KAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU.
Ennenkuin nuori linnanherra ajatteli lepoa ja virkistysten nauttimista matkan jälkeen, hän tarkasti koko linnan. Kuninkaan ja hänen seurueensa vastaanottoa varten hän huomasi kaiken olevan mitä parhaimmassa järjestyksessä, kaikki valmistukset olivat erinomaisia. Drotsi Pietarin imettäjä, toimelias Dorthe, oli tomuharja ja pyyhinliina kädessään sipsutellut häntä vastaan keittiöstä, ja syleillyt häntä sydämellisellä ilolla. Hän ei ollut vähääkään ylpeä siitä, että hänen haltuunsa oli uskottu huolenpito koko linnan talouspuuhista. Hän itki ilosta ajatellessaan ylpeydellä saavansa olla koko kuninkaallisen herrasväen emäntänä, ja hänestä oli suurin kunnia minkä voi toivoa saada olla hallitsevana kuningattarena keittiössä ja ruokasäiliössä näin merkillisessä tilaisuudessa, josta tulisi hänen elämänsä tärkein tapahtuma. Hän vei nuoren rakkaan isäntänsä kaikkialle näyttäen hänelle kaikki ne harvinaiset ja herkulliset ruuat jotka hän aikoi tarjota kuninkaalle ja kaikille korkeille herroille, ja aivan loppumaton oli hänen kuvauksensa siitä miten hän oli järjestänyt jokaisen hetken niinä päivinä, joina kuninkaan vierailu kestäisi.
"Hyvä, hyvä, rakas Dorthe", sanoi viimein drotsi Pietari hiukan kärsimättömänä ja taputti häntä olkapäälle. "Sinä olet pitänyt erinomaisen huolen kaikesta. Minä en ymmärrä niitä asioita, mutta minä tiedän kuitenkin että sinä huolehdit talon kunniasta niinkuin olisit minun emäntäni."
"Oi rakas nuori herra", sanoi Dorthe hänen kättään suudellen, "milloinka minä saan sen suuren ilon, että saan nähdä ja vastaanottaa hurskaan ja ihanan nuoren vaimonne. Te ansaitsisitte totisesti, että joku taivaan ihanista enkeleistä tulisi teidän luoksenne. — Täällä on Jumalan siunaus, ja olettehan te niinkuin siunattu Josef, kohonnut maan ensimäiseksi mieheksi lähinnä kuningasta, ja minä voin vannoa, että jos Potifarin vaimo viekoittelisi teitä…"
"Hyvä, hyvä, Dorthe", keskeytti drotsi hänet. "Minä en epäile, sinun hyviä ajatuksiasi minun suhteeni."
"Oi niin!" lisäsi Dorthe. "Mutta mitä onnea teillä on kaikesta tästä kunniasta ja onnesta, rakas, nuori herrani, kun te kuitenkin elätte kuin yksinäinen lintu maailmassa? Uskokaa minua, hyvä herra, ei ole hyvä ihmisen yksinänsä, olla. Niin sanoi aina minun autuas miesvainajani. Jumala hänen sielunsa siunatkoon. Kyllähän hän aina joskus löi minua, autuas vainaja, kun hän ei saanut lämmintä hakkeluruokaa illalliseksi, sillä se oli hänen lempiruokaansa, — mutta jokaisella ihmisellä on omat heikkoutensa, ja hän oli kuitenkin läpeensä hyvä mies, ja niin laupias kuin enkeli kun vain oli saanut ruokansa. Niin, niin, kaikki maailmassa on katoavaista. Minun onneni aika on ohitse. Nyt on minun ainoa iloni huolehtia teistä, kallis herrani. Oi, jospa vain saisin elää sen päivän, että näkisin pienen, hyvän Pietari Hesselin naimisissa ja rauhaan asettuneena, ja saisin keinutella hänen lapsiaan ja lapsenlapsiaan käsivarsillani, silloin minä tahtoisin ainiaaksi sulkea väsyneet silmäni ja jättää tämän turhuuden maailman." Tämän sanoessaan hän pyyhki kyökkiesiliinallaan pari kyyneltä ryppyisiltä poskiltaan, välittämättä linnanvouti Tykon huomautuksesta, että hän olisi yli sadan vuoden vanha ennenkuin kaikki nämä toiveet täyttyisivät. "Mutta tulkaa nyt jo sisään, rakas nuori herra, jotakin virvoitusta saamaan", jatkoi hän sipsutellen edeltä ovea avaamaan. "Te näette nälkää, Jumala paratkoon omassa talossanne ja kaiken tämän runsauden keskellä." Tämän sanoessaan hän juoksi takaisin ja vei hänen kiiltäväksi puhdistettuun arkihuoneeseen, jossa hän pakotti hänet istumaan pöytään, sillaikaa kun hän itse piti huolen hänen kestitsemisestään.
Drotsi Pietarilla oli vielä paljon puhumista linnanvoudin kanssa. Hän sai viimeinkin Dorthen menemään levolle ja jäi tupaan Tykon kanssa kahden. Hän otti selkoa tilan hoidosta ja alustalaistensa voinnista, siten kului pari tuntia.
Linnanvouti oli käynyt ulkona väkeä tarkastamassa ja palasi taas sisään.
"Alkaa jo olla myöhäistä, Tyko", sanoi drotsi tuntien itsensä väsyneeksi. "Missä viipyy Skirmen näin kauan? Meidän on jo aika joutua levolle. Ennen päivän koittoa meidän täytyy ratsastaa reippaimpien miesten kanssa kuningasta vastaan. Olethan sinä pitänyt huolen siitä, että he ovat päässeet levolle ollakseen aikaisin jalkeilla?"
"Miehet nukkuvat jo kuin tukit", vastasi linnanvouti, "mutta se ei ole minun talontapojani. Kolme niistä, joiden tänä yönä piti olla vahdissa, seurasi Skirmeniä, ja heidän paikoillaan ei ole ketään. Se on huonoa järjestystä herra drotsi, sellaista ei minulle ole koskaan ennen tapahtunut, ja te suonette sen armollisesti minulle anteeksi. Tällä hetkellä me molemmat olemme ainoat valveilla olevat koko linnassa. Meidän miehemme ovat muuten rohkeita ja valppaita miehiä, mutta iloisina teidän kotiintulostanne he ovat kaikki katsoneet liian syvälle oluthaarikkaan ja lyöneet reijän saksilaiseen olyttynnyriin."
"Mitä, onko teillä saksilaista olutta linnassa?" kysyi drotsi tyytymättömänä. "Tiedäthän sinä minun sen ankarasti kieltäneen! Se sotii kuninkaan käskyjä ja asetuksia vastaan, ja niitä täytyy minun ja minun väkeni etupäässä totella."
"Sen olen minäkin sanonut, ankara herra, mutta syy oli Dorthen. Hän ei antanut minulle rauhaa, ennenkuin minä olin tuottanut muutaman tynnyrin Viborgista. Hänen mielestään ei mitenkään voinut kunniallisesti vastaanottaa kuninkaallista väkeä ilman saksilaista olutta, vaikka kuningas olisi sen kymmenen kertaa kieltänyt. Hän ei uskonut sen olevan syntiä kun se joutui hänen itsensä ja hänen väkensä nautittavaksi."
"Se on niin hänen tapaistansa!" sanoi drotsi hymyillen. "Olkoon nyt niinkuin on! Mutta huomenna aikaisin sinä annat kaataa viemäriin kaiken saksilaisen oluen mitä linnassa on viime tippaan asti välittämättä Dorthen vastaväitteistä."
"Tapahtukoon niin, herra, mutta ettekö tekin kalliin kotirauhan tähden tahtoisi itse sanoa sitä hänelle! — Mitä ihmettä?" huudahti hän kuunnellen. "Minusta ritarisalin ovi narahti. Minä luulin Dorthen nukkuvan sikeästi. Vieläkö hän todellakin askartelee siellä sisällä? Hän on niin innokas taloustoimissaan, että hän nousee ylös keskiyöllä puuhailemaan; on Jumalan onni, jos hän ei tule hulluksi kaikesta tästä ihanuudesta. Sallitteko, herra, että minä menen katsomaan oliko se hän."
Hän otti yhden kynttilöistä ja lähestyi ritarisalin ovea, mutta ennenkuin hän ehti ovelle, avattiin se hiljaa raolleen, ja hurjat, villiytyneet kasvot kurkistivat sisään sieltä, samassa silmänräpäyksessä ne katosivat ja ovi sulettiin heti.
Drotsi Pietari nousi nopeasti, ja nuori linnanvouti seisoi kuin kivettyneenä kynttilä kädessä keskellä lattiaa. "Kuolema ja onnettomuus!" kuiskasi hän. "Skirmen on poistunut linnanvahtien kera jättäen portin avoimeksi — täällä on varmaankin varkaita ja ryöväreitä talossa, herra! Antakaas minun herättää talonmiehet, sillä ei tiedä miten mieslukuisina ne roistot ovat tulleet. Minä menen keittiön kautta. Elkää avatko tätä ovea ennenkuin minä palajan takaisin!" Sen sanottuaan hän pani nopeasti telkeet ritarisalin ovelle.
"Hyvä, mutta kiirehdi!" sanoi drotsi Pietari. "Ellen erehdy, olivat ne
Niilo Rauhattoman eläinkasvot. Hm! siis Skirmen oli kuitenkin oikeassa!"
Linnanvouti poistui nopeasti, ja drotsi Pietari seisoi yksin huoneessa. Hän oli vetäissyt esille miekkansa; hän nojautui siihen miettiväisenä ja kuunteli. Hän kuuli useita ääniä ritarisalista.
"Onko hän siellä? Onko hän siellä? Montako siellä on?" kuiskasi joukko ääniä toisilleen.
"Siellä ei ole kuin kaksi miestä, ja kirottu drotsi on toinen heistä", kuului matala, raaka ääni sanovan. — "Tulkaa miehet, hän ei enää pääse johtamaan meitä onnettomuuteen!"
Tartuttiin voimakkaasti oveen, mutta telkeet pysyivät paikoillaan.
"He ovat lukinneet oven. Kyllä me ne tikut taitamme", huusi sama raaka ääni. "Juoskaa päälle pojat, murretaan auki ovi! Se avautuu sisäänpäin!"
Hirveällä kolinalla katkesi tanko. Ovi avautui, ja yhdeksän voimakasta miestä, Niilo Rauhaton etumaisena, hyökkäsi sisään lyhyet sotakirveet ja kiiltävät miekat käsissään. Drotsi Pietari astui pari askelta taapäin asettuen selkä seinää vasten asentoon, jossa voi hetken puolustautua ja pitää pitkällä ritarimiekallaan rosvot loitommalla. Hän loi terävän katseen miehiin. "Oletteko te sellaisia roistoja, että tahdotte taistella kymmenen yhtä vasten? Minä näen ainakin yhden miehen joukossanne, jota Tanskan kuningas kerran kunnioitti ritarilyönnillä, minun tietääkseni ei sitä ole vielä huuhdottu kiehuvalla vedellä hänen hartioiltaan. Astukaa esille, ritari Lave Rimordson! Te olette ainoa näistä miehistä, joka minusta on sen arvoinen, että voin hänen kanssaan taistella kaksintaistelun elämästä ja kuolemasta. Jos teillä on jälellä hituinenkaan kunniantuntoa niin astukaa esille!" Niilo Rauhaton ja hänen raa'at toverinsa eivät näyttäneet välittävän tästä kehoituksesta, vaan hyökkäsivät esille, hyökätäkseen yksinäisen vastustajansa kimppuun.
