KOLMASKYMMENESKUUDES LUKU.
Kauniina kevätiltana toukokuun keskivaiheilla oli Riiben kaduilla suuret soihtutanssit ja iloittelut. Tämänlaiset yliset juhlallisuudet, jossa porvarit ja iloiset ritarit huvittelivat yhdessä, eivät olleet harvinaisia, mutta näin vakavana aikana, aivan vähän aikaa kuningasmurhan jälkeen täytyi tällaisen julkisen huvitilaisuuden loukata suuresti kaikkia kaupungin porvarien joukossa olevia kuningashuoneen ystäviä, jotavastoin Stig-marskin puoluelaiset iloitsivat siitä pitäen sen osoitteena siitä turvallisuudesta jolla kapinoiva linnan päällikkö, ritari Tage Moss, saattoi uhmata kuningaspuoluetta. Täten osoitti tämä kapinapäällikkö myöskin miten vähän hän välitti herttua Waldemarin uhkauksista, joka oli vaatinut häntä luovuttamaan linnan.
Noin puolen peninkulman päähän etelään päin Riibestä, oli herttua sijoittanut suuren leirinsä. Hänen sotaväkenä oli enimmäkseen etelä-juutinmaalaista miehistöä; kuitenkin oli heidän joukossaan sekä brandenburgilaisia, että saksilaisia ratsumiehiä. Komeassa, tulipunaisessa teltassaan herttua Waldemar kestitsi tänä iltana molempia Brandenburgin markkreivejä ja vanhaa Saksin herttua Juhanaa, sekä Holsteinin kreivi Gerhardia, joka edellisenä iltana oli liittynyt sotajoukkoon pienen valitun holsteinilaisen ratsuparven kanssa.
Urhea kreivi Gerhard oli tuskin ehtinyt parantua onnettoman kiistan jälkeen, joka oli maksanut hänelle hänen toisen silmänsä, ennenkuin hän jo varustautui lähtemään kuningatar Agneksen ja nuoren kuninkaan avuksi, suojelemaan heitä kapinallisia vastaan. Sen enempää miettimättä hän oli yhtynyt herttuan joukkoihin, mutta kylmyys, jolla hänet leirissä vastaanotettiin, ihmetytti häntä.
Kuningattaren veljet olivat nimittäin äsken saapuneen Viborgista, kiirehtiäkseen kuningattaren ja nuoren kuninkaan puolesta ratkaisevia toimenpiteitä Stig-marskia ja hänen liittolaisiaan vastaan. Saksin vanha herttua oli ollut herttua Waldemarin isän, onnettoman Eerik herttuan, lapsuudenystävä, ja oli usein isällisellä osanotolla huolehtinut nuoresta Waldemarista. Hän oli tullut kutsumattomana tänne ratsumiestensä etunenässä, ei ainoastaan auttaakseen herttuaa, vaan vielä enemmän läsnäolollaan estääkseen nuoren Waldemarin ottamasta ajattelematonta askelta, sillä tämän kunnianhimoinen pyrkiminen Tanskan valtaistuimelle ei ollut hänelle tuntematon. Tähän oli vanhan kunnianarvoisan herran saanut taivutetuksi hänen tyttärensä, hurskas prinsessa Sofia, jota herttua Waldemar kaksi vuotta sitten oli intohimoisesti kosiskellut, saamatta kuitenkaan ratkaisevaa vastausta. Hän ei ollut silloin vielä, viidentoista vuoden vanha ja oli selittänyt vasta kolmen vuoden kuluttua voivansa antaa varman vastauksen, jos hänen kosijansa ei siihen mennessä olisi muuttanut mieltään. Prinsessa tiesi tehneensä syvän vaikutuksen nuoreen herttuaan. Hän rakasti herttua Waldemaria hiljaa ja sydämellisesti, mutta ilman intohimoa, ja hänellä oli kylläkin pätevät epäilykset kosijansa kestäväisyydestä. Häntä puistatti herttuan kunnianhimoiset aikeet, ja hän oli enemmän huolestunut hänen kunniastaan ja sielunrauhastaan kuin siitä, että kadottaisi hänen sydämensä, josta hän jo olikin varma, kun hän ei ollut nähnyt häntä kahteen vuoteen. Hän odotti kuitenkin vielä kolmannen vuoden loppua saadakseen varmuuden tästä, ja sanoakseen sitten nunnaluostarin abbedissana jäähyväiset maailmalle.
Vanha, kunnollinen herttua Juhana yhtyi tyttärensä mielipiteisiin ja päätökseen. Mainitsematta tyttärensä nimeä, hän oli uskollisena, isällisenä ystävänä puhunut vakavasti nuorelle herttualle hänen nykyisestä asemastaan ja hänen velvollisuuksistaan Tanskan kruunua kohtaan. Hänen sanansa eivät olleet menneet ohi aivan vaikutuksetta; mutta se ajatus, joka useimmiten näkyi herttuan mielessä viivähtävän, oli ylpeä tietoisuus siitä, että hän täällä oli tärkeässä tienvaihteessa, ja hänellä oli valta asettaa ratkaiseva luoti Tanskan ja tanskalaisen kuningashuoneen kohtalon vaakakuppiin. Markkreivien sekä rehellisen kreivi Gerhardin läsnäolo, ja heidän kehoituksensa ryhtymään ratkaiseviin toimenpiteisiin näkyivät saattavan hänet tukalaan hämmennystilaan. Siinä sotaneuvostossa, jossa jokainen oli lausunut ajatuksensa, nousi herttua Waldemar puhumaan lausuen käskevällä äänellä: "Täällä minä olen johtaja, hyvät herrat, ja vaikka minä kunnioitankin teidän neuvojanne ja hyvää tarkoitustanne, niin minä voin seurata ainoastaan omaa vakaumustani. Ennenkuin Danehovella on päätetty mitä marski Stigille ja hänen ystävilleen tehdään, ja ennenkuin minut laillisesti on nimitetty ja tunnustettu valtionhoitajan virkaan, en minä voi ottaa minkäänlaista ratkaisevaa askelta. Kahdentoista päivän kuluttua alkaa Danehove. Silloin on minun läsnäoloni Nyborgissa välttämätön. Tätä ennen ei voida mihinkään taisteluun ryhtyä, vielä vähemmin sitä lopettaa. Sen johdosta mitä minä olen kuullut Stig-marskin varustuksista, tarvitaan suurempi voima ennenkuin voimme hyökätä hänen kimppuunsa. Hänellä ja hänen ystävillään on sitäpaitsi maalain mukaan vielä oikeus puolustaa itseään Danehovessa, ja niinkuin minä jo sanoin: ennenkuin laillisesti on määrätty, mikä arvo minulla on täällä ja ketä vastaan me sodimme, ei voida mihinkään ryhtyä."
"Luvallanne sanoen, jalosukuinen herttua", alkoi kreivi Gerhard puhua, "minun luullakseni me aivan hyvin tiedämme sekä keitä me olemme, että kenen kanssa me olemme tekemisissä. Että ainakin me molemmat seisomme täällä Tanskan valtion alaisina läänitysmiehinä, ei tarvinne sen enempää vahvistusta. Sekin on kyllin selvästi toteen näytetty, että Riibelinnan päällikkö on avoimesti osoittanut olevansa valtakunnan ja kruunun vihollinen, kun hän on asettanut Stig-marskin lipun kuningaslipun sijaan. Ennenkuin voimme hyökätä Helgenaesiä ja Hjelmiä vastaan, täytyy Riibelinnan olla hallussamme, kaikkein kunnon taistelusääntöjen mukaisesti. Sillä voimalla, joka meillä on täällä, me ennen kahtatoista tuntia voimme anastaa linnan, ja minusta on häpeällistä ja suorastaan anteeksiantamatonta, että me vetelehdimme täällä suuren joukkomme kanssa antaen tyynesti kuninkaallisen linnan olla kapinallisten käsissä."
"Jos tahdotte omien ratsumiestenne kanssa rynnätä Riibelinnaan, urhea kreivi Gerhard", sanoi herttua välinpitämättömästi, "niin kernaasti minun puolestani, mutta teidän omalla edesvastuullanne. Te saatte itse vastata Danehovessa siitä, että te ominpäin olette alkanut kansalaissodan maassa, ennenkuin on laillisesti tutkittu miten näihin läänitysmiehiin on suhtauduttava, ja millä oikeudella sekä he että me itse toimimme."
"Hyvä on, jalosyntyinen herttua", sanoi kreivi Gerhard koettaen tukahuttaa suuttumustaan, "minä tahdon siis Jumalan ja pyhän Yrjänän nimessä toimia ominpäin täällä, ja minä uskon voivani vastata siitä". Näin sanoen hän kumarsi herttualle ja ruhtinaallisille herroille, sekä poistui teltasta. Vähän senjälkeen hän ratsasti viidenkymmenen ratsumiehensä etunenässä leiristä Riibeen vievää tietä. Hänen vieressään ratsasti vanha, ryppykasvoinen, pitkä ja laiha aseenkantaja. Se oli pitkäsääri vanhus, joka onnistumattoman kujeilunsa tähden, mikä maksoi hänen isäntänsä toisen silmän, oli jättänyt hovinarrinarvonsa, mutta jonka vielä kuitenkin täytyi seurata herraansa kaikkialle hänen aseenkantajanaan, ollen hänelle aivan korvaamaton.
Sitä myöten kuin kreivi Gerhard läheni Nipsjokea, joka virtasi kaupungin eteläpuolella, lauhtui hänen vihansa. Kun hän oli tyyntynyt, huomasi hän miten mahdotonta oli näin muutaman miehen kanssa valloittaa niin hyvin varustettu linnoitus kuin Riibelinna oli. Mutta häntä hävetti palata leiriin, ja hän ratsasti hitaasti edelleen. Hänen ratsumiehensä seurasivat häntä sanaakaan sanomatta; mutta hän huomasi heidän miettiväisistä kasvonilmeistään heidän odottavan varmaa kuolemaa siitä vihollisten kaupungista, johon heidän herransa ja ruhtinaansa vei heidät.
"Kiiruhtakaamme, armollinen herra", sanoi nyt Pitkäsääri vakavalla ilvehtijä-äänellään, "ennenkuin Riibelinnasta näkevät meidän hirvittävät joukkomme ja antautuvat armoille. Olisipa sentään suuri vahinko, jos me näin jäisimme kuolemattomuudesta osattomiksi, emmekä saisi tilaisuutta käyttää hyökkäystikapuitamme ja kirveitämme."
"Minä luotan siihen, että sinä olet loihtijamestari, Pitkäsääri, ja voit yhtä hyvin lyödä silmän vihollisen päästä kuin minunkin päästäni, niin ettei hän näe meidän voimaamme", vastasi kreivi Gerhard, yhtyen heti hovinarrinsa leikkipuheeseen. "Kuka muuten on sanonut sinulle minun aikovan rynnätä Riibelinnaan? Onhan tänä yönä Riibessä juhlat ja huvittelut, sanotaan, ja mitäpäs, jos minun aikomukseni olikin hankkia itselleni ja teille tilaisuus pyörähdellä Riiben kauniiden tyttösten kanssa!"
