KOLMASKYMMENESKOLMAS LUKU.
Puoli tuntia senjälkeen kun Inge-neito oli Viborgin tuomiokirkossa, murhatun kuninkaan hautajaisissa, jutellut drotsi Pietarin kanssa, hän isänsä mukana, porvarilliseen salapukuun pukeutuneena, kulki kaupungista St. Mogensportin kautta. Paljon oli matkustajia samalla tiellä. Mutta ennen keskiyötä nuoren kuninkaan käskystä kaupungin kaikki portit suljettiin. Herttua Waldemar ja ritari Abildgaard olivat seuranneet surusaattoa kirkosta. Vanha Borrevoldin linna oli järjestetty kuninkaallisen perheen ja seurueen asunnoksi. Kuningatar ja nuori kuningas pitivät myöhään yöhön saakka lukittujen ovien takana neuvottelua Brandenburgin markkreivin, kansleri Martinuksen ja drotsi Pietarin kanssa, joka viimemainittu oli rientänyt kirkosta tuoden sen tärkeän uutisen, että itse marski Stig oli Viborgissa ja luultavasti ollut myös kirkossa hautajaismenojen aikana. Varovaisuuden nimessä oli mitä vakavimpia määräyksiä annettu. Borrevoldissa vartioitsivat käytävää kuninkaallisten suojiin ritari Thorstenson ja Pentti Rimårdson kuninkaan henkivartijoiden kanssa. Panssariasuisia ratsumiehiä ja jalkasotureita olivat linnan käytävät täynnään. Viborgin uskollinen porvaristo oli asestettu, ja kanslerin neuvon mukaan sekä nuoren kuninkaan käskystä pantiin heti koko kaupungissa toimeen ankara kotitarkastus, jolloin jokainen epäilyttävä henkilö otettiin kiinni ja vangittiin.
Keskiyö oli ohi. Herttua Waldemar asteli levottomana edestakaisin makuuhuoneessaan, joka sijaitsi linnan Viborginjärveen päin kaartuvassa itäisessä kylkirakennuksessa. Matka, sekä kiduttavat hautajaisjuhlallisuudet olivat rasittaneet häntä tuntuvasti. Kanslerin lauseet kaupunkiin tultaessa, ja hänen tutkiva katseensa kirkossa, olivat herättäneet herttuassa levottomuuden, jota hän turhaan koettu masentaa. Tätä mielialaa kiihoittivat vielä enemmän ne tärkeät toimenpiteet linnassa, jotka eivät välttyneet hänen silmältään. Kaikkialta, niin linnanpihalta kuin huoneittensa eteiseltä käytävältä, hän kuuli asestettujen soturien askeleita. Vaikkakin niinhyvin häntä itseään kuin hänen drotsiaankin kohdeltiin mitä suurimmalla huomaavaisuudella ja kuninkaallisella komeudella, tuntui hänestä kuitenkin kuin hänen jokaista askeltaan vartioitaisiin, eikä se lukuisa kunniavartio, joka oli asetettu hänen ovensa eteen, miellyttänyt ensinkään häntä. Hän oli lähettänyt Tyko Abildgaardin kaupungille hankkimaan hänelle tietoa siitä, mitä alituinen asemelu kaduilla merkitsi. Ritari Abildgaard oli ollut poissa yli tunnin eikä ollut vielä palannut. Vihdoinkin aukeni ovi ja tuo nuori herra astui hengästyneenä sisään.
"No, mitä on tekeillä?" — kysyi herttua. — "Onko koko kaupunki kapinassa?"
"Eipä juuri. Mutta täällä näyttää arveluttavalta," — vastasi ritari Abildgaard levottomana. — "Marskia sekä hänen ystäviään etsitään kaikkialta. Minut on pidätetty kolme kertaa, ja teidän nimenne tuskin taisi minut mahdillaan vapauttaa."
"Onko marski saatu kiinni?" — kysyi herttua nopeasti
"Ei, herrani; nyt väitetään hänen olleen jo porttien ulkopuolella ennenkuin ne suljettiin. Se mies kyllä tietää, mitä tekee. Mutta en minä kuitenkaan voi käsittää, mitä tehtävää hänellä oli tänään täällä."
"Se on helppo ymmärtää", vastasi herttua. — "Hänen on kai tärkeätä tietää kansan mieliala. Suurta surua ja valitusta minä en huomannut. Saattueessa en nähnyt talonpoikia enkä porvareitakaan."
"Mutta nyt on tuuli kääntynyt herrani! Kuningattaren ja nuoren kuninkaan näkeminen on saanut joukon mielenmuutokseen. Nyt teidän sietäisi kuulla, miten ne ärisevät vihoissaan hurjapäistä marskia ja hänen ystäviään vastaan, sekä kuinka ne ihastelevat kuningasvainajaa, valitellen hänen kuolemaansa, nuo typerät narrit! Nytpä saamme nähdä, eivätkö Reimar von Zweter ja muut saksalaiset runoniekat kuitenkin olleet oikeassa, sekä eikö Eerik Silmänräpyttäjästä tule suuri mies haudassaan. Niinhän aina käy tässä maassa: kun se villieläin, jota kaikki ajoivat, vihdoinkin on kaadettu, niin sen pahimmatkin viholliset seisahtuvat kuin ämmät vaikertamaan hirmutapausta, ikäänkuin sen osaksi olisi tullut häpeällinen vääryys, ja he ihailevat sitä sen mahtavien kynsien takia, jotka eivät enää voi heitä raastaa paloiksi. Tuo liukas tuuliviiri, Myndenborgin Lave-ritari, kuuluu olleen täällä marskin mukana; hänen väitetään pyörtyneen kirkossa sekä esiintyneen hautajaisten aikana mielipuolen tavoin. Onneksi hän on hävinnyt. Jos hänet olisi saatu kiinni, olisi hän hyvin voinut paljastaa meidät kaikki."
"Meidät?" — kertasi herttua, vaihtaen äkkiä tuttavallisen äänensävynsä kylmään ja ylpeään käskijänääneen. — "Muista, kenen kanssa puhut, Tyko! Mitä tekemistä minulla on salaliittolaisten kanssa? Pidä sinä vain huoli itsestäsi! — Mitä mielessäsi liikkuu? Noitten lauseittesi jälkeen minä tahdon neuvoa sinua pitämään huolta turvallisuudestasi. Elä luota minun nimeeni! Jos et voi minun tavoin pestä käsiäsi sekä vannoa, ettei sinulla ole osaa ei arpaa siinä, mitä on tapahtunut, niin minä en voi sinua auttaa. Minä jään nyt tänne nuoren kuninkaan luokse, hänen lähimmäksi ystäväkseen ja suojelijakseen. Minulla ei ole mitään tekemistä Stig-marskin tai hänen kätyriensä kanssa. Minä en tiedä kerrassaan mitään — enkä tahdokaan tietää — siitä viimeisestä, Möllerupissa pidetystä salakokouksesta, josta yhä puhutaan tunnettuna asiana, ja josta sinulla väitetään olevan täysi selko."
"Mutta, armollinen herra", — vastasi ritari Abildgaard hämmästyneenä — "eihän teillä ollut mitään sitä vastaan, kun annoitte minulle luvan matkaan, ja vaikka ette nimenomaan antanut minulle mitään viestiä mukanani niin ymmärsimme kuitenkin vallan hyvin toisemme. Mitä minä lupasin teidän nimissänne, siitä en koskaan ole epäillyt teidän aikovan peräytyä —"
"Mitä sinä olet luvannut, sen täyttämisestä sinä itse saat pitää huolen! Minä en ole mitään luvannut, jota en uskallan lausua julki koko maailmalle. Mitä lupasin ja vannoin kuningasvainajalle Sjöborgin sovinnossa, sen olen kirjainta myöten täyttänyt. Sen hetken jälkeen en ole askeltakaan ottanut valtakunnan ja kruunun vahingoksi; ja kuitenkaan minuun ei täällä ensinkään luoteta. Täällä minun täytyy tyytyä nöyräselkäisiin palvelijoihin, sekä liiankin runsaaseen kunniavartioon, kun sensijaan markkreivit ja drotsi Hessel kutsutaan salaiseen neuvotteluun. Mutta minä olen näyttävä pian noille kunnon herroille, kuka nyt maalain mukaan on kuninkaan holhooja ja valtion esimies! Minä olen näyttävä noille pöyhkeille kapinoitsijoille, etten minä ole mies, joka vastoin valaansa ja velvollisuuttaan suojelee majesteetinloukkaajia ja kuninkaanmurhaajia!"
Ritari Abildgaard seisoi kuin salaman lyömänä. "Jalo herttuani!" — hän sanoi. — "Leikkiä kai laskette? Ette kai työnnä hädässä luotanne uskollisimman ystävänne kättä, hänen, joka teidän tähtenne on pannut elämänsä alttiiksi? Ette kai käyttäne minua, joka uskollisena jaoin kanssanne hädän ja vankeuden vaivat, suurten suunnitelmienne välikappaleena, tikarina, jonka huoleti annatte joutua rikotuksi, kun ette sitä enää tarvitse? Jos se on ruhtinaan ystävyyttä, niin olinpa tyhmin houkka uskoessani, että purppura verhoaa ylpeyttä ja ylevyyttä."
"Tyko!" — vastasi herttua äänenpainolla, jossa värähti hetkellistä liikutusta, sekä ylpein, mahtavin käskijänkatsein. — "Elä sekoita porvarillisia käsitteitäsi ystävyydestä ja ylevyydestä siihen suureen ajatusketjuun, joka yhdistää minun ruhtinas-elämäni Tanskan valtaistuimeen! Olethan lapsuudestani asti ollut uskottuni, etkä vielä kuitenkaan osaa eroittaa ajatusta ja sanaa toisistaan. Luuletko, että tämä käsi koskaan saastaisena ja alhaisesti voisi musertaa sen uskollisen, toimeliaan nuoruusystävän, joka puhui ja toimi silloin kun minun täytyi vaieta ja nukkua? Opi kunnioittamaan ruhtinastasi! Ei hän lakkaa olemasta ystäväsi, kuinka tyly vihollinen hän, korkeampien tarkoitustensa takia, näyttääkin olevan. Jos olet minun kanssani tullut tuntemaan, mitä merkitsee elää suuren ja mahtavan aatteen eteen, niin tiedät myöskin, että kaikki ne pikkumaiset porvarilliset hyveet, joita kutsutaan ystävyydeksi, uskollisuudeksi ja kiitollisuudeksi ja ties miksi kaikeksi, ovat itse asiassa kuitenkin koristeltuja nukkeja, joita vain hengeltään ja valtiotaidoltaan lapsen kannalla oleva pitää kunniassa, mutta jotka täysivaltainen käskijänhenki tarpeen tullen pelottomasti musertaa, kun hän lastenlelujen hajoitetuista aineksista voi muovata itselleen muodot sitä suurta ajatuskuviota varten, jonka eteen hän elää ja toimii. Jos minua ymmärrät, Tyko, niin näytä nyt, että tunnet ja kunnioitat sitä mahtavaa henkeä, jonka kehitysketjuun itsesi liitit ja jonka vierellä saat kerran seistä, kun minä olen saavuttanut päämääräni, ja sinä olet ollut kyllin voimakas pysyäksesi minun lentoni mukana! — Pakene! Pakene tänä yönä! Syytä itseäsi pakosi kautta ja ilmaise siten, mitä et kauemmin voi hyödyksesi salata! Minä tuomitsen sinut kaikkien syyllisten mukana suojattomaksi, — minä vainoon sinua ankarasti ja väsymättä niin pian kuin olen siihen kuninkaan holhoojana ja tämän valtion esimiehenä pakoitettu. Mutta jos sinussa elää suuri henki, kuten minä uskoin, niin et sinä tämän takia vihaa etkä epäile minua. Ja kun vainon aika on mennyt, niin sinä olet näkevä, ettei herttua Waldemar ollut itsekäs ja uskoton ystävä, ja ettet sinä ollut herkkäuskoinen houkka, kun uskoit purppuran verhoavan ylpeyttä ja ylevyyttä!"
