"Tjaa, — olen ollut monesti irtisanomaisillani Kvigstadin, — pitänyt häntä niin sanoakseni vain armosta, — joten tämän pitäisi olla vain miellyttävä apuaskel hänen puoleltaan", tuumi hän jonkinlaisella hirtehisen huumorilla…
"Olin oikeastaan arvellut, että hänestä tulisi konttorin enfant terrible ainaiseksi…
"No niin, hänen vertaistaan ei otetakaan noin vain käden käänteessä!" —
— Uudenvuoden alettua näin rohkaisevasti meni tuomari pihan poikki päärakennukseen miettien mielessään, että kenties olisi tällä kerralla tarkoituksenmukaista jakaa hiukan tämän maailman suruja ja iloja aviopuolisonsa kanssa.
Päärakennuksessa järjesteltiin ja siistittiin, — pestiin joulu loppuneeksi samoin kuin se oli pesty alkaneeksi. Pölyhuiska ja lakaisuvastoja oli ovipielissä, ja vesiämpäri ja pesurätit vallitsivat vierashuoneissa, ja kaksi torpparinvaimoa oli kutsuttu pesemään hiekalla salin lattiaa. Kaapit ja laatikot olivat jo ottaneet vastaan luetut posliinit, lasit ja hopeat lukkojensa taakse.
Arkihuone oli tullut tavalliseen asuunsa, ja kaksi rukkia ja yksi kerinkakko oli saanut vanhan paikkansa ikkunoiden alla.
Rouva istui laskien ja asettaen värjättyä lankaa kortille uuden pumpulikankaan malliksi, jota kudottaisiin kesäpuvuiksi, tyttärien puuhatessa edestakaisin ja pistäessä tuon tuostakin sanansa mallin valitsemiseen.
Välistä kuiskailtiin päivän suuresta tapahtumasta. — Mutta mitä isä nyt siitä sanoisi —
Sisarukset olivat jo kauan hymyilleet ja huomautelleet toisilleen
Barbaran ja Henschienin tuttavallisuudesta ja ystävyydestä; — mutta
äsken juuri oli Barbara tullut ruokasuojaan ja ilmoittanut kaikki
Mariannelle ja pyytänyt häntä puoltajakseen äidille…
… Se oli nyt ratkaistu hänen ja Henschienin kesken, ilmoitti Barbara. Ja keväällä olisi hän nimismiehen rouva Vestdalenissa. Se oli paras piiri koko amtissa, ja olihan hän tuntenut Henschienin kolmetoistavuotiaasta asti.
Kunpa nyt vain isä ja äiti olisivat tyytyväisiä. — Hän oli niin levoton, niin levoton!
Kun tuomari sitten astui sisään, heitti rouva nopean tutkivan silmäyksen häneen, mutta ei näyttänyt muuten häiriytyvän; — hän jatkoi vain laskemistaan ja langan kerimistään korteille eri malleiksi.
Tuomari vilkasi ympäri huonetta heidän puuhiaan, ja tässä keksi hän johdannon niille jotenkin suurille uutisille, joita hän toi tullessaan.
"Niin, olemme taas arkielämässä, Merete", virkkoi rouva jotakin sanoakseen, ojentautuen hiukan. "Äkillinen muutos eilisestä! — Mitähän tämäkin uusi vuosi tuo tullessaan"… tuli sitten hetkisen kuluttua, ja hän vilkasi tuomariin tehdäkseen otettavan askeleen helpommaksi hänelle. "Voihan tapahtua niin paljon" —
"Missä on Barbara, Alida?" — kysyi tuomari sitten; ääni vapisi lähestymisen halusta. "Minulla on hänelle vähän puhumista, — jotakin sangen tärkeätä!"
"Barbara on aitassa panemassa evästä Larsille, joka lähtee tukinajoon", ilmoitti rouva. "Pian kai hän sieltä joutuu."
"Katsokaapas, mitä olemme löytäneet vierashuoneesta, jossa Nergaard asui", sanoi Marianne, joka samassa tuli huoneeseen. — "Katso ja ihaile, Eufemia! — näitä hienoja tohveleita, jotka hän on unhottanut… Kirjava silkkivuori ja korko-ommeltuja perhosia, — tämähän on oikein hienon hienoa, kuten Nergaard itsekin!"
Tohveleita tarkastettiin —
"Kiltti ja hauska herra, erittäin huvitettu omasta persoonastaan!" sanoi rouva hymyillen. "Pidä sinä ennemmin kiinni Gaarderista, Eufemia", ilveili hän. "Hänestä näyttää tulevan mies! — Hän ei ainakaan loukkaannu kaikista pikkuasioista…"
"Hm, hm" hymähteli tuomari. Hänen kasvonsa olivat ankarat ja katseessa oli katkera ilme.
"Barbaraa minä tarvitsin"… muistutti hän hiukan käheästi. "No, tuossa hän tulee."
Hän viittasi ikkunasta kädellään hänelle.
"Niin, rakas Barbarani!" — virkkoi hän, kun Barbara tuli huoneeseen kyyneleet silmissä, tietäen mistä oli kysymys. "Olen tänään kuullut suuren uutisen. — Henschien pyytää sinun kättäsi, ja sinä näytät tehneen jo päätöksesi. — Olen oppinut pitämään häntä perin rehellisenä ja kelpo miehenä, — ja kun sinä kerran pidät hänestä, niin —. Sinä et todellakaan tule tekemään ketään onnettomaksi, rakas Barbarani!" — lisäsi hän omituisella äänenpainolla.
"Ja jo keväällä aikoo hän perustaa kodin…
"Niin, ja mitä kapioihin tulee", — sanoi hän tarkoittavasti vilaisten sinne päin, missä rouva istui, — "niin sehän kuuluu naisdepartementtiin ja on ratkaistava siellä. Minulta saat kahdeksansataa taalaria sisältävän pankkikirjan. Se on sinun perintösi. Ja sitten tiedät kyllä, että minä olen aina auttava ja tukeva sinua tarvittaessa."
Hän taputti Barbaraa lempeästi olalle…
"Niin, lapseni, — minun täytyy nyt mennä kirjoittamaan pari kirjettä, jotka täytyy erityisen lähetin lähteä heti viemään postikonttoriin. Paitsi Henschieniä ovat tänään myös sekä Rein että Kvigstad, — joka aikoo suorittaa tutkintonsa, — ilmoittaneet minulle erinäisistä syistä olevansa pakoitetut jättämään konttorin, joten minä tulen työskentelemään aivan uudella henkilökunnalla."
Rouva hätkähti ja oli sanomaisillaan jotakin, mutta hillitsi itsensä.
Alida liikahti äkkiä, niin että kerinkakko kaatui, — ja Marianne katsahti terävästi ja tutkivasti Mereteen, joka äkkiä oli tullut harmaankalpeaksi. —
Tuomari läksi taas takaisin konttoriin…
Mies… mutisi hän — Mies… Boletten ilkeä käsitys ihmisistä!…
* * * * *
Rein otti iltapäivällä tuon tuostakin esiin ja syventyi lukemaan pientä nopeasti kirjoitettua kirjelippua, jonka suulakka oli painettu sormustimella ja jonka Merete ohimennessään oli pistänyt hänen käteensä. "Lukekaa!" oli hän kuiskannut miltei käskevän totisesti. Siihen oli kirjoitettu:
"Elkää matkustako, elkää matkustako, Rein —. Isä ei voi olla ilman teitä. — Te ette saa… Jollei minulla sitten saa olla ketään — mitään enää maailmassa, jota ajattelisin, niin voi kyllä sanoa kuten sanoitte aamulla, 'minua raukkaa, joka olen saanut teidät ystäväksi!'"
Myöhemmin läksi Rein kuljeksimaan pakkaseen.
Hän ei nähnyt enää lyijykynäkirjoitusta; mutta hän tiesi, mitä se sisälsi, ja kuvitteli mielessään lukevansa sanat yhä uudestaan.
V.
Tuomari ja hänen rouvansa.
Hän jäi… Hän jäi!…
Merete oli kuullut isänsä ilmoittavan sen arkihuoneessa eilen, kuten hänen tapansa oli, kun hän tahtoi että äitikin saisi tietää jotakin.
"Kuulkaapas, Merete-neito!" sanoi Rein seuraavana aamuna rauhallisesti, joskin hiukan äänekkäästi, tullessaan aittaan, sillä nyt oli Mereten talousviikko. — "Kuulkaapas, voitteko antaa minulle jotakin rasvaa tahi laastaria… Katsokaa näitä!" — hän ojensi kättänsä, — "kaikkia näitä naarmuja ranteessa. Upposin eilen hankiaisella erääseen orjantappurapensaaseen, otin kädelläni vastaan, ja tämä oli siitä seurauksena… Vähän Riian-palsamia tahi hylkeenrasvaa?"
Merete hätkähti — ja riensi hakemaan palttinalapun ja vähän öljyä.
"Ja sitten", selitti Rein, kun Merete tuli takaisin ja auttoi häntä sitomaan kääreen ranteen ympärille, — "oli saakelin sopimaton hetki, — olin suoraan sanoen jättämäisilläni tuomarin pulaan… Eihän sitä juuri voi sopivasti matkustaa tiehensä ja jättää häntä yksin, suoraan sanoen, tyhjään konttoriin.
