"Kaikki laivamiehet olivat norjalaisia, herra. Hurjan näköisiä miehiä, karvalakit päässä ja suuret miekat vyöllä Se, joka istui peräsimessä oli myöskin norjalainen. Mies oli lyhyt ja tanakka, komeassa ritaripuvussa, kultakahvainen tikari vyöllä. He kutsuivat häntä Alfkreiviksi." —
"Alfkreivi! — Vähä-Alf!" huudahtivat molemmat ritarit ja katsahtivat hämmästyneinä toisiinsa. Kun ritari Thorstenson mainitsi tämän nimen, kalpeni hän suuttumuksesta, ja hänen voimakas kätensä puristautui miekankahvan ympäri. "Seis!" — huudahti hän ja pysäytti ratsunsa. "Jos voisin taittaa Alfkreivin niskan, niin antaisin puolen elämääni sen vuoksi. Mutta kuka on sanonut, että he kulkevat tätä tietä?"
Drotsi Pietari piteli takkinsa lievettä tuulessa. "Näettekö?" sanoi hän. "Tuuli on kääntynyt pohjoiseen. He ovat jo voineet nousta maihin täällä rannalla. Että he aikovat Ruotsiin sen me tiedämme, ja että he suuntasivat alas Beltiä pitkin, sen me näimme. He aikovat varmaankin maihin täällä tai Skjelsörin luona, kulkeakseen Örekrogista salmen yli. Jos tietomme ovat oikeat, aikoo herttua ensiksi Själlandiin. Täällä on hänellä ja marskilla mahtavia ystäviä."
"Skjelsörin luona he eivät nouse maihin!" sanoi Thorstenson. "Siellä tunnetaan Alfkreivi viime vuodesta."
"Silloin he ovat pian täällä!" sanoi drotsi Pietari. "Norjalaiset viikingit eivät taida uskaltaa kovinkaan kauvaksi laivalta. Ei taida herttuakaan uskaltaa julkisesti kulkea ryövärijoukon kanssa maan läpi. Tuskin hänellä on suurempaa saattuetta mukanaan; mutta meidän täytyy joka tapauksessa voida näyttää koko joukolle terästä, jos se on tarpeen."
"Sen voimme tehdä, kun saamme avuksemme kymmenkunnan ritari Rimordsonin rantametsästäjiä!" sanoi Thorstenson. "Tuossahan on Tornborg. Me asetumme tänne tien viereen ja lähetämme teidän aseenkantajanne linnaan."
Drotsi Pietari lähetti heti Skirmenin viemään suullisen sanan Tornborgiin. Sillaikaa laskivat he ritari Thorstensonin kanssa hevosensa syömään pienelle metsäniitylle, aivan tien viereen, nousten itse pienelle kummulle, josta heillä oli laaja näköala Beltin yli. Täältä näkivät he merirosvolaivan punaiset purjeet metsäisen vuoren jyrkänteen rannalla, ja he olivat nyt vakuutetut olevansa oikeilla jäljillä. Thornborgiin oli tuskin kolmesataa askelta metsäiseltä kummulta, jolla ritarit seisoivat. Pian palasi reipas Skirmen, mutta tuoden sen tiedon, että ritari Rimordson oli lähtenyt siksi päiväksi metsästämään, eikä häntä odotettu palajavaksi takaisin Tornborgiin ennen kuin illalla.
"Siis tulkaamme omin voimin toimeen!" sanoi drotsi Pietari. "Voimme olla täällä siksi kunnes herttua on kulkenut ohi. Jokaisen kuninkaallisen linnanherran täytyy auttaa meitä, mutta mitä vähemmän meitä on sitä parempi. Meidän täytyy olla herättämättä huomiota."
"Mutta jos ryövärijoukkue sulkee meiltä tien, täytyy meidän kuitenkin tunkeutua läpi!" huomautti Thorstenson. "Minä osaltani otan katkaistakseni Alfkreiviltä kaulan ja vielä parilta hänen ryövärijoukkueestaan, mutta eihän meillä ole kuin puolenkolmatta miehen voima."
"Te voitte hyvästi laskea meidät kolmeksi täysimieheksi, vaikkapa vähän enemmäksikin, ankara herra ritari!" sanoi Skirmen, ojentautuen suoraksi. "Sen, mikä pituudestani puuttuu, voin ehkä muulla tavoin korvata. Joka tapauksessa te ja isäntäni jo vastaatte yksinänne kolmea väkevää miestä."
"Ei turhia kehumisia, Skirmen!" keskeytti drotsi Pietari aseenkantajansa. — "Juokse sinä tuonne ja paneudu pitkäksesi kiviröykkiön taakse tien viereen, ja anna meille merkki heti kun näet heidän tulevan! He eivät muuta tietä pääse joen yli."
Skirmen hypähti heti norlantilaisensa selästä, laskien senkin syömään metsäniitylle. Sitten hän juoksi osoitetulle paikalle, ja molemmat ritarit asettuivat törmän taakse.
"Haa, jospa saisimme Alfkreivin vangituksi!" huudahti ritari Thorstenson kiivaasti.
"Se on sivuasia, jalo ritari!" vastasi drotsi Pietari rauhallisesti. "Elkäämme innostuko vangitsemaan merirosvoja, muuten unohdamme paljon tärkeämmän tehtävämme!"
"Te olette oikeassa!" sanoi Thorstenson. "Tuon kirotun viikingin tähden minä olen unohtanut melkein kaiken muun. Tämä herttuan asia on aika arveluttava. Jos annamme hänelle aikaa päästä salmen yli, niin on onni meille tarpeen saadaksemme hänet sitten käsiimme. Mutta jos se meille onnistuisikin, niin emmekö me juuri sillä kiiruhda sitä mitä kuningas ja maan ystävät koettavat estää. Ettekö usko, että tämmöinen selvä väkivaltaisuus näin mahtavaa lääniherraa kohtaan voi saada aikaan yleisen katkeruuden ja aseet kaikkien maankavaltajien käsiin?"
"Se on uskallettu askel, mutta välttämätön", vastasi drotsi Pietari — "ja sen mukaan mitä me nyt tiedämme, ei se suinkaan ole väärä. Koska tämä korkea herra on yhteydessä maan tietyn vihollisen, mahtavan norjalaisen merirosvon kanssa, ja sitäpaitsi maassa tuomittujen rikoksellisten kanssa, niinkuin Niilo Rauhattoman, niin voisimme siitä puolustautua, vaikka vangitsisimme hänet tässä paikassa. Mutta vaikka se olisikin mahdollista, niin me emme astu askeltakaan valtuuksiamme ulommaksi."
"Mutta ei olisi hullumpaa, jos saisimme samalla kertaa kiinni Alfkreivin!" alkoi ritari Thorstenson taas hetken vaitioltuaan, ja hänen silmänsä kiiluivat kiihkeästä vihasta. "Jos se kirottu koira todellakin on niin rohkea, että uskaltaa meidän silmiemme edessä nousta maihin, niin tuskin voin pidättäytyä ryhtymästä häneen käsiksi, käyköön sitten muun miten tahansa. Olisipa toki häpeällistä, jos kuuluisa Alfkreivi saisi kulkea koko Själlandin läpi, tulematta sillä matkalla ripustetuksi hirsipuuhun. Tuskin on ainoatakaan rantakaupunkia Tanskassa, jota hän ei olisi ryöstänyt. Hän on saanut aikaan enemmän onnettomuuksia maailmassa kuin on hiuksia hänen kiharaisessa päässään."
"Tunnetteko häntä muuta kuin huhuista?" kysyi drotsi Pietari.
"Rohkeutta ja sukkeluutta ei häneltä puutu?"
"Minä tunnen hänet paremmin kuin joku munkki tai piispa itse paholaisen!" vastasi ritari kiivaasti. — "Häntä pidetään sekä Ruotsissa että Norjassa suurena miehenä. Mutta täällä hänet aivan oikein tunnetaan kurjana merirosvona, murhapolttajana ja kirottuna naishäpäisijänä, ja sellainen mies uskaltaa kerskata ruhtinaallisesta syntyperästään ja pilkata rehellistä ja kunniallista ritaria. Ettekö te tiedä, että hän, yhdessä Länsigöötanmaan laamannin Algotin ja hänen mahtavien poikiensa kanssa on ruhtinas Svantopolkin tyttären naittaja, ja että hän on syypää koko minun onnettomuuteeni?"
"Minä tiedän, että te vastenmielisesti puhutte siitä asiasta, jalo ritari! Te olitte rakastunut jaloon ruhtinattareen, ja hän vannoi teille uskollisuuden vasten vanhempiensa tahtoa, mutta minun tietääkseni ei neidon ryöstäjä ollut Alfkreivi, vaan laamanni Algotin poika."
"Niin olikin, mutta Alfkreivi oli apuna eikä edes rakkaudesta, vaan ylpeydestä ja ryöstönhalusta. Koko ylpeä suku on liittoutunut meitä vastaan. Kansleri Pietari ja piispa Brynolf Ruotsissa tahtovat pakoittaa hänet luostariin, ja kirottu Alfkreivi tahtoo antaa hänet ritari Algotinpojalle, kunhan vain puolet hänen läänistään ja tiluksistaan jää hänen ryövärikynsiinsä. Ainoa toivoni, että kerran saan nähdä Alfkreivin hirressä, liittyy nyt itse Ruotsin rohkeaan kuninkaaseen."
"Mutta rakas, urhea Thorstenson, ettekö vaadi liikoja kuninkailta ja ruhtinailta, kun todenteolla tohditte kohottaa silmänne ruhtinattareen?"
"Minä olen yhtä kunnollinen ja jalosukuinen ritari kuin Algotson", — vastasi Thorstenson. — "Jos minä olisin vaikka halvin suutarinsälli ja rakastaisin keisarintytärtä, niin elävän Jumalan nimessä, minä tahtoisin näyttää maailmalle olevani hänen arvoisensa, ja uskaltavani antaa elämäni voittaakseni hänet, huolimatta koko maailmasta, ja sen ylpeistä hallitsijoista."
"Ette suinkaan te kuitenkaan kokonaan ylönkatso niitä rajoja, jotka syntyperä ja säätyarvo asettavat toiveillemme", jatkoi drotsi Pietari ystävällisen osanottavasti. "Niin suuresti kuin kunnioitattekin vapaata ihmisluontoa urhea ystäväni, täytyy teidän kuitenkin myöntää minulle, että on olemassa jotakin suurempaa ja korkeampaa kuin sokeasti seurata onnenpyydettään. Kieltäytymisen suurta lakia ette voi olla tunnustamatta; sitähän maailman mahtavimmatkin enin kaikista saavat totella. Ne, jotka ovat kuningasta lähinnä, saavat jakaa hänen kohtalonsa, ja sydän, ystäväni, niin sydän saa vaieta silloin kun korkeampi ääni puhuu — —"
"Helvettiin korkeammat äänenne ja itsekieltämis-lakinne!" vastasi Thorstenson. — "Kuulukoon se luonnoton laki hallitseville ruhtinaille! He ovat kerran luodut ja syntyneet olemaan valtiotaidon ja kansansa uhreja. Senvuoksi he kantavat kruunua ja valtikkaa, senvuoksi he voivat hallita meitä ja peittää purppuraan surkeutensa; mutta vapaat, jalosukuiset ritarit eivät tunnusta välttämättömäksi sellaista, joka sotii Jumalan ja luonnon lakia vastaan. Minä tiedän kyllä, hyvä ystäväni, mistä tuo hullutus johtui mieleenne. Se oli hurskas kunnioitus kuolevan isän viimeiselle hullutukselle. No, no, olkoon vain niin, mutta isien ja sukulaisten sekaantuminen lasten ihmisoikeuteen ei milloinkaan ole pyhä laki, jonka tähden meidän pitäisi uhrata vapautemme ja onnemme, ja tukahuttaa sielumme parhaat tunteet. Te voitte olla tyytyväinen, että typerä lapsi-kihlauksenne on purettu. Nyt ei teidän enää tarvitse kiusata itseänne niillä haaveilla."
