"Hän ei tahtonut pysähtyä", sanoi drotsi Pietari, "mutta hänen täytyy heti kääntyä takaisin. On mahdotonta enää jatkaa metsästystä. On jo melkein yö."
"Joutuun hänen jälkeensä, drotsi Pietari!" huusi vanhus, "taivaan nimessä, joutukaa hänen jälkeensä. Mitä te ajattelette!" kuiskasi hän, "onhan hän yksin Raanen kanssa. Teidän väkenne pitää huolen minusta. Eteenpäin!"
"Pidä hyvä huoli hänestä, Tyko! Hän on kuninkaan tärkein mies", sanoi drotsi Pietari linnanvoudilleen, hypätessään kiireellä ratsunsa selkään. "Kantakaa hänet varovasti Harrestrupiin! Te muut seuraatte minua! Jumala olkoon teidän kanssanne, jalo herra!"
Silmänräpäyksessä oli drotsi Pietari kadonnut metsään kuninkaallisten metsästäjien kanssa, sillaikaa kun linnanvouti Tyko miestensä kanssa kantoi varovaisesti sairaan ritari Jonin Harrestrupiin.
KAHDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.
Samaan aikaan, iltahämärässä, seisoi Klaus Skirmen aseenkantajahattu kädessään Henner Friserin ja Åsen edessä pienessä yksinäisessä metsätorpassa, lähellä Finnerupea. Voimakas sankarivartaloinen vanhus oli sota-asussa; hänen yllään oli friisiläinen sotisopa, nahkainen panssari, ja hylkeennahkalakki harvoilla hiuksilla, ja hän nojasi pitkään keihääseen. Pienellä, somalla Åsella näytti olevan paljon rauhallisemmat ajatukset mielessä; hänellä oli yllään sama tummansininen puku, sama poimuteltu hame ja heleän — sininen esiliina, jossa Skirmen oli nähnyt hänet silloin kun hän oli mukana pelastamassa Åsea Hegnesgavelista. Hän piteli tuttavallisesti Skirmeniä kädestä ja katseli ihastuneena häneen suurilla, vilkkailla silmillään, tämän ujona odottaessa vanhan Hennerin ratkaisevaa sanaa.
"Kiitos varoituksestasi, reipas poikani!" sanoi Henner ja Pudisti voimakkaasti aseenkantajan kättä. "Oh hyvä, että sinä tulit niin aikaseen, että voit auttaa meidän pieniä varustustöitämme. Tulkoot nyt takaa-ajajamme minä hetkenä tahtovat. Ei kukaan näe meitä kauemmin kuin itse haluamme. — Jos on totta mitä puhut, — ja minä en pidä sinua minään lavertelijana — niin sinä olet nopsa poika. Niiden ryövärien kanssa ei ollut leikkimistä. Jos sinä jatkat tähän tapaan, ja herrasi hyvällä omallatunnolla voi antaa sinulle ritarilyönnin, niin ei minulla ole mitään sitä vastaan, että minun pieni Åseni rakastaa sinua ja sinä häntä. Kun me ensikerran tapaamme voimme puhua lähemmin asiasta!"
Skirmen ja Åse lensivät onnellisina toistensa syliin ja syleilivät sitten ilonsa innossa vanhusta.
"Hiljaa, hiljaa, lapset! Jumala ja pyhä Kristian teitä siunatkoot!" jatkoi voimakas vanhus liikutettuna — "mutta nyt ei ole aikaa ajatella rakastelemista ja lempimistä. Nyt sinun täytyy lähteä, Skirmen! Ja vie suoraa päätä herrallesi tiedot siitä mitä me tiedämme!"
"Hänellä on siitä jo vähän vihiä", sanoi Skirmen. "Hän tietää mitä Riiben porvarit sanoivat kapakassa. Mutta ei hän kuitenkaan usko sen paljoakaan merkitsevän."
"Sano hänelle terveisiä minulta", sanoi vanhus, "että niillä varmasti ei ole vähempää merkistä kuin mitä kansa sanoo niiden kolmen auringon merkitsevän, jotka me näimme taivaalla pyhän Nemesiuksen päivänä. Se oli päivänä ennen pyhäin miesten päivää. Oppineet papit puhuvat paljon eräästä pakanallisesta koston noitahengestä, jolla on ollut melkein sama nimi kuin sillä hyvällä pyhimyksellä, jota me sinä päivänä palvelemme. Meidän herramme tuntee sen noidan, enkä minä ymmärrä näitä auringon ja kuun merkkejä. Mutta yhden minä tiedän: kun vihaiset ritarit kömpivät munkinkauhtanoihin, niin eivät he silloin ainakaan aio pyhiinvaellusmatkalle. Käske herrasi ensiksi ja etupäässä varomaan Finnerupin latoa! Ja nyt matkaan! Suutele häntä Åse, ja anna hänen sitten mennä! Sinun norlantilaisesi on innokkaampi kuninkaan palvelija kuin sinä, Skirmen! Kuuletko miten kärsimättömästi se kutsuu?"
"Hyvästi, isä Henner, hyvästi, rakas Åseni!" sanoi Skirmen nyt kiireisesti: "Olkaa vain varovaisia! Åse, jos sinä olet haltijatar, niin ole yhtä nopea katoamaan kuin hän! Katoa Jumalan nimessä heti kun aavistat pahaa!"
"Ole varuillasi, nuori herra ritarini, minä olen todellakin haltijatar!" sanoi Åse leikillisesti ja syleili häntä: "etkö näe minun sinistä hamettani ja ruskeaa kaksiosaista hattuani? — Kas niin, katso minua vain silmiin, elä selkään, — siellä minulla on reikiä kuin seulassa. Nyt pois, matkaan poika! — Ratsasta kuninkaasi ja herrasi luo, muuten et ansaitse ritarinkannuksiasi, enkä minä halua enää kuulla sinusta."
Skirmen syleili häntä nopeasti ja kiiruhti ulos, Åsen ja vanhuksen saattamana. Vähän senjälkeen kuului keveää nelistämistä metsästä, ja Henner Friser palasi tupaan tyttärentyttärensä kanssa. He olivat molemmat vaiti. Vanhus löi telkeet oven eteen, heitti keihäänsä nurkkaan, ja istuutui vakaviin ajatuksiin vaipuneena nojatuolin kaislaistuimelle. Tuvassa oli aivan pimeä. Åse otti esille käsityönsä ja istuutui ompelemaan luukun lähelle.
"Sytytä lamppu, Åse!" keskeytti vanhus viimein vaitiolon, nousten levottomana paikaltaan. "On vielä liian aikaista mennä levolle tuonne komeroon, ja sinä tiedät, että minä en siedä istua pimeässä."
"Mutta eiköhän se olisi viisainta tänä iltana, rakas isoisä?" vastasi Åse. "Lamppu kuultaa läpi, vaikka minä ripustaisin esiliinanikin luukun eteen. Jos me haluamme pysyä salassa, niin eiköhän olisi paras" — —
"Minä en ole mikään akka!" sanoi Henner. "Minä en kömmi piiloon ihmispelosta, enkä minä rupea paholaisen kiusattavaksi pimeässä. Eläviä minä en pelkää, kun vain nuo kirotut kuolleet antaisivat minulle rauhan!"
"Ajatteletko sinä taas kuolleita, rakas isoisä!" sanoi Åse hiljaa huoaten, ja sytytti lampun, jonka hän asetti leveästä hirrestä riippuvaan rautakoukkuun ripustettuaan ensin ohuen, heleänsinisen liinaesiliinan metsään viettävän luukun sarviruudun eteen. "Rakas isoisä, eiväthän kuolleet meitä vainoa, vaan elävät meitä takaa-ajavat!" jatkoi hän, ja istui käsitöineen penkille hänen tuolinsa vastapäätä. "Se mikä sinut väliin tekee niin levottomaksi öisin, on vain myrsky, joka riuhtoo kuivia oksia puista, ja villit yölinnut, jotka huutaen lentävät metsän yli."
"Se tulee aina tänne Gottorpista!" mutisi vanhus, joka taas oli istuutunut nojatuoliin, "siellä hän makaa suossa, sydän seivästettynä, tuo kirottu kuningas, joka heitätti veljensä Slieeniin, hän täällä öisin hurjana ratsastelee metsien halki. Minä olen kauan pitänyt sitä valheena ja taikauskona, mutta nyt minä uskon sen, kun sen itse olen nähnyt."
"Jumala meitä auttakoon! Oletko sinä sen itse nähnyt isoisä! Milloinka sinä sen näit?"
"Yöllä Pyhän Nemesiuksen päivän jälkeen, silloin kun me olimme nähneet sen ihmeellisen näyn taivaalla, — toissa yönä oli siitä kulunut kolme viikkoa. Oli sunnuntai, ja me olimme olleet kirkossa. — Sinä muistat kyllä miten myrsky ulvoi. Sinä nukuit lopulta tuonne komeroon, mutta tuolta kirotulta suhinalta ja kohinalta minä en voinut ummistaa silmiäni. Minä nousin viimein ylös ja katsoin luukusta metsään, ja se mitä siellä näin ei ollut valhetta. Metsän läpi ratsasti kuutamossa pikimusta herra; hän ratsasti hurjaa nelistä sysimustalla oriilla. Orit hirnui ja korskui niin kuin se olisi ollut noiduttu, ja säkenet singahtelivat sen jälissä. Se mies, joka ratsasti jälestä, oli kuin raudasta valettu, taisikin olla itse paholainen, ja kolme suurta koiraa juoksi perästä; ne loistivat kuunvalossa; mutta että ne olisivat olleet tulisia niinkuin sanotaan, sitä en minä voi vannoa. Minä olin saanut kylliksi näkemistäni; ja nyt ei kenenkään tarvitse koettaa uskotella minulle, että kuningas Aabelin metsästys on vain puhetta ja taikauskoa."
"Minä näin varmasti ne samat metsästäjät maanantai-iltana", vastasi Åse, "mutta voit olla varma siitä, isoisä, että ne olivat eläviä ihmisiä. Metsävoudin Marja oli myöskin nähnyt heidät, ja hän arveli niiden olleen Möllerupin peloittavan Stigmarskin ja väkevän Mads Jyden, joka aina seuraa häntä. Se oli vähän sitä ennen, kun me kuulimme puhuttavan niistä monista harmaaveljesmunkeista Riibessä ja kummittelemisesta Finnerupin ladossa, ja uskoithan sinä itsekin heidän olevan kavaltajia, jotka väijyvät kuningasta."