"Ja kiitos kirjelipusta! — se tuli vilpittömänä muistutuksena nuorelta kelpo ystävättäreltä. — Niin että me yhä edelleen saamme tarinoida keskenämme. Mehän ihmettelemme vähän kumpikin tätä maailmaa? — — tahtoo sanoa, minulle tulee kauhean kiire. Meidän täytyy tehdä Schmidtistä Augustinusen, Augustinusenista Kvigstad, ja minun täytyy koettaa ottaa huostaani Henschienin työt, kunnes uudet voimat saapuvat… Ja sitten saan minä luvan suorittaa matkat keväämmällä." — —
Merete kuunteli hajamielisenä näitä hänen kertomuksiaan ja selostuksiaan. Tiesihän hän niin hyvin, että Rein oli jäänyt, koska hän oli pyytänyt häntä, — hänen tähtensä — — —
* * * * *
Jo kuun lopussa läksi Kvigstad pääkaupunkiin, jättäen kaikki työt, jotka kuuluivat hänen konttoritehtäviinsä, järjestykseensä ja erinomaiseen kuntoon.
Kun hän ajoi reessä tietä pitkin, tiesi hän, että Alida-neito katsoi hänen jälkeensä eräästä ullakon ikkunasta. Hän kohottihe ylös, päästyään eräälle mäelle, otti lakin päästään ja heilutti sitä kuin voittaja…
Seurasi rasittava aika monine matkoineen. Työtä tehtiin myöhään iltaan laajassa konttorissa.
Rein auttoi tunnollisesti tuomaria kantamaan työtaakkaa. Ja yleiseksi hämmästykseksi näytti hän voivan sangen hyvin ollessaan innokkaassa työssä. Hän oli tasaisempi ja sävyisämpi, — laskipa leikkiäkin 'luonteensa vihollisen kanssa', kuten hän Mariannea kutsui…
Ja vastuunalaisuus! — sanoi hän nauraen. Hän ei nukkunut koskaan niin hyvin kuin milloin hänellä oli todellinen vastuu kannettavana. — —
Perheellä ei ollut sen vähemmän työtä ja touhua. Se koski Barbaran kapioita.
Liinakankaita, drelliä ja damastia oli runsaasti varattu tyttärien tarpeeksi, ja niistä mitattiin nyt osia, ommeltiin, päärmettiin ja merkattiin kaikenlaisia vaatekappaleita, — kaksi tusinaa sitä, neljä tusinaa tätä, viisi tusinaa tuota…
Tyynyjä täytettiin ja pakattiin arkkuihin, joiden välipaikat täytettiin ompelurihmalla ja kaikenlaisella muulla tavaralla, joita taloudellinen huolenpito arvasi hyvin tarvittavan. Kaikenlaisia alusvaatteita, nyplättyjä, kudottuja ja ommeltuja pitkinä yksitoikkoisina talvina, oli valmiina tusinoittain. Muuan ompeliatar oli tuotu auttamaan. Paitsi niitä kahta pukua, jotka olivat tekeillä, oli kolmas vielä kangaspuissa… Kyllä oli työtä yllin kyllin!
Henschienin toivomuksen mukaan piti häät pidettämän kaikessa hiljaisuudessa aikaisin keväällä — — —
* * * * *
Tänä kiireellisenä aikana oli Reinillä ainoastaan sunnuntait käytettävänä metsästysmatkoihinsa.
Jo lauantai-iltana tuli hän tällä kerralla ruokasaliin, jossa Merete seisoi kangaspuista juuri otettu palttinapakka sylissä odottaen Alidaa kyökistä auttamaan sitä kokoontaitettaessa.
"Siinä työssä voin kyllä auttaa teitä", sanoi Rein, "jos te sitten tahdotte hankkia minulle vähän matkaevästä; lähden liikkeelle jo tänä yönä… Pitäkää vain kiinni siitä, niin minä taitan kokoon… kuinka pitkältä? — kyynäräkö? — Viisi korttelia? — Kuusi korttelia? — Niinkuin kuulette, ymmärrän minä näitä asioita." Merete mittasi, ja Rein taittoi viiden korttelin pituudelta hänen sormiensa väliin…
"Pidättekö kiinni?"
He hätääntyivät ja rupesivat kiirehtimään, kun Reinin käsi koski Mereten käteen, ja seuraavaa taitetta tehtäessä näytti siltä kuin olisivat sormet tempautuneet palaneina takaisin.
Mutta sitten laski Rein taitteen toisensa jälkeen Mereten käteen…
Rein seisoi ääneti ja Merete punasena, niin että veri suhisi, silmät luotuina kankaaseen… Kumpaisenkin kädet vapisivat.
Sitten oli kaikki kokoontaitettu.
Viimeistä taitetta tehtäessä tarttui Rein Mereten käteen, mutta päästi sen sitten äkkiä, ikäänkuin olisi tyrkännyt sen luotaan, ja jäi seisomaan huoneeseen tuijottaen, Mereten hämillään tasotellessa vaatetta pöydällä.
"Niin", kuului sitten tavallista innokkaammin vähän myöhemmin, kun Alida tuli huoneeseen, — "aion lähteä kuutamoon jo tänä yönä, — luistimilla kokonaisen peninkulman Lovandetin poikki, — aivan yksin erämaahan — ainoastaan pitkä varjo seuralaisena. Hah, hah, haa!" — nauroi hän omituisen tarkotuksettomasti — —. "Kiitos, — lähettäkää minulle sitten vähän matkaevästä huoneeseeni", pyysi hän, pyörähtäessään äkkiä ympäri ja poistuessaan huoneesta.
— — Merete liikkui koko sunnuntaipäivän kuin kuumeessa… Oli kuin lumen sulaessa syntyvä vahva valo olisi saanut silmät vettymään ja koko maiseman siten vavahtelemaan…
Hän tapasi itsensä milloin minkäkin ikkunan äärestä toisessa kerroksessa…
Muutamia talonväestä ajoi kotiin kirkosta ja vähän sen jälkeen tuli astumalla pari palvelijaa…
Paistin haju tuoksui kyökistä etehiseen, ja konttoristit kävelivät joutilaina alakerroksessa odotellen päivälliskutsua. — — —
— Pitkän sunnuntai-päivällislevon jälkeen, joka käsitti renkituvan, konttorin ja päärakennuksen, heräsi ikäänkuin uusi toiminnanhalu suunnitelmineen päivän loppuosan viettämiseksi…
Sovittiin mennä kävelemään sinne ja tänne, ja muutamat naisväestä pukivat päällysvaatteet yllensä. Pari konttoristeista meni joen poikki lukkarille juomaan kahvia ja pelaamaan vähän korttia…
Barbara oli vetäytynyt makuuhuoneeseen, jossa hän käytti hyväkseen aikaa siistiäksensä ja järjestääkseen ja pakatakseen tavaroita laatikkoihin ja arkkuihin, jotta kaikki olisi valmiina ratkaisevaksi päiväksi ja häiksi.
— Hiljaisena iltapäivänä hipui kevätauringon kalpea kajastus vielä siellä täällä lumisia kukkuloita, ja välistä kaikui omituisia etäisiä jyrähdyksiä ilmassa Lovandetilta harjun takaa, jossa pakkanen ukkosen jyrinän kaltaisella jyskeellä repi pitkiä halkeamia jäähän.
Merete kuljeksi pihalla ja katsoi ja kuunteli…
Hän silitti ja taputti Ajaxia, joka nuuski häntä ja juoksi häntä kypäräntöyhtönä heiluen edestakaisin tiellä, ikäänkuin jotakin odottaen…
Nyt hämärissä tuli muutamia toisista kotiin vilkkaasti puhellen, — Augustinusen ja Yarmann — uusi konttoristi, joka tulisi Henschienin paikalle, käynniltään lukkarilta.
Ajax juoksi äkkiä kovasti haukkuen porttia kohden, jossa Rein näyttäytyi puolipimeässä.
Hän käski koiran olla vaiti, tervehti lyhyesti ja heitti suuren ammutun metson rappusille.
"Ette voi uskoa, kuinka komealta se näytti auringon noustessa aamulla", — huudahti hän omituisen innostuneella äänellä, — "kun se äkkiä rupesi soimaan hongassa!
"— Minä tähtäsin sen leikkiessä ja soittaessa itsensä sokeaksi ja pyörälle päästä silmät kiinni vasten aurinkoa.
"— Se lausui värssyn toisensa jälkeen Korkeasta veisusta niin että, tunnustan, se oli vähällä riisua minulta aseet. Mutta kun se sitten rupesi koukkuilemaan siinä oksalla kuin itse Salomo-kuningas, — silloin pamahti!"… Seurasi käheä pilkkanauru.
Kun hän huomasi Mereten katsovan liikutettuna ja kiusaantuneena, huudahti hän räikeästi:
"Niin, sitä saa niin paljon onnen etumakua tässä elämässä, että käsittää kyllä, kun sen menettää!"
* * * * *
Maaliskuu oli vilahtanut Vangenin ikkunoiden ohi räikeine lumikenttien synnyttämine kevätvaloineen, jolloin maa oli jääkovassa kirressä ja tuulet tuiki levottomia. Huhtikuu oli roiskuttanut kattotiiliä ja seiniä lumirännällä ja ähkysateilla. Ja jo toukokuun alussa oli rouva Orning, heti kun mäki lumen sulamisaikaan oli paljastunut, ryhtynyt puutarhatyöhön.
