"Te käsitätte minut aivan väärin, jalosukuinen herra!" alkoi drotsi Pietari tuskallisen tunteen valtaamana puhua. "Elkää uskoko, että minä iloitsen nähdessäni teidänlaisenne jalosukuisen herran tällaisessa paikassa. Ja elkää uskoko minua niin halpamieliseksi että voisin nähdä teidän vapaata tahtoanne pakoitettavan arvottomilla keinoilla. Ei vihan eikä koston vuoksi, vaan ainoastaan valtakunnan ja kruunun turvallisuuden vuoksi on teiltä vapautenne täällä riistetty. Sinä hetkenä, jona te luovutte lainvastaisesta ja kyllin tunnetuksi tulleesta aikeesta, joka on tehnyt teidän vankeutenne täällä tarpeelliseksi, te olette taas vapaa siinä korkeassa asemassa, johon te olette syntynyt ja kasvanut. Te säilytätte loukkaamattomina kaikki oikeutenne Etelä-Juutinmaan herttuana — ja kaikki on unohdettu. Sinä hetkenä, jona te allekirjoitatte tämän sopimuksen on linnanvouti käsketty avaamaan teille nämä vankilanovet ja hän on saattava teidät varman saattueen mukana minun herrani ja kuninkaani luokse. Niin pian kuin te herrainpäivillä olette julkisesti tunnustanut allekirjoituksenne, ja valalla ja sinetillä sen vahvistanut, niin te voitte esteettömästi palata herttuakuntaanne, eikä minun herra kuninkaani eikä ainoakaan rehellinen mies Tanskassa koskaan tulevaisuudessa epäile teidän uskollisuuttanne maata ja valakuntaa kohtaan."
Tämän sanottuaan pani drotsi Pietari hopeakynänsä pöydälle pergamenttipaperin viereen, jonka ritari Abilgaard oli jättänyt hänelle. Mutta herttua seisoi liikkumattomana tuijottaen muuriin, kunnioittamatta kuninkaan lähettilästä ainoallakaan sanalla tai katseella.
"Herra", jatkoi drotsi Pietari, "neuvotelkaa nyt kaikkitietävän Jumalan ja omantuntonne kanssa. Minä jätän sovituskirjeen teille. Te saatte hävittää sen, tai kirjoittaa sen alle, aivan niin kuin haluatte. Auringon laskuun asti minä voin odottaa teidän päätöstänne, ja kahdenkymmenenneljän tunnin kuluttua on vankilan ovi teille näillä ehdoilla aukeneva. Sinä hetkenä, jolloin te allekirjoitettuanne vetäisette tuota kellonnauhaa avataan vankilanne. Minä jätän teidät nyt toivoen, että te hyvin punnitsette omaa sekä ajallista että ijankaikkista etuanne. Elkää tässä asiassa väärin käsittäkö minun herraani kuningasta tai minua! Kaikkitietävä Jumala ja kaikki pyhät miehet ovat minun todistajiani, ettei tässä mitään ole tapahtunut persoonallisesta vihasta teitä kohtaan. Minä voin viimeisenä päivänä todistaa Jumalan kasvojen edessä niinkuin tänäkin hetkenä: minä olen toiminut teitä vastaan valani ja velvollisuuteni mukaan valtakuntaa ja kruunua kohtaan." Tämän sanottuaan kumarsi drotsi Pietari liikutetun ja osanottavaisen näköisenä vangitulle herttualle, ja poistui nopeasti tornihuoneesta.
Vankilanovi oli taas lukittu ja suljettu. Pöydällä oli tärkeä pergamenttilehti ja hopeakynä, jonka drotsi Pietari oli jättänyt allekirjoitusta varten. Ritari Abilgaard katseli herraansa levottoman tutkivalla katseella. Herttua käveli nyt kiivain askelin edes takaisin lattialla, hänen silmänsä paloivat hurjina ja hänen poskensa punoittivat suuttumuksesta. "En koskaan, en ikimaailmassa kirjoita mokoman helvetin moskan alle!" huudahti hän, "vaikka saisin istua täällä kuolinpäivääni asti! Jos minun täytyy autuuteni valalla vannoa suostuvani kaikkeen mitä tuossa seisoo, täytyy minun luopua koko elämäni suunnitelmasta tai minä olen valapatto ja petturi koko maailman edessä. Ei, ei, ei iankaikkisesti! Minä tahdon näyttää heille, että herttua Waldemar ei rakasta vapauttansa ja kehnoa herttuankruunuansa enemmän kuin kunniaansa ja vapaata, kahlehtimatonta tahtoaan. Minä en tahdo raukkamaisesti ja alhaisesti myödä heille sieluani ja sisäistä vapauttani, voidakseni hengittää vapaammin suuremmassa vankilassa henkisesti halveksittuna orjana. Nyt, Tyko, nyt on aika ajatella vakavasti pakenemista ja näiden muurien räjähdyttämistä petoksella tai väkivallalla, kaikilla mahdollisilla keinoilla. Kunhan kerran olen vapaana tämän helvetin linnan ja Tanskanmaan rajojen ulkopuolella — niin silloin minä en enää arvele ryhtyä siihen, josta sairaloisissa unelmissani olin jo vähällä luopua, — minä pudistan tomun jaloistani, enkä aseta jalkaa tanskalaiselle pohjalle ennen kuin seison täällä sotajoukon etunenässä, jonka avulla minä voin kaataa kumoon itsevaltiaan valtaistuimen ja nutistaa hänet kaikkine surkeine neuvonantajineen!"
"Kunhan vain ensimäinen askel olisi otettu!" vastasi ritari olkapäätään kohauttaen. "Kunhan vain olisimme ensiksi omia herrojamme, niin minä kyllä sydämeni pohjasta ihailisin teidän korkeita ajatuksianne ja rohkeita päätöksiänne. Kuitenkin niin kauan kuin teidän suuri neuvonantajanne ei osaa muuta kuin puhua teille näiltä muureilta, mutta ei suurten henkien lailla uskalla pyyhkäistä niitä pois kuin hämähäkin verkkoja, niin kauan, armollinen herra, ovat kaikki teidän rohkeat tuumanne vain tuulentupia ja ihania unelmia ja sen saatte kalliisti maksaa menettäessänne vapautenne ja iloisen elämänne Schleswigin herttuana."
"Mitä, Tyko! Etkö sinä ylenkatsoisi minua, jos minä voisin allekirjoittaa tämän sopimuksen?"
"Kaukana siitä, herra! hullu se lintu on, joka ei lennä ulos häkistä, silloin kun se on auki. Kas, tässä rautakanki, jolla ilman noitakeinoja saamme nämä muurit murretuiksi. Tänne on hyvä drotsi Hessel jättänyt hopeakynänsä. Yksi ainoa veto tällä kynällä pergamentille, ja meidän vankilamme avataan, avara, ihana maailma on avoinna edessämme; — me poistumme tästä onnettomuuden maasta siksi kunnes me voimme sanoa Tanskan kuninkaalle kiitokset viimeisestä. Saksin herttuan luokse me olemme tervetulleita, ja miten iloiseksi kaunis Sofia prinsessa tuleekaan."
"Vaiti, vaiti, kiusaaja!" — keskeytti hänet herttua kiivaasti. "Onko se sinun kantasi Tyko! Niinkö sinä olet käsittänyt korkean päämääräni? Mitä auttaa vaikka lintu on vapaa, jos se on siipirikko koko elämänajaksi? Jos sinä olet kyllästynyt tasaamaan kohtaloni, niin kyllä minä voin toimittaa sinut vapaaksi! — Vanno sinä vain itsesi paholaiselle ja mene! — minä jään."
"Te erehdytte, jalo herrani!" vastasi ritari Abilgaard totisesti — "minä olen ilomielin jakanut teidän vankeutenne tähän päivään asti, minä olen sen jakava edelleenkin, valittamatta, niin kauan kuin te haluatte. Päämäärää minä en ole kadottanut näkyvistäni. Tehän olette itse miettinyt mitenkä te voisitte sen saavuttaa kättäkään liikuttamatta. Teidän omantunnontarkkuutenne sovittaa kyllä helposti meidän vapautemme. Tahdotteko kuunnella minua?"
"Ei, ei, minä en tahdo kuulla sanaakaan. Jätä minut yksin, Tyko! Huomenna sinä saat kuulla minun päätökseni. Se koskee minua itseäni ja minun koko tulevaa elämääni; minä tahdon itse heittää arvan, joka päätöksen langettaa. Et sinä eikä ainoakaan ihmissielu saa johtaa täällä minun tahtoani."
Ritari Abilgaard vaikeni ja poistui omaan vankilahuoneeseensa. Herttua lukitsi tavallisuudesta poiketen oven hänen jälestään, vierittäen kiven sen eteen. Sen jälkeen hän heittäytyi tuoliinsa synkkiin ajatuksiin vaipuen. Näin hän istui koko päivän laskematta sisään ainoatakaan ihmistä tai vastaanottamatta minkäänlaisia virvokkeita. Linnassa oli hiljaista kuten tavallisesti. Vasta auringon laskettua häiriytyi hän hetkeksi hevoskavioiden kapseesta linnanpihalla. Herttua nousi ja astui ristikkoikkunalle. Hänen kätensä puristui kokoon suonenvedontapaisesti kun hän näki nuoren drotsin vapaana ja ryhdikkäänä ohjailevan hevostaan ilta-auringonhohteessa. Ruhtinaallinen vanki hengähti syvään, siirsi luukun ristikkoikkunan eteen ja poistui vankihuoneensa pimeimpään soppeen, jossa hän heittäytyi valmistamattomalle vuoteelleen.
