* * * * *
"Hän tuntee teidät liiankin hyvin, kunnon ystäväni!" sanoi kreivi Gerhard. "Te olisitte ollut hänelle tervetullut vieras Nordborgin vankilatorniin. Mutta te olette oikeassa, pysytelkäämme pääasiassa. Jos minä saan kuulla jotakin, joka voi olla tärkeää kuningattaren ja nuoren kuninkaan tietää, niin te saatte kuulla sen minun omasta suustani, ennenkuin Danehove on loppunut, mutta", — lisäsi hän, veren kohotessa äkkiä hänen päähänsä — "jos minä sitä ennen saan kuulla herttua Waldemarin ja kauniin Agnes kuningattaren tehneen salaisen naimasopimuksen, silloin saatte suoda vaitioloni anteeksi!"
"Te hämmästytätte minua, kreivi Gerhard!" huudahti drotsi Pietari — "uskotteko te todeksi sen, mitä minä jo kauan olen pelännyt mahdolliseksi? — Uskotteko te kuningattaren —"
"Hänestä minä uskon vain suurta, hyvää ja ihanaa," keskeytti kreivi hänet kiihkeästi. "Mutta niin viisas kuin hän onkin, voi hän erehtyä. Voisihan häikäisevä kuori pettää hänetkin? Jos komea, kaunopuhelias herttua olisi minunlaiseni kömpelö, yksisilmäinen leskimies, ja jörö puhumaan naisten kanssa — olisi se kyllä onneksi meille kaikille."
He vaikenivat nyt molemmat ja ratsastivat vakavissa ajatuksissa edelleen. Tuo tavallisesti niin iloinen kreivi Gerhard näytti silmänsä ja osan lihavuutensa ohella kadottaneen tasaisen, melkein välinpitämättömän tyytyväisyytensä, mutta tuo tappio ei rumentanut häntä, se mieluummin enensi hänen sotaisaa sankarinmuotoansa, ja se salainen surumielisyyden piirre, joka usein ilmeni hänen iloisessa leikinlaskussaankin näytti tekevän tuon urhean, uskaliaan herran vieläkin miellyttävämmäksi.
Drotsi Pietari oli niin vaipunut omiin ajatuksiinsa, ettei hän huomannut keskustelun tauonneen, sillä Inge neidon kuva sekaantui elähdyttävänä hänen synkkiin ja vakaviin tulevaisuuden suunnitelmiinsa. Joka kerran kun tomupilvi kohosi tiellä, luuli hän näkevänsä hänen matkavaununsa. Hän ratsasti silloin niin kiivaasti, että kreivi Gerhardin ja hänen seurueensa oli vaikea seurata häntä. Mutta aina hän pettyi: useimmiten tapasi hän härkäparven tai hevosjoukon, ja hän sai monasti pysähtyä levottomassa kiireessään, kun hitaat härkäpaimenet ja hevoskauppiaat sulkivat häneltä tien.
He olivat jo ratsastaneet enemmän kuin seitsemän peninkulmaa Schleswigin maakunnassa, ja aurinko oli korkealla taivaalla, kun ylpeä Örnsborg eli Koldinglinna näkyi heille etempää. Linna oli korkealla mäellä järven takana toisella puolen Koldingjokea. Drotsin sotaori hirnui ja juoksi keveästi herransa kehoittamana.
"Mutta miksi me ratsastamme niin helvetin kyytiä?" — kysyi kreivi
Gerhard hiukan kärsimättömänä ja puhkuen hengästyksissään. "Onhan vielä
kahdeksan päivää Danehoveen, ja te joudutte kyllä vielä huomiseksi
Nyborgiin!"
Drotsi Pietan punastui. "Minua on käsketty kiirehtimään", — sanoi hän. "Tuuli on suotuisa; mutta merimatka on täältä pitempi ja vaarallisempi kuin Snoghöiestä."
"Mutta mitä hemmettiä! Miksi ette sitten ennemmin lähde Snoghöien kautta?" kysyi kreivi. — "Mutta sehän on totta" lisäsi hän veitikkamaisesti, "te tahdotte varmaankin samalla tavata ylpeän lemmittynne".
"Mitenkä te sen arvasitte, kreivi Gerhard?" kysyi drotsi ihmeissään ja hiukan hämillään.
"Ohoh, senhän tietää joka mies maassa. Tuo ylpeä Örnsbergin linna tuolla ylhäällä on drotsi Hesselin lempilinna, eikä vuoren kotkaa siipineen ole turhaan kuvattu teidän sinettiinne ja valtiovaakunaan. Täällähän te voititte ensimäiset laakerinne taistellessanne herttua Eerikkiä vastaan ja me olemme jo kauan kuulleet teillä olevan portin ja avaimet Tanskan valtakuutaan, niin että voitte asettua sekä minua, että Schleswigin herttuaa vastaan."
"Te puhutte linnasta", vastasi drotsi Pietari hymyillen — "Niin, kyllä myönnän linnan olevan minulle rakkaan ja varustuksena sillä on tärkeä merkitys maalle ja valtakunnalle. Kuningas Eerik Kristofferinpoika on pannut sen erinomaiseen kuntoon. Minä tiedän sen silmätikuksi holsteinilaisille, mutta olkaamme siltä hyviä ystäviä. Jos herttua olisi yhtä hyvä ystävänä kuin te, niin en minä olisi kiirehtinyt niin innokkaasti valmistamaan tätä puolustuslaitosta. Suoraan sanoen", jatkoi hän ojentaen kreiville kätensä, "luulinpa teidän aikovan kiusotella minua oikean lemmittyni tähden. Enkä minä tässä tähystelytkään vain kivimorsianta. Linna on hyvissä käsissä. Tällä kertaa meillä ei ole aikaa käydä sitä katsomassa."
"Viisaana drotsina te ette taitaisi sitä uskaltaakaan, kun Holsteinin kreivi on mukana, vaikka hänellä ei olisikaan kuin toinen silmä jälellä."
