KAHDESKYMMENESYHDES LUKU.
Aarhuusin läänissä, Felballen pitäjässä, Eteläisessä kihlakunnassa, sijaitsi Möllerupin kuuluisa linna joen lähellä, jonka rannalla oli muutamia vesimyllyjä; ympärillä oli synkkä, puolen peninkulman laajuinen metsä. Linna oli hyvin varustettu, rakenteeltaan jykevää gootilaista tyyliä. Raskaat harmaakivi-muurit ympäröivät sitä, ja päärakennuksen keskiosasta kohosi korkea, neliskulmainen torni. Linnaa suojasivat multavallit ja leveät haudat sekä sisä- että ulkopuolelta. Siellä asui kuuluisa ja mahtava Stig Andersen perheineen. Hän oli itse rakentanut tämän linnan ja varustanut sen muureilla. Sen torni näkyi hyvin etäälle metsän yli. Tornin laakealla katolla seisoi yötä päivää neljä, voimakasta rautapukuista miestä, jotka taukoamatta tuijottivat kuhunkin neljään ilmansuuntaan niinkuin patsasurhot Koldingen linnassa. Raskas vipusilta oli aina nostettuna, ja porttiholvin yläpuolella leijui suuri lippu, jota koristi linnanherran vaakuna: sinisellä pohjalla seitsenhaarainen tähti, valkosiipisen kypärän alla. Valleilla oli suuria kivilinkoja, jonkinlaisia suuria puukoneita, joilla voitiin lingota äärettömän raskaita kiviä. Suurilla kustannuksilla oli marski koonnut tänne joukon puolustuskoneita, jotka osaksi saksalaiset asetaiturit olivat valmistaneet Roeskildessä. Täällä nähtiin hirvittävät siilit, joiden selässä olevilla tammisilla piikeillä tahdottiin musertaa parittajat. Täällä nähtiin myöskin nuo hirvittävät, käyrillä, terästetyillä piikeillä ja rautaketjuilla varustetut nuijat, joilla piirittäjät alhaalta vangittiin ja vedettiin ylös valleille. Työntökärryt tulisia kiviä varten olivat yötä päivää valmiina puolustautumisen varalle. Seitsemän sataa rautapukuista miestä vartioi linnaa. Siellä vallitsi järjestys ja hiljaisuus, joka osoitti mitä ankarinta sotakuria. Tummat rautamiehet liikkuivat keskenään äänettömästi ja hiljaa, antaen pelottavan kuvan linnassa vallitsevasta synkästä tunnelmasta.
Mahtava linnanherra ei ollut itse kotona, mutta häntä odotettiin joka päivä, ja linna oli täynnä hiljaisia, vakavia vieraita. Salaisen merkin kuultua laskettiin joka yö vipusilta, ja portti avattiin äänettömille, naamioituille herroille, joilla oli yllään harmaa veljesten viitta tai täydelliset ritarivarustukset. Suuressa ritarisalissa ja korkeissa, holvikattoisissa huoneissa nähtiin joka päivä suuremman joukon vieraita liikkuvan. Veitset ja muut pöytäkalustot kilahtelivat, mutta sieltä ei kuulunut minkäänlaista kovaäänistä puhetta eikä seurusteluilon ääniä. Vieraiden joukossa ei ollut ainoatakaan naisolentoa; mutta syrjäisessä linnan siipirakennuksessa asuivat linnan naispuoliset asukkaat melkein luostarimaisesti erotettuna miesten sotilaallisesta yhdyskunnasta.
Oli iltapäivä, kolme päivää senjälkeen kun ritari Lave oli lähtenyt Flyndenborgista rautapukuisen ritarin kanssa, jonka Inge neito heti niin suureksi kauhukseen tunsi mahtavaksi marskiksi. Möllerupin holvikattoisessa naissalissa istui äänetön, mustapukuinen ritarin rouva, kasvot suuren mustan hunnun peittäminä. Kahdella korkealla rahilla molemmin puolin häntä istui kaksi pikkutyttöä, myöskin mustiin puettuina. Ne olivat vaaleatukkaisia, sinisilmäisiä, somia lapsukaisia. Toinen tyttö oli melkein päätä pitempi toista, ja hänen kiiltävät palmikkonsa olivat kiedotut yhteen mustalla helminauhalla. Hän näytti olevan noin neljäntoista vuoden vanha, hänen poskensa olivat niin kalvakat ja hänen ihonsa niin kuultavan valkoinen, että hän melkein oli kauniin marmorikuvan kaltainen, joka ihmeen kautta oli ruvennut elämään, mutta vielä vain puoleksi kuului ihmismaailmaan. Syvä, hiljainen surumielisyys kuvastui hienoilta totisilta kasvoilta; hänen kärsimyksensä ei ollut ensinkään tuskallista eikä kalvavaa, vaan sitä pehmensi niin hurskas ja ystävällinen ilme, niinkuin hän jo olisi voittanut hyvin suuren surun ja olisi löytänyt kadonneen lapsenilonsa siitä vieraasta ja salaperäisestä maailmasta, johon hän näytti kuuluvan. Hän istui sylissään kuvakudos, johon hän silkki- ja kultalangalla kirjaili pyhää neitsyttä ynnä vapahtajaa lapsena, enkelien sädekehän ympäröimänä. Nuoremmalla pienellä mustapukuisella tytöllä oli pellavankeltainen tukka, joka vapaina kiharoina valui kaulalle. Hän ei näyttänyt olevan yhdeksää vuotta vanhempi, ja hänellä oli iloiset, hyvin vilkkaat lapsenkasvot, hehkuvan punaiset posket ja vilkkaat silmät, jotka eivät milloinkaan katsoneet rauhallisesti ja joita hän aina räpytteli. Hän oli muuten miellyttävä lapsi, mutta kiivas, kärsimätön ja levoton kaikissa eleissään ja liikkeissään. Hän istui tuskin hetkeäkään hiljaa rahillaan, heitti usein luotaan pienen käsityönsä, tarttui siihen uudelleen ja keksi tuhansia kujeita, joihin yhtä pian kyllästyi.
"Hiljaa, Rikke!" sanoi hunnutettu nainen katsomatta lapseen ja vetämättä syrjään huntua. "Haluatko takaisin lastenkamariin?"
"Kyllä, mielelläni, äiti, siellä on paljon hauskempaa!" sanoi pieni levoton tyttö ja juoksi ulos.
Hunnutettu nainen huokasi syvään ja vaipui taas syviin mietteisiin. Hän istui ja hieroi ruostepilkkuja pois suuresta, leveästä miekasta, joka oli hänen sylissään; mutta hänen näkyi olevan vaikea kiinnittää ajatuksiaan työhönsä, ja hänen kätensä vaipuivat usein toimettomina syliin.
"Äiti!" sanoi hiljainen, totinen tyttö kultakirjailunsa äärestä, "minä ajattelen, mitä meidän herramme ja vapahtajamme sanoisi, jos hän vielä vaeltaisi täällä maan päällä ja tulisi tänne meidän luoksemme —"
"Jos vanhurskas seisoisi joukossamme, lapsi", vastasi äiti, "niin kysyisi hän, miksi kosto viipyy niin kauan".
"Oi äiti! Etkö sinä usko, että hän sanoisi saman, mitä hän sanoi pyhälle Pietarille sinä yönä, jona viekas Juudas hänet petti?"
"Sen minä olen unohtanut" — vastasi äiti, "onko isä Antero opettanut sen sinulle? No, mitä hän sanoi?"
"Onhan se pyhässä raamatussa, rakas äiti!" Ja nyt hän luki kädet ristissä, laulavalla äänellä seuraavan paikan Matheuksen evankeliumista: "pistä miekkas siallensa, sillä kaikki jotka miekkaan rupeevat, ne miekkaan hukkuvat. Taikka, etkö luule, etten minä voisi vielä rukoilla minun isääni, lähettämään minulle enemmän kuin kaksitoistakymmentä legiota enkeleitä?"
Äiti vaikeni ja vaipui synkkiin mietteisiin. "Sinä olet hurskas lapsi, Margaretani!" sanoi hän viimeinkin, "mutta sinä et ole rohkean isäsi kaltainen. Sinä olet vielä liian nuori ymmärtääksesi sitä hirvittävää vääryyttä ja kammottavaa häväistystä, joka on kohdannut tätä taloa. Sinä et voi vielä ymmärtää minkä vuoksi sinun äitisi ei tahdo antaa ainoankaan ihmisen koko maailmassa nähdä häväistyjä kasvojansa. Niillä on pilkkuja, hirvittäviä pilkkuja, lapseni, jotka voidaan pestä pois vain pesussa, joka on kallis, vaarallinen ja hirvittävä, mutta välttämätön niinkuin ijankaikkinen kosto. Ei sinun äitisikään ole kokonaan unohtanut hurskasta lapsuudenoppiaan. Tiedätkö mitä meidän vanhurskas herramme ja tuomarimme sanoi, ennustaessaan sen äärettömän vääryyden, jonka hän saisi kärsiä? Se, jolla ei ole miekkaa, myyköön vaatteensa ja ostakoon sen! sanoi hän."
"Niin, oikein, oikein, tyttäreni Ingeborg!" kuului nyt änkyttävä vanhuksen ääni eräästä naistuvan pimeästä sopesta — "niin on kirjoitettu. Se on Jumalan omaa sanaa. Ostakaa minulle miekka minun vaatteillani! Minä en tarvitse yhtään vaatteita — kaikki maailman vaatteet eivät voisi peittää meidän häpeäämme."