"Sinä voit olla oikeassa, lapsi!" sanoi Henner rauhallisempana ja nyökäytti miettiväisesti harmaata päätään. "Minä olen vanha höperö, kun uskottelen itselleni sellaista hullutusta. Vaikka se olisikin ollut kirottu kuningas Aabel itse", jatkoi hän ja nousi — "niin tulkoon vain, jos tahtoo! En minä ole ennenkään pelännyt katsoa sitä miestä silmiin. Minulla on jälellä vanha teräsjouseni, ja minun hyvä friisiläinen keihääni suojelee minut vielä kaikilta roistoilta, olkoot ne sitten eläviä tai kuolleita!" Hän jäi seisomaan keskilattialle, käsivarret ristissä yli rinnan ja vaipui syviin mietteisiin. "Olisiko se todellakin ollut Stig Andersen?" huudahti hän nyt äkkiä. "Olisiko hänelläkin oma osansa ladon kummitusjutuissa? Hm, hm, se oli siis vaarallisempaa kuin uskoinkaan, nyt ei ole aikaa kömpiä komeroon oman nahkansa pelastamiseksi. Olisi ollut parempi, että itse olisin ratsastanut drotsin luo. Skirmen on reipas poika, mutta nyt sinä olet sitonut hänet lemmensiteilläsi, ja silloin ei voi luottaa parhaimpaankaan. Eikö hän tehnyt kaikkea tänään niin kömpelösti, niinkuin ei hänellä ikinä ennen olisi ollut kirvestä tai lapiota kädessään" —
"Mutta hän onkin ritarin poika, isoisä, eikä hän ole tottunut sellaisiin töihin. Mutta saat nähdä, että hän on sukkelampi silloin kun on hänen kuninkaansa pelastus kysymyksessä."
"Puolusta sinä vain aseenkantajaasi, mutta jos hän ei ole parempi aseenkantaja kuin kirvesmies, niin ei hänestä ikipäivänä tule ritaria. Sano minulle, Åse, pelkäätkö olla yksin kotona tämän yötä?"
"Pelkäisinkö, isoisä!" vastasi hän nopeasti ja punastui. "Ei, en minä pelkää, — kun et sinä vain olisi puhunut tuosta pahasta kuolleesta kuninkaasta. — Mutta se ei merkitse mitään!" jatkoi hän iloisesti huomatessaan tyytymättömän ja levottoman ilmeen vanhuksen kasvoilla. "Minä en pelkää vähääkään, isoisä! Olenhan minä haltijatar, tiedäthän sinä sen, ja kun minä tahdon ettei minua nähdä, teen minä vain itseni näkymättömäksi."
"No, se on hyvä, lapseni!" sanoi Henner rauhoittuneena ja katseli häntä sydämellisen osanottavasti: "sinun hienoissa suonissasi virtaa rohkeaa friisiläistä verta, ja sinä olet kauan ollut vapaa unikohtauksistasi. Sinun turvallisuudestasi on täällä jokseenkin huolehdittu. Mutta jos olet levoton, niin en minä tahdo jättää sinua. Sinä olet minun silmäteräni, Åse. Eipä kannata nykyään paljon huolehtia muusta maailmasta. Mutta kun rantasulut murtuvat, silloin ei ainoakaan tosi rantafriisi nuku, jos ei meidän Herramme ja pyhä Kristian ole katsoneet hyväksi muuttaa meitä tukeiksi. Se on tärkeä asia, sinä sen kyllä ymmärrät. Kuninkaasta itsestään minä en välitä enempää kuin mädänneestä nuoranpätkästä. Mutta maahan ja valtakuntaan katsoen hän on kuitenkin tärkeä mies, ainakin siksi kunnes drotsi Hessel on kasvattanut meille paremman kuninkaan. Kunnon drotsi on pelastanut sinun kunniasi ja ehkä minunkin henkeni; hän on kuninkaallensa uskollinen rehellisenä miehenä, ja minä olen velvollinen tekemään kaikkeni hänen ja hänen herransa puolesta. Jos uskallat jäädä tänne yksin, lapsi, niin minä ratsastan heti etsimään drotsi Hesseliä ja kuningasta, olkoot he missä tahansa. Luulenpa toki olevani turvattu kun tulen semmoisessa asiassa."
"Ratsasta Jumalan ja pyhän neitsyen nimessä, isoisä, jos se on sinun velvollisuutesi! Minä en pelkää ja osaan kyllä suojella itseni!" vastasi Åse reippaasti. Vanhus ei miettinyt kauempaa. "Pane leipäpalanen metsästyslaukkuuni, sillaikaa kun minä satuloitsen Pitkä-jalan!" sanoi hän ja meni keittiön kautta pihalle ja talliin.
Åse meni hänen kanssaan keittiöön ja palasi hetken kuluttua takaisin, tuoden mukanaan vähän ruokaa, jonka hän pisti hirvensarvinaulakosta riippuvaan nahkaiseen metsästyslaukkuun. Hänen siinä askaroidessaan, putosi esiliina pieneltä sarviruudulta, mutta hän ei sitä huomannut ollessaan selin ikkunaan päin. Esiliinan putoamisen oli aiheuttanut ohut keihäänkärki, joka nopeasti vetäistiin pois sarviruudun läpi. Viekkaat punaviiksiset kasvot tirkistivät ruudun läpi. Ne katosivat heti ja sijaan tulivat toiset, jotka nekin nopeasti katosivat Åsen kääntyessä. Nyt vasta hän huomasi esiliinana pudonneen ruudun edestä. Hän meni rauhallisesti ripustamaan sen paikalleen, huomaamatta kapeata halkeamaa sarviruudussa.
Nyt astui hänen isoisänsä matkavarustuksissaan keittiönovesta. "Minä ratsastan takaportin kautta", sanoi hän ja heitti metsästyslaukun olalleen. "Ethän sinä vain pelkää, lapseni? Jos huomaat jotakin epäilyttävää, niin tiedät mitä sinun on tehtävä. Jos et uskalla pitää valoa, niin sammuta lamppu!"
"Ole sinä vain huoleti minusta, isoisä!" vastasi Åse ilman vähintäkään pelkoa. "Kun sinä puhuit niin paljon kuolleista, niin minä en tahdo sammuttaa lamppua. Kummitukset eivät siedä valoa. Eläviltä ihmisiltä minä kyllä osaan suojella itseni. Milloin saan odottaa sinua takaisin?"
"Ennen aamua", vastasi vanhus. "Sule keittiönovi minun jälestäni. Sinä et avaa kenellekään, ennenkuin kuulet yhdeksän lyöntiä ovelle. Jumalan haltuun!" Hän syleili tyttöä kiihkeästi, ja poistui samaa tietä, jota oli tullutkin. Åse telkitsi oven hänen jälestään ja palasi takaisin yksinäiseen tupaan. Vähän senjälkeen hän kuuli hevoskavioiden kapseen metsästä ja tiesi sen aiheutuvan isoisän voimakkaasta ratsastuksesta.
KAHDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.
Noin pyssynkantaman päässä pienestä metsätorpasta, muutaman tiheän orapihlaja-pensaan takana seisoi kaksi satuloitua hevosta. Niitä piteli kiinni kaksi komeasti puettua poikaa, jotka istuivat pienten metsästyshevosten selässä, ja kummallakin oli haukka käsivarrellaan. Mutta kymmenen askeleen päässä metsätorpasta seisoivat kuningas ja kamaripalvelija Raane kuiskaten salaperäisesti tiheän leppäpensaikon takana, joka melkein peitti heidät.
"Se oli vanhus, joka ratsasti pois!" kuiskasi Raane. "Sepä vasta onnen sattuma. Ja kuulitteko herra? Yhdeksän lyöntiä ovelle avaa sen!"
"Hm! Olinhan minä jo luopunut koko aikeesta", mutisi kuningas levottomana. "Olisi ollut parempi, että sinä olisit pitänyt huolen tiestä!"
"Totta puhuen, herra kuningas, minulla oli parempi tieto tiestä kuin mitä olin näyttävinäni. Minä tahdoin kuitenkin vastoin teidän tahtoanne hämmästyttää teitä ja pitää lupaukseni. Nyt te olette itse nähnyt hänen olevan täällä, ja että drotsi Hessel on piiloittanut tytön teiltä. Tämä on hänen metsätorppansa. Täällä hän on nyt viime vuodesta asti piiloittanut ja säilyttänyt sekä tytön että vanhan kuninkaanmurhaajan."
"Hiljaa!" kuiskasi kuningas, "elä lausu kirottua sanaa! Hän ei ole ehtinyt vielä etäälle ja kuka tietää vaikka täällä olisi kavaltajia? Sinä teit varomattomasti, Raane, johtaessasi minut harhaan metsässä tähän aikaan tällaisten kujeilujen tähden. Miten helposti sinä olisit voinut saattaa minut tuon saatanan kynsiin! Tahtoisin kyllä tytön käsiini, mutta en tahtoisi uskaltaa paljoakaan sen leikin vuoksi. Minä en voi unhottaa tuon kirotun Niilo Rauhattoman ja hirveän Lave Rimordsonin eilisiä puheita. Nyt ne riippuvat siellä ylhäällä hirsipuussa; kyllä ne irvistävät ilkeästi kuutamossa, kun me ajamme sieltä ohitse. Kuule, sanoppas minulle Raane!" jatkoi hän hetkisen mietittyään — "minä en ole ollut pitkiin aikoihin kirkossa, enkä ole juuri selvillä pyhistä, — milloinkahan meillä on pyhän Cecilian päivä?"
"Sitä minä en tiedä, herra!" vastasi Raane. — "Minä en taida siinä suhteessa olla teitä parempi, mutta kyllä siihen on vielä pitkältä."
"Ennen sitä päivää minä en saisi tietää hänen salaisuuttaan, sanoi hävytön saatana. Nyt ei ole sovelias aika kulkea seikkailuilla ja tyttöjahdeilla. Yö on käsissä, eikä minulla ole ketään muuta luonani kuin sinä. — Et suinkaan sinä petä herraasi ja kuningastasi, Raane! Et suinkaan sinä ole niin jumalaton, että johdatat minut ansaan?"
"Herra varjelkoon, teidän armonne! Mitenkä te sellaisia ajattelette?" änkytti Raane pelästyneenä.
He olivat astuneet lähemmäksi taloa. Heikko valojuova peitetyn ruudun halkeamasta valaisi Raanen kasvot. Kuningas katseli viekasta kamaripalvelijaa levottoman tutkivin katsein ja piteli koko ajan kättään miekankahvalla, "Minä olen monet kerrat luottanut sinuun", jatkoi hän, "ja meillä on ollut monta hauskaa seikkailua yhdessä, mutta keneenkä ihmeessä minä voin luottaa kun itse drotsi Hessel on petturi, ollen liitossa kuninkaanmurhaajien kanssa, eikä itse vanhaan Jon ritariinkaan voi luottaa?"
"Minä luotan heihin vain puoleksi, herra kuningas!" sanoi Raane hätäisesti, "mutta onhan mahdollista, että minä erehdyn. Te voitte olla levollinen niin kauan kun minä olen teidän luonanne. Jos minä huomaan vähänkin epäilyttävää, niin minä varoitan teitä. Jos minä olisin tahtonut pettää teidät, herra, niin minä olisin varonut kertomasta teille mitä minä viimein näin ja kuulin Möllerupissa."
