NELJÄSTOISTA LUKU.
Ritarien sisäänastuessa oli heitä hämmästyttänyt kauniin laulajattaren ilmehikäs esitystapa, he olivat sanattomina jääneet seisomaan, eivätkä tahtoneet häntä häiritä. Nyt he lähestyivät kohteliaasti ja tervehtivät kaunista ritarineitoa. Vaikka he eivät olleet ritarillisessa puvussa, ilmaisi heidän olentonsa ja hieno käytöksensä kuitenkin heti, että he olivat korkea-arvoisia ja ylhäisiä herroja, ja Inge neito otaksui heidät niiksi vieraiksi, joista hänen isänsä oli puhunut. Jo ensi katsauksella rauhoittivat heidän osanottavat ja ystävälliset kasvonsa hänen mieltänsä. "Tervetuloa, jalot herrat!" sanoi hän toinnuttuaan ja vastasi heidän tervehdyksensä, "minun isäni on odottanut teitä, ja on mennyt teitä vastaan. Te olette siis tulleet toista tietä kuin mitä hän otaksui. Teidän tallirenkinne tai aseenkantajanne on varmaankin ilmoittanut teille, että täällä ei ole vieraita?"
"Me olemme juuri saapuneet, jalo neito!" alkoi ritari Thorstenson puhua, "eikä meidän aseenkantajamme ole voinut sanoa meille mitään talon asioista; hän ei ole vielä ehtinyt tallia kauvemmas. En myöskään usko teidän herra isänne odottaneen meitä, luulimme yllättävämme hänet."
"Meidän hämmästykseksemme avattiin linnanportti kysymättä meiltä nimeämme ja asiaamme", sanoi ritari Rimordson. "Teidän lauluanne, jalo neiti, emme uskaltaneet keskeyttää, se oli meille rakkaana takeena siitä, että me vaikka tuntemattomina maalle ja kuninkaalle uskollisina miehinä, olimme teille tervetulleita."
"Muille ei tämä linna ole avoinna!" vastasi Inge. "Teidän nimeänne ja asiaanne ei myöskään vielä kukaan kysy, jalot herrat! Minä voin vakuuttaa teille, että olette erityisesti tervetulleita minun isäni luokse." Sen sanoessaan hän katseli luottamuksella ja mielihyvällä rohkeita, rehellisiä kasvoja. Drotsi Pietari ei ollut vielä lausunut sanaakaan, vaan seisoi hämmentyneenä ja melkein ujona hänen edessään, ja hänen hiljaisessa, vakavassa katseessaan oli omituinen hämmästyksen ja surumielisen ilon ilme.
"Astukaa lähemmäksi, hyvät herrat!" — pyysi Inge neito mieli kepeänä, ja hän tunsi itsensä täydellisesti vapautetuksi kaikista epäilyksistä isänsä luvattomien puuhien johdosta ja salaperäisten vieraiden odotetun tulon suhteen. "Te astutte täällä avonaiseen naisasuntoon, ja minä olen, totta puhuen, iloinen, saadessani täällä nähdä isäni ystäviä, jotka voivat täyttää hänen paikkansa hänen poissaollessaan. Hän poistui luotani puoli tuntia sitten, aikoen ehtiä tänne tunnin kuluttua, jos hän ei tapaisi teitä. Mies, joka sanoi olevansa teidän tallirenkinne, oli vähällä pelottaa minut täällä hämärissä. Linnaan ei muuten tavallisesti pääse näin helposti. Te olette senvuoksi minulle sitä tervetulleempia. Jos haluatte virvokkeita, jalot herrat, niin on kaikki valmiina."
Ritarit katselivat hämmästyneinä toisiinsa. "Tässä on joku erehdys olemassa, jalo neito!" sanoi ritari Rimordson. "Mutta, jos sallitte sen, niin käytämme sitä hyväksemme, jättäen selitykset siksi kunnes isänne saapuu."
"Sallikaa minun tehdä teille kysymys, jalo neito!" alkoi viimeinkin drotsi Pietari puhua, ja hän näytti nyt vasta heräävän ihmeellisen kauniista unesta, silmänsä ihaillessa kookkaan neidon avonaista katsetta ja jaloa olentoa, "suokaa minulle anteeksi, jos se teistä on sopimaton. Onko teidän ristimänimenne todellakin Inge, ja oletteko te tämän linnan päällikön, herra ritari Lave Litlen ja haen vaimovainajansa, jalon Margareta Absalon Andersonin nuorin tytär?"
"Te olette tuntenut minun äitini, jalo herra!" huudahti Inge iloisena, ja unohti siinä ilossaan kysymyksen omituisen juhlallisuuden. "Voi, ei! Te ette ole tuntenut häntä, muutenhan tuntisitte minutkin, sillä minun sanotaan olevan autuaan äitivainajani näköinen."
"Minä olen nähnyt teidän äitinne lapsuudessani", sanoi nuori drotsi, "mutta silloin ei hän enää ollut nuori, hän oli teidän pituisenne. Te olette perinyt hänen silmänsä, jalo neito! ja niinkuin kuulin, hänen syvän lauluäänensä ja rakkautensa meidän vanhoihin sankarilauluihimme. Sen laulun, jonka te äsken lauloitte, olen minä kuullut kehdossani, se vei minut takaisin aikoihin, joina minä uneksin onnellisia unelmia Waldemarien päivistä, ja linnojen ja urhokkaitten sankarien hallitsijasta."
"Eiväthän ne olleet vain unelmia, jalo ritari!" vastasi Inge vilkkaasti. "Suonette minun ensiksi uskoa, koska sen kysymiseen en ole oikeutettu, että te ja nämä hyvät herrat olette ritareita. Eihän se minun tietääkseni ole vain unelma, että kuningas, Jumalan kiitos, vielä hallitsee kaikkia tanskalaisia linnoja ja maita, ja monia urhoollisia ja kunnon sankareita. Ettehän ainakaan te ja nämä hyvät herrat sitä usko. Jos olette kehtonne ääressä kuullut sankarilauluja, jalo herra", lisäsi hän luottavaisella katseella, "silloin ei niitä myöskään ole turhaan laulettu".
Drotsi Pietari punastui, mutta hänen katseensa oli rohkea ja avomielinen: "Suokoon Jumala, ja pyhä neitsyt, ettei mikään unelma olisi liian suuri voidakseen täyttyä; ehkä vielä entiset ajat palajavat."
Nyt avasi tarjoilijapoika ruokahuoneen oven. "Te olette varmaankin matkustaneet paljon ja olette virkistyksen tarpeessa!" sanoi Inge neito, muistaessaan emännän-velvollisuutensa ja osoitti avonaista ovea. Drotsi Pietari, joka oli tottunut hovitapoihin ja tavallisesti oli ensimäinen arvossa, tarjosi ritarineidolle käsivartensa. Inge vei hänet pöydän päähän pyöreään tornihuoneeseen ja antoi tytöille viittauksen tarjoilemisesta. Ritari Thorstenson ja ritari Rimordson seurasivat nuorta emäntää ja Thorstenson istuutui hänen oikealle puolelleen. Pari komeasti puettua tarjoilijapoikaa kantoi paistettua metsäriistaa ja paahdettua kauraleipää ripsureunaiselle liinalle, nokkelan juomanlaskijan täyttäessä viinipikarit suuresta hopeakannusta. Molemmat kamarineidot seisoivat nöyrinä Inge neidon tuolin takana, silmät ujosti maahan luotuina, mutta heittäen kuitenkin vähä väliä uteliaan silmäyksen vieraisiin herroihin, joista nuori, kaunis drotsi erityisesti näytti heitä miellyttävän.
Kohta oli keskustelu taas täydessä vauhdissa. Inge neito vältti tarkasti lausumasta mitään, joka olisi osoittanut uteliaisuutta, mutta hänellä ei olisi ollut mitään vastaan, jos hänen vieraansa olisivat tahtoneet itse ilmaista ketä olivat.
"Sanotaan Danehoven päättyneen", alkoi hän sopivassa tilaisuudessa puhua. "Minä olen pahoillani siitä, etten milloinkaan ole saanut olla Danehovessa läsnä. Täällä syrjäisessä linnassa ei näe eikä kuule paljoakaan. Olette varmaankin nähneet kuninkaan, jalot herrat! Minä tahtoisin kernaasti tietää, onko hän sen näköinen, millaiseksi häntä kuvailen."
"Minkälaisen ajattelette hänen olevan, jalo neito!" kysyi ritari Thorstenson. "Voinpa lyödä vetoa, että ajattelette hänet ainakin päätä pitemmäksi minua, sellaiseksi kuin Bernin kuningas Didrik, tai joku muu niistä komeista sankarikuninkaista, joista laulatte."
Inge neito katseli pitkä viiksistä ritaria. "Komeampi kuin te olette, hänen ei tarvitse olla" — vastasi hän, "mutta teidän näköiseksenne en häntä kuitenkaan ajattele. Te olette paraiten paikallanne reippaan ratsujoukon etunenässä, mutta suokaa anteeksi, herra ritari, te näytätte minusta liian pikaluontoiselta, voidaksenne hallita maata ja valtakuntaa."
Thorstenson siveli partaansa. "Siinä taidatte olla oikeassa, ihana neito!" mutisi hän, vahvistaen tyytymättömän näköisenä nuoren naisen avomielisen tunnustuksen.
"Jos joku teistä muistuttaisi minun mielikuvani kuningasta", jatkoi Inge neito, "niin silloin enemmin tämä herra", hänen rauhalliset, siniset silmänsä katsoivat tutkivasti drotsi Pietariin, joka säpsähti tätä kohteliaisuutta, mutta vastaanotti sen heti ystävällisesti hymyillen. "Mutta elköön tämä vertailu ihmetyttäkö teitä, jalo herra", jatkoi hän, "silloin te ette olisi kaivannut suuria Waldemarinpäiviä, vaan teillä olisi voimaa luoda ne uudelleen".