Rautaristikon sisäpuolella oleva luukku, jonka vanki voi avata ja sulkea mielensä mukaan, oli varustettu pienellä sarviruudulla, jonka lävitse tuskin ainoakaan päivänsäde pääsi tunkeutumaan. Tämän luukun hän muuten tavallisesti antoi olla auki. Ei edes yöllä hän pitänyt sitä suljettuna, muuta kuin silloin kun oli hyvin kylmä ja tuulinen ilma. Sillä kun se oli öisin ollut lukittu, oli hänelle tapahtunut pari kertaa, että hän keskiyöllä oli kauhuissaan kavahtanut unestaan ja luullut olevansa elävältä haudattu esi-isiensä hautakappeliin. Mutta nyt hän vihasi valoa ja vähintäkin välähdystä elämästä ja ilosta, ja hän oli riistänyt itseltään viimeisenkin heikon valonsäteen, jonka herra hän oli. "Tule esiin, onnettomuustoverini ja opeta minua iloisesti katsomaan yöhöni sinun tulisilmilläsi!" mutisi hän. — "Kutsukoot vain muut sinua kuolemanlinnuksi ja ruumispöllöksi, sinä näet kuitenkin selvästi silloin, kun me muut olemme sokeita. Jos sinä huudat kuolemaa ja onnettomuutta, niin sitä parempi, se laulu soveltuu paraiten minulle." Antaessaan näin hiljaisella äänellä ajatustensa puhjeta sanoiksi, hän avasi kirstun ja otti sieltä esille suuren yölinnun. Se asettui tuttavallisesti istumaan hänen käsivarrelleen ja antoi taputtaa itseään. Hän heittäytyi sitten taas pitkälleen vuoteelleen, vajoten synkkään mietiskelyyn. Sillävälin oli tullut yö. Linnassa vallitsi kuolonhiljaisuus. Sarviruudun läpi tunkevasta heikosta valonheijastuksesta vanki näki, että oli kuutamo. Viimeinkin sulkeutuivat hänen silmänsä ja hän nukahti, mutta hän ei muistanut, niin kuin tapansa oli tavallisesti, ensiksi sulkea lintua häkkiin. Hän ei tiennyt nukkuneensa, kun hän heräsi tuohon kammottavaan kuvitelmaan, joka ennenkin oli herättänyt hänet keskiyöllä ja joka nyt taas valtasi hänet samaan aikaan: hänestä tuntui siltä kuin makaisi hän isiensä hautakammiossa, ja hän kohottautui tuskallisen tunteen valtaamana puoleksi istualleen vuoteeseensa. Hän ei ollut vielä täydellisesti hereillä, kun ilkeä kirkuna karkoitti viimeisenkin unen häneltä; hän avasi silmänsä, ja muurin reunalta, salaperäisen kirjoituksen vierestä loistivat ruumispöllön tulisilmät. Se huusi vielä kerran ja paljon ilkeämmin kuin mitä sen muuten oli tapana, tuijottaen suletun ikkunaluukun sarviruutuun. Nyt käänsi herttuakin katseensa sinne, ja hämmästyksekseen luuli hän näkevänsä ristikkoikkunan takana tummat kasvot, puoleksi päähineen peittämät. Omituinen pelko valtasi hänet, ja hän jäi liikkumattomana makaamaan samaan puoleksi istuvaan asentoon ja tuijotti ruutuun. Nyt hän kuuli hiljaista koputusta ristikkoluukkuun ja hypähti ylös: "Kuka siellä?" huusi hän — "jos olet ihminen, niin puhu!"
Koputettiin voimakkaammin luukkuun, ja hän kuuli syvän, hillityn äänen kuiskaavan salaperäisesti: "Avatkaa, herttua Waldemar! Hyvä ystävä haluaa puhua teidän kanssanne!"
"Onko se mahdollista!" huudahti hän. — "Ihminen, hyvä ystävä? Haa, oletko sinä paholainen itse, minä en pelkää sinua." Hän kiiruhti avaamaan luukun. Hän näki selvästi ihmiskasvot ristikon takana, mutta kun kuuvalo valaisi vain ääriviivat, oli hänen mahdoton eroittaa kasvojenpiirteitä.
"Ettekö te tunne minua, herttua Waldemar!" kysyi odottamaton yövieras. — "Minä olen pannut elämäni alttiiksi koettaessani saada puhutella teitä. Teidän täytyy allekirjoittaa tai kaikki on kadotettu!"
"Grand! Mestari Grand!" huudahti herttua hämmästyneenä. — "Oletteko te noita ja osaatteko te lentää? Mitenkä te sinne pääsitte?"
"Tikapuita pitkin", vastasi rohkea pappi. "Kyökkimestari Martti pitelee siitä kiinni ja on vartijana. Aikaa on vähän, hyvä herttua, allekirjoittakaa!"
"Teiltä siis aamulla tuli tuo hyvä neuvo, hurskas herra! Mutta minä en allekirjoita, vaikka taivas ja maa huutaisivat: allekirjoita! Pitääkö minun valalla luopua suurten suunnitelmieni jokaisesta ajatuksesta? Täytyykö minun itse valalla luopua kostostani? Minkä puolesta olen niin paljon uskaltanut? Minkä vuoksi olen tämän kaiken kestänyt? — Minä en allekirjoita! Jos te tahdotte minut vapauttaa, niin vapauttakaa minut viekkaudella tai väkivallalla, ja minä olen teidän. Minä asetun julkisesti liittoutuneiden etunenään onnistukoon tai ei!"
"Siinä tapauksessa on kaikki menetetty, herra. Me emme voi ryhtyä mihinkään, ennen kuin te olette laillisesti vapaa ja turvassa. Teidän vankeutenne sitoo kaikkien kädet, allekirjoittakaa, herra, ja kaikkien kädet ovat vapaina teidän kauttanne! Jos te ette tahdo pitää valaanne, niin voi pyhä isä vapauttaa teidät siitä yhtähyvin kuin hän vapautti teidän esi-isänne — ja jos te ette tahdo sitä rikkoa, hyvä on, asettukaa silloin yrityksen ulkopuolelle ja pysykää kuitenkin sen johtajana. Marski ja hänen ystävänsä toimivat ominpäin — te ette tiedä siitä mitään — ja vapaa paikka on teidän. Ymmärrättekö, herra? Te voitte pysyä valassanne ja hyvällä omallatunnolla astua esiin silloin kun aika on käsissä. Te tartutte lain ja oikeuden mukaisesti alaikäisen valtikkaan ja voitettuanne kansan sydämet ja näytettyänne olevanne kykenevä kruunua kantamaan — lankeaa se aivan itsestään teille — ja te ette ole rikkonut sopimusta ettekä valaa."
"Haa, sinäkö olet itse, viisas mestari Grand, vai onko kuollut piispa lainannut sinun äänesi ja hahmosi opettaakseen minulle viisautta? — Niin, sinä olet oikeassa! Sillä tavalla minä voin tarttua valtikkaan, joka hallitsee henkiä ja voittaa sen kruunun, joka säteilee auringon lailla. Nyt minä tiedän, mitä minä tahdon. Sinä et sitä opettanut minulle. Sinä vain sanoit mitenkä sen tekisin. Hyvä, minä allekirjoitan. Mutta siitä hetkestä asti, jona minä olen allekirjoittanut, minä en tiedä mitään, enkä tahdo mitään tietää teidän aikeistanne. Tehkää mitä tahdotte ja puolustakaa mitä voitte. Minä kulen omaa tietäni, ja kun päämäärämme saavutettua tapaamme — silloin — vasta silloin minä tunnen teidät ja uskallan kutsua teitä ystävikseni. Ymmärrätkö minua, Grand!"
"Minä ymmärrän, herra! On siis varmaa, että te allekirjoitatte ja lähdette täältä huomenna? Nyborgin Danehovessa te vahvistatte sopimuksen ja odotatte sitten rauhassa niitä asioita, jotka tulevat — —"
Nyt keskeytti salaisen keskustelun äkillinen melu linnanpihalta.
"Hän on täällä, isäntä! Hän on täällä, se viekas pappi!" huusi kyökkimestari Martin ääni. — "Nyt hän ei pääse pakoon. Minä huomasin heti mitä miehiä hän oli ja autoin hänet itse tikapuille. Liikautanko minä tikapuut kumoon niin että hän taittaa käsivartensa, tai tahdotteko te hänet elävältä?"
"Minut on petetty!" huudahti mestari Grand pelästyneenä. "Tuo kirottu kokki on ilmaissut minut." Hän laskeutui nopeasti alas tikapuita pitkin, ja heti ympäröi hänet kymmenen linnamiestä tulisoihdut käsissään, ja heidän keskellään seisoi linnanvouti puoleksi pukeissa ja miekka kädessä.
"Täytyykö minun uskoa omia silmiäni, herra tuomiorovasti!" sanoi rehellinen Paul Hvit. — "Oletteko te tullut tänne ivaamaan minun valppauttani ja auttamaan pakosalle tärkeitä valtiollisia vankeja?"
"Kuulkaa minua, kunnianarvoisa Paul Hvit!" vastasi mestari Grand rohkealla ja käskevällä äänellä, "ja te ette tuomitse Herran palvelijaa, joka, vaikka salaista ja omituistakin tietä, kuitenkin kulkee taivaallisen Isänsä asioissa! Ettei minun aikomukseni ole ollut, vastoin maan ja valtakunnan lakia, vapauttaa teidän vankejanne, siitä te voitte tulla vakuutetuksi tutkittuanne vankilan ja minun vaatteeni. Minulla ei ole ollut viilaa eikä muutakaan työkalua mukanani, jolla olisi mahdollista avata rautaristikko ja auttaa vangit pakoon."
Linnanvouti näytti hämmentyneeltä ja epävarmalta.