"Minä en tänä hetkenä ajatellut itseäni, jalo ritari!" vastasi drotsi Pietari hiljaa, heittäytyessään viheriälle kummulle ja sinisin kirkkain silmin ihaillessaan kevättaivaan syvää kaarevuutta päänsä päällä. "Minä ajattelin meidän nuorta kruununperillistämme ja pientä prinsessa Ingeborgia Ruotsista. Ovathan he jo melkein sulhanen ja morsian, vaikka he molemmat vielä ovat lapsia. He leikkivät yhdessä samassa turnajaisjuhlassa, jossa ylpeä Ingrid vannoi teille uskollisuutensa, ja te varmana ja itsetietoisena toivoitte voivanne määrätä onnenne. Ihmeellinen ajatus johtui mieleeni nähdessäni lasten leikkivän, ja tietäessäni mitä kumpikaan näistä ei vielä uneksinut, että nämä molemmat viattomat lapsensielut olivat jo salaisesti määrätyt toisilleen ja valitut rakkaudella yhdistämään kaksi kansaa ja valtakuntaa. Se ei minua suututtanut ollenkaan. Se ei minusta ollut kylmästi harkitsevan valtiotaidon sekaantumista kaitselmuksen johtoon, tai lyhytnäköisten ihmisten omavaltaisuuden luonnottomia yrityksiä, niinkuin te sitä kutsuitte. Minusta se oli Jumalan tahdon salainen ilmaus. Minusta tuntui, että nämä lapsensielut olivat määrätyt toisilleen, ennen kuin kukaan näistä ihmisistä oli olemassa, joiden päätöksen ja neuvon mukaan se kerran toteutettaisiin. Minä en tahdo puolustaa tätä mielipidettä, minä tiedän, että te kutsutte sitä haaveelliseksi tai ainakin taikauskoiseksi ja hulluksi, mutta samanlaisena on oma hämärä kohtaloni ollut silmissäni. Tämä haaveilu, joksi minun puolestani sitä saatte kutsua, on kuitenkin — Jumalan kiitos! —. varjellut minun sydämeni erhetyksestä, joka olisi voinut tehdä minut hulluksi — tai, mikä olisi ollut vielä pahempaa, se olisi vienyt sielunrauhani täällä ja tuolla ylhäällä."
"Minä luulen aavistavani mitä tarkoitatte, kunnon ystävä!" sanoi ritari Thorstenson ja puristi sydämellisesti hänen kättään. — "Minä en tahdo vaatia teitä tilille hurskaista unelmistanne. Teidän sydämellänne on vähimmän osaa ylimyksellisessä taikauskossanne, vaikka te sillä saittekin mielikuvituksen tuudittamaan sydämenne uneen. Mutta elkää vaatiko, että minä pitäisin onneni typeriä esteitä viisaana sallimuksena! Minä kiitän teitä onnelliseksi siinä, että te ette todellisesti tunne sitä intohimon voimaa, jota te näytätte pelkäävän: se hävittäisi teidän unelmamaailmanne yhtä nopeasti, kuin tuulenpuuska nämä kiiltävät hämähäkinverkot."
"Kaikki sydämet eivät tunne samalla tavalla!" vastasi drotsi Pietari, ja hänen miehekäs äänensä vapisi syvästä, hillitystä liikutuksesta. "Kun teidän sielussanne kiehuu ja kohisee kuin valtavassa Itämeressä, silloin palaa minun syvää ja hiljaa. Jos en silloin voisi kiinnittää katsettani suureen rauhalliseen ijäisyyssyvyyteen tuolla ylhäällä ja löytää rauhaa kieltäytymisestä, niin nääntyisin valheellisuudessa, teidän saadessanne ilmaa ja lohdutusta voimakkaissa mielenpurkauksissa."
He puhelivat vielä puolen tuntia tuttavallisesti ja sydämellisesti keskenään. He olivat kauan olleet ystäviä, huolimatta ajatustensa eroavaisuuksista, sekä olentonsa että käytöksensä erilaisuudesta. Se into ja uskollisuus, jolla he molemmat palvelivat kuningastaan, perustui aivan erilaisiin käsityksiin kruunun ja kuningasvallan pyhyydestä. Vakava usko siihen teki drotsi Pietarin siksi mikä hän oli kuninkaalle ja valtakunnalle, ja tuo suuri ajatus, että hän tuki horjuvaa valtaistuinta ja säilytti kruunun loukkaamattomana toivorikkaalle ja laillisesti valitulle kruununperilliselle, antoi hänelle voimaa jokaiseen uhraukseen. Ainoastaan kunnian käsite ja ritarilupa uksen rikkomattomuus kiinnittivät ritari Thorstensonin kuninkaaseen, jota hän ei voinut kunnioittaa eikä rakastaa. Monessa suhteessa hän oli yhtä mieltä tyytymättömien aatelismiesten kanssa, ylönkatsoen kuningasvaltaa, jota, niin rajoitettu kuin se olikin, yhäti käytettiin vääryyksiin ja mielivaltaisuuksiin. Mutta hän vihasi melkein yhtäpaljon ylimysten sukuylpeyttä ja itsevaltaisuutta kuin hengellisten herrojen pyrkimistä hengelliseen yksinvaltaan. Sitävastoin hän oli taipuvainen suvaitsemaan sorretun aliluokan kapinahenkeä, ja hän oli Ruotsin kuninkaan Maunu Latolukon harras ihailija, joka suojeli kansan oikeuksia ja kukisti väkivallalla ja väliin julmuudella aateliston mahtavia sukuja. Tästä hän taas joutui kiivaaseen sananvaihtoon drotsi Pietarin kanssa, joka folkungein julman ja laittoman mestauksen jälkeen, oli alkanut tuntea inhoa Ruotsin kuningasta kohtaan, lausuen sen aivan avonaisesti, ja kiitti Tanskaa kaikessa surkeudessaan onnelliseksi, kun ei sillä ollut niin veristä itsevaltiasta eikä kapinakuningasta hallitsijanaan.
"Ei, hyvä ystäväni!" huudahti Thorstenson, "ennemmin voimakas itsevaltias, joka polkee kaikki lait jalkoihinsa, kuin surkea tuulihattu, joka laatii joka päivä lakeja eikä pidä yhtäkään! Ennemmin rohkea, voimakas sankari, joka lyö poikki päitä kuin kaalinkeriä, kuin surkea jäniksen metsästäjä, joka ei osaa muuta kuin juosta naisväen jälessä pimeässä, mutta ei uskalla katsoa rehellistä miestä suoraan silmiin kirkkaalla päivällä! — Ei, ei!" jatkoi hän ja löi miekallaan maahan. "Minä kiitän Ruotsia onnelliseksi siinä, että sillä on Maununsa, vaikka hän sitten löisikin puolen maastaan autioksi, saadakseen muun kukoistamaan ja kunniaan. Ennemmin lujatahtoinen itsevaltias, joka uskaltaa riistää kruunun mielipuolen päästä ja puolustaa sitä, kun lainmukainen hulluinhuonelainen, huivipäinen nahjus, ilman päätä ja sydäntä, joka kutistuu tahdotonna majesteetin symboolin alle! Me palvelemme maailman huonointa herraa", jatkoi hän koettaen hillitä kiivastumistaan, "sitä ette voine kieltää. Te olette hänelle uskollinen; mutta totta puhuen, te ette voi häntä puolustaa. Minä pidän itseni oikeutettuna sanomaan hänestä mitä vain haluan, vaikka sitten suuttuisittekin minulle. Mutta hän on saanut minun sanani, ja voi senvuoksi luottaa uskollisuuteeni, vaikka hän ei ole rehellisen koirankaan palveluksen arvoinen. Ritareina ja sotureina me emme täällä saavuta suurempaa kunniaa, sen te toki tunnustatte; mutta siitä mikä minulla on, minä en tahdo senvuoksi luopua. Jos nyt joudumme sotaan Ruotsin kanssa, niin ritarisanani kunnian kautta, minä en piiloita miekkaani tuppeen, ennen kuin olen puhdistanut jälet siitä kädestä, joka sen minulle antoi, niiden sankarien verellä, jotka nyt meitä ylenkatsovat."
Drotsi Pietari nousi kiivaasti. "Kenelläkään ei ole oikeutta ylenkatsoa meitä", sanoi hän, "ja vääryydellä ei kukaan uskalla sitä rankaisematta tehdä. Tanskan kunniakkaat loistopäivät ovat ohitse, se on totta, mutta kunniamme jättäköön pahinkin vihollisemme loukkaamattomaksi. Jos häpäisemme sitä herraa, jota palvelemme, niin häpäisemme itseämme", jatkoi hän. "Minä en tahdo puolustaa kuninkaan heikkouksia ja paheita, olisi alentavaa mielistellä niitä. Mutta meidän täytyy peittää ne kristillisen rakkauden suojusvaipalla, niin paljon kuin uskollisina palvelijoina voimme, eikä koettaa paljastaa hänen surkeuttaan."
"Teille kahden kesken minä sanon suoraan ajatukseni", vastasi Thorstenson, "vieraiden joukossa minä vaikenen siitä asiasta, ja jos joku vieras uskaltaisi sanoa minulle sen, mitä minä täällä olen sekä sanonut että ajatellut, niin en minä pelkäisi nutistaa häntä siihen paikkaan. Mutta mitä tämä on? Onhan metsä täynnä ihmisiä?" Hän hypähti äkkiä ylös. — "Ja missä ovat meidän hevosemme? Niitä ei näy tuolla niityllä?"
Drotsi Pietari katseli ihmetellen ympärilleen. He kuulivat joka puolelta ääniä, ja metsästäjien ja metsäkoirien melua, ja he näkivät nyt kookkaan, ritarillisen herran vihreässä metsästyspuvussa kepeällä, ruskealla oriilla ratsastavan heidän luokseen törmälle. "Ketä te olette?" huusi metsästäjä ankaralla käskijä-äänellä. — "Täällä on noussut maihin ryöväreitä, ja minulla on oikeus kysyä. Minä olen Tornborgin linnan kuninkaallinen päällikkö!"