Ritarit katselivat ihmetellen nuoreen ritarineitoon, joka hyväntahtoisesti leikkiä laskien näkyi ivailevan heitä, ja samalla kuitenkin prinsessan arvokkaisuudella vaikutti heihin salaperäisellä voimalla, jota hän ei itse näkynyt aavistavan. Drotsi Pietarin posket hehkuivat, hän tunsi omituisen voimakasta mieltymystä sekä vastenmielisyyttä reipasta, hauskaa tyttöä kohtaan. Mutta Ingen viimeisten sanojen jälkeen tuntui niinkuin unohtaisi hän itsensä ja omat asiansa korkeamman ja tärkeimmän ajatuksen tähden. "Sitä voimaa, josta te puhutte, jalo neiti", alkoi hän hiljaa ja vakavasti puhua, ja hänen suurista silmistään hehkui tulinen innostuksen voima, "sitä voimaa, joka herättäisi eloon entisen ajan hengen kansassamme, te kaipaatte siellä, josta sitä ei ilman ihmetekoa löydetä: — sitä voimaa ei ole Tanskan parhaimmallakaan ritarilla, sitä voimaa ei ole ainoallakaan maailman kuninkaalla. Sen täytyy tulla ylhäältä päin, eikä se ole yksityisen miehen omaa ja käytettävää. Jos se ei yhdistyneenä loista monen tuhannen silmistä, ja jos se ei virtaile kaikkien tanskalaisten sydämistä, silloin ei suurinkaan kuningas maailmassa voi kohottaa vajonnutta ja kutsua suurten isien henkeä takaisin kansaansa."
"Te voitte olla oikeassa, jalo herra!" vastasi Inge neito posket innosta hehkuvina, ja silmät melkein säteilevinä loistaen. "Mutta kuka on sanonut teille, että se henki on paennut? Kuningasta itseään minä en tunne, ja useat puhuvat hänestä alentavasti. Mutta minä tiedän kuitenkin, että hänellä on rinnallaan miehiä, jotka vielä uskollisesti vartioivat kruunun turvallisuutta ja kansan kunniaa. Niiden joukossa uskallan mainita sukulaiseni, vanhan Jon ritarin, tiedän että jokainen tanskalainen mies kunnioittaa häntä. Jos Möllerupin ylpeä marski olisi yhtä uskollinen, kuin hän on rohkea, niin olisi Tanskalla ehkä vielä Axel Hvide tai kreivi Albert. David Thorstensonia olen myös kuullut mainittavan meidän aikamme sankarien joukossa, ja te tunnette varmaankin monta muuta nimeä, joista meidän ajallemme on kunniaa."
Ritari Thorstenson oli sydämensä pohjasta mielissään, kuullessaan nimensä nuoren tytön sankarien joukkoon lasketuksi. Häntä huvitti oma ja ystäviensä asema, ja häntä halutti kuulla mitä nuori isänmaanintoinen neitonen ajatteli hänen matkatovereistaan. "Te olette unohtanut parhaat, ihana neito!" sanoi hän iloisesti. "Mitä te sitten sanotte Tornborgin ritari Pentti Rimordsonista?"
"Hänen sanotaan rohkeasti vartioivan rannikkoja, minä ja kaikki själlantilaiset naiset saamme olla hänelle kiitollisia siitä, ettei meidän täällä tarvitse pelätä hurjaa norjalaista Alfkreiviä, eikä julmaa Niilo Rauhatonta."
Rimordson puri suuttuneena huuleensa, ja vaikeni kiitoksesta, jonka hänen omat silmänsä olivat äsken osoittaneet turhiksi. Thorstenson tahtoi hyvittää onnistumattoman leikinlaskunsa, ja ajatteli antaa toiselle matkatoverilleen paremman syyn kiittää häntä tästä keksinnöstään. "Mutta, jos haluatte nimittää maan ja kuninkaan etevimmät miehet", sanoi hän nopeasti, "niin olisi teidän ensiksi ja etupäässä pitänyt mainita nuori drotsi Hessel. Koko maassa on tuskin ainoata ritaria, jolla niin nuorena olisi ollut onni seisoa niin lähellä valtaistuinta, ja ansiosta."
Inge neito vaikeni hetkeksi, ja hänen innostuksensa näkyi äkkiä muuttuneen kylmyydeksi. Seurasi lyhyt, yleinen hiljaisuus, mutta nuorelle drotsille se oli tuskallinen ijankaikkisuus. Vaikka hän ei odottanutkaan kauniilta lapsuudenmorsiameltaan kehumista ja ihailua, niin ei hän kuitenkaan olisi uskonut olevansa hänen vastenmielisyytensä ja halveksumisensa esineenä.
"Isäni viipyy kauvan poissa", sanoi ritarineito, keskeyttäen painostavan vaitiolon. "Minä puhun täällä teidän kanssanne asioista, jalot herrat, joista minun ehkä on sopimatonta puhua vieraiden parissa", lisäsi hän, "mutta minä pyydän teitä suomaan sen anteeksi. Minä unohdan väliin, että minun sukupuolelleni harvoin suodaan se pieni ilo, että edes saisimme puhua siitä onnellisesta sankarielämästä, johon meidät on kielletty osaa ottamasta. Pyydän, ettei minun tarvitse puhua siitä miehestä, jonka äsken mainitsitte. Hän ei kuitenkaan paljoakaan välitä siitä mitä tanskalainen tyttö hänestä sanoo, joka ei kuningattaren lailla voi kohottaa häntä onneen ja valtaan."
Drotsi Pietari kalpeni. Hän tunsi itsensä niin masennetuksi ja loukatuksi nuo sanat kuultuaan, että hän oli valmis ilmaisemaan nimensä, tai ainakin puhdistautumaan viimeisestä kovasta syytöksestä, mutta samassa avattiin viereisen salin ovi ja sieltä kuului tuttuja ääniä. "Herttua", kuiskasi ritari Rimordson, ja hämmästyksellä näkivät he herttuan ja hänen drotsinsa sekä Alfkreivin ja herra Lave Litlen lähestyvän ruokasalin ovea.
Inge neito nousi vastaanottamaan isäänsä ja uusia vieraita. Ritarit nousivat myöskin pöydästä. Thorstenson ja Rimordson katselivat epäröivän näköisinä toisiinsa, mutta drotsi Pietari tunsi itsensä aivan rauhalliseksi. Loukkaava solvaus oli herättänyt koko hänen ylpeytensä. Tietoisuus siitä, että hän omalla voimallaan ja ansioillaan oli kunniallisesti tullut siksi mikä oli, antoi hänelle rohkeuden, joka melkein lähenteli ylimielisyyttä. Hän tunsi tärkeän asemansa täällä, matkustaessaan kuninkaan asioissa, ollen oikeutettu, jos vaadittiin, toimimaan kuninkaallisella valtuudella. Hän astui kohteliaasti ja arvokkaasti herttuaa ja hänen seuruettaan vastaan, mutta ei ollut heitä tuntevinaan heidän yksinkertaisissa, harmaissa matkavaipoissaan, joihin he koettivat peittää itseään, etteivät tulisi tunnetuiksi. Hän kohdisti tervehdyksensä erityisesti ritari Lavelle, linnan päällikölle ja herralle. Ritari Lave tunsi heti drotsin ja kalpeni, mutta otti nopeasti aiheen drotsin porvarillisesta puvusta, tervehtien häntä halpana, vieraana miehenä, jota hän ei milloinkaan ollut nähnyt.
"Toivon, että minä ja nämä vieraat herrat emme ole teille häiriöksi", sanoi drotsi Pietari, vähääkään häikäilemättä esittäen hänelle matkaseurueensa, kuitenkaan mainitsematta heidän nimiään. "Me olemme, niinkuin näette, omavaltaisesti turvautuneet teidän vierasvaraisuuteenne, herra ritari. Meillä on sitäpaitsi teille kuninkaallisena päällysmiehenä eräs asia toimitettava. Me ilmoitamme sen teille, silloin kun se teille on soveliasta."
Ritari Lave kumarsi hiljaa ja vieraasti, katsahtaen hätäisesti sivulleen herttuaan ja hänen seurueeseensa, jotka eivät olleet vähemmin hämmästyneitä tästä yhtymisestä, ja olivat nopeasti kääntäneet selkänsä drotsi Pietarille ja hänen ystävilleen.
"Olemme mielihyvällä huomanneet olevamme tunnetut", jatkoi drotsi Pietari, "vaikka olemmekin olleet pakoitetut matkustamaan vieraassa puvussa. Huhut teiden epävarmuudesta eivät enää ole perättömiä, meillä on ollut vakavat todisteet siitä. Minä näen, että nämät hyvät herrat ovat käyttäneet samaa varovaisuustoimenpidettä." Tämän sanoessaan hän viittasi herttuaan ja kreivi Vähä-Alfiin, jotka yhdessä ritari Abilgaardin kanssa olivat vetäytyneet etusalin vähemmän valaistuun osaan, jossa he tiviisti vaippoihinsa kietoutuneina, ja selkä ruokasaliin päin, puhelivat salaisesti keskenään.
Ritari Lave oli sillaikaa ehtinyt tointua. "Tehkää hyvin ja seuratkaa minua salakammiooni, hyvät herrat!" sanoi hän äkkiä päättäväisesti, koettaen näyttää rauhalliselta. "Minä näen, että tyttäreni on huolehtinut virkistyksistänne. Minä olen valmis heti palvelukseenne, ja voin viivyttelemättä kuulla asianne. Tyttäreni, pidä sinä sillaikaa huoli uusista vieraistani!" Hän viittasi tarjoilijapojille, jotka nopeasti ottivat vahakynttilät käteensä, ja avasivat pyöreän salin seinässä olevan pienen sala-oven. Toinen tarjoilijapojista kulki edeltä pitkän, pimeän käytävän läpi, toinen jäi ovelle seisomaan. "Antakaa minun näyttää teille tietä!" sanoi ritari Lave, kulkien edeltä. Kun drotsi Pietari ja hänen molemmat seuralaisensa olivat astuneet pimeään käytävään, katosi tarjoilijapoika, joka oli pitänyt heille ovea avoinna. Oli äkkiä aivan pimeää heidän ympärillään. Ovi paukahti kiinni oudosti kumahtaen, ja ritarit säpsähtivät.
"Se on hyvä laitos", sanoi ritari Lave välinpitämättömällä äänellä. "Minä saan varustautua vastaanottamaan kaikellaisia vieraita, sen voitte arvata. Teidänlaistenne herrojen kanssa, jotka tulevat, niinkuin huomaan, tärkeissä valtiollisissa asioissa, puhun minä aina niin syrjässä kuin vaan on mahdollista, ettei kukaan asiaankuulumaton voisi sitä kuulla."