"Minä vaadin tämän tutkimisen oman kunniani tähden!" — jatkoi mestari Grand heittäen vaippansa syrjään ja käänsi itse nopeasti nurin kaikki taskunsa. — "Jos te nyt tässä suhteessa olette vakuutettu minun viattomuudestani, niin te olette täydellisesti oikeutettu vaatimaan tietoa tämän yöllisen käyntini tarkoituksesta. Minä tiesin, että vankien luo pääsy oli minulta kielletty, mutta minä tiesin myöskin, että oikeaan aikaan lausuttu Jumalan sana voi vaikuttaa paljon soaistuun ihmissydämeen. Tiedättekö te, ettei nuori, uhmaileva herttua aikonut allekirjoittaa kuninkaallista sovinto-ehdoitusta eikä luopua kapinallisista aikeistaan. Minä olen nyt puhunut hänelle voimakkaita Jumalan sanoja, niin että hän on tutkistellut itseänsä ja katuen tunnustanut suuren syntinsä ja erehdyksensä. Hän tahtoo nyt heti allekirjoittaa sopimuksen ja pysyä kuninkaan uskollisena alamaisena. Kas, se on minun ansioni ja siinä on minun rikokseni. Jos luulette olevanne oikeutettu vaatimaan minua edesvastuuseen niin kristillisestä työstä, niin minä olen teidän vankinne. Mutta jos te olette, niinkuin minä otaksun, hurskas ja jumalinen mies, joka yhdistätte kunnioituksen minun säätyäni ja pyhää ammattiani kohtaan ankaraan uskollisuuteen herrallenne ja kuninkaallenne, niin annatte vartioida minua täällä ainoastaan siksi kunnes itse olette tutkinut vankilan ja tullut vakuutetuksi minun puheeni todenperäisyydestä, ja annatte minun sitten lähteä täältä Herran rauhaan vielä tällä tunnilla."
"Vartioikaa häntä!" sanoi linnanvouti ja astui nopeasti lyhty kädessä ylös torniin vankien luokse. Hän avasi vankilanoven, ja ensimäisessä vankilahuoneessa ritari Abilgaardin luona oli kaikki tavallisessa järjestyksessä. Herttua siirsi hänen pyynnöstään telkeet oveltaan. Linnanvouti astui sisään, ja sanomatta sanaakaan hän tutki ensiksi tarkasti ristikon. Sitten hän laski lyhdyn pöydälle ja katseli tarkkaavaisesti herttuaa. "Sanokaa minulle, jalosukuinen herra!" kysyi hän — "onko totta, että tuomiorovasti Grand on puhunut teille, ja te olette katunut ja tahdotte allekirjoittaa sovintokirjan?"
"Te olette oikeassa", sanoi herttua tarttuen hopeakynään. "Sen teen heti. Kas niin, tuossa on minun nimeni." Hän ojensi linnanvoudille allekirjoitetun pergamentin ja heittäytyi sitten miettiväisenä tuoliinsa.
"Silloin onnittelen teitä vapautenne puolesta ja isänmaata uskollisesta miehestä!" sanoi linnanvouti iloisesti. "Enpä siis tälläkään kertaa pettynyt. Minä tunnen maailman ja ihmiset, ja näinhän minä teidän olennostanne ja käytöksestänne teidän olevan jalon nuoren herran, joka vain nuoruuden ajattelemattomuudesta oli erehtynyt. Levätkää nyt, jos haluatte, — hyvän ja hurskaan päätöksenne vahvistukseksi kunnes päivä koittaa, jalosukuinen herra, sitten minä kaikella kunnialla vien teidät itse minun herrani ja kuninkaani luokse."
"Hyvä!" sanoi herttua. "Menkää nyt vain ja elkää salliko mitään pahaa tapahtua mestari Grandille! Hän on vain pitänyt minulle yösaarnan, ja te näitte itse että hän onnistui käännytystyössään."
Linnanvouti kumarsi ja poistui. Ritari Abilgaard, joka ovelta oli kuullut ja nähnyt mitä siellä juuri oli tapahtunut, kiirehti hyvin iloisena herransa luokse saadakseen täydellisen selityksen siitä, mikä hänet näin äkkiä oli saanut allekirjoittamaan.
Sillaikaa seisoi mestari Grand ihmettelevien linnanmiesten keskessä, jotka linnanvoudin käskystä tarkasti vartioivat häntä. Kyökkimestari Martti seisoi hymyillen tikapuitten vieressä ja näytti ivailevan yöllistä seikkailua. Mestari Grand heitti häneen sanaakaan sanomatta moittivan ja halveksivan katseen.
"Enpä toki olisi uskonut, hänen tällä tavalla sieltä pääsevän", sanoi nyt kokki linnanmiehille. "Minä en ole milloinkaan ennen nähnyt kunnianarvoista tuomiorovastia tikapuilla, niin etten minä voinut sellaista kiusausta vastustaa. Mutta enpä olisi ruvennut niin vaaralliseen leikkiin, jos olisin tiennyt, että te ja linnanvouti olitte läheisyydessä. Nyt saadaan nähdä olenko minä tehnyt hurskaalle herralle vääryyttä vai enkö. Kukaan ei voi moittia minua siitä, että pidin häntä viekkaana veitikkana. Missä tähän maailman aikaan tapaa niin innokkaan sielunpaimenen, että hän uskaltaa kaulansa pelastaakseen muutaman sielupahasen. Olipa aivan onneksi oppineelle herralle, että te tulitte. Minä olin jo tarttunut tikapuihin vetääkseni ne hänen altaan, ja silloin olisi kunnianarvoisa herra jäänyt riippumaan käsistään rautatankoihin tuolla ylhäällä niinkuin kissa lintuhäkistä, kunnes minä olisin hakenut teidät."
"Kurja, uskoton sielu!" huudahti mestari Grand kiivaasti. "Sanoinhan minä jo sinulle toimivani hurskaassa ja jumalisessa tarkoituksessa, ja sinä osasit niin teeskennellä ja uhata Herran palvelijan henkeä."
"Siitä teen tilin isännälleni, ja hänen armolleen, meidän korkeasti rakastetulle kuninkaallemme!" vastasi Martti kovaäänisesti. "Täällä me emme luokittele ihmisiä. Ruhtinaat ja mahtavat herrat me sulemme tänne, kun olemme saaneet käskyn pitää heitä juonittelijoina. Minä pistän heidät tottelevaisesti vartaaseen, jos minulle annetaan käsky pitää heitä kalkkunoina, ja jos keisari tai paavi itse haluaa kömpiä ikkunasta heidän luokseen, niin vastaan minä koko kristikunnalle siitä, että annan heidän armonsa taittaa korkeat ja pyhät niskaluunsa."
Kyökkimestari Martti alkoi olla kovaääninen, ja linnanvouti, joka nyt kiirehti takaisin vankilasta ja kuuli nämä rohkeat sanat, käski hänen olemaan hiljempaa palvelusinnossaan ja puhumaan suuremmalla kunnioituksella hurskaalle, kunnianarvoiselle tuomiorovastille, joka oli aivan viaton ja lisäksi tehnyt tehtävän, josta jokainen kunnon tanskalainen mies sai häntä kiittää. "Luulenpa melkein tarkalleen tuntevani maailman ja ihmiset", — sanoi hän itserakkaan näköisenä mestari Grandille. "Ja minä iloitsen, kunnianarvoisa herra, että minä en ole erehtynyt teidänkään suhteenne. Että tarkoituksenne maata ja kuningasta kohtaan on hyvä, sen minä näen nyt, vaikka te puhuitte eilen illalla kovia sanoja mahtavien vioista ja synneistä. Siihen teillä ankarana Jumalan miehenä on oikeus. Mutta Herrajumala, olemmehan me kaikki ihmisiä, ja kunniallisinkin mies voi joutua epäilyksen alaiseksi ja huonoon valoon. Sen olette itse äsken kokenut, hurskas herra! Nyt voitte vapaasti lähteä täältä minä hetkenä vain haluatte. Mutta minulle on mieluista, jos haluatte jäädä vieraakseni päivän koittoon asti. Yö ei ole kenenkään ihmisen ystävä ja niin hengellinen herra kuin olettekin, voisitte tekin eksyä."
"Sitä minä en pelkää!" vastasi mestari Grand. "Minulla ei ole enää mitään tekemistä täällä. Olettehan te myöskin tyytyväinen maanjakoon, hyvä, rehellinen Paul Hvit!"
"Täydellisesti, hurskas herra! Viekää apotti Maunolle minun kunnioittavimmat terveiseni, ja lähtekää sitten Jumalan nimessä, jos kerran niin tahdotte."
Linnanvoudin käskystä tuotiin mestari Grandin hevonen esille. Korkea hengellinen herra sanoi arvokkaasti hyvästi linnanherralle, teki kolmella sormella siunauksen merkin linnanmiehille, jonka jälkeen hän erään papin seuraamana, joka palveli häntä ratsupalvelijana, jätti Sjöborgin hiljaisena kuutamoyönä.
Pari tuntia myöhemmin, auringon noustessa ratsasti herttua Waldemar drotsinsa kanssa Paul Hviten ja kahdentoista asestetun ratsumiehen seuraamana Sjöborgin linnan portista Korsöriin vievää tietä, kulkeakseen ylitse Nyborgiin, jossa kuningas etevimpien miestensä kera oleskeli, ja jossa sovintosopimus sinetillä ja valalla vahvistettaisiin Danehoven kokoontuessa, ennenkuin herttua ja drotsi pääsisivät täydellisesti vapaiksi.
KAHDESKYMMENES LUKU.
Harvinaisen ankaran talven jälkeen, jolloin Itämerikin oli jäätynyt, levitti kevät taas nopein askelin ihanuutensa, ja kukkaisrikkautensa Tanskan viljaville lakeuksille. Jo toukokuun keskivaiheilla olivat pyökkimetsät puhjenneet, ja huolimatta maan ja kansan surullisesta tilasta ja siitä salaisesta eripuraisuudesta, joka eroitti niin monet sydämet, näytti kuitenkin maa siitä, joka ei lähemmin tuntenut sen sisäisiä, rikkoutuneita olosuhteita, rauhalliselta ja onnelliselta paratiisilta.
Eräänä erittäin ihanana kevätpäivänä ratsasti Flynderborgin linnanportista Örekrogissa, matkaseurue, johon kuului kaksi ylhäistä ritaria, kaksi naista, sekä korkea hengellinen herra; heitä seurasi nuori aseenkantaja, kaksi ratsupalvelijaa ja kaksi kamarineitiä. Linnanportailla seisoi herra Lave Litle, linnanherra, kunnioittavasti paljastetuin päin vastaanottaen korkeat vieraat; kookas Inge neito seisoi isänsä vieressä. Silläaikaa kun ritarit auttoivat naisia satulasta ja saattoivat heidät linnanportaille, jäi kömpelö hengellinen herra rauhallisena istumaan hevosen selkään, voidakseen lukea oven yläpuolella olevan latinalaisen kirjoituksen. Hän oli valtakunnan oppinut kansleri mestari Martinus de Dacia. Lyhyt, harmaatukkainen, mutta vielä reipas ja voimakas ritari, joka ensiksi astui ylös linnanportaita taluttaen käsivarresta kookasta, vanhemmanpuoleista naishenkilöä, oli valtaneuvos, herra Jon Litle, mukanaan vaimonsa Ingefrid rouva. Hänen tytärtään Ceciliaa saattoi nuori, ritarillinen herra, jonka Inge neito hehkuvin poskin hänen solakasta vartalostaan heti tunsi drotsi Pietari Hesseliksi.
