta silmiinsä, jos tiesi, että joku toinenkin ihminen hengitti ja makasi ja uneksi samassa huoneessa kuin hän, sanoi hän. Jokaisessa käräjäpaikassa täytyi tehdä muutoksia vakiintuneisiin vanhoihin tapoihin!"…
"Eikö teidän pitäisi ilmoittaa isälle kaikista niistä vaikeuksista, jotka hän aiheuttaa, Henschien?" virkkoi Eufemia vihoissaan, kun pianonsoitto oli loppunut ja tuomari tuli tyytyväisenä heidän luokseen ja huusi käsiään taputtaen:
"Makaamaan, makaamaan!"… — — Sisarusten järjestäessä huonetta mutisi Marianne vielä:
"Hän on muuten vähän enemmän kuin omituinen, arvelen"…
"Niinpä tosiaan, ja vähän enemmän kuin vaativainen", vahvisti Eufemia, — "kun hän aivan häikäilemättä kaalaa metsästys- ja kalastussaappaissaan joka paikassa talossa!"
"Ni-in, ni-in — se ei ehkä — ehkä — sovi se"… lisäsi Marianne.
"Asiat on nyt kuitenkin niin hullusti ettei maksa vaivaa puhua siitä äidille, jotta hän voisi vaikuttaa isään", sanoi Eufemia, — "ja kaikki on joutunut tavallisilta raiteiltaan tuon puutarhan tähden."
"Minä luulin, että apulaista tarvitsisi isä ettekä te!" — huudahti Merete. Hän oli heittäytynyt tuolille ja istui nyt uhmailevasti heilutellen jalkojaan.