"Nyt minä ymmärrän teidät, jalo herrani, ja ihailen teitä", — vastasi viekas ritari ja kumarsi syvään, — "vaikka minun nyt täytyykin paeta teitä kuin peljättävää tuomaria. Mitä minä olen toiminut salassa teiltä, se ei saa heittää varjoakaan teidän kunniallenne. Te seisotte puhtaana ja jalona lapsen valtaistuimen vierellä ja voitte häpeilemättä tuomita ystäviänne. Hyvä! Minä pakenen, — minne, sitä en uskalla teille sanoa; mutta siellä, Pohjolassa, missä Stig-marskilla on mahtava suojelija valtaistuimella, siellä saa turvaa myös hänen vainottu ystävänsä. Voikaa hyvin, jalo herttua! Teidän drotsinne poistuu heti! Elkää säälikö paatunutta syntistä, kun hän on päässyt tarpeellisen välimatkan päähän! Mutta muistakaa kuitenkin, että me kaikki olemme syntisiä, ja antakaa tilinteon hetkellä armon käydä oikeudesta!"
Näin puhuttuaan hän meni erääseen sivuhuoneeseen ja palasi kohta takaisin sangen sieväksi puotineitsyeksi pukeutuneena. Hän niiasi herttualle ja matki hullunkurisesti sellaisen tytön ilmeitä. "Armollisin herra!" — sanoi hän juutilaisen talonpoikaistytön äänensävyllä, — "minä olen viaton, kaino tyttölapsi. Minä en tiedä yhtään mitään, miten olen joutunut tänne niin ylhäisen nuoren herran luo. Säästäkää minun hyvettäni ja kunniaani, ja sallikaa minun päästä pois tästä vaarallisesta paikasta, niin ettei yksikään jumalaton maailmanlapsi saa syytä uskoa jotakin pahaa minusta! Tunnettua kyllä on, että te olette minulle ja minun kaltaisilleni vaarallinen herra, ja teidän kunniavartionne ei varmaankaan ihmettele, että minä peitän kainot kasvoni heidän edessään. Kiitos, armollisin herrani, niin suuresta lempeydestänne! Teidän tähtenne minä nyt piiloudun ihmisten katseilta joksikin ajaksi. Elkääkä te olko tuntevinanne minua. Mutta minä olen hoitava uskollisesti teidän omaanne, ettekä te varmaankaan työnnä pois nöyrän palvelijattarenne kättä."
"Narri, onko nyt aikaa ilveilyyn!" — lausui herttua, avaten käytävään vievän oven. — "Hyvää yötä, lapsukaiseni!" — sanoi hän sitten ääneen, niin että vartiat kuulivat sen, ja taputti valepukuista neitsyttä poskelle avoimessa ovessa. — "Riennä nyt tiehesi! Nämä kunnon soturit eivät sinua mitenkään loukkaa. Muista vain, ettet vasta naima-ajatuksissa kulkiessasi unhoita eroitusta myymälän ja ritarisalin välillä!"
Miehevät vartiosoturit hymyilivät salaa oven takana ja antoivat tuon sangen kookkaan puotineitsyen ilman epäluuloa hiipiä ohitseen.
Herttua sulki oven ja heittäytyi synkkänä ja mietteliäänä eräälle tuolille.
"Pakene, kurja turmanlintu!" — mutisi hän. — "Pidä nyt varasi, että löydät suojapaikan! Tuskin suoriudut ehein siivin."
Vähän senjälkeen hän meni levotonna ikkunaan, sillä hän luuli kuulevansa huutoja. — "Ottakaa kiinni hänet! Hän on naamioitu petturi!" — huusi kova ääni kadulla, ja sitten kuului suurta huutoa ja melua, joka kuitenkin pian häipyi toisille kaduille.
Oli kuin ero läheisestä nuoruudenystävästä sekä pelko hänen kohtalostaan olisi saanut herttuan alakuloiseen mielentilaan. Mutta sitä ei kestänyt kauan. "Hm!" — hymähti hän itsekseen ja mitteli ylpein askelin lattiata, — "kun vanhan ajan sankarit virittivät tulta pääskysen siipien alle, siten saadakseen valloitetuksi kaupungin, mitä ne silloin välittivät pikkulintujen vaikerruksista!" Hän heittäytyi jälleen tuolille ja vaipui syviin ajatuksiin. Sjöborgin vankeusajan jälkeen, jolloin hän usein synkissä mietteissään oli jutellut koko yön ruumispöllönsä ja kuolleen ystävänsä kanssa, hän usein puheli itsekseen ääneen salakammiossaan, ja sellainen huhu kulki rahvaan kesken herttuasta, että hän oli mahtavien henkien kanssa liitossa. "Niin kauas pääsin!" — jatkoi hän synkkiä mietteitään. — "Ensimäinen suuri askel on otettu! Tarvitaan rohkeutta seuraavaan — tie on verinen ja liukas —; hm, mutta enhän minä kättä liikauttanut, ei sanaakaan livahtanut suustani. — Tässä seison, vapaana ja puhtaana, — ken voi syyttää minua? Seuraava askel on omavaltainen, — se täytyy astua, mutta ilman rikoksen apua. — Kaunis käsi on ohjaava minua. Se on kylmä; se täytyy saada lämpimäksi. Siitä minä saan maksaa sieluni hurskauden. — Haa, lemmenunelma ei saa minua pysähdyttää tielläni. Eespäin, eespäin! Ja silloin, silloin ei kukaan voi sanoa: katsokaa, kuningas Aabel käy taas poikansapojan haamussa — —"
Kun herttua Waldemar seuraavana päivänä aamusella astui ulos huoneistaan, käydäkseen tervehdyksellä kuninkaallisen perheen luona, kaartuivat vartion peitset kunnioittavasti hänen ohikulkiessaan. Kuningatar ja nuori kuningas ottivat hänet vastaan huomaavaisuudella, mikä hämmästytti häntä. Drotsi Pietari tervehti häntä kyllä kylmästi, mutta erittäin kohteliaasti, ja herttua arveli salaisten neuvottelujen tuloksena olleen, että hänelle luovutettaisiin koko se valta ja pätevyys, jota häneltä ei voitu evätä syrjäyttämättä maalakia, sekä ärsyttämättä vaarallista ja mahtavaa vihollista, joka julkisesti yhtyneenä salaliittolaisiin, helposti voisi kukistaa vielä heikosti tuetun valta-istuimen.
Tunto siitä vallasta, jota täällä ei voitu evätä häneltä, sekä vakaumus siitä, että häntä yhä salaisesti pelättiin, vaikkei hänen valta-arvoansa vielä julkisesti tunnustettukaan, antoivat hänelle rohkeuden ja ilmeilleen ja käytökselleen melkein kuninkaallisen arvokkuuden, mikä sopikin hänelle hyvin. Hän lähestyi kuningatarta niin vapaasti ja kepeästi kuin tämä suhde ei olisi mitään uutta hänelle, vaan niin kuin olisi hän jo kauan ollut kuningattaren neuvonantaja ja nuoren kuninkaan suojelija. Hän puhui valtakunnan arveluttavasta tilasta, sekä siitä, mihin nyt olisi ryhdyttävä, hän puhui viisaasti ja innokkaasti, mutta myös silminnähtävin vallanosallisen ilmein. Mutta näihin ilmeisiin sopeutui myös niin suuri ritarillinen kohteliaisuus sekä kunnioittava tietoisuus kuningattaren tärkeästä vaikutuksesta kuninkaan äitinä, ettei kaunis Agnes-kuningatar mitenkään voinut loukkaantua häneen. Näytti siltä, että hänen veljensä olivat ja saaneet hänen mielensä suopeammaksi herttuaa kohtaan, ja hänen täytyi nyt ihailla sitä hienoutta, millä herttua puolusti vaatimuksiaan, näyttämättä vähintäkään liian rohkealta tai tunkeilevalta.
Se kankeus, minkä tämän keskustelun alkaessa ilmeisesti voi havaita kuningattaren käytöksessä, katosi vähitellen, ja drotsi Pietari huomasi levottomuudekseen, miten herttua imarteluillaan ja kiivailla sanoillaan salaliittolaisia vastaan nähtävästi hälvensi kaikki kuningattaren epäluulot hänen suhteestaan kuninkaan ja valtion vihollisiin.
"Se on hirveä salaliitto!" — lausui herttua nyt kiihkeästi.
— "Monet maan tärkeimmistä miehistä näyttävät olevan osallisia siihen. Ankara tutkimus tulee välttämättömäksi, jotta syylliset voitaisiin saattaa ilmi, ja viattomat vapauttaa epäluulojen alta. Minun muinainen epäsopuni kuninkaan kanssa sekä se nuoruuden ajattelemattomuus, jota minä syystä kyllä sain sovittaa Sjöborgissa, mutta jota minä myös opin siellä lannistamaan, ne ovat minut syrjäyttäneet luottamuksesta, jonka minä taas toivon voittavani uskollisilla toimilla ja neuvoilla. Suurissa, ruhtinaallisissa sieluissa ei epäluulo koskaan voi juurtua syvään, jos onkin olemassa pieniä, raukkamaisia henkiä, jotka pyrkivät sitä kasvattamaan. Mutta en minä sentään moiti ketään siitä, että hän on valpas ja varovainen", — jatkoi herttua. — "Näin onnettomina aikoina tunkeutuu epäluuloisuus ystävyyden ja sukulaisuudenkin salaisimpiin suhteisiin. Uskoisitteko sitä, jalo kuningatar: minä itse olen joutunut hirveästi epäilemään nuoruudenystävääni, drotsi Tyko Abildgaardia, ja se epäilys on nyt, surullista kyllä, vahventunut, kun hän tänä yönä on kadonnut."