Se, joka näin oli puhunut, näyttäytyi nyt: pieni ukonrähjäke, kasvot kamalan kuihtuneet, kompuroi esiin. Punaisilla, puoleksi ummistaneilla silmillä ei ollut näönvoimaa; hänen päänsä oli melkein kalju, näytti siltä kuin olisi hiukset repimällä poistettu, sillä muutama valkoinen kihara vain oli jälellä. Vanhuksen takkuinen harmaa parta oli myöskin harvoina tupsuina kuin puoleksi pois revittynä; hänen laihat sormensa olivat koukkuiset ja hirveän pitkäkyntiset. Hänen pukunsa oli uutta, hienoa verkaa, mutta riippui riekaleina hänen ympärillään, ja hurja mielipuolen-ilme hänen kasvoillaan osoitti, että hän itse raivoissaan oli näin repinyt itseään.
"Oi, isoisä parka!" sanoi pieni Margareta — "nyt hän taas on saanut kätensä irti ja on repinyt itseään".
"Juokse ulos hakemaan tänne pari pihamiehistä, lapseni!" kuiskasi äiti nopeasti — "mutta kaikessa hiljaisuudessa, ehkäpä minä itsekin saan hänet rauhoittumaan".
Pieni Margareta meni nopeasti ulos, kädet yhteen liitettyinä rinnalle kuin rukoukseen.
"Hiljaa, hiljaa, isä rakas!" puheli nyt hunnutettu nainen, laskiessaan miekan pöydän alle ja astui hitaasti häntä vastaan. — "Meidän aikamme ei ole vielä käsissä, mutta se lähenee. Sinä saat ehkä vielä ennen kuolemaasi kuulla tyttäresi äänen, tarvitsematta sitä hävetä. Sinä olet vapaa näkemästä minua ja minun häväistystäni!"
"Ha, ha!" nauroi vanhus hurjasti — "sen vapauden otti vanha Palle Litle itselleen, kysymättä kuninkaalta tai paavilta lupaa siihen! Jos tahdot taas sitoa minut, niin tee se heti, mutta kiirehdi! Elä koske minun korpinkynsiini, minä varoitan sinua — ne ovat kasvaneet hyvästi, voidakseen repiä tiikerisydämen ja räpyttävät pukinsilmät. Mutta lupaathan sinä varmasti päästää minut irti ja itse ojentaa minulle Token miekan, kun aika on tullut!"
"Sen olen kalliisti ja pyhästi luvannut ja vannonut sinulle rakas isä! Mutta silloin sinä et myöskään saa tehdä pahaa itsellesi tai meille muille, vaan pitää lujana minkä lupasit minulle!"
"Hyvä on, sido minut taas, lapseni, ja saata minut takaisin huuhkajan-luolaani! Tyttäreni, sinä puhuit miekasta, ja minä luulin hetken tulleen. Siihen on vielä pitkältä, pitkältä. Siitä on nyt kulunut yhdeksän pitkää talvea. Minussa ei ole enää paljon elonvoimia — ja minä en voi kuolla ennenkuin se on tapahtunut, — senhän sinä tiedät."
"Onneton isä!" huokasi kookas naisolento polvistuen ja ojentaen laihat kätensä häntä kohden. Hän tarttui hiljaa ukon kouristuneisiin, väriseviin käsiin, joita hän suuteli kunnioittavasti harson läpi, ja sitoi ne mukavasti silkkinauhalla ristiin hänen selkänsä taakse. "Nyt sinä taas olet sidottu, isä kulta!" jatkoi hän ja nousi. — "Anna minun nyt saattaa sinut takaisin odotuskomeroosi! — Elä joudu epätoivoon! Sovituksen päivä koittaa vielä varmasti: se ei ole kaukana."
Äänettömänä ja hiljaa seurasi tutiseva vanhus häntä takaisin soppeensa, johon lyyhistyi, kuin olisi nukahtanut.
Pieni Margareta palasi nyt mukanaan kaksi pihamiestä, jotka jäivät liikkumattomina seisomaan ovelle.
"Saatte mennä, minä en tarvitse teitä", sanoi talonrouva ja viittasi heidät poistumaan. Pihamiehet kumarsivat kunnioittavasti onnettomalle emännälleen ja poistuivat hiljaa.
"Pyhä neitsyt olkoon kiitetty! Isoisä nukkuu nyt taas rauhallisesti", sanoi pieni Margareta istuutuen hiljaa työnsä ääreen. Kun äiti ja tytär olivat istuneet hetken aikaa ääneti, ja kuolemanhiljaisuus vallitsi heidän ympärillään, kuului hevoskavioiden töminää pihalta. "Kuuletko, nyt taas tulee vieraita", sanoi Margareta. "Sieltä saapuu vielä lisää isän ystäviä meitä puolustamaan." Hän astui ikkunan luo. "Se olikin isä itse, vieras herra mukanaan!" sanoi hän nopeasti. — "Hän laskeutuu suurelle kivelle portaiden viereen. Jumalan kiitos, että hän tuli! Vieraiden paljous melkein peloitti minua."
Onneton äiti kuuli tytön uutisen liikutuksella, joka ilmaisi hetken iloa. Hän nousi nopeasti, mutta istuutui takaisin syvään huoaten, sanaakaan sanomatta.
Möllerupin suuressa ritarisalissa odotteli kolmetoista totista vierasta linnanherran saapumista. He olivat istuutuneet pitkän, mustalla veralla peitetyn tammipöydän ympäri, joka oli keskellä salia. Pöydän ympärillä oli kahdeksantoista tuolia. Yksi tuoleista oli korkeampi kuin muut ja punaisella sametilla verhottu. Se oli tyhjä. Tämän vasemmalla puolen oli myöskin vapaa istuin; mutta oikealla puolen samettituolia istui paksu Hallandin Jaakko kreivi, ojennellen sääriään ja rummutellen pöytään sormillaan. Hänen ja hänen veljensä Niilo Hallantilaisen välillä, joka ulkomuodoltaan ja olennoltaan muistutti häntä, istui kunnioitusta herättävä tuomiorovasti, mestari Jens Grand, katsellen vakavan tutkivalla katseella kokoontuneita herroja, joista useimmat olivat hänen sukulaisiaan, laskien itsensä ylpeydellä kuuluviksi suuren Absalonin sukuun. Hän näytti erityisellä mielihyvällä katselevan neljää ritaria, joiden synkät kasvot ja uhkamielinen ilme osoittivat tyytymättömyyttä ja rohkeaa kostonhalua: ne olivat herra Jaakko Sinijalka, Arvid Pentin poika, Pietari Jaakonpoika ja Niilo Knuutinpoika Skånesta, jotka kaikki olivat kunnostautuneet Stig Andersenin ja Jaakko kreivin johdolla ruotsalaisessa sodassa, mutta olivat päälliköittensä ohella joutuneet epäsuosioon omavaltaisesti pannessaan edellisen Ruotsin kuninkaan viralta. Vastapäätä tuomiorovastia istui komea, nuori herra, jonka kasvojen ilme oli ylpeä, mutta samalla iloinen ja kevytmielinen, hän oli herttua Waldemarin vankilatoveri Sjöborgin linnassa, ritari Tyko Abilgaard. Lähinnä häntä istui mies, joka kauan oli tunnettu yhdeksi kuninkaan uskollisimmista miehistä: kamariherra Ove Dyre. Hän ja vierustoverinsa, Pietari Porse olivat äsken julkisesti rikkoneet välinsä kuninkaan kanssa erään saatavan tähden, jota kuningas ei ollut suostunut maksamaan, ja jonka vuoksi he olivat vedonneet itse Ruotsin Maunu-kuninkaaseen. Kaikkia näitä herroja näkyi viisas tuomiorovasti mielihyvällä katselevan. Vanhempaa aatelista aseenkantajaa, Åke Kaggea, jonka kuningas oli syrjäyttänyt, ja joka kauan turhaan oli odottanut ritarilyöntiä, näkyi tuomiorovasti myöskin katselevan erityisellä mielihyvällä. Mutta hän heitti epäluuloisen katseen tämän pitkään naapuriin, jonka viekkailla kasvoilla loisti itserakas hymy, ja joka näkyi pitävän itseään hyvin tärkeänä henkilönä tässä salaisessa neuvostossa. Se oli kuninkaan kaksimielinen huvitteluneuvos, viekas kamaripalvelija Raane.
Tyhmänylpeä, ylimielinen ilme kasvoilla istui keskellä tätä seuraa pieni, kömpelö, komeasti puettu herra, tikarinkahva timanttien koristamana, ja suuret kultakäädyt paksun härkäkaulan ympärillä. Hänen ahnailla kasvoillaan kuvastui suuttumus ja kiukku, ja hän näkyi kyllästyneen pitkään vaitioloon. Se oli norjalainen merirosvopäällikkö, Vähä-Alfin jaarli: "No perhana vieköön, kauanpa kestää ennenkuin hän hevosensa selästä laskeutuu!" — keskeytti hän lopulta vaitiolon — "hän menee tietysti ensin vaimoa lohduttamaan, saatte nähdä. Minä olen ratsastanut kolme luontokappaletta kuoliaaksi ehtiäkseni tänne ajoissa, ja sittenkin minä saan odottaa. Minulla on täpärältä aikaa, ja minä olen jo istunut tässä puoli tuntia, kuin tyhjä tynnyri, saamatta märkää tai kuivaa suuhuni. Minulla ei ole kuin kolme sanaa sanottavana teille kuninkaaltani, hyvät herrat, mutta ne ovat kullan arvoisia; mutta, jos te saatatte aikani liian pitkäksi, niin minä ratsastan, Jumala paratkoon, heti tieheni, ja silloinpa nähdään mitä hyötyä teidän kuiskauksistanne ja happamista naamoistanne on!"
"Korkea-arvoinen herra jaarli!" vastasi heti mestari Grand. "Tuonlaisen pikaratsastuksen jälkeen täytyy teidän välttämättömästi ensin saada sydämenvahviketta, ennenkuin mietitte vakavia asioita. Tahdotteko seurata minua viereiseen huoneeseen, siellä on ihanaa kinkkua ja erinomaista vanhaa viiniä, jonka veroista tuskin olette ryöstänyt ainoastakaan meidän luostaristamme."