"Me olemme turhaan etsineet teitä, ritari Pentti Rimordson!" vastasi drotsi Pietari, ottaen punaisen kauppiaslakin päästään ja ojensi samassa hänelle kuninkaan valtakirjan. "Ketä me olemme, sen näette tästä, jos ette jo ennemmin ole tuntenut meitä?"
"Drotsi Hessel! Ritari Thorstenson!" huudahti ritari hämmästyneenä ja hypähti hevosensa selästä. — "Kuka olisi luullut tapaavansa teidät täällä ja tässä puvussa!" Hän ojensi heille tuttavallisesti kätensä, ja heitti pikaisen silmäyksen valtakirjaan, johon drotsi Pietari viittasi painaen sormen suulleen. Vaikka metsästäjän näytti olevan vaikea lukea, näkyi hän kuitenkin pian ymmärtävän tarkoituksen. "Vai niin, suu tukkoon siis!" sanoi hän hämmästyneenä, ojentaen pergamentin takaisin drotsi Pietarille. "Siis on minulla nyt muuta tehtävää kuin ajaa hevosvarkaita takaa. Mutta olipa se sentään hävittömän rohkeaa!" jatkoi hän suuttuneella äänellä. "Ettekö te nähneet pitkäpartaisia miehiä, jotka näyttivät haaksirikkoon joutuneilta merimiehiltä? He ovat aivan äsken ryöstäneet kaikki meidän reippaat metsästyshevosemme lukuunottamatta minun omaani, jolla minä kaikeksi onneksi istuin. Se tapahtui aivan käden käänteessä. Silläaikaa kun minun metsästäjäni söivät aamiaistaan tuolla suon laidassa. Minä lähetän heti väkeni heidän jälkeensä ja sitten seuraan teitä."
"Meidänkin hevosemme ovat kadonneet", sanoi ritari Thorstenson. "Täällä ei ole aikailemiseen varaa. Hankkikaa meille ensin kolme hevosta!" — —
"Onko teitä enemmän kuin kaksi, hyvät herrat?"
"Minun aseenkantajani on tiellä vakoilemassa", vastasi drotsi Pietari.
"Kas, tuolla hän tulee!"
Kepeästi kuin hirvi, tuli aseenkantaja Skirmen juosten.
"He tulevat!" sanoi hän. — "Heitä on neljä herraa ratsain. Minä tunsin herttuan punaisen vaipan ja pienen kiharapartaisen norjalaisen herran."
"Alfkreivi!" huudahti Thorstenson. — "Kuolema ja kirous. Joutuin heidän jälkeensä!"
"Täällä me emme saa pysäyttää korkeaa herraa, jos ymmärsin oikein nuo variksenvarpaat", sanoi metsästäjä. "Mutta meidän täytyy saada varmasti tietää, onko se hän. Mitenkä tulitte maininneeksi Alfkreivin? Seuratkaa minua, hyvät herrat! Minä tunnen metsän. He tulevat kulkemaan aivan meidän ohitsemme, näkemättä meitä!"
Sillaikaa kun Skirmen piteli metsästäjän hevosta, kuletti notkea, reipas ritari drotsi Pietarin ja ritari Thorstensonin metsikköön maantien viereen, jossa kasvoi orapihlajia ja nuoria pyökkipuita. Siellä he hänen neuvonsa mukaan heittäytyivät maahan, ja heillä oli silloin edessään palanen Korsöriin vievää maantietä, mutta itse olivat he viheriöiden oksien peitossa. Drotsi Pietari väisti oksat syrjään, ja Thorstenson teki kiivaan liikkeen.
"Hiljaa, hiljaa, hyvät herrat!" — sanoi metsästäjä. "Sentapaista riistaa elköön peloitettako. Tuossa he ovat. Aivan oikein, herttua ja hänen drotsinsa. Tuota, pientä pyylevää herraa, jolla on rohkeat häränkasvot minä en tunne, — mutta kyllä —"
"Alfkreivi! — Vähä-alf!" huudahti ritari Thorstenson hiljaa ja oli vähällä hypähtää pystyyn.
"Muistakaa pää-asiaa ja hillitkää kiivauttanne!" kuiskasi drotsi
Pietari ja esti häntä nousemasta.
"Antaa heidän vain mennä edelleen, niin olemme heistä varmoja", — kuiskasi metsästäjä. "Mutta kuka on tuo raakalaisen näköinen, takimaisena ratsastava mies, aseenkantajan puvussa! Hän ei ole hienon herran aseenkantajan näköinen."
"Niilo Rauhaton, juutilainen rosvo", vastasi drotsi Pietari hiljaa. "Mutta antakaa hänen mennä, hyvät herrat! Herttuallisen aseenkantajan vaipassa on hänellä vapaa kulku Själlandin poikki."
Nuo neljä tärkeää matkustajaa olivat kulkeneet ohi, ja ritarit nousivat. "Tämä on toki liikaa!" sanoi Rimordson. "Täytyykö minun, Tornborgin päällikkönä, antaa kahden niin kuuluisan rosvon tulla maihin aivan nenäni edessä, uskaltamatta pysäyttää ja vangita heitä! Jos heidän ryövärijoukkonsa ottivat meidän hevosemme, niin silloin aluksi ainakaan ei ole mitään turvaa maassa. Sallikaa minun edeltäpäin ratsastaa Tornborgiin, hyvät herrat! Silmänräpäyksessä on kaikki valmiina. Ehkä vielä ehdimme Slagelseen, ennen kuin herttua on sieltä lähtenyt. Meidän täytyy pysytellä jonkun matkan päässä eikä olla mieslukuisina, muuten he rupeavat epäilemään petosta." Hän nousi nopeasti hevosensa selkään, jonka Skirmen hänen viittauksestaan oli tuonut lähemmäksi. Hän ratsasti nelistäen linnaan. Ritarit ja Skirmen seurasivat häntä nopein askelin.
Ritari Benedikt eli Pentti Rimordson oli noin neljänkymmenen ikäinen mies. Hänen rohkeat kasvonsa olivat auringon ja ilman paahtamat, hän oli pitkä ja laiha, ja hyvin ketterä liikkeissään. Kaikki hänen esi-isänsä olivat olleet tanskalaisia, mutta äidin puolelta hän oli sukua Brandenburgin markkreiville ja kuningatar Agnekselle. Pysyen uskollisena kuninkaalle oli hän joutunut riitaan nuorimman veljensä, ritari Lave Rimordsonin kanssa, joka maankavaltajana ja talonpoikien yllyttäjänä oli menettänyt tiluksensa ja tuomittu lainsuojattomaksi. Tämä perhehuoli painosti muuten niin reipasta ritaria suuressa määrin. Hän rakasti yhä hurjaa ja hillitöntä veljeään, ja häntä loukkasi usein syvästi kuullessaan Rimordsonin nimeä mainittavan julkeimpien maanlain rikkomuksien ohella. Hän eli naimatonna, Jon veljensä kanssa, Tornborgin päällikkönä, jossa hän ankarasti vartioi rantojen turvallisuutta ja alituiseen sai olla varuillaan norjalaisia merirosvoja vastaan. Hän oli rohkea merisotilas ja oli monasti onnistunut pitkälaivallaan saamaan kiinni merirosvoja. Joskus hänen valppautensa esteenä oli hänen suuri metsästysintonsa, joka oli hänen ainoana huvituksenaan autiossa linnassa. Että norjalainen merirosvolaiva tänäpäivänä oli uskaltanut maihin Korsörissä ja oli laskenut rannalle rosvoja, sillaikaa kun hän luuli vesistön rauhalliseksi ja itse huvitteli metsästyksellä, suututti häntä kovasti. Mutta uusi tärkeä tehtävä, jonka kuningas oli hänelle uskonut, antoi hänelle muuta ajattelemista. Muutamassa silmänräpäyksessä oli hän linnassa, ja hänen vieraittensa saapuessa olivat hevoset jo satuloidut linnanpihalla. He eivät ehtineet katsella korkeaa, kuuluisaa tornia, josta linna oli saanut nimensä, eikä nauttia virvoituksia. Päällikkö uskoi linnan vartioimisen Jon veljelleen. Hän lähetti kiireesti joukon metsästäjiä etsimään rosvoja metsästä, ja istuutui semmoisena kuin oli, vihertävässä metsästyspuvussaan, hevosensa selkään, samoinkuin vieraatkin. Neljän metsästäjän hän antoi hiukan etempää seurata heitä, ja nelistäen ratsastettiin nyt ulos Tornborgin linnanportista Slagelseen vievää tietä.
KAHDESTOISTA LUKU.
Korsörin ja Slageisen välillä, Vårbyn kohdalla halkaisee osan läntistä Själlantia eräs joki, joka virtaa jotenkin korkeiden mäkien välitse, ollen ennen niin leveä ja syvä, että pienemmät laivat purjehtivat sitä pitkin. Vårbyn mäkisissä maissa kapeni tie yhä enemmän, ja jyrkimmässä paikassa se laskeutui joen yli vievälle lautasillalle. Silta oli juuri niin leveä, että vaunut pääsivät siitä yliajamaan. Sen tukena oli laivanmastoja korkeammat hirret, ja kuten tavallista se ei ollut varustettu kaidepuilla. Tämä oli syvin paikka joesta, vaikka vesi ei lähimainkaan ollut niin korkealla kuin se oli ollut siltaa rakennettaessa, jonka huomasi siitä, että sillan ja veden väliä oli kuusi syltä. Muutamia äärettömän suuria, melkein kalliomaisia kiviä kohosi mitä suurimmassa epäjärjestyksessä vedestä molemmissa sillanpäissä, ne näyttivät olevan jätteitä hävinneestä sillasta, joka, jos sen vesi oli repinyt rikki, oli todisteena siitä, että joki oli voinut paisua mahtavaksi virraksi. Jyrkät jokiäyräät kasvoivat villiä metsikköä, peittäen ne melkein kokonaan. Tähän metsikköön oli kaksitoista Niilo Rauhattoman hurjaa sissiä, ja yhdeksän asestettua merirosvoa norjalaisesta laivasta piiloutunut, ryöstetyt hevoset mukanaan. Johtaakseen harhaan metsästäjät ja rantavahdit, jotka heitä seurasivat, oli pienempi joukko norjalaisia merirosvoja meluten ja hälyten paennut vastakkaiseen suuntaan, ja he olivat hyvässä turvassa laivoillaan ennenkuin rantavahdit saavuttivat heidät. Merirosvolaiva oli heti nostanut purjeensa ja kulkenut etelään Egholmin ja Aggersön alapuolelle.