"Pois tieltä, roistot!" huusi nyt kiivas, nuorekas ääni, ja komea mies, punatöyhtöinen hattu päässä ja kasvoilla ylpeä uhkamielinen ilme riensi esiin. "Joka rohkenee koskea drotsiin enempää kuin minä, sen minä lyön mäsäksi tuohon paikkaan!" jatkoi hän. "Yksi yhtä vasten, ja kymmenen paholaista vasten! Tulkaa, drotsi Pietari Housunkaulus. Me tapaamme jo toisen kerran senjälestä kuin julistitte minut lainsuojattomaksi Tanskassa. Vårbyn sillalla minä jouduin tappiolle. Jos ei minun veljesvereni silloin olisi ollut hiukan sameampi kuin vesi virrassa, niin te ette milloinkaan olisi päässyt sen joen yli. Nyt me seisomme tärkeämmässä tienhaarassa; se johtaa maasta taivaaseen — tai helvettiin, aina olosuhteiden mukaan. Täällä saa nyt toinen meistä lausua hyvästit ihanalle, hauskalle maailmalle!" Tämän sanoessaan hän heitti sotakirveen sivulle, ja paljasti ritarimiekkansa, joka oli samanpituinen kuin drotsin. Töyhtöhattunsa hän myöskin heitti lattiaan, ettei olisi missään suhteessa edullisemmassa asemassa kuin vastustajansa, joka seisoi paljain päin hänen edessään.
"Hyvä on, minun puolestani te saatte kyllä ryhtyä kunnolliseen kukontaisteluun!" murahti Niilo Rauhaton. "Mutta jos te ette heti nutista häntä, ritari Suurisuu, niin kyllä minä jatkan!"
Kömpelö ryöväripäällikkö ja hänen hurjat toverinsa hymyilivät mielissään ja asettuivat tiheään puolikaareen heidän ympärilleen. Sen jälkeen alkoi kiivas ja ankara miekkailu, mutta kaikkien taiteen ja ritarilakien sääntöjen mukaisesti. He asettivat jalan jalkaa vasten, eivätkä väistäneet hiuksen vertaakaan paikoiltaan. Ei kumpikaan heistä käyttänyt miekan kärkeä. He löivät miekan terällä, ja vain päähän ja rintaan tai neljän jäsenen väliin niinkuin oli tapana sanoa. Molemmat pöydällä palavat kynttilät valaisivat huoneen vain puoleksi; mutta tuikeasti tuiottivat ritarit toistensa silmiin, ja kilahtelevat miekat sattuivat niin nopeasti yhteen, että niitä tuskin eroitti. Joka silmänräpäyksenä uhkasi kuolettava lyönti molempia paljastettuja päitä, mutta he näyttivät olevan molemmat yhtä taitavia aseenkäyttäjiä. Kumpikaan heistä ei saanut vastustajaansa haavoitetuksi; kuin salamoina välähtelivät miekat heidän päänsä päällä.
"Joko minä teen lopun leikistä?" murisi Niilo Rauhaton leveää sotakirvestänsä heilauttaen.
"Pahus vieköön, oletteko te haavoittumaton?" huusi nyt ritarillisesti taisteleva ryöväri, tehden vasten sääntöjä uskaliaan ja vaarallisen hyökkäyksen vastustajaansa kohti. Mutta samassa silmänräpäyksessä putosi miekka hänen kädestään lattialle ja samalla oikean käden kolme etusormea.
"Nyt te ette enää vanno kuninkaalle ja ritaristolle väärää valaa!" huusi drotsi Pietari kiukustuneena.
Nuori ryöväri kalpeni ja kaatui lattialle.
"Lyökää maahan senkin saatana!" huusivat nyt raivoavat ryövärit hyökäten drotsin kimppuun, joka selkä seinää vasten puolustautui epätoivoisesti. Hän oli jo saanut pari haavaa ja verta vuoti runsaasti, silloin aukeni keittiön ovi ja linnanvouti Tyko hyökkäsi sisään kuuden puolihumaltuneen miehen kanssa. He tulivat hoiperrellen herransa avuksi, ja syntyi verinen ottelu miekoilla ja kirveillä. Ryövärit olivat vielä humaltuneita linnanmiehiä voimakkaampia, jotka tuskin osasivat eroittaa ystävää vihollisesta. Hurjasti huutaen hosuivat linnanmiehet, kaatuen kumoon toistensa jalkoihin. Ainoastaan drotsi Pietari ja linnanvouti Tyko taistelivat maltillisesti ja varmasti; he olivat vähällä tulla voitetuiksi. Silloin kuului melua pihalta ja käyräsarven törähdys.
"Skirmen!" huudahtivat drotsi Pietari ja linnanvouti yhtaikaa iloisesti, iskien kahdenkertaisella voimalla. Ryövärit säpsähtivät ja vetäytyivät hämmästyneen johtajansa kanssa ritarisalin ovea kohti. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä lensi rikkilyöty ovi auki ja Skirmen riensi herransa avuksi kymmenen reippaan linnanmiehensä seuraamana, joista kahdella oli suuri työ pitää kiinni kolmea köytettyä rimpuilevaa miestä, joita he pitelivät keskessään. Lyhyen, mutta kiivaan vastustuksen jälkeen riisuttiin aseet Niilo Rauhattomalta ja kaikilta hänen tovereiltaan, ja heidät sidottiin. He kirosivat ja melusivat, mutta drotsin käskystä vietiin heidät heti linnan vankilatorniin. Lave Rimordson haavoittunein käsin makasi vielä lattialla. Nuori, ylpeä ritari, joka vähän aikaa oli maannut tiedotonna, heräsi nyt tainnoksista ja näki mitä oli tapahtunut, hän näki olevansa sidottu ja vihollistensa vallassa. Drotsi Pietari sitoi paraikaa hänen haavoittunutta kättään, mutta hän hypähti ylös, puri katkeroituneena hampaitaan, potki hurjasti ympärilleen eikä tahtonut antaa sitoa itseään, hänen jalkansa sidottiin ja hänet pakotettiin siihen. Niin pian kuin hänen haavansa oli sidottu, irroitettiin hänen jalkansa.
"Pitäkää häntä tarkasti silmällä!" sanoi drotsi Pietari linnanvoudin laahatessa vastustelevaa vankia ovea kohti, "antakaa hänelle paras vankila ja hyvä ruoka! Hänestä olisi voinut tulla suuri mies. Nyt hänen elämänsä on kuninkaan kädessä. Minä iloitsisin jos hän voisi pelastua pyörään joutumasta."
"Drotsi Pietari Hessel!" — sanoi nuori ryöväri, pysähtyen ovelle päättäväisen ja uhkaavaisen näköisenä, "minä vihaan teitä kuolemaan asti; mutta te olette urhoollinen mies, ja minä en olisi hävennyt kuolla teidän kätenne kautta. Jos te voitte pelastaa minut hirsipuusta, niin tehkää se, ei minun itseni tähden, — minä kuolen yhtä mielelläni pyörän päällä ulkoilmassa kuin sänkypahaisessa, — mutta minulla oli veli — ja minä kannan ritarinimeä, — te ymmärrätte minut" — — — hän vaikeni hetkeksi ja värähtelevät lihasliikkeet suun ympärillä osoittivat tunteita, joita hän näkyi häpeävän ja jotka hän silmänräpäyksessä tukahutti. "Kuulkaapas, minä olen teidän kauniin kuningattarenne sukulainen ja ehkä hiukan langonsukua teidänkin kanssanne!" lisäsi hän katkerasti hymyillen. — "Mutta elkää kuvitelko minun pelkäävän kuolemaa, elkää myöskään odottako minulta kiitosta, jos minut pelastatte!"
"Pois, viekää hänet pois" huusi drotsi Pietari, raa'an pilkan ja julkeiden syytösten katkeroittamana, jotka ilmenivät hänen sanoistaan ja uhkamielisestä käytöksestään. "Valapattoinen ja kunniaton ritari ei voi loukata kunniallista miestä!" lisäsi hän kääntyen vankiin selin, linnanvoudin työntäessä hänet ulos ovesta.
"Teistä vuotaa veri, herra!" huudahti nyt Skirmen. "Antakaa minun sitoa teidät!"
"Odota!" vastasi drotsi. — "Minä tahdon ensin kuulla oletko sinä ansainnut kiitoksen tai moitteen. Veitkö sinä mukanasi pihavoudin avonaiselta portilta, niin että ryövärit pääsivät pujahtamaan tänne, sensijaan että olisit etsinyt heidät käsiisi?"
"Jos ei porttia lukittu meidän jälkeemme, niin saa Tyko linnanvouti vastata siitä, ankara herra!" vastasi Skirmen. "Minä en siitä huolehtinut. — Minä vein heti miehet Daugbergin suureen kalkkikaivokseen, ja me löysimme sieltä osaksi sen mitä etsimme: kolme niskoittelevaa rosvosotilasta me olemme sitoneet ja tuoneet mukanamme tänne, ja sen lisäksi niin paljon hopeaa ja kultaa kuin jaksoimme kantaa. Kun me palasimme, oli portti auki, ja me huomasimme heti jotakin olevan tekeillä. Oli Jumalan ohjaus, että me jouduimme ajoissa."
"Sinä olet reipas poika, Skirmen!" sanoi drotsi taputtaen häntä olkapäälle. "Minä näin sinun taistelevan kuin parhaan ritarin. Saaliin saat itse viedä kuninkaalle, ja jos hän ei vuoden ja päivän kuluttua lyö sinua ritariksi, niin teen minä itse sen."
"Herra, rakas, hyvä isäntäni!" huudahti aseenkantaja iloisesti ja suuteli lämmöllä hänen kättään, — "kunhan minä kerran olen ansainnut ritarilyönnin, niin sallikaa minun silloin saada se tästä kädestä. Se on minulle paljon suurempi kunnia, kuin sellaisen kuninkaan — —"
"Skirmen!" keskeytti drotsi hänet ankarasti ja totisena, "uskallatko sinäkin soimata minun herraani ja kuningastani? Nyt sinä olet minun palveluksessani, mutta kun sinä kerran tulet ritariksi, niin palvelet maata ja kuningasta, eikä kukaan palvelija ylenkatso herraansa."