Hän jatkoi työtään väsymättä, vaikka kevätlumi auringonpaahteesta huolimatta jääti ja kirpakka ilma sieretti hänen kätensä ja kasvonsa päähineen alapuolelta.
Siellä lajiteltiin paperitötteröitä ja pusseja, joissa oli erilajisia siemeniä ja tarkat otsikkokirjoitukset, ja sikäli kuin lämpö kasvoi, kylvettiin siemenet ja istutettiin taimet.
Ja juhannuksen aikaan saattoi rouva Orning puutarhan kentältä, — siltä, joka muodosti suuren runsaudensarven, — silmäillä laitoksen yli puineen ja puistoineen virralle asti ja sanoa itsekseen, että on siinä kaunis työn tulos!
Mutta tätä rasittavaa ulkoilmaelämää seurasi taantumus, ja rouva sai vanhan vaivansa, ruusukohtauksen, niin ettei hän voinut poistua huoneestaan 6-8 viikkoon.
Romaani ja neulos olivat pöydällä, jotta niihin voi turvautua taloushuolien välillä, kun hän oli yksin eikä hänellä ollut mitään ohjeita annettavana.
Siltä paikalta, jonka hän oli valinnut kukikaspeitteiselle mahonkituolilleen, voi hän nähdä osan puutarhasta, joka päättyi nurkkahuvihuoneen luona.
Lämmin aamupäivän aurinko paistoi vinosti sisään, ja sen paahdetta hillitsivät kokoonvedetyt punaset uutimet. Nytkin, vaikka aurinko oli korkeimmillaan, ei se paistanut edes niin pitkälle syvään huoneeseen kuin sen mahtavan sängyn edessä olevalle matolle, joka valkoisine tupsu-uutimineen täytti koko takaliston.
Rouva istui yksin, ja hänen silmänsä seurasivat pienten vihertävien ikkunalasien läpi päärakennuksen terävää varjoa, joka yhä enemmän vetäytyi takaisin puutarhakentältä. Siellä voisi tulla hyvinkin kuivaa, jos aurinko paistaisi samalla lailla kuin tänään; — maa oli sellaista, että sitä tarvitsi kastella sekä aamuin että illoin —
Hän aikoi soittaa kelloa kutsuaksensa Barbaran.
Sitten pudisti hän päätään… Ei ollut ensikerta, että hän huomasi olevansa niin hajamielinen!
Hän kaipasi Barbaraa joka suhteessa. Hänen aina sukkelaa avuliaisuuttansa, — kaipasi häntä kaksinkertaisesti, kun talo sai nyttemmin olla ilman Marianneakin, joka toista kuukautta sitten oli matkustanut Grothien luokse tehtaalle, jonne hän oli tarjoutunut oksastamaan hedelmäpuita, minkä taidon hän oli oppinut äidiltään. Sinne näytiin saadun tartunta täältä. Iso, vanha puutarha aiottiin panna kuntoon ja perkata — luultavasti nuoria varten…
… Niin, nyt oli pikku Barbara rouva Henschieninä kaukana Vestdalenissa, ja hänellä oli oma puutarhansa hoidettavana. Hän kyllä kirjoitti ikävöivänsä päästä käymään kotona. Hänen täytyi saada tietää kaikista talon asioista: kuinka oli karjan ja kuinka Randin laita, kuinka monta elikkoa tänä vuonna lähetettäisiin karjatalolle… No, se kai kyllä menisi vähitellen ohi. Vangen oli niin sanoaksemme ollut hänen maailmansa, hänen näköalansa ei ollutkaan ulottunut laajemmalle.
Oli todellakin ollut kyyneleiden päivä silloin kun hänet ja Henschien eräänä arkipäivänä keväällä kaikessa hiljaisuudessa vihittiin kirkossa ja kun he sitten läksivät matkaan Brunten ja Borkenin vetämissä vaunuissa.
Ja lahjoja saatiin myös, — liemikauha, kahdeksantoista ruokalusikkaa ja kaksi tusinaa teelusikoita, jotka kaikki oli tilattu pääkaupungin kultasepältä. Mutta oli siinä ollut puuhaa saada asia päätetyksi isän kanssa monia kiertoteitä… Oli se kiusallista aikaa…!
Mutta nyt sanoivat pikkutytöt nähneensä isän kävelevän itse puistossa sitä katselemassa, — tarkastelevan sitä joka paikasta. Hän poikkesi aina sinne palatessaan iltapäivisin kotiin pelloille tekemiltään kävelymatkoilta katsomasta väen kyntämistä ja kylvämistä.
Rouva pudisti voimakasta päätään hymyn vivahdus huulilla.
Niin, ne miehet — ne miehet!…
Levoton kevät monine muutoksineen heidän kodissaan, — rasittavia kuukausia, vaivaloisia ja edesvastuullisia isälle konttorissa!
Ja ei niin sanaakaan mistään!…
Merete ja Rein alkoivat huolestuttaa häntä.
Merete oli ilmeisesti menettänyt kaiken arvostelukykynsä. Rein saattoi esiintyä kuinka häikäilemättömästi ja tylysti tahansa, — se teki vain hänet yhä miellyttävämmäksi ja hauskemmaksi, sanottiin! Oli todellakin menty jo niin pitkälle, että oli vapaaehtoisesti totuttu olemaan sanomatta sanaakaan Reinistä Mereten läsnäollessa; voi huomata kuinka hän kärsi siitä ja kuinka se vaivasi häntä…
Omituinen oikullinen luonne oli tuo Rein. Niin itsensäkieltävä, kun oli kyseessä isän auttaminen konttorissa, — mutta muuten niin oikullinen ja — häijy, voi miltei sanoa. —
Ei lainkaan toivottava vävypoika, ei —
Rouva istui vielä takakenossa tuolilla — mietteisiinsä vaipuneena, kun
Alida nopeasti astui, sisään sulkien oven jäljissään.
Hän astui kiihottuneen näköisenä pari kertaa lattian poikki, ennen kun huohottaen pysähtyi äitinsä nojatuolin eteen.
"Niin, — sinä ehkä pidät sitä suruna, äiti. — Mutta se on tarkoin harkittua eikä sitä voi muuttaa!"
Kasvot olivat kalpeat ja päättäväiset, pää kuin leimattu mitalli.
"Kangaspuissa oleva hieno villaleninkikankaani kyllä tulee käytäntöön. Mutta Hambrolla oleva silkkikangas, jonka eilen sanoit minun välttämättömästi tarvitsevan, siitä ei tule mitään. —
"En koskaan, en koskaan ota minä Grothia, — en koskaan! Oli Ra-tädin viisasta huolenpitoa", — nauroi hän ivallisesti, — "saada minut kiinnitetyksi tuohon rautatehtaaseen… Olen nyt laahannut tuota raskasta uunia kaksi vuotta, kunnes se lopulta rupesi tuntumaan liian polttavalta, — liian polttavalta —
"Ja sitten on minulla vieläkin sanomista sinulle, äiti!"
"Mielestäni olet jo tarpeeksi sanonut", sanoi rouva aivan hämmästyksissään.
Alida heittäytyi äkkiä hänen syliinsä, itkien ilmoille vuosia pitkän epätoivonsa.
"No, no, Alida —"
"Olen sanonut Kvigstadille, äiti, että jos hän palaa tutkintonsa suorittaneena, niin —"
"Niin — niin? — sano pois, lapseni!"
"Niin ei hän saa kieltävää vastausta —"
Syntyi äänettömyys, — — — kuului vain läiskäys äidin lyödessä kätensä yhteen. —
"Minä otan hänet — ilman tutkintoakin", — huudahti Merete uhmailevasti säkenöivin silmin.
"Vai niin. — Niitä nykyajan tyttäriä! — Kapinahenkeä!" — sanoi rouva, koettaen koota ajatuksiaan —
"Niin, niin… vai niin"… Sorminivelet naksoivat ja hän hengitti raskaasti…
"No niin!" lisäsi hän sitten äkkiä tyyntyen, — "Saamme kai tottua katsomaan pienistä ikkunalaseista tyttäriämme…
"Arvelet siis voivasi tulla onnelliseksi hänen kanssaan, Alida!"… rupesi hän puhumaan kuiskaten, silitellen hänen hiuksiaan…
"Kyllä, kyllä — kyllä, kyllä, — hän on lahjakas mies… ja sinä kyllä voit johtaa häntä, — kääriä hänet vaikka sormesi ympärille, niin järkevä, hyvä ja lujaluonteinen kun olet…"
"No, no!"…
Alida oli taas saanut itkunkohtauksen.
"No, no, lapsi… miehen tahto on miehen kunnia, sanotaan. Mutta se on myös naisen!" — — —
— Auringonpaisteen viirun kasvaessa yhä pitemmälle lattian poikki huoneessa, niin että rouva Orningin lopulta täytyi varjostaa kasvojaan nenäliinalla, oli Alida saanut itkeä sydämensä tyhjäksi — perusteellisesti ja kauan.