Vårbysillan viereisessä metsässä oli hurjilla, partaisilla miehillä lyhyt neuvottelu heidän maatessaan ruohistossa ja nauttiessaan ahneesti yhden metsästäjän eväskorin sisältöä. Nuori, pitkä mies, ritarin töyhtöhattu kauniissa, kiharaisessa päässään, mutta muuten puettuna merimiehen sarkavaatteisiin, seisoi heidän keskellään ja näytti olevan joukon johtaja. Hänen hienoista jalopiirteisistä kasvoistaan ilmeni ylpeyttä ja uljuutta, ja mustat silmät välähtelivät rohkeina rouheiden kulmakarvojen alta. "Täällä ei ole aikaa vetelehtimiseen", sanoi hän käskevällä johtajaäänellä. — "Huomatkaa miehet! Tänään minä olen sekä Tönsbergin kreivi, että Niilo Rauhaton. Joka ei minua tottele, sen lyön minä heti paikalla kuoliaaksi."
Tämän puheen näkyivät miehet ymmärtävän, vaikka he eivät näyttäneet siitä pelästyvän. He näkyivät olevan tottuneita sellaiseen puhetapaan ja nousivat vain puoleksi makuuasennostaan, mutta katselivat häntä kuitenkin ääneti ja tarkkaavaisina.
"Tämän sillan yli", jatkoi hän, "ei kukaan Korsöristä tuleva pääse tänäpäivänä elävänä, olkoon hän sitten vaikka itse Tanskan kuningas. Jokainen, joka astuu jalallaan sillalle, on meidän vankimme, jos hän tekee vastarintaa, lyömme hänet maahan tai syöksemme hänet muitta mutkitta virtaan! Minä jään tälle puolelle norjalaisten karhujeni kanssa. Sinä, Martti Pitkäveitsi, vartioit sillan toista päätä meidän miestemme kera. Jos te väistytte jalankaan vertaa silloin kun aika on käsissä, niin saatte sen maksaa hengellänne. Korsöriin matkustakoon kuka tahansa, mutta ei kissaakaan Slagelseen, ymmärrätkö?"
Pitkä, punapartainen mies, kyynäränpituinen puukko vyöllään ja suuri kirves kädessään, oli hypähtänyt pystyyn, kymmenen muun väkevän ja roistonnäköisen miehen kanssa. "Se on helposti ymmärretty, ankara ritari", sanoi hän juutilaisella talonpoikaismurteella päätään nyykäyttäen. "Te haluatte norjalaisten kanssa tänäpäivänä naksautella kylkiluita, ja me juutilaiset kyllä kopistelemme otsiin. Se on minun mieleeni. Te näytätte hyvin tuntevan meidät."
"Te makaatte hiljaa pensaikossa tuolla puolen siihen asti kunnes minä vihellän, silloin juoksette esiin ja sulette sillan kolmin rivein. Niinpian kuin minä huudan: Hyökätkää; esiin! lyötte te maahan jokaisen tulijan. Menkää nyt paikoillenne!"
Martti Pitkäveitsi nyykäytti heille. Hän poistui heti miehineen sillan yli, kadoten vastaisen rannan metsään.
Sillaikaa ratsasti drotsi Pietari ritari Thorstensonin ja Pentti Rimordsonin keskessä kovaa nelistä Wemmerlöviin ja Vårbyhyn vievää tietä pitkin. Nuo kolme herraa ratsastivat äänettöminä ja näkyivät miettivän millä tavalla viisaimmiten voisivat täyttää vaikean tehtävänsä. Aseenkantaja Skirmen seurasi heitä laihalla metsästyshevosella ja näytti olevan huolissaan norlantilaisensa katoamisesta. Mutta pian hän iloisesti keskusteli ritari Rimordsonin neljän metsästähän kanssa. He kertoivat hänelle herransa uhkarohkeista urotöistä, kun hän antoi merirosvojen nousta maihin saadakseen heidät siten vangituksi ja hirsipuuhun. Skirmen omasta puolestaan kertoi isäntänsä voitoista Slesvigiläisessä sodassa ja ritarileikeissä, ja kuvaili heille Helsingborgin komeat turnajais-juhlat, jotka hän itsekin oli nähnyt. Sitten hän lauloi iloisen turnajais-laulun, hypähtäen satulassa laulaessaan:
"Tuo kilpi neljäs punaisin on kotkin koristeltu, se on Holger Dansken, ja eteen sen monet urhot on surmaeltu."
"Se kotka on nyt kuvattu minun herrani sinettiin!" lisäsi hän. "Jos minä olisin hänen sijassaan, niin minä panisin kilpeen kotkan, punaisten pensaiden paikalle. Tiedättekö mitä minä tahdon kilpeeni, kunhan kerran tulen ritariksi? Siihen pannaan Pelimanni Folkerin merkki, ja vähä vielä lisäksi. Minun kilvestäni sanotaan vielä kerran:
"Sen kilven kupuun kuvattu on neito ja miekka kirkas, ja on tunnus sen, kantajan, Skirmen veikon, laula, — ei nukkua virkas."
Nuoren aseenkantajan näin ilmituodessa elämänhaluisia toiveitaan, olivat he kulkeneet Wemmerlöven ohitse ja lähestyivät Vårbyn siltaa. Nyt kuultiin kuin varsan hiljaista hirnuntaa metsiköstä joenrannalta, ja Skirmen huudahti hämmästyneenä: "minun pieni norlantilaiseni!" Samassa silmänräpäyksessä hän oli herransa vieressä ja kertoi hänelle havaintonsa.
Drotsi Pietari pysäytti hevosensa. Kaikki seisattuivat. "Jos aseenkantajani kuuli oikein, niin tapaamme epäilemättä hevosvarkaamme täältä. He taitavat haluta ratsastajat vielä lisäksi, tai ainakin sulkea meiltä tien. Jos heillä on aavistusta siitä ketä me olemme, ja millä asioilla matkustamme, niin ei ollut hulluinta heidän ajatuksensa ottaa haltuunsa tämä tärkeä paikka."
Molemmat ritarit säpsähtivät ja katselivat miettiväisen näköisinä pitkää, kapeaa siltaa.
"Sen sillan minä sulen kahdellatoista miehellä kokonaista sotajoukkoa vasten!" sanoi ritari Rimordson. — "Tässä ei ole kuin kaksi ehtoa: joko meidän on koetettava murtautua läpi, tai meidän on kiireesti ratsastettava alas katsomaan, osaisivatko hevosemme uida. Näin urhoollisia herroja en voi kehoittaa takaisinkaan kääntymään apua hakemaan. Sitäpaitsi ei minulla tällä hetkellä ole ainoatakaan kunnon ratsastajaa kotona."
"Me murtaudumme läpi nelistämällä", sanoi ritari Thorstenson. — "Mutta eihän täällä näy ainoata elävää sielua —"
"Jos Skirmen on oikeassa, niin kyllä pian saamme nähdä enemmän kuin toivoisimmekaan", vastasi drotsi Pietari. "Uivatko hevosenne hyvästi, herra Rimordson?"
"Niistä molemmista, joilla te ja aseenkantajanne ratsastatte, voin minä mennä takuuseen, jos ei pohja ole liian pehmeä", vastasi ritari. "Minun ja ritari Thorstensonin ovat raskaita, ne jäävät varmasti kiinni, jos on vähänkin liejua!"
"Sitten ei ole valitsemisen varaa", sanoi drotsi Pietari. "On epävarmaa, pääsemmekö elävinä sillan yli, mutta meidän valtakirjamme on toimitettava varmuuteen. Reippaan aseenkantajani neuvokkaisuuteen voin luottaa. Hän pääsee kyllä helposti uimalla ylitse, sillaikaa kun me annamme ryöväreille muuta ajattelemista, kuin hänen kiinniottamistaan. Jos olette samaa mieltä minun kanssani, hyvät herrat, niin uskomme hänelle kuninkaan kirjeen ja valtakirjan, ja jos me tulemme pidätetyiksi, vie hän ne Haralsborgin päällysmiehelle, tai hävittää kirjeet, jos ei pääse pakenemaan."
"Te olette varovainen, jalo ritari!" sanoi herra Rimordson. "Mutta täytyy olla varuillaan kaikkien mahdollisuuksien varalta."
"Hyvä on", sanoi Thorstenson — "jos meidän testamenttimme on tehtävä, niin joutuun sitten! Minun sormeni syhyvät noita koiria kiinniottamaan."
"Tässä, uskollinen Skirmen!" sanoi drotsi Pietari, ojentaen aseenkantajalle huolellisesti kokoon käärityn kirjeen. "Olethan ymmärtänyt meidät. Kruunun ja kuningashuoneen turvallisuus on kysymyksessä! Jos minä en vaadi sinulta sitä toisella puolen siltaa, niin sinä saat tehdä siitä minulle tilin suurimman sillan tuolla puolen!" Hän viittasi totisena taivaaseen ja vaikeni.
Puna kohosi reippaan aseenkantajan poskille. "Täytyykö minun siis paeta kuin pelästynyt villihanhi, enkä saa teidän rinnallanne uskaltaa iloisena murtautua vihollisjoukon läpi? Se oli kova sanoma, herra drotsi. Mutta koska se on teidän tahtonne, niin minä tottelen. Jumala olkoon teidän kanssanne! Me tapaamme toisemme varmasti tuolla puolen sillan!" Nyt kuului taas hirnuntaa metsästä. "Minun norlantilaiseni", huudahti Skirmen iloisesti, kannustaessaan metsästyshevostaan, ja ratsasti nopeasti alas pientä polkua pitkin, joka johti rantaäyrään metsikköön. Samassa silmänräpäyksessä lähtivät nuo kolme ritaria neljän metsästäjänsä kera, miekat paljastettuina, ratsastamaan kovaa nelistä siltaa kohti. "Yksi kerrallaan, tai muuten syöksymme kaikki jokeen", huusi Thorstenson ja ratsasti etunenään. He olivat jo melkein sillalla, eikä ainoatakaan ihmistä näkynyt. "Turhaa hälyytystä!" huusi Thorstenson, "eihän täällä ole ketään".
"Pian, pian, eteenpäin!" huusi drotsi Pietari ja ratsasti hänen ohitsensa.
"Se ei ollut minun tarkoitukseni!" mutisi Thorstenson suuttuneena, koettaen joutua hänen edelleen, mutta etumaisen hevosen kaviot kopisivat jo kapealla sillalla, ja ritari Thorstensonin täytyi pidättää hevostaan, ettei syöksisi ystäväänsä syvyyteen. Heidän ihmeekseen ei ketään tullut heitä estämään, seitsemäs hevonen asetti jo jalkansa sillalle, ja drotsi Pietarilla oli vain pari syltä vastakkaiseen rantaan. Hän luuli jo heidän pelkonsa olleen turhan, kun samassa hänen takaansa kuului voimakas pillin vihellys. Äkkiä vilahteli jotakin metsiköstä ja samassa seisoi sillanpäässä kolminkertainen, läpipääsemätön muuri jättiläiskokoisia, partaisia miehiä, keihäät ojoina, sulkien heiltä tien. Samassa muodostui samanlainen muuri norjalaisia merirosvoja heidän taakseen, ja voimakas ääni huusi takaapäin: "Seis! tai te olette kuoleman omat!"