"Kuinka?" — kysyi kuningatar hätkähtäen. — "Teidän drotsinne, ritari
Abildgaard —"
"Niin, eikö ole kauheata, jalo kuningatar! Mies, jota monta vuotta olen pitänyt ystävänäni. — Hän oli kyllä osallinen minun nuoruudenhairahduksiini, sekä osittain syypääkin niihin, — mutta siksipä hän myös otti osaa minun kohtalooni Sjöborgissa ja, kuten uskoin, jätti vankilan hairahduksestaan yhtäläisesti tietoisena kuin minä itse, — ja nyt minulla on syytä luulla, että hän on ollut mukana Möllerupin salaliittolaiskokouksessa, siinä mielettömässä toivossa, että minä hyväksyisin tuon hirveän yrityksen, kunhan se olisi toteutettu, — vaikken minä ollut uneksinutkaan sellaista. Eilen hän sai kuulla, kuinka kauhistuneena minä tuomitsin salaliittolaisia; hän lähti luotani, enkä minä senjälkeen ole nähnyt häntä."
"Mitä siihen asiaan tulee, jalosukuinen herra", — lausui drotsi Pietari, — "niin voin minä ilmoittaa teille, että ritari Tyko Abilgaardin ottivat vartiat viime yönä kiinni hänen epäilyttävän valepukunsa tähden, mutta että hän uhkarohkean petoksen avulla on pujahtanut pois eikä häntä mistään löydetä."
Herttua vaikeni. Hän pyyhkäisi kädellään otsaansa, eikä hän salannut mielenliikutusta, joka oli omiaan tuottamaan kunniaa hänen sydämelleen.
"Jalo herttua!" — sanoi kuningatar osanottavaisena. — "Minkä tuon petollisen ystävän kautta olette menettänyt, sen te olette voittanut minun kunnioitustani ja luottamustani. Minä tiesin, että teidän drotsinne oli ollut salaliittolaisten mukana, ja oli hetkiä, jolloin teidän innokkaimmatkin puolustajanne myönsivät, että teidän tuttavallinen suhteenne tähän ritariin näytti hyvin oudolta. Minun veljeni ovat teidän ystäviänne. He ovat minulle vakuuttaneet teidän olevan vilpittömästi myötätuntoisen niin minua kuin valtiota ja kruunua kohtaan. He ovat olleet todistajina teidän kauhistukseenne tämän tavattoman konnan työn johdosta, ja heitä on erikoisesti ilahduttava se, että he saavat kuulla tämän käsittämättömän arvoituksenkin, nimittäin teidän ja ritari Abildgaardin suhteen, selvinneen teidän nuhteettomuutenne hyväksi…"
Kevyt puna levisi herttuan poskille; mutta hän käytti nopeasti hyväkseen sitä edullista vaikutelmaa, minkä hänen ilmoituksensa oli tehnyt kuningattareen. Hän neuvoi Danehoven kutsumista kokoon Nyborgiin keväällä, jolloin hän itse tahtoi olla saapuvilla, ryhtyäkseen yhdessä kuningattaren kanssa lainmukaisesti nuoren kuninkaan holhoojan tehtäviin, ensin toivonsa mukaan osoitettuaan itsensä arvolliseksi siihen turvaamalla maan hurjaa Stig-marskia ja kapinoitsijoita vastaan. Ensiksi hän neuvoi kuningatarta jäämään nuoren kuninkaan kanssa Viborgiin, jossa vahva miehistö ja porvarien uskollisuus tekivät jokaisen vihollisen hyökkäyksen mahdottomaksi. Se oli ollut myös drotsi Pietarin ja kanslerin neuvo, minkä Brandenburgin markkreivit olivat hyväksyneet.
Vielä samana päivänä läksi herttua Viborgista, nähtävästi mitä parhaassa sovussa kuningasperheen kanssa, ja vähän senjälkeen saatiin tietää, että hän kokosi Jyllannissa sotajoukkoa Stig-marskia ja hänen kannattajiaan vastaan. Mutta drotsi Pietari ei häneen luottanut, ja vanha Jon-ritari, joka kohta parantuneena palasi Viborgiin, pudisti päätään, kuultuaan näistä puuhista sekä pelkäsi täydellä syyllä, että herttua vain näön vuoksi varustautui Stig-marskia vastaan, voidakseen suuremmalla mahdilla tukea vaatimuksiaan ja varmentaa vaaliaan valtionhoitajaksi Danehovessa.
KOLMASKYMMENESNELJÄS LUKU.
Kun melkein kaikki salaliittolaiset, ikäänkuin oman tekonsa synnyttämän kauhun lyöminä, olivat paenneet Norjaan, oli Stig-marski haudannut vaimonsa, ja tyttärineen lähtenyt Möllerupista, missä ei enää tuntenut itseään turvalliseksi. Kuninkaan hautajaisissa Viborgissa hän itse suuren vaaran alaisena oli todennut, kuinka vähän suosiollinen hänelle kansan mieliala oli. Mutta pian kertoi huhu, että Riiben ja Flyndenborgin linnat olivat kapinallisten käsissä, sekä että tuo hurja marski, jolla oli seitsemänsataa rautamiestä, ja Möllerupista tuodut raskaat sotakoneet, oli asettunut uhkaavaan asemaan Helgenaesissä ja Hjelmissä, joista molemmista vahvoista keskuksista hän näytti aikovan levittää hirveätä tuhoa yli maan.
Helgenaes on suurina kukkuloina kohoileva niemi, joka esivuoristona ulottuu Moisin kihlakunnasta Samssaarta kohti Bergtrup- ja Ebeltoft-lahtien välitse. Se maakaistale, joka yhdistää niemen Pohjois-Jyllannin mantereeseen, on vain kaksisataa askelta leveä, ja tämän pääsypaikan niemeen oli marski katkaissut kaivattamalla syvän ojanteen, minkä reunalle hän rakennutti muurin suurista kivilohkoista. Sitä muuria tehtiin yötä päivää, samalla aikaa kuin Hjelm-saaren ikivanhaa linnaa vahvistettiin.
Tämä pieni, merkillinen saari, ympärimitaten vain neljännespenikulman laajuinen, on Kattegatissa, noin kaksi penikulmaa itään Helgenaesistä ja yhden penikulman päässä siitä niemestä, joka pistää ulos Ebeltoftin pitäjästä. Saaren vanhaa linnaa väitetään kuuluisan pakanuudenaikaisen kuninkaan Jarmerikin rakentamaksi, joka siellä kaatuikin. Linna ja saari oli kamaripalvelija Raane Joninpojan omaa, kuten myös niemellä eräs perintötalo, jota kauan jälkeenkinpäin kutsuttiin Raanen karjakartanoksi. Saarella oli hyvä satama, ja siellä piileili jaarli Vähä-Alf kaapparilaivoineen. Siellä ei ollut juomaveden puutetta, ja rouva Ingeborg oli hyvällä vaistolla ohjannut puolisonsa tähän pakopaikkaan, jossa hän paljon varmemmin kuin Möllerupissa voi pitää hallussaan tukipaikkaa Tanskan rannikolla sekä ilman hankaluuksia vastaanottaa avustusta Norjasta. Saari oli jo asemaansa ja korkeuteensa katsoen mm lujasti luonnon varustama, ja vanha linna sijaitsi niin korkealla jyrkän vuorentapaisen mäen, terävällä huipulla, että ei näyttänyt turhalta tehdä tämä pakopaikka luoksepääsemättömäksi. Siihen rakennettiin nyt kaksi korkeata tornia ampumareikineen ja lujine muurinsarvineen, jotka näkyivät kauas sisämaahan, ja linna ympäröitiin syvin kaksoisojin.
Ottaakseen haltuunsa tämän tärkeän tukikohdan marski ei ollut voinut odottaa ystävänsä, viekkaan Raanen suostumusta, eikä hän ehkä odottanutkaan niin suurta taipuvaisuutta häneltä. Tämän varman suojan näytti Raane halunneen säilyttää itseään varten siltä varalta, että kaikki kävisi hullusti. Tullessaan tapasi marski linnoituksesta pienen, reippaan varusväen, jolla oli kamaripalvelijan ankara käsky puolustaa linnaa jokaista vastaan viimeisiin saakka. Marski oli senvuoksi ottanut linnan asevoimin, ja hän kiihtyi siihen määrään odottamattomasta vastustuksesta, että hakkautti maahan koko miehistön. Siitä laulettiin sitten kansanlaulussa:
Stig-marski valtasi Hjelmin ylen äkisti. Ja totta puhun ma: siellä moni poski vaaleni.
Siellä marski sitten asetti vanhoille, kallionlujille muureille hirveät sotakoneensa, ja sieltä hän melkein joka päivä kävi Helgenaesissä ja piti silmällä varustustöitä. Hänen seitsemänsataa rautapukuista miestään oli jaettu Hjelmille ja niemelle. Muutamat ympäristön talonpojista olivat vapaaehtoisesti liittyneet häneen; mutta monta hän otatti kiinni ja pakoitti heidät ajelemaan kiviä, sekä työskentelemään muureilla. Hjelmin tornit korkenivat nopeasti kuin taian avulla ja kauhistuttivat ympäristön lannistettuja talonpoikia, joiden täytyi sekä työskennellä Helgenaesissä, että pitää molempien paikkojen varusväet ruuassa.
Kansan alakuloinen mieli sekä se, kuinka tätä onnettomuutta pidettiin surullisena seurauksena murhatun kuninkaan huonosta ja väärästä hallituksesta, kuvastui selvimmin siinä kansanlaulussa, joka muutamia kuukausia kuninkaanmurhan jälkeen liittyi surullisena iloisten lintujen kevätsäveliin, ja jossa uutta linnoitusta pidettiin merestä torninkorkuisine sarvineen nousseena hirviönä. Siinä laulettiin kaihomielisesti:
Ja vakaana maamies astelee,
jyvän kylväen peltohon.
Jumal'auta armias meitä nyt:
Hjelm sarvetko saanut on?
Suo armos kansalle köyhälle,
pane Glipping ohjaamahan!
Tai ois parast' ollut meille, jos ei
hän tullut ois maailmahan.
[Glippling = Silmänräpyttäjä (murhattu kuningas.)]
Tätä laulua kuuli itse ankara marski erään pienen talonpoikaistytön laulavan, istuessaan eräänä kauniina toukokuun aamuna korkean sotaoriinsa selässä Helgenaesin muurin ulkopuolella ja katsellessaan ylpeänä vankkaa linnoitustyötä, jota varten muutamat talonpojat ja sotavangit kuljettivat vielä viimeisiä kiviä.
Voimakkaimpia työmiehiä muurilla oli eräs valtaavan kookas vanhus, jolla oli kulunut nahkapanssari yllään, ja joka marskin läsnäolosta huolimatta ei puuttunut käsin työhön, vaan istui rauhallisena muurinreunalla, kädet ristissä rinnan yli ja hurjin, uhmaavin katsein tarkasteli ylpeätä sotaherraa.
Laulava tyttönen kulki, kädessään kudin, hitaasti muurin ulkopuolitse menevää polkua. Hänen laulunsa näytti ihmetyttävän marskia. Myöskin vanha vanki kuunteli sitä muurilta tarkkaavaisena. Ensin lauloi tyttönen ääneen jonkun matkan päässä:
"Oli seitsemänkymmentä heitä
jotk' yhtyi nummella tuolla.
Mikä neuvoksemme nyt saakaan?
Oli pakko sen herran kuolla.
Hän kuolleena paareille nostettiin.
Nyt rikki on rauha meiltä.
Tääll' emme asua, kylvää voi,
me poistumme maan tämän teiltä.