"Mutta laskithan sinäkin kätesi kirjalle, Raane. Sinäkin vannoit kuninkaasi perikadon, sen minkä sinä lisäsit, sitä ei kukaan kuullut."
"Minä olisin teille huono urkkija, herra kuningas, jos vihollinen ei uskoisi minua yhtähyvin kuin teitä. Mutta elkää nyt enää ajatelko niitä asioita, armollinen herra, täällä te olette turvassa. Minä luulin tällä hauskalla yllätyksellä ansainneeni teiltä tänä iltana kiitoksen ja sen sijaan saan moitteita, ja te alatte epäröidä, ja hyvä tilaisuus voi livahtaa käsistänne. Nyt istuu ihana Åse yksinään ikävissään. Ehkä hän jo riisuu yltään ja uneksii makeasti teistä kun te tulette."
"Elä puhu hänen uneksimisistaan, Raane, hänen unensa ovat hirvittäviä. Hänen unensa olivat Hegnesgavelissa tehdä minut hulluksi. Mutta suloinen hän on, se on totta, ja pieni viisas paholainen lisäksi. Sanotaan hänen todellakin osaavan ennustaa tulevaisia, ja melkein minä itsekin sen uskon. Jos se on totta, niin olisi hyvä saada tietää yhtä ja toista hänen kauttaan. Kuulitko sinä mitä se talonpoika puheli kolmesta auringosta?"
"Se oli joutavaa puhetta ja taikauskoa, herra kuningas, enkä minä ymmärtänyt puoliakaan siitä. Mutta hänen puheensa Leppäsuon haltijattaresta minä kyllä ymmärsin. Päivänselvään tarkoitti hänen kuvauksensa meidän pientä Åseamme. Ehkä hän on kylläkin kekseliäs käyttämään hyväkseen talonpoikien taikauskoa tehdessään itsensä hyvin tietäväiseksi, harjoittaen siten salakauppaa taikatempuillaan. Kas vain, herra kuningas, jos tekin olette tullut taikauskoiseksi ja tahdotte antaa povata itsellenne, niin teillä on tässä paras tilaisuus saada tiedonhalunne täytetyksi. Ei ole kymmentäkään askelta haltijattaren luokse, ja niin somasta pikku suusta te ette voi kuulla muuta kuin hyvää. Se voi ainakin olla kohteliaana tekosyynä odottamattomalle käynnillenne, ja siitä voi seikkailunne tulla vieläkin hauskemmaksi."
"No hyvä, minä käyn hänen luonaan, Raane! Mutta pidä vaari siitä, ettei kukaan meitä häiritse! Sinä pysyt läheisyydessä ja tulet heti kun minä kutsun!"
"Voitte olla aivan rauhallinen, herra kuningas!"
Nyt lähestyi kookas metsämies varovaisesti ja levottomana pienen metsätorpan ovea. Hän kurkisti ensin sisään sarviruudun läpi, mutta vaate riippui sen edessä, niin että hän eroitti vain lampunvalon ja epämääräisen naisolennon, joka näkyi lepäävän penkillä. Hän seisoi ovella, kohotti kätensä, mutta veti sen jälleen pois. Viimein hän kuitenkin näytti tekevän päätöksensä ja löi miekallaan yhdeksän hiljaista lyöntiä ovelle. Hän kuuli keveitä, mutta hitaita liikkeitä tuvasta. Telkeet sisältä työnnettiin syrjään ja kaikki oli taas hiljaista sisällä. Hän viipyi vielä muutaman silmänräpäyksen, ja näytti epäröivän avaisiko oven. Lopulta hän kuitenkin avasi sen hiljaa puoleksi ja kurkisti sisään. Lamppu paloi himmeästi, ja penkillä pöydän vieressä makasi pieni, viehättävä Åse sulavassa asennossa ja näytti nukkuvan. Ensin hän veti oven kiinni jälkeensä ja löi telkeet eteen; sitten hän läheni nukkuvaa tyttöä ja katseli häntä räpyttävillä silmillään. Hän ei ollut milloinkaan mielestään nähnyt viehättävämpää naista. Hänen pieni päähineensä oli pöydällä käsinkirjoitetun, hurskaan iltarukouskirjan vieressä, joka oli kirjoitettu gootilaisilla kirjaimilla ja friisiläisellä murteella. Tyttösen mustat kiharat olivat auenneet palmikoistaan ja valuivat vapaina ruskettuneelle, neitseelliselle kaulalle ja hartioille. Hän ripusti puunaulakkoon seinälle pitkän miekkansa, ettei tyttö pelästyisi sitä.
"Åse, pikku Åse, heräjä!" kuiskasi hän — "Sinun täytyy antaa yösija hyvälle ystävälle tänä yönä."
Nukkuva tyttö nousi hitaasti; mutta hänen silmänsä olivat kiinni.
"Elä nyt taas ala kulkea unissasi, pikku Åse!" jatkoi hän. "Siitä leikistä minä sain viimein kyllikseni. Avaa vain kauniit silmäsi ja katso minuun, etkö sinä tunne minua?"
Tyttö avasi silmänsä, mutta ei kiinnittänyt katsettaan häneen, ne tuijottivat elottomina ja jäykkinä eteensä. Pienet, somat kasvot olivat kuolonkalpeat, ja niillä oli unessakävijän ja itsetiedottoman ennustajan juhlallinen ja peloittava ilme.
"Hyvä on!" sanoi kuningas väistyen kauhistuneena taapäin. "Jos sinä olet noita ja ennustaja, niin minä en tahdo olla missään tekemisessä sinun kanssasi ihmisten tavalla, ja sinä tulet poltettavaksi kun joudut kerran pappien käsiin. Mutta ei, siihen sinä olet liian kaunis!" lisäsi hän rauhallisemmin ja tarkasteli häntä terävästi. "Haa, onko tämä totta eikä vain petollista teeskentelyä", jatkoi hän jännityksellä. "Jos sinä voit tuijottaa helvetin syvyyksiin, niin sano minulle mitä Daugbergin harjulla teloitettu ryöväri siellä nyt tekee? Mitä sanottavaa hänellä oli kuningas Kristofferin pojalle ennen kahdeksan päivän kulumista?"
"Teloitettu ryöväri", alkoi Åse hiljaa soinnuttomalla äänellä puhua, asentoa ja ilmettä muuttamatta, "hän seisoo mustassa luolassa ja kutsuu kuningas Eerik Kristofferipoikaa".
Kuningas säpsähti; hän tarkasti taas tyttöä epäluuloisesti silmiään räpytellen, sitten hän vilkaisi levottomasti ympäri tupaa. "Jos sinä pilkkaat minua niin saat maksaa sen hengelläsi, teeskentelijä!" mutisi hän käsi tikarinkahvalla. Hän peräytyi askeleen ovea kohti. "Ketä muita sinä näet siinä luolassa?" kysyi hän hillityllä äänellä eikä näyttänyt enää epäilevän tytön todellakin olevan omituisessa unitilassa, jossa hän voi nähdä salatut asiat, ja ehkä näyttää hänelle sen tulevaisuuden, jota hän kammosi.
Tyttö näkyi epäröivän antaa vastausta, ja hänelle tuntui olevan tuskallinen ponnistus nähdä sitä minkä hän kuitenkin näki aivan toisilla aistimilla kuin liikkumattomilla, jäykästi tuijottavilla silmillään. "Minä näen luolassa ryöväreitä, — murhaajia, — naistenhäväisijöitä!" — sanoi hän lopulta samalla kuiskaavalla, soinnuttomalla äänellä. "Heidän joukossaan on kuninkaita, ruhtinaita ja — piispoja. Ja katsokaa! Tuolla istuu veljenmurhaaja luurankovaltaistuimella — istuimena kiemurtelevia käärmeitä — hän valmistaa sijaa viereensä veljensäpojalle — kuuletko" —
"Nainen! Saatana! Mitä perkeleen unia sinä näet!" huudahti kuningas hirvittävän tuskan valtaamana — "vastaa minulle! Onko minulle vielä pelastusta? Pitkältäkö minulla vielä on armon aikaa?"
"Kysy miekalta, joka helisee seinällä!" vastasi unissakävijätär kovemmalla äänellä, viitaten kuninkaan miekkaan, kääntämättä silmiään sitä kohti — "kun se putoaa on hetkesi lyönyt!"
Suonenvetoisella liikkeellä kuningas haparoi levottomana miekkaansa. Mutta ohut puunaula, joka sitä kannatti, taittui — ja miekka putosi kilahtaen kivilattialle.
"Se on kuningasmiekka eikä mikään pyövelimiekka", sanoi kuningas ylpeästi ja kiivaasti nostaessaan nopeasti ylös miekkansa, ja miekka kädessään hän näytti saavansa voimia voittamaan oman pelkonsa. — "Kun pyövelinmiekka kilahtaa seinällä, silloin se janoaa verta, sen minäkin tiedän", mutisi hän. "Mutta tämä juokoon minun vihollisteni verta! Haa, sano minulle, sinä hirveä nainen!" jatkoi hän taas katsellen tuskaisena ympärilleen. — "Missä ovat ne kirotut petturit, jotka minua väijyvät? Ovatko ne täällä lähellä? Onko niitä monta?"
"Jos tahdot tietää heidän lukunsa niin laske vyösi!" vastasi Åse. "Varo harmaaviittamunkkien vaippoja, ne peittävät mahtavia sankareita. He ratsastavat paljastetuin miekoin metsän halki. — Katsokaa sokeaa, kaljupäistä munkkia! — hän nauraa ja terottaa kynsiään miekkaansa."
"Haa, Palle, Palle! sinäkö siellä olet?" mutisi kuningas, tuijottaen hurjasti eteensä, niinkuin hänkin näkisi nuo hirvittävät unennäöt. — "Näetkö vielä muutakin?"
"Minä näen rautamiehen tulta säihkyvin silmin kannustavan mustaa hevostaan", vastasi Åse heikommalla äänellä ja näytti niin väsyneeltä, että oli vähällä kaatua maahan, "hänen suuri miekkansa on paljastettu — ja nyt hän tahtoo kostaa vaimonsa kunnian!"