Drotsi Pietarin hevonen karkasi pystyyn kiiltävien keihäitten edessä, ja hän oli vähällä syöksyä takaperin jokeen. "Joutuin, joutuin!" huusi Thorstenson ja ratsasti hänen vasemmalle sivulleen tarttuen pillastuvaa hevosta päitsiin ja vetäisten ne alas. Pelästyneet hevoset tömistelivät toistensa vieressä sillan äärimmäisellä reunalla, ja näytti silti kuin häilyisivät he pohjattoman kuilun yläpuolella. "Joutuin, joutuin!" — huusi Thorstenson vielä, mutta sekä hän että drotsi Hessel koettivat turhaan pakoittaa arkoja ja outoja hevosiaan eteenpäin. Äkkiä pysäytetty vauhti sulloi kaikki seuraavatkin hevoset yhteen mitä suurimpaan epäjärjestykseen, eikä kukaan heistä voinut liikahtaa työntämättä toistaan sillan yli. "Pois aseet!" huusi ääni heidän takaansa. "Tai työnnämme teidät kaikki syvyyteen!" Nyt kilahti drotsi Pietarin miekka keihäitä vasten, ja Martti Pitkäveitsi kaatui, hänen suuren puukkonsa suhahtaessa drotsi Pietarin korvan ohi. "Syöskää heidät alas, senkin koirat! — lyökää päälle!" huusi nuori ryöväripäällikkö takaa päin. Hurjasti huutaen hyökättiin rajusti heidän päälleen kummaltakin puolin. Drotsi Pietari ja ritari Thorstenson taistelivat epätoivoista taistelua sillan reunalla, jossa pitkät keihäät haavoittivat heidän hevosiansa rintaan. Kauhistuksen huuto kaikui heidän takaansa — sieltä ryntäsivät norjalaiset merirosvot esiin, ja neljä takimmaista metsästäjää syöksyivät selkärangat muserrettuina hevosineen syvyyteen. Nyt vasta voi ritari Rimordson liikahtaa. Hän käänsi taitavasti hevosensa, ettei joutuisi saman surullisen kohtalon alaiseksi kuin onnettomat metsästäjät. Hän aikoi hyökätä hurjien, huutavien merirosvojen kimppuun, mutta silloin sattui hänen katseensa nuoreen töyhtöhattuiseen ryöväripäällikköön, — miekka putosi hänen kädestään, ja molemmat kalpenivat. "Seis, miehet! Antakaa heidän mennä!" huusi rosvopäällikkö mahtavalla äänellä. "Saatanan nimessä, antaa heidän ratsastaa!" Silmänräpäyksessä olivat rosvot kadonneet sillalta. Drotsi Pietari ja ritari Thorstenson luulivat hämmästyneinä ihmeen tapahtuneen ja ratsastivat nopeasti äkkiä tyhjentyneen sillan yli. Ritari Rimordson seurasi heitä ääneti ja kuolonkalpeana. He ratsastivat metsikön läpi ylös kukkulalle, jossa he pysäyttivät väsyneet, vertavuotavat hevosensa. Täältä he näkivät noiden kymmenen rosvon pakenevan kuolleitten toveriensa ruumiit mukanaan sillan yli ja katoavan joen vastakkaiselle rannalle.
"Mitä tämä oli?" sanoi drotsi Pietari. "Taisteliko Herran kuolemanenkeli meidän kanssamme, soaisten murhaajat kauhulla? Pelastuitteko tekin, ritari Rimordson?"
"Pelastuinko!" toisti hän synkästi. "Kyllä, saatanan nimessä minä pelastuin. Olisi ollut parempi minulle, jos makaisin kuoliaaksirusennettuna metsästäjieni joukossa!"
"Mikä teitä vaivaa? Oletteko haavoitettu", kysyi Thorstenson. "Ei ole verentippaakaan poskillanne, ja te olette mies, joka ei vaarassa kalpene."
"Ruumiiseeni en saanut yhtään haavaa" — vastasi ritari, "mutta kaksiteräinen miekka viilsi sieluni läpi. Tuo onneton töyhtöhattuinen ryöväripäällikkö oli minun lainsuojaton veljeni Lave. Jumala armahtakoon hänen syntistä sieluaan. Jos hän joutuu minun rantavartioni käsiin, täytyy minun tuomita hänet hirtettäväksi."
Molemmat ritarit vaikenivat ja tunsivat kauhulla matkatoverinsa katkerat sieluntuskat, samalla kuin he saattoivat selvittää itselleen syyn ihmeelliseen pelastumiseensa. "Elkää enää ajatelko sitä, rohkea ritari!" alkoi viimein Thorstenson rauhoittavasti puhua. "Meidän levottomina aikoinamme voi tuollainen hurjapää helposti erehtyä. Jos hän oli näiden miesten päällikkö, niin hän ansaitsisi seisoa sankarijoukon etunenässä. Suunnitelma oli nerokas ja yritys rohkea."
"Jos teidän uskollisten kasvojenne näkeminen sai hänet katumaan, jalo ritari", sanoi drotsi Pietari, "niin on vielä toivoa hänen pelastumisestaan: meidän jalon kuningattaremme sukulainen ei ole voinut langeta niin syvälle, että hän ei Jumalan ja pyhän neitsyen avulla voisi siitä nousta, jos hänelle vain suodaan tilaisuus siihen."
Rimordson puisti päätä ja vaikeni.
"Terve tuloa, terve tuloa tälle puolen siltaa, jalot herrat!" huusi nyt iloinen ja raikas ääni, ja aseenkantaja Skirmen tuli ratsastaen joen rinnettä, heiluttaen riemuissaan hattuaan. Hän ratsasti pienellä norlantilaisellaan, taluttaen perästään nuorassa drotsi Pietarin ja ritari Thorstensonin hevosia. Vähän ajan perästä oli hän heidän vieressään kukkulalla. Hän hypähti alas hevosensa selästä ja ojensi isännälleen tämän hänelle uskoman kirjeen. "Tässä saatte kuninkaan kirjeen takaisin, herra!" sanoi hän iloisesti. "Siihen ei ole päässyt pisaraakaan vettä, vaikka ei ole ainoatakaan kuivaa lankaa päälläni."
"Vanha Kimoni!" huudahti Thorstenson hypähtäessään haavoitetun hevosen selästä, jonka antoi juosta pois. Korkea, harmaa ori nähtyään hänet juoksi iloisena herransa luokse. Ritari taputti ratsuaan ystävällisesti kuin jälleenlöydettyä toveria, ja hypähti iloisesti omaan satulaansa. Drotsi Pietari oli pannut talteen kuninkaan valtakirjan ja kiittänyt nuoren aseenkantajansa reippautta. Hän oli myöskin laskeutunut pois vieraan hevosen selästä, joka oli pahasti haavoittunut ja tuskin enää jaksoi kantaa häntä. Hän tarkasti ensiksi sen haavoja ja sidottuaan vyönauhansa sen rinnan ympäri, jätti hän sen aseenkantajansa hoitoon. Sitten hän taputteli rauhallisesti rakasta Ruskoansa, joka kärsimättömänä kuopi maata. "Sepä oli sukkelaa!" sanoi hän Skirmenille hypätessään satulaan. "Mitenkä sinä sait kiinni hevoset?"
"Kun te muut tappelitte, en minä tahtonut olla toimetonna", vastasi Skirmen. "Minä löysin heti pienen norlantilaiseni, se oli ilosta potkia minut kuoliaaksi, senkin enkeli! Molemmat toiset hevoset olivat myös laitumella joen rannalla. Konia, jolla ratsastin, läimäytin selkään, ja annoin sen juosta kotiin, ja jos minulla ei olisi ollut omaa norlantilaistani, niin olisin jäänyt kiinni liejuun."
"Sinäpä vasta peijakkaan poika olet!" sanoi Thorstenson. "Jos et vain olisi niin pienikasvuinen, niin tulisi sinusta vielä aikamoinen mies."
"Olette kai tekin ollut kerran pienikasvuinen, ankara ritari", vastasi
Skirmen loukkaantuneena. "Muuten on paholainen ollut äitinne."
He olivat nyt kaikki hevostensa selässä, ja Thorstenson oli pian ratsastanut pitkän matkaa edelle heistä.
"Mutta minun metsästäjä-parkani", huudahti ritari Rimordson pysähtyen.
"Eikö heitä enää voisi pelastaa?"
"Minä näin heidän syöksyvän alas", vastasi Skirmen. "Se oli kamala näky. Minä olin jo joen toisella puolen, mutta ratsastin uudestaan heitä pelastamaan. Musta ori oli väkevä, se ui maihin, mutta kolme liinakkoa jäi liejuun — —"
"Mutta ihmiset, onnettomat metsästäjät!"
"Voi, se oli kauheata", — vastasi Skirmen, hiljaa huokaisten, "heissä ei ollut eloa, eikä ainoatakaan ehjää jäsentä. Minä sain heidät laahatuksi maihin, ja minä luin kiireissä kaksi isämeitää ja yhden Ave Marian heidän sielujensa pelastukseksi. Eräs vanha talonpoikaisvaimo lupasi minulle pitää hyvän huolen kuolleista."
"Veli, veli, se veri vaatii sinulta sovitusta", huokasi Rimordson hiljaa ja kannusti hevostaan. Pian he kaikki saavuttivat ritari Thorstensonin, jatkaen nyt ääneti ja vakavina matkaansa.
KOLMASTOISTA LUKU.
Oli seuraavan päivän iltapäivä. Lähellä Örekrogia eli Helsingöriä, melkein nykyisen Kronborgin paikalla, niinkutsutun Flynderborgin linnan suuressa holvikattoisessa salissa, istui vanhanpuoleinen, ruskeaan kotipukuun puettu ritari sakkipöydän ääressä vastapäätä nuorta, somaa tyttöä. Ne olivat herra Lave ja hänen tyttärensä Inge. Tytöllä oli yllään ritarineitosten tavallinen musta kotipuku ja paksujen, kellertävien hiuspalmikkojen ympäri oli kierretty punainen helminauha, johon oli kaiverrettu pieniä kieloja. Keskustelun jälkeen drotsi Pietarin kanssa Nyborgin linnassa ja lyhyen riidan jälkeen kamaripalvelija Raanen kanssa, ei horjuvalla ja aralla ritari Lavella enää ollut rauhallista hetkeä. Ankaran sukulaisensa, vanhan Jon ritarin kasvoista oli hän luullut lukeneensa, että hänen epäiltiin olevan salaisessa yhteydessä kapinallisten aatelismiesten kanssa. Hänen omatuntonsa ei rauhoittanut häntä, ja tuskin hän oli tuona aikaisena aamuhetkenä jättänyt henkivartiopäällikön paikkansa Jon ritarille, kun hän jo päätä pahkaa jätti Nyborgin ja Danehoven, ettei enää enempää sekaantuisi niihin vaarallisiin tapahtumiin, jotka näkyivät olevan odotettavissa. Hän oli tärkeän Flynderborgin kuninkaallinen päällikkö, jonka linnan valleilla suuret heittokoneet suojelivat salmeen tuloa ja vartioivat ikivanhaa tullioikeutta, niinkuin myöhempinä aikoina paljoa täydellisemmin ja paremmin varustettu Kronborg.