Se taistelu oli ollut liian kova ja pitkällinen, jota hän oli taistellut yksinään hiljaisuudessa, mutta nyt! — kun kaikki oli uskottu äidille, tuntui hänestä kuin onnen tunne olisi lamauttanut hänet — — —
Rouva istui taas yksin, kuunnellen hänen keveitä nopeita askeliaan, jotka poistuivat eteisen poikki…
He olivat sopineet, että Alidan asiain ollessa nykyisellä kannalla, täytyi hänen itsensä ottaa puhuaksensa isälle asiasta — sopivan tilaisuuden sattuessa.
Mutta — mutta — rouvan kasvot synkistyivät äkkiä —
Ra-täti! Mitä sanoo Ra-täti?… Hänen oma sellaisella innolla aikaansaamansa kauppa… Tämä naimiskauppa, 'joka johtaisi perheen arvoa vastaavaan positsioniin'…
Sivuuttaa hänen tahtonsa!
Rouva teki uhkaavan näköisenä äkillisen liikkeen ikäänkuin noustakseen ylös, mutta vaipui taas takaisin tuolille mutisten:
Ne rahat!… Ne rahat!…
Ra-täti tekee varmasti Alidan perinnöttömäksi! — ja ehkä toisetkin.
— Ja kuka, — hän tarttui tuolin käsinojaan, katsoen neuvottomana ympärilleen, — kuka on sanova hänelle tämän?
Niin, kuka?… siitä syntyy viho viimeinen meteli! — — —
* * * * *
Kesäpäivät tulivat ja menivät auringonpaisteineen ja varjoineen rouvan kahden ikkunan editse.
Romaani oli pöydällä sukkapuikko pistettynä miltei samojen sivujen väliin…
Ikkunoiden alla olevassa puutarhassa kasvoi ja nousi taimelle — yhtenä päivänä yhdet, toisena toiset kukat. Välistä tulivat tytöt hänen luokseen näyttämään salaattia ja krassia, välistä redisejä, pieniä keltajuuria, kirsikan- ja omenankukkia…
Olisipa ollut hauskaa saada kävellä puutarhassa seuraamassa tuota kaikkea. Kesähän meni häneltä miltei kokonaan hukkaan…
… Vaikeata ja raskasta kaikin puolin… ja kun sitä paitsi tällä tavoin oli suljettu huoneeseensa, olivat ajatukset niin usein liioteltuja — —.
Kun hän eräänä aamuna istui vaipuneena synkkiin ajatuksiinsa, ovi miltei tempaamalla avattiin…
Merete se syöksyi huoneeseen sillä tavalla!
Hän ei kuullut varotusta, vaan juoksi äidin luokse ja ojensi häntä kohden ruusun. Tyttö säteili ikäänkuin hän ei koskaan ennen olisi nähnyt kukkaa.
"Näetkö, äiti, tätä!"
"Kyllä, kun et vain pidä sitä niin lähellä kasvojani."
"Se on isältä!" — tuli riemuiten, niin että hän tuskin sai sanat suustaan.
"Isältä!" — — Rouva otti ruusun ja katsoi sitä tarkasti.
"Minun piti jättää se sinulle ja sanoa että se on ensimäinen uudesta puutarhastasi! Isä tulee luoksesi iltapäivällä tiedustelemaan vointiasi", — päätti hän hengästyksissään.
Rouva istui ääneti hetken. Sitten nousi hän ylös ja meni ikkunaan ikäänkuin tutkiaksensa ruusua, pyyhkien kuitenkin salaa kyyneleen toisensa jälkeen silmistään…
"Missä on nenäliinani?" kuului kärsimättömästi.
"Sanoiko hän todellakin niin? — Sinusta siis näytti, että hän piti puutarhasta?…
"Tämä ruusu on ylemmästä pensasaidasta, — hän on siis käynyt sielläkin…
"Tiesinhän minä, että se kerran tapahtuisi, — että hän pitäisi siitä…
"Totta totisesti on hänellä parempi maku minun puutarhani kuin minulla hänen musiikkinsa suhteen", sanoi rouva hymyillen viillyttäessään ja kuivatessaan kasvojaan nenäliinalla.
Hetkisen kuluttua istui hän tyynesti takaisin tuoliin, katsellen tyytyväisenä auringonpaistetta ja ikkunaa.
"Sen minä sanon, että hän saa antaa aivan toisessa suhteessa kalliin sovintolahjan", huudahti hän äkkiä, — "Kaikki puutarhanaidan laudat! — Tuolla laatikossa on sahalta tullut lasku — kaksikymmentäviisi taalaria. Ne hän nyt mielellään maksaa", — sanoi hän tyytyväisenä.
"Kyllä tuntuu ihan helpotukselta kun saa ne maksetuksi!"…
Hän katsoi ympärilleen —.
"Kuule, Merete, meidän täytyy saada Inger tänne pesemään ikkunoita ja peiliä ja ovea, — ja hieman siistimään joka paikasta, koska minä kuulun saavan niin harvinaisen vieraan!" ilveili hän — —
— Uutinen levisi kulovalkean tavoin sisaruksille ja synnytti koko päiväksi oikean juhlatunnelman taloon. Katsottiin iloisina tarkoittavasti toisiinsa, kuiskittiin vilkkaasti, ja jokainen isän tahi äidin sana sai entisen varman arvonsa taas.
Vallitsi ikäänkuin vapautumisen tunne koko talossa, — se tuntui konttorissa, ja aavistettiin kenties kyökissäkin, että sovinto oli syntynyt jumalten valtakunnassa.
— — "Eikö ole ollut suloinen päivä tänään?" — sanoi Merete Reinille tämän tullessa hänen luoksensa hänen iltapuolella ollessaan mullittamassa leukoijia, jotka alkoivat avata nuppujaan ja näyttää värejään. Puutarha oli näet pidettävä mahdollisimman hyvässä kunnossa, kunnes äiti taas voisi itse ryhtyä siellä työhön… "Tiesin, aamulla herätessäni että jotakin hauskaa tapahtuisi", — jatkoi Merete vilkkaasti. "Aina kun uneksin suurista viheriöistä nurmikentistä, tapahtuu jotakin oikein hämmästyttävän onnellista!"
"Vai niin, te olette siis tosi-unien näkijä, Merete neito?"
"Niin, se on varmaa! — Kun näen unta vedestä ja kukista ja pikku-rahoista, — huu, silloin tiedän tapahtuvan jotakin vastenmielistä."
"Se johtuu siitä että olette pannut sen merkille — ja tapahtuuhan aina jotakin, johon sitä voi soveltaa… Noin nuori tyttö ei kai voine olla taikauskoinen?" sanoi Rein tutkivasti.
"Taikauskoinen, ei, — en usko kummituksiin, mutta muuten —"
"Mitä muuten?"
"Niin, on niin paljon, mikä on kauhean ihmeellistä — jota ei käsitä" —
"Mitä se on, Merete-neito?" kysyi Rein. Hänen silmissään kuvastui jonkinverran pelkoa.
"Niin, sitä en voi sanoa, — enkä myöskään tahdo. Mutta on olemassa asioita, jotka ovat määrääviä minun elämälleni!" sanoi hän hiljaa, mutta päättävästi: hän oli tullut hyvin kalpeaksi, — "ja joita en voi itselleni selittää."
"Vai niin, teillä on siis jotakin, joka on ratkaisevaa kohtalollenne, Merete", — kysyi Rein ja hänen kasvoillaan leikki hymyily. "Eikö ole ihmeellistä", keskeytti hän äkkiä, — "että me kenties kaikki liikumme omine uskoinemme ja taikauskoinemme… Katsokaa nyt vaikka tuota vanhaa kuivaa Henschieniä! Hänen täytyi aina räiskäyttää kolme musteläiskää pulpetille ennenkuin hän alkoi laskea yhteen. Sitten rupesi hän aavistamaan, että minä pidin häntä silmällä, ja hän vilkui alituisesti minuun. Välistä pisti päähäni kiusata häntä. Mutta silloin kakisteli hän kurkkuaan ja rupesi miettimään ja muodostelemaan kynäänsä, kunnes sai rauhassa räiskäyttää kolme musteläiskäänsä…
"No, se nyt oli vain sellaista pientä konttorilevottomuutta, — pöytäkirjojen kaapimisen pelkoa…
"Eikä Bie-neiti tunne itseänsä rauhalliseksi olemuksen räjähtämiseltä — Ra-tädin hyväntuulen muodossa, — ennenkuin hän on huolellisesti kuivannut jalkansa seitsemän kertaa portaiden edessä oleviin kuusenhavuihin ennen sisään menemistään" — —
"Mutta että te voittekin huomata tuollaisia pikkuseikkoja!" huudahti
Merete kuin pilvistä pudonneena.
"Mihinkäpä minä silmäni panisin, Merete-neito", nauroi Rein…
"Ja ajatelkaapa nyt kapteeni Buchwaldianne! — Ettekö ole koskaan ranskantunneillanne huomannut, että hän ei istuudu tuolille ennenkun on kulkenut kerran sen ympäri? Huomasin sen jo ensi kerroilla nähdessäni hänet arkihuoneessa. Ja mitä merkkejä hän samalla tekee sormillaan nutunliepeittensä alla tahi taskussa, sitä en minä voi sanoa. Mutta hän ei vain istu ennenkuin nuo menot on suoritettu. Pitäkää varanne vain!… Se voi olla vain viaton suojelustoimenpide tavallista vastoinkäymistä vastaan… Tahi ken tietää mitä kaikkea on syntynyt tuon hiljaisen miehen mielikuvituksessa. — Ehkä hän tahtoo ehkäistä jonkin hengen tahi kummituksen istuutumasta siihen ja kiertämästä käsiään hänen ympärilleen. Ehkäpä vaivaa häntä hänen toinen minänsä ja hän näkee itsensä."