"Se on toinen asia, herra! Siitäpä, tulee hauska tanssi, ja saapa nähdä että me emme tule kutsumattomina juhlaan. Tuo kirje, jonka te hämärissä saitte vanhalta pyhiinvaeltajalta, oli varmaankin kutsumus näihin iloihin."
Kreivi Gerhard nyökäytti. "Tunsitko sinä hänet, Pitkäsääri?"
"Jos minä en väärin nähnyt, niin mies oli meidän entinen ravintolanisäntämme Melfarista, Henner Friser. Sanotaan hänen olevan rohkean miehen ja ymmärtävän hiukan muutakin kuin isämeitänsä. Hän kuuluu paenneen Melfarista jonkun murhan vuoksi. Varokaa, herrani, ettei hän johda teitä ansaan!"
"Jos sinä olisit kuullut mitä hän sanoi, niin et pelkäisi. Eteenpäin!"
Lähellä Eteläportinsiltaa ja Hevostorinporttia, niin kutsutulla marskimaalla, antoi kreivi ratsumiestensä pysähtyä ja laskeutua hevostensa selästä. Itse hän hypähti satulastaan jääden hetkeksi seisomaan mietteisiinsä vaipuneena. "Kas niin, miehet, minä vien teidät todellakin tanssiin tänä iltana!" sanoi hän iloisesti. "Näettekö soihtujen loistoa sillalla? Riibessä on juhlat, ja sinne odotetaan vain iloisia vieraita. Tallirengit jäävät tänne hevosten luo. Te muut seuraatte minua jalkaisin, mutta yksi kerrallaan, ja miekka varmuuden vuoksi vaipan alla. Jos te voitte saada soihdut käteenne, ja tytön kainaloonne, niin ottakaa vain osaa tanssiin. Mutta tanssin täytyy kulkea pitkin Eteläporttikatua Harmaaveljeskadulle ja sitten aivan suoraan Ristiveljeskadun kautta linnan vieressä olevalle suurelle Blekingekentälle. Kun te kuulette minun metsästystorveni äänen, niin te kokoonnutte heti minun ympärilleni. Onnesta ja sattumuksesta riippuu mitä huvituksia sitten seuraa. Oletteko te ymmärtäneet minut, miehet?"
Yleinen myöntymyshuuto ilmaisi ratsumiesten mielellään ottavan osaa herransa vaaralliseen aikeeseen. Sitten hän astui itse heidän edellään sillan yli. He seurasivat häntä yksitellen jonkun matkan päässä toisistaan ja sekaantuivat suureen väentungokseen, joka täytti kadut.
Ilo oli kaupungissa ylimmillään. Soihdut levittivät loimuavaa valoaan, ja kaikilta kaduilta kaikui laulu linnaan, ja siellä tanssi paljon komeasti puettuja ritareita silkki- ja punavaippoihin puettujen naisten kanssa. Kreivi Gerhard astui suurin ratsumiessaappain katuja, ottamatta yhtään osaa huvitteluun. Kun hän oli saapunut Ristiveljestenkadulle, pysähtyi hän ristiveljesten pihalle johtavan porttiholvin eteen, josta talonpoikaispukuinen tutunnäköinen mies viittasi hänelle, tarttui tuttavallisesti hänen käteensä ja veti hänet sisään portista.
"Drotsi Hessel! Tekin täällä!" huudahti hän hämmästyneenä "Ja valepuvussa —!"
"Otattehan tekin osaa meidän tanssiimme, jalo kreivi!" kysyi drotsi
Pietari kiireisesti.
"Hiiteen kaikki tanssimiset! Minä olen tullut tänne valloittamaan
Riibelinnaa, kiusaksi herttualle ja hänen verukkeilleen."
"Hyvä on, sittenhän te kuitenkin tahtomattannekin otatte osaa tanssiin.
Mutta mitä te tiedätte asiasta? Kuka on johtaja?"
"Minun luullakseni se, joka ensiksi ehtii. Mutta, peijakas, sen kai te itse parhaiten tiedätte, drotsi Hessel! Elkää kyselkö minulta mitään! Minä en tiedä mitään, minä olen saanut vain salaisen viittauksen, enkä minä oikein tiedä mitä siitä uskoisin. Tunnetteko te vanhan Henner Friserin Melfarista?"
"Häneen me voimme luottaa!" vastasi drotsi Pietari iloisesti. "Jos te häneltä saitte viittauksen, niin voitte turvallisesti sitä seurata. Onko teillä miehiä mukananne?"
"Ei paljoa, mutta puolisen sataa miestä saan kokoon tähän torveen puhaltaessani."
"Hyvä on!" sanoi drotsi Pietari. "Siis on asiassa jotakin juurta. Nyt minä vasta otan asian vakavammalta kannalta. Minä en edes tiedä kuka on uhkarohkean aikeen alkuunpanija. Koko yritys tuntuu minusta unelmalta. Minä olen täällä vain ottamassa selvää mielialasta. Henner Friserin minä tapasin tiellä. Salaperäinen vanhus ennusti minulle onnea jättäessään minut. Hänellä tuntuu olevan täällä hyviä ystäviä. Porvarien kesken vallitsee luotettava mieliala, mutta herttua venyttää aikaa enkä minä usko häneen. Minun mieleeni ei ikinä johtuisi hyökätä linnaan ilman sotajoukkoa, mutta varmaankin on täällä joukossamme henkilö, joka on kekseliäämpi ja rohkeampi kuin kukaan meistä. Noin tunti sitten minä sain kutsun eräältä tuntemattomalta olemaan toisena ritarina tanssijoitten rivissä, tanskalaisten neitosten alkaessa laulaa laulua: 'Nuoren Eerik kuninkaamme eestä!' — Mitä muuta se voisi tarkoittaa kuin hyökkäystä?"
"Sehän on selvää!" vastasi kreivi Gerhard ja hieroi tyytyväisenä käsiään. — "'Lapsikuninkaan puolesta' siis! Ei, mieluummin minä laulan 'armahan Agnes kuningattaren eestä'. Kuitenkin on samantekevää kumminpäin hyvänsä. Tanssikaa te vain Jumalan nimessä linnansillan yli! Minä seuraan teitä miehineni ja suojaan selkäpuolenne. 'Nuoren kuninkaamme puolesta', on tunnussana, ja se joka ei tahdo sitä laulua laulaa, sen me lyömme maahan."
Tässä keskeytyi salainen keskustelu, sillä joukko iloisia, nuoria ritareita, kypäreissään mustat höyhentöyhdöt, työntäysi soihtuja kantaen luostaripihalle, vaatien pelästyneitä ristiveljeksiä avaamaan heille refektoriosalin [refektorio = ruokailuhuone]. Jotkut huusivat viiniä, ja toiset saksilaista olutta.
"Näittekö te höyhentöyhdöt? Siinä oli joukko Stig-marskin liittolaisia!" sanoi drotsi Pietari astuessaan kreivi Gerhardin kanssa kadulle pimeästä porttiholvista, voimatta salata suuttumustaan tuon julkean kujeilun johdosta, joka näinä rauhattomina aikoina oli aivan tavallista.
Melu luostaripihalla taukosi hetkeksi, kun arvokas luostariveli astui ulos huomauttamaan rauhanhäiritsijöille, etteivät he olleet vihollisten maassa, ja että Riibelinnan korkeiden herrojen tapana oli ollut suojella kaupunkia eikä ryöstää sitä.
Munkille vastattiin pilkkasanoin ja uhkauksin.
Yksi hurjimmista nuorista ritareista heitti kuitenkin soihtunsa ruokasäiliötä kohti vannoen sytyttävänsä luostarin heti palamaan, jos vain heitä vastustettiin. Heti avattiin refektorion ovet, ja iloinen seura tunkeili sisään.
Drotsi Pietari polkaisi suuttuneena katukiveen. "Siinä nyt näette, kreivi Gerhard!" huudahti hän kiivastuneena, "minkälaiset ritarit tahtovat hallita Tanskan maata. Menkäämme heidän jälestään!"
"Ei, antaa heidän vain juoda kunnes eivät enää eroita kärpästä seinällä!" sanoi kreivi hymyillen. "Sitä paremmin sujuu meidän tanssimme. Milloin se alkaa?"
"Kaksi tuntia Ave Marian jälkeen Blekingekentällä linnan luona."
"Niin sanottiin myöskin minulle. Taitaa jo pian olla määrä-aika. Lähtekäämme siis sinne! Onpa sillä tanssilla tarkoituksensa. Onpa se kerrankin huvi, jossa kunnon sotilaskin häpeättä kerran voi pyörähdellä. Tuhat tulimmaista, olisipa nyt kuningatarkin täällä, niin kyllä minäkin tanssisin, ja yhtä hyvästi ja hauskasti kuin viime kerrallakin."
He astuivat nyt nopein askelin linnan vieressä olevalle Blekingekentälle. Tänne oli kokoontunut paljon ihmisiä. Keskellä toria oli pöytiä, joille oli asetettu kaikellaisia virvokkeita. Iloinen soitto kajahteli. Pikisoihdut valaisivat kentän, ja paljon muhkeita naisia istui penkeillä. Drotsi Pietari ja kreivi Gerhard olivat jääneet seisomaan paikoilleen, keskelle juhlivien hälinää ja katselivat ihmetellen komeita herroja ja naisia ympärillään, joista useimmat olivat hullunkurisesti maalanneet kasvonsa, esiintyen näin tuntemattomina hyvin iloisina ja vallattomina. Kreivi Gerhardin lausuessa huomautuksiaan heistä, tuli Skirmen juosten ja kuiskasi herransa korvaan pari sanaa. Drotsi Pietari nyökäytti päätään ja taputti iloisena häntä olkapäälle, ja hänen silmänsä etsivät penkkiä, jolla hän näki kolmen hunnutetun naisen istuvan. Lähimmäisen hän luuli tuntevansa pieneksi mustatukkaiseksi Åseksi. Keskimäisen oli Skirmen veitikkamaisesti hymyillen osoittanut siksi naiseksi, joka oli pyytänyt hänet tanssittajakseen. Skirmen oli taas heti hävinnyt tungokseen, ja drotsi Pietari katseli kookasta vierasta naista jännitetyn tarkkaavasti ja sekavan ilon aavistuksella, jolle hän ei uskaltanut kuitenkaan antaa valtaa, sillä omituinen tuskan tunne valtasi hänet samalla. "Olisiko se mahdollista?" huudahti hän puoliääneen. "Olisiko hän täällä näin vaarallisessa leikissä?" Hänestä tuntui kuin pyörisi koko maailma hänen silmissään ja hän näkisi vain ihmeellistä unta. Hän katseli taakseen Skirmenin jälkeen, mutta ei nähnyt häntä missään, ja hän astui kuin huumauksissa penkkiä kohti. Samassa nousivat nuo kolme tyttöä ja alkoivat laulaa:
"Kadut Riiben on tanssia tulvillansa, käy tanssihin ritarit iloissansa.