Pitkä käytävä johti linnan itäiseen osaan, siihen torniin, joka oli salmen puolella. Käytävä päättyi kapeihin, holvattuihin kiertoportaisiin. "Minun täytyy pyytää teitä kulkemaan peräkkäin!" sanoi ritari Lave. "Portaat ovat hiukan kapeat, ja minä pyydän teitä vaivautumaan muutaman askeleen ylöspäin. Tämä käytävä on minusta usein vaivaloinen, mutta näinä aikoina ei voi olla kylliksi varovainen ja salaisia kuninkaan lähettejä on kuunneltava salassa." Hän astui nopeasti edeltä, katsomatta taakseen. Drotsi Pietari, joka kulki lähinnä hänen takanaan, pysähtyi pari kertaa, tehden muutamia kysymyksiä linnan rakennustavasta, mutta ritari Lave jatkoi kiipeämistään ylöspäin, vastaten hänen kysymyksiinsä pysähtymättä, tai kääntämättä kasvojaan häneen päin.
"Omituista!" kuiskasi ritari Rimordson Thorstensonille. "Jos hän ei olisi urhean Jon Litlen sukulainen, niin ei meidän pitäisi luottaa häneen. Näittekö hänen hämmennyksensä, ja katseen, jonka hän heitti herttuaan."
"Jos hän meidät pettää, maksaa se hänen henkensä!" kuiskasi Thorstenson, puristaen kädellään miekkansa kahvaa. "Me emme laske häntä kolmea askelta etemmäksi meistä!"
Drotsi Pietari huomasi seuralaistensa kuiskuttelevan huomattavasti takanansa, hän kääntyi ja teki liikkeen sormella suutaan kohti. "Tuuli on vielä itäinen", sanoi hän sen jälkeen välinpitämättömällä äänellä, "ei suinkaan tänä iltana enää kukaan tohdi kulkea salmen yli?"
"Tuskinpa", vastasi ritari Lave. "Te saatte viettää rauhassa yönne minun luonani, hyvät herrat!"
"Se ei ole aikomuksemme", sanoi drotsi Pietari. "Te olette sitäpaitsi saanut vieraita, joilla ehkä on suurempi oikeus vierasvaraisuuteenne, ja joiden seurasta me vastenmielisesti pidätämme teidät pitemmältä. Emmekö jo pian ole salakammiossanne, herra ritari?"
"Heti paikalla!" Hän kiirehti askeleitaan. Drotsi Pietari oli salaa lukenut porrasaskeleet. Nyt hän laski kuudennenkymmenennen ja silloin pysähdyttiin. Raudoitettu tamminen ovi avattiin, ja he astuivat sisään ahtaaseen tornihuoneeseen, jossa oli ainoastaan yksi avoin ja raskaalla rautaristikolla varustettu ikkuna. Vahakynttilät lepattivat vedossa, ja tarjoilijapoika sytytti suuren katosta riippuvan lyhdyn. "Teidän salakammionne muistuttaa melkein vankilaa", sanoi drotsi Pietari.
"Siihen minä välistä sitä käytänkin" — vastasi ritari Lave. "Se on varmin paikka tässä linnassa. Tämä torni on puoleksi vedessä, ja täältä on ihana näköala salmen yli. Nyt sinä voit mennä!" sanoi hän pojalle. "Tänne ei kukaan saa tulla meitä häiritsemään! Sano tyttärelleni ja vierailleni, että heidän ei tarvitse odottaa meitä."
Poika meni. Ritari lukitsi itse raskaan oven hänen jälestään ja pisti avaimen taskuunsa.
"Kas niin, hyvät herrat, nyt olen kokonaan valmis teidän palvelukseenne. Missä tärkeässä asiassa lähettää kuningas minun luokseni kolme näin tärkeää miestä. Varovaisuuteni ei ole sallinut minun tuntea teitä ennemmin."
"Kuningas on lähettänyt meidät tärkeässä asiassa", alkoi drotsi Pietari puhua tyynesti ja varovaisesti, "ja minä, drotsi Pietari Hessel, olen valtuutettu vaatimaan tehokasta avustusta tähän asiaan jokaiselta maamme kuninkaalliselta linnanpäällysmieheltä. Matkamme tarkoitus on salaisuus, jota kukaan ei ole oikeutettu kysymään. Mutta että te, herra Lave Litle, kuninkaan palvelijana ja tämän linnan päällysmiehenä, olette velvoitettu viipymättä varustamaan meille kolmekymmentä sotamiestä ja yhden laivan, sen te näette tästä avonaisesta kirjeestä maan kaikille linnanpäällysmiehille." Niin sanoen ojensi hän hämmästyneelle ritarille avonaisen kirjeen, jonka sisällys oli mainitunlainen, ja jonka hän, paitsi omaa valtakirjaansa, viisaasti oli varustanut itselleen.
Ritari luki käskyn levottoman näköisenä ja hyvin hitaasti, niin kuin hänellä olisi vaikea saada kirjoituksesta selvää. "Tätä vastaan minulla ei ole mitään sanomista, herra drotsi!" sanoi hän lopulta. "Laiva ja miehistö on teidän käytettävänänne, milloin vain käskette. Mutta tällä tuulella, niinkuin jo itse huomasitte, ei kukaan voi ajatellakaan salmen yli menoa tänä iltana."
"Te näette samasta kuninkaallisesta käskykirjeestä", jatkoi drotsi Pietari, "että minä olen valtuutettu omalla edesvastuullani vaatimaan jokaisen kuninkaallisen päällysmiehen miehistön vangitsemaan ja viemään Sjöborgiin kenen tanskalaisen läänitysherran ja ritarin tahansa, jonka minä tapaan epäilyttävillä retkillä."
"Minä näen sen ihmetellen!" vastasi ritari Lave. "Minä toivon kuitenkin, herra drotsi, että jätätte käyttämättä niin laajan ja omavaltaisen etuoikeuden. Tiedätte itse, että semmoinen toiminta sotii selvästi kuninkaan laillisia oikeuksia vastaan. Hän ei ole oikeutettu vangituttamaan ketään, ennen kuin tämä on laillisesti syytetty kihlakunta- tai maakunta-oikeudessa, eikä ole tahtonut mukautua lain ja kutsun mukaan."
"Te unohdatte poikkeukset, ritari Lave!" vastasi drotsi Pietari. "Tämä vapautus ei koske ryöväreitä tai väkivallantekijöitä, ja vielä vähemmin maankavaltajia, ja tämän käskykirjeen nojalla vaadin minä nyt kuninkaan nimessä teitä sulkemaan linnan ja luovuttamaan minulle varmasti vartioituna jokaisen vieraan, joka tällä hetkellä on näiden muurien sisällä."
Ritari Lave kalpeni. "Te olette vähän liian ankara, herra drotsi!" sanoi hän levottomasti ja katseli ikkunaan. "Ettehän toki vaadi minua pettämään vieraitani? Heitä ei ole syytetty mistään rikoksesta, ja pelkäämättä sellaista kohtelua, he ovat luottamuksella etsineet suojaa minun kattoni alta."
"Tämä linna ei ole teidän, vaan kuninkaan!" vastasi drotsi Pietari ja näytti koettavan tukahuttaa surumielisen tunteen, katsellessaan levottomaan linnanherraan. — "Minä täytän raskaan tehtävän", jatkoi hän, "kun tavatessani kuninkaan ja isänmaan vihollisia, minun täytyy vaatia heidän vangitsemistaan, huolimatta persoonallisista suhteista. Yksi niistä herroista, joille te olette avannut tämän kuninkaallisen linnan, on lisäksi maan julkinen vihollinen: kuuluisin norjalainen merirosvo ja murhapolttaja, Tönsbergin kreivi."
"Mitä te sanotte! — Alfkreivi?" — — änkytti linnan herra ollen hämmästyvinään. "Jos se on totta, niin ansaitsen todella moitetta. Mutta minä vakuutan teille, — yksi noista herroista oli minulle aivan tuntematon — hän tuli herttuan seurassa, enkä minä mitenkään voinut uskoa" — —
"Minä tahdon vielä uskoa teitä, herra Lave, vaikka kaikki todistaa teitä vastaan. Ettekö te myöskään tiedä, että teidän ylhäisen ystävänne ja vieraanne aseenkantajana on kuuluisa ryöväri Niilo Rauhaton?"
"Te pelotatte minua, jalo herra!" änkytti linnanherra hyvin hätääntyneenä — "jos olisin voinut uneksiakaan sellaisesta, eivät he milloinkaan olisi astuneet jalallaan tähän linnaan. Mitä nyt on tehtävä? Jos linna on täynnä ryöväreitä ja pettureita, niin tuskin koko väkemme riittää heitä vastustamaan."
"Pahus vieköön! Kyllä me siitä huolen pidämme!" alkoi nyt Thorstenson kärsimättömänä puhua. "Avatkaa vain heti ovi, herra ritari, nyt te tiedätte meidän asiamme."
"Kohteliaisuutta minä kuitenkin ensiksi pyydän itselleni, ja asiaa on tarkasti punnittava", vastasi ritari Lave viivytellen. "Niin vaarallisten pahantekijöiden kanssa saa olla varuillaan. Minä annan heti pihavoudille salaisen merkin, että hän sulkee portin ja kaikki ulko-ovet." Hän juoksi hätäisenä aukinaisen rautaristikko-ikkunan luokse ja huusi käheällä äänellä: "Lukitkaa portit, miehet! Ei ainoata elävää sielua saa päästää ulos." Samassa hän veti taskustaan esiin suuren avaimen ja löi sillä rautaristikoita.
"Avaa mieluummin ovi meille!" sanoi drotsi Pietari, tehden nopean liikkeen ottaakseen avaimen hänen kädestään, mutta samassa silmänräpäyksessä kuului etäinen kilahdus vedessä olevilta kiviltä, tornin alapuolelta.
"Mitä te teitte, herra drotsi!" huudahti ritari, muka äärettömästi pelästyneenä. "Te riistitte avaimen minun kädestäni, nyt olemme kaikki täällä vangittuina. Salmi kohisee voimakkaasti, ei kukaan voi kuulla meitä, eikä tänne uskalla kukaan tulla niin lähelle, että voisi pelastaa meidät. Ja minun tyttäreni, lapsi parkani. Nyt hän on yksin niiden petturien ja ryövärien joukossa."