"Mutta te itse, jalo herra drotsi, voitteko te sydämessänne —"
"Minä osaan vaieta, silloin kun sydän ei voi puhua, tekemättä kieltäni maankavaltajaksi, ja siksi se tulee majesteettia pilkatessaan. Vaikene sinäkin nyt ja sido haavani! — Hm! Oli kuitenkin sankariverta siinä käsivarressa, joka löi minuun nämä haavat", lisäsi hän surumielisesti paljastaessaan voitetun käsivartensa. — "Hän miekkaili hyvästi, tuo eksytetty Rimordson. — Jumala vahvistakoon hänen jaloja sukulaisiaan, kun he saavat kuulla mitä täällä on tapahtunut!" Drotsi Pietari poistui nyt kunnon aseenkantajansa kanssa makuuhuoneeseensa, ja pian oli kaikki Harrestrupin linnassa niin rauhallista kuin ei olisi mitään tapahtunut.
KAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU.
Ja aikaisin aamuhämärissä seuraavana päivänä istui drotsi Pietari kahdentoista komeasti puetun linnanmiehen kanssa hevosten selässä ja ratsasti kuningasta vastaan. Linnanvoudin ja muun miesväen hän oli antanut jäädä kotiin, korjaamaan yöllisen hyökkäyksen jälkiä ennenkuin kuningas saapuisi, sekä vartioimaan vangittuja ryöväreitä, jotka olivat kahlehdittuina tornissa. Skirmen oli isäntänsä suostumuksella ratsastanut metsätaloon, jossa, Henner Friser ja hänen tyttären tyttärensä asuivat, ilmoittaakseen heille kuninkaan tulosta ja huolehtiakseen heidän turvallisuudestaan.
Drotsi Pietari piti haavansa mitättöminä eikä ollut välittänyt Skirmenin arveluista tai kasvatusäitinsä, Dorthen huolenpidosta. Vasta pitkän aikaa senjälkeen kuin taistelu ryövärien kanssa oli tauonnut oli vanha Dorthe herännyt ja saanut kuulla mitä oli tapahtunut, ja huolissaan rakkaasta nuoresta herrastaan hän oli herättänyt hänet tämän parhaimmasta unesta kysyäkseen hänen vointiansa. Huolimatta hänen kiellostaan Dorthe oli valvonut hänen ovellaan jälellä olevan osan yötä. Vasta nähdessään hänet reippaana ja iloisena ratsastavan linnan pihalta, ehti hän ruveta päivittelemään hävityksen kauhistusta muuten niin kiiltäviksi puhdistetuissa huoneissa, ja koettaessaan parantaa sitä lattialuutulla ja harjalla sai hän paastoavalla sydämellä vielä kokea senkin surun, että näki Tyko linnanvoudin panevan kaiken saksilaisen oluen juoksemaan viemäriojaan.
Aurinko ei vielä ollut noussut, kun drotsi Pietari kahdentoista varusmiehensä kanssa ratsasti Daugbergin kaivosten ohitse. Hän pysähtyi paikkaa tarkastamaan ja kysyi Jon talonmieheltä, joka oli ollut Skirmenin mukana, mitenkä he olivat saaneet vangituksi ne kolme ryöväriä ja anastetuksi heidän suuren saaliinsa.
"Sen minä pian kerron teille, herra!" vastasi talonmies, "seisoessamme tällä paikalla me näimme valon tuikkavan tuolta suuresta luolasta. Ei juuri kellään meistä ollut halua kömpiä sinne alas, mutta hullu Skirmen häpäisi meidät ja kiipesi heti luolaan. Me rohkaisimme silloin itsemme ja kiipesimme jälestä. Valo, jonka me olimme nähneet, oli kadonnut, ja me olimme ainakin sata kyynärää maanpinnan alapuolella ennenkuin portaat loppuivat. Toinen ei voinut nähdä toistaan, ja moni meistä kaatui nenälleen noille kirotun liukkaille kalkkikiville. Me olimme hiljaa kuin hiiret, ja minä kuulin koko ajan portinvahti Kallen nenän puhinan. Kukaan ei tiennyt minne Skirmen oli joutunut! Mutta samassa me kuulimme kimakan huudon ja aseiden helinää ja tappelua vähän etempää pimeästä. Me hyökkäsimme ääniä kohti. Minä osuin kädelläni pitkään nenään, jota pitelin kiinni, mutta se nenä sai avukseen voimakkaan nyrkkiparin, ja minun täytyi painia kauan sen lurjuksen kanssa ennenkuin sain hänet nutistetuksi maahan. Portinvahti Kallella oli myöskin temmellyksensä miehen kanssa, joka oli vieläkin voimakkaampi. Yhden oli Skirmen saanut valtaansa, ja ne, jotka eivät osuneet saamaan ryöväriä osalleen, painivat sydämen pohjasta toistensa kanssa, kunnes nuohoojamestari Jesper toi löytämänsä soihdun, jonka hän sytytti. Heti nähtyämme ketä me olimme, ja että me olimme saaneet kiinni kaikki, jotka siellä olivat, olimme pian sitoneet heidät ja etsineet aarrekammion — ja niin oli asia selvitetty."
"Sillä kertaa oli onni järkeä parempi?" sanoi drotsi Pietari. — "Mutta kyllä minun täytyy ihmetellä Skirmenin rohkeutta. Sellaiseen uhkarohkeaan yritykseen minä en taitaisi ryhtyä."
Heidän vielä puhuessaan tästä, ratsasti täyttä nelistä heidän ohitsensa ratsastaja harmaassa munkkikauhtanassa harmaalla hevosella. Ei kukaan ollut nähnyt häntä tiellä, näytti siltä kuin hän olisi tullut kaivoksista. Kaikki katselivat ihmetellen hänen jälkeensä, mutta samassa silmänräpäyksessä oli harmaa olento kadonnut aamu-usvaan.
"Sytyttäkää soihdut, miehet!" sanoi drotsi Pietari ja laskeutui hevosensa selästä. "Meidän täytyy tarkastaa nämä rosvoluolat ennenkuin astumme askelenkaan edemmäksi!"
Nyt sytytettiin muutamat niistä soihduista, jotka oli otettu mukaan valaisemaan tietä kuninkaalle, jos hän tulisi myöhemmin, ja sillaikaa kun kuusi varusmiestä jäi hevosten luokse, tutki drotsi Pietari itse jälellä olevien kuuden miehen kanssa epäilyttävät luolat. Ensimäisessä luolassa he viipyivät pisimmän aikaa, ja sieltä he toivat mukanaan vähän aseita, ja kaksi suurta harmaata vaippaa ja naamiopäähinettä. Muuten olivat luolat tyhjiä, eikä niissä näkynyt jälkiäkään pitkäaikaisesta tai hyvin varustetusta ryöväriasumuksesta. Varmuuden vuoksi drotsi Pietari jätti kuitenkin neljä miestä vartioimaan kaivoksia, ja ratsasti sen jälkeen toisten kanssa vakaviin mietteisiin vaipuneena edelleen Skanderborgiin vievää tietä pitkin.
Päätöksensä mukaisesti kuningas ratsasti jo hyvin aikaisin linnasta. Niin usein kuin hän muuten muissa asioissa vaihtelikin päätöksiä, oli hän hyvin täsmällinen tällaisien huviretkien suhteen. Puolitiessä Harrestrupiin mennessä drotsi Pietari kohtasi hänet, ja kun drotsi heti kertoi mitä oli tapahtunut, mainiten myöskin suuren saaliin, jonka he olivat anastaneet rosvolta, oli kuningas hyvin mielissään, ja jatkoi keskeyttämättä edelleen. Vanha Jon Litle, joka kamaripalvelija Raanen ja suuren metsästäjä- ja haukkapoika-joukon kera seurasi kuningasta, näytti hyvin arvelevan-näköisenä kuuntelevan drotsin kertomusta, ja hänen terävä katseensa huomasi kamaripalvelija Raanen kasvoilla levottoman jännityksen ilmeen. Mutta kun drotsi kertoi itse tarkastaneensa Daugbergin kaivokset ja asettaneensa sinne vartiat, näyttivät vanhan herran epäilykset kadonneen. Hän hymyili ja laski iloista leikkiä, mutta seurasi kuitenkin salaa jokaista kamaripalvelijan ilmettä ja liikettä.
Iltapäivällä pysähtyivät kuningas ja hänen seurueensa tuon kuuluisan kalkkikaivoksen luokse, jota hän muutenkin oli aikonut käydä katsomassa, ja jonka ohitse hän nyt sitä vähemmän voi ratsastaa huomaamatta. Hän säpsähti nähdessään aseelliset miehet kaivosten ulkopuolella ja hän kysyi drotsilta olivatko ne hänen väkeään, ja minkä vuoksi ne vartioivat täällä kun kaikki rosvot olivat vangitut ja luolat tarkastetut.
"Voisihan olla mahdollista ettemme ole saaneet kiinni kaikkia, herra kuningas!" vastasi drotsi Pietari. "Heillä voi olla liittolaisia, jotka olisi hyvä saada paljastetuiksi. Niin kauan kuin teidän armonne on Harrestrupissa pidän minä velvollisuutenani vartioida näitä lymypaikkoja mitä tarkimmasti."
Kuningas oli astunut alas hevosensa selästä. Linnanmiehet olivat sytyttäneet soihtunsa ja seisoivat odotellen suurimman luolan aukolla. Kuningas astui pari askelta eteenpäin ja vilkaisi alas luolaan. "Ei kannata tuhlata aikaa", sanoi hän äkkiä ja nousi takaisin ratsunsa selkään. "Jolla on halua, se menköön alas! Mene sinä Raane! Sinähän pidit niin suurta ääntä tästä kalkkikaivoksesta."
"Se on varmasti näkemisen arvoinen, herra kuningas!" — vastasi Raane nopeasti ja laskeutui hyvin innokkaasti kaivokseen, mukanaan suuri osa metsästäjiä ja haukkapoikia. Vanha Jon ritari oli myöskin astunut alas hevosensa selästä; hän otti itse soihdun kätensä ja katseli miettiväisenä suurta kaivosta, laskeutumatta kuitenkaan kokonaan sinne alas.
"Olipa se oiva saalis, drotsi Pietari!" sanoi kuningas ratsastaessaan hitaasti edelleen. "Se oli uhkarohkea ja vaarallinen joukkio! Nyt ei tämä kuuluisa Niilo Rauhaton enää pääse pakoon! Vielä ennen iltaa minä annan hirttää heidät. Silloin me voimme nukkua yömme rauhallisesti, eikä meidän tarvitse siirtää huomenaamuista metsästysretkeämme." Drotsi Pietari vaikeni.
"Miksi vaikenette?" jatkoi kuningas. "Olettehan te itse ottanut heidät kiinni ilmeisen väkivaltaisen sisäänmurron ja rosvoamisen tähden? Sellaisten miesten tulkitsemiseksi ei tarvita pitkiä oikeudenkäyntejä."
"He ovat kaikki ansainneet kuoleman, herra kuningas!" vastasi drotsi Pietari — "mutta olisi kuitenkin toivottavaa, että he saisivat tehdä synninpäästön jollekin papille, ja saisivat huolehtia eksytetyistä sieluistaan".
"Siihen ei ole aikaa!" sanoi kuningas. "Minä en tahdo asua saman katon alla ryövärien ja murhaajien kanssa. Jos minä tulen vieraaksenne, drotsi Hessel, niin täytyy teidän odottamattomien vieraittenne nukkua tänä yönä hirsipuussa."