"Ja Riiben sillalla karkelemaan he edestä Eerik kuninkaan käy kepein askelin."
Kun lauluntoisinto alkoi, yhtyivät käyrätorvet ja huilut siihen, ja suuri joukko ritareita juoksi esiin, asettuen pitkään tanssiriviin pitäen kädestä naisiaan. Drotsi Pietari oli tuntenut Inge neidon kirkkaan ja harvinaisen syvän äänen. Keskimäisen laulajattaren kookkaasta, ylevästä vartalosta hän nyt selvästi tunsi Ingen. Hän kiirehti hänen luokseen ja tarttui häntä käsivarteen. "Inge, rakkahin Inge!" kuiskasi hän. — "Mikä rohkea tuuma! Oletteko te tullut tänne tanssiaksenne minun kanssani kuolemaan! — No, hyvä on! Tanskan ja meidän nuoren kuninkaamme puolesta seuraan minä teitä kuolemaan ilolla, mutta selittäkää minulle tämä arvoitus!"
"Minun ritarini seuraa minua kuningaslinnaan ja voittoon!" kuiskasi
Inge. "Jos ei meidän johtajamme petä, niin se onnistuu!"
"Kuka on meidän johtajamme?" kysyi drotsi levottomana. "Minun mielestäni minä olen täällä etumaisena."
"Kapinallisten linnanporttia ei avata drotsi Hesselille", vastasi hän nopeasti. "Tuolla seisoo meidän johtajamme! Hän ei taida tuntea teitä. Omana herranaan ollen minä luotan häneen yhtä vähän kuin te, mutta täällä hän on meidän vallassamme. Hän tanssikoon nyt itselleen morsiamen — tai kuolkoon!" Näin sanoen hän osoitti komeaa, nuorta ritaria, jolla oli pitkä, punasenkeltainen tukka. Ritari seisoi noin kymmenen askelen päässä heistä soihtu kädessään, näyttäen epäröivän asettuisiko tanssivien pitkän rivin etunenään tai ei. Hän oli tähän asti ollut selin drotsi Pietariin, nyt hän kääntyi sivuttain. Hänen soihtunsa valo valaisi hänen poskensa, ja drotsi Pietari huudahti matalalla äänellä hyvin hämmästyneenä: "Raane!"
"Olkaa hiljaa!" kuiskasi Inge. "Tänä iltana me vangitsemme ketulla kettuja; mutta ei kuitenkaan Hamletin lailla. Kevätkukkienseppeleillä me tahdomme vangita vihollisemme, ja toivoakseni ilman verisiä ruusuja."
Soitantoa jatkui, ja monet lauloivat yleisesti tunnettua sankarilaulua, joka soveltui äsken alettuun vanhaan säveleeseen. Sillaikaa kun Raane vielä seisoi epäröiden, ja yhä useampia ritareita ja naisia asettui tanssijoiden riviin, selitti Inge neito salaisesti ja muutamin sanoin drotsi Pietarille uhkarohkean aikeen, kertoen hänelle, mitenkä hän ystävättärensä, jaarli Vähä-Alfin tyttären, kanssa oli pakoittanut Raanen, joka tunsi linnanpäällikön, panemaan toimeen tämän juhlan. Tyttöjen seikkailurikasta tuumaa oli edistänyt Raanen katkeruus marski Stigiin, hänen valloitettuaan Hjelmin, ja hänen intonsa puhdistautua kuningashuoneen uskolliseksi kannattajaksi. Skirmenin ja Åsen kautta he olivat saaneet Henner Friserin yhtymään asiaan. Kuultuaan drotsi Pietarin olevan läsnä, oli Inge tuntenut itsensä kahta vertaa rohkeammaksi; mutta hän tiesi, että hänet vain yllättämällä voitaisiin saada toimimaan Raanen kanssa yhteisen asian hyväksi. "Katsokaa, rakas ritarini"! sanoi hän leikillisesti, — "ne monet ritarilliset herrat, jotka te täällä näette, ovat meidän uskollisia riibeläisiä porvareitamme ja heidän poikiaan, jotka vaimojensa ja lemmittyjensä pyynnöstä tänä iltana tahtovat tanssia neitsytlaulun mukaan". Ja nyt hän taas neitosten kanssa alkoi laulaa, ritarien järjestyessä niinkuin näytti, osaksi laulun mukaan, jossa osa herroista ja naisista mainittiin keksityillä nimillä, jotka olivat otetut enimmäkseen vanhoista seikkailuista, mutta joiden merkitys näkyi kaikille olevan hyvinkin selvä. Ainoa, jota nimitettiin oikealla nimellään, oli Riibelinnan päällikkö. Hän istui sillä aikaa turvallisena linnassa juomaseurassa, mutta hänen ääneen laulettu nimensä ensimäisenä tanssijoiden rivissä esti kaikkia hänen miehiään, jotka olivat läsnä, epäilemästä tätä leikkiä.
Kun siis näin lähinnä linnaa järjestyttiin laulun mukaan, tanssi osa alimmaista tanssijariviä ympäri vihreää kenttää, muodostaen pitkän ketjun, joten kukin voi olla varma siitä ettei asiaan kuulumattomia ollut tanssissa mukana. Vielä Raane seisoi epäröiden penkin ääressä, jolla neito Kirsti Solkikenkä istui. Inge neito ja tytöt lauloivat:
"Ulf Riibeläinen, kas, tanssivi siellä, mies kuninkaan hän on vakaalla miellä."
"Kuuletteko, ritari Raane!" sanoi norjalaisen jaarlin tytär, "teistä lauletaan; te olette tänä iltana Riiben Ulf. Näyttäkää nyt minulle, että olette kuninkaallenne uskollinen ja suosiollinen!"
Mutta Raane katseli tanssivien liikkeitä eikä ollut kuulevinaan hänen puhettaan.
Inge neito ja tytöt lauloivat nyt ääneen:
"Ja mukana Tage Muuskin on — hän Riibessä hoitavi komennon."
Drotsi Pietari oli heittänyt pois talonpoikaishattunsa ja pannut päähänsä korkean töyhtöhatun, jonka Skirmen oli tuonut hänelle, sekä tulipunaisen vaipan, jonka hän heitti talonpoikaistakkinsa peitoksi.
"Nyt te olette Riibelinnan päällikkö!" kuiskasi Inge neito. Tämä hänen silmiinpistävä pukunsa oli todellakin linnanherran päällikköpuku, joka tätä tilaisuutta varten oli osattu anastaa, ja moni luuli tuon kookkaan ritarin, jonka talonpoikaispuku teki jotensakin pyyleväksi, olevan herra Tage Muusin. Hän tanssi siten eteenpäin rivissä Inge neidon rinnalla, joka tyttöjen kanssa jatkoi laulua:
"Ja tanssissa myös herra Jaltensee
kera kolmen lankonsa pyörähtelee.
On siellä myös jalot Limbekit —
ne kuningastakin vastustit.
On tuossa Vihreä Byrgekin
ja moni muu uros kaunehin.
Tuossa pyörivät Hanke Kand
ja hänen rouvansa, "Rouva Ann'."
Gerd-rouvansa kanssa sen vaalean
ritari Rank käy kisahan.
Rikas Volravn samaten rouvineen
ohi häipyvät tanssin hurmeeseen."
Ritari, joka tätä säettä laulaessa astui tanssivien riviin, oli ritari Pentti Rimårdson, joka samalla tapaa kuin drotsi Hesselkin oli kutsuttu tanssiin, ja piteli kädestä tuntematonta naista.
Viimeksi he lauloivat:
"Näet tuossa Iverin urhokkaan, — yli Beltin hän saattoi kuninkaan."
Suureksi ihmeekseen näki drotsi Hessel reippaan ritari Thorstensonin rientävän tanssivien riviin soma porvarityttö parinaan. "Mitä? Onko Thorstensonkin täällä!" huudahti drotsi Pietari ja sai kaikessa kiireessä kuulla Inge neidolta urhean ritarin olevan täällä hakemassa häntä Nyborgiin, jonne hän oli vienyt kuninkaan ja koko hovin, ja että hän heti oli suostunut ottamaan osaa heidän yritykseensä.
Koko tämän ajan seisoi Raane yhä epäröiden, eikä näyttänyt haluavan ottaa osaa tanssiin. Oli jo kaksi kertaa tanssittu ympäri kentän, ja joka kerran kun Inge neito tuli Raanen lähelle, lauloi hän ääneen ja kehoittavasti:
"Ulf Riibeläinen, kas, tanssivi siellä, —
mies kuninkaan hän on vakaalla miellä."
Nyt hän lähestyi kolmannen kerran, mutta Raane seisoi syviin ajatuksiin vaipuneena eikä ollut huomaavinaan häntä.
"Te taidatte pelätä ihanien hiustenne joutuvan epäjärjestykseen, ritari Raane, koska niin kauan epäröitte ennen kuin viette minut tanssiin", sanoi nyt rohkea neiti Solkikenkä, ivallisesti ja kärsimättömästi ja nousematta paikaltaan siirtyi levottomana penkillään.
"Te olette oikeassa, jalo neiti!" vastasi Raane, "täällä voivat sekä pää että hiukset joutua epäjärjestykseen. Olettehan te huomannut että minun tukkani on hiukan punertava tässä tanssissa se helposti voi tulla vieläkin punaisemmaksi —"
"Ja teidän kauniit, punaiset poskenne voisivat valahtaa liiankin valkeiksi", keskeytti neito hänet ivallisesti.
"Siinäkin te olette oikeassa, ihana neito!" vastasi Raane viekkaasti hymyillen. "Te ette taitaisi tyytyä rohkeimpaankaan sulhaseen, jos hänen poskensa ovat kalpeat. Onhan luonnollista, että miettii hiukan, ennenkuin rientää kuolontanssiin, vaikka mukana olisikin rikas ja ihana neito."
"Jos te vielä epäröitte hetkeäkään kauemmin, ritari Raane", sanoi nyt reipas neito Solkikenkä suuttuneena, "niin minä olen häpeällisesti erehtynyt teistä — eikä jaarli Vähä-Alfin tytär ikinä ojenna teille kättään, vaan te joudutte kaikkien norjalaisten ja tanskalaisten tyttöjen pilkattavaksi. Mutta ei", lisäsi hän lempeämmin — "siihen häpeään te ette ikinä tahdo saattaa minua ja itseänne? Oliko Inge sittenkin oikeassa ja saako hänen ritarinsa nähdä teidän heikkoutenne ja raukkamaisuutenne. Katsokaa miten uljaasti hän tuolla tanssii Ingen kanssa, urhea drotsi Hessel! —"
"Drotsi Hessel!" huudahti Raane hämmästyneenä ja kalpeni.
