SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Oli vielä varhainen aamuhämärä. Herttua Waldemar ja hänen drotsinsa kävelivät edestakaisin Helsingborgin linnan ritarisalin kiiltävällä liuskakivilattialla. Penkillä olivat heidän meriveden läpikostuttamat matkavaippansa.
"Olipa se aika myrsky!" sanoi ritari Abilgaard käsiään hieroskellen. "Oli onni, että Alfkreivi oli mukanamme. Hän toi meidät kuitenkin kuivalle kuin mies, vaikka olikin humalassa."
"Raaka, villi merikarhu!" sanoi herttua. "Hän oli vähällä turmella koko asiamme. Merellä hän on korvaamaton, mutta minun sivullani ei hän enää milloinkaan astu jalkaansa maihin. Olihan hän maalle noustessa selvä ja ymmärsi tarkoitukseni."
"Hän ei vastustellut, herttua, ja häntä näkyi suututtavan illalliset typeryytensä. Oli hyvä, ettemme riitaantuneet hänen kanssaan! Siinä on kuitenkin mies, jota tarvitaan."
"Jäikö uskalias Niilo Rauhaton hänen luokseen? Näinä aikoina on hänkin hyvä olemassa etempänä, mutta tänne me emme huoli niitä miehiä. Vain heidän kasvonsa voisivat saattaa meidät epäluulon alaisiksi."
"Hyvä herttua, ei ainoatakaan sielua heistä tullut maihin. Minä toistin ankarasti teidän käskynne, että heidän heti piti nostaa ankkurin. Minä autoin Alfkreivin tavailemaan norjalaisen kuninkaan ja marskin kirjeet, ja hän vannoi kahdeksan päivän kuluessa olevansa Tukholman edustalla mukanaan kolmekymmentä sotaväen kuljetuslaivaa."
"Hyvä, hyvä!" sanoi herttua miettiväisenä. "Kunhan vain onnellisesti pääsisimme skånelaisen rajan yli! Silloin ei olisi mitään hätää ja silloin täytyy kaiken onnistua. Kun Maunu kuningas kuulee aikeemme, hyväksyy hän sen ja ojentaa meille kätensä. Heidän lapsi-kihlauksensa ja muut kurjat keinonsa eivät pelasta heitä! Mutta missä he viivyttelevät?"
Päivä alkoi yhä enemmän valeta. Suuren linnansalin ikkunat olivat lännenpuolella satamaan päin, ja parvekkeelta he näkivät Tönsbergin kreivin merirosvolaivan, jolla he olivat tulleet, kiitävän navakassa sivutuulessa ulos satamasta. "Kas, tuolla purjehtii Alfkreivi!" sanoi ritari Abilgaard. "Taisipa ottaa kovalle lähteä tanskalaiselta rannikolta ilman saalista. Mutta mitä tämä on? Tuolla sillan luona on sinipurjeinen laiva. Minä en nähnyt sitä meidän maihin noustessa. Se ei ole skånelainen."
"Jumalille kuolema!" huudahti herttua. "Sehän on Örekrogin kuninkaallinen jahti. Ei suinkaan meitä ole lähdetty takaa-ajamaan? Eihän vain ritari Lave ole pelästyksissään päästänyt irti kirottua drotsia? Missä linnanherra viivyttelee? Ilmoitithan sinä hänelle ketä me olemme, ja että me kuninkaallisina lähetteinä heti tarvitsemme saattoväkeä."
"Kyllä, herra! Eikä näkynyt olevan minkäänlaisia esteitä, heti teidän nimenne kuultuaan alkoivat vahdit ja palvelijat kiirehtiä. Linnanherra ei ollut vielä noussut, mutta hän aikoi silmänräpäyksen kuluttua olla täällä."
"Ei ole aikaa hukuttaa hetkeäkään!" sanoi herttua levottomana. "Jos emme heti saa saattojoukkoa, niin matkustamme yksin. Ovathan hevoset valmiina?"
"Ne ovat satuloituina linnanportaiden edessä, herra! Mutta kuulkaa, nyt he tulevat!"
He kuulivat linnassa levottomasti liikuttavan, asestettua väkeä juoksi edestakaisin. Suuren salin itäiseltä sivulta näki linnanpihalle. Sieltä he nyt kuulivat melua ja kiirehtivät levottomina ikkunaan. "Linnanportti lukitaan, herra!" sanoi ritari Abilgaard. "Katsokaa, piha on täynnä sotaväkeä."
"Jumalan nimessä, mitä tämä merkitsee? Onko meidät petetty?" huudahti herttua. "Tule. Tyko, täytyyhän täältä päästä ulos, meidän täytyy lähteä!"
Salissa oli neljä suurta ovea. Kaksi niistä oli lukossa. He astuivat kolmannelle. Se ei ollut lukittu. He avasivat sen nopeasti, mutta ulkopuolella seisoi kuusi asestettua miestä, linnan varusväkeä, Tanskan vaakuna kypäräpäähineissään.
"Täältä ei kukaan mene ulos!" huusi korskea ääni heitä vastaan. He kiirehtivät pelästyneinä neljännelle ovelle, mutta ennen kuin he ennättivät sinne, avautui se, ja drotsi Pietari seisoi heidän edessään, yhdessä ritari Thorstensonin ja herra Rimordsonin kanssa, mukanaan tanskalaiseen ritaripukuun puettu vanhempi herra, linnanpäällysmiehen päällikkösauva kädessään. Se oli Helsingborgin linnanherra. Häntä seurasi kaksitoista asestettua miestä.
"Kuninkaan nimessä, teidän aseenne, hyvät herrat!" sanoi drotsi Pietari rauhallisesti: "te olette meidän vankiamme".
"Mitä? Minkä vuoksi?" huudahti herttua polkaisten jalallaan kivilattiaan. "Kuka rohkenee vangita herttua Waldemarin?"
"Minä, drotsi Pietari Hessel ja nämät tanskalaiset ritarit, teidän herranne ja kuninkaanne nimessä."
"Minä en tunne teitä. Teillä ei ole minkäänlaista oikeutta vangita? jalosyntyistä herttuaa ja vapaata, kuninkaallista läänitysherraa!"
"Silloin ainakin tunnette kuninkaan nimen ja sinetin, korkea-arvoinen herra!" vastasi drotsi Pietari, ojentaen hänelle valtakirjansa.
Herttua luki sen, silmät suuttumuksesta säkenöiden. "Se on laiton!" huusi hän, "se sotii valtakunnan lakia ja oikeutta vastaan, minua ei ole syytetty missään kihlakunnan-käräjissä tai maakuntakäräjissä. Minä panen laillisen vastalauseen tätä toimenpidettä vastaan, katsoen sen mielivaltaiseksi ja oikeudettomaksi. Te olette minun todistajani, linnanpäällysmies, julistaessani tämän valtakirjan kelpaamattomaksi. Minä vastaan maan ja kansan edessä siitä että hävitän sen." Tämän sanoessaan repäisi hän kuninkaallisen valtakirjan ja heitti sen lattialle. "Kuninkaan sukulaisena ja Etelä-Juutinmaan herttuana käsken minä nyt teidän", jatkoi hän ruhtinaallisella valtiasäänellä, "heti vangitsemaan tämän ylvästelevän herran, joka uskaltaa väärinkäyttää kuninkaallista valtaa moiseen laittomaan toimenpiteeseen".
Linnanherra katseli miettiväisenä vuoroin herttuaan, vuoroin drotsi Pietariin, ja näytti epäröivän mitä olisi tehtävä. Thorstenson helähytti kiukustuneena miekkansa kivilattiaan, ja Rimordson näytti aikovan puhua, mutta drotsi Pietari ehti ennen häntä. "Täällä ei ole kysymys siitä, onko tämä toimenpide laiton tai ei", alkoi drotsi puhua, "ja onko kuninkaalla oikeus vangituttaa tämä korkea ruhtinaallinen herra, ennen kuin hänet on syytetty maakunnankäräjillä, siitä vastatkoon kuningas itse. Te olette nähnyt minun valtakirjani ja kuninkaallisen käskykirjeen, niitä ei voi tehdä tyhjiksi. Niiden nojalla minä vaadin teidän viipymättä ja vastustelematta tottelemaan kuninkaan tahtoa. Jos te ette tahdo sovinnolla jättää minulle aseitanne, hyvät herrat, niin olen pakoitettu käyttämään väkivaltaa."
Drotsi Pietarin rauhallinen ja varma esiintyminen saattoi herttuan hämille, ja karkoitti linnanherran viimeisetkin epäilykset. "Tällä hetkellä teidän täytyy taipua välttämättömyyden mukaan, jalosukuinen herttua!" sanoi vakava herra kohteliaasti ja kumartui itse ottamaan kuninkaallisen valtakirjan. "Ehkä kaikki on erehdystä, ja te voitte siitä vielä puhdistautua ja nostaa kanteen tätä herraa vastaan jos hän on väärinkäyttänyt kuninkaallisen vallan. Tällä hetkellä hän on siihen täydellisesti oikeutettu, ja häntä on senvuoksi toteltava."
Herttua puri hammasta ja ojensi drotsi Pietarille miekkansa, katsomatta häneen. Ritari Abilgaard seurasi herransa esimerkkiä, ja katkeroituneet valtiovangit eivät puhuneet enää sanaakaan. Linnanherran kohteliaasti kysyessä halusivatko he minkäänlaisia virvokkeita ennen laivaan menoa, puisti herttua suuttuneesti päätään. Hänen aikoessaan lähteä, ympäröi taaja sotilasryhmä molemmat tärkeät vangit. Drotsi Pietari ja hänen seuralaisensa lausuivat kohteliaasti hyvästi linnanpäällysmiehelle, joka antoi drotsille takaisin rikkirevityn valtakirjan ja saattoi heidät kaikki laivasillalle. Vielä ennen auringon nousua, purjehti drotsi Pietari täysin purjein tärkeiden vankiensa kanssa Själlandia kohti. Flynderborgin kapinalliset sotamiehet olivat jätetyt Helsingborgin linnanherran huostaan, joka toisella laivalla toimitti heidät sidottuina Örekrogiin. Siinä Klaus Skirmenille oli ollut kyllin tekemistä. Hän katseli nyt isäntäänsä ylpeillen ilosta, mutta piti kuitenkin varansa, ettei ylimielisellä ilmeellä loukkaisi vangittuja herroja. Kun ritari Thorstenson ja herra Rimordson hetken seisoivat yksin drotsi Pietarin kanssa peräsimen luona, puristivat he luottamuksella hänen kättään ja kiittivät hänen onneaan.
"Mutta harmillista on kuitenkin olla teidän kanssanne vaarallisilla seikkailuilla!" mutisi Thorstenson: "ennenkuin minä olen tilaisuudessa kunnolla käyttämään hyvää miekkaani, olette te miekka huotrassa parilla sanalla ehtinyt toimittaa paljon enemmän".
"Teidän hyvä miekkanne taitaa olla meille liiankin pian tarpeen", vastasi drotsi Pietari, hillityllä äänellä. "Se uhkayritys, johon olemme ojentaneet kätemme, taitaa olla suurempi kuin uskotaan."