"Jos te vain käskette, herra kuningas, voidaan heidät tänä iltana viedä Viborgin vankilatorniin, eikä teidän silloin tarvitse olla heidän kanssaan saman katon alla eikä myöskään niin nopeaan langettaa verituomiota. Heidän joukossaan on miehiä, jotka ovat syntyneet parempaankin kuin lopettamaan elämänsä näin äkkiä ja julmasti."
"Ei suinkaan siihen ole kukaan syntynyt!" sanoi kuningas ajatuksiinsa vaipuen. — "Jos joku tietäisi mitä hänen kehtonsa ääressä on laulettu, ja jos sillä on jokin merkitys", lisäsi hän, "niin minä haluaisin itse tietää mitä meille laulettiin, siitä voisi olla apua näinä aikoina. Onko heidän joukossaan hienompaakin väkeä?"
"Heidän joukossaan on ainakin yksi, joka ei kuulu ihmiskunnan roskajoukkoon, ja jossa vielä on jälellä hitunen kunniaa ja ylevyyttä. Hänen sielunsa voisi ehkä vielä pelastaa. Hänen säätynsä ja syntyperänsä ovat nyt kuitenkin hänen pahimmat syyttäjänsä: hän on ylhäistä ja jaloa syntyperää. Herra kuningas, te olette itse kerran kunnioittanut häntä ritarilyönnillä!"
"Se ei häntä auta — siinä te olette oikeassa! Hän kuolkoon: jalosukuinen ritari olisi rangaistava kymmenen kertaa ankarammin, kun hänet vangitaan ryövärien ja sissien parissa. Kuka hän on?"
"Ritari Lave Rimordson, teidän jalon kuningattarenne sukulainen ja uskollisen Pentti Rimordsonin veli."
Kuningas säpsähti. Hän pysäytti hevosensa ja katseli drotsi Pietaria terävällä katseella, jossa, kuvastui salainen epäluulo, silmänluomien räpytellessä levottomasti. "Kuningattaren sukulainen. Niinkö te sanoitte? Lainsuojaton Lave Rimordson, hänkö, joka on uskaltanut uhmata minua ja kiihoittaa talonpoikia kapinaan? Samako, jonka te itse julistitte lainsuojattomaksi?"
"Hän juuri, herra kuningas!"
"Ja nyt te tahdotte puolustaa kapinoitsijaa ja rukoilla armoa sellaiselle vaaralliselle rikoksentekijälle? Drotsi Hessel!"
"Herra kuningas, minä en ole tahtonut puolustaa häntä mutta minä tohdin rukoilla syntisen puolesta. Vanhurskaimmalta tuomarilta on suurin laupeus odotettavissa. Minä pyydän vain kuninkaani muistamaan hänen veljensä ansioita isänmaan ja valtakunnan palveluksessa, ja hänen suhdettaan teihin itseen ja kuningashuoneeseen."
"Hm! Minä tahdon nyt näyttää teille ja uskollisille alamaisilleni" — sanoi kuningas koettaen salata tyytyväisyyttään — "että minä oikeutta käyttäessäni en ota lukuun minkäänlaisia sukulaisuus- tai ystävyyssuhteita enkä katso arvoon tai syntyperään, en edes omaan lankouteeni ja ruhtinaalliseen vereeni! Ritari Lave Rimordsonin minä tahdon itse nähdä teloituspaikalla ennen auringon laskua. — Eteenpäin!"
Kuningas kannusti hevostaan. Kaikki seurasivat häntä. Ne, jotka olivat olleet kaivoksissa kiiruhtivat saavuttamaan häntä. Ritari Jon ratsasti taas hänen vieressään. Vanha herra ei ollut kuullut äskeistä keskustelua. Hän näki kuninkaan olevan levottoman ja kiihoittuneen, ja hän seurasi vähän aikaa harvinaisen kiivaasti ratsastavien mukana, tarkaten sillä välin huolestuneena kuninkaan vihaista ilmettä ja huomaten drotsi Pietarin alakuloisuuden. "Miksi te kiirehditte niin kovasti, herra kuningas?" kysyi vihdoinkin vanha ritari. "Tuolla näkyy jo Harrestrupin linnantorni, ja aurinko on vielä korkealla taivaalla."
"Sitä parempi!" sanoi kuningas. "Missä teloitetaan rikoksentekijät täällä? Missä asuu paikkakunnan pyöveli?"
"Daugbergin-harju on määrätty teloituspaikka, herra kuningas!" vastasi Jon ritari, joka tunsi hyvin kaiken mikä kuului oikeudenkäyttöön maassa. Teloituspaikka näkyi kalkkikaivosten yli. "Sillä oikeudenpalvelijalla, jota te kysytte, on vapaa asunto Daugbergissa."
"Hyvä, lähettäkää heti hakemaan hänet!" Vanha ritari säpsähti, mutta totteli empimättä ja antoi heti erään metsästäjän ratsastaa takaisin Daugbergiin pyöveliä hakemaan. Hän ratsasti sitten taas ääneti kuninkaan vieressä kunnes uskoi hetkellisen kiivastuksen asettuneen. "Ette suinkaan te, herra kuningas, tahdo äkkinäisellä kuolemantuomiolla tehdä tuloanne tänne linnaan muistetuksi!" sanoi nyt vanha, totinen valtaneuvos, ratsastaessaan hetken yksinään kuninkaan vieressä kapealla tiellä. — "Minä en ole aikonut tehdä esirukousta niin karkeiden rikoksentekijöiden puolesta: sillä ankaruus on meidän päivinämme hyvin tarpeen. Mutta kun on olemassa varmoja vankiloita eikä maassa ole kapinaa, silloin on minun mielestäni näin kiireellinen oikeudenkäyttö tarpeeton."
Kuningas vaikeni ja räpytteli levottomana silmiään.
"Tuommoinen kiirehtiminen, herra kuningas!" jatkoi vanha Jon "voi usein johtaa väärään tuomitsemiseen, tai pidetään sitä pelon osoitteena, joka voi heikontaa luottamusta valtiomahtiin. Sankarin, joka tuntee oman voimansa, ei tarvitse oman turvallisuutensa tähden kiirehtiä ottamaan hengiltä pientä sidottua kääpiöjoukkoa. Suurintakaan rikoksentekijää ei saa langettaa ilman laillista tuomiota."
"Mutta onhan rikos päivänselvä!" huudahti nyt kuningas kiivastuneena. "Laki on kyllä tunnettu, ja minä langetan tuomion heti: heidät teloitetaan! — Te saatatte rikokselliset teloituspaikalle, ritari Jon! Ja te vastaatte minulle siitä että laki ja tuomio pannaan täytäntöön kaikessa ankaruudessaan, vieläpä ennen auringonlaskua. Ei mitään vastaväitteitä! Se on minun kuninkaallinen tahtoni."
Ritari Jon vaikeni, ja nyt ratsastettiin hitaasti ylös jyrkkää linnaan johtavaa tietä. Siellä hyppäsi drotsi Pietari ratsunsa selästä ja astui kuninkaan hevosen vieressä. Seurue oli pysähtynyt, ja heidän takaansa kuului kiireellistä hevoskavioiden kapsetta ja vaunun pyörien jyrinää. Metsästäjät ja haukkapojat katsoivat taakseen, sieltä tuli se metsästäjä, jonka ritari Jon oli lähettänyt kuninkaan käskystä. Hän ajoi täyttä nelistä leveäharteisen ratsastajan seuraamana, joka istui laihan hevoskaakin selässä. Vieraalla oli päässään karvalakki ja yllään lyhyt veripunainen vaippa; hänellä oli suuri, kiiltävä kirves kädessään, ja satulan sivusta riippui tavattoman pitkä miekka. Heidän jälestään tulivat pienet kärryt, joilla ajoi pari miestä, mukana ketjuja, nuoria, pyöriä ja kaikenlaisia kidutuskapineita. Ja tämä kamala joukko mukanaan lähestyi kuningas seurueineen Harrestrupin linnaa. Drotsi Pietari oli ääneti ja hiljaa, eikä ritari Jon myöskään puhunut mitään.
Vanha Dorthe oli herransa tietämättä saanut kohotetuksi kunniaportin linnanportin ulkopuolelle. Se oli koristettu vihreillä seppeleillä ja kaikilla niillä sen vuodenajan kukilla joita hän oli voinut hankkia. Itse hän seisoi valkoisiin puettuna suuri kukkavihko kädessään, kaikkien keittiöpalvelijattariensa ja karjapiikojensa edessä kunniaportin vieressä vastaanottaakseen kuninkaan tavalla, joka hänen mielestään hämmästyttäisi sekä kuninkaan että hänen rakkaan, nuoren isäntänsä. Sen jälkeen kun kuningas oli armahtanut hänet, silloin kun hänen naisellisen kunniansa tähden piti tulla elävältä haudatuksi, ei hän voinut kyllin kiittää kuninkaan lempeyttä ja armollisuutta. Näyttääkseen nyt hänelle tässä erinomaisessa tilaisuudessa uskollisuutensa ja kiitoksensa, hän oli enemmän kuin kahden kuukauden ajan harjoittanut linnan palvelijatarten kanssa laulua, jota he eivät milloinkaan ennen olleet kuulleet, mutta joka hätätilassa voitiin laulaa erään vanhan tunnetun kansanlaulun säveleellä. Laulun hän oli saanut rippi-isältään; se oli vapaa käännös schwabilaisen mestarilaulajan herra Reinmar von Zwetersin kuninkaalle omistetusta kunnialaulusta, johon kuitenkin oli otettu muutamia yksityisiä tosikuninkaallisia piirteitä. Kunniaportin ulkopuolella, Dorthen ja hänen piikojensa vastapäätä seisoi linnanvouti Tyko ja osa linnan miehistä varusväkeä. Dorthe oli koristanut heidän kypäränsä silkkinauhoilla ja vihreillä oksilla, ja kiilloitetut keihäät käsissään he seisoivat kunniaa tehden liikkumattomina kuin kuvapatsaat. Kun drotsi Pietari näki nämä juhlalliset valmistukset, jotka niin vähän soveltuivat hänen omaan mielentilaansa, ja tämän saattueen kamalaan jälkijoukkueeseen, valtasi hänet omituisen ahdistava tuskantunne. Tuo yksinkertaisesti rakennettu kunniaportti oli melkein mestauslavan näköinen, ja vanha, valkopukuinen imettäjä muistutti niinkutsuttuja itkijänaisia, jotka tavallisesti kaupunkien hautajaisissa johtivat hautajaismenoja. Naurettavasti koristeltujen karjapiikojen joukossa, jotka olivat esittävinään hienoja ylimysnaisia, tunsi Dorthe itsensä emännänarvossaan melkein kuningattaren veroiseksi. Vähemmin vakavassa tilaisuudessa heidän näkeminen olisi saanut nuoren, vilkkaan drotsin hymyilemään. Nyt se lisäsi vihlovasti ja melkein tuskallisesti hänen synkkää mielialaansa. Kuningas ei näyttänyt huomaavan näitä suosionosoitusten merkkejä, joihin hän pienissä kauppakaupungeissa oli niin tottunut, senkin vuoksi, että tiesi olevansa suurimman osan vihaama. Useimmiten olivat nämä tällaiset teeskennellyt suosionosoitukset viekkaan kamariherra Raanen toimeenpanemia, joka viisaasti laski, että jos ne eivät aina saavuttaneet hyväksymistä, niin harvoin ne kuitenkin olivat vastenmielisiä mielistelyä rakastavalle kuninkaalle.