"Te näette ainoalla sotapäällikön silmällänne enemmän vikoja varustuksissa kuin minä molemmillani", vastasi nuori drotsi ujosti ja katseli seuraajaansa ystävällisellä luottamuksella. "Mutta minä olen vakuutettu siitä", lisäsi hän, "ettette te ilmaisisi meidän heikkoja kohtiamme kenellekään muille kuin minulle, ja se voisi olla hyväksi sekä linnalle että minulle".
"Jos minä nyt luottaisin kohteliaisiin sanoihinne, drotsi Pietari", sanoi kreivi Gerhard, "niin tahtoisitteko te siinä tapauksessa siirtää matkanne vain puoleksi tunniksi ja ratsastaa minun kanssani kaupungin pohjoispuolitse, näyttääksenne minulle linnan neljä sankarin-patsasta sekä lähimmät varustukset?"
He eivät olleet kaukana Koldingjoelta ja ratsastivat juuri niinkutsutun Brometsän läpi. Suurella nostosillalla, joka täällä eroitti pohjoisen ja eteläisen Juutinmaan, näkivät he nyt neljän hevosen vetämän tyhjän matkavaunun, kahdentoista ratsumiehen saattamana, vierivän heitä kohti.
"Tuolla hänen vaununsa palaavat", sanoi Skirmen ratsastettuaan nopeasti herransa luokse. "Te ehditte vielä tavata hänet, hän ei ole vielä ehtinyt ulos vuonosta."
"Minä näytän teille linnan toisen kerran, jalo kreivi", sanoi drotsi Pietari nopeasti matkatoverilleen, kannustaessaan hevostaan. "Ehkä minä sensijaan voin näyttää teille kauniimman ja ylevämmän kuvan, jonka mieluummin kantaisin kilvessäni ja sinetissäni kuin kaikki maailman kotkat ja linnat."
"Mitä hemmettiä!" huudahti kreivi Gerhard nauraen. "Ratsastanko minä tässä hevoseni väsyneeksi rakastunutta seikkailijaritaria seuratessani? Olkoon menneeksi, hyvä ystäväni, jos itse drotsi Hessel voi ajatella mokomia hullutuksia näin vakavana aikana, niin en minä enää ole ainoa narri seurueessamme."
He ratsastivat tyhjien matkavaunujen ohi, mutta heidän täytyi pysähtyä sillan luo, sillä se oli taas vedetty ylös. Drotsin toimesta oli tänne asetettu tärkeä ja tuottava tulliasema, ja sen tarkan valvonnan tähden hän äskettäin oli käskenyt pitämään tuota siltaa ylösvedettynä niinkuin sota-aikoina. Siitä aiheutui matkustaville viivytystä ja vastustusta. Kiihkeässä kiireessään alkoi drotsi itse purkaa kiivasta vihaansa porvarisvartion johtajaan, joka ennenkuin silta laskettiin vaati ankarasti selvittämään millä oikeudella nämä tuntemattomat ritarit vaativat pääsyä toiselle puolen, mukanaan näin paljon sotamiehiä. Kuultuaan drotsin nimen totteli linnanpäällikkö kunnioittavasti, mutta ei unohtanut kuitenkaan hienosti huomauttaa, että hän täytti tässä drotsin oman käskyn.
"Te olette oikeassa, hyvä ystävä," vastasi drotsi Pietari tyyntyneenä, keveän punan kohotessa hänen poskilleen. "Te olette tehnyt velvollisuutenne, eikä minulla ollut oikeutta moittia teitä."
Leppynyt päällikkö tervehti ystävällisesti drotsia ja sitten he ratsastivat laskusillan yli.
Lyhyen pysähdyksen kestäessä kreivi Gerhardin oli ollut vaikeanlaista pidättää sydämellistä naurua, joka nyt vasta pääsi valloilleen hänen ratsastaessaan sillan yli ja nähdessään drotsin tuijottavan rannalla olevaan laivaan. "Nytpä saittekin itse kokea mikä kiusankappale tuo teidän tullisäädöksenne on, arvoisa omantunnontarkka drotsini", sanoi hän. "Ettepä tainnut ajatella rakastavien kiirettä silloin kun tämän sillan salpasitte tullilla."
"Näkyypä olevan vettä teidän myllyssänne", vastasi drotsi hiukan närkästyneenä, mutta ei voinut kuitenkaan olla nauramatta kreivi Gerhardin hyvänsuovalle leikinlaskulle. "Jos te nyt ette saisikaan nähdä tuota ihanaa neitosta, jonka vuoksi olitte vähällä ratsastaa kuoliaaksi monta oivallista hevosta", jatkoi kreivi samaan leikilliseen tapaansa, "niin se on kylläkin surullista, ja te saatte siten kuitenkin tavallaan maksaa sakkoa päästäksenne tämän kirotun vesiojan yli. Minulle ja minun kunnon holsteinilaisilleni se maksaa enemmän hopeaäyreissä kuin mitä koko tämän kauppakylän arvo on. Mutta minun täytyy kuitenkin nauraa suuttumuksestani huolimatta —"
"Kyllä jo riittää kerraksi, kreivi Gerhard", sanoi drotsi nopeasti. "Jos minä näen oikein, lähtee joku laiva juuri satamasta. Jos tietäisitte mitä tämä kirottu viivytys minulle maksaa, ei teillä olisi sydäntä nauraa."
He olivat ratsastaneet Eteläportin ja Siltakadun kautta. Drotsi ratsasti nyt oikealle niinkutsutulle Luostariportille, josta ajettiin nelistä suuren niityn poikki satamaan. Kreivi ja hänen seurueensa seurasivat häntä.
Silmänräpäyksessä oli drotsi laivasillalla ja otti selvän ketä oli laivassa, joka täysin purjein poistui satamasta. "Ainakin siellä oli yksi prinsessa", mutisi vanha laivanrakentaja jatkaen välinpitämättömänä peräsimensä takomista. "Hän tuli kullatussa häkissä, neljän hevosen vetämänä. Kaupunginvouti itse seisoi hattu kourassaan, ja kaikkien täytyi seisoa varpaillaan, hänen edessään. Ruotsalaisen kanssa hän purjehti. Jos tämä tuuli pysyy, niin he ovat pian aavalla merellä; kunhan vain laiva pysyy koossa, kunnes he ehtivät maihin. Se oli kirotun mädännyt kaukalo, eikä se kestä kovinkaan monia kolahduksia. Mutta ruotsalaisen mukana hänen piti päästä, joutuipa siten vaikka hiiteen."