"Näkee itsensä… Olen kuullut, että silloin täytyy kuolla!" sanoi
Merete.
"Hm, — olemuksen pelolla on niin monta muotoa, — niin monta kauhun huutoa ihmisessä, kun on kerran saanut korvansa auki… Luonnonvoimat iskevät ihmisiin. — Tuntee soittimen kieliä ulkopuolella itseään… Täysi kuu vetää, samoin kuin se imee luodetta ja vuoksea… Kuka tietää, jos me kaikki olisimmekin lasista ja läpikuultavia!
"… On sellaisia", tuli sitten varovasti, — "jotka tulevat niihin aikoihin äärettömän tuskallisiksi… Heidät valtaa sellainen levottomuus… tuntevat ikäänkuin heidän täytyisi lähteä maita mantereita kiertämään loitolle ihmisistä suorittamaan kamppailun sen kanssa, joka muodostaa pelon heissä! —
"Niin, Merete-neito, — sellaisessa tapauksessa ei toinen voi auttaa toista!"
"Voi kyllä", — sanoi Merete hiljaa, — "juuri sellaisen — yksinäisyystunteen sattuessa"…
"Niinkö? — Tarkoitatteko, että juuri sentähden Aatami sai Eevan? — Niin, siinä on paljon siinä", sanoi hän äkkiä hymyillen. — "Saanko nyt tuoda teille vettä, jotta saisitte täyttää kaikki nuo pienet kuopat, joita olette kaivanut leukoijien ympärille?"…
Ilta-auringon säteiden kimallellen hypähdellessä puutarhanaidan läpi, tulivat toiset ulos toinen toisensa jälkeen arkihuoneesta ja konttorista jutellen ja tarinoiden auttamaan puutarhassa.
Tuomari käveli siellä merenvahapiippuineen. Sen sininen savu näkyi pensasaitojen ja kukkalavojen läpi…
Oli kuin kaikki olisi loistanut uudessa — sovituksen valossa!
* * * * *
Niin, kuka?
Tuomarin itsensä oli täytynyt ottaa huolekseen surullinen tehtävä ilmoittaa Ra-tädille, että Alidan liitto Grothin kanssa purkautuisi.
Rouva seisoi ikkunassa katsoen kuinka tuomari nousi hevosen selkään ja kannusti Figaroa happamen näköisenä…
Hän ei ollut erittäin ihastunut tehtävästään. Mutta kukapa muukaan voi sen suorittaa? Ja sitten hänellä oli oma tapansa katsoa asioita… Hän ei huolehtinut edeltäpäin, eikä juuri ajatellut erityisesti niitä jälestäpäinkään. —
Tuomari ratsasti herttaisena alkukesän iltapäivänä maantietä pitkin…
Aitojen molemmin puolin kylvettiin, kynnettiin ja äestettiin, ja työväki nosti hattua ja juoksi avaamaan porttia nähdessään tuomarin tulevan. Hän ei kuitenkaan pysähtynyt, kuten tavallisesti, siellä täällä vaihtamaan muutamia sanoja, vaan rajoittui, vaipuneena kun oli omiin ajatuksiinsa, ainoastaan hajamielisiin päännyökäyksiin…
… On luonteita, jotka suoriutuvat kaikissa oloissa, ja toisia, jotka takertuvat niihin kiinni… Alidaan olivat hänen ajatuksensa keskittyneet… Yhtä lujaluonteinen ja avomielinen ja rehellinen kuin äitikin… Mutta onneksi oli hänessä tunteellisuutta ja naisellista norjuutta, jota Bolettessa… Hm, — hän pani Figaron taas ravaamaan — —
Hetken kuluttua kulki hevonen taas käyden. Figaron korvat näyttivät tuontuostakin kuulevan monia hymähdyksiä ja puoliksi tukahdutettuja mielenpurkauksia, jotka näyttivät koskevan aivan etäisiä asioita…
Ja sitten Kvigstadista vävypoika!… Se on totta totisesti hänen ihmetöidensä huippu! Originelli mies — loistava pää…
… On niin satunnaista, että sovitaan yhteen tässä maailmassa… Hän huokasi kevyesti.
Tahi loppujen lopuksi, jos on joku, josta pitää… Silloin ei riitä kokonainen tehdaskaan ikävine Grotheineen Kvigstadia vastaan, joka on vallannut toisen mielen! — Hyvä, Alida! — Hän käänsi hevosensa sille varjoisalle metsäpolulle, joka vei Rafosille, ja kiirehti hevostaan. — —
— Ra-täti istui auringonpaisteessa rappusilla jakkara jalkojen alla ja tyynyjä ja saaleja varmuuden vuoksi lähellä. Hän hätkähti, kun hänen terävät mustat silmänsä keksivät ratsastajan metsätiellä.
"Bie — Bie!" komensi hän eteiseen. "Pane paras viilikehlo arkihuoneen pöydälle ja rommia mukaan. — Se on Thomaksen lempiruokaa kesällä, kun hän on kuumissaan."
Hän kompuroi keppinsä nojassa sisään ja rupesi huolellisesti järjestämään nojatuolinsa ympäristöä.
Tuomarin ajaessa pihaan juoksi renki ottamaan huostaansa hevosen…
"Näin sinun olevan rappusilla, täti; sitten kai lienee terveytesi hyvä", — tervehti tuomari. "Niin, sinulla on hyvät voimat — hoitaa taloa. — Näin, millaiset ovat viljelyksesi: niiden veroisia saa etsiä — ja sinun veroistasi myöskin!" laski hän leikkiä.
"Moiset kohteliaisuudet ovat minusta kuin liian vanhoja kuivaneita hunajakakkuja. Onko sinulla jotakin asiaa?"
"Hm"… kakisteli tuomari kurkkuaan —
"Ja Bolette-raukan täytyy yhä vain pysytellä makuuhuoneessa, vaikka on niin kaunis kesä", jatkoi tuomari.
Ra-tädin syvälle painunut suu puristui kokoon; hän nojautui takakenoon tuolissa ja rupesi katsoa tuijottamaan häneen. —
"Näytät minusta niin mielistelevältä ja puheliaalta tänään. On siis jotain,—joka minun on sulatettava?"…
"Niin — niin, — katsos, täti, maailmassa ei saa aina mitä tahtoo", alotti hän varovasti. "Ja eihän sitä voi vaariakaan, että saattaisi kaikki järjestää mielensä mukaisesti… ja nuoriso, tiedäthän, täti! — Onhan sinullakin ollut verta suonissasi."
"Lörpötystä — lörpötystä! — Mistä on kysymys? Puhu" — keskeytti Ra-täti hänet ja jysäytti kärsimättömästi keppiänsä lattiaan. — "Ensin voitelee suuni hunajalla." — Hän teki pelottavan irvistyksen.
"Meidän täytyy koettaa katsoa ymmärtävillä silmillä, täti!" huomautti tuomari, — "niin hyvin kuin voimme."
Ra-täti pani päänsä kallelleen ja katsoi häneen.
"Puhu sinä vain, Thomas! Olen valmistautunut, odotan — vaikka mitä!— vieläpä sitäkin, että sinulla on kassanvajaus", pisti hän myrkyllisesti.
"Bie-neiti, olisin kiitollinen, jos antaisitte minulle vähän vettä", sanoi tuomari, varovasti valmistautuen kaikkien mahdollisuuksien varalta, kun Bie näyttäytyi ovessa viilikehloineen, mutta nopeasti vetäytyi taas takaisin.
"Niin, niin, täti! — On sitä nähty pahempiakin asioita kuin että kihlauksesta ei ole tullut mitään" —
"Alida!" — huusi Ra-täti ja heitti päätään kiivaasti taaksepäin.
"Niin, juuri hän. Alida on tunnustanut mielentilansa Bolettelle ja minulle. Hän tahtoo rikkoa kihlauksensa Grothin kanssa."
"Rikkoa!" miltei ulvahti Ra-täti. — "Kuinka hän uskaltaa!" —
"Sille ei voi mitään! — Groth on hänestä suorastaan vastenmielinen."
"Ei voi mitään!" — matki Ra-täti… "Se on sinun tapaistasi, Thomas! — Vastenmielinen — koko tulevaisuutta vastaan… On sekin puhetta! — Jotakin on tehtävä! — Uppiniskainen lapsi!… Kuinka monen luulet saavan seurata omaa päätään siinä suhteessa! — Tulisipa siitä kaunista!"
Ra-täti uhkasi häntä etusormella:
"Käske sinä vaan Boletten sanomaan hänelle suorat sanat!… Tahi onko myös Bolette tullut romantilliseksi, — sentimentaaliksi — — höö, hörrr" — hänen rintansa korahti, — hänen oli vaikea hengittää.