Totiset ritarit eivät puhuneet sen enempää keskenään. Heidän ruhtinaallinen valtiovankinsa ei kunnioittanut heitä sanallakaan. Salaten katkeruutensa hän taipui kohtaloonsa. Vankeustoverinsa kanssa hän käveli edestakaisin laivankannella, sen näköisenä, kuin hän olisi isäntänä laivassa, lopulta näyttäen välinpitämättömältä ja iloiselta. Mutta drotsi Pietari huomasi hänen katseessaan kostonhimoisen toivon ilmeen, joka saattoi hänen mielensä hyvin vakavaksi ja huolestuneeksi. Istuessaan peräsimen luona, näki valpas drotsi taas Flynderborgin synkät tornit. Hän heitti surumielisen silmäyksen pieneen torninikkunaan, josta hän yöllä oli nähnyt valon tuikkavan. Ikkuna oli sulettu ja näytti olevan sisäpuolelta peitetty tummalla verholla. Koko mahtava linna, johon hän ei tällä kertaa halunnut poiketa, lepäsi puoleksi sumuun verhoutuneena rauhallisena kevätaamuna, näyttäen hänestä yhtä synkältä ja salaperäiseltä kuin oma tulevaisuutensa ja onnettoman isänmaansa kohtalo.
* * * * *
Pian oli tunnettua koko maassa, että herttua Waldemar ja hänen drotsinsa olivat viedyt vangittuina Sjöborgin linnaan. Tämä kuninkaan ja hänen toimeliaiden miestensä uskalias askel oli hämmästyttänyt tyytymättömiä aatelisherroja, ja nyt näytti siltä kuin uskaliaimmatkin läänitysherrat olisivat kadottaneet rohkeutensa niskoitella kuningasvaltaa vasten eivätkä enää ajatelleet kapinoida valtakunta; ja kruunua vastaan. Suuri joukko Tanskan mahtavinta aatelia, sekä monta vierasta ruhtinasta koettivat saada sovitetuksi tätä kuninkaan ja herttuan välistä vaarallista riitaisuutta, koettaen saada nuoren, harhaanjohdetun herttuan vapautetuksi vankilasta, mutta toinen kuukausi toisen perästä kului ilman sanottavaa muutosta. Kuten tavallisesti matkusteli kuningas kesän aikana ympäri maata ja vietti talven Riibenlinnassa. Drotsi Pietarin sanottiin taas olevan hyvin suosiossa, ja niihin ehtoihin herttuan vapauttamisesta, jotka drotsi ja vanha, ankara ritari Jon katsoivat tarpeellisiksi turvatakseen kruunua, epäiltiin täydellä syyllä nuoren, rohkean herttuan tahtovan alistua, niin kauan kuin hän voi luottaa mahtaviin liittolaisiinsa sekä omassa maassa, että sen ulkopuolella.
Oli viimeisiä päiviä marraskuussa, vuonna 1286. Vangittu herttua ja hänen ritarillinen vankeustoverinsa drotsi Tyko Abilgaard, istuivat iltapäivällä vastatusten sakkipöydän ääressä Sjöborgin linnan pimeässä tornikamarissa, jossa he näin olivat viettäneet kolme kaunista kesäkuukautta, ja enemmän kuin kuusi pitkää syys- ja talvikuukautta. Heitä vartioitiin ankarasti, mutta ilman kovuutta, ja kaikella sillä kunnioituksella ja huomaavaisuudella, jota näin ylhäiset ja tärkeät valtiovangit voivat vaatia. Heiltä ei puuttunut yhtään niistä tarpeista ja pikkumukavuuksista, joita näin syrjäisellä paikalla voitiin hankkia, ja joka voitiin suoda heille tarvitsematta pelätä heidän pääsevän pakoon tai ylläpitämään yhteyttä ystäviensä ja liittolaistensa kanssa. Molemmilla vangituilla herroilla oli oma huoneensa, mutta heitä ei ollut kielletty olemasta yhdessä, ja heidän huoneittensa välillä oli ovi, jonka he itse saivat avata ja sulkea. Pienet tornikamarit pidettiin niin puhtaina, ilmavina ja lämpiminä kuin vangit itse halusivat. Huoneisiin oli varustettu heidän mukavuudekseen kaikenlaisia talouskapineita ja sitä paitsi useita erilaisia lautapelejä ja muutamia käsinkirjoitettuja aikakirjoja. Siellä oli vielä pari hartauskirjaa sekä kannel, harppu ja monta muuta sellaista esinettä, joka voisi helpoittaa heidän vankeuttaan ja lyhentää heidän aikaansa. Mutta valo ja kirjoitusvehkeet olivat heiltä kielletyt, eivätkä he nähneet muuta ihmistä kuin kuuron tornivahdin, joka ei milloinkaan puhunut sanaakaan heitä palvellessaan, ja ankaran linnanvoudin Paul Hviten itsensä. Hän kävi heitä tervehtimässä joka päivä epämäärätyillä ajoilla, ja sinä tuntina, jolloin he joka päivä saivat kävellä linnanpihalla raittiissa ulkoilmassa, ei hän koskaan väistynyt heidän vierestään. Joka päivä tuotiin heille hyvinvalmistettu ruoka hopeavadeilla, ja kunkin vuoden ajan parhaat hedelmät koristivat aina heidän yksinäistä pöytäänsä. Heidän viinikannunsa kahvaan oli usein pistetty tuore kukkavihko ankarimpinakin talvikuukausina, mutta he eivät olleet saaneet selville kuka heille osoitti tämän ystävällisen huomaavaisuuden.
Saadakseen yksitoikkoiseen elämäänsä jonkinlaista vaihdosta, olivat he vuoroon vieraina toistensa luona, ja tänään oli Tyko Abilgaard isäntänä. Päivällispöytä oli korjattu pois, mutta viinikannu ja hopeapikarit olivat vielä pöydällä.
"No, joutuin, jalo vieraani!" sanoi kohtelias ritari. "Jos te olette väsynyt saamaan minut matiksi, niin antaa typerien nappuloiden seisoa, ja juokaamme mieluummin pikari yhdessä! Viini on erinomaista. Kunhan meillä vain olisi kaksi somaa neitosta täällä seuranamme, niin ei meidän vankeutemme olisi minusta niinkään suuri onnettomuus. Kuka tietää, mitkä somat kätöset lähettävät meille alituiseen noita ihania kukkasia, ehkä toinen meistä on löytänyt omansa täältä linnan somien neitosten ja tyttöjen parista?"
"Sinulla on onnellinen luonne, Tyko", vastasi herttua, "mutta minä en sitä kadehdi sinulta. Minun luullakseni sinä olisit onnellinen vaikka itse helvetissä, kun sieltä vain ei puuttuisi viini eikä kevytmieliset naiset. Oli kuitenkin aika, Tyko, jolloin sinä otit osaa ylpeihin unelmiini", sanoi hän oltuaan hetken aikaa syviin mietteisiin vaipuneena ja heitti sakkinappulat luotaan. "Kevytmielisempienkin kujeittemme aikana sinä et unohtanut olevasi vääryyttä kärsineen ruhtinaan ystävä, joka tahtoi toimia hänen kanssaan suurimman päämäärän edestä mitä mies voi toivoa. Sinä olit vihitty elämäni suureen salaisuuteen: sinä kohotit pääsi uljaasti minun kanssani joukkojen yli, ylenkatsoen nukkeja, joiden kanssa me leikimme, aina silloin ajatellen mitä sinäkin voisit toimittaa, jos herttua Waldemar kerran kantaisi esi-isänsä voittokruunua."
"Elkää luulko, jalo herra, minun vielä sitä unohtaneen!" vastasi ritari. "Mutta eihän tässä auta ruveta kalpeana ja laihana suremaan paksujen muurien sisällä, kun me emme kuitenkaan pääse askeltakaan lähemmäksi päämaaliamme."
"Jättiläisaskeleita voimme täällä ottaa, Tyko! Minä olen ehkä tässä ahtaassa huoneessa jo astunut tärkeämmän askeleen, kuin vapaana ollessani keskellä meluavaa ja ilvehtivää hovimaailmaa. Lue aikakirjoista suurimmista miehistä, ja sinä saat nähdä mitenkä he hautautuivat erämaihin ja yksinäisiin luoliin, koetellakseen salassa itseään ja voimiaan, ennenkuin he ryhtyivät tekoon, joka hämmästyttäisi tulevia sukupolvia, ja jota muistettaisiin vuosisatojen läpi! Kun sinä olet nukkunut ja uneksinut huveista ja kauniista tytöistä — olen minä valvonut monta yötä tuolla luolassani. Ajatusten suuri, valtava maailma avautui vankilassani eteeni, menneitten aikojen suurten henkien ollessa lähelläni."
"Herra varjelkoon meitä, jalo herra, onko teistä tullut henkiennäkijä! Eipä ole senvuoksi ihme, että olette laihtunut ja käynyt kalpeaksi. Sellaiset yönvalvomiset ja moiset mietiskelyt murtavat teidän terveytenne, viemättä teitä kuitenkaan askeltakaan edemmäksi. Mitä olette sitten harkinnut? Mitkä ovat niitten vaarallisten ponnistustenne tulokset? Te olette tullut yhtä totiseksi ja juhlalliseksi kuin paastonnut munkki, minä tuskin enää tunnen teitä."
"Mutta sinä ja maailma saatte oppia tuntemaan minut!" sanoi herttua, "nyt vasta minä tunnen itseni, ja nyt minä tiedän, että olin ennen kevytmielinen narri. Minä olin poikamainen, uhkamielinen ja raukkamainen, tahtoessani vetäytyä pois itsevaltiaan holhouksesta ja riidellessäni mahtavan sortajani kanssa mitättömistä saarista ja surkeista rahaoikeuksista, silloin kun tavottelin hänen kruunuansa. Minä olin typerä, mahdottoman typerä, antaessani sinun ja noiden muiden ajattelemattomien herrojen houkutella minut vaatimaan itselleni maata ja valtakuntaa, ennen kuin olin varma siitä olinko kansan henkinen valtias."
"Minä en ymmärrä teitä, jalo herra! Ettehän toki ole ruvennut haaveilemaan henkisestä herruudesta, jätetään se pappien ja paavin haltuun. Mutta te olette oikeassa: voidaksenne lyödä valtikat tyrannin kädestä, jota mahtavat, soaistut orjat vartioivat, siihen tarvitsette sotapäällikkösauvan ja armeijan. Oli epäilemättä erehdys, että liian aikaisin ilmaisitte, mitä kilvessänne kannoitte, antaen siten vastustajillenne aseet käteen teitä vastaan, ennen kuin itse olitte kyllin varustettu."
"Se oli pienin virheeni, Tyko, ja sen olen kyllä sovittanut näiden vankilamuurien sisällä. Minun suurin erehdykseni oli kun kuvailin voivani hallita kansaa, joka ei vapaaehtoisesti valinnut ja tunnustanut minua hallitsijakseen, ja että kruunu voitettiin niin kuin valloitetaan linna tai kappale maata hurjalla uhkarohkeudella ja vieraiden sotajoukkojen avulla. Minä en tahdo pyrkiä tämän kansan hallitsijaksi ennen kuin olen voittanut puolelleni sen sydämet."