Herra Lave Litle vastaanotti vieraat hiukan hämillään ja tuntien salaista levottomuutta. Erityisesti näytti hän, kaikesta kohteliaisuudestaan huolimatta, tuskallisesti välttävän vanhan sukulaisensa katsetta. Drotsi Pietaria hän tervehti tylysti ja kylmästi. Oppinutta kansleria, joka viimeinkin oli tullut ylös portaita, näytti herra Lave katselevan aralla ja epäluuloisella katseella, mutta kun oppinut herra heti alkoi kysellä linnan ikää ja muinaisaikaisia ihmeellisyyksiä, näytti herra Lave rauhoittuvan ja pyysi häntä kääntymään hänen tyttärensä puoleen, joka, hänen sanansa mukaan, ymmärsi paremmin sellaiset narrin päähänpistot kuin kukaan muu linnassa.
"Täällähän sinä elät kuin pieni kuningas, hyvä Lave!" sanoi ritari Jon, katsellessaan suurta, holvikattoista salia, joka oli koko rakennuksen levyinen, ja jonka kaksi suurta kaksois-ovea olivat auki linnanpuistoon ja joista oli mitä ihanin näköala salmelle.
"Aivan niin, herra valtaneuvos! Linna on kyllä kuninkaallinen, mutta vasta teidän läsnäolonne suo sille oikean loisteen", vastasi ritari Lave nöyrällä äänellä, joka heti osoitti sen erikoisen riippuvaisuus-aseman, jossa hän oli vanhempaan, kuuluisaan sukulaiseensa, jonka henkisen ylevämmyyden ja korkeamman aseman hän tunsi liiankin painostavana.
"Sinä olet liian kohtelias, serkkuni!" sanoi ritari Jon. — "Loistamisen halu ei ole minun ominaisuuksiani, sen sinä kyllä tiedät. Mutta jos tämä linna on yhtä luja kuin se on kaunis ja suuri, niin tahtoisin kernaasti olla täällä linnanherrana sodanaikana. Oletteko te ollut ennen täällä, drotsi Pietari!"
"Lapsuuteni aikana olin usein näissä saleissa, tänne liittyvät rakkaimmat ja kauneimmat lapsuudenmuistoni!" vastasi drotsi Pietari, heittäen katseen Inge neitoon, jota hän vain ääneti oli tervehtinyt ja joka näkyi kokonaan kiinnittäneen huomionsa Ingefrid rouvaan ja Cecilia neitoon. Nyt heidän katseensa yhtyivät, ja drotsi Pietari huomasi ilokseen, etteivät nämä muistelmat olleet hänelle yhdentekeviä.
"Ettekö te ole senjälkeen ollut täällä?" kysyi ritari Jon, mutta drotsi
Pietari ei kuullut.
"Te olette hajamielinen, herra drotsi. Oletteko ollut senjälkeen täällä?"
"Viime vuonna", vastasi drotsi Pietari hiukan hämillään, "vastenmielisen tehtäväni aikana herttuaa vangitessani".
Nämä sanat kuultuaan ritari Lave kääntyi hyvin levottoman näköisenä vanhan valtaneuvoksen puoleen ja lateli hänelle yhtaikaa ainakin puolenkymmentä kysymystä osaksi aivan mitättömistä asioista ja hoviuutisista.
"Noista kujeiluista minä en välitä!" vastasi Jon ritari vakavana, luoden levottomaan serkkuunsa terävän, tutkivan katseen. "Mutta, serkkuni, sinä kai tiedät parhaimman ja tärkeimmän uutisen. Kun kuningas nyt on saanut herttua Waldemarista uskollisen alamaisen, toivomme me vihdoinkin saavamme rauhan ja yksimielisyyden maahan. Me odotamme nyt varmasti, että jokainen tanskalainen ritari, joka on ollut harhateillä, mutta jolla kuitenkin on rehelliset tarkoitukset isänmaataan kohtaan, seuraa nuoren herttuan esimerkkiä karkoittaen sydämestään kaikki kapinalliset ja uhkamieliset ajatukset maanlakia vastaan. Ankara tutkimus lienee kuitenkin tarpeen muutamissa paikoissa", lisäsi hän, "mutta minä toivon, että uhkarohkealla marski Andersenilla ei ole kovinkaan monta liittolaista tässä maassa".
Ritari Lave oli valahtanut kuolonkalpeaksi, ja ankaran ritari Jonin kasvoille levisi suuttumuksen ja syvän tuskantunteen ilme, joka kuitenkin silmänräpäyksessä katosi. Vanha herra kääntyi leikkiä laskien Inge neidon puoleen, viitaten yhteen tämän lapsuuden sankarittarista ylpeään Dolteen, jonka elämäntarina oli kuvattu vanhoihin kuvakudoksiin. "Vieläkö ihailet satujen ylpeää sankaritarta?" kysyi hän, osoittaen kuvaa, mikä esitti kahlehdittua neitoa, joka seisoo laivassa pieni ankkuri kädessään. — "Vieläkö osaat laulun hänen juustoankkuristaan, jolla hän tahtoi pidättää koko Harald Hiusvaltiaan laivaston pääsemästä Tanskaan?"
"Vieläkö te sen muistatte, jalo sukulaiseni?" vastasi Inge neito punastuen. "Kun viimeksi lauloin sen laulun teille ja puolustin Doltea teidän pilkkaanne vastaan, niin silloin minä vielä olin lapsi. Te nauroitte minun innostukselleni, mutta vieläkin minä voin puolustaa häntä, jalo sukulaiseni. Jos hänen-aikaisensa tanskalaiset miehet olisivat olleet niin rohkeita, kuin hän luuli, niin olisivat he kyllä panneet terästä hänen juustoankkuriinsa, eivätkä olisi sallineet norjalaisen merirosvokuninkaan laahata kahleissa mukaansa tanskalaista tyttöä rohkean sanan tähden. Olihan hänen leikinlaskussaan hiukan ylimielisyyttä, ja lapsellista uhkaa ylivaltaa vastaan", jatkoi hän lämmöllä, "mutta tuo viaton kehuminen osoitti vain, että hän luotti tanskalaiseen rohkeuteen ja rehellisyyteen. Jos hän olisi ollut teidän tyttärenne, niin minä olen vakuutettu siitä, että te ilolla olisitte maksanut kaksinkertaiset lunnaat hänen vapauttamisestaan."
"Taidat olla oikeassa!" vastasi ritari Jon, taputtaen reipasta sukulaistaan poskelle. "Aivan oikein, ylpeä Ingelil, sinä olet uljaan äitisi tytär. Tyttö on jossakin suhteessa oikeassa" — jatkoi hän, kääntyen oppineen kanslerin puoleen: "Hän tuntee vanhat sankarit paremmin kuin minä. Sinun ihailemasi Harald Hiusvaltias ei ollut oikeastaan parempi reipasta, rohkeaa merirosvoa, eikä hänellä milloinkaan ollut ylhäistä, kuninkaallista sielua. Hänen tekonsa Tanskassa samoinkuin Mycklegårdissa eivät suinkaan olleet hänelle kunniaksi. Minun mielestäni meidän päivinämme rohkea jaarli Vähä-Alf on hänen arvokas sukulaisensa."
"Mielenlaadun ja tekojen puolesta voi heitä hyvin kutsua sukulaisiksi, heillä on veriset pakanasielut kristityissä ruumiissaan", vastasi mestari Martinus.
"Jaarli Vähä-Alf?" toisti Inge neito ihmetellen. "Onko tuo raaka, kömpelö Alfkreivi, tuo pieni inhoittava, eläimellinen merirosvo jaarli. Minä luulin hänen olevan vain Tönsbergin kreivin."
"Hän on nyt mahtava jaarli, ja lähinnä kuningas Eerik Papinvihaajaa ja herttua Haakonia, hän on Norjan suurin mies", sanoi ritari Jon. "Mutta sinä olet oikeassa, lapseni, hän on raaka mies, ja enemmän eläimen kuin ihmisen näköinen. Jos hän uskaltaisi tänne Flynderborgiin, niin etpä taitaisi tohtia tavallisena voivarkaana sulkea häntä ruokasäiliöösi. Ethän sinä toki koskaan ole nähnyt häntä?"
"Minä olen kuullut hänestä enemmän kuin haluaisin!" vastasi hän nopeasti, välttäen tätä kysymystä, joka saattoi hänen isänsä kuolemantuskiin.