Kaikki olivat hämmästyneitä.
"Teidän tyttärenne!" huudahti drotsi Pietari kiihkeän levottomasti. "Ei, ei!" lisäsi hän rauhoittavasti, "häntä täytyy ryövärin niinkuin petturinkin kunnioittaa! Herttua ja hänen drotsinsa eivät kuitenkaan ole raakoja, kunniattomia väkivallantekijöitä, vaikka heillä onkin roistoja seurassaan. Jos olisitte ollut levoton tyttärenne tähden, herra Lave, niin tuskinpa olisitte itse tuonut hänen luokseen niin vaarallisia vieraita, ja ehkä te ette myöskään olisi hukuttanut vankilanne avainta."
Ritari Lave vaikeni ja käveli levottomana edestakaisin. Drotsi Pietari ja Rimordson katselivat hätääntynyttä linnanherraa tutkivin katsein, joissa samalla kuvastui suuttumus tästä omituisesta vankeudesta juuri tärkeimpänä hetkenä. Kukaan heistä ei enää epäillyt, että herttua oli tuntenut heidät, ollen selvillä heidän matkansa tarkoituksesta. Oli varmaa, että hän nyt käyttäisi kaikki keinot päästäkseen pakoon ja toteuttaakseen rohkeat suunnitelmansa. Siitä olivat drotsi Pietari ja hänen ystävänsä vasta noustessaan torniin tulleet selville. Thorstenson ja Rimordson olivat senvuoksi hyväksyvästi katsoneet toisiinsa, kuullessaan drotsin rohkean päätöksen ottaa kiinni herttua omalla edesvastuullaan huolimatta siitä, että kuninkaallinen valtakirja oikeutti heidät ottamaan tämän askeleen vasta sitten, kun he tapasivat herttuan skånelaisella alueella. Nyt oli tämä uusi, rohkea yritys tehty tyhjäksi, ja sillaikaa kun linnanherra täällä jakoi vankeuden vastenmielisten vieraittensa kanssa, pitivät herttua ja hänen vaarallinen seurueensa kyllä huolen siitä, että joutuivat täydelliseen turvaan. Kun nämä ajatukset nopeiden salamoiden tavoin välähtelivät drotsi Pietarin ja viisaan Rimordsonin mielessä, purki Thorstenson suuttumuksensa mitä kiihkeimpiin syytöksiin levotonta linnanherraa vastaan, kutsuen tätä empimättä viekkaaksi petturiksi, joka avusti kapinoitsijoita ja muukalaisia merirosvoja. Hän koetti heti murtaa oven auki, hyökäten raudoitetuilla saappaankoroilla sitä vasten, mutta turhaan. "Toimita heti ovi auki!" huusi hän raivostuneena, vetäisten esiin pitkän miekkansa — "tai, pyhän Knuutin nimessä, saatte maksaa sen hengellänne, raukkamainen, viekas petturi!"
Kuullessaan väkivaltaisen uhkauksen kiirehti drotsi Pietari avuksi.
"Se on mahdotonta!" — änkytti pelästynyt herra Lave. "Suojelkaa minua tuolta hurjistuneelta ihmiseltä, herra drotsi, siksi kunnes itse voin puolustaa elämääni ja kunniaani. Teidän täytyy olla todistajiani, etten minä, vaan te suljitte meidät tänne."
"Siitä mikä täällä on tapahtunut, saa tämä herra vastata meille, kun sen vaadimme", sanoi drotsi Pietari, asettuen herra Laven ja hurjistuneen Thorstensonin välille. "Linnanpäällysmies on aseeton, niinkuin näette, jalo ritari! Olkoon hänen osallisuutensa tähän asiaan minkälainen tahansa, täällä hän on ritarikin ja minun suojelukseni alaisena. Katsokaamme nyt, voimmeko yhdistynein voimin murtaa auki vankeutemme oven. Jos se ei onnistu, saamme odottaa siksi kunnes joku kuulee huutomme ja joutuu avuksemme!"
"Te olette oikeassa, herra drotsi!" mutisi Thorstenson ja pisti miekan tuppeen. "Petturit ovat aina paraimmassa turvassa, kulkiessaan aseettomina rehellisten ihmisten joukossa! Hyökätkäämme siis kaikki yhtaikaa ovea vasten, niin kyllä se aukeaa. Koettakaa nyt tekin voimianne, herra linnanpäällikkö ja näyttäkää, ettette säästele saappaittenne korkoja, niin saatte ainakin kehua taistelleenne saappaittenne koroilla kunnianne puolesta."
Vastaamatta tähän pilkkaan, hyökkäsi ritari Lave, niinkuin näytti voimainsa takaa noiden kolmen muun ritarin kanssa raudoitettua ovea vasten. Yhteinen hyökkäys sai aikaan hirvittävän jyrinän, kajahtaen kumeasti autiossa holvikattoisessa tornissa, mutta ovi ei auennut, se oli varustettu tammisilla ovipylväillä, eikä murtunut auki tällä tavoin. Ritari Thorstenson juoksi suuttuneena aukinaisen ristikko-ikkunan luo ja huusi sellaisella äänellä kuin olisi tahtonut kuolleet herättää: "Tänne ylös, miehet! Linnanpäällikön henki on vaarassa!" Mutta ei kuulunut vastausta. Levoton salmi alhaalla kuohuili korkealle, eikä ainoatakaan ihmistä näkynyt tällä puolen tornia, myrskyisenä, pimeänä iltana.
VIIDESTOISTA LUKU.
Sillaikaa oli Inge neito isänsä poissaollessa huolehtinut viimeksi saapuneista vieraista ja kutsunut heidät uudestaan katettuun illallispöytään. Niin pian kuin herttua ja hänen seuransa olivat huomanneet, että heidän varovainen isäntänsä oli vapauttanut heidät odottamattomasta ja vastenmielisestä seurasta, luottivat he hänen viekkauteensa, ja päättivät odottaa hänen palaamistaan, tai ainakin levätä siksi kunnes Niilo Rauhaton toisi heille tiedon, oliko mahdollista päästä purjehtimaan. He olivat heittäneet pois päältään harmaat vaippansa, esiintyen somalle emännälleen ritaripuvuissaan. Nuori herttua oli kohteliaasti ja ruhtinaallisen arvokkaasti istuutunut pöydän päähän, nuoren emännän vasemmalle puolelle. Ritari Abilgaard asettui herra Rimordsonin jättämälle paikalle, ja rohkea norjalainen merirosvo heittäytyi kömpelösti samalle tuolille, jolla Thorstenson ennen istui. Vieraat herrat eivät olleet lausuneet nimiänsä, mutta heidän astuessaan sisään oli Inge kuullut Rimordsonin hiljaa huutavan: "herttua!" ja salaisella pelolla aavisti hän yhden heistä olevan vihaamansa Etelä-Jyllannin herttuan Waldemarin. Hän ei tiennyt muuta herttuaa olevan, ja se mitä kerrottiin herttua Waldemarin kunnianhimoisista ja vaarallisista aikeista kruunua ja valtakuntaa vastaan, oli antanut hänelle niin huonot ajatukset tästä herrasta, että hän oli kuvaillut herttuan ulkomuodon mitä vastenmielisemmäksi. Kuullessaan hänen nimeänsä mainittavan isänsä uusien vieraiden joukossa, sai Inge vaivoin salatuksi pelästyksensä, ja hänen isänsä poistuttua huoneesta noiden kolmen muun vieraan kanssa, sai hän suurella ponnistuksella rauhoitetuksi itsensä niin paljon, että voi täyttää emännänvelvollisuutensa näitä vaarallisia vieraita kohtaan, joiden salainen yhteys hänen isänsä kanssa täytti hänen sielunsa tuskallisella pelolla.
Hän istui harvapuheisena ja suljettuna pöydässä heidän keskellään, kuunnellen vain puoleksi kohteliaisuuksia, joita herttua ja hänen drotsinsa kilvan sanelivat hänelle. Näistä kahdesta nuoresta herrasta hän ei näkynyt paljoakaan välittävän, vaikka heidän kepeä, vapaa käytöksensä osoitti heidän olevan hienoja hovitapoihin tottuneita herroja. Heidän kevytmieliset kasvonsa ja turhanpäiväiset puheensa eivät Ingen mielestä osoittaneet miehiä, jotka voisivat olla vaarallisia, eikä hän luullut kumpaakaan heistä rohkeaksi herttuaksi. Kolmannen herran hän sitävastoin uskoi varmasti siksi vihaamakseen mieheksi, joka uhkasi kuninkaan kruunua ja henkeä. Hän ei vielä ollut puhunut sanaakaan, mutta hänen terävä katseensa, sekä julkeat ja raa'an näköiset kasvonsa osoittivat mitä suurinta viekkautta ja röyhkeyttä. Välinpitämättömän kohteliaasti vastasi Inge neito herttuan kysymyksiin oliko hän milloinkaan ollut hovissa, rakastiko hän tanssia ja ritarileikkejä, haukkametsästystä tai lautapeliä, ja millä hän huvittelihe tämän aution linnan yksinäisyydessä. Inge ei ollut huomaavinaan miten herttua ihaili hänen kauneuttaan, lausuen siitä hienoja mielistely-sanoja drotsilleen. Hän piti sen sijaan tarkasti silmällä lyhyttä, tukevaa herraa, joka istui hänen oikealla puolellaan pöydänkulmauksessa. Tämä oli puoleksi merimiehen ja puoleksi ruhtinaallisen ritarin puvussa. Hän nojautui huolimattomasti tuoliinsa, hänen julkean katseensa harhaillessa ympäri salia niinkuin hän ei tuntisi itseään oikein turvalliseksi, ja kuitenkaan ei hän pelännyt minkäänlaisia vaaroja. Hänen leveä härän otsansa osoitti voimaa ja uhkamielisyyttä, hänen lyhyet, hiukan kiharat hiuksensa olivat punaisenruskeat ja yhtyivät lyhyeen partaan, joka peitti eläimellisen, melkein muodottoman alaleuan. Paksut huulet ilmaisivat raakaa aistillisuutta ja peittivät vain puoleksi molemmat voimakkaat, hohtavan valkoiset hammasrivit. Hurjat, kiiluvat silmät, jotka olivat syvällä tuuheiden kulmakarvojen alla, melkein yhtyivät kaarevan nenän yläpuolella. Hän söi ahneesti ja purasi rikki vahvimmatkin luut, sillä välin lepäsi hänen jäntereinen kätensä usein jalokivillä koristetun tikarin kahvalla. Hän ei milloinkaan kohottanut pikaria suulleen, tyhjentämättä sitä pohjaan, ja se tapahtui tiheään. Viimeinkin näkyi hän sammuttaneen nälkänsä ja janonsa. Hänen ruskeat poskensa hehkuivat viinin vaikutuksesta, ja hän heitti julkeita ja rohkeita silmäyksiä vuoroon Inge neitoon ja hänen kamarineitosiinsa, ikäänkuin verraten heitä toisiinsa ja tehden valinnan heidän välillään. "No, nyt hauskaa pitämään, hyvät herrat!" alkoi hän viimeinkin puhua raa'alla, karkealla äänellä, norjalaiseen, laulavaan puhetapaan. "Mitä perkelettä tämä hienosteleminen merkitsee meidän matkallamme, ja miksi nuo sievät tyttäret seisovat neidin tuolin takana. Ottakaa te tuo kunniallinen nykerönenä, herra drotsi! Minä pidän itselleni tämän pienen, veitikkamaisen ruskeatukan, hänen armonsa pitäköön korkea-arvoisen neidin oman suunsa varalta!" Hän teki liikkeen, niinkuin aikoisi nousta, ja molemmat kamarineidit vetäytyivät pelästyneinä taapäin.