"Ne ovat haaveiluja, liiallisten yövalvomisien ja liikkumisen puutteen seurauksia. Mitä te luulette suuren, typerän kansanjoukon välittävän hallitsijansa sisällisestä olennosta? Joukot tottelevat vain sitä, jolla on valta ja voima. Sitä hallitsijaa, jolla on suurimmat sotajoukot, ja joka kykenee heiluttamaan pisintä miekkaa kansojen ylitse, he kutsuvat mieluimmin kuninkaakseen ja sydämellisesti rakastetuksi isäkseen, kun hän ei vain määrää heille korkeampia veroja kuin edeltäjänsä, ja jotakuinkin seuraa maansa oikeutta ja lakia."
"Ei, ei, Tyko!" alkoi kalpea, totinen herttua taas kiivaasti puhua. "Ennakkoluulot ja ylenkatse kansan elämää ja kansanhenkeä vastaan ovat johtaneet harhaan maailman suurimmatkin hallitsijasielut. Sellainen vain ulkopuolinen herraus, jolla ei ole juuriansa kansan syvimmissä sydänsyissä: ja joka ei liity suuriin kansallismuistoihin ja sankarinimiin, on huono ja hylättävä, vaikka se ulottuisi yli koko maailman: se on valtaistuin, joka on rakennettu ylpeyden ja turhamaisuuden utupilvien ilmaan. Tuulenpuuska voi pyyhkäistä sen pois, ja ensimäinen vapaa, valtavampi henki, joka kohoaa näin sorretusta ja raa'asta ruumiillisen voiman hallitsemasta kansasta, on kyllin voimakas kumoamaan sellaisen varjokuninkaan ja kaikki hänen sieluttomat joukkonsa."
"Te hämmästytätte minua, jalo herra. Mistä olette saanut kaiken tämän uuden viisauden. Luulenpa melkein teidän nähneen näkyjä viisaudenluolassanne ja seurustelleen siellä henkien ja muiden hullutusten kanssa."
"Tule niin näytän sinulle minun henkeni!" sanoi herttua nousten. "Minä näytän sinulle, että minä en ole ensimäinen, joka näiden muurien sisäpuolella on ajatellut vakavasti kansan ja hallitsijan välisistä suhteista!"
"Kyllä Sjöborgissa ennenkin on ollut tärkeitä valtiomiehiä", sanoi ritari, "mutta minä epäilen kuitenkin kenelläkään heistä olleen teidän uusia, omituisia mielipiteitänne. Huomattavin niistä, jotka ovat olleet suljetut tähän valtiovankilaan, oli raivoava piispa Waldemar, hän halusi Knut IV:nen ja Waldemar Seierin kruunua uhaten heidän henkeänsä ja vietti elämänsä loppuosan mielipuolena pyhimyksenä Leckumin luostarissa."
"Mahdollisesti hän lopulta tuli mielipuoleksi", vastasi herttua, "mutta se mikä tekee toiset hulluiksi, saattaa toiset viisaiksi. Sinä olet arvannut oikein, Tyko! Minä olen saanut makuuhuoneekseni sen vankilakammion, jossa tuo onneton kuningassukuinen ja ylväsmielinen piispa istui kahlehdittuna hirteen, purkaen vihansa kirouksiin maailmaa ja ihmisiä kohtaan. Mutta, että hänelläkin on ollut valoisat hetkensä, ja on monta kertaa nähnyt selvemmin maailman ja sen sokeat hallitsijat kuin ehkä kukaan olisi aavistanut siitä minä näytän sinulle muistomerkkejä, joita ei ehkä ainoakaan ihmissilmä ennen minua ole nähnyt."
He olivat astuneet herttuan ahtaaseen vankilahuoneeseen, joka oli linnanpihan puolella, sen pieni ristikko-ikkuna oli kahdeksan kyynärää maasta. Täällä oli vielä raskas, ruostuneella rautarenkaalla ja rautaketjulla varustettu hirsi, joka oli kiinnitetty kiviseinään. Hänen vieressä oli iso, lattiasta irroitettu kivi, jolla luultavasti oli suljettu ovi sisältäpäin. Linnanvouti olisi tahtonut poistaa nämä entisen vankila-asukkaan surulliset muistot, mutta herttua oli erityisesti pyytänyt jättämään ne, kuultuaan ketä kuuluisaa sukulaista ne muistuttaisivat hänelle. Likaisilla seinillä näki monenlaisia viivoja, jotka muistuttivat riimukirjoituksia ja itämaalaisia merkkikirjaimia. Herttua viittasi niihin, mutta alkoi hämärtää, eikä ollut mahdollista eroittaa selvästi kirjoitusmerkkejä, sitäpaitsi näytti merkkien selitykseen tarvittavan oppineisuuttta, jota ei ritari Abilgaardilla eikä hänen ruhtinaallisella herrallaan ollut.
"Jos tämä on se viisauskirja, jota olette lukenut öisin, jalo herra", sanoi nuori, iloinen ritari, "niin silloin olette äkkiä tullut kovin oppineeksi ja olette lainannut silmät niiltä ystävällisiltä pöllöiltä ja kissoilta, jotka vähän väliä pujahtavat ristikko-ikkunan kautta luoksenne velvollisuus-vierailuille. Tässä komerossa te ette edes keskipäivällä voi eroittaa A:ta U:sta, vaikka olisitte kuinka tarkkanäköinen."
"Sinä olet arvannut oikeimmin kuin luuletkaan. Tyko! Viisauden lintu itse tulisilmillään on ollut lyhtynä eksytykseni tiellä." Tämän sanoessaan herttua avasi kirstun, jossa hän tavallisesti säilytti jalkineitaan. "Katso tätä", sanoi hän ottaen esille suuren, kesyn kultahöyhenisen tornipöllön, jolla oli tavattoman loistavat silmät.
"Hyi, herra!" sanoi ritari hypähtäen taapäin, "sehän on tuo inhottava kiljukurkku, jota kutsutaan ruumispöllöksi, mitä te sillä teette? Sitä ei kannata pitää vieraanaan, ja pahus siihen koskekoon! Ettekö te ole kuullut, että siitä talosta, jonka katolle se istuutuu, kuolee pian joku?"
"Minun puolestani tulkoon vaikka rutto Sjöborgiin, kun me vain olemme päässeet pois täältä!" sanoi herttua. "Mutta minä olen nyt hyvä ystävä ruumispöllön kanssa niinkuin näet. Eräänä yönä, maatessani valveilla levottomien ajatusten painostamana, minä näin noiden silmien kiiluvina katselevan muurin laidalta minuun päin. Minä pelästyin, ja minusta tuntui niinkuin tuona hiljaisena, salaperäisenä yönä perkele seisoisi tuijottaen minun sieluuni tulisilmillään. Mutta lähestyessäni ottamaan kiinni kutsumatonta yövierastani käänsi se kiiluvat silmänsä kiviseinään päin. Samassa pilkisti heikko kuunsäde sisään, liekö sitten linnunsilmät tai kuunvalo valaisseet seinän, sitä en tiedä, mutta minä huomasin hämärän kirjoituksen, jota en kuitenkaan voinut lukea. Minä panin tarkasti mieleeni paikan, pistin vankini tuonne kirstuun ja nukahdin. Mutta aikaisin seuraavana aamuna tutkin seinää ja kirjoitusta. Aamuauringon paistaessa tänne sisään voi sen hetken aikaa nähdä. Se on latinaa, ja minulla on ollut aika työ sitä lukiessani ja selvitellessäni. Muistathan sinä, ettemme päässeet kovinkaan pitkälle luvuissamme hurskaan munkin johdolla, jonka piti tehdä meidät oppineiksi."
"Miten paljon viisastuitte niistä harakanvarpaista, jalosukuinen herra!" — kysyi Tyko. "Mutta heittäkää toki tuo inhottava ruumispöllö ulos ikkunasta! Sehän tuijottaa meihin niinkuin se tahtoisi hakata silmät päästämme sen viisauden tähden, jonka se on opettanut teille."
"Ei, tämä viisas lintu on tästä lähin minun pilttuutoverini sekä onnessa, että onnettomuudessa!" sanoi herttua, taputtaessaan ystävällisesti lintua, ja laski sen takaisin kirstuun. "Jos se tahtoo kuolemaa ennustaa, niin tehköön sen meidän vihollisillemme!"
"Mutta mitä sitten luitte sieltä, herra?" kysyi ritari Abilgaard kiihkeästi.
"Minä luin monta hirvittävää sanaa, joita en tahdo mainita, ne ovat monta kertaa saaneet hiukset nousemaan minun päässäni. Mutta yksi sana on siellä, joka on sanonut minulle minkä vuoksi minä olen tullut tänne ja mitä minulle on tehtävää täällä ihmeellisessä maailmassa. Sinä, joka uneksit valtaistuimesta ja havahduit kahleissa, seisoo siellä, tartu siihen valtikkaan, joka henkiä hallitsee, ja sinun kruunusi loistaa kuin aurinko!"
"Se on pyhimyssädekehä, joka jo kummitteli täällä hullun piispan aivoissa", sanoi ritari Abilgaard, "tai sitten mietiskeli hän loihtuja ja salaisia henkienmanaamisia. Elkää vain tekin tulko hulluksi, jalo herra, ettehän vain saa sitä päähänpistoa, että tahtoisitte päästä pyhimykseksi! Tohdinpa vannoa, että siinä me kumpikaan emme pääse kovinkaan pitkälle tässä maailmassa!"
"Minä en ymmärrä hänen sanojansa niin", vastasi herttua ja hänen silmänsä loistivat. — "Minä selitän hänen sanansa maailmalliseen tapaan, ja sellaisina ne eivät ole hulluutta, vaan syvää ja totista vallitsijaviisautta. Minä en luovu suuresta, rohkeasta elämänsuunnitelmastani, minä en luovu siitä niin kauan kuin pisarakaan Waldemar Seierin verta virtaa suonissani. Mitenkä! Siinä vain on kysymys. Minä en hae enää apua ja voimia vierailta ruhtinailta ja sotajoukoilta, enkä minä enää luota kapinallisten alamaisten kunniattomaan salaliittoon. He voivat yhtähyvin rikkoa uskollisuutensa minua vastaan kuin minun edeltäjiäni vastaan. Minä en tahdo estää enkä vastustaa aijetta, joka voi olla minulle eduksi, mutta minä olen oppinut ylenkatsomaan sitä. Se käsi, joka vapisematta tahtoo kantaa valtikkaa, olkoon puhdas sukulaisverestä. Se otsa, jota kruunu ei polta, elköön kantako salaista kaininmerkkiä koristustensa alla —"
"Siinäpä sitä ollaan!" keskeytti hänet Tyko. "Tehän tahdoitte olla pyhimys! Hyvä on! Mutta ei pidä mennä liiallisuuksiin, armollinen herra! Pitäähän teidän kuitenkin olla selvillä siitä mitä on tekeillä, ja mitä te jo tiedätte — —"
"Minä en tahdo tietää mistään, josta joskus saisin hävetä Europan ritarien ja ruhtinaitten edessä!" huudahti herttua — "ja sen minkä minä jo tiedän, Tyko, sen minä tahdon unohtaa ja haudata sieluni syvimpään sopukkaan turhana unelmana. Minä en tahdo kantaa kruunuani niinkuin onneton, soaistu iso-isäni kantoi, saadakseni itse lyhyen loistokauden jälkeen surmani suuttuneelta kansaltani. Jos petturit tahtovat tehdä työtä minun puolestani, niin tehkööt, mutta minä en nostata myrskyä. Nyt on vain tarpeen voittaa aikaa ja luottamusta. Minä tahdon luopua Alsista, jopa herttuakruunustanikin! — Enempää ei kai voitane vaatia minun vapaudestani. Horjuva valtaistuin kaatuu kuitenkin ilman minuakin. Mutta sitä ei kohota kukaan muu kuin yksi Waldemareista. Minä tahdon näyttää kansalle, etten minä kanna Waldemar-nimeä turhaan, ja että minä voin voittaa itseni. Vääryyttä kestämällä minä voitan sekä sydämet että linnat. Ensiksi minä tahdon tarttua siihen näkymättömään valtikkaan, joka pakoittaa henkiä, ja jos sitten asioitten onnellisiksi kääntyessä kruunu ojennetaan minulle, — niin silloin se ei ole haaveilijan-kruunu eikä myöskään mikään pyhimyskruunu. Mutta sitten se pysyykin lujasti näillä kiharoilla ja loistaa kirkkaana vuosisatojen halki niinkuin suurien Waldemarien."