"Aivan niin! Ette suinkaan te pelkää sitä nimeä. Näyttäkää nyt meille oletteko ansainnut sen ritarilyönnin, jonka isältäni saitte, ja oletteko niin rohkea, kuin miksi teitä mainitaan. Näyttäkää ylpeälle drotsille, että te ette ole liitossa kapinallisten ja maankavaltajien kanssa! Drotsin sanotaan olevan ankaran, ja vanha Friser on vannonut teille kuoleman ja kadotuksen, jos te petätte meidät — —"
"Elkää ymmärtäkö minua väärin, jalo neito!" sanoi Raane äkkiä. "Minä en pelkää en drotsia enkä ahnasta krouvaria, heidän tähtensä minä en ota askeltakaan. Mutta ainoastaan teidän tähtenne, ihanin Kirsti, ja oman ritarikunniani vuoksi minä panen henkeni alttiiksi ja tanssin teidän kanssanne linnanportille. Kun se avataan minun viittauksestani ja tunnussanallani, niin minä olen täyttänyt lupaukseni. Mutta pidättekö te myöskin uskollisesti ja rehellisesti lupauksenne ja seuraatte minua täältä minun morsiamenani?"
"Rehellisenä norjalaistyttönä minä pidän lupaukseni!" vastasi neito Solkikenkä iloisesti noustessaan nopeasti ylös, ja ojensi hänelle kätensä. "Jos te ensimäisenä tanssitte linnan portista minun kanssani, niin te olette reipas ja urhokas sankari, niinkuin minä uskoinkin, ja silloin te olette paraan jaarlintyttären ansainnut."
Näytti siltä kuin äkillinen innostus olisi vallannut Raanen. Rohkealla liikkeellä hän pyörähytti neitosensa tanssivien rivin etunenään, joka nyt kolmannen kerran oli tanssinut kentän ympäri ja oli lähestynyt penkkiä, minkä vieressä hän seisoi.
Ennenkuin Inge kolmatta kertaa ehti laulaa kehoittavaa säettä Riiben Ulfista, tanssi Raane iloisesti hänen edessään neiti Solkikenkä kainalossaan: Hän tanssi kevyesti ja lauloi ääneen, ja kaikki ritarit ja neidot lauloivat hänen mukanaan:
"Ja Riiben sillalla karkelemaan he edestä Eerik-kuninkaan käy kepein askelin."
"Se oli oikein!" sanoi iloinen norjalainen neitonen, jota hän pyöritteli, niin että pitkiin palmikoihin pujotetut silkkinauhat liehuivat, tytön tanssiessa melkein kepeimmin ja parhaiten kaikista. "Jos te näin tanssitte sillan yli, niin minä sanon että olette rohkea, ja jos te näin tanssitte portista sisään, niin olen minä teidän omanne!"
Laskusillan luona heilutti Raane olkaliinaansa — ja silta laskettiin alas.
"Inge, rakkakin Inge, se onnistuu!" huudahti nyt drotsi Pietari ja syleili kiihkeästi kookasta tanssijatartaan tanssiessaan.
Naisten pyörähtäessä kepeästi eteenpäin, kumahtelivat ritarien kannussaappaat helähdellen linnansiltaan, ja kaikki lauloivat iloisesti:
"Näin Riiben sillalla karkelemaan he edestä Eerik-kuninkaan käy kepein askelin."
Nyt taputti Raane käsillään ja linnanportti ponnahti auki. Riemukkaasti laulaen ja iloiten oli koko tanssijajoukko pian sisäpuolella. Kreivi Gerhard seisoi vielä Blekingekentällä; hän nauroi ja puhalsi voimiensa takaa iloisen metsästyslaulun torvellaan. Silmänräpäyksessä olivat hänen viisikymmentä miestään kokoontuneet hänen ympärilleen. Iloisella jymyllä he seurasivat häntä avoimelle linnanportille. Puolet miehistöä hän jätti vartioimaan porttia, ja kiireesti hän seurasi toisten kanssa tanssivien jälestä.
Suurin osa linnan varusväkeä oli hajallaan kylässä. Linnanpäällysmies, herra Tage Muus itse, istui puolihumalassa kolmenkymmenen ritarinsa kanssa suuressa kuninkaallisessa ritarisalissa. Hän kuuli laulua ja tanssia linnanpihalta ritarisaliin johtavalta käytävältä, mutta se ei näkynyt ihmetyttävän häntä. — Hän oli itse luvannut hyvän ystävänsä Raanen ja nuorten ritariensa tuoda somat porvaritytöt laulaen ja tanssien ylös hänen luokseen. Nyt lensivät ovet auki, ja suuri seurue tanssi ritarisaliin. Tanssivat ritarit ohjasivat vasemmalla kädellään neitojaan, oikeassa he pitelivät loimuavia soihtuja. Koko tanssijarivin yhdisti viheriä seppele, jota koristivat naiskammioiden ja nunnaluostarien aikaiset kevätruusut. Ripeästi käännähtäen olivat naiset asettuneet ryhmään heiluttaen soihtuja, ja ritarit seisoivat heidän ympärillään sankassa rivissä paljastetut miekat käsissään.
Vasta tämän odottamattoman näyn nähtyään huomasivat linnanpäällikkö ja hänen kolmekymmentä ritariansa petoksen. He näkivät vain vieraita kasvoja ympärillään, ja hypähtivät kauhistuneina puolustusasentoon. Mutta silmänräpäyksessä olivat linnanherran ja koko hänen yllätetyn miehistönsä aseet verenvuodatuksetta riisutut. Tytöt tanssivat nyt ritarien ja heidän vankiensa ympäri ja lauloivat riemuiten:
"Näin linnan valtaamme tanssien, — oli miekat peitossa helyjen. Näin linnat antautuu."
"Nuoren Eerik kuninkaan puolesta!" huudahti drotsi Pietari astuen esiin johtajana. Hän otti heti linnan haltuunsa ja antoi viedä kapinallisen päällikön ja hänen miehensä vangittuina linnantorniin. Riiben porvarien suureksi iloksi liehui pian senjälkeen kuninkaallinen lippu taas linnanportin yläpuolella. Kookas, kaunis neitonen pystytti lipun muurinharjalle. Nyt vasta alkoivat Riibessä oikeat ilojuhlat. Sillä aikaa kun drotsi Pietari ja kreivi Gerhard miehittivät kaikki paikat luotettavilla miehillä, ottaen huomioon kaikki ankarimmat varovaisuustoimenpiteet, jatkettiin tanssia sekä linnassa että kaupungissa suurella riemulla.
KOLMASKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.
Niinpian kuin drotsi Pietari oli huolehtinut linnan vartioimisesta ja porvarien turvallisuudesta, palasi hän kiihkeällä kiireellä ritarisaliin, minne hän oli jättänyt Inge neidon Skirmenin ja Thorstensonin seuraan voitonriemuisten tanssivien joukkoon. Lapsuusmorsiamen kohtaaminen ja koko tuo uskalias seikkailu tuntui vielä hänestä ihmeelliseltä unelta. Tuo petollinen tapa, jolla linna anastettiin, sekä Raanen osallisuus tähän yritykseen eivät miellyttäneet häntä. Ilo siitä, että hän taas oli tavannut reippaan Inge neidon, ja toive siitä, että hänen palaamisensa Tanskaan olisi yhtävähän ohimenevä unikuva kuin tämä yöllinen seikkailu, oli täyttänyt hänen mielensä jännityksellä ja iloisella levottomuudella, syrjäyttäen kaikki muut ajatukset. Ingeä etsiessään kasvoi yhä hänen levottomuutensa, sillä hän ei löytänyt häntä mistään. Hän näki vain nuoret, iloiset ritarit ja porvarispojat jotka nauraen ja tanssien iloisesti pyöräyttivät reippaita Riiben tyttöjä. Hän näki ritari Thorstensonin ja tuon muuten niin raskasmielisen Pentti Rimordsonin, molempien kuin huumautuneina yleisestä iloisuudesta kiitävän hänen ohitsensa yleisessä rinkitanssissa, mihin nyt kreivi Gerhardkin otti osaa, tömistellen suurilla saappaillaan, ja laulaen sydämensä pohjasta kuin muriseva karhu. Drotsi Pietari ei erottanut enää laulavien joukosta Inge neidon syvää ääntä, ritarien ja naisten toistaessa vielä reippaan esilaulajansa sanoja:
"Näin linnan valtaamme tanssien, —
oli miekat peitossa helyjen.
Näin linnat antautuu!
"Ens kertaa tanssija seppelpää
nyt linnan voitetun herraks jää!
— Edest' Eerik-kuninkaan!"
Kuningaslinnan rohkean valloituksen tuottama innostus olisi tarttunut uudelleen myöskin drotsi Pietariin, jos hän olisi voinut nähdä vilahduksenkin Inge neidosta. Hänen äkkinäinen katoamisensa oli drotsi Pietarille arvoitus, ja hänen levottomuutensa kasvoi kun hän ei huomannut Raaneakaan missään. Hän tiesi Ingen saapuneen tänne Norjasta tuon petollisen ritarin seurassa, joka hänen mielestään vielä oli sekä hänen itsensä että koko kuningashuoneen salainen vihollinen, huolimatta naamiosta, jonka hän nyt näytti ottaneen ylleen, ja siitä tärkeästä osallisuudesta, joka hänellä oli linnan valloittamisessa. Drotsi ei myöskään nähnyt sitä; reipasta, norjalaista neitoa, jota Inge oli kutsunut ystävättärekseen, ja joka Raanen kanssa oli esiintynyt tanssivien etunenässä. Hän tiesi tytön olevan kuuluisan jaarli Vähä-Alfin tyttären, ja Ingen yhteys tämän suvun kanssa lisäsi hänen levottomuuttaan. Nyt astui ritari Thorstenson tanssivien rivistä ja ojensi hänelle kätensä.
"Tämä oli totta vieköön ihana neitsytjuhla, drotsi Pietari!" huudahti sotainen herra innostuneena. "Nämä kauniit tytöt ovat vähällä viedä soturikunnian meiltä ritareilta. Sen minä myönnän: kunniakkaasti ovat tytöt tänä iltana ansainneet voitonseppeleen. Ensi kerralla se on minun toivoakseni meidän."
He astuivat syrjään, ja ritari Thorstenson kertoi levottomalle ja hajamieliselle ystävälleen miten hänet tullessaan Riibeen, pari tuntia sitten, päätä pahkaa oli saatu ottamaan osaa tähän ihmeelliseen seikkailuun, jonka tärkeä tarkoitus oli hänen puolustuksenaan, minkä vuoksi hän ei heti ollut esittänyt oikeata asiataan. "Totta puhuen, hyvä ystäväni!" lisäsi hän, — "teidän ritarimiekkanne ja tarmokas apunne, sekä drotsinarvonne oli meille tarpeen saadaksemme heidän päänsä pyörälle; mutta minä mieluummin vältin kuulla teidän omantunnon tarkkoja epäilyksiänne ja neuvoin senvuoksi Inge neidon yllättämään teidät. Jos te siitä olette vihainen, niin kohdistukoon se minuun! Te olette täällä minun päällysmieheni. Te voitte nyt, jos haluatte, sulkea minut linnantorniin, senvuoksi että minä tämän seikkailun tähden olen laiminlyönyt velvollisuuteni ja tehnyt suunnitelmia teitä vastaan yhdessä teidän morsiamenne kanssa, — sillä se hän kuitenkin varmasti on?"