"Kas, sepä joltakin kuuluu!" murahti jykevä herra paikaltaan nousten. — "Te olette mies, joka ymmärrätte sekä sielun että ruumiin parasta: te tiedätte minkä tarpeessa rehellinen merimies on kirotussa sisämaan ilmassa. Paholainen pistäköön jalkansa isännättömään, naisettomaan ja viinittömään taloon. Tulkaa siis! Mutta pieni sydämenvahvistus vain!" lisäsi hän miettiväisesti: "jos minä kunnollisesti asetun juomapöytään, niin saatte tuskin sanaakaan minusta tänään näissä typerissä maaselkkausjutuissanne."
Mestari Grand tarttui nyt nopeasti häntä käsivarteen, vieden hänet mukanaan ritarisalista.
"Pyhän Knutin nimessä! Luulenpa, että seuraan heitä!" sanoi Jaakko kreivi nousten. — "Hyvä sotatoverini, marski, ei kuitenkaan taida muistaa ketä hän on kutsunut vieraikseen."
"Tuossa hän on, tuossa on marski!" sanoivat ritarit toisilleen, ja kreivi Jaakko jäi seisomaan, sillaikaa kun kaikki herrat nousivat ja katselivat jännityksellä ovelle, joka avattiin mahtavalle linnanherralle. Ylpeänä ja majesteetillisena astui tuttu sankariolento kynnyksen yli, yllään suuri ritarihaarniska, ja kypärän silmikko suljettuna. Häntä seurasi ritari Lave Litle, joka katseli levottomana ympärilleen ja näytti hyvin hätääntyneeltä huomatessaan kamaripalvelija Raanen.
Marski tervehti ääneti seuraa ja astui pöydän luo, jossa asettui seisomaan samettituolin vasemmalle puolen. Sitten hän työnsi kypäränsilmikkonsa syrjään ja tarkasteli terävällä, tutkivalla katseella seuraa.
Ankaran, voimakkaan sotapäällikön kasvoilla oli melkein kammottavan tuskan ilme, joka vaikutti omituisesti kaikkiin. "Istukaa!" sanoi hän hilliten ääntään. "Minun appeni ja vaimoni yhtyvät meidän päätöksiimme, heidän paikkansa jäävät vapaiksi. Mutta minä kaipaan kahta tärkeää miestä —"
Samassa avattiin sivuhuoneen ovi, ja mestari Grand talutti lepytetyn jaarlin saliin. He tervehtivät molemmat ääneti. Ja istuutuivat paikoilleen. Kookas marski yksin jäi seisomaan.
"Teljetkää ovet, me olemme kaikki saapuvilla", sanoi hän nyt niille kahdelle, jotka istuivat pöydän alipäässä.
Aseenkantaja Kagge ja kamaripalvelija Raane nousivat ja asettivat telkeet salin molemmille oville. He palasivat takaisin paikoilleen, ja nyt vallitsi jännittävä hiljaisuus, kaikkien katseiden kiintyessä marskiin.
"Uskolliset ystävät, te tiedätte kaikki, minkävuoksi me taas olemme kokoontuneet tänne", alkoi vihdoin vakava marski puhua syvällä, hillityllä äänellään, josta kuvastui voimakas, vaivoin tukahutettu suuttumus ja kiukku. "Te tiedätte kaikki, minkä vuoksi tämä linna yhdeksän vuotta on ollut surun ja kauhistuksen asuntona. Minä julistin sen Tanskan kansalle ja koko maailmalle sinä hetkenä, jolloin minä Viborgin käräjillä kieltäydyin vannomasta uskollisuutta Tanskan kuninkaalle ja vannoin kostavani häpeän tai kuolevani. Se ei ole vielä tapahtunut, ja vielä marski Stig Andersen elää. Jos minä olisin viivytellyt näin kauan kurjasta pelosta, ja jos minä mieluimmin olisin tahtonut olla kerskailija ja valapatto kuin uskaltaa elämäni kunniani tähden, silloin saisitte kaikki ylenkatsoa minua — silloin kohotkoon jokainen veripisara minun ruumiissani häpeän punaksi poskilleni minun ystävieni ja sukulaisteni nähden. Mutta te näette, minä en häpeä! Minä olen rauhallinen ja kylmä, niinkuin sen miehen tulee olla, joka osasi salata kostonsa kunnes hiuksensa harmaantuivat ja antoi ajatuksensa kasvaa kunnes se kypsyi. Oman häväistykseni minä olen kantanut näin kauan teidän tähtenne ja isänmaan tähden. Minulla on ollut suurempi ja tärkeämpi päämäärä edessäni kuin ainoastaan häpeäpilkun poistaminen omasta ja taloni kunniasta. Vielä ei ole suuren sovituspäivän hetki käsissä, mutta se lähenee. Pois kärsimättömyys, hätäileminem ystävät! Ja varmasti se koittaa. Minä en näe täällä ainoatakaan miestä, jota ei tämä sama itsevaltias olisi syvästi loukannut, ja jolle hän ei olisi tehnyt vääryyttä. Minä olen vannonut hänelle kuoleman ja kadotuksen. Mutta ei kenelläkään teistä ole niin paljon kostettavaa kuin minulla — niinkauan kuin Stig Andersen jaksaa odottaa, voitte tekin."
Jaakko kreivi teki kärsimättömän liikkeen, aikoen ruveta puhumaan, mutta marskin katse sai hänet heti vaikenemaan.
"Nyt ei ole kysymyksessä vain yksityisen miehen kostonaikeet", jatkoi marski, "on kysymyksessä enemmän kuin koko meidän sukumme turma tai menestys yhteensä. On kysymyksessä harhaanjohdetun, mutta kuitenkin jalon, sorretun ja onnettoman kansan pelastus. Ei ole kylliksi, että syöksemme hallituksesta itsevaltiaan, joka halveksii maallisia ja jumalallisia lakeja, sortukoon hän, mutta valtaistuin pysyköön! Syöstessämme kruunatun roiston, me emme saa ajatella vain omaa turvallisuuttamme ja omia oikeuksiamme, mutta meidän täytyy säilyttää valtaistuin arvokkaammalle hallitsijalle. Me toivoimme jo löytäneemme hänet, ja me toivomme vieläkin; mutta hänen vangitsemisensa esti meidän suuren aikeemme. Hänen valansa ja lupauksensa ovat riistäneet meiltä hänen osanottonsa tähän neuvotteluun, me emme nyt näe häntä täällä joukossamme, hänen koroitettu istuimensa on tyhjä. Kuitenkin hänen ritarillinen ystävänsä ja vankeustoverinsa on täällä, myöskin hänen rippi-isänsä, viisas, kunnianarvoisa tuomiorovasti on täällä. Puhukaa, hyvät herrat! Mitä voimme odottaa herttualta?"
"Paljon — mahdollisimman paljon!" sanoi drotsi Tyko Abilgaard nousten. "Nämä eivät ole suoranaisesti minun herrani ja ruhtinaani sanoja, vaan minun omiani. Vala sitoo hänen kielensä, mutta minä tunnen hänet: Minä voin panna pääni pantiksi teille siitä, että hän nyt, niinkuin ennenkin, on teidän ystävänne ja salainen suojelijanne, ja että hän astuu voimakkaasti toimimaan kun hetki on käsissä."
"Minä vahvistan nämä sanat!" alkoi mestari Grand juhlallisesti puhua ja nousi arvokkaana paikaltaan. "Meidän salaisesti valitsemamme David on valinnut minut tänne puhumaan puolestaan. Minä olen henkeni kaupalla osoittanut hänelle tien vapauteen, niinkuin te toivoitte. Hän palvelee nyt mielipuolta Saulia siksi kunnes tuomionpäivä koittaa. Hän on liian omantunnonmukainen rikkoakseen valaansa. Hän on liian ylpeä pyytääkseen kristikunnan isän hänet siitä päästämän. Hän ei nyt tahdo eikä voi ottaa julkisesti osaa teidän suuriin aikeisiinne. Hän ei tahdo eikä hän saa mitään tietää siitä, mitä hänen ystävänsä päättivät isänmaan vapauttamiseksi. Mutta kun hetki on käsissä, jota hän rauhallisessa itsensä kieltämisessä odottaa, kun tie ja paikka ovat hänelle avoinna, silloin hän kirkon ja Kaikkivaltiaan avulla astuu esiin, ja päättää kunnialla tehtävämme. Sen minä tohdin vannoa teille hänen nimessään ja hänen korkeasti ruhtinaallisen sielunsa kautta."
"Hyvä!" Stig Andersen ryhtyi taas puhumaan. — "Meidän täytyy luottaa kahteen näin luotettavaan todistajaan. Mutta itsevaltiaalla on viisaita ja rohkeita ystäviä. Suuri osa soaistua kansaa pysyy uskollisena hänelle ja pojalle. Ellemme ole varmoja Norjan jalon kuninkaan avustuksesta, niin on meidän aikeemme suoranaista uhkapeliä. Minä näen joukossamme meidän uskollisen, liittoutuneen ystävämme, rohkean jaarli Alf Tönsbergin. Se vastaus, jonka hän tuo meille kuninkaaltaan, määrätköön, milloin on aika toimia."