"No niin, minä alan ymmärtää teitä, armollinen herra!" — sanoi ritari Abilgaard. "Se myrsky, joka kaataa mädänneen rungon, voi myöskin pyyhkäistä mukanaan oksat ja taimet, arvelette te, teidän tarvitsematta siltä puhaltaa keuhkojanne puhki. Minäkin alan tulla selvänäköiseksi ja tunnen jo kunnioitusta tuolla kirstussa makaavaa hyvää ystäväänne kohtaan. Tulkaa, jalo herra! Tämän jalon päätöksen kunnaksi me juomme Bragepikarin, vanhojen pakanallisten esi-isiemme tapaan. Eläköön viisaudenlintunne, minun jalo herrani ja ruhtinaani! Kunhan tulette omaan valtakuntaanne, niin me poistamme leijonan teidän kilvestänne, ja asetamme sinne viisaan linnun sijaan!"
Herttua seurasi iloista ystäväänsä juomapöytään ja oli taas elämänhaluinen, vallaton nuorukainen. Hänen kalpeat poskensa hehkuivat, ja hänen hiukan sisäänpainuneet silmänsä loistivat suurten, rohkeiden toiveiden innostuksesta. Sillävälin oli tullut pimeä, mutta pian paistoi kuu rautaristikon lävitse, valaisten pienen juomapöydän. Ritari Abilgaard lauloi iloisia lauluja, ja herttua yhtyi niihin hurjan kiihkoisasti, tyhjennellen sillävälin ahkeraan pikariaan. Näin melutessaan he eivät huomanneet, että lukot ja telkeet narahtelivat, ennen kuin vankilanovi avattiin, ja suuri, totinen mies, puettuna lyhyeen turkkiin, ja karvalakki päässään, astui lyhtyä pitäen heidän luokseen.
"Hei vain, Paul Hvit, syvämietteinen ihmistuntijamme, meidän oivallinen varovainen isäntämme! Teidän maljanne!" huudahti ritari Abilgaard iloisesti. "Kaikki on täällä parhaimmassa järjestyksessä, niinkuin näette."
"Terve, hyvä ystäväni!" sanoi herttua. Ja puoleksi humaltuneet vangit tyhjensivät iloisina pikarinsa linnanvoudin terveydeksi.
"Minä kiitän kohteliaimmin siitä kunniasta, jonka te osoitatte minulle, korkea-arvoiset, nuoret herrani!" sanoi rauhallinen ja totinen Paul Hvit, kumartaen kohteliaasti lakkiaan nostaen ja silmäili heitä tarkkaavaisin ja tyytyväisin katsein. "Minä olen mielissäni siitä, että viini maistuu teille, ja että te ette välitä sen enempää maailman vaihtelevasta onnesta kuin minkä arvoinen se on. Minä tunnen maailman ja ihmiset", lisäsi hän itserakkaasti päätään nyökäyttäen: — "On aina hyvä merkki, kun valtiovangit ovat iloisia. Minulla on muuten tietoja, jotka luultavasti ovat teille tervetulleita", jatkoi hän antaen lyhdyn valon langeta heidän punakoille kasvoilleen, voidakseen tarkasti tutkia heidän kasvonilmeitään. "Huomenna aikaisin, kun te olette vähemmän iloisia ja paremmin valmistuneita vakavampiin mietiskelyihin, on minulla kunnia tuoda teille sovinto-ehdoitus kuninkaalta, armollinen herra. Jos te, niin kuin toivon, otatte sen vastaan, niin on minulla pian ilo avata teille tämä portti ainiaaksi. Nyt minä toivon teille hyvän ja rauhallisen yön."
Sen sanottuaan hän kumarsi ja poistui. Raskas ovi lukittiin hyvin huolellisesti, ja vangit istuivat taas yksinään kuun valossa. Linnanvoudin puhe oli saattanut nuoret herrat totisempiin mietteisiin. He keskustelivat vielä kauan mihin ehtoihin voisi suostua, mihin ei. Vihdoinkin he menivät levolle, jännityksellä odottaen toisiko seuraava aamu heille vapauden tai ehkä kovemman ja pitemmän vankeuden.
KAHDEKSASTOISTA LUKU.
Linnanvouti oli palannut takaisin vanhaan ritarisaliin, joka hänen aikanaan oli pantu kuntoon ja korjattu, ja jossa hän vastaanotti ylhäiset vieraat. Suuressa takassa leimusi iloinen valkea. Keskellä salia runsaasti katetulla illallispöydällä paloivat kynttilät kolmihaaraisissa messinkijalustoissa. Nuori, ritarillinen herra astui lujin askelin edestakaisin salissa. Se oli drotsi Pietari Hessel. Klaus Skirmen seisoi lämmitellen takan luona.
"No, hyvä Paul Hvit!" sanoi drotsi Pietari astuessaan tyytyväisennäköistä linnanvoutia vastaan. "Mitä hyvää sanoivat teidän vankinne? Tahtovatko he mieluimmin nähdä minut tänään tai huomenna?"
"On oikein ilo käydä näiden vankien luona!" sanoi linnanvouti. "He eivät huokaile ja valittele niinkuin onnettomat rikoksentekijät. Ja uskokaa pois, herra drotsi: kaikista heidän erehdyksistään huolimatta heillä on hyvä ja rehellinen tarkoitus. He olivat pidelleet niin hyvänä viinikannua, jalo herra, ettei voinut tulla kysymykseenkään puhua heidän kanssaan vakavammista asioista tänä iltana. Siinä tilassa ollen olisivat he kirjoittaneet nimensä minkä sopimuksen alle tahansa. Mutta minun tietääkseni, ette te eikä kuningas olisi sitä toivonut, tai siitä hyötynyt. Ihminen on kummallinen olento, sanon minä teille, ja kun me ihmiset emme ole täydellisesti selviä, niin me emme toimi vapaina järkiolentoina, — sanoi minun arvoisa nuoruudenopettajani Horsensissa. Herran ilo hänen sielulleen!"
"Sehän on selvää!" vastasi drotsi Pietari. "Ainoastaan täydellisesti selvänä heidän on kuunneltava minun ehdotustani. Heillä täytyy olla aikaa ja tilaisuutta miettiä niin vakavaa omantunnonasiaa. Siis aamulla! Voinen kai jäädä yöksi linnaan?"
"Sehän on itsestään selvää, herra drotsi! Siitä olen kyllä huolehtinut. Me olemme kaikki ihmisiä, ja elköön puuttuko ruumiiltamme lepo ja virkistys, kun sielun tulee olla valmiina hyviin tekoihin. Olkaa hyvä ja istukaa! Ja jos sallitte niin on täällä myöskin paikka aseenkantajallenne. Ei pidä sitoa kyntävän härän suuta, ja ihminen — no niin, ihminen on nyt myöskin ihminen", lisäsi hän nopeasti, kun ei sen syvämietteisempi huomautus johtunut hänen mieleensä.
Drotsi Pietari hymyili linnanvoudin huonosti sattuville sukkeluuksille ja istuutui pöytään. Skirmen asettui nöyrästi seisomaan hänen tuolinsa taakse ja punastui kun kohtelias linnanvouti osoitti tyhjää paikkaa drotsin vieressä.
"Istu vain, Skirmen!" sanoi drotsi Pietari ystävällisesti, — "täällä me emme ole hovissa".
Skirmen totteli ja istuutui tuolin laidalle. Hän oli totutun tapansa mukaan nöyrästi vaiti kun vanhemmat puhuivat ja piti tarkasti silmällä mitä herransa tarvitsi, ollakseen valmis auttamaan.
"Teidän tärkeät vankinne, hyvä Paul Hvit, tyytyvät siis ilman vihaa ja katkeruutta kohtaloonsa" — sanoi drotsi Pietari. "Se ilahduttaa minua. Huolimatta heidän hirveästä erehdyksestään, on heillä molemmilla kuitenkin erinomaisia, niin melkein suuria ominaisuuksia. On ollut aivan surullinen velvollisuus riistää heiltä vapaus niin kauaksi aikaa. Mutta minä tiedän, että te ette ole tehnyt heidän vankeuttaan pahemmaksi kuin on tarpeellista."
"Minä olen täsmälleen seurannut teidän määräyksiänne, herra drotsi ja — luulenpa tuntevani hiukan maailmaa ja ihmisiä. Se vanki, jota kohdellaan hyvin, ajattelee vähiten pakenemista. Nyt saamme nähdä onko yksinäisyys saanut heidät taipuvaisiksi. Jos he ovat vastahakoisia ja te tahdotte, että heitä kohdellaan kovemmin, niin voi sekin tapahtua. Minä olen vain halpa palvelija, ja mihin minua käsketään sen toimitan henkilöstä välittämättä. Ihminen, sanoi minun unohtumaton oppimestarini Horsensissa — Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen — ihminen ei aina siedä hyviä päiviä."
Nyt astui paksu, pyöreäposkinen kyökkimestari sisään ja asetti vadin pöydälle. Drotsi Pietari katseli häntä ja säpsähti, mutta vaikeni kunnes hän taas oli mennyt ulos.
"Onko teillä ollut kauankin luonanne tämä kyökkimestari, hyvä Paul
Hvit?" kysyi hän, "ja oletteko te varma hänen uskollisuudestaan?"
"Hän on palvellut minun luonani viime vuoden toukokuusta asti", vastasi linnanvouti, "ja minä tuntisin huonosti ihmiset, jos voisin epäillä hänen uskollisuuttaan, hän huolehtii keittiöstään, eikä välitä mistään muusta koko maailmassa. Aina hän vain laulaa ja ilvehtii keittiössä eikä puhu milloinkaan yhtä totista sanaa. Jos kaikki väkeni olisivat hänen laisiaan, niin minä voisin nukkua turvallisesti, vaikka minulla olisikin keisareita ja kuninkaita vahdittavina. Minä uskon niinkuin jo sanoin, tuntevani vähän maailmaa ja ihmisiä. Herra drotsi! Onko teillä jotakin erikoista syytä epäillä kyökkimestarini uskollisuutta, jalo herra?"