Kuningas tuijotti vielä hurjasti eteensä. "Saatana! Perkele!" huusi hän nyt raivostuneena — "jos sinä olet liitossa minun verivihollisteni kanssa, niin sinä myös olet ensimäinen jonka minun miekkani musertaa!" Hän hyökkäsi hurjalla raivolla tyttöä kohti, aikoen tarttua häneen, mutta sai vain hänen kaulaliinansa vasempaan käteensä; hänen kohotettu miekkansa kilahti orresta riippuvaan lamppuun, ja lamppu putosi sammuneena lattialle. Hän kuuli samassa huudahduksen ja ikäänkuin suuren kirstunkannen tai puuluukun kumahduksen. Tyttö oli äkkiä kadonnut. Kuningas hosui hurjasti ympärilleen, hapuillen pilkkosenpimeässä. Sanomaton kauhu valtasi hänet; hän koetti huutaa, mutta ei voinut. Hän etsi ovea, mutta ei löytänyt sitä. Hän syöksyi kuin raivoava puuseinää vastaan, ja tuntui siltä kuin seinä olisi antanut myöten ja talo luhistunut kokoon hänen ylitsensä. Kylmä ilma virtasi häntä vastaan, hän kompastui ja luuli syöksyneensä kauheaan murhaajaluolaan. Hänen aistimensa lamaantuivat, ja hän näki edessään kaikki ne kauhunkuvat, joita hän eniten pelkäsi. Hänestä tuntui kuin olisi Ingeborg rouva kulkenut hänen ohitsensa tikari kohotetussa kädessä, nyökäyttäen hänelle laihtuneilla pääkallomaisilla kasvoillaan; hän näki hänen mielipuolen isänsä hurjasti nauraen tanssivan ohitsensa saalistaan hapuillen, ja pelottava Stig Andersen seisoi uhkaavana hänen edessään minne hän vain katsoi, sama peloittava kostonilme katseessaan kuin kirotessaan hänet Viborgin käräjillä. Kuolemantuskan kylmä hiki valui hänen otsaltaan, hänestä tuntui niinkuin maa huojuisi hänen jalkojensa alla. Hän horjui kuin mielipuoli eteenpäin, kunnes hän lopulta kompastui kiveen ja repi kasvonsa verille orjantappurapensaaseen, huomaten nyt vasta olevansa keskellä tiheää metsikköä. Heikko tähden kajastus valaisi pensaikon, ja hän katseli epätoivoisena ympärilleen. Ei näkynyt minkäänlaista rakennusta, ja tytön näkeminen metsätorpassa tuntui hänestä kamalalta unelta.
Nyt vasta hän sai äänensä valtoihinsa. "Olenko minä tullut hulluksi, tai olenko noiduttu!" huudahti hän. "Raane, Raane, missä sinä olet!" Hän kuuli rapinaa pensaikosta, ja Raane seisoi pelästyneenä hänen vieressään.
"Jumalan tähden, herra, tekö siellä olette?" änkytti kamaripalvelija ihmeissään, "mitenkä te olette tullut tänne? Ja minne talo on joutunut? Minusta te huusitte tuolta pensaikosta, ja minä juoksin ääntä kohti — mutta sitten taas oli kaikki hiljaista. Minä eksyin tuolla kirotussa leppäsuossa, ja minun oli mahdoton enää löytää taloa."
"Nämät ovat pirullisia noidankujeita!" sanoi kuningas, "jos et sinäkin olisi nähnyt sekä tyttöä, että taloa, niin minä voisin vannoa uneksineeni tai olleeni hullu. Missä ovat hevoset?"
"Tässä lähellä, herra, minä kuulen niiden kuopivan ja päristelevän."
"Eteenpäin!" huusi kuningas — "pois tästä kirotusta paikasta! — Minä olen tullut noidutuksi tai mielipuoleksi. — Minusta ei tule ikinä ihmistä, jos en heti pääse pois täältä!"
"Tuonko minä hevoset, herra?"
"Ei, elä jätä minua! Seuraa minua niiden luo, — ojenna minulle kätesi, Raane!" Hän tarttui suonenvetoisesti kamaripalvelijan käteen. "Olethan sinä ainakin uskollinen minulle, Raane! Ethän sinä ole liitossa minun murhaajieni kanssa? — ethän sinä väijy katalasti herrasi ja kuninkaasi henkeä?"
"Mitenkä te voitte semmoisia puhua, herra kuningas! Minä olen kärsinyt kuolemantuskia teidän tähtenne. — Te taidatte olla oikeassa. Tämä ei ollut luonnollista asioiden menoa. Ei talo voi sillä tavalla noin äkkiä vajota maahan. Miten ihmeessä te jouduitte tuonne pensaikkoon?"
"Minä en tiedä, Raane! Missä ovat hevoset?"
"Me olemme kohta niiden luona, herra! Seuratkaa vain minua, elkää peljätkö. Kyllä me jostakin löydämme tien tästä noidutusta metsästä. Hoi, pojat! tuokaa hevoset."
Nyt tuli pieni Åke Jonson toverinsa kanssa hevosia taluttaen. "Ei suinkaan mitään onnettomuutta ole tapahtunut?" kysyi Åke. "Minä luulin kuulleeni kuninkaan huutavan?"
"Hän oli eksynyt metsään", vastasi Raane. — "Tässä on teidän hevosenne, herra kuningas! Antakaa minun auttaa teidät ylös ja taluttaa hevoset tiheän pensaikon läpi, kunnes me löydämme tien tai polun!"
Kuningas nousi ääneti hevosensa selkään ja antoi Raanen taluttaa sen tiheiden pensasten läpi. Sitä kesti kauan, eivätkä he löytäneet ei polkua eikä tietä. Heidän jälestään taluttivat pienet pojat hevosiaan. Toinen heistä itki: "me emme pääse ikinä metsästä!" — sanoi hän nyyhkyttäen.
"Ole hiljaa, Pentti!" vastasi Åke, "elä anna kuninkaan huomata pelkoasi!"
"Eikö tästä milloinkaan tule loppua?" huudahti nyt kuningas kärsimättömästi. "Raane, minne sinä kuletat minua. Tämähän pahenee mitä pitemmälle joudumme! Missä me olemme?"
"Kohta metsä loppuu, herra!" vastasi Raane, "minä näen jo aukean paikan! Mutta minä en mistään hinnasta osaa sanoa missä me olemme. — Mutta nyt näkyy jo valoa, — siellä on kokonainen kylä. Se on varmaankin Finnerup. Harrestrupiin me emme ehdi tänä iltana kuitenkaan, ja te olette väsynyt, herra kuningas! — Menkäämme Finnerupiin lepäämään ainakin siksi kunnes kuu nousee! Olkaa rauhassa herra! Finnerupissa asuu rehellistä väkeä, siellä ei teille tapahdu mitään pahaa."
"Jumalan ja kaikkien pyhimysten nimessä, menkäämme sinne!" sanoi kuningas levottomana, "kun vain pääsemme katon alle ja pois tästä helvetin metsästä!"
Hetken kuluttua he olivat joutuneet aukealle paikalle ja tielle, joka johti suoraan pieneen maalaiskylään. He nousivat kaikki hevosten selkään. Kuningas tunsi sydämensä keveämmäksi nähdessään valot ikkunoissa ja tietäessään olevansa ihmisten ilmoilla taas. He eivät olleet kaukana kylästä, mutta oli myöhäistä, ja nyt sammutettiin toinen valo toisen jälkeen.
"Taitaa olla maatapanon aika", sanoi Raane, "ja meidän on vaikea saada yösijaa, ellemme ilmoita ketä olemme. Mutta jos tyydytte siihen mikä on tarjona, herra, niin Finnerupin latoon me kyllä aina pääsemme. He ovat velvoitettuja antamaan siellä yösijaa matkustavaisille, ja väki kuuluu olevan kunnollista; siellä teidän ei tarvitse ilmaista itseänne."
"Se olisikin varminta!" sanoi kuningas. — "Mutta eikö siellä ole vaarallisia matkustajia, jotka voisivat tuntea meidät!"
"Minä menen ensin sisään tarkastamaan paikkaa, Herra! Kas, tuossa lato onkin. Se on avoin, ja suuri lyhty palaa siellä vielä. Joutukaamme herra, ennenkuin sekin sammutetaan!"
He kannustivat nyt hevosiaan ja ratsastivat täyttä nelistä olkikattoista latoa kohti, joka sijaitsi aivan syrjässä kylän laidassa pienen, kurjan talonpoikaistöllin vieressä, jossa kapakoitsija asui, mutta jonka luona kävi vain talonpoikia ja köyhää kansaa. Pieni, likainen kapakka oli pimeä ja lukittu. Avoimen ladonoven vieressä he näkivät vain muutamia tallirenkiä, jotka taluttivat hevosia ulos ladosta.
"Odottakaa, herra, minä tulen pian takaisin!" sanoi Raane ja ratsasti edeltäpäin latoon, jota hän tarkasti tutki ja puheli pari sanaa tallirengeille. Hän palasi heti takaisin.
"Tallissa ei ole ainoatakaan elävää olentoa ja siellä on ihanan puhtaita olkia makuupakoiksi", sanoi hän hätäisesti. — "Miehet eivät tunteneet meitä. Seuratkaa vain minua, teidän armonne!"
Raane ratsasti edeltä, ja kuningas seurasi häntä sisään pitkään, hämärään latoon, jota sarvilyhty aivan heikosti valaisi. Kun kuningas ratsasti tallirenkien ohitse, heitti hän heihin terävän, tutkivan katseen. He kohottivat välinpitämättömästi pukinnahkalakkejaan eivätkä näyttäneet tuntevan häntä.
KAHDESKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.
"Sulje ladonovi, Raane, ja lukitse se kunnollisesti!" sanoi kuningas ja laskeutui hevosensa selästä. Molempien poikien vastaanottaessa kuninkaan hevosen ja viedessä sen yhdessä kamaripalvelijan ja omiensa kanssa pilttuuseen, heittäytyi kuningas väsyneenä olkikasalle ja katseli sieltä Raanea, joka kolistellen raskaalla puutangolla nopeasti lukitsi ladonoven. Sitäpaitsi oli vielä pistettävä jotenkin ylös telkeeksi keppi, ja ylettyäkseen muka paremmin sinne, heitti Raane olkikuvon oven eteen ja nousi sille. "Kas niin", sanoi hän, astuen hengästyneenä takaisin kuninkaan luo, "nyt se on suljettu sekä tangolla että kepillä. Olipa siinä tekemistä, ennenkuin sain tangon paikoilleen, se olikin melkein hirren paksuinen. Se mies ei ole vaimosta syntynyt, joka sen työntää paikoiltaan."
"Kiitos, uskollinen Raane!" sanoi kuningas ystävällisesti — "Lepää nyt minun luonani, sinä olet saanut olla kyllin kovassa menossa minun kanssani tänä iltana. Kun muistelen Stig-marskin sanoja Viborgin käräjillä, niin olisi parasta antaa tällaisten seikkailujen olla", jatkoi hän tuttavallisesti ja huolestuneena. "Täällä Juutinmaalla me emme enää milloinkaan ratsasta öiseen aikaan. Hm, ehkä olisi kuitenkin ollut viisainta, jos minä sillä kertaa en olisi tehnyt häntä lainsuojattomaksi. Mutta ritari Jonin mielestä oli kuitenkin paras menetellä varovaisesti. Stig-marski on kiivas mies ja hyvin merkillinen puheissaan. Useampi kuin yksi on näinä päivinä saattanut minun ajattelemaan häntä."