"Jopa viimeinkin, saakeli soikoon, tulee minunkin vuoroni puhua!" mörähti merirosvopäällikkö, joka kauan oli istunut kärsimättömänä ja hieronut tikarinkahvansa jalokiviä. "Minun kuninkaani vastaus on lyhyt ja hyvä, marski Andersen", jatkoi hän kovaa ja nousi hitaasti ja mukavasti tuoliltaan, jääden seisomaan jalat haarallaan kuin keinuvalla laivalla. "Te olette sanan ja toimen mies, sanoo minun herrani ja kuninkaani, ja hän teidän luotettava ystävänne onnessa ja onnettomuudessa. Teidän ystävänne ovat myöskin hänen, ja joka uhkaa teidän henkeänne, se joutuu tekemisiin hänen kanssaan. Teidän salaisista neuvotteluistanne hän ei juuri välitä; mutta hän tahtoo uskollisena ja rehellisenä norjalaisena julkisesti puolustaa teitä kaikkia vihollisia vastaan, ja auttaa teitä laivastollaan kun tarvitaan. Hänen maansa ja valtakuntansa on teille ja teidän ystävillenne avoin, jos sattuisi vastoinkäyminen kohtaamaan, ja minä, hänen jaarlinsa ja merisotapäällikkönsä, en jätä näitä rantoja laivoineni ja miehineni niin kauan kuin olette pienen avustuksen tarpeessa ja täällä on jotakin mihin ryhtyä. Siihen nähden on kaikki selvää ja valmista. Siitä mitä te täällä päättelette minä en paljoakaan välitä. Se mikä on mennyt sisään yhdestä korvastani, sen annan mennä ulos toisesta. Loruista minä en välitä, ja valani minä nyt kerran olen vannonut teille. — Mutta totta puhuen, täällä ollaan minun mielestäni liian hiljaisia ja happamia. Minä en myöskään kärsi salaisia neuvotteluja ja hienojen juonien punomisia. Minä en kelpaa muihin kuin karkeihin tekoihin, joiden ohella voi huutaa kovaa ja lyödä rohkeasti. Sanalla sanoen — minä poltan vaikka koko Tanskan kaikkien teidän silmienne edessä, jos siitä on apua! Muuten minä välitän viis' siitä kuka on kuninkaana maassa. Niin kauan kuin täällä saa hyvän saaliin, olen minä mukana, ja te tiedätte mistä minut tapaa. Elkää antako minun kuluttaa aikaani turhiin puheisiin, vaan sallikaa minun juoda tuolla sisällä teidän maljanne! Olettehan te ymmärtäneet minut?"
"Täydellisesti, herra jaarli!" vastasi marski. — "Vielä vain sana! Tahdotteko pitää lupauksen, jonka annoitte minun vaimoni sisarenpojalle, kamaripalvelija Raane Jonsonille, joka istuu täällä? Sillä ehdolla hän tahtoo tulla meidän ystäväksemme. Hänen apunsa on meille tärkeämpi kuin ehkä uskotte."
Marskin näin puhuessa oli kamaripalvelija Raane noussut ja lähestynyt jaarlia.
"Sinäkö haluaisit langokseni, poika?" kysyi jaarli hymyillen ja mitellen häntä ylpeällä katseella. "No, sen minä ainakin sanon, että minun mielestäni sinä et ole miehen näköinen, joka voi kosia jaarlin tytärtä. Minä annoin sen lupauksen herttualle ollessani aimo hutikassa, ja epäilenpä tyttäreni siihen suostuvan. Mutta, jos sinä olet yhtä viisas kuin miksi sinua kehutaan, niin me voimme puhua siitä kun aika joutuu. Jos tyttö sinuun suostuu, hyvä on, silloin jaarli vastaa selvänä siitä mitä Tönsbergin kreivi on juovuspäissään höpissyt."
"Minun rohkea toiveeni ei ole ulottunutkaan pitemmälle, herra jaarli!" — vastasi Raane. "Kun sopimus minun puoleltani on täytetty, niin minä näytän teille, etten minä ole tähdännyt korkeammalle kuin mihin hyvästi voin ulottua!"
"Hyvä, huolensa päivällä kullakin!" mutisi jaarli. — "Osoita minulle ensin kunnon teolla mihin sinä kykenet, niin minä lyön sinut vielä kaupan päälle ritariksi, niin että ohuet olkaluusi rusahtavat."
"Sepä oli oivasti sanottu, herra jaarli! Kuulittehan te kaikki sen, hyvät herrat!" sanoi Raane, katsahtaessaan rohkeasti ympärillä olijoihin. Senjälkeen hän astui viekkaasti hymyillen takaisin paikalleen, ja merirosvopäällikkö, sen enempää hänestä välittämättä, tervehti toisia herroja päätään nyökäyttäen ja poistui juomatupaan. Kaikki istuutuivat marskin viittauksesta paikoilleen ja seurassa vallitsi taas kuolemanhiljaisuus.
"Me olemme jo kauan ja usein neuvotelleet yhdessä!" alkoi marski salaperäisesti puhua. "Me tiedämme kaikki, että sen täytyy viimeinkin tapahtua. Vihdoinkin on hetki käsissä, jolloin voimme tehdä viimeisen, ratkaisevan päätöksen. Mutta sitä, minkä me tänä hetkenä sielussamme päätämme, eivät edes nämä äänettömät muurit saa kuulla. Kieltävä ja myöntävä merkki on kylliksi, ja me ymmärrämme toisemme." Sen sanottuaan hän kumartui kuiskaamaan kreivi Jaakon korvaan pari sanaa, johon tämä heti vastasi vakavasti päätään nyökäyttäen. Samalla tavoin kulkivat salaiset sanat miehestä toiseen. Sen aikana vallitsi pitkä ja syvä hiljaisuus. Moni herroista mietti kauan ennenkuin kumarsi, ja niiden joukossa oli ritari Lave Litle. Hän oli valahtanut kuolonkalpeaksi kuullessaan sanat, jotka hänelle kuiskattiin. Viimeinkin hän teki päällään liikkeen, joka katsottiin nyökäytykseksi, mutta joka ennemmin näytti tahdottomalta, suonenvedontapaiselta lihasvärähdykseltä. Sitten tuli kamaripalvelija Raanen vuoro. Marski katseli häntä läpitunkevin katsein, eikä mestari Grand siirtänyt silmiään hänen kasvoiltaan. Viekas kamaripalvelija oli kuullut kuiskatut sanat, hän oli niistä hyvin hämmästyvinään, mutta näytti samalla salaisesti nauttivan siitä, että oli kaikkien huomion esineenä. Hän koetti olla hyvin arvelevan näköinen, viivytellen antamasta myöntymyksen merkkiä. Kaikkien täytyi ehdottomasti olla yksimielisiä aikeessa, jonka mitättöminkin heistä voisi ilmiantaa ja tehdä tyhjäksi. Kamaripalvelija oli viimeinen ja aseenkantaja Kaggen jälkeen alhaisin heistä kaikista arvoluokkaan katsoen. Mutta kuninkaan uskottuna hän oli heille tärkeä mies, ja hän näytti ylpeydellä tuntevan kuninkaan elämän ja ehkä koko kansan menestyksen tai kadotuksen riippuvan nyt yksinomaan hänen päänsä pienestä liikkeestä. Kun hän vielä seisoi näin ajatuksiinsa vaipuneena näyttäen epäröivän, koputettiin kolme kertaa lukittuun käytävänoveen. Kaikki säpsähtivät ja katsoivat ovelle. Marskin viittauksesta avasi aseenkantaja Åke Kagge sen, ja melkein kauhistuneina tuiottivat kaikki avattua ovea kohti, josta pitkä, mustapukuinen harsopeittoinen nainen astui sisään, taluttaen kädestä sokeaa, koukkuselkäistä vanhusta. Rauhallinen mielipuolenilme kuvastui ukon kasvoista ja kädet olivat sidotut selän taakse. Molemmat äänettömät olennot jäivät seisomaan pöydän päähän. Kaikki olivat nousseet ja seisoivat kuin kivettyneinä.
"Sukulaiset ja ystävät!" huudahti marski äänellä, jonka ääretön suuttumus ja viha melkein tuntui tukahuttavan. "Suuren Absalon suvun jälkeläiset, tässä näette minun vaimoni ja hänen onnettoman isänsä. Tarvitseeko minun sanoa enempää? Tahdotteko te nähdä syyttömän häpeänpunan sen hunnun läpi, joka yhdeksän vuotta on peittänyt minulta vaimoni kasvot? Tahdotteko te kuulla hänen häväistyn isänsä epätoivoiset mielipuolenhuudot? Onko teidän joukossanne ketään, joka vielä epäröi ryhtyä ratkaisevaan päätökseen, jolla itsevaltias kukistetaan ja onneton isänmaa vapautetaan?" Tämän sanoessaan hän katsoi terävästi kamaripalvelija Raaneen, joka myöskin hetkeksi oli hämmästynyt ja tullut liikutetuksi.
Raane nyökäytti.
"Siis, te olette kaikki myöntyneet!" jatkoi marski. "Laskekaa siis kätenne pyhälle raamatulle ja vannokaa!" Hän viittasi mestari Grandille, ja hengellinen herra otti esille suuren samettikantisen raamatun.
"Tapahtukoon se Jumalan ja hänen pyhän sanansa nimessä!" sanoi tuomiorovasti hitaasti ja juhlallisesti, laskien itse kätensä kirjalle. Senjälkeen hän vei sen miehestä mieheen. Kukin toisti samat sanat, pannen käden kirjalle. Kiivaan sisäisen taistelun jälkeen, joka selvästi kuvastui hänen kasvoistaan ritari Lave Litle myöskin asetti värisevän kätensä kirjalle ja sopersi valan. Kun Raanen vuoro tuli, sanoi hän samat sanat ääneen ja selvästi, mutta valan saneltuaan hän liikutteli huuliaan kenenkään kuulematta sanoja, jotka hän salaisesti lisäsi, senjälkeen hän laski epäröimättä kätensä kirjalle.
"Irroita, irroita käteni, Ingeborg tyttäreni!" huusi nyt mielipuoli vanhus, herättyään äkkiä horroksista. "Minäkin tahdon vannoa, minä tahdon vannoa ja kirota niin että Kaikkivaltias pilvien yläpuolella sen kuulee, ja kaikki perkeleet kauhistuen vapisevat!"