"Irroittakaa nopein purjelaivanne", intoili drotsi. "Minä maksan kolminkertaisesti. Mutta joutuin!"
"Lähdetäänkö neitoja takaa-ajamaan, ankara herra?" murisi vanha merimies. "No, kernaasti minun puolestani! Sen minä kyllä teistä näen, ettette tahdo tehdä ylpeälle tytölle kiusaa. Puolessa tunnissa me saavutamme laivan ja tyttö on teidän. Siinä olikin ruotsalaiselle liian hyvää rahtitavaraa."
"Hyvä on, ukkoseni, mutta rivakasti toimeen!" sanoi drotsi ojentaen hänelle kourallisen hopearahoja. Kädenkäänteessä oli laiva sillan vieressä ja sen purjeet kunnossa. Skirmen talutti hevoset siihen. Sillaikaa lausui drotsi Pietari hyvästit kreivi Gerhardille. "Jumala olkoon teidän kanssanne, jalo kreivi!" sanoi hän, pudistaen sydämellisesti tämän kättä. "Jos meidän oma toiveemme onkin pakolainen, jota me emme milloinkaan voi saavuttaa, niin maan ja valtakunnan suurta toivoa emme milloinkaan saa jättää, — elämämme tunnussanana olkoon: kuningattaren ja nuoren kuninkaan puolesta. —"
"Oikein, ystäväni", vastasi kreivi Gerhard hymyillen. "Te saatte pian kuulla minusta. Elkää vain unohtako purjehtia suorinta tietä Melfartiin!"
Pian kiiti laiva, jolla drotsi Pietari oli aseenkantajansa kanssa, täysin purjein ulos Koldingin satamasta. Kreivi Gerhard jäi seisomaan laivasillalle ja hymyili. Hän näki kepeän purjelaivan nuolennopeudella kiitävän eteenpäin ja lähestyvän sinikeltapurjeista laivaa, joka vei pois Inge neidon. Hän arveli mielihyvällä hänet siksi naiseksi, jonka kanssa drotsi Pietari oli tanssinut Riibenlinnassa. Vaikka se epäluulo, jota arpi hänen rinnassaan muistutti hänelle, jo aikoja sitten oli hälvennyt, näki hän kuitenkin vastenmielisesti ritarillisen kilpailijansa kuningattaren suosiosta nyt ritarintyttären tähden olevan unohtamaisillaan kaikki maailman kuningattaret ja kuninkaat.
Pian olivat molemmat laivat tulleet niin lähelle toisiaan, että voitiin molemmin puolin tuntea toisensa. Seistessään kepeän jahtinsa kokassa, drotsi Pietari näki kookkaan naisen, punaiseen, näädännahoilla reunustettuun vaippaan kietoutuneena, seisovan sen laivan peräkannella, jota he ajoivat takaa. Hän tunsi Inge neidon ja huusi ääneen häntä nimeltä. "Jumalan nimessä laskekaa purjeenne ja sallikaa minun saattaa teidät maihin!" huusi hän. "Teidän laivanne ei kestä myrskyssä."
Inge neito puisti päätään ja irroitti viheriän huntunsa, jolla heilutti hänelle hyvästiksi.
"Isketäänkö kiinni laivaan, ankara herra ritari!" huusi vanha merikarhu. "Töytäistään lauta poikki ruotsalaiselta, niin kyllä laskee purjeensa."
"Ei, ei!" kielsi drotsi. "Ei väkivaltaa. Hänellä on vapautensa. Ohjaa ohitse, mutta niin läheltä kuin mahdollista." Silmänräpäyksen ajan laivat kulkivat vierekkäin. Drotsi Pietari seisoi levitetyin käsivarsin parin askeleen päässä kookkaasta ritarintyttärestä, jonka katseesta loisti sanomaton rakkaus. "Eerik kuninkaan puolesta!" sanoi hän viitaten eteenpäin ja irroitti nopeasti viheriän huntunsa, jonka antoi hulmahtaa ritarilleen. Osa edellisen illan tanssijaisten voittoseppeleestä seurasi liehuvaa huntua tarttuen ritarin hatuntöyhtöön. Samassa etenivät laivat toisistaan, ja leveä, syvä kuilu eroitti rakastavaiset. Drotsi Pietari luuli nähneensä kyynelen ylpeän tytön silmässä. Mutta se katse, jonka tyttö oli häneen kiinnittänyt, oli täyttänyt hänen sielunsa iloisimmilla toiveilla ja omituisella luottamuksella reippaan tytön onneen sekä kunnioituksella hänen lujaan, järkähtämättömään tahtoonsa. Hän tarttui viheriään huntuun ja painoi sen huulilleen. "Ohjaa Melfartiin!" huusi hän perämiehelle. "Jumala ja pyhät enkelit ovat tämän neidon kanssa; me emme tohdi hänen matkaansa estää."
Laivat olivat jo etäällä toisistaan. Drotsi Pietari seisoi vielä kokassa tuiottaen vieraaseen laivaan, jolta hän vielä kauan oli eroittavinaan Inge neidon vaipan. Surumielisenä, mutta rakastavan jäähyväistervehdyksen vahvistamana ja innostamana jatkoi hän luottamuksella edelleen määrättyä tietään.
KOLMASKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.