"Hän istuu varmaankin nyt juomapöydän ääressä Möllerupissa hyvien ystäviensä seurassa", vastasi Raane, jääden kunnioittavasti seisomaan. "Eikä hän voi uneksiakaan, että Tanskan kuningas makaa tänä yönä oljilla kurjassa ladossa. Marski Suurisuu voi olla iloinen kun saa olla teiltä rauhassa!" jatkoi Raane. "Hän kuvittelee todellakin olevansa koko kansan tuki ja turva siitä saakka kun hän sai teidän julistamaan itsensä lainsuojattomaksi. Mutta, jos te tahtoisitte hänet käsiinne, herra, niin ei suinkaan Möllerup ole voittamaton. Tyhmänylpeän marskin pitäisi muistaa mitä laulussa seisoo."
"Mitä siinä sanotaan?" kysyi kuningas hajamielisenä ja ajatuksissaan.
"Minä en pane paljoakaan arvoa laulujen opetuksiin, herra kuningas!" vastasi Raane. "Mutta niissä on kuitenkin väliin vakavia sanoja, kun ne vain oikein ymmärtää:
"Kuovi eksytellen maata kiertää,
Mutta siltä suojella ei saata omaa pesää."
"Niin todellakin uskollinen Raane!" vastasi kuningas surumielisesti. "Voisihan sen yhtähyvin sanoa minusta. Mutta salpasitko kunnollisesti oven? Minusta tuntuu kuin tuuli liikuttelisi sitä?"
"Se ei mene oikein tiiviisti kiinni, mutta tanko pysyy paikoillaan kovimmassakin myrskyssä. Minä pelkään lyhdyn sammuvan!" jatkoi hän hätäisesti. "Yöperhonen taisi lentää lyhtyyn, otanko minä sen alas, niin ajan sen pois?"
"Ota, mutta varovasti! Täällä on niin paljon olkia. Elä anna sen sammua ristivedossa! Annappas minun itse tulla!"
Heidän askaroidessaan lyhdyn ääressä, kuului kovaa hevosten kavioidenkapsetta ladon ulkopuolelta.
"Herra kuningas, sieltä tulee paljon matkustavia!" sanoi Raane ottaen lyhdyn käteensä. "Emme suinkaan me anna heidän tulla tänne sisään."
"Ei Jumalan nimessä, ei!" vastasi kuningas hädissään. "Jos he haluavat sisään niin sano ladon olevan täynnä ja ettei täällä ole sijaa!"
Kaikki olivat hiljaa ja kuuntelivat henkeään pidätellen.
Nyt oli taas hiljaista.
"Ehkä he ratsastivatkin ohi", kuiskasi kuningas, jääden kuuntelemaan puoleksi istuvaan asentoon oljille, ja pidellen kättään miekan kahvalla.
Molemmat pojat olivat juosseet hädissään heidän luokseen. Kaikki kuuntelivat vielä jonkun aikaa kuolemanhiljaisuuden vallitessa.
"Mikä päivä meillä on tänään?" kysyi kuningas. — "Ei ole ollut kamalampaa minun elämässäni."
"Nyt on pyhän Cecilian yö, herra kuningas!" vastasi pieni Åke, ja näki kauhukseen kuninkaan valahtavan kuolonkalpeaksi. "Oi, armollinen herra kuningas!" jatkoi poika. "Rukoilkaamme pyhää Ceciliaa suojelemaan teitä tänä yönä."
"Rukoile, rukoile, lapseni, minä en voi", vastasi kuningas, "Minä en koskaan suvainnut messuamista enkä kirkonkellojen soittoa: minua ei pyhä Cecilia auta."
Pieni Åke liitti kätensä yhteen ja rukoili. Raane piteli yhä lyhtyä kädessään. Hän oli avannut sen, ja voimakkaampi valo sattui nyt kuninkaaseen, joka omituisen surumielinen ilme kalpeilla kasvoillaan istui ajatuksiinsa vaipuneena olkilyhteellä ja hapuili vyötään. "Aivan oikein, valaise minulle, ja auta minua laskemaan!" kuiskasi hän. "Montako nappia minulla on vyössäni?"
Raane piteli lyhtyä lähempänä. "Minä laskin kaksitoista" sanoi hän, "mutta mitä te niistä laskette?"
"Tuo metsätorpan tyttö oli ihmeellinen, Raane! Hän osasi katsoa ylös taivaisiin ja alas helvetin kuiluihin. Jos haluaisin tietää vihollisteni lukumäärän, niin käski hän minun laskea ne vyöni napeista. Sanoitko kaksitoista? Minun muistaakseni oli niitä ennen neljätoista. Ainakin niitä on kolmetoista."
"Ei suinkaan kukaan käytä epätasaista nappilukua, herra!" vastasi Raane hämmentyen. "Minun muistaakseni on käsketty nappiaan lukemaan silloin kun ei tiedä mitään muuta tekemistä, mutta sellaista sanotaan vain lapsille, herra!"
"Tiedätkö sinä niin varmasti mitä aiot tehdä, Raane! Laske uudestaan, niin ehkä sitten vielä mietit. Eikö niitä ole kolmetoista?"
"Ehkä on!" vastasi Raane sulkien lyhdyn. "Mutta kolmetoista ei ole hyvä luku, herra kuningas!"
"Sinä olet oikeassa! Kolmetoista oli luku sinäkin yönä, jona viekas Juudas petti taivaallisen herransa ja kuninkaansa. Miten sinä olet niin kalpea, Raane?"
"Olenhan minä paastonnut koko tämän päivän, teidän armonne!" sanoi kamaripalvelija vilkaisten ovelle. "Eipä ole ihme vaikka nenä kävisikin hiukan kalpeaksi. Mutta kuulkaa, mitä se oli?"
Ladonoveen lyötiin kovaa seipäillä ja tangoilla.
"Nouskaa ylös, kuningas Eerik! Tulkaa tänne ulos meidän luoksemme!" huusi voimakas ääni ulkoa.
"Minut on kavallettu!" huudahti kuningas hypähtäen ylös. "Se oli hirveän Stig Andersenin ääni!" Kuningas oli paljastanut miekkansa, mutta seisoi neuvottomana ja peloissaan, kalpeana kuin kuollut. Raane juoksi lyhty kädessä ovelle. "Eerik kuningas ei ole täällä sisällä! Sitä ei teidän tarvitse uskoa!" huusi hän. "Piilottautukaa, herra!" kuiskasi hän nopeasti ja palasi takaisin neuvottoman kuninkaan luo. "Heittäytykää oljille! Minä peitän teidät heinillä ja oljilla! Ei kukaan näe teitä!" Hän heitti samassa lyhdyn luotaan. Valo sammui ja he seisoivat pilkkosen pimeässä.
"Raane, Raane, petätkö sinä kuitenkin herrasi ja kuninkaasi?" kuiskasi kuningas hädissään.
"Piilottautukaa, piilottautukaa, herra! Minä puolustan teitä viimeiseen veripisaraani asti."
"Minä myöskin!" huusi pieni Åke Jonson, joka tähän asti oli polvistuneena hiljaa rukoillut, mutta hypähti nyt rohkeana ja innostuneena ylös. "Voi, jos minulla vain olisi miekka!"
Pieni Pentti itki ja valitteli ääneen, melun ulkona yltyessä yhä kovemmaksi.
"Hiljaa, hiljaa, poika! Ei täällä auta puolustautuminen!" kuiskasi kuningas. "Elä ilmaise minua vaikeroimisellasi! Peittäkää minut oljilla, ja menkää istumaan hiljaa tuonne nurkkaan!"
He peittivät nopeasti kuninkaan oljilla ja tekivät niinkuin hän käski.
Melu yltyi nyt hirvittäväksi ulkopuolella. Ladonovea työnnettiin kiivaasti auki. Yläpuolella oleva ohut keppi katkesi, ja ovi avautui niin helposti kuin olisi se alhaalta ollut sulettu vain olkilyhteillä. Kaksitoista miestä naamaripäähineet ja harmaat munkinkauhtanat yllään astui ääneti sisään paljastetut miekat kädessä. Yhdellä heistä oli loimuava tulisoihtu kädessään. He katselivat ympärilleen joka puolelle ja näyttivät hämmästyvän kun eivät löytäneet sitä, jota etsivät. "Missä hän on? Missä piilee pelkuri tyranni!" keskeytti voimakas ääni naamioitettujen joukosta äänettömyyden, toisten katsellessa turhaan ympärilleen. Raane seisoi paljastettu miekka kädessä olkikasan luona.
"Pelasta minun elämäni, uskollinen Raane!" kuiskasi kuningas olkien alta. "Minä annan oman sisareni sinulle vaimoksi!"
"Minun herrani ja kuninkaani ei ole täällä!" huusi Raane. "Minä vartioin tässä hänen aarteitaan ja kalleuksiaan", hän viittasi paikkaan, jossa kuningas makasi. "Ensimäisen, joka lähestyy minua, rutistan minä kuoliaaksi!" Hän heilutti ohutta korumiekkaansa ja löi sillä hurjasti ja kiivaasti erästä vaunun aisaa ja puulaatikkoa, jotka olivat lattialla.
"Sinä puolustat kuningastasi kuin konna ja petturi!" kuiskasi Åke.
"Anna minulle miekkasi, kun et osaa sitä paremmin käyttää!"
"Pois tieltä, poika!" huusi Raane raivostuneena, ja tähtäsi lyöntinsä hänen päätänsä kohti, kuitenkin häneen osumatta.
Asestettujen munkkiolentojen joukossa oli pieni, koukkuselkäinen mies, joka horjuvin askelin haparoi eteenpäin kuin sokeana voimakkaan sankari-olion vieressä. Nämä molemmat miehet tunkeutuivat esiin koko naamioituneen joukon etunenässä, ja sokea piteli kiinni kookkaan herran takin liepeestä, kunnes tulivat paikalle, johon Raane viittasi. Täällä he pysähtyivät molemmat suuren olkikasan luokse, johon kuningas oli piiloutunut.
"Täällä!" kaikui kumeasti rautaristikon takaa, sankariolion naamaripäähineestä, ja rautapukuinen käsivarsi kohotti valtavan miekan. Samassa silmänräpäyksessä olivat kaikki kaksitoista miekkaa kohotetut.
"Haa, haa!" huusi sokea vanhus hohottaen hurjaa mielipuolen naurua ja työntäisi äkkiä pitkän miekkansa syvälle olkikasaan.
Tukahutettu kauhunhuuto, johon sekaantui mielipuolen naurunkihinä, kaikui kamalana olkikasasta, joka peitti sekä kuninkaan, että hänen raivoavan murhaajansa. Taistelevat oliot vierivät sen alle, ja nyt hyökkäsi yhtaikaa koko tuo asestettu munkkijoukkue heidän molempien päälle. Raane jäi huitomaan ympärilleen kuin raivostunut, haavoittamatta kuitenkaan ketään, lopulta hän hyökkäsi ottamaan soihdun sen kädestä, joka sitä kantoi. "Apua! Apua!" huusi hän. "He murhaavat minun herrani ja kuninkaani!" Hän heitti palavan soihdun olkiin ja juoksi kuin mielipuoli ulos ladosta.