Kuninkaan rouvaa tervehtimään
nyt ajamme, kyselemme
miten voi hän nyt; ja sitten me
pois maasta vaeltelemme.
Hän pilkkaan, leikkiin tottunut on,
kai nyt sen unhoittaapi.
Nyt pilkkaajan taloa liekit syö,
hän palkan ansaitun saapi."
Stig-marski säpsähti. Hän kuuli omat sanansa, jotka hän nummella kohta kuninkaanmurhan jälkeen oli neuvoteltaessa salaliittolaisille lausunut, ja jotka hän osittain oli toistanut kuningattarelle Skandenborgin muurien ulkopuolella.
Talonpoikaistyttönen tuli lähemmä ja lauloi nyt täydellä äänellä, mitä lauluun oli otettu kuningattaren ja nuoren kuninkaan sanoja:
"Stig-marski, terve, sä kuningas!
Käy palkkas saamahan!
Nuor kuningas Eerik jos elää vaan,
kiven siitä saat kovemman!
Pien Eerik-herra jo kehdostaan
hän kerran haastoi näin:
jos kruunun mä päähäni saan, sun on
kipa kiiru rajoille päin."
Marski teki kärsimättömän liikkeen ja nykäsi suitsia. Mutta vanha vanki muurilla hymyili hurjasti. "Älähän toki suutu, ankara herra marski!" — mutisi hän ääneen. "— Kuulehan tuo laulu loppuun! Siinä ei ole sanaakaan valhetta!"
Tyttönen ei näyttänyt huolivan mistään muusta kuin kutimestaan ja laulustaan. Hän lauloi nyt, marskin tulosta kotiin Möllerupiin, rouva Ingeborgin luo, ja kuinka tämä neuvoi häntä linnoittamaan Hjelmin. Ja syvällä tuskalla kuunteli marski muutamia onnettoman vaimonsa viimeisiä sanoja hänelle, tyttösen laulaessa:
"Nyt yhdeksän talven salannut olen suruani syvää. Mun syömmeni kärsii — mut teille suon, ma, herrani, yötä hyvää."
Marskin vihastus oli muuttunut syväksi alakuloisuudeksi. Hän istui hiljaa kuin kuvapatsas hevosensa selässä, kuunnellen laulun kahta viimeistä säettä, jotka tyttönen lauloi niin tuskallisella äänensävyllä, että se viilsi marskia sydämeen, ja oli kuin koko maan tuska olisi patoutunut näihin surun sointuihin, tunkeutuakseen syytöksen terävänä miekkana hänen sielunsa läpi. Laulussa sanottiin yksinkertaisen liikuttavasti:
"Kun myrskyt metsässä riehuvat ja tammet suuret kaatuu, niin koivut, pihlajat, pensahat pian niiden alla maatuu.
Kun tappion kärsivät ruhtinaat, me korvata sen saamme. Me köyhät turvata taidamme, vain Sinuun, Jumalaamme!"
"Åseni, Åseni!" — huudahti nyt vanha vanki muurilta ja hypähti äkkiä pystyyn, levittäen sylinsä pientä, mustasilmäistä tyttöä kohti. Ja huudahtaen ilosta:
"Isoisä, rakas isoisä! Vihdoinkin löydän sinut" — heitti tyttö kutimen kädestään ja kädet levällään juoksi muuria kohti, niin keveästi ja kiivaasti kuin olisi aikonut lentää hänen luokseen sen syvän kaivannon yli, mikä heidät eroitti.
"Mitä tämä on, lapsi?" — kysyi marski, ratsastaen lähemmä. —
"Tahdotko sinä tehdä ensimäisen rynnäkön Stig-marskin tornia vastaan?
— Onko tämä sinun lapsesi, vanha halliparta?"
"Lapsenilapsi, pieni siunattu Åseni se on, ankara herra marski!" — sanoi vanha Henner Friser näyttäen niin liikutetulta, että hän hetkeksi oli unhoittanut uhmansa. — "Hän on juossut maan pitkin ja poikin pienine jalkoineen, löytääkseen minut. Ah, jos teillä on ihmisen sydän, herra marski, niin ette kiellä minulta iloa painaa hänet vanhaa sydäntäni vastaan ja siunata häntä vielä kerran, ennenkuin raadan itseni kuoliaaksi teidän kirotulla muurillanne!"
"Sinä olet jäykkä ja sisukas mies, Henner!" — vastasi marski. — "Pyytäessäsi suosionosoitustakin sinä uskallat uhmata minua ja kirota työtäni."
"Minä en uskalla kirota teidän pyrkimystänne, herra!" — vastasi Henner. — "Minun, käteni ei ole puhtaampi kuin teidän, — mutta minun apunikaan ei koidu teille miksikään siunaukseksi. Jokainen kivi, minkä olen vyöryttänyt tänne, on varmasti musertava, tiedän sen; siksi olen raatanut kuin härkä enkä joka päivä ole laskenut käsiäni rinnoilleni. Mutta kirotuksi minun täytyy kutsua tätä muuria, sillä sen perustuksissa piilee kirous. Se on mureneva yhtä varmasti kuin se nyt seisoo tässä röyhkeänä ja ylpeänä helvetinmuurina kaikkien tanskalaisten sydänten välillä. Isät ja lapsetkin se eroittaa toisistaan; siksipä minä seison nyt täällä kurjana, kahleisiinkytkettynä orjana, enkä voi edes syleillä lastani!"
"Kumma vanhus!" — vastasi marski, ikäänkuin omituinen kauhu olisi häneen tarttunut. — "Sinä olet vapaa! Astu alas muurilta, pyydä sotamiehiä päästämään sinut kahleista ja poistu täältä rauhassa lapsinesi!"
"Kiitos, ankara herra!" — huudahti pieni Åse ja tarttui marskin rautapeittoiseen käteen, painaen sen huulilleen. — "Tämän teon tähden on armorikas Jumala antava teille anteeksi kaiken sen surun, minkä te olette minulle tuottanut! Tule, tule, isoisä, sinä olet vapaa! Etkö kuule: sinä olet vapaa!"
"Vapaa olin ennenkin!" — vastasi vanhus ylpeästi ja jäi liikkumatonna seisomaan muurille. — "Minä en ole nostanut yhtä kiveä enemmän kuin tahdoin, ja tästä päivästä alkaen en olisi enää yhtään kiveä koskettanut. Se olisi ehkä maksanut minulle pääni, mutta se onkin istunut paikoillaan tarpeeksi kauan, enkä minä koskaan ole halunnut kaatua voimakkaamman käden kautta kuin Stig-marskin."
"Tule nyt, omituinen vanhus!" — sanoi marski mietteliäänä. — "Minun käteni kautta sinä et kuitenkaan ole kaatuva, vaikka uhmasi tähden usein olisitkin sellaisen palkkion ansainnut. Kuten huomaan, ei meistä kumpaisenkaan sovi tuomita toistaan. Sinä olet mies, joka olisit voinut seistä Stig Andersenin vierellä, jos vain olisit tahtonut."
"Minähän seisonkin sinun vierelläsi, Stig Andersen!" — vastasi Henner ja suoristi selkäänsä ylpeänä hänen yläpuolellaan korkealla muurilla. — "Tällä hetkellä minä seison yhtä korkealla — en ainoastaan tällä muurilla, joka eroittaa sinut isänmaastasi, vaan sillä suurella rajalla, joka eroittaa kuolleiden ja elävien maat. Monta armonpäivää minulla ei luonnonjärjestyksen mukaan enää ole jäljellä, ellei minun osani ole kuin Jerusalemin suutarin kiertää haamuna aina tuomiopäivään asti täällä. Mitä minulla on sinulle sanottavaa hyvästiksi, sen minä tahdon sanoa ääneen koko maailmalle, jospa minä vain jaksaisin sen huutaa kaikkien tanskalaisten korvien kuultaviin!" — Ja nyt hän huusi mahtavalla äänellä: "Kirottu, herra, kirottu on se käsi, joka kohoaa kuninkaita ja kruunuja vastaan, olipa se sitten vahva kuin Pyhän Kristoferin, ja senlisäksi puhdas kuin Pyhän Neitsyen. Kuninkaanmurhaajalla älköön olko mitään rauhaa! Hänen sukunsa tuhottakoon ja juuritettakoon pois maan päältä! Hänen paras työnsä muuttukoon tuhkaksi ja haihtukoon liekkinä ja savuna!"
"Vaikene! Sinä olet mieletön, vanhus!" — huusi marski vihoissaan ja korotti uhkaavasti kätensä; mutta vanha soturi seisoi yhä liikkumatta ja tuijotti vääjäämättä hänen salamoiviin silmiinsä. — "Meidän kumpaisenkaan ei sietäisi katsoa suuttunutta miestä suoraan silmiin", — jatkoi hän rauhallisesti. — "Mutta te olette oikeassa. Elköön kumpikaan meistä tuomitko toistaan! Minulla ei ole paljon puhuttavaa sinulle, Stig Andersen. Sinä löit vanhan naistenraiskaajan, kuningas Silmänräpyttäjän, — minä, Henner Friser, tapoin kirotun veljensämurhaajan kuningas Aabelin — niinpä minä seison vierelläsi. Minä voin sinulle ojentaa pilttuutoverina käteni — toinen verinen käsi ei toista saastuta!"
"Haa, vanha Henner, sinäkö olit tuo reipas friisiläinen?" — huudahti marski hämmästyneenä. — "Tule tänne! Minä lyön sinut ritariksi vielä vanhoilla päivilläsi!"
"Sitä sinä et tee, Stig Andersen!" — vastasi vanhus — "Seisonhan jo rinnallasi tekoon nähden; nyt tahdon näyttää sinulle, että ilman ritarilyöntiäkin olen täysin sinun veroisesi. En katunut tekoani; sinäkään et kadu omaasi. Mutta minä en kuolleen takia vainonnut hänen viatonta sukuaan; minä en ottanut jaellakseni saastaisella kädelläni kruunuja enkä ollakseni epäjumalana, ihmisten keskellä. Minä tahdoin vapauttaa, vaan en hävittää isänmaatani — minä en rakentanut mitään muuria sydänten ja sielujen välille. Minä tajusin kuitenkin lopulta, niin myöhään kuin se tapahtuikin, ettei meitä eikä meidän kaltaisiamme siunaus seuraa. Katsos, sen vuoksi minä en voinut käydä käsiksi sinuun ja sinun kanssarikollisiisi; sen vuoksi minun piti joutuman käsiisi viekkaan pirun kautta, jonka minä kuitenkin itse olin sitonut, — täällä minun piti sovittaa röyhkeyteni vielä suuremman kuninkaanmurhaajan orjana, ja se oli ansaittu palkka. Katsos, marski, sen minä nyt ymmärrän, ja siksi minä seison korkeammalla kuin sinä. Ehkä tulee aika, jolloin sinä ymmärrät saman asian, Stig Andersen; silloin me varmaan taas tapaamme toisemme ja silloin ehkä molemmat voimme uskollisina pilttuutoveruksina raataa vielä suuremmalla kapinan pesäpaikalla kuin tämä!" Hän vaikeni hetkeksi ja hänen hurja katsantonsa muuttui surumieliseksi. — "Vaan ei, ei!" — jatkoi hän hillityllä äänellä, — "vielä on armoa meille molemmille; mutta ei niin, ei niin, mahtava marski! Minä olen tiellä siihen; jos sinä haluat mukaan, niin hajoita itse kirotut varustuksesi ja seuraa mukanani sinne mistä aurinko saapuu!"