Huolimatta tämän esityksen mauttomuudesta ja tilapäisleimasta, hedelmä Dorthen pikkukaupunkisivistyksestä ilmeni niissä kuitenkin tosikunnioitus kuningasta kohtaan, ja vanhan imettäjän yksinkertainen hyväntahtoisuus, kun hän nyt kimakalla, värisevällä äänellään, kirkuvien juutilaisten karjapiikojensa säestämänä näin esitti kuninkaalle saksalaisen mestarilaulajan ylistyksen tanskankielellä:
"Paras kansan ystävä kuningas on,
hänt' ilman on kruunukin loistoton.
Hätäturva on hyljätyn lesken hän,
ja ruokkija orvon leivättömän.
Hän suoja ja rauha on kansan ja maan
Mihin käykin, on rakkaus vastassaan.
Jalo sydämeltänsä ja mieleltään,
sanat suussaan on lempeät yhtenään.
Käsi aulis suurelle, pienellekin,
raha hällä ei ruostu kirstuihin.
On kunnia suuri sen kuninkaan,
Hän Eerik on, ruhtinas Tanskanmaan."
Nyt vasta osui esilaulajattaren lyhytnäköinen katse kuninkaaseen, ja nähdessään hänen tuikeat kasvonsa ja räpyttelevät silmänsä valahti hän kuolemankalpeaksi. Dorthe tuiotti häneen kuin noita-akka, joka manattuaan esille hirvittävän hengen itsekin kauhistuu tuon mahtavan tuntemattoman nähdessään. Hän risti ehdottomasti silmänsä ja käänsi katseensa pois hänestä; mutta nähdessään saattueen loppupäässä teloittajan apulaisineen, kohosi hänen kauhunsa korkeimmilleen, vieden kokonaan hänen mielenmalttinsa. Suonenvedontapaisesti huutaen hän kaatui maahan, sillaikaa kun kuningas käänteli arkaa orittaan ja ratsasti portista sisään seurueensa kanssa.
KAHDESKYMMENESVIIDES LUKU.
Drotsi Pietari ei ollut huomannut mitä siellä tapahtui. Hän auttoi nopeasti kuninkaan alas satulasta, saattaen hänet kivirappusia myöten ylös suureen ritarisaliin. Täällä oli oivallinen pöytä katettuna, ja täällä vastaanotti kuninkaan Dorthen toimesta enemmän lystikäs kuin sulosointuinen pöytämusiikki, maalaisviuluniekkojen ja huilunsoittajien esittämänä, jotka tavallisesti soittivat maalaishäissä. He hankasivat ja puhalsivat suurimmalla ponnistuksella. Hiki helmeili otsalla, ja he kumartivat kunnioittavasti, ja koettaessaan alamaisuudessaan miellyttää kuningasta loihtivat he esiin mitä kirkuvimpia ja vihlovimpia epäsointuja. Drotsi Pietari viittasi soittajat vaikenemaan ja poistumaan kun kuningas piteli käsiään korvillaan, ja kamaripalvelija Raane vahingoniloisesti hymyillen ihaili drotsi Hesselin kekseliäisyyttä hämmästyttää kuningasta näin miellyttävällä tavalla. "Se oli minun vanhan kasvatusäitini hyvässä tarkoituksessa tekemä onnistumaton keksintö", sanoi drotsi Pietari. "Minä toivon, että te suotte anteeksi talonväkeni viattomat erehdykset, he eivät ymmärrä hovitapoja."
Kuningas näkyi olevan syviin ajatuksiin vaipunut eikä vastannut.
"Minä en ole aivan hentomielinen", alkoi Jon ritari puhua, "mutta minä voin teidän puolesta, kuninkaani, tulla aivan liikutetuksi tuollaisistakin kissannaukujaisista, kun minä vain huomaan sen olevan totisesti ja rehellisesti tarkoitettua". Ei kuningas kuunnellut hänenkään puhettaan, ja ritari Jon kääntyi drotsin puoleen. "Teidän imettäjännekö lauloi meille tuolla ulkona? Drotsi Pietari, minä en tuntenut häntä siinä puvussa."
"Tuskin itsekään tunsin hänet, mutta hän se oli varmasti. Hän on yksinkertaisuudessaan tahtonut hämmästyttää minutkin ilveilyillään."
"Hän huusi kuin huuhkaja, mutta kuitenkin se oli melkein liikuttavaa", sanoi vanha ritari, koettaen tavallisella iloisella ja avomielisellä tavallaan saattaa kuninkaan paremmalle tuulelle, jotta siten saisi kuninkaan siirtämään äkkinäisesti päätetyn teloituksen. — "Ne hyvät naiset ylistivät laulussaan teidän armahtavaisuuttanne ja lempeyttänne, kuninkaani!" jatkoi hän. "Mutta heiltä meni suu tukkoon nähdessään pyövelin teidän seurueenne jatkona. Ettekö tahtoisi ainakin tämän yön nukkua päätöksenne tehtyänne ja antaa meidän lähettää vangit Viborgin linnaan? Eiköhän olisi paras ensin vahvistaa sydäntämme täällä eikä heti ajatella vakavia asioita?"
Tähän viimeiseen kehoitukseen, johon drotsi Pietari yhtyi osoittamalla nöyrästi kunniapaikkaa pöydän päässä, näkyi kuningas suostuvan. Hän oli vaiti, mutta istuutui pöytään, jossa hän pikaisesti virkisti itseään muutamalla pikarillisella viiniä. Vanha ritari Jon koetti saada aikaan iloisen pöytäkeskustelun, mutta tällä kertaa hänelle ei tahtonut onnistua saattaa kuningasta hyvälle tuulelle. Pihalla, aivan ikkunan ulkopuolella, istui pyöveli luurankohevosella, odottaen ahneiden kätyriensä kanssa kuninkaan käskyjä. Dorthe oli kannettu sairaana vuoteeseen, ja se näky, joka oli niin voimakkaasti koskenut häneen, oli myöskin tehnyt omituisen kaamean vaikutuksen koko talonväkeen. Linnanvouti Tyko huolehti sillävälin kuninkaallisten metsämiesten sekä haukkapoikien ja tarjoilijapoikien ravitsemisesta, joita juhlittiin mitä runsaimmin kolmessa eri huoneessa. Mutta linnassa vallitsi kuolonhiljaisuus, aivankuin siellä olisi vietetty hautajaisia.
Nyt nousi kuningas äkkiä pöydästä.
"Minä tahdon nähdä ne miehet!" sanoi hän päättäväisesti. — "Tässä piilee jotakin muutakin. Antakaa tuoda heidät tänne, drotsi, mutta varmasti kahlehdittuina ja vahvasti vartioituina!"
Drotsi Pietari meni heti ulos panemaan kuninkaan käskyä täytäntöön. Hetken perästä hän taas palasi ritarisaliin. Kuningas käveli kiivaasti edestakaisin liuskakivilattialla. Ritari Jon ja kamaripalvelija seisoivat ääneti ja näyttivät molemmat samalla tarkkaavaisuudella seuraavan kuninkaan levottomasti vaihtelevia kasvojen ilmeitä. Drotsi Pietari seisoi myöskin ääneti, kunnes kohtasi kuninkaan katseen. "He ovat täällä aivan heti!" sanoi hän sen jälkeen ja astui lähemmäksi. "Sallikaa minun lausua vielä pari sanaa, herra kuningas! Ei ainoatakaan vangeista ole otettu kiinni ryöstöstä. He eivät ole ryövänneet minun omaisuuttani, eikä ritari Lave Rimordson hyökännyt minun päälleni ennenkuin minä itse kutsuin hänet ritarilliseen kaksintaisteluun. Häntä ei voi maalain mukaan tuomita ryövärinä ennen kuin asia on lähemmin selvitetty."
"Vaiti!" vastasi kuningas. — "Lainsuojattomalla miehellä ei ole minkäänlaisia oikeuksia. Tuossa he ovat. Minä tahdon itse kuulustella heitä."
Linnanvouti Tyko astui nyt sisään aseellisten varusmiesten kanssa, joilla oli keskellään Niilo Rauhaton ja kaksitoista kahlehdittua ryöväriä. Varusmiehet asettuivat kahteen riviin molemmin puolin vankeja. Niilo Rauhaton astui ylvästelevällä röyhkeydellä toveriensa etunenään, mutta Lave Rimordson näkyi häpeävän seuraa, johon oli joutunut, jääden seisomaan takimaiseksi.
"Kuka on teidän johtajanne?" kysyi kuningas. "Sen tietää jokainen pojan naskalikin Tanskassa!" vastasi uhmaileva rosvopäällikkö, "sillä nimellä saavat äidit korpinpoikansa vaikenemaan, vaikka he pitelisivät veistä heidän kaulallaan. Minun nimeni voi pelottaa kaikki tyttölapset ja monen suurinenäisen miehenkin hiirenkoloon pujahtamaan. Jos minulla vain olisi yksi käsivarteni vapaana, herra kuningas, niin ettepä taitaisi kuunnella nimeäni loppuun asti. Niilo Rauhaton on muuten minun nimeni, teidän nöyrin palvelijanne! Jos te olisitte yhtä oivallinen kuningas kuin minä olen ryöväri, niin olisivat asiat toisin maassa ja valtakunnassa, ja minä olisin ehkä nyt ollut teidän oikea kätenne."
"Sinä siis itse tunnustat olevasi ryöväri, ja että nämä miehet ovat sinun kanssarikollisiasi?"
"Jos me sen kieltäisimme, niin me olisimme roistoja ja kehnoja miehiä!" vastasi Niilo Rauhaton. "Te olette ehkä tottunut valheeseen ja petokseen hovissanne. Siinä suhteessa olemme ainakin minä ja minunlaiseni rehellisiä."
"Hyvä!" sanoi kuningas. "Siis te tiedätte kaikki minkä rangaistuksen laki teille määrää. Valmistautukaa kuolemaan tunnin kuluessa!"
"Yhtä hyvin nyt kuin myöhemmin, herra kuningas! — Kaikkien meidän on kulettava sitä tietä. Mutta, jos te annatte minun elää huomiseen, niin minä kerron teille uutisen, joka voisi olla teille hyödyksi ja ehkä estäisi meidän tapaamasta toisemme liian pian toisessa paikassa."