"Missä hän on?" kysyi drotsi Pietari kiihkeästi. "Sitä minä en tiedä!" vastasi Thorstenson. — "Mutta antaa nyt neitosten tanssia! Elkööt kaunotarten päähänpistot enää soaisko meidän järkeämme!"
Drotsi Pietari vaikeni, ja Thortenson jatkoi: "Huolimatta siitä, että kuningatar luottaa herttuaan, on valtaneuvoksen mielestä hänen varustautumisensa epäilyttävä. Vanhan Jon ritarin mielestä ei nuori kuningas ollut enää turvassa Viborgissa. Luulenpa itsekin jotakin olleen tekeillä ja minun täytyi teidän poissaollessanne viedä salaa kuninkaalliset Nyborgiin. Ritari sanoi minun tapaavani teidät täällä. Täällä on teille kirjeet, sekä häneltä, että kuningattarelta! Minä tiedän että teidän täytyy joutua Nyborgiin. Mutta täällä te olette minun herrani ja päällikköni: teidän seuratessanne kuningaskäskyä minä tanssin tottelevaisesti teidän pillinne mukaan ja minä teen sen ylpeydestä ja sydämenhalusta."
Drotsi Pietari luki nopeasti kirjeet, jotka Thorstenson oli ojentanut hänelle. "Minun täytyy lähteä ennen aamun koittoa!" sanoi hän. — "Te olette Riibelinnan päällikkö, ritari Thorstenson!" lisäsi hän vähänaikaa mietittyään. "Tätä tärkeää linnaa ei voi uskoa kunnollisemmalle ritarille. Omapäisyytenne rangaistukseksi te saatte nyt puolustaa linnaa viimeiseen mieheen, jos Stig-marskin mieleen johtuisi hyökätä yhdistetyin voimin sen kimppuun."
"Hyvä on!" sanoi Thorstenson iloisesti. "Enpä olisi voinut toivoa kunniakkaampaa rangaistusta. Jos te olette minulle suuttunut, drotsi Hessel, niin on se kunnon miehen närkästystä. Kiitos luottamuksestanne! Täällä porvarien joukossa on kyllä kunnon väkeä, jotka auttavat minua linnaa puolustamaan. Ei ainoakaan vihollinen eikä petturi astu jalallaankaan linnaan niinkauan kuin kiveä on kiven päällä jälellä! Tuokaa kuningas tänne, jos ei hänellä muualla maassa ole turvallista paikkaa! Riibelinna on, ja tulee olemaan Tanskan vahvin kuningaslinna. Kuukauden kuluttua on tämä linna voittamaton!"
"Hyvä on!" sanoi drotsi Pietari — "ennen puolta tuntia ovat linnan avaimet ja teidän päällikkövaltakirjanne laillisella tavalla annettu teille. Antaa nyt huvittelun lakata ja kaikki asiaankuulumattomat jättäkööt linnan. Jos te ystävänä tahdotte tehdä minulle palveluksen", lisäsi hän koettaen peittää levottomuuttaan, "niin antakaa kiireimmän kautta etsiä neiti Inge Litleä! Ehkä hän sallii minun olla hänen saattajansa sukulaisensa valtaneuvoksen luo —."
Thorstenson nyökäytti hänelle ja puristi luottavasti hänen kättään, aikoen jo poistua.
"Vielä sana!" sanoi drotsi Pietari levottomana, pitäen kiinni hänen kädestään. "Jos te tapaatte Raanen, niin on hän meidän vankimme siksi kunnes hänen asiansa on tutkittu! Antakaa viipymättä etsiä häntä! Antakaa sulkea kaupungin portit, eikä ainoakaan laiva saa ensimäisiin kahteenkymmeneenneljään tuntiin lähteä satamasta! Jumala olkoon teidän kanssanne!"
Thorstenson nyökäytti, ja iloisena uudesta arvostaan, kuningaslinnan päällysmiehenä, poistui hän reippain askelin täyttämään drotsilta saamiaan käskyjä.
Drotsi Pietari poistui itse nopeasti vangitun linnanpäällikön salakammioon, mistä hän löysi kaiken mitä sinä hetkenä tarvitsi antaakseen tarpeelliset käskyt ja valtakirjat. Hän täytti tunnollisesti miettien tärkeän työnsä, huolimatta sisäisestä levottomuudestaan, ja siitä taistelusta, jonka hänelle tuotti syrjäyttää omat rakkaimmat sydänasiansa sen edestä minkä hänen tärkeä asemansa tänä hetkenä vaati. Hän painoi jo lentävän kotkan kuvalla koristetun suuren sinetti sormuksensa vahalle Thorstensonin valtakirjanimityksen alle, kun ovi avautui ja Klaus Skirmen astui kiireellä sisään.
"Vihdoinkin löydän teidät, ankara herra!" sanoi uskollinen aseenkantaja hengästyneenä ja iloisena. "Minä olen etsinyt teitä kaikkialta. Minä tuon teille paljon terveisiä ja pienen, soman kirjeen Inge neidolta. Minä saatoin itse hänet vaunuihin. Hän lähti mukavasti matkaan kaupunginvoudin omissa vaunuissa, neljän oriin vetämänä, ja kahdentoista ratsumiehen vartioimana."
"Mitä sinä sanot, Skirmen? Onko hän matkustanut?" huudahti drotsi
Pietari hämmästyneenä. "Minne? Minne?"
"Ettekö te sitä tiedä? Herra, eikö hän matkustanut teidän käskystänne? Kuulkaa siis: Ensiksi hän asetti kuningaslipun linnanmuurille ja lauloi, niin että kaikki porvarit sen kuulivat: 'Eerik kuninkaamme eestä!' Sitten hän pyysi minun tulemaan kanssaan kaupunginvoudin luo. Hän näytti tälle kolmella sinetillä vahvistetun kirjeen. Ja tämä kumarsi hänelle kuin kuningattarelle itselleen, ja antoi heti valjastaa hevoset vaunujen eteen — —"
"Mutta minne, minne hän matkusti, kysyn minä. — Missä on kirje? Anna tänne!"
"Tässä, herrani!" vastasi Skirmen, ojentaen hänelle pienen pergamenttipaperin, joka oli sidottu kiinni ruusunpunertavalla silkkinauhalla. "Hän matkusti Koldingiin, sanottiin, ja aikoi sieltä Ruotsiin."
Drotsi luki nopeasti pienen kirjeen ja sävähti hehkuvan punaiseksi.
"'Elä terveenä, lapsuuteni sulho!' seisoi siinä. — 'Edestä Eerik kuninkaan!' laulan vielä koko sydämestäni. Soihtu ritarini kädessä loistaa vielä silmissäni. — Hän, joka on vahva heikoissa, on antanut minullekin tehtävän. Uskollinen Jon ritari tietää sen! Kysykää häneltä, mutta elkää seuratko minua. Me olemme yhdessä tanssineet voitontanssin Tanskan synkimpänä yönä, — ja Jumalalle kiitos, se ei maksanut ainoatakaan veripisaraa. Kun lapsikuningas on Tanskan herrana, ja kruunu lepää lujasti hänen päässään, silloin me voimme ehkä onnellisempana aikana taas tavata. Vain isäni voi yhdistää meidän kätemme. — Mutta sitä jonka Jumala on yhdistänyt, eivät ihmiset voi eroittaa."
Drotsi Pietari huokasi syvään, ja hänen silmistään loisti suuri ja ihana toivo. Hän piiloitti kirjeen povelleen ja kääntyi taas Skirmenin puoleen: "Sinä sanoit hänen matkustaneen Koldingiin ja sieltä Ruotsiin — ihmeellistä, kuka sanoi sen sinulle?"
"Minä päätin sen hänen keskustelustaan linnanvoudin ja norjalaisen neidin eli rouvan — —?"
"Norjalaisen neidin," keskeytti drotsi hänet kiihkeästi, "ei suinkaan hän ritari Raanen kanssa seurannut Ingeä?"
"Ei, taivaan nimessä, niin en minä olisi antanut hänen matkustaa, vaikka minun olisi pitänyt estää hänet väkivallalla. Minähän jo sanoin, että luulin teidän tietävän kaikki — —"
"Mutta Raane, Raane — missä sinä näit hänet?"
"Kaupunginvoudin luo mennessämme me tapasimme kamaripalvelijan eli ritarin — joksi tuo roisto nyt lie päässyt. Hän tuli meitä vastaan harmaaveljesten kappelista yhdessä norjalaisen neidon kanssa. Inge neito itki katkerasti ja syleili hyvin liikutettuna norjalaista naista. Mutta kamaripalvelijalla, tuolla helvetin ritarilla oli hyvin kiire: ennen puolta tuntia oli heidän oltava selvillä vesillä, sanoi hän, ja hän puhui norjalaisista merimiehistään aivan niinkuin ne olisivat olleet hyvinkin lähellä. Hän aikoi ojentaa Inge neidolle toisen käsivartensa, pitäessään levottomana kiinni nuorta rouvaansa toisella. Mutta Inge neito ymmärsi hänet väärin: hän sanoi hänelle kylmästi ja kohteliaasti hyvästi, ja kääntyi nopeasti minuun päin. Minä olisin suurella halulla mitellyt aseenkantajanmiekkaani äsken leivotun ritarin miekan kanssa. Minä olin sattumalta vetäissyt miekkani tupesta, enkä minä tainnut kovinkaan lempeästi katsella tuota viekasta ritari repoa. Taisipa hän itsekin muistaa miten minä keikautin hänet nurin herttuan oven ulkopuolella Nyborgin linnassa, sillä hänen nenänsä kalpeni, kun hän näki minun rientävän esiin. Inge neito oli tarttunut minua käsivarteen, ja ennenkuin minä olin ehtinyt singahuttaa hänelle petturin ja kirotun konnan nimityksen, oli hän kadonnut kuin poispuhallettuna kauniin rouvansa kanssa, jonka hän oli viekoitellut ja ryöstänyt."
Drotsi Pietari hengitti taas keveämmin. "Jumala olkoon kiitetty!" huudahti hän. "Siis hän ei ole enää tuon roiston seurassa!"
"Onpa kyllä! Tuo saatana vei hänet mukanaan."
"Oletko hullu? Ingenkö?"