"Ei erityisesti", sanoi drotsi, "mutta pitäkää häntä tarkasti silmällä! Ehkä se oli vain sattuma, mutta minä näin hänet viime vuonna vähää ennen Danehoven alkua Melfartissa, Henner Friserin majatalossa, matkaseurassa, johon ei kuulunut valtakunnan ja kruunun erikoisia ystäviä."
"Se taisi olla vain sattuma, jalo herra!" sanoi linnanvouti rauhallisen itsetyytyväisesti. "Minä tunnen väkeni, eikä minua niin helpolla petkuteta. Minun tietääkseni ei kyökkimestari Martti välitä valtioasioista. Hän on hauska, hyväntahtoinen mies, josta minulla on paljon huvia. Hän on samalla linnan puutarhuri, ja minä olen käyttänyt häntä koetellakseni vankien mieltä ja lisätäkseni ihmistuntemustani. Minä olen antanut hänen toimittaa salaa kukkia vangituille herroille. Vangit eivät tiedä mistä kohteliaisuus on kotoisin, ja minä olen huomannut siitä olevan ajanviettoa nuorille herroille, ne saavat heidät rakkausmietteisiin. Ja minun mullakseni ihmiset, jotka voivat ajatella tuollaisia hullutuksia, eivät ole vaarallisia maalle ja valtakunnalle. Paksu Martti ei näe koskaan vankeja, mutta hän on pakahtua naurusta kuullessaan heidän laulavan rakastuneita lauluja ihanasta kädestä, joka kietoo heille kukkavihkoja."
Drotsi Pietari hymyili, mutta puisti päätään ja tahtoi kuitenkin kehoittaa linnanvoutia luopumaan tuosta tavastaan tutkiskella vankiensa luonteita.
Samassa astui kyökkimestari Martti taas sisään, ja heti sen jälkeen ilmoitti oven vahti hengellisen herran tulosta, joka toi tervehdyksen ja viestin Esromin luostarin esimieheltä.
"Antaa hänen astua tänne sisään!" sanoi linnanvouti. "Ei kai teillä ole mitään sitä vastaan, herra drotsi? Se on varmaankin joku apotin ystävistä, joka tulee sopimaan minun kanssani muutamista maa-asioista. Mutta tuleepa hän ihmeelliseen aikaan", lisäsi hän miettiväisenä.
Drotsi Pietari vastasi kohteliaasti myöntäen ja näytti ajattelevan muita asioita. Ovi avattiin, ja kookas, hengellinen herra astui sisään. Noustiin häntä tervehtimään, ja hän astui pelästyneenä askeleen taapäin nähdessään drotsi Pietarin. Drotsi hätkähti myöskin. Linnanvouti ei huomannut molemminpuolista hämmästystä, vaan vastaanotti uuden vieraansa kohteliaalla huomaavaisuudella. "Varmaankin kunnianarvoisen apotti Maunon ystävä", sanoi hän. "Olkaa hyvä ja astukaa lähemmäksi! Keskustellessamme asiastamme näen mielihyvällä, että tämä kuninkaan uskollinen mies, herra drotsi Hessel, on todistajana, sitä kernaammin, kun minä näinä aikoina en muuten uskalla vastaanottaa vieraita tänne linnaan näin myöhään. Kyllä tunnetaan maailma ja ihmiset, sen minä sanon, ja ankarat säädökset ovat tarpeen. Uskallanko kysyä arvoisan herran nimeä?"
"Herra drotsi Hessel tuntee minut" — vastasi hengellinen herra, astuen ylpeän näköisenä lähemmäksi. "Oppineessa maailmassa on nimi maisteri Janus Roskildensis minulle tarpeellinen suositus. Maallikoille esitän itseni tuomiorovasti Jens Grandiksi. Oletteko te linnanvouti Paul Hvit?"
"Teidän palvelijanne, kunnianarvoisa herra!"
"Hyvä! Sen mitä minulla on teille sanomista voivat kaikki kuulla: minä tulen Esromin luostarista, ja koska minun juuri piti kulkea tästä ohitse, otin minä apotin ja luostarineuvoston puolesta tuodakseni teille sopimuskirjan Grimstropin riidanalaisista maista ja lupauduin toimittamaan asiat järjestykseen teidän toiveittenne mukaisesti. Mutta jos te epäilette, tai olette estetty vastaanottamasta minua, niin siirretään asia ja minä nousen taas hevoseni selkään."
"Jumalan nimessä, elkää tehkö minulle sitä ikävyyttä, herra! Te olette sydämellisesti tervetullut!" — sanoi Paul Hvit nopeasti. — "Elkää panko pahaksenne minun varovaisuuttani! — Me olemme kaikki ihmisiä, ja näinä aikoina on paras olla varuillaan. Tänne tulee usein susia lampaan vaatteissa, ja minun täytyy tuntea kenet täällä vastaanotan. Koska herra drotsi tuntee teidät, niin voin minä vähintäkään epäilemättä lausua teidät tervetulleeksi. Taidanpa olla huono ihmistuntija, kun en voinut nähdä, että te olitte sen oppineen herran palvelija niinkuin sanoitte ja arvoisan apotti Maunon arvoisa ystävä. Jos teillä on sopimuskirja mukana, voidaan asia järjestää huomenna. Olkaa siihen asti vieraani, kunnianarvoisa herra tuomiorovasti, ja ottakaa tilaisuudesta vaari! Olkaa hyvä ja istukaa pöytäämme!" Näin sanoen hän vei lisäytyneen seuran istumaan.
Drotsi Pietari oli hiljainen ja harvasanainen. Tuomiorovasti ei myöskään näkynyt viihtyvän tässä seurassa. Skirmen oli hänen sisäänastuessaan noussut ja asettunut herransa tuolin taakse. Linnanvouti yksin oli hyvin iloisella tuulella. Hän kehoitteli ahkerasti vieraitaan syömään ja koetti saada keskustelun käyntiin. Hän kosketteli kaikkia niitä asioita ja tapahtumia, joista tavallisesti näihin aikoihin puhuttiin. Norjalaisesta sodasta ja Tönsbergin kreivin Vähä-Alfin rohkeista ryöstöretkistä tanskalaiselle rannikolle puhui hän innolla, joka osoitti hänen olevan uskollisen, isänmaallismielisen miehen. Hänellä oli sukulaisia Horsensissa, ja hän kertoi hyvin tarkasti, mitä tämä kaupunki oli kärsinyt tuon julman merirosvon hyökkäyksistä.
"Tönsbergin kreivi on kyllä meidän vihollisemme", alkoi nyt mestari Grand puhua, "mutta rohkea ja kuuluisa vihollinen, jota ei saa haukkua ryöväriksi ja merirosvoksi. Hän ei ole noita hienostelevia ritareita, jotka turnajaisissa naisten silmiin pistävät. Meillä ei ole koko maassa urhoollisempaa ritaria. Hän on meidän aikamme suurin norjalainen merisotilas, ja voi pian tulla korotetuksi jaarliksi."
"Mutta kun hän omin päin julmasti ja pohjattomalla ryöväyshalulla ryöstelee ja polttaa meidän rannikoillamme kuin kurjin pakana" — vastasi drotsi Pietari, "niin silloin hän ei ole ritarikunnalle kunniaksi. Hän on tavallinen raaka merirosvo, olkoon vaikka kuinka rohkea ja mahtava, vaikkapa hän olisikin kuninkaallista syntyperää ja niinkuin sanoitte, nyt olevan toivossa pian kantaa jaarlinnimeä. Meillä tanskalaisilla maallikoilla ei ole minkäänlaista syytä kunnioittaa häntä millään jalommalla nimellä, ja meidän kristinuskonopettajillamme vieläkin vähemmän."
Mestari Grand vaikeni ja koetti peittää suuttumustaan. Linnanvouti pani taas keskustelun käyntiin. Hän otti nyt puheeksi sen, että Hallandin Jaakko kreivi keskellä sota-aikaa oli vastaanottanut ritariarvon Norjan kuninkaalta, ja paheksui sitä kovasti. Drotsi Pietari myönsi hänen olevan oikeassa ja katseli kunnioituksella rehellistä linnanvoutia, mutta mestari Grand ei voinut kauvemmin hillitä suuttumustaan. "On sentään hyvä", sanoi hän ivallisesti — "että vieraat ruhtinaat huomaavat tanskalaisten miesten ansiot, kun nämä eivät saa tunnustusta ja oikeutta täällä kotona. Norjan kuningas on ylevä näin kunnioittaessaan arvossa pidettyä vihollistaan, enkä minä voi moittia urheata Jaakko kreiviä sen vuoksi, että hän vastaanottaa niin hyvin ansaitun kunnian."
"Uskokaa minua, herra tuomiorovasti", sanoi drotsi Pietari rauhallisesti, "uskollinen Tanskan mies ei milloinkaan vastaanota kunnianosoituksia isänmaansa viholliselta. Eihän ole mitenkään mahdollista, että te isänmaan ystävänä puolustatte sellaista toimintatapaa."
"Ollakseni isänmaani järkevä ja kristillinen ystävä", vastasi mestari Grand katkerasti, "ei minun tarvitse kääntää viittaani tuulien mukaan. Minun säädyssäni Jumalan kiitos, ei tarvitse peitellä totuutta tai puolustaa jumalatonta pahansuopeutta täyttääkseen virkavelvollisuuttaan. Jumalan pyhä sana ja kanooninen oikeus silmieni edessä minä en pelkää sanoa kuninkaan ja kuningattaren mahtavimmalle suosikille vapaasti ja avonaisesti, että minä ainoastaan siinä määrin kunnioitan ja rakastan tätä maallista isänmaatani kuin siellä kunnioitetaan minun korkean isänmaani jumalallisia lakeja. Jos tahdotte tulla siitä vakuutetuksi, herra drotsi, niin hankkikaa minulle tilaisuus pitämään edes yksi ainoa parannussaarna kuninkaalle ja kuningattarelle, ja heidän hienolle, kohteliaalle liehakoitsija-liudalleen! Silloin saatte nähdä, että minä olen mies näyttämään tämän maailman mahtaville totuudenkuvastimen, jossa moni poski taitaa sävähtää punaiseksi, jos Tanskan hovissa vielä on jälellä hituistakaan omaatuntoa ja kunniaa."
"Semmoinen nuhdesaarna, kunnianarvoisa herra", sanoi drotsi Pietari painolla, "taitaisi varmasti useinkin olla tarpeen, sekä maallikoille, että oppineille. Toivoisinpa teidän käyttävän yhtä suoraa kieltä silloinkin kun te hurskaalla tiellänne tapaatte ruhtinaallisia herroja ja läänitysmiehiä, jotka hallitsijansa synneistä ja vioista etsivät sovitusta omille — rikoksilleen!"
Mestari Grand vaikeni. Linnanvouti katseli ihmetellen riitaisia vieraitaan ja keskeytti nopeasti keskustelun, jonka katkeraan käänteeseen hänen mielestään ei ollut minkäänlaista syytä. Hän kysyi äkkiä, eikö kukaan arvoisista herroista ollut matkallaan kulkenut Soerin kautta ja nähnyt sen äskettäin uudelleen rakennettua kirkkoa, ja kun siihen vastattiin lyhyen kieltävästi, kysyi hän eikö kukaan heistä tiennyt, missä Ruotsin erotettu kuningas nykyään oleskeli, ja oliko totta, että hän oli jättänyt kuningattarensa erään tunnetun Kristina-neidon tähden.