Kuningas näytti hämmästyvän ja loi katseen kamaripalvelija Raaneen, joka viittasi hänelle salavihkaa, osoittaen tikarinkahvaan, joka pisti esiin ryöväripäällikön povitaskusta "Vai niin!" sanoi nyt kuningas, kääntyen taas ryöväripäällikön puoleen, "sinä tahdot tehdä minut uteliaaksi ja levottomaksi, mies, saadaksesi aikaa murtautumaan irti ja toimittamaan huomenna uusia onnettomuuksia. Se juoni on jo vanha ja kulunut; jos et sinä voi parempaa keksiä, niin et elä tätä tuntia loppuun."
"No hyvä! Antakaa minun siis mennä edeltäkäsin teille sijaa hankkimaan! Sen palveluksen minä voin vielä tehdä teille hyvän toveruuden tähden. No, no, elkää katsoko niin ylvästellen minuun, teidän armonne. Me molemmat voimme pian ottaa toisiamme kädestä. Sen mitä te ja teidän kaltaisenne saatte aikaan suuressa, ja siihen kykenette, sen teemme minä ja minunlaiseni pienessä, siinä vain on erotus, nähkääs. Jos te siis haluatte tehdä minut airueeksenne toiseen maailmaan, niin minä saan tyytyä siihen, sillä vielä tänä päivänä on teillä siihen valta, mutta te tulette sitä katumaan, herra kuningas! Me tapaamme taas pian, ja silloin te myönnätte Niilo Rauhattoman tarkoittaneen parastanne."
"Viekää hänet pois!" käski kuningas. "Hänet teloitetaan viimeiseksi. Jos hän ei tunnusta meille mitä kuvittelee tietävänsä, kidutettakoon häntä mitä ankarimmin! — Kuuletteko te, ritari Jon, mitä ankarimmin!"
Ritari Jon vastasi kuninkaan ankaraan käskyyn ääneti kumartaen. Vanhan herran kasvoilla oli tuskallinen ilme. Mutta hän siveli nopeasti kädellään uurteista otsaansa ja näytti taas kylmältä ja rauhalliselta.
"Astu esiin, Lave Rimordson!" käski kuningas, ja hurjan, epätoivoisen nuorukaisen astuessa esiin hänen näkemisensä herätti syvintä sääliä kaikissa paitsi kuninkaassa ja kamaripalvelija Raanessa, jotka molemmat näyttivät katselevan häntä salaisella pelolla.
"Tällä miekallani minä löin teidät ritariksi kolme vuotta sitten", sanoi kuningas. — "Nyt musertakoon teidän syntymäkaupunkinne pyöveli teidän ritarilliset aseenne ja ripustakoon teidän kilpenne, kärki ylöspäin, hirsipuun alle. Tunnustatteko olleenne liitossa tämän julkean ja kuuluisan ryövärin kanssa?"
"Kyllä, kuningas Eerik Kristofferinpoika!" vastasi nuori ryöväri — "minä tunnustan vieläkin enemmän: jos me olisimme tavanneet toisemme Daugbergin kaivoksissa puoli tuntia sitten, olisitte te yhtä vähän nähnyt tämän illan auringonlaskua kun minä nyt sitä odotan".
"Haa, salaliitto!" — huudahti kuningas. — "Te ette ole vain ryöväri — maankavaltaja, kuninkaanmurhaaja te olette, — senkin roisto! Kuka on maksanut teille Tanskan kuninkaan hengestä?"
"Minä en ole mikään palkattu ryöväri" — vastasi Lave Rimordson ylpeästi — "Minä olen ritari ruhtinaallista syntyperää, eikä ainoakaan kuningas saa minua rankaisematta loukata. Kuningas Eerik, sinä hetkenä, jona sinä julistit minut lainsuojattomaksi, vannoin minä sinun kuolemasi ja perikatosi. Totisesti, jos minun oikea käteni olisi tänä hetkenä vapaa, niin minä pitäisin vielä valani, ja tämä hetki olisi viimeisesi."
"Mielipuoli!" huudahti kuningas, astuen askeleen taapäin "Sinä erehdyt, jos luulet häpeällisillä tunnustuksillasi voittavasi hetkenkään lykkäystä. Vaikka sinulla olisi tuhat kanssarikollista, niin minä en lahjoita sinulle hetkeäkään niitä mainitaksesi."
"Siinä te teette viisaasti, kuningas Eerik!" vastasi vangittu ritari ja hymyili pilkallisesti. "Säästäkää niitä hetkiä, jotka teillä on jälellä. Teillä ei ole tietoa montako niitä on, ja kun tilintekonne hetki on käsissä, on teillä paljon enemmästä tehtävä tili kuin niillä syntisillä, jotka te nyt tuomitsette pyörille teilattaviksi."
"Vaiti kurja!" huusi kuningas katkeroituneena, mutta hänen silmänsä räpyttivät tuskallisesti, ja hänen levottomassa mielessään näkyi äkkiä tapahtuvan muutos. "Sinun henkesi on minun kädessäni", jatkoi hän, "sinä olet lainsuojaton kapinoitsija, — sinä olet ryöväri, ja murhaaja. — Sinä olet itse uhannut herrasi ja kuninkaasi henkeä. Mutta drotsi Hessel on väittänyt sinussa olevan vielä jälellä ritarillista kunniantuntoa. Sinun Pentti-veljesi on minun uskollinen ja ansiokas palvelijani, — sinun kunnoton kuolemasi näiden pahantekijöiden kanssa voi luoda varjon minun valtaistuimelleni. Etkö luule kuningas Eerik Kristofferinpojan voivan vielä armahtaa sinua?"
"Oi miksei, ikuisella vankeudella kauniissa Sjöborgin linnassa — eikö niin?" vastasi uhkamielinen vanki; "sillä minä en myö sieluani ja autuuttani väärällä valalla enkä luovu kostostani. Se tulee ja sen täytyy tulla, jos ei minun kauttani, niin toisten kautta. Kun syksy on käsissä, on elonkorjaajia kylläksi —"
"Saatana, mitä sinä tarkoitat, tunnusta!" huusi kuningas levottoman tuskallisena. — "Kurja pahantekijä, etkö usko minulla olevan kidutuspenkkiä? — Katso ulos ikkunasta siellä on mies, joka osaa irroittaa kielesi siteet."
"Sitä ei tarvita, Eerik kuningas!" vastasi ylpeä vanki hillityllä äänellä, kohottaen kalpeat kasvonsa ja tuijotti kuninkaaseen pelottavin katsein. "Teidän pyövelinne ei tarvitse raastella minua puhumaan. Jos te tahdotte kuulla totuuden, niin minä en sitä salaa teiltä kuolinhetkelläni. Niin suuri pahantekijä kuin olenkin", jatkoi hän ääntään korottaen, — — "niin minä olen kuitenkin paljon ylempänä sitä roistoa, joka petti parhaan ystävänsä ja häväisi hänen vaimonsa, sillaikaa kun uskollinen ystävä vuodatti verensä kunniakkaassa taistelussa, roiston kunnian puolesta. Jos ei rohkea Stig Andersen verisesti kosta vaimonsa kunniaa, — jos ei Ingeborg rouvan sokealla, mielipuolella isällä ole niin paljon näköä ja järkeä jälellä, että hän ritarimiekallaan löytää tien teidän petolliseen sydämeenne, kuningas Eerik, niin silloin ei ole tanskalaisen aateliston sydämissä enää rehellistä veripisaraa, ja silloin eivät he ansaitse parempaa kuningasta kun te olette."
Kuningas oli valahtanut kalpeaksi kuin ruumis. Hurjistunut kiukku ajoi vaahdon hänen suupieliinsä, hän oli suonenvedon tapaisesti pudistanut kätensä suuren miekankahvansa ympäri. Nyt hän paljasti miekkansa ja hyökkäsi kuin mielipuoli uhmailevaa vankia kohti, joka ei hievahtanut paikaltaan, hymyili vain hurjaa hymyään. Silloin juoksi drotsi Pietari esiin asettuen vangin ja kiukustuneen kuninkaan väliin. "Tämä ei ole mikään teloituspaikka, herra kuningas!" sanoi hän kiivaasti, "ettekä te ole pyöveli, joka kaadatte turvattoman vangin. Hän on julkea majesteettirikoksen tekijä, enkä minä enää rukoile hänen henkensä puolesta. Mutta minun taloani ei häväistä teolla, joka on teidän kruunullenne arvoton. Jos teidän heti täytyy saada nähdä tämän eksytetyn nuorukaisen verta, niin olettehan te tuonut pyövelin mukananne!"
Kuninkaan hurjistunut viha lauhtui äkkiä ja hän purasi harmistuneena huuleensa, työnsi miekan tuppeensa ja loi rohkeaan drotsiin katseen, joka kylläkin selvästi osoitti tälle, että hän viimeisen kerran antoi näin rohkean neuvonantajan ohjata itseään.
"Aivan niin, drotsi Hessel!" sanoi hän kylmästi. "Te olette oikeassa, minä olin vähällä unohtaa kuninkaallisen arvoni tuon julkean pahantekijän hävyttömyyden tähden. Tekin olitte vähällä unohtaa sen kunnioituksen, jota olette velvollinen osoittamaan kuningastanne kohtaan. Tällä kertaa minä kuitenkin tahdon seurata teidän viisasta neuvoanne. Toimittakaa vangit mestauspaikalle, ritari Jon! Lave Rimordson on ensimäisenä sinne vietävä. Sen kunnian minä suon hänelle hänen syntyperänsä tähden. Hänet teloitetaan miekalla, mutta hänen päänsä asetettakoon paalulle ja hänen ruumiinsa hirsipuuhun korppien syötäväksi. Drotsi Pietarin esirukouksen tähden säästettäköön hänen ritarillinen vaakunansa erityisestä armosta. Ne toiset kidutettakoon ja teilattakoon eläviltä. Nyt pois!"
Ritari Jon meni antamaan linnanvoudille viittauksen viedä vangit ulos. Lave Rimordson heitti halveksuvan silmäyksen kuninkaaseen. Hän laski oikean haavoitetun kätensä sydämelleen ja kasvot poispäin käännettyinä pudisti hän mennessään ääneti vasemmalla kädellään drotsi Pietarin kättä. Niilo Rauhaton hypähti hurjasti ovella ja helisteli kahleitansa. "Nyt rohkeutta, toverit!" huusi hän hurjasti nauraen. "Näyttäkää nyt minulle, että pysytte miehinä ja ojentakaa rohkeasti ulos kielenne siksi kun se on leikattu poikki! Katsokaa minuun viimeiseen asti ja olkaa päälliköllenne kunniaksi. Kun minä olen nähnyt heidät kaikki teilattavan, herra kuningas!" huusi hän ivallisesti, kääntyen vielä kerran uhmailevana ovessa — "niin sitten tulee hienomman väen vuoro. Tulkaa itse antamaan minulle armonpisto, niin olette kunnon pyöveli, silloin minä kuiskaan teidän korvaanne salaisuuden, jota te muuten ette saa kuulla ennenkuin Cecilian päivän jälkeen." Tämän sanottuaan hän poistui ulos ovelta.