Ritari Lave ei ollut vielä kuitenkaan tehnyt itseään syylliseksi mihinkään tekoon, joka maan lakien mukaan voitaisiin lukea todistetuksi maankavallukseksi, mutta hän oli ollut mukana kokouksessa Möllerupissa Stig Andersenin luona, ja hän oli siellä varmemmin kuin milloinkaan ennen selittänyt yhtyvänsä sukulaisiinsa ja ystäviinsä kuningasta vastaan. Hän tiesi, että tämä kokous ja sen päätökset olivat paljastetut, senvuoksi hän täydellä syyllä pelkäsi tulevansa vedetyksi edesvastaukseen sanoista ja puheista, joita hän ei voinut kieltää lausuneensa, tai menettämään ilman tuomiota ja tutkimista tärkeän virkansa tämän linnan päällikkönä. Salainen levottomuus kalvoi häntä sitä enemmän senvuoksi, että hänen täytyi sulkea se omaan sydämeensä. Hän ei luottanut keneenkään koko linnassa. Hän eli siellä leskimiehenä tyttärensä kanssa, jota hän piti vielä melkein lapsena, kuitenkin peläten antaa hänen katsoa syvemmälle sisimpäänsä. Tämä hänen ainoa lapsensa oli hänelle hyvin rakas, vaikka tytär ei ollutkaan hänen kanssaan samaa mieltä tärkeistä yleisistä asioista, joihin hän näkyi olevan paljon enemmän kiintynyt, kuin hänen ikäiseltään tytöltä olisi voinut odottaa. Inge ei ollut vielä viidentoista vuoden vanha, mutta hän oli pitkä ja solakkakasvuinen, ja hän osoitti usein niin voimakasta tahtoa, että horjuva isä sitä hämmästyi. Hän oli sen äskettäin kuolleen, mahtavan ritari Absalon Andersonin tyttärentytär, joka johti sukunsa Asker Rygesta ja Skjalm Hvidesta ja oli testamentissaan runsaasti muistanut ritari Lavea ja hänen tytärtään. Linnan väki kutsui rohkeata tyttöä ylpeäksi Ingeksi, ja hän oli eniten jalon äitivainaansa näköinen, eikä hän ollut perinyt vain hänen ja koko Absalon suvun perin tanskalaista ulkomuotoa, vaan myöskin heidän ikivanhan isänmaallisen mielensä, johon yhdistyi uskollinen rakkaus isänmaahan ja lailliseen kuningashuoneeseen. Kun puhuttiin niistä vaaroista, jotka uhkasivat kruunua ja valtakuntaa, loistivat hänen tummansiniset silmänsä, ja hän toivoi vain, että hänkin, niinkuin hänen jalo sukulaisensa, Jon Litle tai David Thorstenson tai drotsi Pietari Hessel, voisi valvoa maan ja kruunun turvallisuutta yhtä miehekkäästi kuin he. Drotsi Pietarin nimeä hän mainitsi tyvin harvoin, ja nähtävällä vastenmielisyydellä. Se ajatus oli hänelle sietämätön, että hänet jo lapsesta oli määrätty drotsi Pietarin vaimoksi, ja se loukkasi mitä katkerimmin äänen inhimillistä vapauden tunnettaan ja hänen naisellista arvoaan. Aivan hämärästi vain hän muisti nuoren drotsin somaksi, ystävälliseksi pojaksi, jonka kanssa hän oli lapsena leikkinyt. Silloin Inge oli häntä rakastanut, mutta siitä hetkestä asti, jolloin hänelle sanottiin, että hänet oli määrätty Pietari Hesselin vaimoksi, oli Ingen ollut vastenmielistä ajatella häntä. Tuntui siltä kuin olisi näkymätön voima tehnyt Pietari Hesselin hänelle veriviholliseksi, ja hän oli ainoa ihminen, josta Inge oli valmis uskomaan pahaa ilman erikoista aihetta. Kaikki se hyvä, mitä hän sittemmin kuuli nuoresta ryhdikkäästä drotsista, ja hänen toimistaan maan ja kuningashuoneen hyväksi, herätti hänessä jonkinlaista kunnioitusta ja osanottoa, niin että hän joskus unohti äsken mainitun suhteen ja voi itsekin puhjeta välittömiin ihailun lausuntoihin. Mutta hänenkin korviinsa oli ehtinyt tuo epäedullinen huhu, joka viime vuonna oli levinnyt nuoresta drotsista. Yleisenä mielipiteenä kansan seassa, sielläkin missä ajateltiin hienotunteisemmin ja säälivämmin, oli se, että hän sai kiittää nopeaa kohoamistaan kauneudestaan ja kohteliaisuudestaan. Tämä näennäinen tahra drotsi Pietakin kunniassa, jota pahansuopaisuus oli niin kärkäs levittämään, oli muuttanut Ingen kunnioituksen hänelle ennakoltamäärättyä sulhasta kohtaan ylenkatseeksi ja melkein inhoksi. Hän oli usein mitä kiihkeimmin pyytänyt isäänsä ennemmin hautaamaan hänet koko elinajaksi luostariin, kuin vaatimaan häntä menemään naimisiin miehen kanssa, jota hän kaikista hänen ansioistaan huolimatta ei iki-maailmassa voisi kunnioittaa eikä rakastaa. Tähän asti isä oli vain epämääräisesti vastannut näihin rukouksiin ja pyytänyt häntä miettimään ainakin siksi kuin Inge olisi nähnyt drotsi Pietarin ja uudistanut puoleksi unohtuneen lapsuudentuttavuuden. Drotsi oli erinomainen mies, oikea onnen suosikki — sanoi hän, — ilman syytä ei saanut rikkoa lupausta, joka oli annettu kuolleelle ystävälle, ja jonka tarkoituksena eli kahden ylhäisen suvun onni, ja niiden varallisuuden ja vaikutusvallan säilyttäminen. Mutta viimeisenä puolena vuotena oli isä itse paheksinut drotsi Pietarin innokasta toimintaa väärinkäytetyn kuningasvallan tukemiseksi. Tätä moitetta ei ylpeä Inge hyväksynyt, vaan puolusti drotsi Pietaria rohkeana maan ja kuningashuoneen ystävänä. Mutta hänen ilonsa oli kuitenkin suuri, kun isä nyt palattuaan Danehovesta oli selittänyt hänet täydellisesti vapaaksi kaikista velvollisuuksista drotsi Pietari Hesseliä kohtaan. Kättä lyöden oli isä vakuutellut Ingelle, että hänen ei milloinkaan tarvitseisi mennä naimisiin tämän innokkaan kuningaspalvelijan kanssa, jota jokainen tanskalainen mies voi suurimmalla syyllä ylenkatsoa, vaikkei voinut kokonaan olla kunnioittamatta hänen viisauttaan ja avomielistä rohkeuttaan.
Ei milloinkaan ollut ylpeän Ingen sydän ollut niin iloinen ja kepeä kuin näinä viimeisinä päivinä, ja hän koetti joka tilaisuudessa osoittaa isälleen kiitollisuuttaan tästä lupauksesta, joka vasta antoi hänelle täyden tietoisuuden hänen naisellisesta arvostaan ja siitä, että hän oli vapaa, jalosukuinen ritarintytär. Vaikka hän vastenmielisesti pelasi lautapeliä ja sakkia, koetti hän usein karkoittaa isänsä pahantuulen ja levottomuuden tällä huvilla, jota isä hyvin suosi. Hän koetti mitä huolellisimmin peittää välinpitämättömyyttään nappuloiden siirtämisessä, hänen ajatustensa ladellessa vapaassa, ihanassa maailmassa, joka niin laajana avautui hänelle, ja hän kuvaili iloiten mielessään kuuluisan sukunsa kuvasarjan, jossa Tanskan jaloimmat naiset olivat jo varhaisesta lapsuudesta asti olleet hänelle valoisina ihanteina.
Isä ja tytär istuivat vielä ääneti sakkipelin ääressä, ja Inge neito huomasi, ettei levoton isäkään välittänyt pelistä, vaan usein kuin unissaan muutteli nappuloita.
"Mutta sanoppas toki, rakas isä!" keskeytti Inge viimeinkin vaitiolon, "luuletko mahdolliseksi sen, mitä kerrottiin sinun poissaollessani, — uhkaisiko kuningas Aabelin pojanpoika, uhkarohkea herttua Waldemar, todellakin kuninkaan henkeä ja kruunua?"
"Hiljaa, lapsi! elä puhu sellaisia sanoja! Ne voivat maksaa henkemme!" sanoi isä levottomana ja katseli ympärilleen. — "Se on turhaa, joutavaa puhetta. Joka levittelee tuollaisia vaarallisia puheita, sen ei pitäisi enää milloinkaan nähdä päivän valoa. Rakas, hyvä Inge, elä milloinkaan kuuntele semmoisia puheita, sillä sinä et niitä kuitenkaan ymmärrä! Hyvät, nuoret tytöt eivät puhu valtio-asioista, vaan pitävät huolen kankaistaan ja taloustoimistaan, sen olen jo usein sinulle sanonut. Minulle on vastenmielistä oikaista sinua, hyvä lapseni, mutta sinä huolestutat monasti minua puheillasi."
"Mutta kun on kysymyksessä maa ja valtakunta, isä, silloinhan me nuoret tytöt olemme yhtähyviä tanskalaisia kuin nuoret ritarit ja pojat. Ovathan Tanskan naiset ennenkin saaneet ajatella tärkeitäkin asioita. Jos Inge rouva ja ylpeä Ingefrid eivät olisi uskaltaneet ajatella muuta kuin keittiötään ja kankaitaan, niin eivät he olisi porannee! Svend Grathen laivastoa upoksiin, ja silloin suuri kuningas Waldemar ei ehkä milloinkaan olisi tullut Tanskan kuninkaaksi."
"Hyvä, rakas lapseni, mistä ihmeestä sinä aina saat nuo kaikki jutut! Mistä sinä olet kuullut nuo vanhat, typerät seikkailut, joita sinä aina latelet? Minulta sinä et ainakaan koskaan sellaisia kuule, sen minä tiedän."
"Oi, äiti ne on minulle kertonut, kun olin aivan pieni, ja hän opetti minulle niistä niin monta, kaunista laulua."
"Lauluja! Siinäpä sitä ollaan, — kaikki laulut ja vanhat tarinat valehtelevat, lapseni. Ne ovat vain runoja ja taikauskoa, joita ihmiset keksivät lapsille ja hulluille huviksi, silloin kun ei heillä ole muuta tekemistä. Milloinka sinä kuulet minun kertovan satuja, tai laulavan lauluja? Ihmiset, joilla on vakavempia asioita mielessä, eivät ajattele semmoista roskaa."