Oljet leimahtivat heti palamaan, valaisten mitä kamalimman näyn.
Kuninkaan verinen ruumis oli laahattu oljista keskilattialle, se oli kahdentoista pitkän miekan lävistämä. Nuo kaksitoista kammottavan näköistä munkkioliota seisoivat ääneti ruumiin ympärillä. Veriset miekat käsissään he tuijottivat jäykin jännitetyin katsein murhattuun, jonka kasvot venähtelivät suonenvetoisesti, ja nyt vasta heitti henkensä.
"Hän on kuollut. Jättäkäämme hänet liekkien saaliiksi!" keskeytti viimeinkin johtajan voimakas ääni kamalan äänettömyyden. — "Pois täältä! Hevosten selkään!"
Silmänräpäyksessä olivat kaikki poistuneet ladosta, lukuunottamatta sokeaa, mielipuolta vanhusta, joka vielä kerran raivostuneena oli heittäytynyt ruumiin yli, niinkuin hän olisi tahtonut kynsillään repiä sen palasiksi.
Molemmat pojat olivat sillaikaa istuneet itkien piilossa pilttuun takana.
"Hirviö!" huusi nyt pieni Åke juosten esiin. Hän vetäisi kuninkaan miekan ruumiin kokoonpuristetusta kädestä ja työnsi sen hurjistuneen vanhuksen sydämeen.
"Kas niin, nyt minä voin kuolla! Siunattu olkoon se taivaan enkeli, joka minut vapautti!" sanoi sokea soperteleva vanhus ja kaatui kuolleena murhatun kuninkaan viereen. Puolet ladosta oli jo liekkien vallassa. Ne neljä pilttuussa olevaa hevosta juoksivat hurjina ruumiin yli ja ulos palavasta ladosta. Haukat lensivät kirkuen niiden jälestä. Liekit loimahtivat jo olkikaton läpi, tukahduttava savu täytti hirvittävän murhaluolan, ja ulkopuolelta kuului avuksi rientävien ihmisten hätähuutoja.
"Auta minua pelastamaan kuninkaan ruumis, Pentti!" sanoi Åke itkevälle toverilleen. Vaivoin laahasivat pojat raskaan ruumiin ulos käytävään. He olivat melkein tukehtua savuun ennenkuin ehtivät sinne. "Se vanha hirviö jäi sinne sisään, Jumala olkoon hänen sielullensa armollinen!" sanoi Åke katsahtaen vielä kerran taakseen Pallen ruumiiseen. "Palakoon nyt sinne! Joudu pois!"
Juuri kun he olivat joutuneet ulos ladosta, romahti katto kovalla romahduksella sisään, musertaen alleen vanhuksen ruumiin.
Paljon hätääntyneitä ihmisiä oli kokoontunut ulkopuolelle. He eivät välittäneet tulipalosta, nähdessään kuninkaan runnellun ruumiin ja kuullessaan voivottelevien poikasten kertomukset. Meluava joukko palopaikalla kasvoi yhä kuninkaan ruumiin ja itkevien poikien ympärille. Se osanotto, jonka tämä kamala näky herätti useimmissa, näytti kuitenkin osoittavan, että kansa vihasi kuningasta vähemmän kuin mitä yleisesti uskottiin. Melu oli hirvittävä. Toinen huusi toistaan kovemmin. "Juoskaa murhaajien jälkeen!" huusivat muutamat. — "Huolehtikaa toki kuninkaan ruumiista!" huusivat toiset. "Lähettäkää sana Harrestrupiin drotsille ja Jon ritarille!" huusivat muutamat. "Lähettäkää tieto Skanderborgiin!" huusi joku, — "siellähän ovat kuningatar ja nuori kuningas." Mutta ei kukaan liikahtanut paikaltaan toimittaakseen yhtäkään kaikista näistä ehdotuksista. Naisia ja lapsia tunkeili ruumiin luo. Lapset huusivat, naiset päivittelivät kamalaa näkyä, miehet kiroilivat ja voivottelivat. Monet käskivät ja järjestelivät, mutta ei kukaan totellut. Viimeinkin kuului kesken melua huuto: "tilaa, tilaa! Drotsi tulee!" Meluava kansanjoukko väistyi kolmen kiirehtivän ratsastajan tieltä, jotka ajoivat heidän keskelleen hengästyneillä hevosillaan. Ne olivat drotsi Pietari, Skirmen ja vanha Henner Friser. Heidän jälestään seurasi joukko metsästäjiä kamaripalvelija Raane sidottuna välissään.
"Hiljaa! Tehkää tilaa!" huusi drotsi Pietari ja hypähti hevosensa selästä. Kaikki väistyivät kunnioittavasti syrjään, ja suuressa kansanjoukossa vallitsi kuolemanhiljaisuus. Kauhistuksella katseli drotsi Pietari kuninkaan ruumista. Hän tarkasti pikaisesti kuninkaan haavat ja tutki oliko enää elonmerkkiä jälellä. Hän laski kaikkiaan 56 kuolettavaa haavaa. Murhatun liivien alta hän löysi tikarin, jota ei ollut vedetty pois haavasta. Hän veti sen ulos ja katseli sitä tarkkaan, se oli kallisarvoinen ja taitavasti koristeltu: kahvan muodosti kullattu leijona. Hän antoi lähinnä seisovien todistajien nähdä sen ja pani sen talteen.
"Kuningas Eerik Kristofferin poika on kuollut ja häpeällisesti murhattu!" huusi hän nyt kovalla äänellä noustessaan ruumiin vierestä, ja luoden katseen kansanjoukkoon, jonka jännitettyjä ja osanottavia kasvoja ladosta loimuavat liekit valaisivat. "Tämä taivaita järisyttävä teko ei jää rankaisematta, niin totta kuin vanhurskas tuomari valvoo meidän kaikkien ylitsemme!" Hän vaikeni hetkeksi, ja syvä hiljaisuus vallitsi heidän ympärillään. "Nuori kuningas Eerik Eerikinpoika on nyt meidän laillinen herramme ja kuninkaamme!" sanoi hän sitten vähän rauhallisemmin ja kohotti oikean kätensä. "Tanskan kansa on itse valinnut hänet ja vannonut hänelle uskollisuusvalan. Pyhä kirkko vahvistaa vaalit, ja pian hän istuu kruunattuna ja voideltuna isiensä valtaistuimella. Olkaa hänelle uskolliset, rehelliset Tanskan miehet! Jumalan avulla tulee hänestä vielä hyvä ja oikeutta rakastava kuningas, ja hän rankaisee ankarasti isiensä julmat ja jumalattomat murhaajat. Kaikkivaltias suokoon hänelle voimia ja pitäköön suojelevan kätensä hänen ja koko hänen uskollisen kansansa ylitse!"
"Eläköön kuningas Eerik Eerikinpoika! Eläköön meidän nuori kuninkaamme!" huusi monta ääntä. "Kostoa, kostoa kuningasmurhaajille!" huusivat toiset.
Drotsi Pietari viittasi heidät vaikenemaan ja kääntyi sen puoleen, joka seisoi häntä lähinnä. "Kenellä täällä on paras ja nopein hevonen?" kysyi hän.
"Minulla, minulla!" huusi Skirmen juosten esiin. "Aivan niin! Ei kukaan osaa lentää sinun laillasi. Ratsasta heti Skanderborgiin, uskollinen Skirmenini! Kiiruhda viemään kuningattarelle tämä onnettomuussanoma! Kerro mitä sinä olet nähnyt ja kuullut! Sano myöskin minun nimessäni ritari Thorstensonille, että kaikki portit linnaan ja nuoren kuninkaan luo ovat heti suljettavat! Huomenna minä tulen itse ritari Jonin kanssa, kun ensin olen pitänyt huolen kuninkaani ruumiista. Lähde heti! Jumala olkoon sinun kanssasi!"
Seuraavassa silmänräpäyksessä Skirmen oli hevosen selässä ja ratsasti pois nuolen nopeaan pienellä, reippaalla norlantilaisellaan.
"Vanha, uskollinen Henner!" jatkoi drotsi Pietari kääntyen vakavan vanhuksen puoleen, joka istui liikkumattomana hänen vieressään korkealla hevosellaan ja tuijotti omituisen kärsivän näköisenä kuninkaan ruumiiseen. "Ratsasta sinä heti kuninkaallisten metsästäjien kanssa murhaajien jälestä! Ota Raane mukaasi! Pakota hänet johtamaan sinut jäljille!"
Henner Friser nyökäytti päällään ja käänsi hevosensa. Heti senjälkeen nähtiin sankarivartaloinen vanhus metsästäjien etunenässä ja sidottu kamaripalvelija sivullaan, ratsastavan täyttä nelistä loimuavan ladon ohi.
"Hyvät Tanskan miehet!" jatkoi drotsi Pietari kääntyen muutamien arvokkaimpien talonpoikien puoleen, jotka seisoivat häntä lähinnä ja näyttivät suurimmalla osanotolla katselevan runneltua kuningasta. "Te viette nyt minun kanssani murhatun kuninkaan ruumiin Viborgiin! Niin verisenä kuin se tuossa makaa, asetetaan se kansan nähtäväksi. Asettakaa vankkureille neljä lautaa ja valjastakaa eteen kuusi hevosta! Ottakaa ensimäiset parhaat! Levittäkää minun vaippani laudoille ja asettakaa ruumis varovasti sille! — Te seuraatte minua, lapset!" sanoi hän molemmille itkeville pojille, jotka sillä aikaa olivat ottaneet kiinni kuninkaan metsästysoriin ja yhden haukoista. "Åke, sido kuninkaan hevonen kiinni ruumisvaunuun ja anna sen saattaa herraansa! Pentti, anna minulle haukka! Sytyttäkää pari tervasoihtua, ja istukaa kuninkaan jalkapäähän! Tänä yönä te saatte kantaa viimeisen kerran soihtua hänelle!"
Pojat itkivät ja tottelivat. Pian olivat talonpojatkin täyttäneet drotsin käskyn. Hänen tulipunainen vaippansa oli nyt kuninkaan ruumisliinana. Itse hän istui ratsunsa selässä, kuninkaan lempihaukka käsivarrellaan, pitäen silmällä, että kaikki tarkasti täytettiin. Vielä seisoi suuri kansanjoukko heidän ympärillään, mutta ei huomattu minkäänlaista meluavaa levottomuutta. Naisten parvesta kuului sieltä täältä tukahutettuja huokauksia ja säälin huudahduksia. Miesten joukossa oli kauhistus tuon kamalan teon johdosta suurempi kuin suru ja säälittely. Drotsi Pietari näki sen syvän surumielisyyden valtaamana. "Kuningas Eerikin viimeinen tie on synkkä. — Ottakaa kekäleitä ladosta ja valaiskaa se!" sanoi hän hillityllä äänellä lukuisalle kansanjoukolle, jonka joukosta pari Harrestrupin miestä heti totteli häntä. — "Kunnioittakaa kuollutta sen kruunun vuoksi, jota hän kantoi, ja sen suuren kuningassuvun tähden, josta hän on syntyisin. Seuratkaa häntä niin monta kuin teitä voi, mutta tämä on vapaaehtoinen rakkaudenosoitus, eikä siihen ketään pakoiteta. Menkää minne haluatte, mutta menkää hiljaa täältä, ja rukoilkaa ainakin rukous hänen sielunsa puolesta! Auringon laskiessa hän oli vielä mahtava mies ja meidän laillinen herramme ja kuninkaamme. — Antaa murhaajaluolan tuolla palaa!" lisäsi hän kauhusta vavahtaen, "sen perus on purettava, ja sen jäljet tasoitettavat maasta. Eikä ainoakaan ihminen saa tietää missä se on sijainnut, mutta sadan vuoden kuluttua siellä vielä rukoillaan öin ja päivin murhatun kuninkaan sielun puolesta. Vanhurskas Jumala olkoon hänelle ja meille kaikille armollinen!"