Inge neito pelästyi myöskin, mutta hän voitti heti pelkonsa. Vieraan hävyttömyys ja raaka esiintyminen suututti häntä. Oudosta puhetavasta hän huomasi heti, ettei tämä herra ollut herttua. Heitettyään halveksivan katseen julkeaan merirosvoon hän nousi pöydästä ja kääntyi rauhallisen arvokkaasti molempien toisten herrojen puoleen. "Yksi teistä on siis herttua", sanoi hän, "ja minä olen siitä mielissäni, vaikka minä tanskalaisen ritarin tyttärenä en voi iloita nähdessäni miestä, joka on uskaltanut nousta kapinoimaan Tanskan kruunua vastaan. Mutta olkoon hän teistä kumpi tahansa, niin turvaudun minä nyt häneen, mieheen, joka on jaloa, kuninkaallista sukuperää, pyytäen häntä vapauttamaan minut tämän raa'an ihmisen seurasta, joka luultavasti on yksi teidän tallirengeistänne."
"Mitä, onko saatana riivannut tuon ylpeän tytön?" huudahti merirosvo nauraen. — "Vai tallirengiksi minua haukutte, ylpeä neiti, senvuoksi etten hienostele puheissani niinkuin nämä kohteliaat hoviherrat? Kyllä minä tarvittaessa osaan senkin taidon yhtähyvin kuin muut, eivätkä kuningattaretkaan pidä itseään liian hyvinä istumaan samaan pöytään Tönsbergin kreivin kanssa, tai ottamaan häntä syliinsä."
"Rauhoittukaa, uljas kreivi", alkoi herttua käskevästi puhua, nousten paikaltaan. "Me emme ole täällä laivassa, emmekä kapakassa, vaan minun ystäväni, jalosukuisen ritarin kodissa. Täällä ovat tämä neito ja hänen kamarineitinsä minun suojelukseni alaisina."
"Mitä perkelettä, nuori, suurinenäinen herttuani! Joko te olette kyllästynyt toveruuteen ja haluatte riitaa?" mörisi Alfkreivi ja oikasi jalkansa, nojaten selkänsä tuolinselustaan ja heittäen käsivartensa yli rinnan. "Siitä leikistä kuitenkin varoitan teitä! Tönsbergin kreivi voi syödä samasta vadista sekä norjalaisen, että tanskalaisen kuninkaan kanssa, tarvitsematta siltä ruveta koiraksi sen armon tähden. Minä en anna ainoankaan keisarin maailmassa nöyryyttää itseäni, vielä vähemmin mitättömän herttuan. Jos haluatte tietää kuka on väkevämpi, te vai Alfkreivi, niin otan tässä istuen heittääkseni nurin sekä teidät, että hienon drotsinne."
Herttua kalpeni suuttumuksesta. Ritari Abilgaard oli hypähtänyt paikaltaan ja oli asettunut hänen sivulleen käsi miekan kahvalla.
"Kutsukaa linnanmiehet!" sanoi Inge neito tytöilleen. Pelästyneet kamarineidit juoksivat ulos salista hätähuudoillaan herättääkseen huomion. Mutta itse jäi kookas, vakava Inge neito rauhallisena paikalleen, katsellen tarkkaavaisena kiivastuneita miehiä.
"Tämä paikka ei ole sovelias voimien mittelemiseen, kreivi Alf, enkä minä ole mikään venemies, joka tahtoo virtahevosten kanssa riidellä nuorasta!" lausui herttua ylpeästi ja ylenkatseella, laskien kätensä miekalleen. "Viini on ollut teille liian voimakasta, ja sitä minkä tänä iltana sanotte, voinette tuskin huomenna toistaa. Jos ajattelette missä olette, ja mistä tuuli puhaltaa, niin taidatte tulla järkiinne", lisäsi hän ylpeästi ja uhkaavalla äänellä. "Täällä ei kreivi Tönsbergille anneta enempää arvoa kuin Niilo Rauhattomalle tai jollekin toiselle kurjalle ryövärille, ja ellette halua koetella voimianne tanskalaisten pyövelien kanssa ja mittailla pituuttanne Örekrogin hirsipuussa, niin kesytätte hillittömän karhunluontonne ilman vankivoudin ja linnanmiesten apua." Kuului jo melua ulkoa ja keittiön ovi avattiin. "Sulkekaa ulko-ovet!" käski Inge neito ja viittasi. Keittiön ovi sulettiin taas.
Humaltuneen merirosvon silmät pyörivät hurjina hänen päässään. Hän otti pöydältä painavan hopeavadin ja teki liikkeen, kuin aikoen heittää sen herttuan päähän. Mutta hän tyyntyi ja tyytyi vihassaan rutistamaan paksun vadin hienoksi petkeleeksi. Kun hän tällä tavoin oli purkanut vihansa, ja antanut vastustajilleen näytteen äärettömistä voimistaan, oli hän täydellisesti rauhoittunut ja leppynyt. "Eikö Tanskassa ymmärretä leikkiä!" mutisi hän. "Meidän norjalaisten merikarhujen ei ole tapana punnita sanoja. Olkaa vain rauhallinen, ylpeä neito! Ja istukaa rauhassa paikoillenne, nuoret jalosukuiset herrani. Viini on hiukan noussut päähäni, niin etten jaksa seisoa. Ja hyvähän täällä onkin istua. No, mutta minne minun pieni ruskeatukkani hävisi? Antakaa hänen tulla tänne pikarini täyttäjäksi, niin saatte mennä kaikki vaikka helvettiin. Mutta ensimäistä linnanmiestä, joka uskaltaa jalallaan tähän huoneeseen, lyön minä otsaan kuin härkää." Hänen päänsä näytti olevan sekava ja raskas, ja hän oikasihe mukavasti tuolissaan kuin aikoisi nukahtaa, mutta ummisti silmänsä vain puoleksi. Hänen vasen kätensä lepäsi tikarinkahvalla, ja oikea kouristi rutistettua hopeavatia, joka oli vääntynyt muodottomaksi möhkäleeksi.
"Hän on juovuksissa niinkuin näette, jalo neito!" sanoi herttua hiljaa Inge neidolle, tarjoten hänelle käsivartensa ja seurasi häntä viereiseen saliin. — "Anteeksi, että toimme raa'an matkatoverimme mukanamme. Hän on muuten rohkea norjalainen ritari, jaloa sukua, mutta tuossa tilassa ei hänen kanssaan tule toimeen. Hän on silloin kuin hullu ja kuvittelee olevansa mahtava merirosvo, Vähä-Alfin kreivi Tönsberg. Silloin täytyy maksaa hänen puheensa samalla mitalla, ja uhata häntä kirveellä ja hirsipuulla ennenkuin hän talttuu. Juomapöydästä hän ei nouse niin kauvan kuin on tippaakaan kannussa, siitä voimme olla varmat. Pian hän on saanut unesta kiinni, silloin hän sallii kantaa itsensä laivaan liikkumattomana kuin kivi. Huomenna hän taas on maailman sukkelin ritari eikä uneksikaan olleensa tänä iltana Tönsbergin kreivi."
"Onpa tuolla väkevällä herralla omituinen heikkous", vastasi Inge neito, katsellen herttuaa vakavalla, tutkivalla katseella. "Taisi sekin olla seuraus hänen päihtyneestä tilastaan, että hän luuli teidän olevan herttuan?"
"Ei, siinä hän oli oikeassa, jalo neito! Minä olen todellakin herttua Waldemar, ja vaikka minä en ole teille tervetullut, niin on teidän isänne kuitenkin ottanut minut ystävällisesti vastaan vieraanansa. Minä pyydän teitä senvuoksi, sekä hänen että itseni tähden, lähettämään linnanväen takaisin, että turhalla melulla ette ilmaisisi tätä salaista käyntiä. Vaikka minä mielestäni voin puhdistautua kaikista syytöksistä, olen minä tällä hetkellä väärinkäsityksen takia vainottu. Teidän isänne voisi menettää henkensä, jos minut täällä tunnetaan."
Inge neito horjahti ja kalpeni. Talonmiehet olivat sill'aikaa sulkeneet kaikki ulko-ovet, ja muutamat ryntäsivät nyt meluten saliin sisään.
"Takaisin!" sanoi Inge, astuen rauhallisen arvokkaana heidän luokseen. "Se oli erehdys. Täällä ei ole mitään vaaraa. Nämä ovat rauhallisia matkustajia ja isäni ystäviä. Yksi heistä on juovuksissa ja pelotti meidät hurjalla puheellaan. Hän nukkuu jo. Te saatte palata linnan käytävään ja pysyä rauhallisina siksi kuin minä kutsun. Mutta kolme teistä jää keittiöön!"
Linnanmiehet tottelivat ja poistuivat. Kamarineitoset eivät enää tohtineet näyttäytyä, ja Inge jäi yksin herttuan ja hänen drotsinsa kanssa.