Pian oli melkein koko valtakuntaan levinnyt tuo aivan uskomaton huhu, että Riibenlinna oli valloitettu tanssien ja leikkien, ja neitosten laulu: "Nuoren Eerik kuninkaamme eestä!" oli pian yleisenä kansanlauluna. Tieto tästä oli ilahduttanut sekä kuningatarta että nuorta kuningasta, ja tämän sanoman ensimäisenä tuojana drotsi Pietari oli vastaanotettu kaksinkertaisella ilolla Nyborgin linnassa, jossa tärkeät asiat vaativat hänen läsnäoloaan valtaneuvostossa. Myöskin matkansa päätarkoitukseen nähden, toi drotsi Pietari parempia tietoja kuin mitä oli odotettu. Hän oli huomannut kansan enimmäkseen olevan uskollisen kuningashuoneelle ja vihaavan Stig-marskia ja hänen liittolaisiaan. Hän toi tärkeitä tietoja, jotka koskivat salakapinoitsijoita ja kuninkaanmurhaajia. Silminnäkijänä hän voi kuvata marskin varustukset Helgenaesissä ja Hjelmissä, ja huomattiin, etteivät ne olleet läheskään niin peloittavia kuin miksi herttuan kertomukset ja epämääräiset, levottomuutta herättävät huhut ne kuvasivat.
Sillaikaa kun muhkeasti varustauduttiin Nyborgissa pidettävää Danehovea varten, joilla nuori kuningas ensi kertaa tulisi esiintymään tuomarinistuimella, kokoontui valtaneuvosto joka päivä. Drotsi Pietari ei salannut epäilevänsä herttuan hankkeita. Hänen haavoittunut käsivartensa oli herättänyt osanottoa, ja hänen kertomuksensa ryövärien hyökkäyksestä tiellä antoi aihetta monenlaisiin arveluihin, jotka hänen mielestänsä vielä olivat jotensakin epävarmoja, ja joihin hän ei pannut minkäänlaista merkitystä. Vanha ritari Jon ja mestari Martinus saivat tässä lisää vahviketta epäilyksiinsä herttuasta, jotka yhdessä Viborgissa tapahtuneitten epäilyttävien liikkeitten kanssa olivat aiheuttaneet heidän ja kuninkaallisen perheen äkkinäisen ja salaisen matkan Nyborgiin. Näitä epäluuloja piti kuningatar arvottomina ja aivan perättöminä, ja hänen osanottava puheensa herttuasta saattoi drotsi Pietarin hyvin levottomaan mielentilaan.
Nuoren, ritarillismielisen kuninkaan mielestä oltiin myöskin liian arkoja ja varovaisia. "Onhan minun sukulaiseni, herttua, sekä ritari että ruhtinas", sanoi hän taas eräänä päivänä, asian ollessa esillä valtaneuvostossa. "Tietäähän hän, että rikkoessaan lakia ja asetuksia, hän kadottaa kunniansa ja joutuu kaikkien pilkattavaksi!"
"Jos hän ei tottele Jumalan lakia omassa sydämessään, nuori herrani ja kuninkaani", vastasi mestari Martinus, "niin ei ainakaan ritarilaki häntä sido, sillä tämä laki ei vielä oikeastaan ulotu häneen. Hän on kyllä ruhtinas ja hänessä on kuninkaallista verta, mutta ritarilyöntiä hän ei vielä koskaan ole muodollisesti vastaanottanut. Teidän korkeastiautuas isänne, jonka kädestä yksin hän arvonsa mukaisesti olisi voinut sen vastaanottaa, siirsi ehkä tämän suosionosoituksen kauemmaksi kuin mitä näinkin kireissä suhteissa olisi ollut tarpeellista."
"Hyvä, silloin minä annan hänelle ritarilyönnin heti kun itse olen sen vastaanottanut ja olen oikeutettu sitä jakamaan!" sanoi pieni kuningas. — "Otto-sedän täytyy lyödä minut ritariksi ennen kruunausta. Täytyyhän minun ensiksi päästä jalon ritarisäädyn jäseneksi, ennenkuin minut kruunataan Tanskan kuninkaaksi."
Ritari Jon hymyili ja pudisti harmaata päätään, mutta drotsi Pietari silmäili kuninkaallista oppilastaan ilolla. Hänen mielestään nuoren kuninkaan toivomus osoitti hänen kunnioittavan sekä kruunua että ritarisäätyä, ja hän huomautti, ettei se ollut harvinaista alaikäisten kuninkaiden ja ruhtinaiden kesken, ja että jo Kaarlo Suuren ja hänen poikansa ajoilta oli olemassa esimerkki, jota ritarisääty kunnioitti ja seurasi.
"Mutta ritarilyönnin ohella alaikäisyys loppuu, ritarilain mukaisesti", huomautti vanha Jon Litle, "ja valtakunnan perustuslait kieltävät meitä julistamasta kuningasta lailliseen ikään ennenkuin hän on saavuttanut määrätyn ikävuoden".
"Se on ymmärrettävää, jalo ritari Jon!" vastasi drotsi Pietari. "Tässä kohden saa ritarilaki väistyä sen korkeamman lain tieltä, joka perustuu kansojen hyvinvointiin ja rauhaan. Minun mielestäni alaikäisen kuninkaan ei tarvitse olla alempiarvoinen kuin hänen ritarillinen palvelijansa."
Kuningatar ja mestari Martinus kannattivat drotsi Pietarin ja nuoren kuninkaan mielipidettä, ja vanha ritari Jon myöntyi hartioitaan kohauttaen, koska ei pitänyt asiaa kovinkaan tärkeänä. Hänen mielestään oli valtakunnan suhde herttuaan vakavampi ja tärkeämpi asia. Hän esitti niin selvästi, miten tärkeää oli peittää kaikki epäluulot herttuaa kohtaan ja antaa hänelle sama osa valtakunnanhoidossa ja holhoustoimessa kuin kuningattarelle, että itse mestari Martinus, joka oli eniten sitä vastaan, ei voinut tehdä vastaväitteitä. Kuningattarella oli vähimmin arveluita tämän asian suhteen, ja drotsi Pietarin henkilökohtaisten epäluulojen täytyi väistyä välttämättömyyden ja lainkuuliaisuuden tieltä. Kun näin tärkeät asiat pidättivät valtaneuvosta, koetti drotsi Pietari turhaan saada tilaisuutta puhuakseen ritari Jonin kanssa Inge neidosta ja hänen matkastaan Ruotsiin. Joka kerran kun hän alkoi puhua siihen suuntaan keskeytti valtaneuvos hänet, niinkuin hän ei olisi mitään ymmärtänyt.