"Sille ei voi mitään, täti! — Ja sitte vielä lisää. — Sinun täytyy kuulla kaikki"…
"Vieläkö enemmän? — Jospa tietäisit, kuinka vastenmielinen olet,
Thomas!" — Ra-tädin kasvoilla oli ihan tuskan ilme.
"Tiedäthän, että Kvigstad on lähtenyt luotani suorittamaan tutkintoansa"…
"Mitä?" Ra-täti katsahti nopeasti tuomariin. "Juuri häneen on Alida kiintynyt, hänestä hän on koko ajan pitänyt — Sille ei voi mitään, täti."
"Sinun ei mitääsi!" huusi Ra-täti; hän kohottihe nuolen nopeudella tuolista ja antoi tuomarille korvapuustin, kepin kaatuessa kolisten lattialle. Sitten vaipui hän takaisin tuoliin myssy vinossa ja voihki…
Ei ollut suinkaan kevyt se käsi, jota tuomari oli saanut maistaa, ja hänen kasvojensa toinen puoli oli aivan punainen, kun hän nopeasti nousi, tarttui poskeensa ja katsoi käteensä, ikäänkuin tullakseen vakuutetuksi siitä, mitä oli tapahtunut. Hän kääntyi ottamaan lakkinsa, ja hänen suupielissään näkyi hymyntapaista…
"Thomas! Thomas!" — voihki Ra-täti avuttomana… "Älä mene… Älä mene… Oma rakas poikani! — — Niin, jätä sinä vain vanha tätisi", — huoahti hän vielä kerran, "niin hänelle ei jää ketään jälelle… Ei, tule nyt tänne, Thomas, oma poikani! Tule nyt tänne ja istu tähän tuolille… niin saadaan puhua siitä" — houkutteli hän.
"Kun viimeksi annoit minulle korvapuustin, olin nelitoistavuotias. Samana päivänä tulin kotiin kesälomalle… Ja kun se tapahtuu niin harvoin…" — kuului puoliksi vihaisesti, puoliksi leikillisesti.
"Sinä olet ollut aina lempipoikani", voihki Ra-täti… "Et kai ole aivan suuttunut minuun", — alkoi hän levottomasti pyytää… "Istu nyt, istu nyt, Thomas, että saan nähdä, ettet enää ole vihoissasi", pyyteli hän vapisevalla äänellä… "Istu nyt tähän!" — Ra-täti tarttui hänen molempiin käsiinsä ja taputteli ja suuteli niitä nöyrästi —
"Myssyni… myssyni…" — Hän tarttui päähänsä ja asetteli ja oikoi myssyään…
"Kvigstad, niinkö sanoit?… Meidän täytyy hankkia hänelle kruununvoudinvirka!" huudahti hän äkkiä vilkastuen…
"Bie! Bie! missä hän viipyy viilikehloineen! Tahi ehkä tahdot ennemmin lasillisen madeiraa? Bie!" — — —
* * * * *
— Kotimatkalla hymyili tuomari… asema oli yhtäkkiä pelastettu…
… Ja että häntä oli kohdeltu kuin poikaa — se maistui niin ihmeellisen hyvältä…
VI.
Rein ja Merete.
Harjujen yläpuolella Vangenin takana kohosi vuorijono harjanteeksi, joka muistutti tuntureista.
Kaksi peninkulmaa sieltä sisämaahan päin oli tuomarintalon karjakartano.
Sieltä juuri oli koko Vangenin nuoriso eräänä lämpimänä kesäpäiväniltana palaamassa alaspäin kaksipäiväiseltä retkeltä karjakartanolle.
Alkoi kohota pilviä, jotka kokoontuivat mustiksi, uhkaaviksi rykelmiksi. —
Näytti uhkaavalta; rajusäätä peläten riennettiin kotiinpäin vuolasta, koskista Ra-joen vartta pitkin kulkevaa metsäpolkua.
Lovandetin rantaan päästyä päätettiin matkan jouduttamiseksi mennä venheellä järven poikki. Eufemia ja Alida menivät toiseen venheeseen, jossa pari konttoristia hoiti airoja, Reinin tarjoutuessa soutamaan Mereten järven poikki pienellä ruuhella. Muut kiertäisivät jalkaisin järven ympäri.
Kiiruhdettiin matkallelähtöä —
Reinin täytyi ensin tyhjentää venhe, joka oli vettä puolillaan, tarkastaa, oliko tappi lujasti kiinni sekä kääntää ja kuivata tuhtolaudat.
"Tulkaa nyt venheeseen, Merete-neito!" —
Hän kallisti venhettä syrjälleen, jotta Merete saisi jalansijan, ja auttoi hänet venheeseen. Sitten heitti hän matkalaukun keulaan ja vihkon tuoreita tunturikukkia Mereten syliin.
Työnnettyään venhettä kivien lomitse, istuutui Rein rauhallisen tyytyväisenä ja rupesi uutterasti soutamaan…
"'Neitsyt Marian kultakenkiä'"… sanoi Rein, nyökäyttäen päätään kukkia kohden, joita Merete järjesteli… "Ne muistuttavat minua aina äidistäni… Se oli hänen lempikukkansa", — sanoi hän soutaen. — "Äitini oli niin raskasmielinen, ja teki minuun niin omituisen vaikutuksen lapsena, kun hän kerran sanoi: — 'Nuo… nuo loistavan keltaiset, — ne ovat viimeiset aurinkoiset jäljet neitsyt Marian olosta tässä maassa!' — Hän oli mieleltään ikäänkuin jonkin verran katolinen, ja hänellä olivat omat kuvittelunsa"…
Merete istui katsellen hienoja, kengänmuotoisia kukkia —
"Että tekin olette kerran ollut pieni", — puheli hän mietteissään, — "ja puhellut äidin kanssa! — Aivan toisin kuin kaikki muut pojat, voisi ajatella… Te olette kai myös istunut lukemassa opettajan johdolla. — Mutta minä en voi kuvitellakaan, ettette te olisi tietänyt kaikkea ennakolta."
"Muistan vain, kuinka seisoin katsoen äitiäni, kun hän ikäänkuin loittoni, — ja ihmettelin, mihin hänen ajatuksensa voivat mennä, kun ne tuolla tavalla häipyivät etäisyyteen, kuin linnut — jonnekin salaperäiseen maailmaan. — Jossa ei koskaan olisi pitänyt olla!" — lisäsi hän synkästi. "Rajojen yli meneminen kostaa itsensä… Rajat ovat ne muodot, joihin maailma valautuu…
"Ei, olin kylläkin tiedonhaluinen ja opinjanoinen", jatkoi hän vilkkaasti. "Mutta sisäisille silmilleni eivät he kuitenkaan voineet pistää sivistyksen silmälaseja."
"Minä kuvittelen mielessäni teidän ikäänkuin kulkevan tunturin juurella, joka näyttää uhkaavan vieremällä" — sanoi Merete miettivästi.
"Ettekö koskaan pelkää, että jokin vieremä voisi sattua teidän elämässänne, Merete?" — kysyi Rein tutkivasti.
"Oh — en"…
Merete pudisti päätään, ja hänen kasvoilleen tuli onnenilme.
— Nyt rupesi käymään pieniä, lyhyitä tuulenpuuskia, ja aallot löivät ja loiskivat venheen keulaan ja vesi tummeni nousevista pilvistä.
"Ottakaa saali hartioillenne… Ette kai pelkää vähäistä myrskyä? — Te, joka ette edes pelkää kokonaista vuorenvieremää!" sanoi Rein rohkaisevasti.
"Ei", — huudahti Merete miltei riemuiten, — "en ole koskaan tuntenut itseäni turvallisemmaksi."
Alkoi putoilla harvakseen suuria sadepisaroita; Rein souti lujasti, vetäen voimakkaita vetoja vastatuulessa. — Näytti kuin hänen ajatuksensa olisivat olleet kuohuksissa…
Äkkiä välähti salama puolipimeässä ja kuului ukkosenjyrähdys.
Rein pysäytti airot ja katsoi ympärilleen —
"Kunpa saisi elää näin, kunnes susi tahi kotka korjaisi, — eikä maailmaa enää olisi!" — virkkoi hän.
Ukkonen jyskää ja jyrisee tunturien välisessä ahtaassa laaksossa ja salama seuraa toistaan.
Merete istui ajatuksiinsa vaipuneena, hiljaa ja tyynenä…
Äkkiä kuului ankara räjähdys, ikäänkuin salama olisi iskenyt maahan jossakin metsän sisässä.
Merete hätkähti. —
"Entäpä jos se nyt olisi iskenyt tänne venheeseen!" — kuiskasi Rein ikäänkuin ilmaisten salaisimmat ajatuksensa — — — "Ja me molemmat olisimme saaneet asuntomme täällä aaltojen alla" — —
Ukkonen jyrisi, sade valui virtanaan.
Tuuli kiihtyi, — ja vaimeni taas, ja ilma seestyi —
Ja he istuivat siinä omituinen tunne mielessään, että heidät oli jätetty ainoastaan toisilleen, — keskellä luonnon ylivoimia…
— Ilta-aurinko paistaa hellitti taas kaksinkertaisen kirkkaasti pikku ruuhen saapuessa rantaan.