Drotsi Pietari toivoi kuitenkin vielä, että ritari Lave oli toiminut tuon epäilyttävän käynnin aikana enemmän ajattelemattomuudesta kuin rikoksellisuudesta, vaikkakin tämä satunnainen muistutus näkyi tuskallisesti vaikuttavan tuohon levottomaan herraan. Vapauttaakseen hänet kaikesta levottomuudesta ja siitä, että hänet vedettäisiin edesvastuuseen jo mainitusta asiasta, nuori drotsi kääntyi nyt vilpittömän hyväntahtoisesti Inge neidon isän puoleen ja kertoi hänelle kysymättä, että tämän matkan varsinaisena tarkoituksena, joka soi hänelle tilaisuuden käydä niin rakkaassa paikassa, olivat lähettiläsvirkatehtävät Ruotsin hovissa Tukholmassa, ja samalla aikoi ritari Jon saattaa perheensä heidän kesäasuntoonsa Tömmerupin taloon Skånessa. Heti kuultuaan nämä tiedot kirkastuivat ritari Laven kasvot huomattavasti. Hän näkyi huomanneen drotsin ystävällisen tarkoituksen ja ojensi hänelle, melkein liikutettuna kätensä. "Te olette tervetullut, herra drotsi!" sanoi hän vapisevalla äänellä vetäen hänet avonaisista ovista puistoon. "Se mikä meidän välillämme on tapahtunut ei kuulu keneenkään!" jatkoi hän hätäisesti, astuen drotsin kanssa alas puistoon vieviä rappusia. Hän heitti katseen takaisin puutarhasaliin ja nähtyään vanhan ritari Jonin keskustelevan iloisesti kanslerin ja naisten kanssa, veti hän nopeasti drotsi Pietarin mukanaan syrjäiselle puistokäytävälle. "Pari sanaa meidän kesken, Pietari Hessel!" sanoi hän isällisellä äänellä, joka muistutti drotsia hänen lapsuutensa ajoista. "Se mikä täällä viimeksi tapahtui voitaisiin väärinkäsittää tavalla, josta minun kunniani ja asemani voisivat joutua vaaraan. Mutta minä olen luottanut teidän oikeudentuntoonne, ja jalouteenne, että te ette tahtonut väärinkäyttää sitä valtaa, jonka olosuhteet teille soivat minun ylitseni syöstäksenne minut kadotukseen. Voitteko te siitä antaa minulle kunniasananne?"
"Ritarikunniani kautta!" vastasi drotsi Pietari, ojentaen hänelle liikutettuna kätensä. "Minä en ole, Jumalan kiitos, luullut olevani velvollinen esiintymään teidän syyttäjänänne, Taivas suokoon, ettei minua koskaan siihen pakoiteta!"
"Hyvä!" sanoi ritari Lave rauhoittuneena. "Minä tahdoin vain päästä varmuuteen menneisyyden suhteen, ja siitä on teidän kunnianne minulle takeena, tulevaisuudesta minä kyllä itse huolehdin. Meidän vanhat suhteemme ovat rikotut eikä meidän välillemme voi enää uusia syntyä. Me kaksi voimme nyt olla kuin kuolleita toisillemme."
Hän kääntyi mennäkseen, mutta drotsi Pietari pidätti hänet. "Kuulkaa minua, ritari Lave!" huudahti hän kiihkeästi. "Minullakin on tärkeä sana sanottavana teille. Minä en pidä sitä suhdetta loppuneena, johon opin oikein panemaan arvoa vasta sinä hetkenä, jona se rikkoontui. Se mikä teidät, vieroittaa minusta, sitoo minut juuri kiinni teidän taloonne ja teidän jaloon sukuunne siteillä, joita ei mikään maallinen voima voi irtiriistää. Se on sama side, joka liittää yhteen Tanskan kruunun ja sydämet. Teidän jalosydäminen tyttärenne ajattelee samoin ja niin lämpimästi ja sellaisella innolla, että minun sydämeni on kiintynyt häneen, huolimatta kaikista riitaisista ja epäsuotuisista olosuhteista. Minä en ole puhunut sanaakaan enempää hänelle kuin minkä te itse olette kuullut, siitä minkä nyt varmasti tiedän tuntevani häntä kohtaan. Minä en vielä uskalla sanoa tunteeko hän samaa minua kohtaan, mutta minulla on suuri ja ihana toivo. Siitä minä en luovu niin kauan kuin elän, jos hän ei itse — Jumala sitä auttakoon — sitä minulta riistäisi" — —
"Siitä on jokainen sana liikaa, herra drotsi!" keskeytti hänet ritari Lave kylmästi ja vieraasti. "Toivokaa ja tuntekaa minun puolestani mitä ikinä haluatte! Minun tahtoni isänä te tiedätte. Teidän suhteenne ja periaatteenne tekevät minut ja jokaisen vapaamielisen tanskalaisen miehen teidän silmissänne kansalliseksi kerettiläiseksi, enkä minä tulevaisuudessa voi ajatella minkäänlaista yhteyttä teidän kanssanne. Pysyköön molemminpuolinen kunnioitus toistemme sydäntä ja hyvää tahtoa kohtaan, olkoon mielipiteemme kuinka eriävät tahansa!" lisäsi hän vähemmän kylmästi. "Elkäämme, aivan erilaisista valtiollisista mielipiteistä huolimatta, syyttäkö ja tuomitko toisiamme, ja sanokaamme tässä toisillemme rauhallisesti hyvästit — ainiaaksi!" Näin sanoen ojensi hän drotsi Pietarille kätensä, häneen katsomatta.
"Siis te viimeisen kerran ojennatte minulle kätenne, ritari Lave!" huudahti drotsi Pietari, koettaen tukahuttaa tuskaansa. "Oi, jos minä voisin pitämällä kiinni tästä kädestä vetää teidät pois siltä tieltä, jolla te horjutte. — —"
"Päästäkää minut, ihminen, ja vaietkaa!" kuiskasi ritari Lave katsellen levottomasti ympärilleen. "Tahdotteko puheellanne syöstä minut perikatoon? Minun tieni ei ole teidän, mutta minä olin oppinut kulkemaan yksin ennen kuin te olitte syntynytkään. Päästäkää minut. Me emme kuulu yhteen."
"Sen pahempi, te olette oikeassa!" sanoi drotsi Pietari ja päästi salaista kauhua tuntien kylmän, vapisevan käden. Katsomatta häneen, ritari Lave poistui nopeasti hänen luotaan, palaten toisten tärkeiden vieraittensa luokse, ja drotsi Pietari jäi hyvin liikutettuna kävelemään pitkin varjoisaa puistokäytävää.
Palattuaan puutarhasaliin ritari Lave näki suureksi mielihyväkseen vanhan Jon ritarin yhä leikillisesti keskustelevan mestari Martinuksen kanssa, Ingefrid rouva ja hänen tyttärensä olivat juuri lähdössä Inge neidon kanssa linnanpuistoa katsomaan.
"Drotsi Hessel on jo ulkona haaveilemassa, ihania näköaloja katsellen!" sanoi linnanherra vieraille naisille. "Minun tyttäreni osaa varmasti näyttää teille kaikki ne paikat, joissa kirkas vesi ja viheriät puut tekevät kaikki, jotka sellaista ymmärtävät, isänmaan ihanuuksien lämpimiksi ihailijoiksi. Minä en kuulu niihin onnellisiin, jotka sellaista ymmärtävät."
Naiset hymyilivät kohteliaasti tälle huomautukselle ja astuivat alas puistoon johtavia portaita. Ritari Lave heitti tutkivan katseen linnanportin yläpuolella olevaan tuuliviiriin ja lähestyi sitten molempia keskustelevia herroja, kuitenkaan häiritsemättä heitä.
"Te hämmästytätte minua, oppinut herra kansleri!" sanoi ritari Jon, sydämellisesti hymyillen. "Enpä olisi uskonut kuivan filosofian olevan niin hauskaa! Oliko kaikki todellakin teidän keksimäänne?"
"Oli tietysti, herra valtaneuvos!" vastasi oppinut kansleri vakavana, ja itserakas ilme kasvoillaan. "Se on monen unettoman yön tutkimuksen tulos. Minä jo ajattelin sitä Parisissa ennen opintoaikanani, mutta vasta Antvorskovin rauhallisessa otiumissa [otium = joutilaisuus] se minulle lopullisesti selvisi, ja nyt sitä opetetaan kaikissa Euroopan korkeakouluissa."
"Nämäkö siis ovat nuo kuulut Martinuksen modumit? — tai miksi te kutsutte niitä?"
"Modi significandi Martiniani", oikaisi kansleri hänet nopeasti. "Se on aarre, tieteellinen keksintö, josta minä en tahdo ylpeillä, mutta minun nöyrä toivoni on, että Jumalan ja pyhän neitsyen avulla tämä tärkeä keksintö logiikassa on säilyttävä minun nimeni filosofian historiassa niin kauan kuin on olemassa perusteellista filosofiiaa ja yliopistoja."
"No, sen minä kyllä ymmärrän!" vastasi ritari Jon salaa hymyillen. "Se on varmasti hyvin oppinutta ja filosoofista, sillä totta totisesti minä en siitä ymmärrä vähääkään. Mutta eiväthän minunlaiseni maallikot sellaista käsitä!"
"Mitenkä, herra valtaneuvos?" huudahti kansleri hämmästyneenä pyyhkien hikeä kaljulta otsaltaan. "Eikö se ole yhtä selvää kuin Jumalan kirkas päivä? Ja minä olen kuitenkin koettanut kääntää teille kaikki ne kreikkalaiset ja latinalaiset lausemuodot, jotka ovat suurena kaunistuksena tuollaisissa ainehistoissa, mutta, jotka ehkä voivat olla hämäriä vihkimättömille. Sallitteko minun selittää teille koko järjestelmäni alusta asti. Modi significandilla ymmärretään logiikassa — —"
"Ei, taivaan nimessä, ei, hyvä herra kansleri!" keskeytti hänet ritari Jon nopeasti. "Elkää koettako saada minua syventymään siihen oppiin. Minä kunnioitan sitä täydellisesti ja minä uskon mielelläni teidän tulevan sen kautta ikuisiksi ajoiksi kuolemattomaksi oppineiden maailmassa. Mutta, jos minä en muulla lailla voi tulla kuolemattomaksi, niin lempo vieköön, olen siksi tulematta, ja saan Jumalan nimessä tyytyä eläessäni tekemään minkä voin ja antamaan meidän Herramme huolehtia lopusta. Totisesti puhuen, herra kansleri, eiköhän sitä voi olla järkevä ja kunnon mies ilman kaikkea tuota päänvaivaa? Jos minun sillä tavalla täytyisi käännellä ja väännellä ajatuksiani, ennen kuin itse tietäisin ovatko ne viisautta vai hullutusta, niin tulisin sadan vuoden vanhaksi, Jumalan tähden, ennen kuin olisin ehtinyt käsittää kunnon ajatusta, ja minä tarvitseisin kolme ihmis-ikää, ennen kuin saisin hyvän ajatuksen käytäntöön. Ei, minä käytän toista tapaa. Kun minä tiedän, mitä minä tahdon sanoa, niin minä sen sanon, ja kun minä tiedän mitä minä tahdon tehdä ja mitä minun täytyy tehdä, niin, kas silloin sen teen, enkä välitä vaikka koko maailma siitä myllertyisi. Katsokaa, siinä on koko minun järjestelmäni. Se ei ole niin oppinut kuin teidän, mutta että tekin lopullisesti seuraatte sitä, siitä te olette antanut minulle monta oivallista todistetta, jotka minä kaikella kunnioituksella tunnustan." Näin sanottuaan hän puristi sydämellisesti oppineen kanslerin kättä ja heitti katseen ritari Laveen. "Kas! Tuossa seisoo serkkuni Linnanpäällysmies", jatkoi hän iloisesti, "hän on viisitoista vuotta minua nuorempi, hän ehkä vielä voi jotakin oppia maailmassa. Jos voitte saada hänet käsittämään miten tärkeää on ajatella oikein ja järkevästi näinä kieroina aikoina, niin ette taitaisi tehdä turhaa työtä. Minä lähden puistoon hengittämään raitista ilmaa!" Jättäessään näin tuon jotenkin väsyttävän filosoofisen kanslerin ritari Laven seuraan, hän poistui nopeasti puistoon vievästä ovesta ja syventyi pian vakaviin mietelmiin kävellessään puistokäytävillä.