Kuningas kääntyi nopeasti ylenkatseellisen näköisenä, mutta julkean ryöväripäällikön jäähyväissanat näyttivät kuitenkin tehneen hänet levottomaksi. "Seis!" huusi hän — "Ei sentään, tuo viekas joukkio ei saa minua petetyksi! Minä tunnen heidän juonensa. Tuollaisilla salaperäisillä puheilla on moni paatunut roisto laverrellut itsensä hirsipuusta. Raane, anna taluttaa ratsuni esille. Minä tahdon katsoa etempää säilyttävätkö he uhmailunsa kaikesta huolimatta loppuun asti."
Raane poistui ja palasi heti takaisin. "Hevoset seisovat oven edessä, teidän armonne!"
"Sinun myöskin?"
"Niinkuin käskette, herra kuningas!"
"Minä luulen kuitenkin muuttaneeni mieltä. Semmoisen näyn nähtyään ei saa hyvin nukutuksi, ja meidän täytyy huomenna nousta aikaisin ylös. Drotsi Hessel, onko kaikki järjestetty metsästystä varten!"
"Ei mitään puutu, herra kuningas!" vastasi drotsi Pietari luoden häneen katseen, joka ei salannut hänen kiihoittunutta mielentilaansa.
"Minä ratsastan kuitenkin sinne!" sanoi kuningas, "se on sittenkin huvitusta. Voihan sulkea silmänsä silloin kun ei halua katsoa. Teidän täytyy itse tunnustaa, tunnollinen drotsini että minä olen ollut sekä oikeudenmukainen, että armollinen."
Drotsi Pietari kumarsi ääneti.
"Kohtelias isäntäni seuraa kai minua?" lisäsi kuningas ystävällisellä äänellä, suuttumustaan salaten.
"Minä teen sen hyvin vastenmielisesti, armollinen kuningas, mutta jos te käskette, täytyy minun totella. Tässä ei tapahtunut mitään vääryyttä sen minä myönnän. Mutta se nähtävä ei ole kuninkaallinen, ja minä olisin toivonut teille arvokkaampaa huvitusta täällä käydessänne, jota minä en enää uskalla kutsua armolliseksi."
"Antaa sen asian jäädä! Te seuraatte minua!" sanoi kuningas ja meni.
Raane hymyili, ja synkkänä ja syvästi kiihoittuneena seurasi drotsi
Pietari kuninkaallista vierastaan.
KAHDESKYMMENESKUUDES LUKU.
Seuraavana aamuna, kun aurinko nousi, paistoi se kolmentoista teloitetun ryövärin ruumiille Daugbergin-harjulla. Alempaa syvältä luolatieltä kuului iloista hälinää, metsätorvien toitotuksia ja koirien haukuntaa, suuri metsästysseurue ratsasti ohi. Etunenässä ratsasti kuningas kirkkaan viheriässä metsästyspuvussa, vanhan Jon ritarin ja drotsi Pietarin välillä. Heitä seurasi kuusi komeasti puettua tarjoilijapoikaa haukkoja ja metsästystarpeita kantaen, heidän joukossaan nähtiin pieni, ystävällinen Åke Jonson, joka kantoi kuninkaan lempihaukkaa. Kuninkaallisen metsästäjäjoukon etunenässä, joka kuletti mukanaan vitjoista kolmeakymmentä koiraa, ratsasti kamaripalvelija Raane, joka samaten kuin metsästäjät oli keveästi asestettu jousipyssyllä ja metsästyspuukolla; sitäpaitsi hänen vyöllään riippui säihkyvillä jalokivillä koristettu kapea miekka, jonka kuningas oli äskettäin antanut suosikilleen silmiinpistäväksi armonosoitteeksi. Aseenkantaja Skirmen ei ollut metsästysseurueen mukana; — hän ei ollut vielä palannut käynniltään Henner Friserin luota metsämökiltä. Hänellä oli lupa viipyä poissa tämän päivän iltaan asti, ja hänen sijastaan nyt linnanvouti Tyko seurasi drotsia, päättäen muutaman reippaan Harrestrupin metsästäjän kanssa seurueen.
Ratsastaessaan Daugbergin harjun ohi sulki kuningas vasemman silmänsä, ettei näkisi teloituspaikkaa, ja kannusti metsästysorittaan. Kun he olivat vähän matkan päässä sieltä, kääntyi hän oikealle sivulle, jolla vanha ritari Jon ratsasti. "No, he pysyivät itsepäisesti uhkamielisinä?" sanoi hän, "eilen illalla minä en tahtonut häiritä hyvää yöuntani kuulemalla teidän kertomustanne loppuun, ja itse minä en ollut niin lähellä, että olisin kuullut, mitä he sanoivat. Eikö julkea Niilo Rauhaton tahtonut mitään tunnustaa?"
"Ei sanaakaan, herra kuningas!" vastasi Jon ritari — "mutta hän nauroi ilkeästi kuollessaan, uhaten kahdeksan päivän päästä kertoa teille mitä tiesi".
Kuningas räpytteli levottomasti silmiään ja kalpeni. "Sano minulle, rakas Jon!" sanoi hän, "luuletteko te kaikkien noiden salaperäisten uhkausten ja varoitusten, joita nuo miehet lausuivat, olleen muuta kuin viekkaita verukkeita, joilla he koettivat välttää rangaistusta ja saada tilaisuuden pakenemaan?"
"Minä en tiedä, herra kuningas, mutta teidän sijassanne minä en olisi kiirehtinyt niin paljon tämän kuolemantuomion täytäntöön panemista. Se seikka, että niin ylhäistä syntyperää oleva lainsuojaton ritari oli näiden rosvojen joukossa, näyttää minusta, heidän puheistaan huolimatta, olevan todennäköisenä todisteena siitä, että he ovat olleet täällä vaarallisemmissa ja tärkeämmissä asioissa kuin aikeessa ryöstää Harrestrupin ruoka-aitta ja viinikellari. Ehkä he olisivat voineet antaa meille tärkeämpiäkin tietoja."
Kuningas oli tämän kuultuaan tullut vieläkin levottomammaksi. "Saatana!" huusi hän kiivaasti, "täytyi kiirehtiä tekemään kaikki heidän vaaralliset aikeensa mahdottomiksi. Miksi ette sanonut minulle arvelultanne ennemmin, vielä heidän eläessään? Nyt teidän viisautenne tulee liian myöhään, ritari Jon."
"Tehän ette tahtonut kuulla sanaakaan, herra kuningas. Kun minulla on selvä kuninkaallinen käsky noudatettavana, niin minun täytyy vaieta ja totella etenkin milloin, niinkuin nyt tässä, epäilemättä kaikki on oikeudenmukaista, ja puustavillisesti laillista."
"Pahus vieköön, sitten me emme enää tahdo ajatella sitä!" sanoi kuningas koettaen rauhoittaa itseään. Hän kannusti metsästysorittaan ja antoi metsästäjien puhaltaa iloisen metsästyslaulun.
Drotsi Pietari pysyi vakavana ja hiljaisena. Kuningas ei ollut vielä koko aamuna puhunut hänelle sanaakaan, ja terävänäköinen drotsi oli selvästi lukevinaan sekä kuninkaan että viekkaan kamaripalvelijan kasvoista, että hänen kukistamisensa oli päätetty, mutta että ei vain tahdottu häiritä päivän huvituksia antamalla tiedoksi hänen valtansa ja vaikutuksensa loppuneen. Tämän alakuloisen ajatuksen vaimensi kuitenkin toinen paljon tärkeämpi asia: huolenpito maan ja valtakunnan turvallisuudesta, johon Inge neidon muistutus valppaudesta ja äskeinen tapahtuma ryövärien kanssa oli antanut aihetta.
Ritari Jon sitävastoin karkoitti kaikki synkät ja levottomuutta aiheuttavat ajatukset luotaan. Hän oli nuoruutensa aikoina ollut innokas metsästäjä, mutta ei ollut moniin vuosiin ottanut osaa näihin huvituksiin. Metsästystorvien äänet ja iloinen melu herättivät hänen mieleensä lapsuudenmuistot, ja kuninkaan seuralaisena hän piti velvollisuutenaan olla niin huvittava ja iloinen kuin mahdollista. Niinpian kuin ensimäinen metsäeläin oli ajettu esiin ryhtyi kuningas intohimoisesti sitä takaa-ajamaan. Tässä ei kukaan vetänyt vertoja hänelle. Hän ratsasti hurjaa vauhtia eteenpäin metsästäjien ja koirien keskellä, ja niinkuin tavallisesti ihailivat vieraat metsästäjät sekä hänen rohkeuttaan, että varmaa nuolella osaamistaan. Vanha Jon ritari jaksoi vaivoin seurata häntä, mutta hän ei antanut huomata matkan häntä rasittavan. Siirtyen ajatuksissaan takaisin nuoruutensa aikoihin, kannusti hän tulista ratsuaan, antaen sen tehdä mitä uskaliaimpia hyppäyksiä ojien ja aitojen yli.
Drotsi Pietari oli tottunut tällaiseen ajometsästykseen, mutta hän tunsi kuitenkin usein tuskaa haavoistaan, ja hänen alakuloista mielialaansa lisäsi vielä enemmän osanotto ritari Jonia kohtaan, jonka hän selvästi näki rasittavan itseään yli voimiensa. Mutta ei näyttänyt hyödyttävän puhua vanhalle herralle. Niin iloiselta kuin hän näyttikin, oli hän viittauksella antanut drotsille tiedoksi yhtyvänsä hänen epäluuloonsa ja katsoi hyvin tärkeäksi, että metsästysseura pysyisi koossa.
Koko aamupäivän kuningas ei ajatellut muuta kuin metsästystä, ja jos joskus pysähdyttiin kaatuneen petoeläimen ympärille, oli kamaripalvelijalla uusi näkyvissä, ja hän riensi taas edelleen uudistetulla, metsästysinnolla. Kun viimeinkin pysähdyttiin viheriälle metsänurmelle, jossa hevoset saivat hengähtää, nautittiin siellä pikaisesti valmistettu päivällinen, jonka kestäessä kamaripalvelija oli väsymätön kertomaan kuninkaalle hauskoja metsästysjuttuja. He olivat istuutuneet kumoonkaadetulle tammenrungolle. Pöytäliina oli levitetty pehmeälle sammalelle, ja vähän etemmäksi olivat metsästäjät leiriytyneet, kaadettu saalis oli vähän syrjempänä. Tarjoilijapojat kantoivat ruuan kuninkaalle, joka oli iloisen ja tyytyväisen näköinen.
"Tämä on ritarillista ja kuninkaallista ajanviettoa!" vastasi Jon ritari kuninkaan kysymykseen huvittiko metsästys häntä; — "nuoruudessani olin minäkin oivallinen metsästäjä, mutta nyt minä olen liian jäykkä ja vanha siihen leikkiin."
"Ensi kerralla, herra kuningas, on parasta että minä jään kotiin niinkuin vanhat metsästyshevoset."
"Tehän halusitte tällä kertaa itse mukaan", sanoi kuningas. "Minua ihmetytti teidän intonne."
"Ei se ollut aivan metsästyksen tähden, herra kuningas!" vastasi vanhus vakavasti, heittäen tarkkaavaisen silmäyksen Raaneen. "Tämä osa Jyllantia on minulle hyvin outoa". lisäsi hän hätäisesti, "ja minä tahdoin myöskin mielelläni nähdä drotsi Hesselin isäntänä".