"Se on liiankin totta!" vastasi tuomiorovasti kiihkeästi, käyttäen tilaisuutta hyväkseen saadakseen purkaa suuttumuksensa. "Siinä meillä taas on todistus nykyisen aikamme jumalattomuudesta ja siitä synninsaastasta, joka virtaa mahtavista. Eipä ole ihme, jos Jumala koettelee sellaisia ruhtinaita, näyttäen tämän maailman herroille, että kaikkien meidän yläpuolellamme on tuomari, joka ei anna pilkata itseään, vaan hymyilee pilvien yläpuolella, kun maan mahtavat rehentelevät ja ylpeilevät. Tuo ajatus on lohduttava ja ylentävä", lisäsi hän ylimielinen ilme kasvoillaan, "että kaikkivaltias, jonka käsissä koko maailma on, yhtä helposti voi alentaa kuninkaita ja ruhtinaita ja heidän suosikkejaan, kuin hän voi ylentää halvat ja sydämeltään nöyrät".
Linnanvouti oli hartaasti liittänyt kätensä yhteen kuin saarnaa kuunnellessa. "Niin, niin", huokaili hän, "me olemme kaikki ihmisiä! — Valta ja arvo ovat katoavaisia."
"Totisesti ovat monet meidän aikamme onnettomuuksista hyvin ansaitut, arvoisa herra", alkoi drotsi Pietari jotenkin kiivaasti puhua ja katsoi terävästi tuomiorovastiin, "mutta silti ei syntisten ihmisten rohkeasti ja kutsumattomina tarvitse julistaa Herran rankaisutuomiota! Minä en tahdo puolustaa sitä onnetonta kuningasta, josta te puhuitte. Mutta, jos kansat saavat oikeuden panna viralta kuninkaansa, senvuoksi, että he eivät ole sellaisia kuin heidän pitäisi olla, silloin ei mikään valtaistuin eikä mikään valtakunta pysy, ennenkuin meille lähetetään taivaan puhtaat enkelit hallitsemaan maailman kansoja."
"Se ei ole tarpeen!" vastasi tuomiorovasti, rehennellen ylpeästi. — "Niin kauan kuin Herran käskynhaltija istuu apostoli Pietarin pyhällä valtaistuimella ja niin kauan kuin kansa kunnioittaa häntä ja sananjulistajia Jumalan ja totuuden lähetteinä, — niin kauan ei minkään kansan tarvitse epäröidä, kuinka suuri maallinen kuorma heidän on kärsivällisesti kannettava, ja kuinka suuren syntisen Herra kärsii voideltujensa joukossa. Ellette te ole aivan pääkerettiläinen, herra drotsi, niin te ette voi väittää sitä vastaan."
Drotsi Pietari vaikeni, ja kyökkimestari Martti, joka juuri asetti erikoisen herkkuruuan hengellisen herran eteen, näytti, veitikkamaisesta hymystä päättäen, olevan mielissään siitä, että rohkea rovasti siten oli saanut drotsin vaikenemaan.
Osoittamatta vähintäkään suuttumusta kääntyi drotsi Pietari taas riemuitsevan tuomiorovastin puoleen. "Minä olen ritarina vannonut uhrata elämäni valtaistuimen sekä laillisen kuninkaani edestä" — sanoi hän hänelle ominaisella syvällä totisuudella ja voimalla, — "enkä minä pelkää tulla kerettiläisenä tuomituksi roviolla poltettavaksi, vaikka minä olenkin sitä mieltä, että laillisesti kruunattua ja voideltua kuningasta ei voida syöstä valtaistuimelta vatikaanin tai Lundin voimakkaimmallakaan pannasäteellä. Että meidän tanskalaiset kuninkaamme ainakin näihin asti ovat olleet samaa mieltä, sen on muiden muassa teidän oma sukulaisenne, arkkipiispa Erlandson kokenut. Minä en kehoita ainoatakaan Tanskan pappia seuraamaan niin vaarallista esimerkkiä. Tämän vankilalinnan tulisi osoittaa teille, arvoisa herra, että arkkipiispan sauvakin on liian heikko murtamaan auki sen portit, kun ne ovat Tanskan kuninkaan käskystä suljetut." Tämän sanottuaan nousi drotsi Pietari paikaltaan ja pyysi hämmästyneeltä linnanvoudilta, että hänet saatettaisiin makuuhuoneeseensa. Mestari Grand nousi myöskin pöydästä uhkaavan näköisenä ja lausui saman toivomuksen.
Linnanvouti itse saattoi kolmihaarainen kynttiläjalka kädessään drotsi Pietaria. Skirmen seurasi herraansa hänen vaippaansa ja miekkaansa kantaen. Kylmästi ja jäykästi sanottiin hyvästi toisilleen. Kyökkimestari Martti saattoi linnanvoudin viittauksesta hengellisen herran ritarisalin sivulla olevaan huoneeseen. Se oli ahdas ja pimeä. Oven voi avata vain ulkoapäin ja se jäi raolleen. Voimakas ilmanveto oli vähällä sammuttaa kynttilän. Muita huonekaluja ei ollut kuin sänky, tuoli ja pöytä, ja muuriin jätetyn valoaukon edessä olivat rautaristikot.
Kun mestari Grand astui tähän huoneeseen, säpsähti hän ja katseli levottomana ympärilleen. "Mitä tämä merkitsee?" kysyi hän, "annetaanko minulle vankikomero makuuhuoneeksi?"
"Saatte sen edestä antaa meille synninpäästön, kunnianarvoisa herra!" vastasi Martti, asettaessaan lepattavan kynttilän kivipöydälle ja sulki pitkällä seipäällä luukun pienen pyöreän rautaristikko-ikkunan eteen, joka oli ylhäällä paksussa muurissa. "Kas nyt täällä on hyvä ja tyyni olla", jatkoi hän. "Täällä ei muuten kukaan vietä yötään, joskus vain joku eksynyt pöllö. Täällä linnassa on vain yksi vierashuone, jossa vieras on ovensa herra, ja sen on nyt drotsi saanut haltuunsa. Odottamattomille vieraille meillä on vain tämä pieni, soma huone. Sanotaan tämän entisiin aikoihin olleen kidutushuoneen, ja täällä kerrottiin riippuneen kaikenlaisia pahoja kapistuksia, joilla paatuneet pahantekijät piinattiin tunnustuksia tekemään. Mutta nythän täällä on jotensakin kunnollista, niinkuin te näette. Onpa vahinko, että minä en voi näyttää teille noita vanhoja, konstikkaita kidutuskoneita, minä tiedän, että te rakastatte sellaisia oppineita harvinaisuuksia."
Ylpeä tuomiorovasti kalpeni ja häntä alkoi vasten tahtoakin puistattaa. "Hyvä ystäväni!" sanoi hän levottomana kokille, "minusta tuntuu, että me olemme ennen nähneet, toisemme. Kyökkimestari Martti Ryystä? Vai miten?"
"Teidän palvelijanne, armollinen herrani! Että minun halvalla, mutta jotensakin pyylevällä persoonallani voisi olla tilaa teidän oppineissa aivoissanne, sitä minä en olisi odottanut. Mutta niin kauan kuin minun pääni saa olla hartioitteni välissä, eikä minun kaulaani tehdä heikommaksi kuin että minä voin juoda ja laulaa hauskan laulun, niin kauan en minäkään unohda teidänlaistanne oppinutta ja rohkeaa herraa."
"Puhu vakavasti, Martti, mitä sinä tarkoitat tuolla puheellasi?"
"Mehän olemme täällä kahden kesken", jatkoi paksu kokki, "ja olettehan te harras Jumalan mies, jolle minä vaaratta voin ladella syntini. Tahdonpa senvuoksi uskoa teille, että kun te viime vuonna Vähän-Beltin ylikulkiessamme pelastitte pullokirstuni joutumasta Ahdin saaliiksi, niin vapautitte te samalla minun kaulani kirotusta kutiamisesta muutamien kirjeiden tähden, jotka olivat piiloitetut viattomien pullojen alle. Minä olin sulasta palvelevaisuusinnosta ja hyvästä tahdosta ottanut viedäkseni ne eräälle hyvälle ystävälle, jonka pelkään vielä kerran joutuvan paholaisen saaliiksi. Minä en tiedä mitä ne rakkauskirjeet sisälsivät, eikä se kuulu minulle, mutta sen minä tiedän, että jos ne olisi ongittu sieltä vielä ihmisten nähtäviksi, niin olisin minä ollut varma tulevani koroitetuksi lihavuudelleni jokseenkin sopimattomaan asemaan. Katsokaa, senvuoksi minä olen luvannut pyhälle neitsyelle ja Martinus pyhimykselle, olla teidän apunanne silloin kun te tarvitsette, ja minä voin. Jos teillä on jotakin käskettävää, niin minä seison varpaillani teidän edessänne paraimpani mukaan!"
Mestari Grand ihmetteli. "Vai niin, poikani!" sanoi hän hengittäen taas rauhallisesti. "Oletko sinä näinä rauhallisina aikoina antautunut kirjekyyhkyseksi? Sinun iloisuutesi muuten osoittaa sinulla olevan hyvän omantunnon, ja minä annan sinulle rehellisten kasvojesi nojalla synninpäästön siitä mitä sillä kertaa olet voinut rikkoa. Minne sinä veit ne kirjeet, poikani?"
"Yhdelle teidän rippilapsistanne ja hyvistä ystävistänne armollinen herra —" vastasi Martti hymyillen. "Mutta en minä tunne erityistä tarvetta ripittää itseäni siitä teille ainakaan vielä, mutta jos tahdotte määrätä minulle siitä jonkun katumusrangaistuksen, niin sanokaa!"
"Hyvä on, poikani! Minä en tahdo sitä tietää. Mutta se oli lainvastainen teko ja voi tulla sinulle kalliiksi, kuitenkin sovittaaksesi sen sinä voit nyt ehkä minun ja pyhän kirkon palveluksessa toimittaa lohdutuksen sanan eräälle erehtyneelle sielulle näiden muurien sisäpuolella, joka tarvitsee minun neuvoani, tai mikä olisi vieläkin parempi, hanki minulle salainen tapaaminen" —
"Sydämeni pohjasta, teidän armonne! Mutta te ilveilette! Minun mielestäni te ette ole samanlaiseksi luotu kuin me muut vaivaiset maailmanlapset."
"Ei, se ei ole mitään sellaista Martti! Minä olen kieltäytynyt siitä katoavaisesta hulluudesta, jota sinä maailmallisuudessasi ajattelet. Minun pyhässä säädyssäni täytyy ainoastaan puhtaan kristitynrakkauden johtaa meidän sekä salaisimpia että julkisimpia askeleitamme. Nuori herttua, joka istuu täällä vangittuna, on kokematon, katsoppas — hänet on johdettu uhkarohkeisiin aikeisiin, joista voi koitua hänelle paljon onnettomuutta, jos hän ei niitä kadu ja paranna itseään. Huolenpito hänen sielunsa pelastuksesta on tuonut minut tänne, saadakseni jos mahdollista puhutella häntä tai ainakin antaa hänelle kirjallisen neuvon."