"Ei, Herran nimessä, häntä minä pitelin kiinni, — mutta sen norjalaisen, kauniin tytön —"
"Jumalan nimessä! Tyttöhän oli hänen vaimonsa. Hyvä on Skirmen! Sinä olet toiminut kuin kunnon mies. — Hän on siis matkustanut yksin Koldingiin — minä tarkoitan Ingeä —"
"Ei, paitsi ajomiestä oli hänen mukanaan kaksitoista ratsumiestä ja neljä ratsua!"
"Hyvä on! Anna heti satuloida meidän hevosemme, Skirmen!"
"Nytkö jo?" kysyi Skirmen sävähtäen hehkuvan punaiseksi. — "Minä luulin meidän jäävän tänne yöksi. Totta puhuakseni, herra, minä jätin pienen Åsen ja hänen isoisänsä kiviportin luo. Hän lähtee pyhiinvaellusmatkalle isoisänsä kanssa, enkä minä tapaa häntä nyt pitkiin aikoihin."
"Sinä voit tavata hänet mennessä. Me kulemme sen portin kautta.
Kiirehdä!"
Skirmen poistui hiljaa huoaten. Drotsi Pietari heittäytyi ajatuksiin vaipuneena tuoliinsa. Hän otti taas esille Inge neidon kirjeen, jonka hän luki vielä kerran ja painoi sen huulilleen. Vähän senjälkeen astui ritari Thorstenson vihasta puhkuen sisään hänen luokseen.
"Haa, kirottu Alfkreivi — se oli hänen tyttärensä!" huudahti
Thorstenson kiivaasti — "ja he ovat poissa, myöskin Inge neito —"
"Minä tiedän sen!" vastasi drotsi Pietari ja piiloitettuaan kirjeen hän nousi. "Tässä on teidän nimityksenne ja valtakirjanne, urhea Thorstenson. Jumala olkoon teidän kanssanne! Raane pääsi siis pakoon, hyvä on! — Tällä kertaa olemme me kuitenkin hänelle kiitoksen velkaa."
"Kirottua! Hän karkasi Alfkreivin tytön kanssa!" jatkoi Thorstenson ja polkasi suuttuneena jalallaan. "He olivat jo väljillä vesillä ennenkuin joki ennätettiin sulkea. Haa, jos minä olisin tiennyt sen tuntiakaan ennen. Kuolema ja kirous! Alfkreivin tytär istuisi varmasti vangittuna Riibelinnassa siksi kunnes ritari Algotson olisi hirtetty, ja ylevä Ingrid olisi Thorstensonin vaimo!"
"Olipa hyvä, ettette tuntenut rohkeaa viikinkityttöä!" vastasi drotsi. "Muuten te olisitte joutunut minun kanssani tekemisiin: olisi ollut häpeäksi kaikille tanskalaisille, jos ei tuo reipas seikkailuimpi olisi päässyt täältä pois yhtä vapaana kuin oli tullutkin. Jos hän ei olisi tänä iltana rohkaissut viekasta etutanssijaamme ja juossut meidän kaikkien edellä, niin olisi urhein tanskalainen neitonen laulanut laulunsa turhaan, ettekä te nyt olisi Riibelinnan päällikkönä."
"Mutta saatana vieköön, hän oli kuitenkin kirotun Alfkreivin tytär."
"Mitä hän sille voi? Hän on sankaritar, ja me olemme hänelle kiitollisuuden velassa. Kyllä hän on saanut kalliisti maksaa rohkean seikkailunsa, lupautuessaan sen vuoksi Raanen vaimoksi."
"Te olette kuitenkin oikeassa, drotsi Pietari!" vastasi Thorstenson miettiväisenä. "Tyttö olisi ollut paremman sulhasen arvoinen ja ennenkaikkea paremman isän. Antaa rohkean tunturilinnun lentää! Ehkäpä hän saa katalimmasta ritaristamme vielä sankarin tai ainakin urhean merirosvon. Mutta kuolema ja kirous, jos vain olisin tiennyt hänet Alfkreivin tyttäreksi — —"
"Te olisitte kuitenkin kunnioittaen suudellut hänen kättään, ritari Tuittupää!" keskeytti hänet drotsi hymyillen. "Hevoset odottavat linnanportilla, herra drotsi!" huudahti Skirmen ovelta. Drotsi Pietari otti kiireesti sydämelliset jäähyväiset Riibelinnan urhealta päälliköltä ja poistui linnasta keveä rintahaarniska matkavaipan alla. Skirmen seurasi herraansa, joka ratsasti joutuin Viheriäkatua torille, välittämättä porvarien remuavasta ilosta. Kauppakadulla ei ollut enää väentungosta, mutta Skirmen huomasi siellä liikuskelevan omituisen salaperäisiä olentoja, jotka näyttivät dominikaanien ruumiinkantajilta, heidän kasvonsa oli peitetyt päähinevaipoilla, joihin oli leikattu suuret silmänkolot. Mutta heidän käsivarsiensa liikkeet ja pitkät askeleensa muistuttivat enemmän naamioituja ritareita. Uskollinen aseenkantaja käänsi herransa huomion tuohon väkeen, joka näytti pitävän heitä tarkasti silmällä.
"Siinä on joukko ruumiinkantajia, jotka kulettavat jotakin ruumista", vastasi drotsi. "Mitäs merkillistä niissä olisi?"
"Se riippuu siitä, mikä tuo ruumis on, jota he kulettavat", vastasi Skirmen, "sekä siitä onko se ehkä joku sellainen, joka ensin on toimitettava syrjään".
Naamioidut miehet olivat sillävälin kadonneet Laivasiltakujan nurkan taakse, ja drotsi Pietari ratsasti sillan yli Keskilammen luo.
"Miten on asian laita, Skirmen?" kysyi hän, pysäyttäen hevosensa autiolle kadulle. "Minusta näyttää, että sinä olet viime vuodesta menettänyt paljon rohkeuttasi. Toinen mies olit vangitessasi rosvot Daugbergin kaivoksella, nyt huomaan, että rakkaus on noussut sinulle päähän; mutta oletko unohtanut, ettei kultakannuksia ansaita hentomielisyydellä eikä laimeudella".
Skirmenin posket sävähtivät punaisiksi. "Jos te ette sinä aamuna, jolloin me viimeksi ratsastimme Harrestrupiin olisi pitänyt minua pelkurina raukkana ja harmaaveljesten vaippoja liian luotettavina, ankara herra", vastasi hän hilliten levottomuuttaan, "niin olisi ehkä itse kuningas Eerik Kristofferinpoika voinut antaa minulle tänä vuonna ritarilyönnin, josta te sinä iltana annoitte minulle toivoa. Teidän kädestänne minä sen, totta puhuen, mieluimmin ottaisin kerran", vastasi hän väräjävin äänin. "Mutta, jos te nyt minua pidätte pelkurina raukkana, siksi että minä olen arka teidän hengestänne, niin en tahdo ikipäivinäni olla muuta kuin teidän uskollinen aseenkantajanne. Mutta joka tapauksessa minä saanen varoittaa teitä. Minä tahdon mieluummin astua hautaan hopeakannuksin, kuin seurata teidän haudallenne kultakannukset saappaissani."
"Rakas, uskollinen Skirmen", lausui drotsi liikutettuna, ojentaen hänelle kätensä. "Hyvin minä tiedän, että sinä pidät enemmän huolta minun hengestäni kuin omastasi; mutta enhän minä ole mikään lainsuojaton mies. Tässähän minä ratsastan hyvin asestettuna kuninkaani asioita toimittamaan, eikä jokainen umpivaippa minkä näemme sentään salaa suojaansa kavaltajaa."
"Nuo miehet ovat hiiviskelleet ympärillämme koko päivän, ankara herra, ja minä voin vannoa niiden olevan herttuan väkeä. Minä luulin, että kreivi Gerhardin ratsumiehineen piti seurata meitä."
"Hän on oma herransa", vastasi drotsi, "en tiedä aikooko hän tällä kertaa Danehoveen".
"Entä ritari Rimårdson?"
"Hän matkustaa laivassa täältä —! Nyt matkaan. Ainoastaan turvattomat matkustajat, ja arvokkaat ruhtinaalliset henkilöt tarvitsevat näinä aikoina maanteillä vartioväkeä."
Skirmen vaikeni, ja he ratsastivat eteenpäin sillan yli Alilammikon luo, ja vielä kolmannenkin sillan yli, mikä johti Nipsjoen kolmannen haaran poikki, kaupungin itäpäässä olevalle kiviportille. He näkivät vain muutamia ihmisiä tässä kaukaisessa kaupunginosassa. Kun he saapuivat portille oli se ritari Thorstensonin käskystä suljettu. Drotsin käskystä ja yleisesti tunnetun merkin takia porvarisvartio avasi sen heti, ja he aikoivat ratsastaa edelleen. Silloin kuuli Skirmen kirkkaan naisäänen portin yläpuolelta mainitsevan hänen nimeään. "Jumalan nimessä, rakas herra, pysäyttäkäämme". huudahti hän innostuneena ja hyppäsi maahan. "Åse on varmaan porttivankilassa."
"Vapauttakaa meidät, jalo herra drotsi", kuului nyt Åsen ääni vankilaristikon takaa, kivisen holviportin päältä. "Te voitte todistaa, että isoisäni ja minä emme ole vakoojia, emmekä kavaltajia."
Drotsin käskystä, ja hänen selityksensä nojalla vartijat laskivat vangit heti vapaiksi. Vanha Henner astui ulos vankilasta pitkään pyhiinvaeltajanmekkoon pukeutuneena, pitäen Åsea kädestä. Hän pudisti lujasti drotsi Pietarin kättä, ja Åse kavahti autuaana Skirmenin kaulaan.
"Sana vain, herra drotsi", lausui Henner hillityllä äänellä, "Jos tahdotte tänä yönä turvallisena kulkea Snoghöiin tai Koldingiin, niin odottakaa täällä kunnes minä palaan, tai ainakin pidätte tien auki hyville ystävillenne. — Joutuin Åse matkaan, meillä on kiire!"
"Mitä tämä nyt merkitsee, vanhus?" kysyi drotsi kärsimättömänä, mutta ei saanut mitään vastausta. Tuo kookas pyhiinvaeltaja oli vanhalla friisiläistavalla tehnyt pari hirveän pitkää harppausta sauvansa varassa, äkkiä kadoten hämärään. Kohta senjälkeen kuului joelta portin pohjoispuolelta voimakasta soudantaa, ja sieltä vilahti vene, joka uskomattoman kovaa vauhtia kiiti myötävirtaa linnaa kohti. Melkein samassa hetkessä, jolloin vanhus oli kadonnut, oli pieni Åse kepeästi kuin kissa hypännyt Skirmenin syleilystä ja kadonnut heidän näkyvistään. Skirmen näytti kuulevan hänen askeleensa Alilammen luo johtavalla sillalla. Hän hypähti hevosensa selkään, aikoen ratsastaa tytön jälkeen, mutta nyt hän kuuli herransa huutavan kovasti ja kärsimättömänä. "Matkaan tätä tietä, Skirmen! Ukko on puolihöperö. En voi täällä odottaa hänen päähänpälkähdystensä takia. — Portin voitte jättää avoimeksi", sanoi drotsi valtiomiehille, "jos tuo vanhus palaa tai joku etsii minua, niin elkää pidättäkö häntä".