"Te siis olette herttua Waldemar?" sanoi hän katsellen nuorta, ylpeätä herraa rauhallisin, läpitunkevin katsein ja asettuen niin lähelle keittiön ovea, että hän voi sen avata minä silmänräpäyksenä tahtoi. "Teidän humaltunut toverinne tuolla sisällä on varmasti maan julkinen vihollinen, kuuluisa norjalainen merirosvo ja murhapolttaja. Teidän tallirenkinne on myöskin ryöväri, ja sellaisessa seurassa te uskallatte vierailla kuninkaallisessa linnassa? Te olette pettänyt minun isäni, hänen henkensä on ehkä vaarassa. Tiedätte itse paremmin kuin minä missä hän viipyy. Vainoojat, joista te puhuitte, ovat ehkä täällä talossa. Kaikki on minulle hirvittävä arvoitus. Mutta yksi asia on minulle selvä: Tällä hetkellä on teidän vapautenne minun käsissäni!"
Herttua säpsähti ja katseli kookasta, vakavaa tyttöä hämmästyneenä, ja ritari Abilgaard katseli levottomana ympärilleen, tehden ehdottoman liikkeen ovelle päin.
"Ovet ovat lukitut", jatkoi Inge neito, "yhdellä viittauksella minä saan ne teille aukenemaan. Jos te lupaatte minulle pyhästi vannoen, herttua Waldemar, että te tästä hetkestä alkaen ette ryhdy mihinkään laittomuuteen maata ja valtakuntaa vastaan, niin en minä estä teitä lähtemästä linnasta. Mutta, jos te ette voi ettekä tahdo luvata sitä minulle, niin kutsun minä heti paikalla linnanmiehet vangitsemaan teidät ja tämän tyhmänylpeän merirosvo-toverinne."
Herttua ja ritari Abilgaard katsoivat mitä suurimmalla hämmästyksellä toisiinsa. He näyttivät silmänräpäyksen ajan epäröivän.
"Hyvä on!" sanoi senjälkeen herttua kohteliaalla ja kevyellä hovitavallaan. "Me voimme kaikella kunnialla mukautua naisoikkujen mukaan." Mutta katsellessaan Inge neidon kauniita, vakavia kasvoja ja ankaraa ilmettä, muutti hän äkkiä puhetapansa. "Minä lupaan teille, jalo neito!" jatkoi hän vakavana, "etten minä ota askeltakaan, josta en voisi vastata Tanskan kansalle laillisilla ja oikeudenmukaisilla maakäräjillä, ja teillä ei ole oikeutta eikä valtaa olla täällä valtijattarenamme muuta kuin minkä vapaaehtoisesti suomme kauneutenne ja isänmaallisen mielenne takia. Jos ette tahdo saattaa isäänne varmaan hengenvaaraan, niin annatte linnan olla avoinna, ettekä ilmoita kenellekään ihmiselle ketä vieraita täällä on ollut."
Inge neito vaikeni. Hänen levottomassa sydämessään riehui ankara taistelu. Huojuen kohotti hän toisen käden silmilleen ja viittasi heitä toisella kädellä poistumaan. Sitten hän avasi keittiön oven ja käski linnanmiesten avata lukitut ulko-ovet.
Heti sen jälkeen avautui eteisen ovi, ja hän näki saman ruman miehen seisovan ovella, joka hurjilla, eläimellisillä kasvoillaan oli peloittanut häntä hämärissä.
"Tuulee kaakosta, ja me voimme purjehtia!" sanoi mies. "Kaikki on selvää."
"Hyvä on!" sanoi herttua. "Me olemme valmiita. Pidä sinä huolta herrasta tuolla sisällä! — Hyvästi, jalo neito!" sanoi hän sen jälkeen kauniille ritarineidolle, puhuen lämmöllä ja tosikunnioituksella. "Minun täytyy ikäväkseni lukea teidät vihollisteni joukkoon kuuluvaksi, mutta tätä hetkeä en koskaan unohda, enkä minä lakkaa milloinkaan teitä kunnioittamasta ja ihailemasta. Jos Tanskassa olisi useimpia teidän kaltaisianne naisia, niin ei se tarvitsisi tuskin ensinkään miehiä sankarikunnian kukoistuksen kohottajiksi." Nämä mielistelevät sanat lausuttuaan vei hän Inge neidon käden huulilleen, kumarsi kohteliaasti ja poistui nopeasti ovesta drotsinsa kanssa.
Kookas, kömpelö tallirenki oli sillävälin herttuan käskystä astunut ruokasaliin, jossa hän ensin nopeasti tyhjenteli sen mitä oli jälellä viinikannuissa. Sitten hän pisti kaikki hopeapikarit taskuunsa ja otti nukkuvan Alfkreivin kädestä hopeamöhkäleen. Kun hän oli tämänkin piilottanut hyvänä saaliina, aikoi hän nostaa juopuneen herran hartioilleen.
"Ei tarvitse, Niilo!" kuiskasi Alfkreivi. "Minä en ole enää juovuksissa, voin hyvästi jo astua, mutta minä olen tehnyt typeryyksiä ja tahdon senvuoksi näyttää pähkäjuopuneelta. Tartu minua kainaloon, ja purjehtikaamme matkaamme!" Sitten hän alkoi kuin karhu murista jotakin kevytmielistä laulua ja kompuroi väkevän pilttuutoverinsa kainalossa viereiseen saliin. Siellä seisoi vielä Inge, käsi keittiön oven kahvalla.
"Ylpeä makupala, Niilo!" kuiskasi Alfkreivi väkevälle seuralaiselleen. "Jos voisimme ottaa hänet mukanamme, niin emmepä jättäisi Själläntia ilman hyvää saalista."
"Helppo minun olisi hänet kaapaista", — kuiskasi Niilo Rauhaton, "mutta, jos hän kirkaisee, niin olemme me hukassa. Täällä ovat pian koirat kintereillämme."
"No, piru vieköön senkin ylpeän naikkosen. Minä olisin ottanut mieluummin sen pienen, ruskeatukkaisen veitikan. Mutta antaa lintujen lentää. Hyvästi, ihana neito!" sanoi hän ääneen ja hoiperrellessaan Inge neidon ohitse hän suudella maiskahutti sormiaan. "Sanokaa terveisiä meidän hyvälle ystävällemme, teidän kunnianarvoisalle isällenne! Kiittäkää häntä kauniisti siitä, että hän antaessaan nuuskijoille pitkän nenän, salli meidän rauhassa tyhjentää pikarimme!"
Inge neito ei vastannut, hän seisoi kuin kiinninaulittuna kauhusta. Mutta niin pian kuin hirvittävät vieraat olivat ulkona ovesta, kiirehti hän työntämään salvan ovelle, sitten hän vaipui melkein tiedotonna tuolille kovan jännityksen rasittamana. Hän luuli vielä kuulevansa askeleita pihalta. Mutta pian oli kaikki hiljaista, ja linnanportti lyötiin kiinni, niin että se ontosti kumahti. Tämä ääni herätti hänet tainnostilastaan. Hän koetti koota voimiaan ja mietiskellä mitä oli tapahtunut. Ajatus hänen isänsä suhteesta näihin hirvittäviin vieraisiin painoi äärettömän raskaana hänen sieluaan. Kyynelvirta syöksähti äkkiä hänen suurista silmistään, ja hän väänteli käsiään, syvässä rajattomassa tuskassaan. "Mutta missä hän on?" huudahti hän taas hädissään, "ja missä ovat ne uskolliset miehet, joiden kanssa hän poistui?" Häpeämättömän ryövärin jäähyväissanat muistuivat hänen mieleensä, ja hän teki pikaisen liikkeen ovea kohti, tietämättä vielä mitä olisi tehtävä. Silloin koputettiin kovaa eteisenovelle. Hän säpsähti, mutta ei miettinyt kauvempaa, vaan työnsi salvan ovelta. Vieras, reipas poika aseenkantajapuvussa astui sisään ja tervehti häntä kohteliaasti. Se oli Klaus Skirmen.
"Elkää pelästykö, jalo neiti!" sanoi hän hätäisesti, "mutta minun täytyy ilmoittaa teille ellette sitä jo tiedä: — täällä on ryöväreitä linnassa, minun isäntäni ja ne kaksi ritaria, jotka seurasivat häntä, sekä linnanpäällysmies itse ovat suljetut itäiseen torniin."
"Ryövärien sulkemat! minun isäni suljettuna torniin!" huudahti Inge neito sydämellisellä ilolla, joka oli nuoren aseenkantajan mielestä käsittämätöntä. "Tiedätkö varmasti ryövärien sulkeneen heidät sinne? Mistä sinä sen tiedät?"
"En minä tiedä kuka heidät on sinne lukinnut", vastasi Skirmen, "mutta, jalo neiti, ymmärtäkää minut oikein, he istuvat vangittuina linnantornissa. Minä olin rannassa juottamassa meidän hevosiamme; silloin kuulin yhden herroista huutavan korkealta, ja minä ratsastin veteen tornin luo ääntä seuraten. Minun käskettiin etsiä aivan torninikkunan alta vankilanavainta, se oli onneksi pudonnut suurelle kivelle, ja tässä se on. Mutta tornin käytävää en ole löytänyt. Pihassa huudettiin, että täällä on ryöväreitä, eikä kukaan tahtonut kuunnella minua —"
"Anna tänne!" huudahti Inge neito levottomana ja riisti avaimen hänen kädestään. "Joudu pian hakemaan lyhty tallista!" Inge kiirehti edeltä linnan pihan yli. Skirmen juoksi hakemaan tallista lyhdyn. Linnanpihalla oli kova hälinä. Kaikki linnanmiehet olivat liikkeellä ja vanha pihavouti tuli levottomana häntä vastaan. "Voi, Jumala meitä armahtakoon", valitteli hän. "Senkin jumalattomat roistot! Onko siellä tapahtunut mitään onnettomuutta, neiti!"
"Isä on vangittu", vastasi Inge kiireisesti. "Ovathan vieraat poissa.
Avaa meille itäinen torni!"