Viheriällä kunnaalla, josta oli mitä ihanin näköala salmelle, seisoivat Silläaikaa drotsi Pietari, Inge neito ja Cecilia neiti, innokkaasti keskustellen vanhoista muinaisaikaisista tapahtumista, joista tällä seudulla vielä oli säilynyt paljon lauluja ja muistomerkkejä. Inge neidon mielipidettä vastusteli drotsi Pietari, väittäen näiden muistojen liittyvän toisiin, hänelle tuttuihin paikkoihin Jyllannissa. Heidän keskustelunsa aiheena oli näet ollut Hamletin traagillinen tarina. Ingefrid-rouvakin kuunteli mielenkiinnolla, kuinka isänmaallisuudesta innostunut Inge neito elävöitti nämä vanhat tarinat lausumalla säkeitä ja osia vanhoista kansanlauluista, osoittaen samalla niitä paikkoja, joissa hän lapsena oli kuullut ja ajatellut noiden suurten tapahtumien tapahtuneen. Nyt näki Ingefrid-rouva miehensä käytävän päässä, ja astui häntä vastaan, näyttääkseen hänelle tämän näköalan. Drotsi Pietari ja Inge neito puhuivat vielä Hamletista ja hänen rohkeasta teostaan, jonka viisautta drotsi Pietari kyllä ihaili, mutta josta hänen mielestään puuttui totuus, oikeudentunto ja jalo suuruus.
"Tämä rikkiviisas salavihkaisuus", sanoi hän — "tämä vain näennäinen totuudenrakkaus, jolla juuri totuus peitetään, kun se lausutaan kaksimielisesti ja koristeltuna — tämä viekas leikkiminen viisaudella ja hulluudella, ivalla ja hirvittävällä totuudella, vaikuttaa minuun melkein kamalasti. Mutta nämät sadun piirteet, niin vähän tanskalaisia kuin ne ovatkin, perustuvat kuitenkin kieltämättä erääseen huomattavaan omituisuuteen kansassa."
"Mitä te tarkoitatte drotsi Pietari!" kysyi Inge neito, tuntien itsetuntonsa loukatuksi. "Syytättekö te itseänne ja meitä kaikkia niin alhaisista taipumuksista, petollisuudesta ja viekkaudesta?"
"Ymmärtäkää minut oikein, jalo neito! Tuo hamletilainen salavihkaisuus on todellakin pohjaltaan aito tanskalaista, vaikka minä en sitä ylistä jaloksi enkä suureksi; tämänlaisessa viekkaudessa piilee kunnioitus totuuteen vielä silloinkin, kun sitä ei voi eikä tahdo lausua julki. Jokainen sisäisten levottomuuksien aika Tanskassa voi osoittaa meille, että meidän kansamme parhaat ja jaloimmat ominaisuudet: rehellisyys, suoruus ja totuuden rakkaus, eivät milloinkaan kokonaan katoa, vaan ilmenevät sielläkin, missä näyttää olevan jälellä vain totuuden varjo koirankujeita peittämässä. Suurin roisto ja petturi joukossamme häpee kuitenkin vielä aivan julkisesti kieltää ja salata totuutta. Hän on liian ylpeä valehdellakseen, vaikka hän siten henkensä pelastaisi, ja hän sanoo totuuden silloinkin kun se voisi olla hänelle vaarallista, mutta niin hämärästi ja peitettynä, että vain hänen ystävänsä sen ymmärtävät, — hänen vihollisensa uskovat päinvastaisen."
"Siinä voitte olla oikeassa", sanoi Inge neito vakavasti, "mutta siltä ei totuuden väärenteleminen ole kansan luonteenominaisuuksia".
"Enhän toki tahdo sitä väittää", vastasi drotsi Pietari, "mutta rehellisimmässäkin kansanihmisessä olen löytänyt usein omituisen halun leikin laskulla ohjata harhaan muiden katse, sanomatta siltä kuitenkaan suoraa valhetta. Siinähän piileekin suureksi osaksi talonpoikamme sukkeluus ja hauskuus. Sehän voi olla aivan hyväntahtoista ja viatonta; mutta näinä aikoina se on vaarallinen ominaisuus, jonka vuoksi on hyvin vaikea eroittaa valtakunnan tosiystävät sen salaisista vihollisista."
"Ei, ei!" huudahti Inge neito iloisesti; "siinä te aivan erehdytte, drotsi Pietari. Minä tunnen paremmin rehelliset, kunnon maamieheni. Minä näen ja puhuttelen täällä usein köyhimpiä ja halvimpia heidän joukostaan. He valittavat ääneen ja kärsimättömästi taakkansa raskautta, eikä siinä säästellä sanoja suurista ja mahtavista puhuessa. He eivät pelkää lausua itse kuninkaasta ja hänen uskotuistaan rohkeinta totuutta. Mutta jos minä puhelen heille kruunusta ja valtakunnasta ja siitä, mitä he sanoisivat heille vääryydellä pakoitetusta kuninkaasta, niin silloin te näkisitte miten pian he unohtavat kaiken oman tuskansa, ja miten suoraan he tuovat ilmi uskollisuutensa vanhaa, laillista kuningashuonetta kohtaan. On kyllä totta, että he leikkiä laskiessaan mielellään käyttävät peiteltyä puhetapaa ja kiusottelevat toisiaan vanhoilla sananlaskuilla ja lauseparsilla, mutta juuri tästä hyväntahtoisesta leikillisyydestä minä pidän, eikähän siinä ole mitään pahaa."
"En minäkään moiti sitä, mikä on kansalle luonteenomaista ja synnynnäistä", vastasi drotsi Pietari. "Ei kukaan meistäkään ole siitä vapaa", lisäsi hän. "Ehkä me molemmat tänään, jalo Inge neito, juuri tällä hetkellä, sanomatta valheellista sanaa, peitimme minkä tiesimme ja vältimme totuuden lausumista, säästääksemme itseämme ja toisiamme."
Inge neito punastui. "Siihen on jokaisella ihmisellä oikeus!" sanoi hän vakavana: "Sitä, mitä minä en tahdo tai en saa puhua, siitä ei mikään voima maailmassa voi pakoittaa minua sanaakaan sanomaan. Jos me emme ole rehellisiä ja suoria siltä, vaikka emme sano kaikkea, minkä tiedämme, niin silloin ei olisi ainoatakaan rehellistä ihmistä olemassa. Katkaiskaa te meidän riitamme hyvä Cecilia!" hän kääntyi veitikkamaisena ystävättärensä puoleen, joka tähän asti oli ääneti kuunnellut heitä. "Uskotteko te drotsi Pietarin itsensä olevan niin suoran, että hän meitä pettämättä tahtoisi sanoa meille, jos sitä häneltä kysymme, mikä väri on hänen lempivärinsä?"
"Sitä meidän ei tarvitse kysyä häneltä", vastasi Cecilia, "samaa väriä, joka on teidän hiusnauhassanne, kantoi herra drotsi ainakin viime vuonna".
Drotsi Pietari sävähti hehkuvan punaiseksi. "Minä kannoin sitä viime vuonna senvuoksi, että se oli kuningattaren väri!" — sanoi hän. "Helsingborgin ritarileikeissä voitin siihen oikeuden. Viime vuoden toukokuusta minä en enää kanna sitä, mutta siitä asti se on ollut minulle rakkaampi kuin milloinkaan: tuon ruusunpunaisen helminauhan pienine liljoineen luulen tuntevani jo lapsuuteni ajoilta. Se on ainoa side, jolla sallisin itseni vangiksi sidottavan. Mutta jos Inge neito tahtoisi sen minulle lahjoittaa, niin en kuitenkaan uskaltaisi kantaa sitä julkisesti. Syynä siihen on kieltämättä salaisuus."
Inge neito oli tehnyt vaistomaisen liikkeen kädellä ruusunpunaista hiusnauhaansa kohti, kuin aikoen irroittaa sen, mutta kuultuaan drotsi Pietari viimeiset sanat, solmi hän sen vielä lujemmalle ja käänsi heti keskustelun toisiin asioihin. "Kas vain, kaunis herättäjälintuni!" sanoi hän iloisesti. "Jos tämmöinen olisi ollut Hamletilla, niin olisi hän varmasti ymmärtänyt käyttää sitä." Näin sanoessaan hän taputteli suurta kesyä pihakukkoa, joka oli lentänyt ylös kukkulalle hänen luokseen, Klaus Skirmenin pelästyttämänä, joka etsi herraansa tullakseen tämän käskystä ilmoittamaan minkälainen tuuli oli. Drotsi Pietari ei näyttänyt kuuntelevan aseenkantajansa kertomusta. Hän kiitteli ja kehui muhkeaa, ritarillista lintua ja katseli sen valtijatarta omituisesti vaihtelevalla ilon ja surun tunteella, monien rakkaiden lapsuusmuistelmien vilahtaessa hänen sielunsa ohitse ja yhdistyen nykyiseen hetkeen. Hän luuli melkein uneksivansa, ja tuo kookas, kaunis ritarintytär oli taas hänen entinen lapsuuden morsiamensa.