Näin sanottuaan hän ratsasti pois kaupungin portin kautta. Skirmen seurasi herraansa ahdistetuin sydämin, ja katseli alati taakseen etsien silmillään rakasta, kadonnutta Åseaan, jolle hänellä tuskin oli ollut aikaa antaa erosuudelmaa. Mutta tähtien hennossa valossa hän näki vain hämärän porttiholvin ja pitkän rautakäden, joka ikäänkuin uhaten ojentui hänen jälkeensä muurilta portin kohdalta.
"Sanokaa minulle, rakas herra, mitä tuo portin päällä oleva hirveä käsi merkitsee", kysyi hän, saadakseen tilaisuuden pysähtymään vielä hetkeksi, alituiseen vain tuijottaen Åsen jälkeen.
"Tuo käsi on asetettu sinne lainrikkojien peloitukseksi ja varoitukseksi", vastasi drotsi ja ratsasti hiljempaa, samalla katsahtaen taakseen. "Se, joka saa aikaan kaupungissa kalliin ajan ennakko-ostoja tekemällä, menettää oikean kätensä. Mutta, jos ymmärrän sinua oikein, Skirmen, niin toista kättä sinä kuitenkin tähyilet, vähemmän kylmää ja ankaraa. Kai sinä tahtoisit vielä kerran ottaa jäähyväiset pieneltä Åseltasi. No niin, kaunis tyttöhän se on. Jos Jumala suo, on hän kerran oleva sinun vaimosi. Kunhan me saamme rauhan ja levollisuuden maahan, pidän minä huolen teidän onnestanne. Mutta heitä kaikki rakkaushoureet mielestäsi, ja ole uljas. Minäkään en uskalla astua askeltakaan kohtaloni määräämältä tieltä hänen tähtensä, joka on minulle kaikista rakkain."
"Mutta teidän tiennehän onkin sama kuin hänen, ja ehkäpä tapaattekin hänet Koldingissa. — Kiitos siitä, että pidätte huolta meistä", lisäsi Skirmen liikutettuna. "Kuitenkaan minä en ole rikkauksien enkä maallisen tavaran tarpeessa. Åsen ainoa toive on, että minusta tulee yhtä kunnon ritari kuin teistä ja voin tuottaa kunniaa teille ja nuorelle kuninkaallemme. — Eteenpäin vain herra! Minä en pidätä teitä kauemmin. Taivaallinen isämme suo minun kyllä kerran vielä nähdä pienen, armaan Åseni tässä maailmassa." Hän peitti hetkeksi kädellään silmänsä ja kannusti hevostaan.
He ratsastivat nyt molemmat rivakasti eteenpäin, ja drotsi Pietari ajatteli mitä tuo kummallinen Henner-vanhus lieneekään tarkoittanut varoituksellaan, ja miksi hän oli pyytänyt jättämään kaupunginportin avoimeksi. "Se oli tyhmää, Skirmen", sanoi hän arvelevaisena, "minun ei olisi pitänyt taipua ukon mielenjohteeseen. Jos ne miehet, josta sinä puhuit, olivat meitä vaanivia pettureita, niin olemmehan nyt itse avanneet heille tien, jotta he voivat hyökätä meidän selkäämme."
Kohta senjälkeen he olivat molemmat kuulevinaan voimakasta hevosen kavionkapsetta takaansa. He pyöräyttivät nopeasti ympäri hevosensa. Hämärässä he eivät enää nähneet kaupunginportin häämöittävänkään; mutta he näkivät joukon ratsumiehiä tiellä.
"Ratsastakaamme syrjään, herra", sanoi Skirmen, — "ne ovat varmaankin noita naamioituja lurjuksia".
Noin sata askelta heistä johti syrjätie oikeaan päin metsään. Tätä tietä pitkin he nyt näkivät tuon tumman ratsumiesjoukon ajavan poispäin.
"Toisaalle heillä on asiaa", sanoi drotsi, ottaen pois kätensä miekkansa kahvalta. "Eteenpäin!"
He ratsastivat taas lujaa vauhtia edelleen.
"Ehkäpä he mieluummin kohtaavat meitä metsän loppupäässä, herra", lausui Skirmen. "Me olemme vielä edellä, mutta olisi varmaan neuvokkainta palata takaisin Riibeen lisäväkeä saamaan. Henner vanhus ei varmaankaan turhaan pyytänyt meitä odottamaan."
"Ei, me käytämme hyväksemme etumatkaamme", lausui drotsi päättäväisenä, kannustaen hevostaan. "Jos ne ovat vihollisia, voivat ne tavoittaa Inge neidon ennen meitä, ja kukapa tietää mihin hänen kaksitoista ratsumiestään pystyvät."
He nelistivät metsän loppupäähän. Täällä tie oli hyvin kapea ja molemmin puolin jyrkkien mäkien rajoittama. Reippaalla hevosellaan Skirmen oli ehtinyt muutaman askeleen herransa edelle. Äkkiä hän nyt kääntyi ja ratsasti takaisin. "Rotkotie on saarrettu, herra." Drotsi pysähtyi. "Ja katsokaahan", jatkoi Skirmen, osoittaen syrjään päin, "tuolta metsästä tulee ulos sama joukko".
Drotsi Pietari katsahti taakseen paljastaen miekkansa. "Paha kyllä", sanoi hän, "ne ovat saaneet meidät ansaan. Mutta me emme anna vangita itseämme kuin rotat. Ratsasta kukkulalle, ja puhalla torveesi. Onhan hevosesi hyvä kiipeämään kuin kissa. Jos Henner tuo meille apua voi hän sen kuulla ja kiiruhtaa. Jumalan avulla minä pidätän vielä hetken nuo miehet loitommalla. Kiiruhda!"
Skirmen totteli, jättäen raskain sydämin herransa tähän ahdinkoon. Hän taputti hevostaan ja kuin vuorivuohi se kiipesi jyrkkää mäkeä myöten ylös, kantaen häntä.
KOLMASKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.
Molemmilta puolin kapeaa tietä lähenivät ratsastajat. Mutta ennenkuin molemmat ryhmät olivat ehtineet yhtyä, kajahti vuorelta drotsin pään yläpuolelta Skirmenin torvi. Molemmat ratsujoukot pysähtyivät, ja näyttivät hämmästyvän. Mutta kun he näkivät vain yksinäisen torvensoittajan pienellä hevosellaan kukkulalla, tunkeutuivat he edelleen, piirittäen drotsin kolmelta puolelta. Siellä ei ollut ojia, mutta jyrkkä mäki suojasi drotsia selänpuolelta. Nyt vasta drotsi Pietari huomasi kenen kanssa oli tekemisissä. Hän tunsi tuon kaupungista tulleen joukon noiksi samoiksi ruumiinkantajiksi Riibestä, joiden kasvoja harmaaveljes-päähinevaipat peittivät, ja käsissä heillä oli paljastetut miekat. Ne, jotka tulivat vastakkaiselta puolelta, olivat samalla tavoin puetut. Heitä oli yli kaksikymmentä miestä, kaikki ratsain. Ei kukaan heistä puhunut sanaakaan. Mutta he näyttivät odottavan että drotsi antautuisi ja heittäisi luotaan miekkansa.
"Puhukaa, miehet! Mitä te tahdotte minusta?" huusi drotsi Pietari, heiluttaen miekkaansa joka taholle. — "Ensimäinen, joka lähestyy minua, on kuoleman oma. Jos te olette sotilaita, niin sanokaa kenenkä nimessä te täällä toimitte, ja ilmaiskaa minulle se maankavaltaja, joka teidät on lähettänyt! Jos teillä on hituistakaan kunniaa jälellä, niin asettukoon teistä mies kerrallaan minua vastaan! Mutta jos te olette ryöväriä ja sissiä, niin turhaan saatte etsiä saalista minulta. Verisin otsin lähestytte minua, niinkauan kuin voin jäsentäkään liikauttaa!"
Hän ei saanut minkäänlaista vastausta. Mutta naamioidut ratsumiehet tunkeutuivat yhä lähemmäksi, vaikkei kukaan vielä uskaltanut ensimäisenä alkaa hyökkäystä; sillä drotsi Pietari oli, nuoren kuninkaan miekkailuopettajana, tunnettu ja pelätty asetaidostaan. Sillä aikaa puhalti Skirmen voimiensa takaa torveensa, ja kaukaa Riiben tieltä kuultiin toisen torven siihen vastaavan.
"Nyt, perkele vieköön, joutuun! Elävänä tai kuolleena!" kaikui samassa raaka ääni naamioitujen ritarien parvesta, ja kolme heistä hyökkäsi yhtaikaa drotsin kimppuun. Toinen suistui heti haavoitettuna hevosensa selästä, ja drotsi taisteli kiivaasti niiden kahden toisen kanssa. Useita ratsasti lisäksi. Mutta samassa karkasi drotsin hevonen pystyyn, eikä ainoakaan monista miekoista voinut tuona silmänräpäyksenä saavuttaa häntä. Harmistuneet rosvot haavoittivat hänen hevostaan rintaan; se syöksyi hurjistuneena heidän joukkoonsa ja kaatui. Drotsi Pietari makasi silmänräpäyksen ajan toinen polvi maata vasten ja murhaintoiset ratsumiehet ympäröivät joka puolelta häntä, ollen valmiit rusentamaan hänet hevostensa kavioihin. Vielä oli hänellä kuitenkin miekkansa kädessään, mutta veri virtasi hänen sormilleen haavoittuneesta käsivarresta. Hevoset väistyivät arastellen hänen rajuja liikkeitään, ja hän pääsi vielä kerran jaloilleen. Samassa heitti Skirmen aseenkantajamiekkansa alas kukkulalta; se sattui, ja rosvojen päällikkö suistui satulasta. Mutta nyt hypähtivät kaikki naamioidut ratsumiehet hevostensa selästä, hyökätäkseen jalkasin yhdistetyin voimin hurjistuneen ritarin kimppuun. Mutta ennenkuin he olivat kaikki ehtineet laskeutua satulasta oli tieltä kuuluvan käyrätorven ääni jo paljon lähempänä. Skirmen puhalsi vuorella niin kovaa, että luuli torven halkeavan. Naamioidut miehet katsahtivat taakseen; heidän päällikkönsä kuolema oli saanut heidät epäröimään. He eroittivat hyvin asestetun ratsujoukon, jonka etunenässä oli kookas ritari valkoisen ratsun selässä, ratsastavan täyttä nelistä, miekat paljastettuina, heitä kohti.