Danehoven avauspäivä oli käsissä. Kuningattaren molemmat veljet, Brandenburgin markkreivit, olivat tulleet päivää ennen Nyborgiin, jätettyään kaksi päivää sitten herttuan Riiben leiriin. Mutta herttua itse ei ollut vielä saapunut Nyborgiin. Danehoven avauksen siirtäminen hänen tuloonsa, soti valtakunnan ja kruunun arvoa vasten, ja herttuan näennäinen välinpitämättömyys näin tärkeään kokoukseen, jossa hänen läsnäolonsa ensiksi ja etupäässä oli välttämätön, ihmetytti kaikkia. Etenkin kuningatarta loukkasi tämä huomaavaisuuden puute, joka oli niin jyrkästi ristiriidassa herttuan tavallisen kohteliaisuuden ja ritarillisen käytöksen kanssa.
Danehove pidettiin kuitenkin tavalliseen tapaansa ensimäisinä helluntaipäivinä. Valtaneuvosto käsitteli valtakunnalliset ja yleiset oikeusjutut, jotka sitten sekä kuningatar, että nuori kuningas vahvistivat; jälkimäinen yhdessä äitinsä kanssa vahvisti myös kirkkojen ja luostarien lahjakirjeet, joiden alle hän kirjoitti "tanskalaisten ja slaavien kuningas, virolaisten suuriruhtinas". Mutta pääasiaa, kuninkaan holhousta ja valtakunnan hoitoa hänen alaikäisyytensä aikana, ei voitu ratkaista. Molemmat helluntaipäivät olivat ohitse, eikä herttua vielä ollut tullut.
Toisen helluntaipäivän iltana drotsi Pietari oli lähtenyt linnasta asuntoonsa, jossa hän aikoi osan yöstä järjestellä seuraavan päivän Danehoveasioita. Hän istui yksin salakammiossaan. Hän muisti vanhan Hennerin varoitukset ja kreivi Gerhardin puheet herttuasta ja hän tuli levottomaksi ja kiihtyneeksi. Hänen mieleensä välähti rohkea ajatus: ehkä nyt holhojavaalissa voisi oikeudenmukaisesti sivuuttaa herttuan. Samassa hän kuuli hevoskavioiden töminää linnanpihalta, ja linnnanvartio puhalsi käyrätorviinsa, mikä oli sallittu vain ruhtinaallisen henkilön saapuessa. Hän kiirehti ikkunaan ja näki herttuan melkoisen ritarijoukon seuraamana ratsastavan suurella komeudella linnaan. Herttuan seurassa hän näki kolme ritaria, joiden kypäränsilmikot olivat suljetut. Vaakunamerkeistä hän tunsi heidät hämmästyksellä marskin uskaliaimmiksi liittolaisiksi, joista hänellä oli varmat todistukset, että he olivat henkilökohtaisesti ottaneet osaa kuninkaanmurhaan. Hän heitti nopeasti vaippansa ylleen, tarttui höyhenhattuunsa ja kiirehti linnaan, jossa ritari Jon, henkivartiopäällikkönä jo oli vastaanottanut herttuan ja heti tämän kiivaista vaatimuksista toimittanut hänelle salaisen keskustelun kuningattaren ja hänen veljiensä kanssa.
Suurella levottomuudella kuuli drotsi Pietari tämän jo heti henkivartiosalin ovella, jossa pieni Åke Jonson seisoi vartijana kynttiläpoikien parvessa. Drotsi astui nopeasti henkivartiosaliin ja lähestyi ritari Jonia. Vanha herra asteli ajatuksiinsa vaipuneena kuninkaallisiin huoneisiin johtavan oven edessä. Hän ei näyttänyt olevan halukas ryhtymään puheisiin kenenkään kanssa. Hän kumarsi äänettömänä drotsille ja jatkoi kävelemistään. Drotsi Pietari yskähti pari kertaa ja näytti turhaan koettavan saada tilaisuutta ilmaista hänelle arveluitaan.
"Valtaneuvoston täytyy välttämättä kokoontua vielä tänään!" sanoi hän viimein hiljaa, kun ritari Jon taas kääntyi astuakseen hänen ohitsensa.
"Sen nykyinen päämies on kuningattaren luona!" vastasi vanhus, jatkaen kävelemistään.
"Eikö täällä siis voi mihinkään ryhtyä?" kuiskasi kärsimätön drotsi, kun vanhus taas kulki hänen ohitsensa. "Herttuan seurueessa on kavaltajia. — Kuningatar on soaistu. — Tänä hetkenä ehkä ratkaistaan maan ja valtakunnan kohtalo."
"Se on Jumalan kädessä!" vastasi vanha herra, ja kyynel kimalteli hänen silmissään. "Hän saattaa sokeatkin näkeviksi." Hän kääntyi ja astui takaisin saliin, jossa hän teki eräälle henkivartijoista välinpitämättömän kysymyksen ja näytti laskevan leikkiä.
"Jos ei täällä tapahdu ihmeitä", sanoi drotsi Pietari kiivaasti, kun vanha valtaneuvos taas seisattui hänen viereensä, "niin täytyy teidän tai minun avata ajoissa kuningattaren ja kansan silmät!"
"Hurja mies, mitä te ajattelette?" kuiskasi Jon ritari kiivaasti. "Aiotteko te syöstä koko maan onnettomuuteen kiihkossanne? — Rauhoittukaa, nuori ystäväni!" lisäsi hän nopeasti? tarttuen hänen käteensä ja vetäen hänet nopeasti syrjempään. "Muuten te teette onnettomuuden vieläkin suuremmaksi. Sanotaan muutamien marskin ystävien olevan täällä muka heidän asiaansa puoltamassa. Vaikka me tietäisimmekin varmasti, mitä me nyt vain pelkäämme — niin täytyy meidän vaieta ja olla varovaisia."