Liikutettuna hän kohotti kätensä ja viittasi saattueelle. Hitaasti se alkoi kulkunsa eteenpäin. Ääneti ja hiljaa hajosi suuri kansanjoukko. Vain kaksitoista talonpoikaa seurasi heitä, he astuivat palavat tervasoihdut kädessä molemmin puolin ruumisvaunua. Lähinnä kuninkaan päätä ratsasti drotsi Pietari haukka käsivarrellaan. Kuninkaan metsästysratsu astui hänen sivullaan. Saattue kulki palavan ladon ohitse. Voimakas valo lankesi drotsin vakaville kasvoille. Kuningasruumis lepäsi korkealla kaikkien nähtävänä. Ruumiin jalkapäässä istuivat molemmat pojat pidellen soihtuja käsissään. Hiljaa ja hitaasti häipyi outo ruumissaattue yöhön, ja kauan seisoi vielä siellä täällä ihmetteleviä talonpoikia poluilla ja teillä, tuijottaen miettiväisinä eteensä Viborgiin vievälle tielle.
KOLMASKYMMENES LUKU.
Skanderborgissa nukkuivat vielä kuningatar ja nuoret prinssit syvää unta aamulla aikaisin, Klaus Skirmenin ratsastaessa sisään linnanportista hengästyneellä hevosellaan, joka kuudessa tunnissa oli juossut yli yhdeksän peninkulmaa kepeää taakkaansa kantaen.
Sotamiehet, jotka vartioivat linnanporttia ja linnanportaita, tunsivat drotsin aseenkantajan ja antoivat hänen vapaasti tulla sisään. He ihmettelivät hänen hevostaan. "Vetäkää ylös laskusilta, ja sulkekaa portti!" huusi Skirmen. "Vihollinen on kintereilläni!" Vakavat sotamiehet ällistyivät: he eivät sarastavassa aamuvalossa voineet huomata missään vihollista, eivätkä olleet tottuneet vastaanottamaan käskyjä aseenkantajilta. Heidän viivytellessään ja tuumaillessaan hypähti Skirmen satulasta ja kiirehti ylös linnanportaita kuningattaren suureen etusaliin, jossa ritari Thorstenson itse yöllä johti kuninkaallista henkivartiota.
"Kuningas on murhattu!" sai Skirmen hengästyneenä sanotuksi. Kaikki rauhalliset ritarit hallissa kavahtivat ylös ja seisoivat kuin salaman lyöminä ja kivettyneinä.
"Murhattu?" huudahti ritari Thorstenson. "Oletko hullu, Skirmen?"
"Murhattu!" toisti Skirmen. "Murhaajat eivät ole puolenkaan peninkulman päässä täältä! Heitä on suuri ratsastajajoukko. Ellette tahdo tulla yllätetyksi, herra niin antakaa heti sulkea linnankäytävät!"
"Tahdotko sinä tehdä meidät hulluiksi, Skirmen? Henkivartijat, sulkekaa linna! Kaikki miehet aseisiin! — Vanhurskas Jumala! — Murhattu!"
Henkivartijat poistuivat nopeasti salista, kauhusta kalpeina, ja kykenivät tuskin täyttämään päällikkönsä käskyn.
"Nyt, perkele vieköön, Skirmen, puhu!" huudahti kiivas Thorstenson jalkaa polkaisten. "Kuka on uskaltanut tehdä niin kamalan teon? Haa, oliko se Alfkreivi, tuo kirottu Alfkreivi" — —
"Ei, ankara herra, jos se ei ole perkele apulaisineen, niin se on Stig-marski ystävineen. Onnettomuus tapahtui Finnerupin ladossa", ja nyt hän kertoi mitä itse oli kuullut ja nähnyt, ja mitä drotsi oli käskenyt hänen sanomaan. "Ja minun herrani oli oikeassa", lisäsi hän, "jos ei minun herrani olisi lähettänyt minua heti matkaan, niin olisivat ehkä murhaajat itse ensiksi tuoneet teille tiedon. Noin tunti sitten pitivät he neuvottelua Tulstrupin luona olevalla nummella. He istuivat rauta- ja teräsvarustuksissaan ratsujensa selässä. Minä olin sumussa vähällä ratsastaa heidän joukkoonsa, mutta silloin pistäysi kuu esiin heidän päänsä yläpuolelta näyttäen minulle heidän veriset miekkansa. Minä kiirehdin heidän ohitsensa, mutta he seurasivat minua metsään asti. Heitä on ainakin puolitoistasataa miestä, ja heidän joukossaan oli naamioituja harmaaveljesmunkkeja. He voivat olla täällä tuossa tuokiossa."
"Antaa heidän tulla!" sanoi Thorstenson. "He löytävät meidät valppaina. Haa; sitä ei uskalla kukaan muu kuin Stig-marski. Hän on nyt täyttänyt valansa ja surmannut kuningas Eerikin, — silloin on prinssienkin henki vaarassa. — Mutta ei, tänne asti kostaja pääsee tulemaan — mutta ei pitemmälle! Onko kaikki kunnossa, henkivartijat?"
Muutamia henkivartijoita astui taas sisään etusaliin ja kertoivat mitä oli tehty linnan puolustukseksi. Muutama heistä lähetettiin heti pois uusia käskyjä täytäntöön panemaan, ja kaikki olivat linnassa mitä ankarimmassa toiminnassa.
Kuningatar oli herännyt äkkinäisestä hälinästä. Hän soitti kamarineitojaan ja kyseli heiltä syytä levottomuuteen. Kaikki olivat pelästyneet, mutta ei kukaan vielä tiennyt mitä oli tapahtunut. Kuningatar nousi ja pukeutui nopeasti kiirehtiäkseen heti henkivartiosaliin. Hälinä linnassa kasvoi yhä. Väki juoksi hätääntyneenä edestakaisin, tuntui kuin salama olisi lyönyt heidän keskelleen, mutta ei kukaan tiennyt mihin. — Jokainen huomasi suuren onnettomuuden tapahtuneen, mutta mikä se oli, sitä ei ainoakaan heistä uskaltanut lausua. Henkivartiosalissa seisoivat ritarit miettiväisinä täysissä varustuksissa ja odottivat henkivartijapäällikön käskyjä. Sali johti linnanpihalle, ja sen edessä oli korkea parveke eli niinkutsuttu avonainen pilarisali, josta oli näköala maantielle. Ritari Thorstenson ja Skirmen seisoivat avonaisella parvekkeella katsellen suurta tomupilveä, joka sarastavassa aamuhämärässä näkyi linnaan johtavalla tiellä, ja jonka nyt vasta selvästi eroitti aamusumusta.
"Sinä olet oikeassa, Skirmen!" sanoi Thorstenson. "Sieltä tulee suuri parvi ratsastajia, jotka todellakin aikovat antaa meidän vatsat tyhjinä vastaanottaa heidät. Hyvä on, he saavat maistaa suurusta ennen meitä! Ovatko jousimiehet tornissa?" kysyi hän eräältä henkivartijalta.
"Kyllä, herra ritari!" vastasi henkivartija. "He ovat miehittäneet kaikki ampumareijät. Kaikki seisovat nuoli jänteellä, niinkuin te olette käskenyt."
"Hyvä! Mutta kukaan ei ammu ennenkuin minä heilautan tätä lippua parvekkeelta!" Tämän sanoessaan hän tarttui suureen, kahden leijonan koristamaan, kuninkaalliseen lippuun, joka koristi salin peräseinää. "Mitä enemmän voitamme aikaa, sitä parempi!" lisäsi hän. "Jos rynnäkkö on kysymyksessä, niin me voimme käyttää ampumavaunujamme. Ne miehet ovat ansainneet lämpimän aamiaisen. Anna lisätä tulta kivien alle, että ne pian ovat punaisia. Kyllä me sulatamme ne panssaroidut kivisydämet!"
Henkivartija poistui.
Siinä silmänräpäyksessä kuningatar astui sisään hovinaistensa seuraamana. "Mitä täällä on tekeillä?" kysyi hän katsellen levottomana ympärilleen, vastattuaan kuitenkin ensin tavallisella arvokkaisuudellaan henkivartijoiden keihästervehdykseen.
"Jumala ja pyhä neitsyt vahvistakoon teitä, minun jalo kuningattareni!" sanoi ritari Thorstenson ja astui kunnioittavasti häntä vastaan, taivuttaen lipun hänen eteensä. "Minä en tiennyt teidän armonne olevan valveilla, enkä minä tahtonut antaa herättää teitä onnettomuussanomalla. Valmistautukaa kuulemaan se, maltillisesti, jalo kuningattareni. Tämän pikaviestin lähettää meille drotsi Hessel. Meidän pitäisi kaikkien seisoa täällä yön väreissä: sanoma, jonka hän lähettää meille, on synkkä kuin yö ja hauta."
"Siis se on tapahtunut, jota minä kauan pelkäsin?" sanoi kuningatar kalveten. — "Minun herrani ja kuninkaani on kuollut? Puhu, nuorukainen!" jatkoi hän kääntyen Skirmenin puoleen. "Mitä onnettomuussanomia tuot sinä minulle onnettomasta puolisostani? Puhu, sinun sanasi eivät muserra Tanskan kuningatarta, vaikka paljas ajatuskin ajaa veren poskiltani — minun herrani ja kuninkaani on kuollut?"
"Te sanoitte sen, jalo kuningatar!" vastasi Skirmen ja astui kunnioittavasti lähemmäksi, Thorstensonin vetäytyessä syrjään ja katsoessa jännittävän tarkkaavaisena salin yli. "Petturit ovat yllättäneet hänet yöllä", jatkoi Skirmen, "se tapahtui onnettomana hetkenä, kuningas oli eksynyt Finnerupin metsään, eivätkä hänen uskolliset miehensä olleet hänen luonaan".
"Siis murhattu, katalasti salamurhattu, niinkuin nyt kaikki kuninkaat
Tanskassa?" huudahti kuningatar nojautuen yhteen neidoistaan.