"Jos te tahdotte puhutella häntä, hurskas herra, niin täytyy teidän voida muuttua pöllöksi tai lepakoksi" — —
"Mutta eikö ole mahdollista saada toimitetuksi hänelle minulta kaksi sanaa, ennenkuin hän puhuu drotsi Hesselin kanssa huomenna?"
"Jos ei ole puustavillisesti enemmän kuin kaksi sanaa, niin luulen sen kyllä onnistuvan", vastasi kokki viekkaasti hymyillen, mietittyään hetken aikaa — "mutta minun täytyy tietää ne kaksi sanaa, antaakseni itse niille äänen ja siivet. Jos te ette luota minuun, armollinen herra, niin en minä eikä pyhä Martinuskaan voi auttaa teitä. Jos te pelkäätte seinien kuulevan niin kuiskatkaa minulle sanat korvaan! Kuka tietää, vaikka ne samalla myöskin voisivat kääntää minut ja pelastaisivat syntisen sieluni, ja silloinhan te saisitte kaksi kärpästä yhdellä lyönnillä, hurskas herra!"
"Kyllä sinä taidat olla aika velikulta!" sanoi tuomiorovasti totisena ja katseli häntä tutkivasti. Sitten hän kumartui hitaasti ja kuiskasi hänen korvaansa pari sanaa.
"Hyvä!" vastasi Martti. "Ohhoi, Pyhän Martinuksen nimessä, luulenpa heti tulleeni niistä hurskaaksi, armollinen herra, ja minua alkaa epäilyttää. Mitäpäs, jos tässä onkin kysymyksessä sopimus paholaisen kanssa, armollinen rovasti? — Mutta olettehan te hurskas Jumalan mies, tiedänhän minä sen, ja teidän arvoisa rippilapsenne saa varmasti teidän hyvän neuvonne huomen aamulla tyhjään vatsaansa!"
"Vielä yksi asia! Jos ei nuori herttua pääse vapaaksi huomenna ennen auringon laskua, niin täytyy minun välttämättä saada puhutella häntä."
"Se kyllä on vaikeampi asia, armollinen herra! Kuinka monta yötä te kunnioitatte meitä tutkimalla täällä kidutushuoneessa muinais-ajan raakuuksia?"
Mestari Grand katseli taas levottomana ympärilleen. "Aseta tuoli kynnykselle, poikani ja anna oven olla raollaan!" sanoi hän: "minä en tahdo tulla teljetyksi tänne! Minä jään hyvin vastenmielisesti tänne pitemmältä kuin on tarpeellista, — mutta koetan kestää ylihuomiseen asti —"
"Hyvä on, koetetaan keksiä neuvo!" vastasi Martti siirtäen tuolia. — "Rohkeutta ei minulta ainakaan puutu. Jos teillä ei ole muuta tehtävää kuin pitää parannussaarna jalosukuiselle vangille, niin kyllä joku pyhimyksistä näyttää teille tien. Enkeli teidän hahmossanne taivaanportailla tai niiden puutteessa tikapuilla voisi vaikuttaa erityisen herättävästi hänen kadotettuun sieluunsa. Nyt hyvää yötä, armollinen herra! Huomenaamulla aikaisin tuon teille olutjuuston. Jos ei täällä vain kummittele, niin voitte nukkua turvallisesti. Nyt minun täytyy joutua keittiöön laulamaan, muuten linnanvouti ei luota minuun." Tämän sanottuaan poistui iloinen kokki ovesta ja lauloi niin ääneen että kaikui ritarisalissa:
— Mieskoljo suur' oli Bernissä, — yli muurien nous' sen pää. — Oli hullu hän, viisas ei konsanaan, — joka miehen lannisti jätti tää. — Mut täysi on kukkia metsä.
YHDEKSÄSTOISTA LUKU.
Seuraavana aamuna, herttua Waldemarin herätessä, oli jo pöydällä hänen sänkynsä vieressä hopeamalja täynnä lämmintä olutta. Hän nousi nopeasti ja pukeutui. Niin pian kuin hän oli pukeutunut, hän kohotti hopeamaljan kädensijasta kuten tavallisesti juodessaan, mutta hän laski sen heti hämmästyneenä luotaan ja katseli valkovuokkoa, joka oli pudonnut hänen käteensä, ja joka näkyi olleen aivan heikosti kiinnitetty maljan korvaan. "Kuka täällä pitelee minua pilkkanaan?" huudahti hän suuttuneena, ja heitti kukan pöydälle, mutta hän huomasi samassa pienen pergamenttiliuskan, joka pisti esiin hienosta kukanteriöstä. Hän otti tuon pienen kukkaskirjeen ja luki ainoastaan yhden sanan: "Allekirjoita!" — Hän tuijotti kauan salaperäiseen kirjoitukseen vajoten syviin mietteisiin. "Mitä tämä merkitsee?" huudahti hän viimein, aivan kuin unesta heräten. — "Kuka täällä lähettää minulle salaisia neuvoja? Onko se ystävä vai vihollinen! Hm, allekirjoita! Se on helposti sanottu, mutta jos minun kunniani on kysymyksessä — — jos se koskee minun sieluani ja omaatuntoani tai minun elämäni suurta päämäärää, niin minä allekirjoittaisin ennen oman kuolemantuomioni kuin sen sopimuksen, jota tänään voin odottaa." Hän tuijotti taas paperiliuskaan ja vajosi syviin ajatuksiin.
"Näin varhain valtaneuvostossa, jalo herra", sanoi hänen iloinen vankilatoverinsa sisäänastuessaan. "Jos minä en kuullut väärin, niin viisaat ja hupaiset henkenne ovat jo käyneet aamuvierailulla luonanne. Minä luulin teidän puhelevan jonkun kanssa. Ehkä te juttelitte hyvälle ystävällenne, joka makaa tuolla kirstussa?"
"Ei Tyko", vastasi herttua, "mutta valppaita henkiä on lähellämme. Ei vain piispa-vainaja puhu minulle noista muureista, vaan elävät olennotkin ottavat osaa kohtalooni, koettaen taivuttaa tahtoani ennen kuin itsekään tiedän. Katso, mitä minä löysin tästä kukasta!" Hän ojensi ritari Abilgaardille kukan ja pergamenttiliuskan.
"Valkovuokko! Varokaa sitä, jalo herra, jos se ei ole tullut pienestä somasta kätösestä, joka tahtoo ainoastaan näön vuoksi laskea leikkiä, tehdäkseen talvinarrinsa todella onnelliseksi. Allekirjoita! Todella, sepä lyhyt ja hyvä neuvo! täydellisesti hallitsijattaren äänellä. Jos se olisi ollut saksaksi, minä kyllä tietäisin ketä epäilisin."
"Vai niin, luuletko sinä näkymättömän suojelushenkeni olevan saksalaisen? Sano vain, mitä sinä tarkoitat?"
"Voi, ketä muuta minä tarkoittaisin kuin tuota pientä sievää pyhimystä, saksilaisen herttuan tytärtä, joka huolehtii enemmän teidän uskostanne ja oivasta sieluparastanne, kuin herttuakunnastanne ja kaikista suurista suunnitelmistanne. Te kannatte kuitenkin vielä salaisesti hänen näkymättömiä kahleitaan."
"Sofia, hyvä, hurskas lapsi!" puhkesi herttua puhumaan ja punastui samassa, pyyhkäisten otsaansa. "Tarkoitatko sinä, että hän yhä ajattelee minua ja kohtaloani? Ei Tyko, sitä minä en edes toivoisi, se häiritsisi minua harmittavassa määrin. Puolitoista vuotta on nyt tämä ihmeellinen kuva ollut poispyyhittynä sielustani. Minulla on ollut tärkeämpiä asioita mielessäni kuin pieni herttuantytär ja hänen hurskas, ahdas jumalanpelkonsa. Minä olen onnellisesti riistäytynyt irti siitä hullutuksesta. Minä en anna kahden kyyhkyssilmän itseäni sokaista, ne soveltuvat paremmin luostariin tai alttaritauluun. Elä enää koskaan puhu minulle hänestä. Sinä tiedät, että se ainoastaan häiritsee minua — ja totta puhuen, — sitten kuin suunnitelmamme veivät meidät hovin ylhäisten kaunotarten joukkoon, on minun täytynyt itsekseni hävetä ajatellessani häntä. Mutta sinä olet kuitenkin oikeassa", jatkoi hän liikutettuna. "Nämä hennot, kainot kukat, jotka niin lempeästi ja ystävällisesti melkein kokonaisen vuoden täällä vankeudessamme ovat muistuttaneet meitä keväästä ja kesästä, näiden olisi pitänyt muistuttaa minulle häntä, tämänkin valkoisen, viattoman kevätkukan, joka nyt on saanut äänen ja pyytänyt minua suostumaan ja allekirjoittamaan. Haa! Allekirjoittamaan sopimus, joka tekee minun omantunnontarkkuuteni hurskaaksi orjaksi aina kuolinpäivääni asti — ja kuitenkin — oli aika, jolloin tämänlainen orjuus näytti minusta olevan oikeaa vapautta" — — hän vaikeni ja vaipui syviin mietteisiin.
"Se oli surullinen aika", tarttui Tyko äkkiä puheeseen. — "Se oli vähällä tehdä teistä nahjuksen. Minä sanon myöskin: allekirjoittakaa, lempo vieköön, olkoon se sitten mitä hyvänsä. — Vapautta ei voi ostaa liian kalliista. Mutta elä siltä heittäydy yhden kynänvedon orjaksi. Tuo pieni, kaunis haaveilijatar tekee teistä lopulta kuitenkin rauhallisen, sävyisän Etelä-Jyllannin herttuan, joka ei koskaan ajattele kohota korkeammalle maailmassa, vaan jättää kaikki rohkeat suunnitelmansa ja ottaa itselleen rauhallisen, hurskaan puolison, sanoen hyvää-yötä näille maailmallisille turhille hallitsijaunelmille ja nukahtaa kauniisti Schleswigin linnaansa, uskollisena ja kuuliaisena tanskalaisena vasallina. Siitä voi koitua liikuttava elämä, herrani! Näitä kärsimisiämme täällä ei sitten enää ajatella kostaa, — hyi, sehän olisi halpamaista ja epäkristillistä. Me suutelemme hurskasten lasten tavoin vitsaa ja tulemme kauniisti kilteiksi. Ja miten mukava, hauska elämä! Te ehkä pahimmassa tapauksessa varustaudutte suojelemaan hanhia ketulta, tai kaadatte omalla ylhäisellä kädellänne hyvälle maistuvan metsäkauriin kehnoa herttuallista pöytäänne varten, jonka ääressä tuo hurskas vaimo istuu kädet ristissä, sillaikaa kuin hiljaiset hyvin kasvatetut lapset lukevat pöytärukouksia."
"Ei, ei Tyko!" ratkesi herttua äkkiä puhumaan ja hypähti ylös ikäänkuin unesta havahtuen. "Minä näytän sinulle vielä kerran olevani Waldemar Seierin jälkeläinen. Hänkin istui vankeudessa ja kahleissa. Mutta hän ei vanhuudestaan ja harmaudestaan huolimatta unohtanut kostoansa, eikä hän onnettomuutensa aikana unohtanut kruunuaan ja kuninkaallista arvokkuuttaan."