"Hiljaa, hiljaa, isä, muista mitä lupasit!" — kuiskasi Ingeborg. Marski viittasi, että onneton vanhus vietäisiin ulos, mutta ennenkuin kukaan oli aavistanutkaan hän oli melkein käsittämättömällä voimalla riistänyt auki siteensä. Hurjasti nauraen hän ojensi suoriksi vapautetut kätensä. "Ikuisesti, ikuisesti kirottu olen, jos minä en pääse ensimäisenä!" huusi hän lyöden nyrkkinsä raamatulle. "Jos vanha Palle ei pääse ensimäisenä lyömään, niin minä kulen täällä näin tuomiopäivään asti!"
Mestari Grand oli vähällä pudottaa raamatun kädestään, ja kaikki näyttivät pelästyneiltä. Marski viittasi uudelleen, ja kaksi ritaria talutti mielipuolen vanhuksen nopeasti ulos salista. Yleinen äänettömyys seurasi tätä tapausta. Tuomiorovasti oli tointunut pian; hän seisoi nyt pyhä kirja kädessään Ingeborg rouvan edessä. Hän kuiskasi salaisen sanan hänen korvaansa, samoin kuin kaikki muutkin olivat sen vastaanottaneet. Hän taivutti hyväksyvästi päätään, ja äänellä, joka vihlaisten tunki jokaisen sieluun, joka sen kuuli, saneli hän saman valan, jonka kaikki olivat vannoneet, ja polvistuen hän kosketti kirjaa laihalla kädellään. Hän jäi liikkumatonna makaamaan. Marskin viittauksesta kaikki poistuivat äänettömästi. Vaistomaisesti synkkä linnanherra ojensi rautakäsivartensa onnetonta vaimoaan kohti, mutta syvään huokaisten hän antoi niiden taas vaipua. Hän tarttui kiivaasti kellonauhaan, ja vähän ajan päästä tulivat Ingeborg rouvan kamarineidot ja kantoivat pyörtyneen emäntänsä naistupaan.
KAHDESKYMMENESKAHDES LUKU.
Se mikä Möllerupissa tapahtui oli salaisuus, jota eivät ketään muut asianomaiset tunteneet. Vieraat, naamioidut herrat olivat poistuneet linnasta yksi kerrallaan, ja eri aikoina, enimmäkseen yöllä niinkuin he olivat tulleetkin, eivät edes lähimmät naapurit olleet saaneet vihiä tästä salaisesta kokouksesta. Linnassa ei huomattu minkäänlaista muutosta entisestä. Nuo neljä rautapukuista vahtisotilasta seisoivat yhä tornin katolla. Vipusilta oli edelleen nostettu, ja lukuisasta varusväestä huolimatta oli siellä niin hiljaista kuin linna olisi ollut tyhjä ja asumaton.
Sovinto herttua Waldemarin kanssa oli rauhoittanut kuningasmieliset, ja valtaneuvos ei näkynyt pelkäävän mitään vaaraa. Kuningas ja kuningatar viettivät ihanan kesän Skanderborgin linnassa, koko hovin ja maan paraimpien miesten ympäröimänä. Vanha Jon ritari, mestari Martinus ja drotsi Pietari olivat palanneet Tukholmasta, tuoden mukanaan hyvät tiedot lähettilästoimiensa onnistumisesta. Heidän neuvottelunsa kuningas Maunon kanssa koskivat nimittäin molempien kuningashuoneiden yhdistämistä kaksinkertaisen lankouden kautta. Pieni tanskalainen prinsessa Merete, joka oli kihlattu Ruotsin kruununperilliselle, vietäisiin ennen vuoden loppua Tukholmaan, jossa hänen kasvatuksensa sopimusten mukaan täydennettäisiin. Samalla tavalla kasvatettaisiin pieni ruotsalainen prinsessa Ingeborg tanskalaisessa hovissa, jos se katsottiin tarpeelliseksi. Kihlaus hänen ja tanskalaisen kruununperillisen välillä oli kirjoitetun asiakirjan kautta määrätty, mutta sen julkaiseminen oli siirretty pari vuotta eteenpäin. Tanskalaiset lähetit olivat mielihyvällä katselleet pientä ruotsalaista prinsessaa, jonka he vielä kerran toivoivat näkevänsä Tanskanmaan kuningattarena. Vanha Jon ritarikaan, joka ei odottanut elävänsä tätä aikaa, ei voinut olla innostumatta puhuessaan tästä kauniista, herttaisesta lapsesta, niinkuin hän odottaisi hänestä toista Dagmaria, jonka kautta siunaus ja rauha palajaisivat Tanskaan. Sekä tämä valtioviisas herra, että drotsi Pietari, kiinnittivät salaisesti kaiken toiveensa Tanskan paremmista ajoista tulevaan sukupolveen, ja nuoreen, toivorikkaaseen kruununperilliseen. Ritari Jon koetti usein vaikuttaa nuoreen prinssiin; mutta huolimatta kaikesta kunnioituksestaan drotsi Pietaria kohtaan, hän puisti päätään, nähdessään miten nuori ritarillinen drotsi koetti terästää prinssin oikeuden- ja kunniantuntoa siihen määrin, että se näytti hänestä vaaralliselta.
Eräänä päivänä tämä vanha herra oli ollut kuningattaren hoviseurueen kanssa Skanderborgissa läsnä prinssin aseharjoituksissa ja oli tehnyt siellä sen huomion, että nuori kuningas, joksi häntä aina kutsuttiin, koetti muuttaa nämä harjoitukset ja leikit oikeiden ritarijuhlien kalliiksi ja häikäiseviksi jäljittelyiksi, joissa hän jakoi kuninkaallisia lahjoja aseenkantajille ja liioitetun ankarasti langetti tuomion jokaisesta ritarilain rikkomisesta, milloin sen vain näihin leikkeihin voi sovittaa. Vanha valtaneuvos hymyili, ja sekä hän, että kuningatar ja drotsi Hessel näyttivät olevan mieltyneet leikkiin, mutta kun se oli loppunut, niin hän kutsui drotsin luokseen kahden kesken puhumaan. "Minä olen vanha", sanoi hän vakavana, "mutta minä en kuitenkaan usko olevani ärtyinen ja pikkumainen, vaikka panen suuremman arvon niihin tarpeellisiin keinoihin, joilla ulkonainen onni saavutetaan, kuin mitä te sallitte. Prinssin anteliaisuus ja jalomielisyys on kyllä kaunista; mutta elkää opettako tulevaa kuningastamme tuhlariksi, ja tuhlaamaan kansan rahoja ja omaisuutta, niinkuin sitä tomua, jota hän polkee jaloillaan. Varokaa, että hän ei mielly enemmän ritarilliseen loistoon ja komeuteen, kuin hiljaiseen voimaan ja tosisuuruuteen!"
"Siitä hänet Jumala varjelkoon!" huudahti drotsi Pietari, "mutta, jos suuren Waldemarin päivät vielä palajavat —"
"Hyvä, hyvä, minä tiedän mitä te tarkoitatte", — keskeytti vanhus hänet, "mutta, jos te tahdotte kasvattaa Waldemar Seierin prinssi Eerikistä, niin varokaa silloin että hänen kunniahimonsa ei muodostu turhaksi koreiluhaluksi, ja hänen oikeusintonsa ikäväksi itsepintaisuudeksi. Siitä pojasta voi vielä Jumalan avulla tulla jotakin. Miettikää tarkasti, drotsi Pietari, teidän edesvastauksenne on suuri. Voimakkaimmastakaan haukasta ei tule kotkaa. On vaarallista ruveta muodostelemaan Jumalan töitä, ja on hulluutta ruveta lisäämään kyynärääkään omaan tai toisten mittaan."
Tämän sanottuaan hän puristi voimakkaasti nuoren ystävänsä kättä ja jätti hänet. Senjälkeen drotsi huomasi hänen olevan tavallisella hyvällä tuulellaan, ja hänestä näytti, että vanhus ei halunnut puhella enempää tästä asiasta. Ritari Jonin varoituksista oli drotsi Pietari käynyt hyvin vakavaksi eikä hän voinut kieltää, että viisas vanha herra oli monessa kohdin oikeassa.
Myöskin oppinut mestari Martinus otti omalla tavallaan innokkaasti osaa prinssin kasvatukseen, mutta hän koetti turhaan tehdä hänestä filosoofia ja opettaa hänelle kuivia, loogillisia Modi significandiaan. Prinssi kunnioitti suuresti oppinutta kansleria, mutta hän ei ollut milloinkaan iloisempi kuin päästessään vapaaksi hänen latinastaan. Iloisen, vilkkaan kruununperillisen suurimpana huvituksena Skanderborgissa olivat ritarilliset leikit reippaitten aseenkantajien ja passaripoikien kanssa, joiden joukossa pieni, ystävällinen Åke Jonson oli hänen rakkain leikkitoverinsa. Kun prinssi Kristoffer häiritsi koirankujeillaan heidän leikkejään tai aikaansai riitaa passaripoikien kesken, oli pieni kuningas aina riidanratkaisija, ja leikkitoverit rakastivat häntä yhtäpaljon hänen ankaran puolueettomuutensa tähden, kuin riidanhaluinen veli häntä siitä soimasi. Kun päivän aseharjoitukset olivat ohitse, oli prinssi Eerikistä hauska päästä mellastelemaan Skanderborgin järvelle, jossa hänen taitava asemestarinsa drotsi Pietari myöskin opetti hänet keveästi ja varmasti ohjaamaan purjevenettä silloinkin kun järvi oli levottomimmillaan.
Drotsi Pietarin toimelias osanotto valtakunnanneuvoston asioiden käsittelyihin sekä hänen huolenpitonsa kruununperillisestä ei antaneet hänelle aikaa ajattelemaan itseään eikä salaisia sydänsurujaan. Mutta risteiltyään oppilaittensa kanssa myöhäiseen iltaan Skanderborgin sillalla, hän vaipui usein syviin mietteisiin, ohjatessaan purjeveneen naistuvan valoa kohden, joka korkeasta tornista vilkkui järvelle, niinkuin ennen Inge neidon kammiosta Flynderborgissa. Hän voi silloin istua kauan kuin uneksija ja tuiottaa tuohon etäiseen valoon, huomaamatta mitä hänen ympärillään tapahtui, siksi kunnes äkkinäinen voimakas tuulenpuuska tai veneen kallistuminen herättivät hänet ajatuksistaan. Välistä hän kavahti ylös levottomana moittien itseään haaveilemisestaan, kun uskalias Eerik prinssi oli uhkarohkeasti kääntänyt purjeet, ja prinssi Kristoffer torui kiivaasti veljeään siitä.