Näin sanoen hän laskeutui alas muurilta sen sisäpuolta. Hänen sanansa olivat omituisesti vaikuttaneet marskiin. "Hm, hiukan sekapäinen hän sentään on", — mutisi tuo synkkä herra ja ratsasti ääneti varustuksen portille, mistä vapautetun vangin piti tulla ulos. Kauhistuneena isoisänsä sanoista, seurasi Åse, kalpeana ja vavisten, äänetönnä ritaria. Kun he saapuivat portille, astui Henner Friser heitä vastaan kädessään pitkä sauva. Hänen jalassaan oli vielä kiinni raskas rautaketju, joka ei kuitenkaan estänyt häntä liikkumasta. Marskin uskollinen soturi Mads Jyde, joka oli varustustyön päämies, seurasi ylpeätä vanhusta, kuullakseen marskilta itseltään hänen vapauttamisensa ennenkuin irroitti ketjun.
"Vapauta hänet! Hän on vapaa!" käski marski, ja Mads Jyde totteli.
"Vain sana vielä, Henner!" — sanoi marski. — "Minne tahdoit minun sinua seuraavan?"
"Sinne, missä tuo puu kerran iti ja kantoi ikuisen armahduksen hedelmää!" — vastasi Henner, osoittaen suurta ristiä, joka seisoi tien vieressä.
"Niinpä kyllä, kun minä tulen niin vanhaksi, että muutun lapseksi jälleen!" — vastasi marski, hymyillen hurjasti. — "Kulje sinä rauhassa, vanhus! Sinun tekosi on suurempi kuin sinä itse; sen vuoksi sinä et jaksa kantaa sen muistoakaan. — Mene, vaihda se synninpäästökirjeeseen, tule pyhimykseksi, jos voit! Ja katsokaamme, kumpi ensiksi saavuttaa päämäärän! Kun sinä taas palaat, olet tervetullut luokseni, missä minä lienenkin. — Silloin voimme lähemmin puhua siitä, kumpi meistä seisoi korkeammalla ja kumpi jätti leveämmän jäljen maailmaan!"
Marski kannusti hevostaan ja ratsasti varustusten ulkopuolelle. Ääneti ojensi Henner Friser pienelle Åselle kätensä ja kulki hitaasti pois hänen kanssaan, katsomatta taakseen.
Vanha Henner ja hänen tyttärentyttärensä olivat kulkeneet hetken siten, sanaakaan puhumatta. Vihdoin Åse keskeytti painostavan hiljaisuuden. — "Rakas, hyvä isoisä!" — hän sanoi hellästi. — "Miksi et sano sanaakaan minulle? Enhän ole pitkään aikaan sinua nähnyt, en senjälkeen kuin tuona kauheana Pyhän Cecilian yönä."
"Mitä sanot, lapseni?" — kysyi vanhus, kuin unesta heräten. — "No, annas kuulua, millaista sinulla on ollut! Ja mitä sinulle tapahtui tuona yönä?"
"Oi, se oli hirveä yö! Kun sekä Skirmen että sinä olitte jättäneet minut, nukahdin minä penkille ja näin niin hirveitä unia. Kun minä heräsin, makasin maakellarissa lattian alla ja minusta tuntui kuin olisin nähnyt kuninkaan ja varoittanut häntä harmaaveljistä. Oli valoisa aamu, ja minä juoksin metsävoudin luo. Siellä minä kuulin tuosta hirveästä kuninkaanmurhasta, sekä sinun ratsastaneen murhaajien jälkeen sidotun kamaripalvelijan kanssa. Minä odotin sinua kolme päivää mitä kauneimman tuskan vallassa. Sitten en enää jaksanut sietää enempää. Vaihdoin vaatteita metsävoudin Marin kanssa, otin vähäiset varamme mukaani ja päätin kiertää koko maan yli ympäri, kunnes olisin keksinyt sinut."
"Uskollinen, rakas Åseni!" huudahti vanhus ja taputti häntä poskelle. — "Sinulle onni on suopeampi kuin minulle eikähän se ihme olekaan: sinulla on puhtaita Jumalan enkeleitä saattajinasi; mutta minulla — minulla oli saatanan enkeli oppaanani. Minä myös kyllä lopulta löysin ne, joita etsin; mutta minun oppaani oli viisaampi kuin minä ja kuninkaan metsästäjät. Viekas Raane kettu piti meitä kyllin kauan narreinaan; hän ratsasti kanssamme ympäri koko Jyllannin. Vihdoin ikävystyin siihen ja halusin hänelle antaa viimeisen voitelun miekallani; silloin hän vannoi, että minä tapaisin kuninkaanmurhaajat Helgenaesissä, jos he ollenkaan olivat maassa. Siellä minä sitten tapasin heidän, maamiehensäkin, ja — niinkuin itse näit, joutuakseni vangiksi sekä vetohärjäksi. Haa, ansaittu palkka! Miksikäs Henner Friser lähtikään vaatimaan tiliä kuninkaanmurhaajilta?"
"Oi rakas, rakas isoisä! Nyt tiedän, mikä sinua niin kauan on ahdistanut, kun öisin myrsky kävi; mutta usko minua se ei varmaankaan ollut kuningas Aabel-vainaja, joka ratsasti yöllä Finnerupin metsän kautta. Se oli marski saattajineen: nyt minä tunsin heidät molemmat. Ja ole nyt lohdutettu, iäkäs isoisä! Herramme ei varmaankaan enää voi olla vihainen sinulle tuon teon vuoksi. Tuo jumalaton Aabel-kuningashan oli surmannut veljensä kuin Kain; eihän hän ansainnut elää maan päällä. Mutta jos sinä et sentakia saa rauhaa, hyvä, rakas isoisä, niin matkatkaamme Roomaan paavin luo tai pyhälle haudalle, kuten aioitkin, saadaksemme anteeksi kaikki syntimme!"
"Niin, sen teemme, lapseni! Jos minulla ei olisi raskaampaa taakkaa kannettavana kuin sinulla, niin olisi tämä retki minulle helppo. Mutta nyt, kun sinä tiedät, mikä minua painaa, tuntuu sydämeni jo kevyemmältä. En ole vielä koskaan toivonut tuota työtä tekemättömäksi; mutta sen olen kuitenkin rauhallani maksanut. Mutta jos Jumala ja Pyhä Kristian suovat, saan minä vielä rauhan sydämeeni ennenkuin kuolen. Tahdon täyttää kaikki sovitustyöt, jotka pyhä isä minulle määrää, kunhan hän vain ei vaadi minulta katumusta. — No niin, me suoriudumme kyllä! Jos olet ottanut mukaasi kultalippaan, emme kärsi puutetta matkalla. — On sitten kyllä aikaa paastotakin."
"Kas tässä lipas, isoisä! En ole vielä sitä avannut. Olen matkalla kutonut rannustimia ja ansainnut enemmän kuin tarvitsin." Näin sanoen hän ojensi vanhukselle pienen puulippaan sekä toisen, jossa oli kuparirahaa. — "Ah, mutta onko totta, isoisä, että tuo kauhea marski kiihoittaa koko maata nuorta kuningastamme vastaan?"
"Surullista kyllä, lapseni; hän on kyvykkäin mies, mitä olen tuntenut. Mutta hänessä on Tanska synnyttänyt suuren miehen omaksi turmiokseen. Hänellä on mahtavia ystäviä niin täällä kuin ulkomaillakin. Maa on täynnä pettureita. Jos minä vielä olisin nuori ja voisin syrjäyttää tämän sielunasian, niin olisi täällä jotakin, johon voisi käydä käsin. Herra Lave on kavaltanut Flynderborgin ja Riiben linnassa liehuu portin yläpuolella kapinalippu."
"Ah, isoisä, sehän on kauheata! Herttua kuuluu asettuneen Riiben edustalle suuren sotajoukon kera; mutta ei kukaan usko, että hänellä on rehelliset aikeet nuorta kuningastamme ja maata kohtaan. Nyt odotetaan sinne drotsi Pietaria — ah, silloinpa lienee Skirmenkin mukana —, ja silloin valloitetaan linna rynnäköllä, niin sanotaan."
Heidän vielä näin jutellessaan, kuulivat he hevosen jalankapsetta takaansa rantatieltä. He kääntyivät ja näkivät kahden ryhdikkään talonpoikaismiehen, ratsastavan kevyesti ja reippaasti komeilla oriilla nuoren poikasen seuraamana, joka ratsasti nordbakilaishevosella, ja jonka jäljessä juoksi kaksi nuoraan sidottua, satuloitua hevosta.
"Drotsi Pietari! Skirmen!" — huudahtivat vanha Henner ja Åse yhtaikaa. Hetkessä oli salapukuinen poika maassa ja Åsen syleilyssä. Drotsi Pietari ja ritari Pentti Rimårdson, toinen salapukuinen talonpoikaismies, pysäyttivät hevosensa. — He tiedustelivat kohta vanhalta Henneriltä, mitä hän tiesi Stig-marskin voinnista Helgenaesillä ja Hjelmillä, joiden paikkojen luokse he kuitenkin jo olivat uskaltaneet valepuvussaan, ja joista heillä oli melkein yhtä hyvät tiedot kuin Hennerillä.
"Seuraa meitä Riibeen, kunnon vanhus!" — sanoi drotsi Pietari. — "Ennenkuin kuninkaan linna on meidän hallussamme en minä tahdo tulla kuningattaren ja nuoren kuninkaamme silmien eteen. Nyt ovat hyvät neuvot kalliit. Jos ymmärrät enemmän kuin isämeitäsi, niin näytä se meille nyt! Sinä ja Åse voitte ratsastaa meidän varahevosillamme."
Pian he kaikki olivat satulassa, ja nopeata ravia ajettiin Riibeen päin.
Drotsi Pietari sai nyt tietää Henneriltä, että viekas Raane oli suureksi katkeruudekseen nähnyt isiensä linnan Hjelmin marskin käsissä, mutta että hän oli hyvin salannut vihansa sekä että marski ja jaarli Vähä-Alf olivat hänet lähettäneet Helgenaesistä varmaankin viemään viestiä Norjaan tai ehkä tuomaan avustusta sieltä. Mutta Henner ei tiennyt, miten Raane oli tehtävästään suoriutunut.
KOLMASKYMMENESVIIDES LUKU.