"En tosiaankaan ole koskaan kuullut sinun laulavan tai kertovan satuja, isä! Mutta äiti lauloi ja kertoi niin kauniisti, ja hän piti niin paljon vanhoista lauluista. Jos ei ole olemassa tosia lauluja, ja jos nuoret tytöt eivät tahdo laulaa meidän vanhoista kuninkaistamme ja sankareistamme, ja meidän uskollisista, jaloista naisistamme, niin silloinhan ei ainoankaan suuren miehen ja naisen muisto eläisi enää heidän kuoltuaan, eihän silloin enää kannattaisi elää maailmassa. Silloinhan kaikki suuri ja ihana, joka tapahtuu keskessämme, olisi vain katoavaista turhuutta. Mitä hyödyttää meitä rikkaus ja valta, jos emme voi mitään toimittaa, joka ansaitsisi mainitsemista meidän kuoltuamme? Mitä hyötyä jälkeentuleville olisi suurten ihmisten elämästä, jos ei sydämen ilolla saisi säilyttää heidän nimiään ja ansioitaan vanhoissa tarinoissa ja lauluissa?"
"Voi lapseni, rakkahin lapseni, se on haaveilua ja taikauskoa. Sen mikä on muistamisen arvoista muistaa kyllä ilmankin, tarvitsematta lukea vanhoja tarinoita, ja laulaa niistä lauluja. Meidän päivinämme on muutakin ajattelemista kuin muistella kaikellaisia lauluja ja vanhoja satuja. Laula sinä vain Jumalan nimessä niin paljon kuin haluat sankareista ja kuninkaista, eivät he saa aikaan enempiä onnettomuuksia, kuin mitä jo ovat tehneet. Mutta elä välitä nykyisistä asioista, niistä ei kannata puhua eikä laulaa. Ei kukaan ole onnellinen ennen kuin haudassaan, sanoi vanha viisas mies, ja se sana on tosi. Näinä levottomina aikoina ei osaa olla kyllin varovainen: ajattelematon sana voi aiheuttaa suurempia onnettomuuksia kuin sinä voit uneksiakaan. Katsoppas ulos tuuliviiriin, mistäpäin tuulee?"
Inge nousi ja katseli pyöreästä ikkunasta ulos linnanpihalle, jossa kahdella kuninkaallisella leijonalla kirjailtu lippu liehui muuratun porttiholvin yläpuolella.
"Tuuli on kääntynyt itään", sanoi Inge välinpitämättömästi ja istui paikalleen. "Odotatko jotakin Skånesta tänä iltana?"
"Enpä juuri!" sanoi ritari ja nousi. "Itätuuli? — hm! ja tunti sitten tuuli luoteisesta; sillä tuulella ei tänä iltana kukaan kule salmen yli. Minun täytyy mennä ulos puhumaan lauttamiesten kanssa. Minä odotan muutamia vieraita herroja, lapseni! He ovat ylhäistä sukua ja minun hyviä ystäviäni. Jos he tulisivat sillaikaa kun minä olen poissa, niin ota heidät ystävällisesti vastaan ja pane pöytään parasta mitä talossa on! Pidä heille seuraa paraasi mukaan, mutta elä kysy heiltä heidän nimiään, eläkä heidän matkaansa! Se ei ole soveliasta. Elä missään tapauksessa puhu heille sanaakaan valtiollisista asioista, tai mitä sinä ajattelet tai et ajattele niistä. Niistä asioista sinulla ei tarvitse olla minkäänlaista mielipidettä. No, no, sinä punastut, lapseni! Ethän toki suutu isällesi? Ymmärrä minut oikein! Ajattele Jumalan nimessä mitä tahdot, siitä ei sinua kukaan estä, mutta näinä aikoina ei sovi lausua liian ääneen mitä ajattelee, ja sinä et ole milloinkaan varovainen, pieni Ingeni. Sinä puhut liian rohkeasti ja avonaisesti asioista, joista minä tuskin uskallan kuiskata salakammiossani. Elä nyt unhoita, mitä minä olen sanonut! Ehkä minä ratsastan vieraita vastaan, ja viivyn poissa tunnin verran. — Jos he tulisivat toista tietä kuin minä arvelen ja joutuisivat tänne ennen minua, niin pidät sinä ketteränä talonemäntänä huolen heistä! Portinvahti ja piha vouti tietävät asian, ja linna on tänä iltana avoin kaikille matkustaville, kenenkään tarvitsematta mainita nimeään. Ethän pelkää jäädä yksin, lapseni! Sinulla on kamarineitisi luonasi, ja linnantupa on täynnä talonmiehiä."
"Pelätä!" huudahti Inge ja punastui entistä enemmän. "Ei, isä, mitä minä pelkäisin? Eiväthän sinun ystäväsi voi olla sinun tyttäresi vihollisia. Mutta sinä olet niin omituinen, isä rakas! Olet niin salaperäinen, etkä ollenkaan iloinen ja rauhallinen. Ethän vain ole sairas?"
"En toki, lapseni! Mutta minulla on muutamia ikäviä asioita mielessä, joita sinä et ymmärrä. Elä sinä niistä välitä! Elä istu yksinäsi täällä hämärässä, sytytä kynttilät, ja anna neitojesi tulla sisään laulamaan lauluja kanssasi! Lapseni, saat mielelläsi laulella laulujasi, se kuuluu sinun ikäisillesi. En minä niin totta tarkoittanut äsken lauluista puhuessani. Ole nyt vain iloinen! Elä ole levoton minusta! Ei minua mikään vaivaa." Hän taputti Ingeä ystävällisesti poskelle ja poistui.
Alkoi olla pimeä. Isän salaperäinen levottomuus ja huonosti salattu huolestuneisuus olivat tehneet omituisen vaikutuksen nuoreen tyttöön, joka muuten ei milloinkaan tiennyt mitä pelko oli, ja istuessaan yksinään suuressa holvisalissa johtui hänen mieleensä kaikenlaisia levottomia ajatuksia. Viime aikoina oli liikuskellut monenlaisia osaksi perättömiä huhuja rosvoista ja sisseistä. Se häntä kuitenkin vähemmin huolestutti; mutta, että maa oli täynnä salaisia pettureita, jotka uhkasivat syöstä kuninkaan ja kaikki hänelle uskolliset miehet perikatoon oli yleisempi, ja Inge neidon mielestä paljon peloittavampi huhu. Tämä tärkeä linnoitus pidettiin tavallisesti tarkasti sulettuna jokaiselta vieraalta, joka ei ensin mitä tarkimmasti voinut tehdä selkoa nimestään ja asiastaan. Hänelle oli käsittämätöntä, miksi siitä tänä iltana tehtiin aivan täydellinen poikkeus, eikä hän myöskään voinut ymmärtää, mikä pakoitti hänen isänsä poistumaan linnasta tähän aikaan, kun hän kuitenkin odotti niin tärkeitä ja ylhäisiä vieraita. Isän levottomasta tuulentarkastelusta, ja hänen tyytymättömyydestään, kun se oli itäinen, sekä hänen kiellostaan kysellä vierailta heidän nimeään ja matkaansa, päätteli Inge isän odottavan joitakin ystäviä tai sukulaisia, jotka olivat pakomatkalla ja aikoivat yön seudussa Skåneen. Huolimatta isän vaiteliaisuudesta ja varovaisuudesta oli hän huomannut hänen ottavan innokkaasti osaa Stig Andersenin ja hänen muitten sukulaistensa suuttumukseen kuningasta vastaan, vaikka hän ei tiennyt oikeata syytä siihen. Hän oli kyllä kuullut puhuttavan, että kuningas oli lähennellyt Stig Andersenin vaimoa, ja että mahtava marski senvuoksi oli noussut kapinaan häntä vastaan, mutta sen lähemmin hän ei asiaa tuntenut. Sen käsityksen mukaan, joka hänellä oli kuninkaasta, ja sen mielikuvan tenhoamana, jonka hän jo lapsena oli luonut itselleen äitinsä kertoessa suurista Waldemareista, oli hänellä niin syvä kunnioitus kuningasnimeä kohtaan, että hänelle oli käsittämätöntä, miten kuningas voisi loukata alamaistaan niin, että tällä olisi oikeus nousta häntä vastaan. Häntä puistatti tuo ajatus, että hänen isänsä ystävyyden ja sukulaisuuden tähden voisi unohtaa uskollisuutensa kuningasta kohtaan, ja kuitenkin hän alkoi salaisesti pelätä onnettomuutta, jota hän piti pahempana kuin mitään muuta. Hän tunsi itsensä ensi kerran elämässään todella levottomaksi. Hän katsahti ympärilleen hämärään saliin, ja hänestä tuntui kuin seisoisi joka nurkassa väijyvä kuningasmurhaaja välkkyvä tikari kädessään. Hän nousi äkisti, kutsuakseen neitojaan kynttilöitä sytyttämään. Tuskin hän oli noussut kun ovi avautui hiljaa, ja kynnyksen yli hiipi varovasti musta, ruma miesolento, tummaan sarkavaippaan kääriytyneenä. Häipyvän päivänvalon viimeinen säde valaisi hänelle hurjat, punapartaiset ja likaiset kasvot, jotka enemmän muistuttivat eläintä kuin ihmistä. Inge vetäytyi askeleen taapäin ja oli vähällä huutaa hädissään, mutta hän häpesi pelkoansa ja voitti sen muistaessaan isänsä käskyn, että hän emännän arvokkaisuudella vastaanottaisi hänen vieraansa.
"Tervetuloa, vieras!" sanoi hän niin rohkeasti kuin taisi, vaikka vapisevalla äänellä, astuen muutaman askeleen eteenpäin, silti pääsemättä pitemmälle kuin pari askelta keittiön ovea lähemmäksi. "Isäni tulee kohta!" lisäsi hän. "Suokaa, minun hakea valoa!"
"Ei valoa, ihana neito! Oletteko te yksin linnassa?" Tuo raa'an ja karkean äänen hiljaa ja salaperäisesti lausuma kysymys lisäsi hänen tuskaansa, ja pitkä, kömpelö sotilasolio astui pari askelta etemmäksi saliin. Inge astui nopeasti taapäin ja tarttui keittiön oven kahvaan, mutta rohkaisi taas mielensä ja jäi seisomaan. "Yksinkö?" toisti hän. "En ole, ja vaikka olenkin ritarin tytär, niin en kuitenkaan ota yksin puolustaakseni kuninkaallista linnaa. Jos tahdotte nähdä linnan varusväen, niin voi se olla täällä silmänräpäyksessä."
"Elkää pelästykö minua, ihana neito!" sanoi vieras ja astui askeleen taapäin. "Minä tulen merimatkalta, enkä ole ehtinyt puhdistaa ja somistaa itseäni hienon naisväen nähtäväksi. Minä olen vain halpa tallirenki, ja minut on lähetetty tänne herrani asialle, kysymään voiko ritari Lave Litle vastaanottaa ystäviänsä tänne yöksi, ja olisiko kuninkaallinen metsäkoirajoukkue nähty täälläpäin tänä iltana."
"Minun isäni ystävät ovat tervetulleita!" vastasi ritarineito. — "Hän on itse mennyt heitä vastaan ja on täällä silmänräpäyksen kuluttua. Koirista minä en tiedä mitään. Jos olette vieraan herran palvelija, niin annetaan teille heti virvokkeita väentuvassa." Hän aikoi mennä ja tarttui ovenkahvaan avatakseen keittiönoven; mutta vieras kohotti kätensä varoittavasti, melkein uhaten: "Jääkää! Ei valoa! Minä menen heti!" mutisi hän. "Täällä ei siis ole yhtään vieraita? Ei ainoatakaan matkustavaista Nyborgista?"