Kuningas huvittelihe enimmäkseen metsästyksellä, jota hän intohimoisesti rakasti, ja jonka vuoksi hän usein unohti tärkeimmät valtioasiat. Kamaripalvelija Raane oli yhä vielä hänen suosikkinsa. Viekas kamaripalvelija oli usein poissa salaisissa asioissa, mutta ne näkyivät olevan yhteydessä tavallisten rakkausjuonten ja muiden mitä ala-arvoisimpien seikkailujen kanssa, jotka taas usein olivat yhteydessä kuninkaan tiheiden metsästysretkien kanssa. Kuningatar ei halunnut tietää niistä mitään. Hän oli viimevuotisen Danehoven jälkeen Nyborgissa tullut omituisen hiljaiseksi ja vakavaksi. Hän kyllä vielä rakasti ympärillään kuninkaallista loistoa, esiintyen arvonsa mukaisesti hovijuhlissa, mutta hän ei enää ottanut osaa tanssiin, vaan vetäytyi yhä enemmän pois hovin huvituksista. Hän näytti viettävän kauniissa linnassa hiljaista maaelämää, käyttäen osan ajastaan hyväntekemiseen ympäristössä. Kuninkaan poissaollessa oli viisas kuningatar hänen paikallaan valtakunnan neuvostossa, ja kaikki ihmettelivät taitavuutta, millä hän näissä tilaisuuksissa osasi johtaa asioita, koettaen aina säilyttää kruunun arvokkaisuuden sekä puolustaen kaikkia toimenpiteitä, jotka voisivat keventää kansan taakkaa ja tukahuttaa vielä salaisesti kytevän kapinahengen. Drotsi Pietaria kohtaan hän osoitti luottamusta ja ystävyyttä, mutta pysyi häntä kohdellessaan ankarien hovisäädösten rajojen sisällä. Hän ei puhutellut drotsi Pietaria muuta kuin valtakunnanneuvostossa tai vanhan Jon ritarin läsnäollessa, silloin kun hänellä oli tärkeää sanottavaa prinssin kasvatuksen suhteen.
Huolimatta siitä, että drotsi Pietari ihaili viisasta ja kaunista kuningatarta nyt enemmän kuin milloinkaan ennen, tuntui hänestä kuitenkin aina niinkuin hän ei tohtisi hänen läsnäollessaan olla vapaa ja iloinen. Ihaillessaan ja kunnioittaessaan kuningatarta hänen sydämensä ei enää sykkinyt yhtä rajusti kuin hänen ritarinaan ja suosikkinaan kantaessaan hänen värejään. Nähdessään hänet purppuraviitassa, rubiininen diadeemi mustilla kiharoilla, oli hän drotsin mielestä kaunis ja majesteetillinen, mutta kookas, reipas Inge neito oli kaikessa yksinkertaisuudessaan paljoa rakkaampi hänen silmissään, ja ruusunpunainen hiusnauha tytön kellertävillä kiharoilla oli hänestä monta vertaa kauniimpi kuin kuningattaren diadeemi.
Vaikka Raane oli kuninkaan uskottu, niin hän osoitti kuitenkin suurta luottamusta drotsi Pietaria kohtaan, suoden hänelle monta kunnianosoitusta armostaan, etenkin senjälkeen kun drotsi tärkeän ja pontevan toimintansa kautta oli vanginnut herttuan ja saanut aikaan sovinnon tämän vaarallisen herran kanssa, joka siitä asti oli pysytellyt rauhallisesti Schleswigin linnassa. Ei lähetelty ainoatakaan tärkeää kuningaskirjettä ilman drotsin, sekä Jon Litlen ja kanslerin allekirjoitusta ja sinettiä. Drotsi oli saanut usein laatia yksin monta tärkeää kuninkaallista käskyä, ja hänet mainittiin oikeudella yhdeksi kuninkaan tärkeimpiä ja suosituimpia miehiä.
Kuningas oli usein lausunut haluavansa kerran vierailla drotsi Pietarin luona, tämän sukutilalla, Harrestrupin linnassa, jonka ympärillä oli erinomaiset petoeläimen-metsästysmaat, erittäinkin syksyllä. Tämä kuninkaallinen vierailu oli määrätty syyskuuksi, ja drotsi oli antanut tehdä mitä suurenmoisimmat valmistelut tilallaan kuninkaan ja hovin vastaanottoa varten. Tämä vierailu siirrettiin kuitenkin viikko viikolta muiden metsästysretkien ja huvien tähden. Lokakuu kului ja drotsi luuli kuninkaan unohtaneen sen tai siirtäneen sen seuraavaan syksyyn.
Oltiin jo marraskuun keskivaiheilla. Syksy ei näyttänyt tällä kertaa väistyvän talven tieltä, ja moniväriset syyslehdet eivät olleet vielä kokonaan pudonneet puista. Eräänä aamuna kamaripalvelija Raane toi drotsi Pietarille kuninkaalta sen hämmästyttävän tiedon, että kuningas aikoi seuraavana päivänä tulla hänen luokseen Harrestrupiin ja huvitella noin kahdeksan päivää hänen luonaan metsästämisellä. Ei ollut kovinkaan harvinaista, että kamaripalvelija Raane suullisesti ilmoitti tämänlaiset kuninkaan hetkelliset mielijohteet, erittäinkin kun metsästysretket ja jokapäiväiset huvit olivat kysymyksessä. Vaikka drotsi Pietarille oli vastenmielistä vastaanottaa ohjeet kamaripalvelijan kautta, joka senlisäksi tehtiin jotensakin käskevällä tavalla, niin hän mukautui kuitenkin siihen kohteliaasti, jättäen viipymättä Skanderborgin, varustaakseen kaikki linnassaan kuninkaan mielen mukaiseksi ja ollakseen itse vastaanottamassa häntä seuraavana päivänä niinkuin hovitavat ja ritarillinen kohteliaisuus vaativat. Hän sai mielihyväkseen sitä ennen tietää ritari Jonin seuraavan kuningasta ja ritari Thorstensonin jäävän Skanderborgiin kuningattaren ja nuorten prinssien henkivartiopäälliköksi.
Kiemurteleva ja huono tie Skanderborgista Harrestrupiin oli yli kymmenen peninkulman pituinen, ja hänen lähtiessään linnasta oli päivä jo pitkälle kulunut. Hän ratsasti yksinään ainoastaan aseenkantajansa Klaus Skirmenin seuraamana, joka vei mukanaan kaksi hevosta vaihtamista varten.
Drotsi ratsasti kovaa ja oli niin vaipunut omiin ajatuksiinsa, että hänen aseenkantajansa sai monta kertaa alkaa ja keskeyttää puhuttelunsa, kun hän ei saanut herraansa ottamaan siihen vähintäkään osaa. Iltapäivällä he näkivät edessään hyvin korkean mäen, aivan Harrestrupin lähellä, joka länttä ja itää kohti voidaan nähdä neljän peninkulmaa etäisyyteen, ja on tunnettu siitä sinervästä usvasta, joka melkein aina liitelee sen yläpuolella, kohoten läheisestä suuresta suosta.
"Näetkö Daugbergin-harjun, Skirmen?" sanoi viimein drotsi Pietari
viitaten harjuun, ja pysähtyi laskeutuen alas vaihtaakseen hevosta.
— "Nämä kuusi peninkulmaa mentiin nopeasti. Me ehdimme mainiosti
Harrestrupiin vielä ennen iltaa."
"Me tulemme kyllä ajoissa Harrestrupiin tällä kertaa!" sanoi Skirmen, hypätessään alas norlantilaisensa selästä ja antaessaan isännälleen toisen hevosen. — "Kunhan vain sieltä kunnialla palaisimme, herra!"
"Miten niin, Skirmen, sinä et tavallisesti arastele. Mikä sinua vaivaa, sinä olet niin omituisen näköinen."
"Ei minulla ole mitään hätää", vastasi Skirmen pidellessään herransa jalustinta, "kun ei vain tapahtuisi mitään teille, tai kuninkaalle itselleen! Uskokaa, jos tahdotte, mutta täällä eivät asiat ole oikealla tolalla. Kyllähän he olivat juoneet aikalailla, niin etteivät enää tunteneet kärpäsiä seinällä, mutta ei aina tarvitse ylenkatsoa humalaisen miehen puhetta. Lauletaanhan vanhoissa lauluissakin, että lintujen laulusta on oppimista kuin vain sen ymmärtää. Niin viisaita ei enää meidän aikana olla, mutta luulenpa kuitenkin ymmärtäneeni mitä kukko kiekui aamulla."
"Oletko sinä hullu, Skirmen! Minä en ymmärrä sanaakaan sinun puheistasi."
"Se ei totisesti ole minun syyni, ankara herra", vastasi Skirmen, noustessaan taas hevosen selkään, ja ratsasti herransa sivulle. "Kokonaiseen viiteen tuntiin te ette ole tahtonut vastata sanaakaan kaikkeen siihen mitä minä olen teille sanonut, te olette antanut minun puhua kuuroille korville. Uskokaa minua, tällä Harrestrupin matkalla on jokin salainen tarkoitus. Ettekö te nähnyt miten iloiseksi viekas kamaripalvelija tuli saadessaan teidät matkalle? Ettekö te huomannut miten innokkaasti hän toisti kuninkaan haluavan, että te olisitte kotona vastaanottamassa häntä huolehtivana talonisäntänä, ja että te ette missään tapauksessa saisi ratsastaa häntä vastaan huomenna?"