"Voi, Jumala meitä armahtakoon!" valitteli taas pihavouti ja kiiruhti tornille, "sen tein teidän arvoisan isänne käskystä, päästin ne saatanat sekä sisään että ulos, kysymättä heiltä nimeä ja heidän asiaansa. Se saatana, joka viimeksi meni ulos, ryösti minun kädestäni linnanportin avaimen, ja kumahutti portin kiinni aivan nenäni edessä. He olivat varmasti pahimpia rosvoja. Minä näin linnanmuurilta heidän nostavan purjeet ja purjehtivan satamasta Skåneen päin, ja tässä riehuvassa myrskyssä. Jumala suokoon heidän hukkua purjeineen päivineen."
"Minun isäni on suljettu torniin", sanoi Inge neito kärsimättömästi.
"Avaa torni meille, sanon minä, joutuun!"
"Voi, sen kirotut veijarit! Ovatko he lukinneet telkien taakse isäntäni! Jumala suokoon heidän hukkua!" voivotteli vanha linnanvouti ja totteli.
"Tuo nyt vasara ja hohtimet ja murra nopeasti auki linnanportti! Joudu!"
KUUDESTOISTA LUKU.'
Linnanportti oli nyt auki. Skirmen toi lyhdyn ja kulki Ingen edellä ylös tornin kapeita kiertoportaita tämän lyhyemmän ja tavallisemman ylöskäytävän kautta. Kun Inge ehti portaitten yläpäähän, kuuli hän kovaäänistä puhetta lukitun vankilanoven sisäpuolelta, ja tunsi isänsä ja vieraiden herrojen äänet.
"Sen petoksen te saatte maksaa, herra Lave!" — kuuli hän vihaisen äänen sanovan, ja hän tunsi äänestä vieraan pitkäviiksisen herran. "Vaikka drotsi Hessel tahtoisikin olla puolustajanne", jatkoi vihainen ääni, "niin ei hän kuitenkaan voi pelastaa teidän henkeänne, kun minä syytän teitä maankavalluksesta ja todistan sen".
Onneton tytär oli vähällä vajota maahan nuo sanat kuullessaan, jotka hänen omat hirvittävät epäilyksensä liiankin varmasti vahvistivat. Drotsi Hesselin nimi jännitti myöskin mitä suurimmassa määrin hänen huomiotaan, ja avain putosi hänen kädestään. Se vieri muutaman porrasaskeleen alemmaksi ja Skirmen haki sen sieltä.
"Meillä ei ole vielä yhtään todistusta niin häpeällisestä rikoksesta", kuuli hän nyt sen herran sanovan, joka oli tuntenut hänen äitinsä ja joka oli ollut hänestä niin kuninkaallisen näköinen. "Kaikki todistaa teitä vastaan, ritari Lave!" jatkoi puolustava ääni. "Mutta Jon ritarin sukulaisesta täytyy meidän uskoa hyvää niin kauvan kuin mahdollista. Siitä mikä tähän asti on tapahtunut, ei vielä kukaan voi teitä tuomita."
Toivon kipinä välähti noiden sanojen johdosta ylevän tyttären sieluun. "Voi, hän on kuitenkin syytön!" huudahti hän ja pisti avaimen, jonka Skirmen ojensi hänelle, reikään. Hän avasi oven nopeasti, ja herttaisen tytön näkeminen hämmästytti ritareita. Isä oli kuitenkin eniten ihmeissään nähdessään hänet.
"Ovatko vieraat herrat vielä täällä?" kysyi hän nopeasti.
"Ei!" vastasi tytär, uskaltamatta tuskin katsoa isänsä kasvoihin, ettei niiden ilmeistä lukisi sen rikoksen vahvistusta, jota hän vielä toivoi voivansa epäillä.
"Haa, he ovat päässeet karkuun! Kirottua!" huudahti ritari Thorstenson jalkaa polkien. "Nyt on meidän sulkemisemme tarkoitus kyllin selvä."
"Tiedättekö ovatko he lähteneet täältä meritse vai maitse jalo neito!" kysyi drotsi Pietari. "Voitteko sanoa meille varmuudella, mitä tietä he ovat matkustaneet? Teidän sananne ovat minulle takeina siitä, etteivät he ole piiloitetut näiden muurien sisäpuolellekaan ovat todellakin matkustaneet pois."
Inge neito aikoi vastata, mutta isä tarttui häntä nopeasti käsivarteen. "Sinä vaikenet, tyttäreni!" käski hän ankarammalla äänellä kuin mitä hän tavallisesti käytti. "Minun vainotut ystäväni eivät ole, niinkuin jo kuulitte, enää täällä linnassa", sanoi hän ritareille, ja näytti äkkiä saaneen varmuutensa takaisin. "Nyt on teidän asianne edelleen ajaa heitä takaa, jos uskotte olevanne siihen oikeutettuja. Minä olen velvoitettu antamaan teille sotaväkeä ja hankkimaan teille purjelaivan, jos sen vaaditte, mutta en olemaan ilmiantajana ja urkkijana. Siihen alennukseen ei teidän myöskään tarvitse pakoittaa minun tytärtäni, eikä ainoankaan minun väestäni täällä linnassa tarvitse todistaa tässä asiassa, ennenkuin heidät manataan maakäräjille laillisen tuomarinsa eteen. Minun ei tarvitse peitellä eikä salata sitä, että olen täällä linnassani vastaanottanut kuninkaan oman sukulaisen, Etelä-Jyllannin herttua Waldemarin. Minulle ei ole tunnettua, että hän oli tuomion kautta julistettu kuninkaan ja isänmaan viholliseksi. Minä en tiedä ketä hänen seurassaan oli, eikä se kuulu minulle. Hänen palvelijansa ja seuralaisensa olivat minun vieraitani niinkuin hänkin. Minä iloitsen siitä, että tämä omituinen sattuma on pelastanut hänet vainon alta, jota minä pidän yhtä laittomana kuin itsevaltaisena."
Thorstenson ja Rimordson katselivat ihmeissään ennen niin arkaan linnanherraan. Thorstenson kumautti suuttuneena miekkansa kivilattiaan. Mutta drotsi Pietari astui rauhallisesti askeleen eteenpäin. "Kruunun ja valtakunnan turvallisuus on kysymyksessä!" alkoi hän ankarasti ja vakavasti puhua. "Äskeisen tapahtuman voi ajatella sattumaksi, enkä minä voi vaatia herra Lave Litleä siitä mihinkään edesvastaukseen. Mutta, jos te, jalo neito Litle, tiedätte mihin kavaltajat ja ryövärit ovat paenneet, niin vaadin minä, drotsi Pietari Hessel, kuninkaan ja isänmaan nimessä teitä ilmoittamaan sen minulle, ettemme väärää tietä kulkemalla, saattaisi kuningashuonetta ja isänmaata mitä suurimpaan vaaraan."
Ritari Lave kalpeni. Inge neito katseli suurin silmin nuorta, käskevää drotsia. Hän näki isänsä hämmentyvän ja hän huomasi hänen tekevän salaisen viittauksen, osoittaen kädellään länteen. Mutta Inge oli tehnyt päätöksensä.
"Jos te olette drotsi Pietari Hessel", sanoi hän varmalla, rauhallisella äänellä, "niin silloin minä myöskin tiedän, että te kuninkaan käskyläisenä olette oikeutettu vaatimaan todenperäisen todistelun jokaiselta uskolliselta alamaiselta. Vapaana ritarineitona minä en tahdo olla ilmiantaja, enkä urkkija, ja vielä vähemmin haluan pettää isäni ystäviä ja vieraita. Mutta ne herrat, joista te puhuitte, eivät voi olla minun isäni ystäviä. He eivät ole tulleet tänne vieraina, vaan ryövärin vaatteissa. He ovat paenneet täältä salmen yli Skånen puolelle, pihavoudin kertomuksen mukaan, joka itse on sen nähnyt."
"Minä kiitän teitä kuninkaan ja isänmaan nimessä tästä tärkeästä tiedonannosta, jalo Inge neito!" sanoi drotsi Pietari, tarttuen lämmöllä hänen käteensä. "Vielä vain yksi sana minun itseni tähden, teidän isänne ja näiden kelpo miesten läsnäollessa! Minä toivon sen ajan vielä tulevan, jolloin te yhtä vähän epäilette drotsi Pietarin sydäntä ja elämää, kuin te nyt epäilette hänen uskollisuuttaan kuningashuonetta ja isänmaata kohtaan. Minä toivon, ettette työnnä luotanne kättä, jonka minä ojennan teille ystävänä, mutta suurin onneni ja ylpeyteni olisi, jos kerran voisin sen ojentaa teille rakkaammalla nimityksellä!"
"Se hetki ei ole koskaan tuleva, ei ainakaan niin kauvan kuin minun silmäni ovat auki!" huudahti ritari Lave katkeroituneena ja eroitti heidän kätensä toisistaan. "Vaikene, ja mene omaan huoneeseesi, tyttäreni, minä käsken sen!"
Inge neito heitti vielä kerran sydämellistä kunnioitusta osoittavan silmäyksen ennen halveksittuun ja vihattuun lapsuudensulhaseensa. Hän kumarti hiljaa ja rauhallisena drotsi Pietarille ja hänen ystävilleen ja poistui. Skirmen kulki hänen edellään, lyhtyä näyttäen alas portaita ja linnan pihan yli. Kun hän palasi, astuivat hänen herransa ja molemmat ritarit jo ulos linnanportista. Skirmen kiiruhti taluttamaan hevoset tallista ja seurasi isäntäänsä. Hän tapasi heidät kaikki aivan linnan vieressä olevalta laivasillalta, jossa ritari Lave käski lauttamiesten viivyttelemättä viedä nämä herrat Helsingborgiin nopeimmalla purjelaivalla. Kolmekymmentä miestä linnan varusväkeä seisoi asestettuna laivasillalla, vastaanottaen linnanherran käskyn seurata ja totella vieraita herroja. Senjälkeen ritari Lave sanoi lyhyesti ja kylmästi hyvästin drotsi Pietarille ja herra Rimordsonille. Ritari Thorstensonille hän ojensi vaieten hansikkaansa, ja astui sitten lyhyvin ja levottomin askelin takaisin linnaan. Thorstenson heitti ylenkatseellisesti hansikkaan hänen jälkeensä ja kiiruhti laivaan.
Silmänräpäyksessä olivat kaikki kolme ritaria ja heidän asestettu joukkonsa laivassa. Skirmen huolehti hevosista. Oli voimakas laitatuuli. Drotsi Pietari istuutui itse peräsimeen, hän nostatti kaikki purjeet, ja huimaavaa vauhtia kiiti laiva pitkin myrskyävää salmea.