Nyt koputettiin ovelle ja keskustelu keskeytyi. Siellä oli kohtelias linnanvouti. Hän avasi oven vasta sitten kun oli huudettu: "Astukaa sisään!" Nyt hän astui sisään ja kysyi sopiko korkeasukuisten herrojen vastaanottaa drotsi Hessel.
"Drotsi Hessel?" toisti herttua katkeralla äänellä. "No hyvä, antaa hänen tulla!" Sitten hän istahti ylpeän ja rauhallisen näköisenä nojatuoliinsa pöydän ääreen, ritari Abilgaardin tekeytyessä nöyräksi palvelijaksi ja asettuen viekkaasti hymyillen seisomaan ruhtinaallisen herransa tuolin taakse. Linnanvouti kumarsi syvään ja poistui. Heti sen jälkeen astui drotsi Pietari sisään. Hän tervehti kohteliaasti, mutta vakavasti. Herttua kohottautui puoleksi tuolissaan ja istuutui taas takaisin.
"Mitä on drotsi Hesselillä esitettävää Etelä-Jyllannin herttua Waldemarille?" kysyi hän voimakkaalla äänellä, koettaen salata kiukkuaan.
"Korkeasukuinen herra", alkoi drotsi Pietari puhua, "minun herrani ja kuninkaani on teidän ystävienne esityksestä päättänyt tarjota teille sovinnon ja vapauden, jos te olette halukas allekirjoittamaan ja vahvistamaan ne ehdot, jotka minä tässä hänen nimessään jätän teille". Näin sanoen hän otti esille suuren pergamenttikirjeen, jonka hän kohteliaasti kumartaen ojensi herttualle.
"Lue se minulle, drotsini!" sanoi herttua, ojentaen olkansa yli kirjeen ritari Abilgaardille, nojautuen itse taapäin tuoliinsa, ja tekeytyen välinpitämättömän näköiseksi. Ritari Abilgaard astui herransa eteen ja luki. Kirje oli kanslerin laatima tanskaksi, jäykkään, turhantarkkaan asiakirjatyyliin, joka näytti olevan muodostettu oppineeseen kirjoitustapaan. Drotsi Pietari piti tarkasti silmällä herttuan kasvojen ilmettä, jääden seisomaan sopivan matkan päähän. Herttua ei ollut huomaavinaan häntä, vaan tuijotti synkkänä ja miettiväisenä ennen kuvattuun pimeään vankilaseinään. Sopimuksen johdannossa lueteltiin ne herttuan ystävät, jotka olivat ryhtyneet sitä ehdoittamaan, ja niiden joukossa kuuli hän erinomaisella myötätunnolla mainittavan Saksin herttuan nimen, jonka tyttärestä hän äsken oli puhunut. Myöskin hyväsydämisen Holsteinin kreivi Gerhardin nimi näytti täällä häntä hämmästyttävän, silloin hän varmaankin muisti, kuinka hän Danehovessa Nyborgissa oli koettanut saattaa tämän urhoollisen herran naurunalaiseksi. Johdanto sovitusehdoitukseen kuului seuraavasti:
"Herman, Jumalan armosta Schwerinin piispa; Johannes, Saksin herttua; Gerhard, Johannes ja Aadolf, Holsteinin kreivit; Helmond ja Klas, Schwerinin kreivit; Gerdt, Hojan kreivi; Johannes ja Henrick, Mecklenburgin kreivit, tervehtivät Jumalan armosta kaikkia niitä, jotka tämän kirjeen näkevät tai luettavan kuulevat. Se olkoon kaikille tiettäväksi tehty, että me Schleswigin herttuan Waldemarin puolesta nöyrimmästi pyytäneet olemme, että saisimme hänen takuumiehikseen ruveta ja että hän pitäisi ne kohdat, jotka tätä seuraavassa kirjeessä esitetyt ovat sopimuksena Tanskan kuningas Eerikin ja hänen välillään."
"Kuka on pyytänyt näitä hyviä herroja minun puolestani näin nöyrästi lupaamaan semmoista, jota minä en vielä edes tunne?" huudahti herttua. "Mutta se onkin vain muodollisuus. Käykäämme asiaan!"
Nyt luki ritari Abilgaard itse sovitusehdoituksen, joka herttuan nimessä alkoi näin:
"Waldemar, Jumalan armosta Etelä-Jyllannin herttua, ikuinen tervehdys Jumalalta. Se on ruhtinasten laki ja kunnia, että he armollisesti kuuntelevat ja täyttävät rukoilevien pyynnön, ja sen suosion ja armon tähden, jota he osoittavat valittaville, heidän alamaistensa kuuliaisuus ja uskollisuus lisääntyy ja näin he saavutettuaan alamaistensa kunnioituksen ja rakkauden enentävät hallitsevien kunniaa, nimeä ja…"
"Ne ovat drotsi Hesselin kauniita ajatuksia mestari Martinuksen kauniisti lausumina", keskeytti herttua lukemisen pilkallisella äänellä. "Edelleen, drotsi!"
"Senvuoksi olkoon kaikille tiettäväksi tehty", jatkoi ritari Abilgaard pidätetyllä hymyllä ja nöyrällä äänellä, "että me nuoruuden kokemattomuudesta ja lapsellisten neuvojen houkuttelemina, vastoin herramme Tanskan kuninkaan Eerikin käskyä olemme omistaneet kruunulle kuuluvan Alsin, jossa tunnustamme väärin toimineemme, vaikka meistä ja meidän useammista ystävistämme maan laki näyttää olevan niin ankara, jonka tähden kuningas on yllämainitun, meidän nöyrimmän rukouksemme tähden ja pappiensa sekä muiden uskollisten miestensä neuvosta, antanut meille anteeksi kaikki rikokset, jotka me häntä vastaan tehneet olemme." Ja nyt seurasivat kaikki Alsin riitaisuuksia koskevat asiat, aina raha-oikeuksista kuninkaan oikeuteen sekaantua Etelä-Jyllannin asioihin. Kaikelle tälle hymyili herttua välinpitämättömästi ja näytti tuskin kunnioittavan sitä tarkkaavaisuudellaan, samalla kuitenkin kuunnellen joka sanaa, mutta äkkiä muuttui hänen teeskennelty välinpitämättömyytensä silminnähtäväksi levottomuudeksi, kun ritari Abilgaard luki: "Me lupaamme täten, että me emme koskaan kuninkaan kuolemaan tai vankeuteen myötävaikuta eli toimi, neuvo tai edistä, vaikka hän menettäisi maata, kyliä, kaupunkeja ja linnoja; emmekä me myöskään ryhdy salaliittoihin tai muihin lainvastaisiin toimiin valtakuntaa ja kruunua vastaan, emmekä me myöskään tahdo toimia, keskustella tai olla osallisina missään niinkutsutussa crimen laesae majestatis (majesteettirikoksessa), vaan olemme me hänelle kaikkea alamaisuutta, kunnioitusta ja uskollisuutta osoittava. Jos tieten rikomme tätä vastaan, tai jos maan lakien nojalla voidaan toteennäyttää, että me salahankkeita sommitelleet olemme, silloin ovat kaikki meidän läänimme ja tiluksemme siten menetetyt, että meidän herramme ja kuninkaamme saa omasta tahdostaan ne kruunun puolesta haltuunsa ottaa ikuiseksi omaisuudekseen niinkuin hänen armonsa parhaimmaksi näkee, samoin rangaiskoon hän meitä kuolemalla tai meitä armahtakoon niinkuin hänen armonsa ehdoittaa."
Tässä pysähtyi ritari Abilgaard hämmästyneenä ja katsahti herraansa. Mutta nuoren herttuan levottomuus oli kadonnut ja ylpeä uhkamielisyys loisti hänen silmistään ja hän kohotti rohkeasti päätään. "Nyt minä tunnen sekä teidän sananne että ajatustapanne, drotsi Hessel", sanoi hän. "Te tahdotte siis mielellänne johtaa puhetta silloin kun soaistu kuningas valtuuttaa teidät siihen."
Drotsi Pietari pudisteli vakavana päätä ja vaikeni. "Lue edelleen!" sanoi herttua ja ritari Abilgaard jatkoi: "Me sallimme täten, että Tanskan piispat saavat julistaa meidät kirkon kiroukseen ilman edelläkäyvää varoitusta, jos niin tapahtuisi että me rikkoisimme sitä vastaan, mitä tähän kirjoitettu on, josta Jumala meitä varjelkoon." Ritari Abilgaard keskeytti taas lukemisen ja katsahti herraansa tutkivalla silmäyksellä.
"Aivan oikein!" sanoi herttua. "Elä unohda pyhää pannan sädettä, se voi olla tarpeen. Onko sitä enemmän?"
Ritari Abilgaard luki vielä muutaman pykälän herttuan velvollisuudesta auttaa kuningasta herrainpäivien johdossa, johon hän ei näyttänyt panevan suurempaa huomiota. Mutta nyt seurasi: "Me emme ota luoksemme lainsuojatonta väkeä. Samoin me emme tämän vankeutemme tähden ole ahdistava kuningasta, hänen poikiaan tai ketään valtakunnan sisä- tai ulkopuolella, tai jotakin pahaa senvuoksi saattaa aikaan kenellekään, vaan jätämme heidät sentähden vapaiksi ja rauhaan. Me emme tahdo ryhtyä liittoon tai sopimuksiin kenenkään ihmisen kanssa koko maailmassa, jonka kautta hänen majesteetilleen tai valtakunnalle koituisi vahinkoa, ja jos me senkaltaisiin liittoihin ryhtyneet olemme, niin me täten niistä luovumme." Lopussa oli vielä herttuan suureksi hämmästykseksi: "Ja että se minkä me täten luvanneet olemme, ei joutuisi epäilyksen alaiseksi, niin olemme me pyhän raamatun päällä valalla vannoneet että me sen kaiken ylläolevan pitää tahdomme, luopuen kaikesta mikä voi johtaa vilppiin, väkivaltaan tai uhkauksiin."
Herttua kalpeni, hän ei kuullut loppua, joka sisälsi niiden piispojen ja ruhtinaiden nimet, jotka olivat olleet läsnä sopimusta tehdessä ja ripustaneet siihen sinettinsä, hän näkyi tulleen täysiin tajuihinsa vasta viimeiset sanat kuultuaan: "Ja me tahdomme tämän ensi tilaisuudessa vahvistaa."
"Niin varmasti, heti kun meille suodaan siihen tilaisuus!" huudahti hän mitä suurimmalla katkeruudella ja kavahti seisomaan. "Ja te uskallatte tuoda minulle niin alentavan sovitusehdoituksen drotsi Hessel. Ja te voitte vielä kuvitella minun olevan niin surkean raukkamaisen, että allekirjoittaisin ja vahvistaisin sen! Teillä on ollut arvokas esikuva tähän kauniiseen sovitusehdoitukseen mustan Henrik-kreivin sovittelussa vangitun kuningas Waldemarin kanssa. Siinä minä en kuitenkaan aio seurata suuren esi-isäni jälkiä ja ostaa vapauttani niin kalliisti. Jos te ajattelette pakoittaa minua, niin koettakaa! Jos teillä on kahleet mukananne, niin tuokaa ne tänne! Kutsukaa tänne pyövelinne ja katsokaa annanko minä kiduttamalla halventaa itseäni!"