"Entä sitten, — sehän oli kuninkaan tavallinen oikku."
"Mutta eihän kukaan voi paremmin näyttää kuninkaalle tietä teidän linnaanne, kuin te itse, herra! Onhan hiukan omituista, että te saatte tanssia kamaripalvelijan pillin mukaan ja mennä edeltäpäin, te, joka olette sekä ritari, että drotsi."
"Skirmen, se on lapsellista turhamaisuutta! Tuokoon kuninkaan käskyn kuka tahansa, minun täytyy totella. Minusta siinä on yhtä vähän ihmeteltävää kuin sinun kaikissa muissa puheissasi harmaaveljeskunnan munkeista ja kanoista ja Riiben porvareista. Onhan aivan itsestään selvä että kuninkaan tullessa minun luokseni, minun on oltava edeltäpäin kotona voidakseni ottaa hänet arvoni mukaisesti vastaan. Seuraahan ritari Jon urhoollisine metsästäjineen häntä, ja onhan täällä maassa kaikki rauhallista ja turvallista."
"Mistä te sen tiedätte, herra! Ei kukaan tiedä missä Niilo Rauhaton oleskelee, ja Alfkreivi luovii alituiseen rannikoilla puhumattakaan Möllerupin marskista."
"Hän on ritari eikä mikään ryöväri, eikä Niilo Rauhaton ole mikään sotapäällikkö. Viisas ryöväri ei uskalla tulla liian lähelle kuningasta, eikä ainoakaan merirosvo uskalla rannikkovartijoidemme sisäpuolelle. Hyvä Skirmen, jos ritari Jon ja minä emme pelkää sissejä ja kapinoitsijoita, niin voit sinäkin olla aivan rauhallinen!"
"Mutta ettekö te ole kuullut Riiben monista harmaaveljeskunnan munkeista?"
"Taasko sinä tuot ne munkkisi esille? Onhan niitä paljon kaikkialla."
"Mutta ei heillä ole tapana ratsastaa ryhmissä öiseen aikaan; ja jos heillä on, niinkuin kerrotaan, miekka ja ritarin panssari harmaiden vaippojensa alla, niin eivät suinkaan nämä hyvät herrat ole kömpineet munkinkauhtanoihinsa vain Jumalan valtakunnan tähden."
"Kuka on kertonut sinulle nuo jutut?" kysyi drotsi tarkkaavaisena.
"Ne kolme Riiben miestä, jotka eilen välttämättä tahtoisivat puhutella kuningasta — ja joille kuningas kamaripalvelija Raanen kautta antoi vastauksen, ettei hänellä ole aikaa kuunnella heidän typeriä jaarituksiaan. Senvuoksi he olivat niin kovin vihoissaan. Kun minä tapasin heidät eilen illalla kapakassa, niin olivat he aivan humalassa. Mutta niin paljon minä kuitenkin sain selvää heidän puheestaan, että he eivät olleet vain kuvitelleet nähneensä kolme aurinkoa taivaalla" — —
"Loruja, Skirmen. Juopuneet ihmiset voivat nähdä taivaalla vaikka kuinka monta aurinkoa."
"Moni selväkin ihminen on ne nähnyt, herra! He sanovat niiden merkitsevän suurta onnettomuutta ja he olisivat voineet ilmaista kuninkaalle tärkeitä asioita. Mutta nyt hän sai syyttää itseään koska oli liian ylpeä puhumaan köyhien porvarien kanssa."
"Haa, se on sitä nykyaikaista uskollisuutta!" huudahti drotsi Pietari harmistuneena. "Kun mies on loukkaantunut, niin hän välittää viis' kuninkaasta ja isänmaasta! Luuletko sinä, Skirmen, sen puheen olleen muuta kuin taikauskoa ja kerskailua! Miksi sinä et puhunut minulle siitä ennemmin?"
"Herra, te olitte Jon ritarin ja prinssien kanssa kuningattaren luona. Tuommoisen hataran puheen tähden minä en myöskään tahtonut heti nostaa turhaa melua, erittäinkin koska Riiben porvarit näyttivät aikovan rauhassa asettua asumaan pariksi päiväksi majataloon. Aamulla aikaisin minä menin sinne tavatakseni heidät selvinä, mutta minulle sanottiin, että he olivat yöllä poistuneet, eikä kukaan tiennyt minne he olivat menneet. Aamulla minä en voinut teitä lähestyä kamariherran ja monien ylhäisten herrojen tähden. Ja senjälkeen kun nousitte ratsunne selkään te ette ole kuullut sanaakaan kaikesta mitä minä olen teille sanonut ennen kuin nyt, ei edes komeasta kaulanauhalla varustetusta kukosta."
"Siitä lorusta minä olen jo saanut tarpeeni. Mutta mitä yhteyttä sillä on tämän asian kanssa? Ja luuletko sinä minun ehtivän ajatella sinun kukkotaistelujasi?"
"Mutta olihan se sama kukko, jota te itse ihailitte niin suuresti
Flynderborgissa?"
"Flynderborgissa?" toisti drotsi Pietari säpsähtäen, "kuka puhuu Flynderborgista? Skanderborgissahan se ihmekukko oli nähtävänä, joka voitti kaikki muut?"
"Niin kyllä, herra, mutta se oli tuotu Flynderborgista; se oli se samainen jota te ihailitte, ja josta te piditte kauniita puheita Inge neidolle, kun hän taputteli sitä rantakunnaalla puistossa. Minä seisoin vieressä enkä tohtinut teitä keskeyttää. Te puhuitte juuri Hamletin petoksesta, poltetuista puukorkeista sekä jarrusta ja oljenkorresta, ja Inge neito väitti että hänen herättäjälintunsa olisi ollut parempi varoitusmerkki petosta ja hengenvaaraa vastaan."
"Onko se lintu todella nyt Skanderborgissa?"
"Aivan varmasti se on sama lintu, sen huomion minä tein tänä aamuna. Muistattehan te sen själlantilaisen lintukauppiaan, joka toissa iltana tunkeutui teidän luoksenne linnaan ja itsepintaisesti tahtoi saada teidät kanojaan katsomaan? Te lukitsitte oven hänen nenänsä edessä ja luulitte miestä hulluksi, minäkin uskoin miehen olevan mielipuolen kun hän juoksi pois ja päästi parhaimman kukkonsa irti linnanpihalle. Vasta aamusella minä huomasin, että lintu olikin vanha tuttava. Haukkapojat olivat vanginneet sen punaisen helminauhan tähden, joka sillä oli kaulassa. Minä otin helmet ja minä uskon varmasti tuntevani sen; kyllä tekin sen tunnette, herra!" Tämän sanottuaan hän otti esille ruusunpunaisen, kirjaillun helminauhan, johon oli kaiverrettu pieniä valkoisia kukkasia.
Hehkuvin poskin drotsi Pietari tunsi Inge neidon hiusnauhan. "Anna tänne!" sanoi hän nopeasti, "se on minun!" Hän painoi sen salaa huulilleen ja säilytti sen povelleen ja kannustettuaan sitten hevostaan hän ratsasti edelleen mitä omituisimman mielentilan vallassa. Hän tunsi itsensä ylenmäärin onnelliseksi ja kuitenkin samalla omituisen tuskalliseksi ja levottomaksi. Pian kuitenkin katosi se iloinen toivo, jonka tämän nauhan omistaminen oli herättänyt hänen sydämessään. Tämä salaperäinen varoitus ja kehoitus valppauteen, joka liittyi tähän rakkaaseen muistoon, alkoi tuntua hänestä siksi merkilliseltä, että se melkein kielsi hänen ajattelemasta itseään ja rakkauttaan. Hänestä tuntui, että se mitä tuo isänmaallismielinen tyttö tahtoi sanoa hänelle salaisella viittauksellaan, koski ainoastaan kruunua ja kuningashuonetta. Hän pysäytti äkkiä hevosensa jääden miettimään ratsastaisiko takaisin Skanderborgiin saattaakseen itse seuraavana päivänä kuninkaan tänne, tai saadakseen hänen jättämään tämän käynnin. Mutta oli niin mahdotonta ja melkein naurettavaa ajatella kuninkaan ja koko hovin tähän suostuvan, että hänen itsekin täytyi hymyillä.
Skirmen oli sillävälin saavuttanut herransa. "Hyvä on", sanoi drotsi, "se kukko saattaa olla oikeassa; me saamme olla valppaita. Mutta ei ole minkäänlaista järkevää syytä pelätä täällä vaaran uhkaavan. Kuningas matkustaa suuri seurue mukanaan, minä ratsastan kuitenkin aamulla häntä vastaan ja saatan hänet metsän läpi väkeni kanssa. Harrestrupissa hän on paremmassa turvassa kuin itse Skanderbogissa."
"Sen minäkin uskon", vastasi Skirmen. "Eihän täällä voi muutakaan tehdä, mutta siitä minä olen varma, että madot matavat sammalessa."
He ratsastivat nyt ääneti ja miettiväisinä edelleen. Alkoi jo hämärtää, kun he olivat ratsastaneet Daugbergin kirkon ohitse ja ratsastivat kylän pohjoispuolitse pitkänomaisen laakson poikki, joka kiemurteli korkeiden kukkuloiden välitse, mihin suuret kalkkikivimurrokset olivat synnyttäneet kaivoksia. Näillä kukkuloilla, kaivosten yläpuolella, viheriöitsi tummanvihreä, äsken kohonnut talvioras kiviröykkiöiden ja puoleksi kaatuneiden puuryhmien välillä. Tämän maalauksellisesti kauniin seudun näky herätti drotsi Pietarin mieleen ihania lapsuuden muistoja ja hajoitti hänen levottomat ajatuksensa.
"Täällä minä usein lapsena leikin ryöväriä", sanoi hän. "Mutta silloin minä en ajatellut että kerran saisin kulkea täällä näin vakavissa ajatuksissa."