Raanessa ja hänen asemassaan oli tällä välin tapahtunut tärkeä muutos. Ei marski eikä norjalainen seikkailijapäällikkökään olleet ottaneet häntä vastaan sillä tavoin kuin hän odotti, saattaessaan Henner Friserin ja kuninkaan metsästäjät heidän käsiinsä Helgenaesissä. Marski ei ollut myöntänyt hänelle mitään korvausta Hjelm-saaresta ja hänen isiensä linnan surmatusta varusväestä. Ottamatta häntä sopimuksen mukaan vävykseen, oli jaarli sensijaan lyönyt hänet ritariksi sekä pyytänyt häntä toistaiseksi tyytymään siihen kunniaan. Raane oli liian viisas tuodakseen ilmi suuttumuksensa; hän näytti vain innokkaalta palvelemaan marskia sekä osoittamaan jaarlille, ettei häneltä puuttunut pelotonta uljuutta. Hän oli purjehtinut Helgenaesistä eräällä jaarlin kaapparilaivalla vakuuttaen, että he pian saisivat todeta hänen tekojensa nojalla, oliko hän saanut kannukset liian aikaisin. Mutta lupauksensa mukaan matkustamatta Kongshelleen, missä Norjan kuningas Eerik Papinvihaaja ja herttua Haakon oleskelivat, oli hän sensijaan kohta suunnannut kulkunsa Tönsbergiin.
Hänen saatuaan ritarilyönnin, näytti siltä kuin häneen olisi mennyt oikea hurjuuden henki, joka silminnähtävästi esiintyi koko hänen olennossaan ja käytöksessään. Hänen vinkuva äänensä, joka likempänä miehuudenikää teki hänet sietämättömäksi, oli viimeisen puolen vuoden ajalla muuttunut hiukan käheäksi bassoääneksi, josta ei puuttunut voimaa. Punertava huuliparta oli käynyt tummemmaksi ja vahvemmaksi, ja hänen kasvojensa naisellinen ilme oli väistynyt hurjan intohimoisuuden väkevämmän ilmeen tieltä. Tunto siitä tärkeästä vaikutusvoimasta, mikä hänellä oli suurissa valtiollisissa tapahtumissa, sekä siitä vaarallisesta asemasta, johon hän oli hankkiutunut ja josta hän vain oman viisautensa tai kuntonsa avulla voi suoriutua, antoi hänen olennolleen ja käytökselleen itsenäisyyden leiman, mikä sai hänen epämiellyttävän, viekkaan hymynsä vähemmän silmiinpistäväksi.
Tönsbergin linnassa eleli jaarli Vähä-Alfin tytär Kristina Alfintytär eli Neiti Solkikenkä, kuten häntä yleisesti kutsuttiin hänen suurten kultasolkiensa vuoksi. Hän oli kuusitoistavuotias tyttö, voimakas, täyteläinen, hiukset tummankeltaiset, silmät siniset ja harvinaisen vilkkaat, ja nenä rohkea, hiukan ylöspäin pyrkivä, kuten lapsella. Hänet oli kasvatettu vastaisena ruhtinattarena Tönsbergin linnassa. Äiti oli kuollut hänen lapsuudessaan. Isää hän oli harvoin nähnyt. Jokaista hänen oikkuansa toteltiin, ja sillävälin kun Alfkreivi kuljeskeli viikinki-matkoillaan, hänen tyttärensä eli vapaana ja onnellisena linnassa, missä hän pian hallitsi niin vanhaa linnanvoutia kuin koko miehistöäkin. Huolimatta suuresta hurjuudestaan ja omapäisyydestään hän kuitenkin oli hankkinut itselleen jonkinlaisen sivistyksen. Snorren veljenpoika, kuuluisa islantilainen runoilija ja historioitsija Sture Thordarinpoika oli kolme vuotta sitten, vähän ennen kuolemaansa, ollut Tönsbergissä, ja tuo seitsenkymmenvuotias vanhus oli eloisilla ja luontehikkailla kertomuksillaan kuningas Haakon Haakoninpojan teoista, sekä muistolauluillaan Pohjolan vanhoista sankareista herättänyt nuoressa tytössä sellaisen innon urotöihin ja toimeliaaseen elämään, ettei hän sen ajan jälkeen olisi toivonut mitään korkeampaa kuin saada isänsä tavoin tehdä meriretkiä, tai olla muuten mukana oikeissa seikkailuissa. Muutamia kuukausia sitten hän oli tutustunut Inge-neitiin, joka oli tullut pakolais-isänsä mukana Tönsbergiin ja hänen tahtonsa mukaisesti jäänyt linnaan isän matkustaessa Kongshelleen, missä useimmat paenneet salaliittolaiset olivat saneet suojan kuningas Eerik Papinvihaajan ja herttua Haakonin luona.
Ritari Laven oli sietämätöntä nähdä sitä tuskaa, minkä hänen uskottomuutensa Tanskan kuningassukua kohtaan herätti hänen tyttäressään. Hänen näkemisensä sai ritarin epäröivässä sielussa aikaan alituisen taistelun ja levottomuuden. Tosin hän näki tyttärensä katseessa vain osanottavaa huolta senjälkeen kun tämä oli huomannut hänen katumuksensa, sekä melkein mielettömän käyttäytymisensä hänen paetessaan kuninkaan hautajaisten jälkeen Viborgista, mutta hän käytti kuitenkin hyväkseen ensimäistä tarjoutuvaa tilaisuutta, lähettääkseen Ingen luotaan.
Tönsbergin linnassa saattoi Inge-neiti taas hengittää vapaasti sekä voitti sen painostavan mielentilan, mikä isän läheisyydessä oli häntä masentunut. Mutta kuitenkin hänestä oli kauhea se ajatus, että hän oleskeli vihollisessa merirosvolinnassa; sillä muulta ei hänestä tuntunut se ikivanha kuninkaallinen linna, minkä kuningas Haakon Haakoninpoika oli laitattanut mitä komeimpaan kuntoon, niinkauan kuin jaarli Vähä-Alfin tapainen vasalli siellä oli isäntänä ja herrana. Vain tieto siitä, että tuota töykeätä seikkailijapäällikköä ei pitkiin aikoihin odotettu kotia, sai hänet rauhoittumaan. Eikä hänen inhonsa Alfkreiviä kohtaan ulottunut tämän tyttäreen. Tuo reipas norjalainen jaarlin tytär ja tanskalainen ritarintytär olivat pian läheisiä ystävyksiä. He lauleskelivat vuorotellen norjalaisia runoja ja tanskalaisia sotalauluja. Neiti Solkikenkä ratsasti kukkuloita tanskalaisen ystävättärensä kera, näytellen hänelle ylpeänä synnyinmaansa ihanuuksia. Ylevämielinen Inge ihaili tunturimaata ja norjalaisten sankariutta yhtä vilpittömästi kuin hän innostuksella ja rakkaudella lauleli kotimaansa hiljaista suloutta sekä ylisteli uskollisia, kestäviä maanmiehiään, jotka tällä onnettomalla ajankohdalla puolustivat Tanskan kruunua ja alaikäistä kruununperijää kapinoitsijoita vastaan.
Ingen osanotto sen kuningassuvun kohtaloon, jonka vastustaja hänen isänsä oli, vaikutti voimakkaasti reippaaseen jaarlintyttäreen. Sellainen itsenäisyys oli juuri norjalaisen neidon mieleen, ja häntä suututti, että hänen isänsä ja Norjan kuningas tahtoivat ojentaa vihamielisinä kätensä Tanskan pientä kuningaslasta vastaan, joka sen mukaan mitä Inge-neiti kertoi hänen vaarallisesta asemastaan, sai hänen silmissään kummallisen tarumaisen hohteen.
Eräänä päivänä ratsastivat Neiti Solkikenkä ja Inge-neiti erästä rannan viereistä tietä ja näkivät laivan täysin purjein kiitävän sisään Tönsbergin vuonoon. "Katso, katso!" — huudahti Kristiina iloisena. — "Eräs isäni aluksia! Ja näetkö tuon komean ritarin, joka seisoo keulassa! Kukahan se lie? Pidähän varasi, ylpeä Inge, se on ehkä joku maanmiehistäsi, joka jo liioin kaipaa sinua!"
"Jos se on sinun isäsi aluksia, Kristiina", — vastasi Inge, — "niin ei se voi tuoda ketään minun tai Tanskan ystävää. Ei siinä voi olla sekään ainoa, joka minua kaipaa: hän ei voi jättää maataan eikä nuorta kuningastaan vaaraan, etsiäkseen minua."
"Ehkä se sitten on joku minun kosijoistani", — sanoi Kristiina hymyillen. — "Jos se on joku reipas tanskalainen ritari ja jos hän minua miellyttää, niin voin ehkä vielä tulla Tanskaan ja puolustaa teidän kuningaslastanne. Ikävää todella onkin", — jatkoi hän suuttuneena ja heitti niskaansa, — "että meidän tyttöjen aina täytyy istua kädet helmassa ja sallia miesten vallita ja hallita, heidän edes kysymättäkään meidän mieltämme, ikäänkuin se olisi niin itsestään selvä asia, ettei meillä muuta mielipidettä saisi ollakaan kuin kunnon herrojemme. Meitä on sentään puolet kansasta, luullakseni, ja jok'ikisellä meistä on yhtä ehyt ja kokonainen sielu kuin jollakin miehenkopukalla. Mitä minuun tulee, ylväs Inge, niin minullakin on yhtä vapaa ja voimakas tahto kuin sinulla tai muilla tanskalaisilla neidoilla; ja koska minun isäni pitää teidän kapinoitsijainne puolta, niin pidän minä sinun ja sinun uskollisten maanmiestesi puolta. Ennen aikaan eivät Pohjolan tytöt olleet yhtä säyseitä kuin nykyään; silloinhan olikin kokonaisia sotajoukkoja kilpineitoja, se täytyy itsensä mainion Starkodderin myöntää. Tunnetko laulun rohkeasta Harvorista, joka pakotti isänsä ojentamaan hänelle hautakumpunsa sisältä Tyrfing-miekan?"
"Hän oli tanskalainen kilpineito", — vastasi Inge, — "mutta hän oli hurja ja kauhea pakanatyttö. Jumala varjelkoon jokaista kristittyä sielua sellaisesta mielettömästä hurjuudesta!"
"Hän oli kuitenkin tyttö, joka tiesi, mitä tahtoi, ja hän uskalsi panna sen toimeen kaikkien miesten uhallakin", — vastasi Kristiina. — "Vanha Sture opetti minulle laulun hänestä — kuulehan! Tästä säkeistöstä minä parhaiten pidän" — ja hän lauloi vilppaalla äänellä niin että rannat raikuivat:
"Ma koskea tohdin ja käsin käydä tuliterä-miekkaan — sen kunpa saisin vaan! En polttavan usko sen liekin mua, mi urhojen kuolleitten silmissä hehkuu."
"Elä laula tuota kauheata pakanalaulua, rakas Kristiina!" — keskeytti Inge innokkaan laulajaneidon. — "Harvorinhan täytyi itsensäkin kauhistua jumalatonta hurjuuttaan, ja kun hän poistui isänsä haudalta, niin hän näki ilman liekehtivän ympärillään. Sellainen luonnoton omapäisyys ei koskaan voi päättyä hyvin."
"Mutta Sturepa kertoi minulle, että hän kuitenkin lopulta sai sen sankarin, josta hän piti", — vastasi Kristiina.