"Silloin olette myöskin nähnyt hänen olevan herran talossaan ja pitävän tarkan huolen vierasvaraisuudesta!" vastasi kuningas ivallisesti hymyillen. "Ryövärit ja sissitkin ovat turvassa hänen kattonsa alla."
"Jos hän siinä meni hiukan liian pitkälle, teidän armonne!" sanoi ritari Jon — "niin minä pyydän teitä minun tähteni suomaan sen hänelle anteeksi. En minäkään puolestani pitänyt niitä vankeja niin vaarallisina."
"Minun täytyy myöntää, herra kuningas", alkoi drotsi Pietari nyt puhua —"että näiden pahantekijöiden asia oli merkillisempi kuin mitä uskoinkaan, he ovat nyt palkkansa ansainneet. Jos minä siinä tilaisuudessa, erehdyin ja silmänräpäykseksi unohdin sen kunnioituksen, jota olen velvollinen osoittamaan kuninkaallista vierastani kohtaan, niin elkää salliko tänä päivänä auringon laskea vihanne yli, kuninkaani. Jos minä senkautta olen menettänyt kuninkaallisen suosionne, niin suokaa minun edes — —"
"Kyllin siitä!" keskeytti kuningas hänet kylmästi, "minä olen tullut tänne huvittelemaan enkä joka päivä tuomioita langettamaan. Minä olen omien ajatusteni herra, ja minun päätökseni saatte tietää kunhan aika on käsissä. No, miksi eivät metsästäjien torvet soi?"
Raane antoi nopeasti viittauksen kuninkaallisille torvensoittajille, jotka seisoivat vähän etempänä pienellä kunnaalla. He soittivat nyt reippaan metsästyskappaleen, jota he kutsuivat Waldemar Seierin metsästykseksi, ja jota kuningas erityisesti suosi.
Painostava äänettömyys vallitsi kuninkaan epäsuosiollisen lausunnon jälkeen drotsi Pietarille. Raane hymyili viekkaasti, hän täytti kuninkaan pikarin ja koetti muutamilla hovinarrin eleillä herättää iloisen mielialan jälleen. Mutta kuningas ei koskenut pikariin, vaan vaipui syviin mietteisiin. Voimakas liikkeellä-olo ja tietoisuus taitavuudestaan metsästäjänä näytti karkoittaneen hänen kasvoiltaan sen epämääräisen ja vastakkaisen ilmeen, joka rumensi ne, ja hetkeksi oli niille levinnyt todellinen kuninkaallisen suuruuden piirre. Käsi miekan kahvalla hän katseli kolmea tärkeintä neuvonantajaansa niinkuin se, jolla on minä hetkenä tahansa oikeus vapautua heistä kaikista. Raane oli ainoa, jota kohtaan hän tunsi jonkinlaista luottamusta; parempina hetkinään kuningas kuitenkin ylenkatsoi häntä alhaisten huvitusten kurjana välittäjänä. Se voima, jota vanha ritari Jon osasi niin suurella viisaudella ja varovaisuudella käyttää, näytti hänestä tällä hetkellä olevan sekaantumista majesteetin oikeuksiin, ja drotsi Pietarin etevämmyys tuntui hänestä sietämättömältä. Nuo reippaat, ylpeät voitonsäveleet, jotka kuningas tunsi lapsuutensa ajoilta, herättivät eloon hänen nuoruudenunelmansa, ja muiston siitä ajasta, jolloin häntä äitinsä vieressä jo tervehdittiin kuninkaan nimellä ja hän tunsi Waldemarin veren virtaavan rohkeana ja turmeltumattomana suonissaan. Näytti siltä kuin hänen koko turhaankulutettu kuningaselämänsä kulkisi hänen ohitsensa ja hän istuisi yksin ja vihattuna ilman ainoatakaan ystävää. Omituinen surumielisyys ja alakuloisuus näkyi tahtovan vallata hänet; mutta hän voitti nöyryyttävän tunteen ja hurja uhka ja kovuus loisti taas hänen räpyttelevistä silmistään.
Drotsi Pietari seisoi ääneti ajatuksiinsa vaipuneena. Hänen rehellisistä avonaisista kasvoistaan voi selvästi lukea miten arka asia kuninkaan suosion menettäminen oli hänelle. Vain yksi ajattelematon sana oli tehnyt tyhjäksi hänen koko tulevaisuuden suunnitelmansa. Hän ei voinut kieltää esiintyneensä liian ylimielisenä asiassa, jonka tiesi oikeaksi, ja jonka liian rohkea puolustus oli saanut kuninkaan koko suuttumuksen kohdistumaan häneen. Hänen mieltänsä katkeroitti tietoisuus siitä, että oli loukannut kuningasta hetkenä, jona tämä saapui vieraana hänen kotiinsa. Se oli hänelle tällä hetkellä melkein katkerampaa kuin ajatus sen näennäisistä seurauksista. Nyt kohdistui kuninkaan ankara tuomarinkatse häneen, mutta sen liioiteltu kovuus näytti melkein tyynnyttävän häntä. Se avomielisyys, jolla hän vastasi tähän katseeseen, ei sen sijaan suinkaan ollut omiaan lepyttämään kuningasta, vaikka hänen täytyikin tuntea kunnioitusta sitä lujaa itseluottamusta ja rauhallista mieltä kohtaan, jota ei mikään hallitsijan oikku voinut nöyryyttää.
Sekä Raane, että vanha Jon ritari olivat näiden mykkien, mutta merkitsevien kasvonilmeiden tarkkaavaisina todistajina, jotka soiton ja yleisen vaitiolon aikana korvasivat keskeytyneen pöytäkeskustelun. Vanha, viisas valtiomies näytti rauhalliselta ja välinpitämättömältä, mutta kyynel kimmelsi hänen silmissään kun hän huomasi kuninkaan hurjien intohimojen rumentamilla kasvoilla vielä hetken välähtävän ylevyyden ja arvokkaisuuden ilmeen. Hän tunsi huolestuneena uskollisen drotsi Pietarin kukistumisen päätetyksi ja myöskin oman vaikutusvaltansa olevan horjuvalla pohjalla. Mutta eniten huolestutti häntä se riemuitseva ilme, jota viekas kamaripalvelija turhaan koetti salata, ja se liehakoiva teeskentely, jolla hän kehoitti jatkamaan metsästystä. Nyt huomasi vanha herra kamaripalvelijan tekevän myöskin omituisen liikkeen käsivarrellaan, johon kuningas nyökäytti päätään kuin salaisen sopimuksen merkiksi. Kuningas näytti aikovan nousta, mutta vaipui taas ajatuksiinsa, jääden istumaan. Torvensoittajat jatkoivat puhaltamistaan.
"Herrajumala!" keskeytti nyt vanha Jon ritari pitkän äänettömyyden, "he soittavat kuningas Waldemarin metsästystä. On niin omituista sitä ajatella, herra kuningas. Jos teidän suurella isoisällänne olisi ollut kreivi Albert ja uskollinen Riisen Kaarle vieressään, kun hänelle soitettiin tuo kappale Lyon onnettomalla metsästysretkellä, niin tuskin musta kreivi Henrik olisi sillä kertaa saanut häntä käsiinsä."
"Kruunuhirvi! Kruunuhirvi!" huusi nyt Raane, hypähtäen ylös. Kuningas nousi nopeasti. Joukko eläimiä, komea sarvipäinen hirvi etunenässä, juoksi ohitse. Silmänräpäyksessä olivat kaikki metsästäjät hevosten selässä. Torvet toitottivat ja koirat haukkuivat.
"Eteenpäin!" huusi kuningas ja hypähti oriinsa selkään. Drotsi Pietari ja Jon ritari kiirehtivät nopeasti hänen sivulleen. — Kamaripalvelija ratsasti edeltä; ja nyt alkoi metsästys kahta innokkaammin ja rajummin. Väliin jouduttiin pois eläinten jäliltä ja löydettiin ne jälleen, ja sitten ratsastettiin muutama tunti keskeyttämättä.
"Herra kuningas!" sanoi lopulta drotsi Pietari ratsastaen aivan kuninkaan viereen, kun tämä oli hetkeksi pysähtynyt tarkkaamaan koiria ja jälkiä, "levähtäkäämme hetken! Ritari Jonin ikäiselle on näin raju liikkuminen rasittavaa, minun haavojeni siteet ovat auvenneet!"
"Se, joka ei jaksa seurata, jääköön jälkeen!" vastasi kuningas — "minulla on kylliksi metsästäjiä mukanani, minä en tarvitse teitä. Eteenpäin, Raane!"
Metsästystä jatkettiin innolla. Mutta ei drotsi Hessel eikä ritari Jon jääneet jälelle. Alkoi viimein hämärtää. Drotsi Pietari ratsasti taas Raanen ja kuninkaan hevosien väliin. "Jos tahdotte ehtiä Harrestrupiin yöksi, herra kuningas", sanoi hän näennäisellä levottomuudella, "niin täytyy meidän nyt kääntyä ja jättää eläimet täksi päiväksi rauhaan".
"Minä teen vain sen mitä minä tahdon!" vastasi kuningas suuttuneena. Hän oli juuri äsken itse nuolella osunut kruunuhirveen, jota nyt tulisesti seurattiin. "Kruunattu eläin on minun", huusi hän, "vaikka sitten saisin seurata sitä aamuun asti!"
Nyt mentiin huimaavaa nelistä eteenpäin, yli kantojen ja kivien, läpi metsien ja vesakkojen, koirien haukkuessa ja torvien iloisesti raikuessa. Drotsi Pietari ja ritari Jon seurasivat vielä kuningasta, eivätkä kadottaneet häntä hetkeksikään näkyvistään. Mutta ritari Jonin hevonen kompastui erään vaikeamman hyppäyksen tehdessään, ja hän itse sai niin voimakkaan sysäyksen oikeaan sivuunsa, että hän jäi hetkeksi makaamaan tainnoksiin maahan. Drotsi Pietari hyppäsi hevosensa selästä ja riensi häntä auttamaan; hän huomasi kauhukseen vanhan herran taittaneen yhden kylkiluunsa. "Pysähtykää, Jumalan nimessä, pysähtykää!" huusi hän voimiensa takaa. Metsästäjät kuulivat drotsin voimakkaan äänen, jota he olivat tottuneet tottelemaan ja pysähtyivät. He tulivat heti avuksi. Pian oli risuista saatu kokoon paari, jolla vanha herra voitiin kantaa. Kaikki osoittivat hänelle mitä suurinta osanottoa. Mutta tämän hämmingin aikana olivat kuningas ja kamaripalvelija Raane, sekä kaksi vikkelintä haukankantaja-poikaa kadonneet heidän näkyvistään.
Niin pian kuin ritari Jon heräsi tainnoksista ja näki makaavansa paarilla, ympärillään drotsi Pietari ja hätääntyneet metsästäjät, kyseli hän huolissaan ja pelästyneenä kuningasta.