"Katsokaa herra!" sanoi Skirmen ratsastaen aivan herransa viereen. — "Ettekö te näe jotakin välkkyvän ja liikkuvan tuolla suuressa, pimeässä kaivoksessa."
"Uneksitko sinä ryöväreistä"? kysyi drotsi. "Minä en näe mitään."
"Nyt en minäkään näe mitään", vastasi Skirmen, — "mutta kaivos on seitsemänkymmenen kyynärän syvyinen; ja se voi hyvin helposti piiloittaa kokonaisen joukkion".
"Paikka on erityisesti sopiva sellaisille roistoille", sanoi drotsi, "mutta näihin asti on tämä seutu ollut turvallinen. Näin lähelle Harrestrupia eivät ryövärit uskalla tulla. Tykon, minun reippaan linnanvoutini kanssa ei ole leikkiminen. Näitkö vanhan hirsipuun Daugberg harjulla? Siellä se oli vakavana varoituksena rosvoille ja ryöväreille. Metsä on sopivampi paikka, mutta sitä vartioi vanha Henner."
"Henner Friser?" huudahti Skirmen kiivaasti ja säpsähti. "Onko hän täällä?"
"No niin, se on totta, sitä ei sinun olisi tarvinnut tietää, Skirmen, mutta osaathan vaieta! Muistathan sinä että hän kaatoi kuninkaallisen aseenkantajan itsepuolustukseksi. Päästäkseen pois ikävyyksistä hän pakeni yhteen minun metsämajoistani."
"Mihin herra? Siihenkö, joka on Finnerupin lähellä?"
"No niin, koska sinä jo sen tiedät — siellä hän asuu Mutta vaikenethan sinä siitä!"
"Sehän on selvää, herra!" vastasi Skirmen sydämenpohjasta iloiten. "Kyllä minä varon saattamasta rohkeata vanhusta ja pientä suloista Åsea onnettomuuteen. Mutta eiköhän olisi parasta, että he näiksi päiviksi poistuisivat metsätalosta? Kuningas metsästäjineen voivat helposti osua sinne. Ja jos kirottu vainuskelija Raane tulee mukaan" — —
"Sinä olet oikeassa, Skirmen!" vastasi drotsi. "Sinä olet huolehtivaisempi minua. Sinä saat huomen-aamulla aikaisin ratsastaa heitä varoittamaan."
"Kiitos, herra, kiitos!" sanoi Skirmen hypähtäen iloisena satulassaan.
He ratsastivat nyt pieneen istutettuun pyökki- ja poppelilehtoon. Oli alkanut pimetä, mutta vielä kuitenkin voi eroittaa solakat, valkoiset poppelirungot.
"Tuskin tunnen enää pientä vesakkoani", sanoi drotsi. "Kas kuinka komeiksi poppelini ovat kasvaneet!"
"Olkoon Henner kuinka valpas vartia tahansa, täällä on kuitenkin sala-ampujia!" sanoi Skirmen. — "Minä kuulin teräsjousen helähdyksen, — ettekö te kuule rasahtelemista tuolla vesakossa?"
"Loruja, Skirmen! Minun poppelini vain suhisevat minulle: tervetuloa!" vastasi drotsi. — "Ehkä siellä vesakossa rapisee pelästynyt villivuohi. Niiden köllyköitten sietäisi oikeastaan pysyä poissa täältä!" lisäsi hän. — "Mutta aita ei taida olla oikein kunnossa."
He olivat pian poissa lepikosta ja ratsastivat syvän laakson läpi. Viimeiset, heikot päivänsäteet valaisivat vielä vuorenharjanteen tapaisen kukkulan, joka kohosi mahtavana laaksosta. Siellä oli Harrostrupin linna heidän silmiensä edessä lakealla, melkein ympyrän muotoisella paikalla vuoren harjalla. Linna oli pieni, mutta niin hyvin varustettu luonnon puolesta, ettei se tarvinnut minkäänlaisia tehtyjä vallihautoja. Sen korkeat, lujat muurit, ja äkkijyrkät vuorenseinämät näyttivät olevan varustetut rohkeintakin hyökkäystä vastaan. Koko linnan muodosti yksi ainoa pyöreä torni, joka oli rakennettu vyörykivistä ja poltetuista muurikivistä. Laaksosta johti tornilinnaan vain yksi jyrkkä ja kapea tie. Väsyneet hevoset nousivat vaivaloisesti tietä pitkin, joka aina vain kapenemistaan kapeni, tullen yhä jyrkemmäksi. Drotsi Pietari ja hänen aseenkantajansa laskeutuivat lopulta alas hevostensa selästä ja taluttivat ne vaarallisimman paikan ohi, kapean vipusillan yli, jonka molemmin puolin ammoittivat syvät kuilut. Niinkuin aina rauhan-aikoina oli vipusilta alaslaskettu. Vihdoinkin seisoivat matkustajat linnanportilla. Se oli lukittu. Korkealla, drotsi Pietarin pään yläpuolella, liehui muurilta suuri, ritarillinen lippu, johon linnanherran vaakuna oli kirjailtu: keltaisella pohjalla kolme punaista yhtäsuuntaista parrua.
"Skirmen, onhan torvi mukanasi!" sanoi drotsi — "no, puhallappas sitten iloinen kappale, niin he kuulevat meidän olevan täällä!"
Skirmenin olkapäältä riippui hihnasta kullattu käyräsarvi. Hän asetti sen suulleen ja puhalsi alun eräästä iloisesta laulusta Jon ritarista, joka vei morsiamen kömpelöltä kilpailijaltaan. Tähän merkinantoon vastasi tornista reipas, nuorekas miehenääni, joka lauloi tuon alotetun tutun laulun loppusäkeet:
"Te kypärän kultaisen otatte,
Mua seuraten, herra Jon!"
"Tekö siellä olette itse, ankara herra!" kysyi senjälkeen ääni tornista.
"Aivan niin, aukaise vain, Tyko!" sanoi drotsi. Heti senjälkeen avattiin suuri, raudoitettu portti, ja nuori, reipas linnanvouti ja joukko linnanmiehiä, jotka myöskin olivat nuorta reipasta väkeä, ja samoin kuin linnanvouti asetettuina pyöreillä teräskypäreillä ja kiiltävillä keihäillä, vastaanottivat drotsi Pietarin sydämellisellä ilolla. Joukko tallipoikia ja soihdunkantajia tunkeutui myös esille katsomaan ja tervehtimään herraansa.
Drotsi Pietari puristi uskollisen linnanvoutinsa kättä taputti muutamia linnanmiehiä olkapäälle ja nyökäytti ystävällisesti heille kaikille. "Onko teillä nyt kaikki järjestyksessä?" kysyi hän. — "Huomenna kuningas tulee tänne!"
"Tulkoon vaikka keisari!" vastasi linnanvouti. — "Ei teidän tarvitse hävetä. Jo kaksi kuukautta on Dortella ollut pöydät katettuina. Koko linna on yhtä puhtaaksi kiilloitettu kuin meidän kilpemme. Ruokasäiliöt ovat täynnä ruokatavaraa, ja kellarit hyvää olutta ja makeaa viiniä. Jääköön kuningas tänne vaikka koko talveksi, siltä ei hänen tarvitse huuliaan imeksiä."
"Entä metsästyshevoset? Koirat? Haukat?" kysyi drotsi.
"Ne ovat hyvässä kunnossa ja oivallisesti harjoitettuja. Te saatte niistä kunniaa, herra!"
"Vielä yksi asia, Tyko! Onko ympäristöllä kaikki turvallista. Eikö poppelilehdossa ole nähty salametsästäjiä ja irtolaisia, tai epäilyttäviä henkilöitä Daugbergin kalkkikaivoksissa?"
"Mitä te sillä tarkoitatte? Miten te olette tullut sitä ajatelleeksi? Kerjäläisiä ja kulkureita poikkeaa tänne joskus, me annamme niille Jumalan nimeen leipää ja yösijan, eivätkä he koske ainoaankaan eläimeen metsässä eikä höyheneenkään kanatarhassa. Jos seutu olisi epävarmaa, niin kyllä me sen tietäisimme. Niin lähelle Harrestrupin linnaa ei yksikään varas tai rosvo uskalla niinkauan kuin teidän lippunne liehuu portin yläpuolella. Oletteko huomannut jotakin, herra?"
"En minä, ne olivat Skirmenin päähänpistoja tänne tullessamme."
"Mitä, Klaus Skirmen!" sanoi iloinen linnanvouti — "milloinka sinä olet ruvennut näkemään näkyjä akkojen tapaan?"
"Uskotteko minun huostaani kymmenkunnan miestä, herra!" sanoi Skirmen reippaasti ja varmasti drotsille, "ehkä minä voin vielä ennen teidän maatapanoanne näyttää teidän luotettavalle linnanvoudillenne etten minä ole nähnyt näkyjä akkojen tapaan".
"Hyvä on, jos haluat lähteä hiukan katsastamaan ympärillesi, niin mielelläni sen sallin! Ota kymmenen miestä mukaasi! Mutta elä taita niskojasi kaivoksessa! Ennen keskiyötä palaat tänne takaisin! Kuu nousee myöhään, onko sinulla tulisoihdut?"
"Niitä ei tarvita!" sanoi Skirmen: "mitä pimeämpi, sitä parempi. Pojat, hoitakaa hyvästi norlantilaistani! Minä en huoli ketään teistä mukaani — mutta sinut reipas Jon, ja sinut, Sören pihavahti, ja sinut —" Hän valitsi nyt itse kymmenen reippainta miestä linnamiehistöstä ja kiiruhti ulos portista heidän kanssaan, tallirenkien taluttaessa hevoset talliin. Drotsi Pietari astui linnanvoudin kanssa pihan yli ja nousi kivirappusia ylös asuinhuoneisiin.