"Mitenkä? Sittenkin, vaikka minä huomenna voisin ilmaista kuningattarelle ja koko kansalle meidän uuden valtakunnanhoitajamme olevan maankavaltajan?"
"Silloinkin! Tänä hetkenä on valtakunnan kohtalo hänen käsissään. Jos me julkisesti rikomme välimme hänen kanssaan, niin me asetamme itse hänet kapinallisten etunenään. Nyt täytyy hänen, vastoin omaa tahtoaan, meidän kanssamme tuomita heidät. Siksi kunnes Stig-marski on voitettu, jääköön herttua paikoilleen! Häntä on kunnioitettava valtaistuimen tukena, vaikka hän olisikin meidän pahin vihollisemme. Ainoa, minkä me voimme tehdä, on varoittaa kuningatarta ja vartioida häntä ja nuorta kuningasta. Olkaa nyt rauhallinen niinkuin minä — ja iloinen, jos voitte!"
Tämä salainen puhelu tuli äkkiä keskeytetyksi, sillä kuningattaren hovimarsalkka astui henkivartiosaliin, pyytäen ritari Jonia ja drotsi Pietaria saapumaan illallisille, jotka kuningattaren käskystä vietettäisiin herttuan tervetulijaisjuhlana.
"Siinä te näitte!" sanoi drotsi Pietari hovimarsalkan mentyä. "Meidän oivallinen, kaunopuhelias valtakunnanhoitajamme on korkeimmassa suosiossa."
"Se on ehkä kylläkin viisasta!" vastasi ritari Jon. "Ei ole niinkään helppoa pettää meidän jaloa valtijatartamme. Joka tapauksessa meidän täytyy koettaa esiintyä tyyninä ja iloisina. Suokaa minun siinä taidossa olla teidän opettajananne! Jos te tahdotte olla valtiomies, drotsi Pietari, niin täytyy teidän ensi sijassa olla kasvojenne herra." Näennäisesti tyynenä ja lausuen jonkun leikillisen sanan, ritari Jon jätti nuoren, vakavan ystävänsä ja lähetti toisen päällikön paikalleen. Senjälkeen hän poistui drotsin kanssa kuninkaallisiin huoneisiin johtavasta ovesta.
Pian kokoontuivat kaikki hovin virkamiehet, valtaneuvokset ja Danehoven arvokkaimmat miehet suureen ritarisaliin, jossa kuningattaren hovinaiset jo odottivat häntä, ja minne kuningatar vähän senjälkeen saapui, komea surupuku yllään, veljiensä ja nuoren Eerik kuninkaan seurassa. Herttua esiintyi kuningattaren vasemmalla puolen. Hänellä oli myöskin komea surupuku. Hänen rohkeasta vallitsijakatseestaan ilmeni suuri määrä itserakkautta, ja hän näytti peittävän iloansa onnesta, jota hän ei enää epäillyt, vaikka hän sen vielä näkikin etäisyydessä kajastavan. Ritari Jon tervehti häntä ritarillisella kohteliaisuudella, iloiseen ja luontevaan tapaansa, drotsi Pietarin ottaessa huomioon vain välttämättömimmän kohteliaisuuden vaatimukset. Mutta muut valtaneuvokset osoittivat hänelle kunnioitusta, josta ilmeni enemmän pelkoa kuin mielisuosiota.
Drotsi Pietari katseli kuningatarta tarkkaavaisesti. Hän luuli näkevänsä hänen kasvoillaan rauhallisen tyytyväisyyden ilmeen, jonka jalo arvokkaisuus ja puoleksi surumielinen sävy eivät olleet räikeässä ristiriidassa hänen surupukunsa kanssa. Hän loi vakavan katseen drotsi Pietariin, ja tämä oli siitä lukevinaan moitteen epäluuloistaan kuningattaren viisauden ja ihmistuntemuksen suhteen. Hänestä tuntui niinkuin kuningatar tahtoisi koko käytöksellään saattaa häpeään ja poistaa kuningashuoneen ystävien kaikki epäilykset ruhtinaallisen herran oikeamielisyydestä, jonka hän ilman epäluuloja uskalsi osoittaa olevan maan tärkeimmän miehen.
Niin pian kuin yleinen tervehtiminen oli ohitse ja tavalliset hovitavan vaatimat kohteliaisuussäännöt olivat täytetyt, vei hän itse herttuan valtakunnan huomattavimpien miesten joukkoon, jotka hän muutamin sanoin esitti hänelle. Sen jälkeen hän kääntyi ritari Jonin ja muiden valtaneuvosten puoleen. "Meidän ruhtinaallinen ystävämme ja sukulaisemme", sanoi hän, "huolehtiessaan maan ja kuningashuoneen parhaasta, on jalomielisyydessään joutunut sekä minun että teidän väärinkäsityksen alaiseksi. Hän on kieltäytynyt vastaanottamasta valtakunnanhoitajan tointa tällä Danehovella, niiden huhujen tähden, jotka hänen vihollisensa ovat levittäneet siitä epäluulosta, joka täällä vallitsee häntä kohtaan, ja puolueesta, joka sen tähden tahtoo kiihoittaa kansaa täällä Danehovella ja aikaansaada riitaisuuksia valtakunnassa. Kuultuaan kuitenkin tämän huhun perättömäksi hän ei ole kauempaa arvellut tulemasta tänne, voidakseen kaikissa suhteissa puhdistautua. Hän tuo meille sitäpaitsi sen tärkeän ja rauhoittavan tiedon, että marski Stig on nöyrtynyt ja jättänyt oman ja kanssarikollistensa asian Danehoven käsiteltäväksi. Herttua on viisaasti koettanut välttää turmiollista kansalaissotaa ahdistamatta kapinallisia, vaan hän on kokoomalla lukuisan sotajoukon peloittanut heidät. Hän on itse uskaltanut tunkeutua marskin varustusten sisään koettaen häntä taivuttaa hyvällä tottelemaan maalakia. Hän tuo tälle Danehovelle suojassaan kolme marskin ystävää, niin ettei voitaisi sanoa meidän vaarallisimpienkaan ystäviemme tulleen tuomituiksi kuulustelematta ja puolustamatta. Minun mielestäni tämä toimenpide on yhtä kiitettävä ja oikeudenmukainen kuin rohkea, ja minä iloitsen, voidessani vilpittömästi onnitella meitä ja Tanskaa, lausuessani jalon herttua Waldemarin tervetulleeksi meidän keskeemme!"