Rein veti venheen voimakkaasti pitkältä rannalle ja puuhasi sitten aiheettoman kauan sen kiinni sitomisessa —
Sitten juoksi hän äkkiä venheen ääreen ja tempasi Mereten syliinsä…
"Tulkoon siitä vuorenvieremä tahi ei, onni tai onnettomuus, — tahdotteko uskaltaa elämänne minulle, Merete?"… kuiskasi hän tulisesti kantaessaan hänet maihin.
Ja Merete painautui säteilevänä häntä vasten…
Tiesihän hän sen, tiesihän hän sen!… — — —
* * * * *
— Ja he puhelivat ja he kertoivat ja he sulkivat toisensa syliinsä…
… Olihan Rein tullut hänen luokseen sisimpine sieluineen jo ennen kun hän ensi kerran ajoi rattailla pihaan, — tunnusti Merete…
Ja he saapuivat kotiin kokonaista kaksi tuntia myöhemmin kuin muut — ja myöhästyivät illalliselta —
* * * * *
Elämä Vangenilla oli tullut omituiseksi pitkinä lämpiminä elokuun päivinä. Aamiaisen aikaan olivat nuo kaksi jo olleet aamukävelyllään kasteen vielä ollessa maassa.
Heillä olivat omat merkkinsä, Reinillä konttorinikkunasta, Meretellä arkihuoneesta tahi keittiöstä, siitä, oliko aikaa kohtaukseen puutarhassa marjapensasten luona. He kohtasivat toisensa kello 5:n aikaan iltapäiväauringon paisteessa ja kävelivät illemmalla virralle päin.
Joka aamu oli ikäänkuin heräämistä uuteen taivaaseen ja uuteen maahan, — maahan, jonka päivän täytti ennen aavistamaton sulo, jota ei oltu ennen koettu!
… Ja he tekivät kävelyretken Ra-tädin luokse, jolle Merete esitti "nokikolarin". — Ja Ra-tädin kasvot ihan säteilivät, ja hän kyseli Reiniltä salavihkaa niistä moldewigilaisista tiluksista…
Ja he kulkivat taas yhdessä Rafosia kohti, Merete ja Rein, — muistelivat, kuinka he silloin olivat nähneet ja kohdanneet toisensa siellä, mitä he olivat ajatelleet ja mitä sanoneet —
Heidän siinä illalla kävellessään tuntui kuin kosken kohina olisi äkkiä tauonnut —
Rein pysähtyi ikäänkuin kuuntelemaan ja tarttui sitten suonenvedontapaisesti Mereten käsivarteen…
"Tulee niin hiljaista, aivan kuin kuolonhiljaista elämänmelun perästä"… huudahti Rein omituisen kalpeana, — "ikäänkuin totuuden alaston kallio kohoisi kaukaa näkyviin…
"Käsittämätöntä, kuinka melu ja pauhina voivat turruttaa ihmisen niin, että hän esimerkiksi luulee voivansa elää tässä maailmassa — — — Eevatta!" — käänsi hän äkkiä puheensa leikiksi, huomatessaan Mereten tulevan levottomaksi. — —
Rein saattoi välistä seisoa ja tuijottaa häneen niin että hän ihan pelästyi —
"Ei mitään, — ei mitään, Merete!… Nähdessäni, kuinka lujasti sinä uskot onneen, — uskon minäkin. Minun täytyy vain välistä muistuttaa itseäni siitä, ikäänkuin näpistää käsivarrestani. Minäkö todellakin kuljen tässä ja voin koska tahansa koskettaa sinua ja saada varmuutta? — Minun on niin vaikeata käsittää, että kimalainen surisee ja leppäkerttu kiiltää ja vattu riippuu kypsänä ja aurinko paistaa ja että sinä seisot tässä luonani, — vain sentähden, että minä olisin onnellinen! — Rakkaani, jos maa häviäisi tahi avautuisi, — niin ei se olisi sen pahempaa, kuin että me aivan luonnollisesti solahtaisimme yhteisine onninemme säilöön"…
* * * * *
Tuomaria ja hänen rouvaansa ei kiinnittänyt yksistään Mereten ja Reinin kihlaus. Katsoipa asiaa kuinka tahansa, — ja olihan Rein omituinen luonne, josta ei ollut helppo päästä selville, — oli kuitenkin selvää, että Merete tunsi itsensä onnelliseksi hänen kanssaan, arvelivat tuomari ja hänen rouvansa. Rein oli siksi varakas, että hän voi täyttää ehdottoman toivomuksensa mennä naimisiin jo syksyllä ja muuttaa perintötilalleen kunnes saisi sopivan viran.
Niin että nyt samana vuonna saatiin uudella kiireellä ja uusilla voimainponnistuksilla luoda morsiuskapiot.
Olihan se vähän raskasta rouvalle, joka juuri oli päässyt vankeudestaan ja jonka nyt olisi pitänyt kaikessa rauhassa saada koota voimia ja virkistyä puutarhatyössä.
Ja kaiken lisäksi Mariannen suuri tapaus!
He olivat suuresti hämmästyneet, kun hän ei palannut heti tehtaalta kun Alida lähetti sen kirjeen, jossa purki kihlauksen, ja isän samalla kirjoitettua ja kutsuttua Marianne kotiin.
Ja oli kuin olisi pommi iskenyt Vangenin perheeseen, kun Groth ja
Marianne sitten julkaisivat kihlauksensa.
Mutta kun he olivat lukeneet kirjeen loppuun, tuntui kaikki ymmärrettävältä ja miltei luonnolliselta. Groth kirjoitti, että hän puolestaan yhä enemmän oli tuntenut ja tullut huomaamaan, että juuri Marianne kiinnitti häntä ja että he olivat kuin luodut toisilleen.
Grothin vanhemmat toivoivat nyt, että häät pidettäisiin mahdollisimman pian ja lykkäämättä, lunastamalla kuninkaankirje.
… Niin, että tässä päästiin ainakin kapioiden valmistamispuuhista, vaikkakin isän täytyi ostella hopeakaluja ja kallisarvoisia morsiuslahjoja.
Ja kun sitten lähetti toi Vangenilta Rafosille Grothin kirjeen uuteen kuoreen suljettuna, istui Ra-täti kauan ruumistaan heilutellen ja päätään nyökytellen ja mietti… Sitä tyttöä!… Arvasihan hän, että hän se viimeisen piston ottaisi… Hän pelasi aina niin erinomaisesti. Hänellä, tyttörukalla oli vain niin huonot kortit! — rokonarpiset, kalpeat kasvot — ja pienet, viisaat — mutta tirrottavat silmät…
* * * * *
Tuomarin apulaisineen ja konttorihenkilökuntineen taas kierrellessä syyskäräjillä, jossa asiakirjoja luettiin ja "Christian Quint" vallitsi, ja kansa seisoi paljastetut päät kattona, täyttäen koko pihamaan, kun hän ja kruununvouti Paus menivät käräjäsaliin tahi tulivat sieltä, — pantiin Vangenilla kaikki voimat liikkeelle, jotta Mereten kapiot saataisiin valmiiksi siinä lyhyessä ajassa, joka oli jälellä häihin.
He huomasivat nyt, mitä merkitsi Mariannen ja Barbaran poissaolo nyt kun oli muitakin syyskiireitä. Alida sai tehdä työtä heidän molempien puolesta, ja rouvasta näytti hänellä välistä olevan työtä yli voimien.
Helpotti ihan suuresti, kun Marianne sangen järkevästi lähetti heille ompelijattaren tehtaalta ja Barbara odottamatta saapui kotiin auttamaan kokonaiseksi kolmeksi viikoksi.
Hän puikkelehti ympäri vanha palttinaesiliina edessään kuin kala vedessä, järjestäen ja hoitaen ulkoista taloutta muiden istuessa kangastensa ja ompeluksiensa ääressä.
Silloin tällöin "sopivan tilaisuuden sattuessa" sai rouva tietoja tuomarilta, tavallisesti hänen siirtyessään uuteen käräjäpaikkaan, ja pieniä lippusia vaihtoivat keskenään yhä useammin Rein ja Merete.
Merete piti myös innokkaasti silmällä jokaista sekä hevosella että jalkaisin kulkevaa matkustajaa, jonka hän äkkäsi maantiellä ja jota voi epäillä kirjeentuojaksi ja joka mahdollisesti poikkeaisi sisään Vangenin portista, tahi myös niitä, jotka tulivat toiselta taholta ja joita ehkä voisi käyttää hänen omien pikku kirjeittensä viemiseen…
Reinin rakkautta uhkuvassa, ikävöivässä viime kirjeessä oli ollut omituinen, masentava lisäys…
Siihen oli kirjoitettu lyijykynällä:
"Minut valtasi tuska tänään. Tuli mieleeni odottamatta, että minun täytyisi nyt matkustaa kotiin Dalilani, sorean, nuoren, viattoman Dalilani luokse ja — tulla houkutelluksi omantunnontuskiin ja edesvastuuseen ja naimisiin sen kaikkine moniin sukupolviin ulottuvine seurauksineen… Vihantunne heräsi minussa. Minusta rupesi äkkiä tuntumaan kuin näkisin sinussa luonnon kiusauksen, — viattomissa uskollisissa silmissäsi luonnon petoksen! — Se täyttää ensin oman välikappaleensa mielikuvituksilla tehdäkseen vaikutuksen pohjattoman käsittämättömäksi uhrille.