"Niin, jalo kuningattareni!" vastasi Skirmen sydämellisellä osanotolla, vaikka hänen mielestään tuskallinen ilme kuningattaren kasvoilla näytti osoittavan enemmän katkeraa suuttumusta kuin syvää surua. "Drotsi Hessel löysi teidän onnettoman puolisonne sitten vasta kun kamala teko oli tehty, ja murhaajat paenneet. Hän tutki heti haavat, joita oli monta, ja kaikki kuolettavia. Hän ei tahtonut jättää kuninkaan ruumista ennenkuin se oli rauhassa jatkuvalta pahoinpitelyltä. Mutta teidän ja prinssin turvallisuuden vuoksi hän käski minun kiirehtiä. Minä olen kiirehtinyt parhaani mukaan, ja Jumalan kiitos, minä jouduin ennen kavaltajia. Jumala varjelkoon teitä ja nuorta herraa, joka nyt on Tanskan valtakunnan hallitsija!"
"Missä hän on?" kysyi kuningatar katsellen tuskallisesti ympärilleen. "Missä on prinssi? Missä on minun Eerikkini? Tulevatko murhaajat tännekin? Ovatko he lähellä?"
"Olkaa rauhallinen, jalo kuningattareni!" alkoi Thorstenson taas puhua. "Joukko asestettuja ritareita, muutamia naamioituja herroja etunenässä, ratsastaa kyllä linnaa kohti, mutta niinkauan kuin minä ja yksikin tanskalainen mies on täällä elossa, ei kukaan petturi astu jalallaan näiden muurien sisäpuolelle. Minä olen lähettänyt hakemaan prinssit, he ovat aivan heti täällä."
"Voiko linna puolustautua?" kysyi kuningatar hätäisesti. "Ovatko petturit vain ulkopuolella? Eikö niitä ole täällä joukossamme? Eivätkö Tanskan kuninkaan murhaajat olleet tanskalaisia?" Kauhun ja pelon valtaamana katseli kuningatar tämän sanoessaan synkkiä, asestettuja miehiä, jotka täyttivät salin, ja hän tiesi ettei niiden joukossa ollut ainoatakaan, joka olisi ollut sydämestään uskollinen kuninkaalle.
"Linnaa voidaan ja sitä täytyy puolustaa niinkauan kuin ainoakaan kivi on siitä jälellä!" vastasi Thorstenson hehkuvin poskin. "Petturit ovat meitä lähellä, mutta teidän ympärillänne on uskollisia miehiä. Elkää häväiskö kaikkia tanskalaisia niin halventavalla epäluulolla, ylevä kuningatar. Uskollinen Tanskan kansa ei ole osallinen tähän veriseen petokseen. Teidän kuninkaallinen puolisonne ei ollut rakastettu — eikä hän ollut minunkaan miehiäni — ei kannata totuutta salata —, mutta me emme sen vuoksi ole valapattoja ja kavaltajia. Marski Stig on tämän kammottavan kostotyön alkuunpanija eikä hän myöskään ole valapatto: hän on kauheasti täyttänyt sen minkä lupasi, mutta nyt hän on minun ja kaikkien tanskalaisten verivihollinen. Me tahdomme suojella kuningashuonetta, ja teidän kuninkaallinen poikanne on yhtä varmasti kantava Tanskan kruunua kuin vapaa ja uskollinen kansa on hänet siihen valinnut!"
"Kuningashuonetta me tahdomme suojella!" toistivat vakavat ritarit ja henkivartijat. "Eläköön kuningatar ja meidän nuori kuninkaamme!"
"Missä ovat petturit?" kysyi kuningatar toinnuttuaan. "Voimmeko me nähdä heidät?" Hän astui nopeasti parvekkeelle ja näki nyt itse suuren, tumman ratsujoukon lähenevän linnaa, harmaat, naamiopäähineiset miehet etunenässä. "Heitä on monta", jatkoi hän, "he eivät näy pelkäävän minun suojelijoitani. He näyttävät lähestyvän linnaa kuin parhaan rauhan vallitessa."
"Antaa heidän tulla aivan muurin lähelle, jalo kuningatar! Elkööt uskoko meidän pelkäävän katsoa heitä silmiin. Heillä ei ole jousimiehiä eikä rynnäkkötikapuita mukanaan. Jos heillä on jotakin sanomista meille, niin me voimme varmasti puhua heidän kanssaan täältä parvekkeelta. Sinä hetkenä, jona he näyttävät aikovan ryhtyä hyökkäykseen, lähetän minä heille nuolitervehdyksen tornista."
"Hyvä on, ritari Thorstenson!" vastasi kuningatar kohottaen päänsä uhkamielisen suuttumuksen valtaamana. "He saavat nähdä Tanskan kuningattaren! He saavat nähdä nuoren herransa ja kuninkaansa. He saavat nähdä oikeuden vielä valvovan, ja että Tanskan kruunulla, vaikka alaikäisen päässä, on vielä voimaa uhmata murhaajajoukkoa!"
Nyt astuivat molemmat nuoret prinssit sisään kahden ritarin saattamina. Nuori kruununperillinen oli kalpea kauhusta kuultuaan hirvittävän sanoman. Nuorempi prinssi Kristoffer oli hehkuvan punainen ja hyvin levoton. Kuningatar kääntyi parvekkeelta ja astui heitä vastaan. "Minun poikani", sanoi hän, "teidän kuninkaallinen isänne on kuollut. — Kantakaa tämä suru niinkuin hänen poikiensa ja kostajiensa sopii! Ne, jotka aiheuttivat hänen kuolemansa, janoovat myöskin minun ja teidän vertanne. He lähestyvät häpeämättömän julkeasti tätä linnaa. Mutta, jos te olette minun poikiani, niin te ette pelkää tätä sanomaa."
Levoton Kristoffer prinssi kalpeni, hän katseli peloissaan parvekkeelle ja vetäytyi äkkiä taapäin. Mutta nuoren Eerik kuninkaan poskille palasi puna. "Minun miekkani ja kruunukypäräni!" pyysi hän eräältä henkivartijalta. "Nyt minä olen teidän kuninkaanne. Nyt on minun asiani puolustaa maata ja valtakuntaa. Minä tahdon julistaa isäni jumalattomille murhaajille kuoleman ja perikadon. Ritari Thorstenson, onko linna puolustuskunnossa?"
Ritari katseli ihmetellen prinssiin, joka ensi kertaa puhutteli häntä päällikön ja kuninkaan mahtavuudella. Hän kumarsi kunnioittavasti nuorelle kuninkaalleen ja selitti hänelle pikaisesti kaiken mikä oli tehty linnan puolustukseksi, pitäen samalla tarkasti vaarin vihollisten ratsumiesten liikkeistä. "Hyvä, hyvä!" sanoi Eerik nyökäyttäen. Sillävälin oli eräs henkivartija tuonut nuorelle kuninkaalle lyhyen kultakahvaisen miekan ja pienen kullatun kypärän, jota kruunu ja höyhentöyhtö koristivat. Eerik sitoi miekan vyölleen, pani kypärän päähänsä ja astui äitinsä kanssa parvekkeelle.
Vähän matkan päähän linnasta ratsastajajoukko pysähtyi, ja munkeiksi pukeutuneet päälliköt näkyivät neuvottelevan. Vihdoinkin ratsasti kookas sankariolio harmaassa munkinkauhtanassa ja naamiopäähineessä, kahden pienemmän samaten naamioidun herran kanssa, hitaasti linnan uloimmaista vallihautaa ja parveketta kohti, jolla kuningatar ja nuori kuningas seisoivat korkealla linnanmuurin yläpuolella, sankan henkivartijaparven ympäröimänä, jotka päällikkönsä käskystä muodostivat kilpisuojuksen kuninkaallisten henkilöiden ympärille. Aurinko juuri nousi ja valaisi jalon kuningatarvartalon, ja hänen kauniit, kalpeat kasvonsa, sekä ritarillisen kaksitoistavuotiaskuninkaan hänen oikealla puolellaan.
Tämä näky näytti tekevän omituisen vaikutuksen sankarivartaloisen vihollisen olentoon, hän pysäytti hevosensa pari kertaa, mutta antoi sen taas astua edelleen, lopulta hän pysähtyi parvekkeen eteen. Hän heitti päähineen päästään, ja munkinkauhtanan hartioiltaan: musta teräshaarniska yllään ja kypäränsä sulettuna, istui hän kuin rautaanvalettu patsas korkean, mustan ratsunsa selässä, katsellen säkenöivin silmin kuningatarta ja kuninkaan poikaa.
"Kuningatar!" sanoi syvä sankariääni. "Te olette kutsunut sitä miestä mielipuoleksi kerskaajaksi, joka Viborgin käräjillä peruutti Kuningas Eerik Kristofferinpojalle vannomansa uskollisuusvalan. Te ette uskonut sitä miestä Tanskassa syntyneeksi, joka uskaltaisi pitää niin rohkean sanan. Tässä te näette sen tanskalaisen miehen, joka piti mitä hän lupasi kuninkaalle. Nyt on tuli irti pilkkaajan huoneessa. Tässä te näette sen miehen, joka sytytti tulen. Tässä näette ne kasvot, jotka nähdessään teidän pelkuri herranne kätki kuninkaalliset kasvonsa tallinolkiin!" Tämän sanoessaan hän löi silmikon kypärästään auki. Kuningatar vetäytyi kauhistuen askeleen taapäin nähtyään tuon peloittavan, kostoasäihkyvän katseen ja raudanlujat sankarikasvot. Mutta hän tointui nopeasti ja astui ylpeän suuttumuksen valtaamana taas takaisin parvekkeelle, nuoren kuninkaan hänen sivullaan tapaillessa miekankahvaansa.
"Itsekö te tulette, marski Stig Andersen, itsetekemänne kuningas!" sanoi nyt kuningatar ylevän ylpeästi. "Tuletteko te itse kuulemaan tuomionne — tietäkää siis: se on langetettu tuolla ylhäällä verisenä keskiyön hetkenä, ja tässä seisoo teidän herranne ja kuninkaanne! Jos Jumala suo hänelle elon aikaa, niin on viittaus hänen lapsenkädestään täyttävä Jumalan tuomion teidän ylitsenne."
"Minä en ole itsetekemä kuningas!" vastasi marski hillityllä äänellä. "Niin katala ajatus ei ole milloinkaan saanut sijaa sielussani, mutta kansan voimakas henki ja tämä miekka nyt määräävät kuka tulee Tanskan kuninkaaksi! Mutta se hetki ei ole vielä käsissä. Minä en tullut tänne taistelemaan naisten ja lasten kanssa. Minä tulin tänne näkemään sen minkä nyt näen. Itse te parhaiten tiedätte kuka on Tanskan itsetekemä kuningas. Minä en ole tänä yönä tehnyt teitä leskeksi, minä en ole tuottanut teille surua enkä sydäntuskaa, kuningatar Agnes! Minä olen tuonut teille tervetulleen sanoman."