Viimeiset sanat hän kohdisti herttualle. Tämä astui esiin ja kumarsi syvään kuningattarelle, vastaten vapaasti ja korusanoin tähän kunnioittavaan vastaanotto-tervehdykseen. Näennäisellä innostuksella hän ilmaisi uskollisuutensa kuningatarta ja nuorta kuningasta kohtaan, ja hän ylisti kuningashuoneen uskollisia miehiä hyvin nöyrällä ja mielistelevällä kaunopuheliaisuudella, joka ei ollut vaikuttamatta koolla olevien herrojen suurimpaan enemmistöön.
Sitten avattiin ruokasalin ovet. Herttua saattoi kuningattaren pöytään, ja nuori kuningas istui hänen oikealle puolelleen.
Ensi kerran poikkesivat kuningatar ja nuori kuningas siitä surullisesta hiljaisuudesta, joka oli vallinnut hovissa kuningas Eerik Kristofferin pojan kuoleman jälkeen. Tämä herttuan tervetuliaisjuhla ei ollut kuitenkaan mitenkään meluava; ei kuulunut laulua eikä soittoa, ei äänekästä iloa, ja heti illallisen päätyttyä hajaantui seura. Herttua vetäytyi siihen osaan linnaa, joka tavallisesti Danehoven aikana oli hänelle varattu. Ritari Jon asettui taas henkivartiopäällikönpaikalleen kuninkaallisten huoneiden edustalle, ja drotsi Pietari poistui mitä levottomimmassa jännityksessä asuntoonsa.
Kun totinen drotsi astui arkihuoneeseensa, näki hän kreivi Gerhardin istuvan leveässä nojatuolissa pöydän ääressä ja maistelevan viinipikarista, sillaikaa kun vanha emännöitsijä Dorthe, joka taas hoiti isäntänsä taloutta, kattoi pöytää. Drotsin viittauksesta poistui toimelias imettäjä heti tuvasta, hänen tervehtiessään levottomassa jännityksessä vierastaan.
"Tervetuloa kotiin, hyvä ystäväni!" sanoi kreivi nousten iloisena ja joi rauhallisesti pikarinsa pohjaan sekä laski sen pöydälle. "Minä olen istunut täällä vähän aikaa ja koonnut voimia hyvällä viinillänne. Jos teidän kasvatusäitinne on imettänyt teidät sillä, niin eipä ole ihme että te olette voimakas ja vahva. Hän on erinomainen emännöitsijä. Te ette ikinä saa parempaa, vaikka saisitte enkelin vaimoksenne. Olipa onni ettei hän tullut hirtetyksi tai elävänä haudatuksi naisellisen kunniansa tähden. No, miten jaksatte? Enkö minä ole tervetullut? Näyttäähän siltä kuin teidät olisi tuomittu lainsuojattomaksi Danehovessa tai haastettu Riibe-oikeuteen."
"Te olette sydämellisesti tervetullut, jalo kreivi Gerhard!" vastasi drotsi, ojentaen hänelle kätensä. — "Jos minä en ole rauhallisen enkä iloisen näköinen, niin se ei ole teidän syynne. Minä näen teidän pysyvän sanassanne, ja te olette rehellinen ennustaja. Herttua on tullut vasta tänä iltana. Huomenna hän on minun ja kuningashuoneen valtias. Mutta mitä uusia tietoja teillä taas on? Mitä olette saanut selville?"
"Erinomaisia asioita, hyvä ystäväni! Te olitte yhtä lähellä tulla elävänä haudatuksi kuin teidän imettäjänne. Nordborgin linnassa olisitte saanut istua. — Maantierosvon kielenkahleet sain irroitetuksi asettamalla hyvän miekkani hänen kurkulleen. Hänen oli käsketty nitistää poikki teidän kaulanne, ellette olisi tahtonut antaa vangita itseänne elävänä. Olihan teillä taskussanne tärkeät todistukset kuninkaanmurhaajista."
"Senkövuoksi? — No niin, nyt alan ymmärtää!" vastasi drotsi Pietari.
— "Mutta mitä muuta vielä?"
"Odotappas hiukan, kunnon ystäväni! Ei tässä eletä vain lavertelemisesta. Teidän kirotut valtioasianne ovat näinä päivinä vieneet melkein kaikki voimat minulta." Näin sanoen kreivi Gerhard istuutui taas rauhallisesti tuoliinsa ja täytti pikarin, drotsin kärsimättömästi odotellessa häneltä tärkeitä lisätietoja.
"Herttua se vasta hieno herra on!" jatkoi kreivi taas, tyhjennettyään viinipikarin ja kehuttuaan sen hyvyyttä. "Minua sanotaan huimapääksi, joka lyö suoraan eteensä ja kulkee mutkittelematta suorinta tietä. Mutta saattepa nyt nähdä, että osaan minäkin kulkea ketunjahdilla, ja etten minä vältä pahimpiakaan mutkia ja kiertoteitä — —"
"Sen uskon sydämeni pohjasta, rakas kreivi Gerhard! Mutta Jumalan
nimessä elkää todistelko sitä minulle tällä kertaa! Mitä te tiedätte?
— Mitä hankkeita on herttualla? — Mikä esti hänet saapumasta
Danehoveen? Missä hän on viipynyt?"