"Ei ainakaan minun tietääkseni", vastasi Inge, "mutta linna on suuri, ja vaikka täällä on paljon kuninkaallisia sotamiehiä, on täällä kuitenkin tilaa vieraille, jotka ovat maalle ja kuninkaalle uskollisia".
"Hyvä! Minä vien herralleni vastauksen, ja jos se häntä miellyttää, niin näette meidät pian. Hyvästi ihana neito! Vaikka te ette näy haluavan, että minä tulen teitä lähemmäksi, tohdin kuitenkin vakuuttaa teidän olevan yhtä kauniin kuin rohkean. Minun tähteni teidän ei tarvitse nostaa melua, tai kutsua kokoon linnanväkeä. Minä tulen tänne hyvänä ystävänä; minun herrani hyvät ystävät ovat myöskin minun ystäviäni." Sen sanottuaan hän poistui samasta ovesta, josta oli tullutkin. Inge kiirehti heti telkitsemään oven hänen jälkeensä, ettei mies vain ehtisi palata ennen kuin hän olisi saanut kynttilät sytytetyiksi ja ihmisiä sisään. Sitten hän kutsui kaikki neitosensa sytyttämään vahakynttilöitä, jotka olivat asetetut kiiltävien kilpien eteen suuren salin kalkituille seinille. Pyöreään sivuhuoneeseen hän antoi kattaa pöydän odotetuille salaperäisille vieraille, ja itse hän astui keittiön kautta linnantupaan, katsoakseen olivatko talonmiehet paikoillaan. Hän näki heidät kaikki, kaksitoista luvultaan, istuvan illallispöydässä, ja hän meni takaisin keittiöön, antamatta kenenkään huomata levottomuuttaan. Annettuaan kokille ja keittiöpalvelijoille tarvittavat ohjeet palasi hän, näennäisesti rauhallisena takaisin kirkkaasti valaistuun saliin, veti salvan eteisen ovelta vierasvaraisen talon tavan mukaan, pidättäen vain kaksi kamarineitiä luonaan. He istuutuivat niinkuin tavallista ompelupöytiensä ääreen ja ottivat esille naiskäsityönsä. Toinen kamarineidoista oli nuori, iloinen tyttö, joka aina tiesi kertoa jotakin uutta ja hauskaa. Hän katseli ihmetellen monia kynttilöitä ja juhlallisia valmistuksia, kysellen uteliaana ketä vieraita odotettiin näin myöhään ja niin erikoisen komeasti.
"Minä en tunne heitä", vastasi Inge välinpitämättömällä äänellä. "Mutta kerroppas meille jotakin uutta, pikku Else!" lisäsi hän nopeasti, johtaakseen ajatukset muihin asioihin. "Oletko hiljan kuullut jotakin lemmitystäsi? Tuleeko hän tänä kesänä sinua hakemaan?"
"Siihen on vielä pitkältä, neiti!" vastasi Else ja oli heti valmis mieliaiheeseensa. "Hän välittää enemmän uljaasta herrastaan Möllerupissa kuin minusta ja koko maailman tytöistä. Oltuaan marskin kanssa Ruotsin sodassa on hän tullut vähän ylpeäksi. Mutta enpä sitä ihmettele: hän voi kehua olleensa mukana syöksemässä kuningasta valtaistuimelta. Te katselette minua niin ihmetellen, neiti! Mutta onhan se totisen totta. Eikö viimeinen Ruotsin kuningas pantu viralta, ja sen teki urhea marski Andersen ja hänen reipas väkensä. Mads Jyde on marskin oikea käsi, hän on melkein yhtä pitkä kuin herransa, ja hän on rohkea mies, sen saatte uskoa. Jos hän ei olisi köyhä talonpoika, voisi hän kyllä vielä kerran tulla ritariksi. Mutta jos hän ei piakkoin anna tietoja itsestään", jatkoi tyttö niskojaan keikahuttaen, "niin en minäkään ole mikään leikkikalu. Jos hän ei enää välitä pikku Elsestaan, niin olkoon omillaan, kyllä minä katson toisen itselleni. On täällä Själlandissakin reippaita poikia, enkä minä rupea sairastelemaan juutilaisen maalaispojan tähden."
"Sinä et ole sen uskollisen kaimasi kaltainen, josta laulussa kerrotaan", sanoi Inge neito, "hänen, joka suri itsensä kuoliaaksi ritari Åken tähden".
"Se taisi tapahtua hyvin kauvan sitten, uskokaa minua, jalosukuinen neito! Nyt on maailma viisastunut, eivätkä tytöt ole enää niin yksinkertaisia. Jos tässä ruvettaisiin suremaan nuorten miesten vaihtelevaisten mielten tähden, niin ei kohta olisi ainoatakaan elävää tyttöä koko maassa. Ei, ei" — jatkoi hän ja hyräili:
"Kuin lahoava silta alla askeleen on valat nuorten urosten. Kuin pyrstö kiemuroiva ankeriaan mies nuori on sanassaan."
"Tämä laulu on uusi", sanoi Inge neito, "niin ei lauleta vanhoissa, niissä uskolliset rakastavaiset seuraavat hautaan toisiaan".
"Hyvänen aika!" huudahti Else neiti. "Siihen ei minulla ainakaan ole halua, jos Mada Jyde kuolisi. Ei kuollut sulhanen kuitenkaan tule eläväksi, vaikka kymmenen kertaa menisi hänen kanssaan hautaan."
"Entisinä aikoina olivat ihmiset paljon uskollisempia", — sanoi Inge vakavasti. "Silloin olivat maa ja kuningaskin turvatumpia. Ne ihmiset, jotka elivät Tanskan entisyyden aikoina, olivat onnellisia ihmisiä."
"Mitä onnea siinä on, jos surusta kuolee, jalo neiti, sitä minä en tosiaankaan ymmärrä. Ja mitä se kuninkaaseen ja maahan kuuluu, jos hurjistuneissa sotamiehissä ei ole vakavuutta?"
"Sen sanon sinulle, pieni Else, jos sotamiehillä ei ole vakavuutta niissä asioissa, niin on heillä yhtä vähän muissakaan, eikä heihin myöskään voi luottaa silloin kun on maan ja valtakunnan puolustus kysymyksessä. Se, joka voi unohtaa ja hyljätä lemmittynsä, voi vielä helpommin unohtaa herransa."
"Sitä ei ainakaan Mads Jyde tee!" vastasi Else. "Hän lyö mieluummin kaikki ihmiset kuoliaiksi, kuin kärsii puhuttavan pahaa isännästään. Hän on itse kerran nostanut veitsensä minua kohti sen asian vuoksi, vaikka hän vakuuttikin pitävänsä minusta kuin silmäterästään. Hän ei pelkäisi ryhtyä vaikka itse kuninkaaseen, jos syttyisi kunnollinen sota kuninkaan ja marskin välille."
"Tyttö, oletko sinä hullu!" huudahti Inge neitsyt pelästyneenä. "Onhan marski kuninkaan alamainen. Jos hän ryhtyy sotaan kuningasta vastaan, niin hän on petturi ja häpeällinen kapinoitsija."
"Sitä minä en ymmärrä", sanoi Else. "Mutta sen minä tiedän, että kun marski ei saanut pidetyksi vaimoaan rauhassa kuninkaalta, sillaikaa kun hän rehellisenä miehenä kävi sotaa hänen puolestaan, niin ei ollut ihmeellistä, että urhea herra suuttui ja otti itse oikeutta minkä taisi."
"Se on varmasti häpeällistä ja valheellista puhetta. Oikea Skjöldung ei milloinkaan voi häväistä korkeaa sukuansa."
"Minulle se on aivan yhdentekevää", vastasi neito, "minä olisin kuitenkin tyytyväinen, jos Mads Jyde pysyisi erillään mahtavista herroista ja heidän riitaisuuksistaan. Pienempiosaiset siinä kuitenkin lopuksi saavat kärsiä, ja hänkin voi vielä joutua siellä suureen vaaraan. Muistuupa mieleeni erään laulun sanat", ja hän hyräili:
"Asemiestensä kanssa kerran ritar ratsasti käräjiin; hyvin onni suojasi herran, mutt' miehet ne hirtettiin."
"Lauletaan mieluummin joku vanhoista, hyvistä lauluista, pieni Else!" sanoi Inge neito, keskeyttäen kevytmielisen tytön puheen. "Paina mieleesi, mitä laulat, niin muistat sinäkin kerran olevasi tanskalainen tyttö."
"Se on helppoa muistaa", vastasi Else, "sillä minä en osaa ainoatakaan saksalaista sanaa ja sopertelen huonosti juutilaistakin".
"Mutta tanskalainen tyttö on uskollinen sulholleen, eikä tanskalainen mies petä maataan eikä kuningastaan. Muistatko laulua kuningas Didrikistä? Lauletaan se!" Inge neito alotti ja molemmat tytöt yhtyivät lauluun:
"Linnan herra on kuningas sekä kaiken maan, myöskin urhojen uljasten. Säilä on kirkas kourassaan. Ja kuningas on valtias linnan."
Heidän laulaessaan aukeni ovi; mutta Inge neito ajatteli vain sankarilaulua, jonka hänen äitinsä oli laulanut hänelle hänen lapsena ollessaan. Ja silloin hän aina kuvitteli kuningasta samanlaiseksi kuin Waldemar Suuri oli, ja linnaa samanlaiseksi kuin Flynderborg, jossa hän oli syntynyt ja joka oli ainoa linna, jonka hän tunsi. Laulun reipas sävel ja lapsuuden muistot, jotka se herätti hänen mieleensä, teki hänet aina iloiseksi ja onnelliseksi, ja hän tunsi itsensä turvalliseksi linnassa, jota kuningas urhoineen suojeli. Tälläkin kertaa oli sankarilaululla sama rauhoittava vaikutus. Hän oli unohtanut kaikki äskeiset huolensa, hänen silmänsä loistivat innostuksesta, ja neidot katselivat vain häneen, kun hän puhtaalla ja harvinaisen syvällä äänellään lauloi:
"Härkää talonpoika ohjailee,
ja hovilainen orhin on valtias.
Mutt' päämies linnojen, kaupunkein
On Tanskan kuningas,
Ja kuningas on linnojen herra."
Nyt vasta Inge neito ja hänen impensä huomasivat kannuksilla varustettujen saapaskorkojen kilisevän kivilattialla. He nousivat hämmästyneinä, ja Inge neitsyt hänelle harvinaisella kiivaudella. Kolme vierasta herraa seisoi keskellä salia. Yksi oli metsästäjän puvussa, molemmat toiset porvarillisissa matkapuvuissa, kuitenkin suuret ritarimiekat vaippojen alla. Ne olivat ritari Rimordson, drotsi Pietari ja ritari Thorstenson.