"… Luonto! — kunpa se olisikin vain välinpitämätön, tunteeton, tilapäinen, — vain eloton… Mutta se onkin ovela, — käyttää meitä hyväkseen ovelasti, viekkaasti, pusertaa meistä mehun kuin sienistä, — käyttää meitä niin kauan kun sydänverestämme on pisarakaan jälellä, ja heittää meidät sitten luotaan kulutettuina, murtuneina. — Mitäpä hän välittää siitä, että jälelle jäänyt värisevä, katuva sydän huutaa —
"Puhalla sitä, niin se katoo!" — päättyi se. —
— Puhaltaa sitä… Merete tunsi olevansa hämillään, kiusautunut…
Sitten rupesi hän miettimään "kiusaus"-sanaa. —
Hän ei voinut olla yhä uudestaan tuijottamatta siihen —
"Kyllä, hän kyllä — — — puhaltaisi siihen!" kirjoitti Merete sitten.
Rein ei vain kärsinyt olla kauan yksin…
Ja tuota kaikkein herttaisinta, mustinta, rakkainta tukkaa ei hän suinkaan leikkaisi, nykäisisihän vain sitä, tukistaisi siitä, joka kerran kun Rein alkaisi katsoa "pimeään"! — — —
* * * * *
Kuinka tunnit kuluivatkaan hitaasti sinä päivänä, kun heidän piti tulla kotiin, — kuinka seinäkellon minutit olivat sitkeässä tuloajan lähestyessä!
Vihdoin, vihdoin näkyivät tuomarin vaunut, ja niissä oli myös Rein.
Merete oli monen monta kertaa pieni kirsikanpunainen huivi päässä rientänyt mäelle, josta näkyi kauimmaksi maantielle.
Hän tiesi, ettei Rein pitänyt vastaanottokohtauksesta kaikkien nähden, ja sentähden hiipi hän sykkivin sydämin ullakon rappusille ja yllätti Reinin, kun tämä pettyneenä ja ympärilleen katsellen läksi niitä nousemaan huoneeseensa.
"Merete!"… Rein tuijotti häneen ennenkun kietoi hänet syliinsä, piti häntä vähän loitolla itsestään ja syleili häntä sitten taas.
Heidän viime näkemästään oli kulunut kokonainen ijäisyys!…
Ja sitten puhalsi Merete häntä — ja hän taas Mereteä —
"Merete — Merete…"
Ilo oli niin raju, kuin se olisi ollut kauan lujasti suljettuna… Rein ei saanut sanaa suustaan, — mielenliikutus voitti hänet ja hän puhkesi itkuun, — puristi vain Mereten rintaansa vasten.
Merete katsoi häneen miltei peläten, sillä hän ei ollut luullut Reinin voivan itkeä…
Ja sitten — illalla — sanoivat he toisilleen yhä uudestaan hyvää yötä, — ja yhä uudestaan oli heillä jotakin sanomista toisilleen eivätkä he olleet voida antaa sen tapahtua viimeisen kerran.
— Seuraavana aamuna kohtasivat he taas toisensa heille kumpaisellekin ilmestyneessä maailmassa, jossa kaikki oli ensikerran-hohteessa, kasteenraitista, koskematonta — — —
— Ja sitten saapui Ra-tädin renki hevosella. Hän tuli sisään etehisestä sangen uteliasten Eufemian ja Barbaran saattamana.
Ja huomattiin, kun hyvin kääritty ja sinetitöitty laatikko rouvan läsnä ollessa arkihuoneessa avattiin että se sisälsi ei enemmän eikä vähemmän kuin kaunista paksua mainiota silkkikangasta, jonka Ra-täti, moisen tuhlaavan päähänpiston saatuaan, oli tilannut Kööpenhaminasta lahjaksi Meretelle, — "tulevalle nuorelle rouvalle, joka saisi hyvän aseman yhteiskunnassa".
Barbara, jonka mielestä Rein ei osannut pitää sitä tarpeeksi suuressa arvossa, piti kangasta innostuneena hänen edessään, alkaen lörpötellä ja tehdä selkoa siitä, mitä vielä valmistettiin kapioiksi. Hänen puheliaisuutensa keskeytti kuitenkin rouva Orning kertomalla Reinille ja Meretelle, että isä tilaa tänäpäivänä uuden suuren reen karhunnahkavällyineen heidän talvimatkojaan varten…
Mutta silloin ei Eufemiakaan voinut enää pidättyä ilmoittamasta, että
Merete saisi turkiskapan tehtaalta…
Tämä viimeinen uutinen livahti miltei huomaamatta ohi. Rein oli äkkiä poistunut huoneesta. —
Päivällisen aikaan lienee hänen ajatuksiaan kiinnittänyt jokin. Hän näytti hajamieliseltä, ja,heti kun noustiin pöydästä, riensi hän konttoriin nyökäyttäen vain päätään vastaukseksi Mereten kysyvään katseeseen.
Ruokasalissa istuivat Eufemia ja ompelijatar uutterasti valmistaen
Mereten morsiushametta. Valkonen harsomainen kangas oli levällään, ja
Merete kävi tuontuostakin sitä tarkastelemassa. Varottiin antamasta
hänen pistää ommeltakaan siihen. Se tuottaisi näet onnettomuutta. —
Sitä uutterammin ompeli hän huoneessaan muuta. Siellä voi hän olla rauhassa ja rakennella yksinään ajatuksissaan tuulentupia neulaa käytellessään… Hän oli Reinin mukana pitkillä retkillä ja kävelymatkoilla. — Rein souti häntä, kantoi hänet maihin… Hän istui heidän kodissaan suuren pohjoisessa olevan vuonon rannalla katsellen ikkunasta ja odottaen häntä…
Hänen edessään oli kuin puolivalveilla nähtyjen unien sumussa se aika, kun hän jäisi kahden hänen kanssaan! —
Hän työskenteli innokkaasti saadakseen ajan kulumaan, jotta tulisi ilta, — ratkoi ompeleen sillä moniteräisellä kynäveitsellä, jonka Rein oli lainannut hänelle, laski sen pois kädestään, — mutta hänen täytyi ottaa se taas, — kosketella sitä, — katsella ja käännellä sitä —
Tuontuostakin saivat ajatukset hänen silmänsä loistamaan, kunnes hänen notkea vartalonsa vähitellen ikäänkuin vaipui niihin — — — — —
— Ja illalla, kun Rein tuli sisään etehisen ovesta himmeässä lyhdynvalossa, yllätti Merete hänet kietoen käsivartensa hänen ympärilleen.
Mutta Rein miltei tyrkkäsi hänet luotaan… "Mokomat valmistukset ja puuhat ja sopimukset!" — huudahti Rein.
— "Minusta tuntuu kuin vä'ät ja pihdit pitäisivät minua kiinni…
Tuntuu kuin ovi lyötäisiin lukkoon takanani!"
Merete katsoi kauhistumistaan kauhistuen, kuinka hän seisoi tuijottaen kalpeana, raivoissaan silmät kamalasti palaen.
… "Ne ompelevat ja ompelevat pakkoröijyä ylleni", — ilkkui hän, ja hänen kasvonsa olivat kuin terävät petolinnunkasvot. — "Ja sitten ajavat he ruumiin pois isossa reessä!"…
Mereten mieleen välähti kuin salama, että sen täytyy olla hänen salaisen tuskansa, tuon mielentilan, joka nyt niin äkkiä on vallannut hänet, ja sen kanssa juuri hän saisi taistella koko elämänsä.
Merete hillitsi itsensä, hymyili lämpimästi ja laski kätensä hänen olalleen, samalla kun hänen silmänsä miltei uhmailevasti katsoivat Reinin silmiin.
"Minun täytyy, — täytyy tuntea vapauteni, — että voin vapaasti valita viimeiseen asti", — huudahti Rein miltei karkeasti.
"Et kai tarkoittane" — — kuiskasi Merete…
"Tietysti tahdon sinut vangita, — koko sydämestäni tahdon sinut vangita!… Mutta älä näytä niin kovalta ja ankaralta", — pyysi Merete. — —
Rein vastasi niin väsyneesti, raukeasti, jonkinlaisella sairaan ystävällisellä hymyllä.
— Hän puhui vain muutamia sanoja sinä iltana.
Hän piti Mereten hyväilyjä lohdutuksena, joka kuitenkin voi puolittain lieventää tuskia. Hänen katseensa oli kuin kuollut, ja hän hymyili, kun Merete vakuuttavasti arveli, että se oli vain huonoa tuulta, ja hän lupasi mennä huoneeseensa levolle, — ja suuteli sitten kevyesti Mereten otsaa — —
Seuraavana aamuna pisti Rein varovasti päänsä sekä ruokasaliin että arkihuoneeseen ja katsoi ympäriinsä.
… "Ei hän ole täällä", nauroi Eufemia Reinin vetäytyessä nopeasti takaisin.
Rein ei löytänyt häntä ruokahuoneesta eikä myöskään aitasta. Mutta Merete oli kuullut ja tuntenut hänen askeleensa seisoessaan äitinsä vieressä vaatekaapin luona, ja hän juoksi Reiniä vastaan tämän tullessa keittiöstä.