"Kielin kreivi, — yksisilmäinen kreivi!" huudahti eräs oudoista ratsumiehistä, ja kuin salaman iskemänä hajautui tämän kuultuaan koko tuo naamioitu joukkio. Ei kukaan näyttänyt enää välittävän drotsi Pietarista. Kukin heittäysi hevosensa selkään, ja hetkessä oli koko joukko kadonnut metsään, paitsi niitä kahta miestä, jotka haavoitettuna makasivat tiellä, ja joiden hevoset tyhjin satuloin juoksivat muiden jälessä.
Vähän sen jälkeen pysähdytti kreivi Gerhard valkoisen ratsunsa rotkotielle, mukanaan Henner Friser, ja holsteinilaiset ratsumiehet. Skirmen seisoi huolehtien herransa luona, ja sitoi tämän oikeata kättä.
"Kirottua", huudahti kreivi Gerhard, hypäten maahan. "Tulimmeko liian myöhään?"
"Te tulitte ajoissa pelastaaksenne minun henkeni, jalo kreivi", vastasi drotsi Pietari iloisena ja ojensi hänelle vasemman kätensä.
"Miten teillä oli sellainen kiire, herra drotsi?" sanoi vanha Henner synkeänä, jääden istumaan hevosensa selkään ikäänkuin syviin ajatuksiin vaipuneena. "Hm, hm", lisäsi hän puoliääneen, "naisen tähden te olette antautunut tähän vertavaativaan seikkailuun. Ennemmin halusitte panna alttiiksi henkenne kuin noudattaa harmaaparran neuvoa."
"Sinä olet oikeassa", sanoi drotsi Pietari. "Nuoruus ja vanhuuden viisaus eivät kulje käsi kädessä. Muuten minä ratsastin luvallista tietäni kuninkaan asioilla. Jos tiesit täällä piileilevän pettureita, niin olisit voinut puhua minulle suusi puhtaaksi, kuitenkin kiitos neuvostasi ja avustasi."
Niinpian kuin kreivi Gerhard näki, ettei drotsilla ollut enää vaaraa halusi hän kohta lähteä ajamaan takaa pakenevia roistoja metsään.
"Ei hyödytä", sanoi drotsi Pietari. "He ovat hajaantuneet kuin akanat tuuleen, teidän ratsumiehiänne peläten. Pari niistä kaatui, pitäkäämme huoli heistä. Tässä varmaankin on päällikkö. Hän kaatui kuin salaman lyömänä, ilman minun apuani."
"Hänet minä kaadoin", sanoi Skirmen, kiinnittäen sidettä, herransa käsivarteen. "Kolmen viikon kuluttua voitte taas käyttää miekkaa, herra. Mutta, kun te seuraavan kerran pitelette sitä, niin elkää silloin vaatiko minua pitämään huolta kisasoitosta."
"Sinun soittosi auttoi minua enemmän kuin hyvä miekkani, ja sinä ottelet kuin David", sanoi drotsi, ojentaen Skirmeniä kohti sidotun kätensä, heidän mennessään kaatuneen rosvopäällikön luo. Skirmen riisui naamiovaipan tukevan miehen yltä, ja vaakunakilvestä nähtiin hämmästyksellä mies kuuluvaksi herttua Waldemarin schleswigiläisiin ratsumiehiin. Hänessä oli vain vähän henkeä jälellä, ja ennenkuin häneltä voitiin saada sanaa suusta, oli hän kuollut. Toisella naamioidulla miehellä oli samanlainen vaakunapaita vaippansa alla. Hän ei ollut kuolettavasti haavoittunut, mutta hän vaikeni uhmaavaisena, eivät lupaukset eivätkä uhkaukset voineet taivuttaa häntä sanomaan sanaakaan. Hänen haavansa sidottiin, ja hänet asetettiin köytettynä hevosen selkään.
Nyt laskeutui Henner Friser suuren, teräsharmaan oriinsa selästä. "Minä otin teidän sotaoriinne linnan tallista, herra drotsi, jota te nyt pian tarvitsette käyttääksenne", sanoi hän omituisen painokkaasti. "Minä saan nyt jalkasin kulkea haudalleni, enkä voi enää koskaan nousta korkean ratsun selkään. Te kyllä tiedätte, että olen siihen ennen hyvinkin pystynyt. Minä olen nyt vapaa maallisista asioista; mutta minä tahdon rukoilla Aven teidän ja nuoren kuninkaan puolesi pyhällä haudalla, ellen minä itse kuperru matkalla omaan hautaani. Jumala ja Pyhä Kristian olkoot teidän kanssanne, jalo herra", lisäsi hän tavattoman liikutettuna. "Vielä teitä seuraa onni onnettomuuteenkin, mutta varokaa, jos te ette ehdi ennen verivihollistanne on hän ehtivä ennen teitä. Kruunu, jota vartioitte, ei ole vielä turvattu."
Drotsi Pietari nousi miettiväisenä tunnetun, komean sotaoriinsa selkään, jota ei ollut viety ulos tallista viimeisen kiista-ajon jälkeen. Ääneti ja alakuloisena hän ojensi vanhalle pyhiinvaeltajalle kätensä jäähyväisiksi.
"Mitä hittoa!" sanoi kreivi Gerhard, kun Henner nyt puolestaan myös tervehti häntä lähteäkseen. — "Sinä olet minusta liian kunnon mies, Henner, tyytyäksesi tästä puoleen vain katumusharjoituksiin. Minä olen oppinut tänä yönä, sinulta enemmän kuin koko elämässäni kaikilta kirjanoppineiltani ja maallisilta viisailta. Jää minun luokseni! Sinä saat kantaa minun sotalippuani, ja olla jäsen minun neuvostossani. Siihen mitä sinä sanoit minulle minun onnestani, tahtoisin minä kuulla vielä vähän lisääkin."
"Siitä ei ole hyvä tietää liian paljon, jalo, hyvä herra!" vastasi Henner mietteliäänä ja pudisti harmaata päätään, nojaten pyhiinvaeltaja-sauvaansa. "En minäkään ole mikään tietäjä; mutta kokenut mies tietää mitä maailma antaa, ja vanha merisianpyytäjä voi kyllä sanoa teille mistä huomenna tuulee. Jumalan pyhä sana ei valehtele, eikä aina tarvitse olla kirjanoppinut ymmärtääkseen niitä. Minä tiedän", jatkoi hän, tarkastaen terävästi kreivin kasvoja, "ainoa rehellinen silmänne auttaa teitä kyllä yhtä paljon kuin viekkainta vihollistanne hänen kaksi silmäänsä. Mutta te ette siltä saa luottaa enemmän kuin mikään muukaan ihmislapsi onneen, sillä se on haurasta lasia kuten tiedätte, ja murtuu usein juuri kirkkaimmillaan kimallellessaan. Minä kantaisin mielelläni teidän lippuanne, jalo kreivi, mutta mitä Jumalalle ja Pyhälle Neitsyelle on luvattu se tulee täyttää. Meillä on yhteinen raskas tilinteko edessämme, ja kuolema ei soita torvea tullessaan. Jumala ja Pyhä Kristian olkoot kanssanne. Hyvästi, poika", lausui hän senjälkeen Skirmenille. — "Minä takaan sinulle Åsen, jos sinä takaat minulle uskollisuutesi ja kuntosi."
Skirmen oli tarttunut vanhuksen käteen ja painoi sen kiihkeästi huulilleen. Mutta ennenkuin hän sai aikaa sanoakseen sanankaan oli vanha uros työntänyt hänen kätensä luotaan, niin että se rusahti ja asteli nyt pitkin, kiireisin askelin jokea kohti.
Kreivi Gerhard ja drotsi Pietari ratsastivat pitkän aikaa äänettöminä Koldingiin vievää tietä pitkin, ja Hennerin neuvon mukaan he seurasivat Skodsborgin joen eteläpuolitse vievää tietä. Skirmen ja vanha hovinarri kulkivat jonkun matkan päässä ratsumiesten joukossa, vangittu rosvo keskellään.
"Minä seuraan teitä nyt ensinnäkin Schleswigin rajan yli, hyvä ystäväni", keskeytti kreivi Gerhard lopulta äänettömyyden. "Tällä rynnäköllä on varmaankin ollut tärkeät syynsä. Näinä aikoina täytyy katsoa koiraa karvoihin. Nuo keltaiset vaakunanututkaan eivät paljoa todista; mutta uskokaa minua, herttua on yrityksen alkuunpanija. Tässä piilee enemmän kuin vain kiitos Sjöborgin vankeudesta. Vanha pyhiinvaeltaja ei ole turhaan kehunut minun ainoata silmääni. Minä näen ehkä hyvinkin yhtä selvästi kuin te ja mitä tuo viekas herttua salaa kilpensä taakse alkaa minulle jo selvitä. Minä olisin ollut hyvin halukas panemaan tuon hienon herran pienelle koetukselle. Pitäkää varanne, hyvä drotsi", jatkoi hän vähän mietittyään, "jos herttua ei oikeaan aikaan saavu Danehoveen, olkaa te silloin paikallanne, ja estäkää kuningatarta ja nuorta kuningasta uskomasta häneen. Jos hän ei kiiruhda vaaliaan valtionhoitajaksi, on hänellä aivan varmaan joku suurempi etu näköpiirissä. Tuo vanha pyhiinvaeltaja selvitti minulle erään arvoituksen."
"Mitä teillä on mielessänne, kreivi Gerhard?" — kysyi drotsi, tarkastaen kreivin tavattoman vakavia kasvoja. — "Vanha Henner ei sentään liene ajanut päähänne aavistuksia, ja turhia ennakkoluuloja? Minä kunnioitan kyllä hänen viisauttaan ja kokemuksiaan; mutta hän ei ole aina aivan selväpäinen, enkä minä tahdo olla missään tekemisessä hänen unennäkyjensä kanssa. Mitä aikonettekin tehdä, jalo kreivi, niin elkää unohtako että me tällä hetkellä emme saa ryhtyä minkäänlaisiin vihamielisiin toimenpiteisiin herttuaa vastaan."
"Minä vastaan siitä mihin ryhdyn, eikä se kuulu valtakuntaan eikä kruunuun!" sanoi kreivi Gerhard. — "Senvuoksi ei teidänkään tarvitse siitä tietää. Uskotteko vangitun rosvon minun huostaani. Minä vastaan teille hänestä."
"Hyvä on", vastasi drotsi, "sen aarteen saatte haltuunne! Jos minä vain olisin kysymyksessä, niin minä unohtaisin koko seikkailun ja ehkä olisi viisainta silloin antaa vangin mennä menojaan; mutta jos ovat toiset asiat kysymyksessä, on asia tutkittava. Minä uskon viekkaan herttuan olevan yläpuolella henkilökohtaista, alhaista kostoa, ja täytyyhän hänen kuitenkin tuntea minut siksi hyvin, ettei hänen tarvinnut pelätä minun asettuvan maanlakia vasten vastustamaan hänen valitsemistaan valtionhoitajan virkaan."