Oli pilkkosen pimeä yö, muutama tähti vain näkyi taivaalla. Täytyi luovia Helsingborgiin päästäkseen. Drotsi Pietari istui hiljaa ja äänetönnä peräsimen luona. Thorstenson käveli katkeroituneena edes takaisin kannella Rimordsonin kanssa, purkaen vihaansa viekasta linnanherraa kohtaan. "Kuka olisi uskonut sen hänestä?" mutisi hän. "Minä olen aina pitänyt häntä nahjuksena ja sopimattomana tärkeän Flynderborgin linnan päällysmieheksi."
"Elkää puhuko niin kovaa, jalo ritari!" kuiskasi Rimordson, "hänen väkensä on laivassa, katsokaa miten he kuiskuttelevat toisilleen! Jos he nyt pimeässä ja myrskyssä rupeavat kapinoimaan täällä laivassa, niin on retkemme loppu pahempi kuin alku."
"Ensimäisen, joka napisee, lyön minä maahan", mutisi Thorstenson. —
"Eivät kaikki tanskalaiset miehet sentään ole pettureita."
Skirmen tuli nyt ylös laivanruumasta, lähestyen isäntäänsä, joka istui ajatuksiinsa vaipuneena, käsivarsi peräsimellä, vähä väliä katsahtaen taakseen suureen, pimeään linnaan, josta nyt loisti vain yksinäinen valo linnan eteläisessä päässä olevasta tornihuoneesta. Hän tiesi Inge neidon huoneen olleen siellä jo hänen lapsuudessaan, ja siellä he lapsina olivat usein leikkineet yhdessä.
"Herra!" sanoi Skirmen, astuen lähemmäksi häntä — "elkää suuttuko, jos häiritsen teitä tärkeissä ajatuksissanne, mutta etteköhän ohjaa liiaksi etelän puolelle?"
"Sinä olet oikeassa!" sanoi drotsi Pietari, kääntäessään nopeasti peräsimen. "Kas, nyt on suunta oikea. On pimeä, ja täytyy katsoa tarkasti, onneksi näkyy vielä valo linnasta. Nyt kerrot minulle jotakin! Sinähän saatoit neidon alas tornista. Millä mielellä hän oli? Puheliko hän sinun kanssasi?"
"Ei sanaakaan, herra, ennen kuin minä olin laskenut lyhdyn kädestäni ja aioin mennä; silloin hän kysyi olinko minä teidän aseenkantajanne."
"Mitä sinä siihen vastasit?" kysyi drotsi kiireisesti.
"Mitä muuta minä olisin vastannut, herra, kuin myöntävästi. Mutta nyt te taas ohjaatte liiaksi etelään."
Drotsi Pietari korjasi nopeasti pienen virheen. "Eikö hän puhunut mitään minusta?" kysyi hän taas hetken vaiti — oltuaan.
"Niin, totta tosiaan, hän pudotti punaisen hiusnauhansa astuessaan ovelle, minä nostin sen ja ojensin sen hänelle. Etten seisoisi kuin pöllö, joka ei osaa mitään sanoa, huomautin minä, että hän kantoi kuningattaren väriä, niinkuin minun herrani drotsi, ja minä huomasin hänen säpsähtävän sen kuullessaan. Minä taisin vähän ylvästellä siitä, sillä onhan se kunnia, josta ei kuka ritari hyvänsä voi kehua."
"Typerää, kirottua kerskailua!" huudahti drotsi Pietari tavattoman kiivaasti. "Sitäpaitsi se ei ole totta; minä en enää kanna kuningattaren värejä."
"Sitä minä en tiennyt, ankara herra! Kannoittehan niitä vielä silloin, kun Melfarista matkustimme."
"Mutta nyt minä sanon sinulle, etten niitä enää kanna, ja sinun ei tarvitse kehuessasi sanoa muuta kuin minkä tiedät varmasti todeksi." Skirmen vaikeni nolona.
"No, mitä hän siihen typerään kehumiseesi vastasi?" kysyi drotsi lempeämmällä äänellä.
"Ei mitään, ankara herra, mutta minusta näytti, että hän tuli hyvin liikutetuksi siitä. Mutta elkää suuttuko, ankara herra, nyt ohjaatte taas väärään!"
"Enpä toki! — Anna minun pitää huoli siitä. Liikutetuksi, sanoitko niin? Mistä luulet hänen tulleen liikutetuksi? Miten typerästi puhutkaan?"
"Katsokaa, hän kääntyi äkisti pois minusta, herra, hän oli sävähtänyt aivan punaiseksi ja minusta näytti, että hänen silmänsä olivat kyynelissä."
"Turhia, Skirmen, sinä näit väärin. Juokse korjaamaan purjeita!"
Skirmen kiirehti täyttämään herransa käskyä, eikä voinut käsittää minkätähden hänen herransa oli niin omituisen hajamielinen ja ärtyinen. Mutta nuori drotsi huokasi syvään ja katsahti vielä kerran taakseen torninikkunasta loistavaan valoon. Sitä ei enää näkynyt, ja hänestä tuntui kuin olisi äsken hänen lapsuudentaivaallaan tuikkava kaunis tähti sammunut tuon etäisen valon mukana. Tuuli suhisi voimakkaasti purjeissa, ja jo alkoi näkyä valoja Skånen rannikolta. Silloin kuului äkkiä hirveätä huutoa laivasta, ja tulisoihdut leimahtelivat kilahtelevien miekkojen ja keihäiden keskessä. Drotsi Pietari hypähti hämmästyneenä peräsimen luota ja näki kauhukseen ritari Thorstensonin ja herra Rimordsonin voimiensa takaa taistelevan Flynderborgin kolmenkymmenen sotamiehen kanssa.
Drotsi astui taistelevien joukkoon paljastettu miekkansa kädessä. "Rauhoittukaa, kuninkaan nimessä, tai olette kaikki kuoleman omia!" — huusi hän äänellä, joka olematta kova, vaikutti ihmeellisellä voimalla kapinoiviin. Kaikki pysähtyivät katselemaan häntä. Raivoava ritari Thorstensonkin, joka oli haavoittanut yhdenmiehen ja kaatanut toisen, voitti suuttumuksensa, jääden rauhallisena seisomaan.
"Puhukaa, mitä on täällä tekeillä?" kysyi drotsi, "täällä minä olen ylin tuomari".
"Kapinaa, salavehkeilyä!" huusi Thorstenson, "tuossa makaa yllyttäjä".
"He luulevat meidän omavaltaisesti pakoittaneen linnanpäällysmiehen antamaan heidät mukaamme ja uskovat meidän aikovan viedä heidät onnettomuuteen", sanoi Rimordson.
Kapinoivat sotamiehet tunkeilivat nyt uhitellen esille, huutaen toinen toistaan hurjemmin: "me olemme vapaita tanskalaisia miehiä, — me emme anna kolmen ryövärin nöyryyttää itseämme, — kyllä me tiedämme, että te aioitte murhata linnanherran tornissa. Täällä meidät kuletetaan pois kuin teurastuselukat pilkkosen pimeässä, eikä kukaan tiedä mihin" —
"Hiljaa!" huusi drotsi. "Onko teidän joukossanne ketään, joka tuntee kuninkaan nimen ja sinetin?"
"On viisas Kristian, hän tuntee, Kristian Fyeniläinen", huusivat miehet.
"Antaa hänen tulla tänne!" käski drotsi Pietari, ottaen esille kuninkaallisen käskykirjeen linnanpäällysmiehille — "tänne soihtu! Kuunnelkaa nyt!" Hän luki heille ääneen ja selvästi käskyn, että heille oli annettava miehistöä, missä vain tarvittiin, "tuossa näette kuninkaan nimen ja sinetin!"
"Se on oikea, toverit!" sanoi korkeasti oppinut Fyeniläinen, ja useimmat vaikenivat, kuitenkin kuului vielä joukosta murisevia ääniä.
"Nyt te olette nähneet mustalla valkoisen päällä, mitkä ovat oikeutemme, miehet", jatkoi drotsi Pietari ankarasti — "mutta siitä huolimatta olisi teidän pitänyt totella päällysmiehenne käskyä. Nyt te olette kaikki minun vankiani, teidänlaisianne miehiä minä en voi pitää kuninkaan palveluksessa. Teidän johtajanne on saanut palkkansa. Heittäkää hänet mereen kalojen syötäväksi! Itse te heti riisutte aseenne!"
Sotamiehet viivyttelivät, ja heidän joukostaan kuului hiljaista murinaa.
"Vieläkö arvelette?" kysyi drotsi. "Tahdotteko tulla tuomituiksi maankavaltajina? Heittäkää mereen kapinanyllyttäjän ruumis! Hänen tuomionsa on täällä langetettu. Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen!"
Pari sotamiestä, jotka seisoivat lähinnä drotsia, tarttuivat ääneti kaatuneen toverinsa ruumiiseen ja heittivät sen mereen. Loiskahdus kuului syvyydestä, ja silmänräpäyksen ajan vallitsi kamala hiljaisuus. Ei kukaan pannut vielä pois aseitaan.
"Teidät on erehdyttävästi johdettu harhaan, maamieheni!" sanoi nyt drotsi lempeämmin. "Minä puhun teidän puolestanne tällä kertaa. Mutta nyt panette hiljaa pois aseenne ja menette alas ruumaan! Totelkaa heti, joka vastustaa, se on kuolemaan tuomittu!"
Hämmästyneet sotilaat tottelivat. Silmänräpäyksessä oli heiltä kaikilta aseet riisuttu, ja heidät sulettiin orjien kanssa laivanruumaan. Nyt palasi drotsi Pietari ääneti ja rauhallisesti takaisin peräsimen luo, jota Skirmen hänen viittauksestaan oli ottanut ohjatakseen. Ritari Thorstenson ja Rimordson seisoivat miekat paljastettuina vankilahuoneen luukun vieressä. Skirmen hoiteli purjeita. Laivalla oli kuoleman hiljaista. Myrsky oli asettunut. Päivä alkoi sarastaa skånelaisen rannikon takaa. Viimeinen luoviminen oli tehty, ja laiva liukui suoraan Helsingborgin satamaa kohti.