Sillävälin läheni Jon ritari vaimonsa kanssa hitaasti kukkulaa.
Hän pysähtyi ja katseli nuoria ihmisiä tuolla viheriällä rantatöyrällä. "Kunnon ritari! Reipas nuori mies!" — sanoi hän viitaten drotsi Pietariin, "hän on toisenlainen drotsi kuin ritari Abilgaard. Minua ei miellytä Cecilian huomaavaisuus tuota viekasta ritaria kohtaan. — Noiden epäluulojen, jotka liittyvät häneen hänen vankeutensa jälkeen, olisi kuitenkin luullut parantavan hänen oikkunsa. Eikö hän vieläkään ole tehnyt päätöstään?"
"Sinun äänettömyytesi on saanut hänet epäröimään", vastasi äiti huolestuneena, "ja sinun tahtoasi kuulematta hän ei anna ratkaisevaa vastausta".
"Hän on vapaa! Mutta minulta hän ei saa sanaakaan siihen asiaan.
Cecilia tietää kyllä minun ajatukseni hänestä."
"Silloin hänestä ei milloinkaan tule ritari Abilgaardin vaimoa. Jumala häntä vahvistakoon!"
"Drotsi Pietarilla ei näytä olevan kiirettä!" keskeytti ritari Jon hänet nopeasti.
"Hänen lapsuutensa morsian ei enää vihaa häntä", vastasi Ingefrid-rouva. "Tuskinpa hän ehdoitti tänne poikkeamista vain tuulen tähden."
Ritari Jon heitti silmäyksen linnantornin tuuliviiriin. "Sinä olet oikeassa! Meidän täytyy lähteä. Jos minun hyvä drotsi Pietarini pitää meitä narreinaan, niin saa hän siitä vastata!"
He olivat nyt aivan kummun juurella. "Drotsi Pietari!" huusi ritari Jon. — "Tuuli on jo suotuisa, me olemme valmiit purjehtimaan. Jos aijotte mukaan, niin joutukaa!" Sen sanottuaan astui vanha herra nopeasti takaisin puutarhasaliin, ja muut seurasivat häntä.
Astuessaan suureen puutarhasaliin, Jon Litle tapasi siellä mestari Martinuksen yksinään syventyneenä tutkimaan pientä siroa käsikirjoitusta.
"Taas kaulaa myöten tieteessä kiinni!" sanoi ritari Jon. "Vieläkö te tutkitte Logicaanne?"
"En, en, jalo herra!" huudahti oppinut kansleri, ja hänen silmänsä loistivat melkein nuorekkaalla eloisuudella. "Katsokaa, täältä olen löytänyt ihanimmat, ikivanhat tanskalaiset laulut, jotka olen kuullut lapsuudessani, ja monta tosikansallista, jota en koskaan ole tuntenut. Teidän serkkunne linnanpäällikkö taitaa olla oivallinen, isänmaallismielinen mies, koska hän niin hyvin tuntee meidän vanhat laulumme ja tarinamme. Tänne on kirjoitettu laulujen reunoille aivan erinomaisia huomautuksia, ja nämä ovat ammennetut todellisesta elävästä lähteestä, itse kansasta."
"Sepä erinomaista!" sanoi ritari Jon, hyvin osanottavasti. "Enpä olisi sitä uskonut hyvästä herra serkustani, ja se on minulle rakkaampaa kuin luulettekaan. Laulut voivat olla hyvinkin erinomaisia; sitä rihkamaa minä en ymmärrä, mutta minä kuulen mielelläni niitä laulettavan. Puolet siitä, mitä noissa lauluissa puhutaan on kuitenkin valhetta ja runoa, mutta tarkoitus on hyvä, ja varmaankin ne ovat kunnon tanskalaisten tekemiä."
Inge neito, molemmat toiset naiset ja drotsi Pietari olivat myöskin astuneet sisään.
"Inge pieni, lapsukainen!" huudahti ritari Jon, astuen häntä vastaan — "milloinka sinun isäsi on tullut oppineeksi ja ruvennut pitämään lauluista ja vanhoista runoista? Eihän hän ennen voinut sellaista kärsiäkään."
"Ei se ole isän, vaan minun oma pieni laulukirjani!" vastasi Inge neito. — "Autuas äitivainajani on kirjoittanut monet niistä —"
"Entä reunamuistutukset? Huomautukset sivuilla?" kysyi mestari Martinus.
"Oi, ne ovat vain asioita, joita olen kuullut vanhoilta kehruuvaimoilta, ja mitä joskus on johtunut mieleeni."
Mestari Martti näkyi tämän kuultuaan melkein häpeävän innostuneensa työstä, josta sai kiittää naisia ja oppimattomia ihmisiä; mutta hänen harras rakkautensa noihin vanhoihin lauluihin voitti kuitenkin tämän oppineen ylpeyden loukkauksen. Hän tarttui lämmöllä Inge neidon käteen, ojentaen hänelle takaisin käsikirjoituksen. "Te olette ilahduttanut sieluani, jalo neito!" sanoi hän liikutettuna, "tahtoisinpa melkein tästä oppimattomasta naiskäsikirjoituksesta antaa teille tunnetun teokseni de Modis significandi — —"
"Tyttö ei taitaisi suostua siihen vaihtokauppaan, herra kansleri!" keskeytti hänet Jon ritari. — "Mutta missä on sinun isäsi, Inge pieni? Meidän täytyy sanoa hänelle hyvästi ja joutua laivaan!"
"Minä menen häntä etsimään!" vastasi Inge ja poistui nopeasti.
"Herra linnanpäällikkö puhelee nyt erään hyvän ystävän kanssa salakammiossa", sanoi mestari Martinus. — "Minä olin kirjan tähden aivan unohtaa hänet. Matkustavalla herralla oli hyvin kiire."
"Tunsitteko te sen hyvän ystävän?" kysyi ritari Jon näennäisesti välinpitämättömän näköisenä.
"En toki!" vastasi kansleri hajamielisesti, ja katseli vielä käsikirjoitusta, jonka Inge neito oli laskenut pöydälle. "Hänen kypäräsilmikkonsa oli suljettu, — sepä vasta oli komea ilmiö."
"Naamioitunut sotilas?" kysyi ritari Jon tarkkaavaisena. "Arvattavasti jokin rantavartija", — vastasi kansleri. — "Kuninkaallisessa linnassa ollaan aina sotajalalla. Linnanpäällikkö tuntuu olevan yhtä varova kuin valpas. Minä en ihmettele, jos hän näin levottomina aikoina pitää luonaan urkkijoita, ja valepukuisia palvelijoita."
Nyt Inge neito palasi. Hän oli kuolonkalpea ja koetti turhaan salata ääretöntä tuskaansa ja hämmennystään.
"Minun isäni", sanoi hän puoleksi tukahutetulla äänellä — "minun isäni tulee pian".
Drotsi Pietari kiirehti pelästyneenä muutaman kiivaan askeleen häntä kohti, ja huolestunut osanoton huudahdus häilyi jo hänen huulillaan; mutta hän pysähtyi ja vaikeni, arvattuaan äkkiä syyn hänen hätääntymiseensä.
"Mikä sinun on, lapseni?" kysyi ritari Jon, tarkastellen häntä levottomin katsein. — "Sinä olet varmasti juossut liian kovaa!" lisäsi hän samassa, ikäänkuin antaakseen hänelle valmiin vastauksen.
"Minä en voi oikein hyvin", vastasi hän nojautuen tuoliin. "Kyllä hän tulee kohta, minä lähetin sanan hänelle."
"Minä kuulin hänellä olevan virkatehtäviä, enkä tahdo häntä häiritä. Tervehdä häntä ja sano että meillä oli kiire. Jumala siunatkoon sinua, lapsi! — Tulkaa, hyvät herrat!"
Vanhan herran kasvoissa kuvastui syvä suuttumus ja harmi, ja katsellessaan kalpeata Inge neitoa, herahti kyynel hänen silmäänsä — mutta niinkuin tavallista hän oli taas heti näennäisesti rauhallinen. "Kas, tuossahan onkin valpas linnanpäällysmiehemme!" — sanoi hän tavallisella reippaalla äänellään, kun ritari Lave avasi oven ja astui sisään kasvoillaan jännittynyt, mutta kohteliaasti hymyilevä ilme. "Ei mitään anteeksipyyntöjä, serkku!" lisäsi ritari Jon. "Kuninkaan palveleminen ennen kaikkea; senvuoksi täytyy minunkin kaikessa kiireessä lausua sinulle jäähyväiset."
"Näinkö pian, herra valtaneuvos!" änkytti ritari Lave — "minä arvelin, tuulen — —"
"Meillä ei ole paras myötätuuli, jos sinun tuuliviiriisi on luottamista", vastasi vanha herra — "mutta minä luulen että erehtyy, jos luottaa siihen. Minä purjehdin kuninkaanjahdilla. Sen laivan minä tunnen: se luovii aika hyvästi vastatuuleen. Sitäpaitsi minä ymmärrän itsekin vähän purjehtimista, ja meillä on drotsi Pietarissa hyvä perämies. Hyvästi!"
Näillä näennäisesti välinpitämättömillä sanoilla, jotka vanha valtaneuvos lausui erikoisella painolla, vaikka mitä rauhallisimmalla ilmeellä, oli herra Lavelle vakava ja peloittava merkitys, joka melkein lamautti hänet puhumattomaksi. Hän kumarsi hämillään ja kohteliaasti, ja saattoi vieraansa ovelle. Vanha Jon ojensi vielä kerran Inge neidolle kätensä kiivaudella ja sydämellisyydellä, joka oli hänelle harvinaista. Drotsi Pietari tervehti häntä katseella, joka tunki lohduttaen ja hyväätehden hänen sielunsa läpi, ja mestari Martinus kiitti vielä kerran siitä ilosta, jonka hänen laulukirjansa oli suonut hänelle. Ingefrid-rouva ja Cecilia neito, yhtävähän kuin kanslerikaan eivät aavistaneet syytä hänen pahoinvointiinsa. Naiset eivät sallineet hänen saattaa heitä ovelle; he syleilivät häntä sydämellisesti ja äiti neuvoi hänelle monenlaisia kotilääkitsemiskeinoja, jotka hän tiesi äkkinäistä sydämenahdistusta auttavan.