— "Miekka ei kyllä tuonut onnea mukanaan; mutta hän vietti sentään varmaankin hyvin hupaisaa, vapaata kilpineito-elämää. Häntä tarkoittaa se palavalla kukkulalla seisova, miekkaa kädessään pitävä neito, jonka minä olen ommellut isäni ritarisalin seinäverhoon. Minuakin haluttaisi kilpineito-elämä; silloin minä kulkisin Tanskaan ja puolustaisin teidän nuorta kuningastanne."
"Rakas Kristiina!" — alkoi nyt Inge vakavalla huolella puhua, tarttuen hänen käteensä. — "Kiitos rakkaudestasi minua ja minun onnetonta isänmaatani kohtaan! Mutta elä anna minun kohtaloni houkutella itseäsi pois uskollisuudesta ja kuuliaisuudesta isääsi kohtaan! Minä ylistän Jumalaa ja Pyhää Neitsyttä, että vielä voin totella isääni silloinkin, kun näytän toimivan omapäisimmin. Salli minun uskoa sinulle tärkeä salaisuus, rakas Kristiina! Sinä tiedät, että minä olen suorastaan vanki täällä; mutta minä aion paeta täältä, ja sinun tulee minua auttaa…"
"Sydämen halulla!" — vastasi Kristiina iloisena. — "Mutta minä tulen mukaasi. Minä olen ikävystynyt tähän yksitoikkoiseen elämään. Eikö kaksi meidänkaltaistamme tyttöä muka voisi mitään toimittaa maailmassa! Aiotko Tanskaan, Inge?"
"Tanskaan tai Ruotsiin, — minulla on ystäviä molemmissa maissa."
"Jos minun on sinua autettava, tahdon minä tietää kaikki. Se kirje, minkä eilen sait sen vieraan pappismiehen kautta, oli varmaan drotsi Hesselin lähettämä?"
Inge-neiti punastui. "Ei", — lausui hän huoaten hiljaa. — "Mutta koska tahdot tietää kaikki, niin lue se!"
He pysähtyivät autiolla tiellä. Kristiina tarttui nopeasti kirjeeseen ja avasi sen uteliaana. "Martinus de Dacia" — luki hän. — "Teetkö minusta pilaa, Inge? Tämähän on latinaa."
"Se on vain erään miehen nimi". — vastasi Inge. — "Niin hän nimittää itseään, meidän kanslerimme ja kuningassuvun uskollinen ystävä, mestari Martti Mågeninpoika; hän on kirjoittanut kirjeen vanhan, rakkaan Jon-ystäväni puolesta. He haluavat minut Tukholmaan, nuoren Ingeborg-prinsessan luo. Tuo pieni ruotsalainen prinsessa on määrätty meidän nuoren kuninkaamme morsiameksi; hänen on tarpeellista saada luokseen tanskalainen ritarintytär, voidakseen oppia tuntemaan maata ja kansaa maassasyntyneen kautta, ja nuo kunnon herrat ovat valinnet minut. He osoittavat minulle tämän keinon ainoaksi, minkä kautta minä ehkä ajan oloon voin vaikuttaa isäni eduksi ja itse hyödyttää onnetonta isänmaatani. Minä olen tarkoin punninnut asiaa, eikä minulla enää ole mitään epäilyksiä. Isäni on minut jättänyt tänne, enkä minä enää voi häntä seurata. Hän on nyt turvassa Kongshellessä. Minulla on hänen salainen suostumuksensa; mutta hän ei uskalla sitä julkisesti myöntää, hänen onneton riippuvaisuutensa pakoittaa hänet salailemiseen. Asia on näyttävä siltä kuin minä pakeneisin ilman hänen tietoaan ja suostumustaan. Jo tänään saa vanha linnanvoutinne käskyn evätä minulta pieninkin matka. Auta minua siis nyt pois täältä, rakas Kristiina — Tanskaan tai Ruotsiin, yhdentekevää! Kunhan minä vain pääsen esteettömästi täältä, on tie avoinna edessäni. Niin Tanskassa kuin Ruotsissakin on jokainen kaupunginvouti ja linnanpäällysmies velvollinen edistämään matkaani, kun näytän tämän kirjeen." Näin sanoen hän otti esiin viittansa taskusta pergamenttikääryn, josta riippui kolme suurta sinettiä.
Kristiina katsoi suurin silmin. "Vai niin! Täytyypä minun myöntää", — sanoi hän hämmästyneenä, — "että sinulla on mahtavia henkilöitä ystävinäsi, ja se kai jotakin merkitsee. Mutta olkaamme nyt viisaita. Nyt vartioi linnanvouti sinua tiukasti, ja sinä tuskin saat enää vapautta ratsastaaksesi ulos minun kanssani. Katsokaamme nyt, kuka tuo vieras ritari on, joka tuli isäni laivalla. Jos hän palaa takaisin Tanskaan, on hän houkuteltava ottamaan sinut mukaansa. Olisipa ihmeellistä, jos ei kaksi meidänkaltaistamme kaunista neitoa saisi ritarismiestä viemään meidät mukanaan ja kuvittelemaan tehneensä sen vastoin meidän tahtoamme."
"Kevytmielinen tyttö, sinähän mietiskelet vain seikkailuja ja nurjaa pilaa! Mutta Jumalan ja Pyhän Neitsyen nimessä: ole varovainen eläkä tee pilaa siitä, mitä minä olen tietoosi uskonut! Kysymys on minun vapaudestani ja koko tulevaisuudestani. Vielä yksi asia minun täytyy sinulle kertoa", — lisäsi hän tuskaisena ja syvään huoaten. — "Tunnethan sinä Kongshellen mahtavan päällikön, ritari Thordin?"
"Rikkaan, pitkä- ja punanenäisen Thordin, — miksi niin?"
"Hän on kosinut minua. Isäni ei uskalla kieltää. Vain nopea pako voi minut pelastaa. Ennenkuin kahdeksan päivää on kulunut, on hän täällä isäni kanssa."
"Niinpä hän saa nyt kaksi kertaa entistä pitemmän nenän!" — sanoi Kristiina. — "Tule vain, rakas Inge! Sinun täytyy päästä nyt pois, vaikkapa minun itseni täytyisi sinut viedä täältä!"
He ratsastivat takaisin Tunis- tai Tun-vuorelle, jolla Tönsbergin linna sijaitsi keskellä kaupunkia. Vuono sekä kunnianarvoisa kaupunki maalattuine puutaloineen, jotka olivat molemmin puolin vuorta, muodostivat, auringon paistaessa sen yhdeksän luostarin ja neljäntoista niinkutsutun kuninkaan-kappelin yli, kauniin värikkään maiseman. Mutta nuo nuoret tytöt eivät tällä kertaa näyttäneet kääntävän siihen huomiotaan. Mitä he ajattelivat, siitä he eivät enää uskaltaneet ääneen puhua niiden monien merimiesten ja kauppurien kuullen, jotka tulivat heitä vastaan. Ja he ratsastivat ääneti vuorta ylöspäin linnaa kohti.
Se laiva, minkä he olivat nähneet purjehtivan sisään vuonoon, oli sillävälin saapunut rantaan. Sitä kuljettava nuori, komea ritari oli mennyt maihin sekä ritarillisella uhkeudella esittäytynyt Tönsbergin linnan voudille, jonka kanssa hänellä oli salainen keskustelu hänen salakammiossaan. Linnassa oli ryhdytty varustuksiin oudon herran majoittamiseksi niinkuin erinomaisen vieraan konsanaan. Nyt astuivat molemmat nuoret neidot linnan suureen arkitupaan. He asettuivat äänettöminä ompelupöydän ääreen, heittäen uteliaita ja odottavia katseita erästä sivuovea kohti, josta he odottivat linnanvoudin pian astuvan sisään tanskalaisen ritarin kanssa, jolle he jo olivat määränneet niin tärkeän tehtävän. Vihdoin avautuikin ovi, ja vanha vouti astui sisään kamaripalvelija Raanen kera, jonka hän esitti herransa tyttärelle ansiokkaana miehenä, hänen isänsä, jaarlin, ritariksi lyömänä, mainiten hänen tulleen tänne tärkeiden asiain takia.
Ritarin kohteliaisuudella tervehti Raane kumpaakin kaunotarta. Kun Inge-neiti näki hänen kasvonsa sekä kuuli hänen nimensä, vaihtui hänen värinsä. Miehen viekas hymy ja liukas, imarteleva käyttäytyminen vaikuttivat häneen perin vastenmielisesti, ja hän muisti kuulleensa Raanea mainittavan kuningas-vainajan suosikiksi monissa yrityksissä, jotka eivät olleet kunniaksi paremmin hänelle kuin hänen entiselle herralleen. Hänen erittäin epäilyttävästä käyttäytymisestään kuninkaanmurhan tapahtuessa hän myös oli kuullut puhuttavan, ja kun hän näki Raanen Vähä-Alfin lähettiläänä, täytyi hänen täydellä syyllä pitää häntä ilmeisenä maankavaltajana. Inge ei voinut salata sitä halveksuntaa ja vastenmielisyyttä, jota Raane hänessä herätti, eikä se jäänytkään tältä huomaamatta, hänen huvittaessaan eloisalla kaunopuheisuudellaan iloista Kristiinaa.
Sillävälin linnanvouti kutsuttiin ulos. Raane osasi nyt kohta saada Inge-neidin mukaan keskusteluun sekä vetää puoleensa hänen huomionsa säälivällä lauseella Tanskasta ja nuoren kuninkaan vaarallisesta asemasta. Hän tiesi jo, kuka Inge-neiti oli; hän tunsi tämän myötätunnon kuningassukua kohtaan, ja että norjalaisen jaarlin tytär myös innokkaasti yhtyi Ingen mielialaan, sen hän oli jo hämmästyksekseen osunut huomaamaan. Hän käytti kohta hyväkseen tätä huomiotaan esiintyäkseen edullisessa valossa näille nuorille tytöille uskoen heille, imartelevalla luottamuksella heidän mielenjalouttaan kohtaan, vaarallisena salaisuutena sen tiedon, että hän oli Tanskan kuningassuvun uskollinen ystävä, ja oli uskaltautunut tänne aivan toisessa tarkoituksessa kuin mitä hän oli voinut ilmaista.
Nuoret neidot säpsähtivät. Vahvistaakseen väitteensä ja haihduttaakseen heiltä kaiken epäluulon, kuvaili Raane nyt heille välkkyvin värein, vaikka näennäisellä vaatimattomuudella, kuinka hän Finnerupin ladossa oli viimeisiin asti puolustanut onnetonta kuningastaan. Hän paljasti heille, miten häntä siitä huolimatta oli mitä häpeällisimmin epäilty, sekä miten hän nyt, puhdistaakseen itsensä kaikkien oikeamielisten edessä, tahtoi panna elämänsä alttiiksi mitä rohkeimmissa yrityksissä nuoren kuninkaan hyväksi.
"Uskollisuuteni entistä herraani ja kuningastani kohtaan", — lisäsi hän — "on jo vaatinutkin minulta isieni kauniin linnan Hjelm-saarella. Stig-marski on sen rynnäköllä valloittanut, lyöden maahan minun uskollisen miehistöni. Minut on pakoitettu käyttämään viekkautta ylivoimaa vastaan. Mutta sillä avustuksella, minkä minä täältä olen tuovinani marskille, aion minä osoittaa hänelle ja teidän uljaalle isällenne, Kristiina-neiti, etten ole arvoton siihen ritarilyöntiin, jolla jaarli minua kunnioitti: minä näet uskallan antautua hänen itsensä peloittavan vihan alaiseksi."