He olivat tuskin ehtineet ulos ovesta, kun Inge neito purskahti kiihkeään itkuun, heittäytyen molemmat kädet silmillään tuoliin. Hän istui näin liikkumattomana pari minuuttia. Kun hän otti kädet silmiltään, seisoi hänen isänsä hänen edessään.
"Mitä nyt? Mitä tämä tämmöinen käytös merkitsee? Lapsi!" — kysyi hän melkein kovalla äänellä. — "Rakas, paras Inge!" lisäsi hän hellemmin, "toinnu toki! Mikä sinua vaivaa?"
"Isä, isä!" huudahti hän kiivaasti ja nousi — "onko vieras ritari vielä sinun salakammiossasi?"
"Ei sinulla ole oikeutta kysellä minun virka-asioitani!" sanoi isä hämmentyen. "Minä en kärsi tällaista sekaantumista asioihini. Mene huoneeseesi ja laita minun matkalaukkuni kuntoon! Puolen tunnin kulutta minä matkustan täältä."
"Sinä matkustat, isä! Jätätkö minut tänne yksin? Miten kauan viivyt poissa?"
"Pari päivää vain. Minulla on tärkeitä virkatehtäviä. Ethän ole ennenkään pelännyt jäädä yksin. Minä pidän huolen linnan vartioimisesta poissaollessani. Sinä voit olla rauhallinen — —"
"Sinustakin, isä? Ei, ei, minä en kestä tätä kalvavaa vaitioloa. Saat sen tietää, isä! — minua kauhistaa sinun salaiset aikeesi, — minua vapisuttavat sinun hirvittävät ystäväsi, — minä kärsin hirveintä tuskaa sinun sielusi tähden —"
"Raivoatko sinä, tyttö!" huudahti levoton isä suuttuneena ja polkaisi kiivaasti jalkaa, "oletko sinäkin liittoutunut minua vastaan? Eikö siinä ole kylliksi, että minun itsevaltias sukulaiseni ja hänen kätyrinsä hätyyttävät minua minun omassa talossani, uhaten minua salaisesti tyranninvallallaan? Tuleeko minun omasta lapsestani minun pettäjäni? Pettävätkö ja ilmiantavatko minun omaiseni minut senvuoksi, että minä puhellen tuttavallisesti ystävieni kanssa salakammiossani? Mene huoneeseesi, lapsi, elä itke! Elä ainakaan itke muiden nähden! Varo kieltäsi, että lapsellisessa ymmärtämättömyydessäsi et saata isäsi henkeä vaaraan. Sinä et ymmärrä arvostella minun tekojani, ja minun sielustani sinun ei tarvitse huolehtia! — minä tiedän mitä teen: minun sielunpaimeneni on mies, joka paremmin ymmärtää sieluni autuuden kuin sinä ja tunnontarkka drotsi Pietari. Tee niinkuin sanon, lapseni, ja ole järkevä! Minulla ei ole sitten enää aikaa tulla sinulle hyvästi sanomaan. Se herra, jonka kanssa minä matkustan, on minun ystäväni, ja mies, johon minä voin luottaa. Hyvästi!" Näin sanoen poistui hän nopeasti. Onneton tytär ei enää itkenyt. Hän näytti rauhalliselta, melkein jäykistyneeltä, ja poistui huoneeseensa isänsä käskyä täyttämään.
Hän oli tuskin ehtinyt saada isänsä matkakapineet kuntoon, kun jo eräs ratsumies astui sisään niitä hakemaan. Vieras, kookas mies oli täysissä rautavarustuksissa, kasvoillaan hurja, uhkamielinen ilme.
"Mikä on sinun nimesi? Ja kuka on sinun isäntäsi, kansalainen?" kysyi
Inge neito, katsellen häntä rauhallisesti ja terävästi.
"Täällä minun ei tarvitse pelätä rehellistä nimeäni!" vastasi mies Juutilaisella murteella "Minua kutsutaan pitkäksi Mads Judeksi. Minun herrallani on parempi nimi, mutta sitä minä en tohdi mainita sjellantilaisella alueella. Sellaisen herran ei kannata näyttää kasvojaan näin typerälle väelle. Hän ei astukaan jalkaansa tälle maalle muuta kuin kiilloitetussa teräksessä kiireestä kantapäähän, ja se joka vain näkee hänen silmänsä kypäräsilmikon läpi, saa heti vatsakouristuksen, lukuunottamatta teidän isäänne, pikku neiti, hän on rohkea mies, sen olen huomannut. Ja sukuun näytte tekin tulevan."
"Mads Jude?" toisti Inge neito. "Minunko kamarineitini, Elsan lemmitty?"
"Niin olenkin, pikku neiti", myhähteli mies, partaansa pyyhkäisten. "Pienoinen morsian on hyvä olemassa aina matkan varrella; ei siitä ole vahinkoa: se on hyväksi sekä ratsumiehelle, että hänen hevoselleen. Mutta tuolla minun isäntäni jo astuu alas laivarantaan. Hyvästi, pikku neiti!" Hän tarttui nopeasti parilla sormella jotenkin painavan matkalaukun hihnoihin, heittäen sen selkäänsä. Inge neito oli astunut ikkunaan. Elsa seisoi ovessa sanoakseen vielä kerran hyvästi komealle sulhaselleen, mutta tällä ei ollut aikaa pitkiin ja liikuttaviin jäähyväisiin. Hän suuteli tyttöä vain sivumennen kapeassa käytävässä, työnsi hänet syrjään ja kiirehti herransa jälkeen.
Inge neito seisoi kuin kiinninaulittuna ikkunassa. Hän näki isänsä, tiukasti matkapäällysvaippaansa kietoutuneena, kulkevan linnanpihan poikki, pitkän mahtavan ritariolennon rinnalla, joka mustassa teräshaarniskassaan, pitkin, ylpein askelin astui linnanporttia kohti. Linnanherra pysähtyi pari kertaa, niinkuin olisi unohtanut jotakin tai epäröisi. Vasta suuren porttiholvin eteen kookas uros pysähtyi ja kääntyi. Inge neito näki nyt, että musta kypärä silmikko peitti hänen kasvonsa. Hän kohotti rautapukuisen käsivartensa ja viittasi. Ritari Lave epäröi vielä hetken. Silloin helähti vieraan ritarin miekka kovaa pihakivitystä vastaan. Hän viittasi taas käskevällä käsivarren liikkeellä, niinkuin sotapäällikkö ja kääntyi. Ritari Lave seurasi nopeasti häntä, ja he katosivat molemmat pimeään porttiholviin. Inge neidosta tuntui kuin olisi tuo peloittava rautauros vetänyt hänen isänsä perikadon syvyyteen. "Armias Jumala! Stig Andersen itse!" huudahti hän ja kaatui tainnoksiin lattialle.
Tointuessaan hän huomasi olevansa neitostensa sylissä, ja pikku Elsa kaikessa kevytmielisyydessään oli melkein valmis itkuun rakkaan emäntänsä tähden. Pian Inge neito kuitenkin oli toipunut. Joku ajatus oli välähtänyt hänen mieleensä, ja näkyi antavan hänelle voimaa ja rohkeutta. Hän nousi äkkiä ja poistui kamarineitostensa luota. Hän astui isänsä salakammion ovelle, avainnippunsa kädessään. Hän jäi miettiväisenä seisomaan ovelle, koperoiden levottomasti avaimia; mutta ihmeekseen hän huomasi salakammion oven olevan raollaan. Hän tarkasti lukkoa ja huomasi sen olleen lukitun, mutta luultavasti niin levottomasti ja kiireellä, että teräsjänne, joka sitä kiinnitti, oli lauennut. Tämä huomio poisti häneltä viimeisetkin epäilykset; hän astui päättäväisesti kynnyksen yli ja katseli ympärilleen. Ensiksi hän tarkasti hänelle hyvin tuttua muuriin upotettua salakaappia, jossa hänen isänsä aina säilytti salaisimmat kirjeensä. Teräsnappula, jolla kaappi voitiin avata, kimalteli hänen silmissään kuin vaarallisen käärmeen pää. Hän painoi teräsnappulaa ja ovi avautui. Nippu papereita ja kirjeitä tuli hänen näkyviinsä, ne hän tunsi: vähän ennen herttua Waldemarin käyntiä heidän luonaan viime vuonna, oli hän nähnyt isän hyvin levottoman näköisenä vastaanottavan tämän helposti tunnettavan nipun eräältä iloiselta, lihavanlaiselta mieheltä, joka oli laulellut iloisia lauluja renkituvassa ja auttanut palvelijoita keittiössä ruuan laitossa. Että nämä kirjeet olivat tärkeitä ja niiden sisältö vaarallinen, oli hänelle liiankin selvää. Heittämättä silmäystäkään papereihin, hän sulloi ne isoon rautakirstuun, joka oli tyhjänä ja avonaisena oven vieressä, ja jossa isän oli tapana säilyttää kuninkaalliset tullirahansa. Hän lukitsi kirstun ja piiloitti avaimen povelleen. Sitten hän vaipui ääneti rukoilevaan asentoon, jääden koko päiväksi yksinäiseen salakammioon. Heti pimeän tultua hän laahasi suuren rautakirstun salaa linnanpuistoon, jossa hän suurilla ponnistuksilla kaivoi sen maahan, salmen luona olevaan kumpuun. "Jumala antakoon minulle anteeksi!" huokasi hän syvään. "Hän on minun isäni, minä hautaan hänen häpeänsä — minä pelastan hänen nimensä ja kunniansa. Mutta pois poveltani tuon hirvittävän salaisuuden avain, se painaa minua raskaana taakkana." Ikäänkuin voimakkaan pelon valtaamana hän otti avaimen poveltaan ja heitti sen koko voimallaan syvään salmeen, joka kohisi törmän juurella. Sitten hän palasi hiljaa ja ajatuksiinsa vaipuneena takaisin linnan.