"Te olette yhtä uskalias kuin avomielinenkin, ritari Raane!" — sanoi Kristiina hämmästyneenä. — "Kuka on teille sanonut, että jaarli Vähä-Alfin tytär tahtoo tämän tunnustuksen kuultuaan päästää teidät menemään Tönsbergin linnasta? Jospa minä nyt kohta isäni puolesta heitättäisin teidät torniin — —"
"Silloinpa olisin kummallisesti erehtynyt teidän jalomielisyydestänne, ylhäinen neiti!" — vastasi Raane. — "Mutta en minä pitäisi minään onnettomuutena vankeuttakaan teidän luonanne. Sen minä vain tiedän, että neiti Inge Litlen ystävätär ei voi vihata tai vainota ketään Tanskan kuningassuvun ystävää."
"Siihen ei teidän sentään pitäisi niin vahvasti luottaa, herra ritari!" — vastasi jaarlintytär. — "Tänne Tönsbergiin eivät Tanskan kuninkaat ole jättäneet kaikkein kauneimpia muistoja itsestään. Täällä kerrotaan vielä rumia juttuja Harald Sinihampaan julmuudesta, ja täällä on vielä raunioita teidän mainion Waldemar-kuninkaanne ajoilta. Jos luulette, että Norjan immet rakastavat vähemmän isänmaataan kuin Tanskan, niin erehdytte suuresti."
Raane näytti hetkeksi kauhistuvan; mutta nopeasti hän tyyntyi, huomatessaan ilkamoivan hymyn reippaan neidon kasvoilla sekä tämän heittävän tanskalaiselle ystävättärelleen tuttavallisen katseen. Raane notkisti polvensa levollisena jaarlintyttären edessä. "Minun vapauteni ja ehkäpä henkenikin on teidän kädessänne", — sanoi hän. — "Mutta en minä kuitenkaan kadu avomielisyyttäni. Saadakseni nähdä jaarli Vähä-Alfin kauniin tyttären, en olisi epäillyt antautua uskaliaampaankaan yritykseen; mutta minun olisi ollut mahdotonta teidät nähtyäni salata hetkeäkään, mitä minä kilpeni taakse piiloitin. Norjalaisten kaunotarten kanssa ei Tanskan ritareilla koskaan ole ollut sotaa, eikä meidän ruhtinastemme oikuista riipu meidän ihmisvapautemme, ei myöskään meidän tietoisuutemme oikeasta ja väärästä — —"
"Hyvä, ritari Raane! Nouskaa ylös! Linnanvouti tulee!" — sanoi neiti Kristiina nopeasti ja salli Raanen kunnioittaen suudella hänen kättään. Linnanvouti astui sisään ja sitten puheltiin iloisesti tyhjänpäiväisistä asioista.
Inge-neidillä ei ollut mitään luottamusta viekkaaseen Raaneen. Kun hän illalla oli kahden Kristiinan kanssa, varoitti hän ystävätärtään Raanen suhteen; sillä hän oli huomannut, että Raanen kunnioitus Kristiinan kauneutta kohtaan sekä hänen imarteleva luottamuksensa tämän vapaamielisyyteen ja itsenäisyyteen eivät olleet vaikutustaan jättämättä. Inge-neidin täytyi sentään itsensäkin tunnustaa, ettei ritari Raanelta tuntunut puuttuvan miehuutta sekä että hän oli älykäs ja kaunopuheinen. Hän kuvitteli myös, että Raanea ehkä oli väärin ymmärretty. Mutta Kristiinan silmissä hän oli todellinen ritarillinen sankari.
Seuraavana päivänä Raane etsi vain tilaisuutta saada puhutella neiti Solkikenkää kahdenkesken. Se onnistui hänelle, ja hän tunnusti nyt kohta, kuinka maine Kristiinan kauneudesta ja armaudesta oli kauan sitten tehnyt hänestä hänen intohimoisen ihailijansa… Hän kertoi neidille, että tämän isä oli hänelle antanut luvan itse rohkeasti koettaa onneaan hänen luonaan; mutta jaarli koki nyt muka juonitella. Vihdoin hän tunnusti, että tämän vaarallisen matkan tarkoituksena oli oikeastaan vain saada nähdä häntä, sekä että nyt ei enää ollut mitään niin vaarallista yritystä, ettei hän siihen olisi uskaltautunut Kristiina-neidin takia.
Kristiina näytti tätä kaikkea kuuntelevan ilman vastenmielisyyttä; ei hän kuitenkaan antanut Raanelle mitään varmaa vastausta. Neljä päivää kului, ja Raane jatkoi yritystään voittaakseen Neiti Solkikengän, sekä herättääkseen Ingeneidissä edullisen ajatuksen itsestään. Nuorten tyttöjen kesken pidettiin monta salaista neuvottelua. Ja päätökseksi tuli, että joka tapauksessa Raanen uskollisuus piti pantaman kovalle koetukselle, ennenkuin häntä uskottiin. Raane oli koreasanaisesti puhunut nopeakulkuisesta laivastaan sekä mahtavista suhteistaan Tanskassa; pakoon tai heidän poisvientiinsä oli tarpeen vain viittaus tai silmiinpistävä sopiva tilaisuus. Kristiina sommitteli mitä mutkallisimpia suunnitelmia, ja Ingeneiti oli melkein mukautua välttämättömyyden sekä vaikean asemansa vaatimuksiin.
Viidentenä päivänä Raanen tulon jälkeen Ingeä kauhistutti tieto, että seuraavana päivänä voitaisiin odottaa Tönsbergiin hänen isäänsä sekä Thord-ritaria Kongshellestä, ja linnassa ryhdyttiin juhlallisiin varusteluihin kuin häitä varten.
Raanen laiva lepäsi lähtövalmiina Tönsbergin vuonossa, parin nuolenkantaman päässä rannalta. Siinä oli lukuisa miehistö uskaliaita seikkailijoita, jotka Raane kullalla ja suurilla lupauksilla oli saanut palvelukseensa. Viekas nuoriherra oli ehdoittanut kävelymatkaa rantaa pitkin. Siellä hän nyt käveli vähää ennen auringon laskua Kristiinan ja Ingeneidin välissä, vanhan linnanvoudin saattamana, jota perinjuurin ikävystyttivät puheet tuntureista ja vesiputouksista y.m. luonnonkauneuksista, joita kaikki muukalaiset ylistivät. Raane huvitteli ritarillisen kohteliaana nuoria neitoja; hän ihaili maan kauneutta. "Meren puolelta nämä rannat mahtanevat näyttää vielä paljon kauniimmilta!" — sanoi hän. — "Sitä en voi täysin arvostella: — sinä päivänä, jolloin tulin, ei ilma ollut yhtä selkeä kuin nyt."
"Minun luullakseni", — sanoi vouti haukotellen, — "te kuitenkin tulitte kirkkaana keskipäivän aikana".
"Mutta illempana ranta näyttää varmaan paljon kauniimmalta", — arveli Raane, — "Tässäpä onkin minun venheeni soutajineen. Jos naisia huvittaa, voisimme soutaa kappaleen matkaa vuonolle."
"Niinpä kyllä!" — vastasi Kristiina, vetäen Ingen mukanaan veneeseen. — "Ilma on kaunis, ja minä haluan kaikin mokomin näyttää maanmiehellesi, ettei aurinko laske missään komeamman maan yli kuin Norja on. Haluatteko mukaan, linnanvouti!"
Raane oli jo hypännyt veneeseen. Vouti oli harmissaan tästä mielijohteesta, mutta hän ei ollut tottunut asettumaan ylpeän jaarlintyttären tahtoa vastaan. Äkeissään hän astui veneeseen, joka kohta työntyi nopeasti ulos rannasta. Sillävälin kun Raane piti ihastuneita ylistyspuheita maisemasta, ohjasivat venemiehet sopimuksen mukaan suoraan hänen laivansa luo, joka lepäsi paikoillaan puoleksi levitetyin purjein, ja jossa laivamiehet jo seisoivat ankkuri touvi käsissään, voidakseen päästää laivan irti kohta kun heidän herransa oli astunut laidan yli. Raanen ehdoitukseen, että käytäisiin katsomassa hänen laivaansa, suostuttiin. Kaunopuheinen ritari lannisti linnanvoudin vastaväitteet, ja tuskin oli seurue laivassa, ennenkuin se Raanen viittauksesta läksi kiitämään täysin purjein. Sillävälin kun nyt pelästynyt linnanvouti vietiin vankina alas laivanruumaan, laskeutui ritari Raane polvilleen Kristiinan eteen ja pyysi vuolain, imartelevin sanoin anteeksi sitä, että hän vei hänet ystävättärineen Tanskaan, missä hän yhtä varmasti toivoi voittavansa heidän ystävyytensä kuin hän nyt oli valmis millä tahansa ritarin-teolla ansaitsemaan Norjan kauneimman immen käden.
Kuitenkin sekä Inge-neiti että Kristiina olivat puoleksi säikähtäneet tätä äkillistä poisvientiä, vaikka viekas ritari oli siten tietämättään joutunut toteuttamaan heidän omaa suunnitelmaansa. He molemmat vaikenivat hyvin arvelevaisina. Inge-neiti oli liian ylpeä jatkaakseen teeskentelyä kauemmin. — "Hyvä, ritari Raane!" — sanoi hän vakavana. — "Minä seuraan teitä vapaaehtoisesti Tanskaan. Minä olen toivonutkin saada jättää Tönsbergin." Näin sanoen vetäytyi hän syrjään ja jätti oikullisen ystävättärensä purkamaan uhmaavaa vihaansa Raanen röyhkeyttä kohtaan.
Tällä askeleella oli ritari Raane kuitenkin saavuttanut monta tärkeätä etua. Niin kauan kuin salaliittolaisten kohtalo vielä oli epävarma, oli hänen tärkeätä voida ilmeisellä tavalla todistaa, ettei hän ollut heidän kanssaan missään suhteissa. Sitäpaitsi uskoi hän niin Stig-marskissa kuin jaarlissakin herättävänsä tällä uskaliaalla reippaan ritarin teolla kunnioitusta itseään kohtaan, ja mahtavan Alfkreivin tytär oli hänellä nyt panttivankina, joka turvasi hänet heitä vastaan. Häneltä ei jäänyt myöskään huomaamatta, että hän uskaliaana ja kekseliäänä ritarina nyt oli asettunut reippaaseen viikingintyttäreen nähden suhteeseen, joka oli salainen suositus hänen kosijantoiveittensa hyväksi, huolimatta siitä näennäisestä uhmasta ja vihasta, jolla Kristiina häntä kohteli. Hän arveli myös, että niinkauan kuin Inge-neito on hänen hallussaan, tämän ystävä, vanha Jon-ritari ja drotsi Hessel epäröivät ryhtyä liian päättäväisiin toimiin häntä vastaan.