"Hiljempaa, hiljempaa toki, hyvä ystäväni! Ei voi vastata kaikkeen yhdellä kertaa. Hän ei ole nukkunut kolmeen viimeiseen vuorokauteen, enkä minäkään. Sen te kyllä huomaatte minusta. Minä olen ratsastanut kuoliaaksi kolme hevosta ja pysyn tuskin itse pystyssä. Mutta kuulkaa nyt kaikki alusta asti. Silloin kun me tanssimme Riiben somien tyttöjen kanssa, vetelehti herttua, niinkuin te tiedätte, laiskana leirissään Riiben luona. Mutta pyhän Germanuksen päivänä — antakaa kun katson! — se oli viime toukokuun 28:tena päivänä — se oli Danehoven ensi päivä — silloin hän oli varmasti Schleswigissä ja laati piispan ja oman neuvostonsa läsnäollessa Lybekin kauppiaitten eduksi, kauppasopimuksen, jolla oli seuraava sisältö — —"
"Teettekö pilaa minusta, kreivi Gerhard, mitä ihmeessä on kruunulla ja valtakunnalla tekemistä näiden kaupustelijoiden kanssa?"
"Enemmän kuin te uneksittekaan, hyvä ystäväni!! Kauppakirjan sisältöä teidän ei tarvitse kuulla, koska minä en enää sitä muista, eikä se kuulu koko asiaan. Mutta huomatkaa: hän ryhtyi julkiseen, mitättömään hallinnolliseen toimenpiteeseen Schleswigissä samana päivänä, jona hänet täällä piti valittaman valtakunnanhoitajaksi ja kuninkaan holhoojaksi! Kas, siinä valtiollinen arvoitus, josta jälkimaailma saa kovan pähkinän pureskellakseen, mutta minäpä voinkin selittää teille sen arvoituksen. Hän oli vähän sitä ennen ollut Helgenaesissa marski Stigin luona —"
"Kaiken sen me tiedämme", keskeytti drotsi hänet kärsimättömänä. "Sitä hän ei ole salannut; mutta se on juuri laskettu hänelle kunniaksi, todistukseksi hänen uskollisuudestaan ja rohkeasta uutteruudestaan kuningashuoneen puolesta."
"Hyvä, jos te tiedätte kaikki, viisas herra drotsi, niin olette te ehkä myöskin Pitkäsääri-vanhustani viisaampi, saadaanpas nähdä —!"
"Teidän hovinarrinneko? — —"
"Niin juuri, tehän tunnette kyllä hänet. Ajottain hän kyllä on mielenviassa, kuvitellen olevansa kuollut kuningas, lyödessään toisen silmäni puhki, mutta silloin kun hän ei ole hullu ja haluaa näyttää ihmiselle pitkän nenän, on hän saatanan terhakka mies, jolle voi nauraa itsensä melkein kuoliaaksi."
"Mutta, hyvä Jumala, mitä tekemistä narrilla on valtioasioiden kanssa? Elkää toki unohtako sanoa minulle sanottavaanne tuon hassuttelijan tähden!"
"Kunnia Pitkäsäärelle, hyvä ystäväni! Semmoinen narri voi olla koko valtaneuvostoa viisaampi; hän on kolme päivää ollut puettuna rautaan kiireestä kantapäähän asti ja näytellyt marskin uskottua palvelijaa Mads Jydea. Hän oli hiuskarvalleen tuon raa'an miehen näköinen ja osasi aivan mestarillisesti matkia hänen juutilaista murrettaan. Täten hän sai selville sen minkä minä jo aavistin, ja minkä vanha Henner oli huomannut ollessaan marskin vankina. Herttuan pysyessä poissa Danehovelta, nostettaisiin täällä marskin ja hänen ystäviensä johdolla kapina Danehoven ensimäisenä päivänä. Mutta senpä minä sain estetyksi sulkemalla kaikki lauttauspaikat kolmeksi päiväksi, niin ettei ainoakaan kapinallinen päässyt tulemaan tälle puolen."
"Jumalani, mitä minä kuulenkaan? Mitä täällä silloin olisikaan tapahtunut?"
"Teeskennellyssä kapinassa herttuaa vastaan, johon uskottiin kansan tahtovan ottaa osaa, otettaisiin hämmingissä kuningatar ja nuori kuningas vangiksi. Me pakoitimme vangitun maantierosvon kertomaan heille teidän istuvan hyvässä säilössä vangittuna Nordborgin linnassa, ja siitä valheesta hän sai jälleen vapautensa. Sillaikaa kun kuninkaalliset vangit Alfkreivin avulla toimitettaisiin Tönsbergiin, menisi herttua joukkoineen Viborgiin, ja muka maata pelastaakseen huudattaisi sulasta armosta ja säälistä itsensä kuninkaaksi. Että hän 28:tena päivänä kapinan aikana oli ollut Schleswigissä, se täytyi voida asiakirjalla todistaa, niin että kunnon herra voisi puhdistautua kaiken sen varalta mitä tapahtuisi. Sen viivan, minkä minä tein hänen laskuihinsa, taisi hän huomata ennenkuin minä odotinkaan, sillä hän on päätäpahkaa ratsastanut Schleswigistä voidakseen olla täällä tänä iltana."
"Tulkaa, kreivi Gerhard!" huudahti drotsi Pietari pelästyneenä. "Sellaiset asiat kuuluvat salakammioon. Minua huimaa niitä ajatellessani. Jos te voitte antaa minulle varmat todisteet näin hirvittävästä kavalluksesta, niin täytyy hänet syöstä, maksakoon se vaikka minun henkeni."
Drotsi Pietari veti nopeasti vieraansa mukaansa salakammioonsa, niissä hän kirjoitti muistiin jokaisen sanan, minkä kreivi sanoi, ja jokaisen asianhaaran, joka voisi valaista hänen kertomuksensa todenperäisyyden. Hovinarria kuulusteltiin myöskin, ja hänen kertomuksensa kirjoitettiin sananmukaisesti muistiin. Kreivi Gerhard pani alle sinettinsä, tarjoutuen valallaan ja hyvällä miekallaan hyvittämään sen mikä puuttui muodollisista todistuksista. Juhlallisin ilmein painoi myöskin hovinarri siihen sinettinsä aseenkantajatakkinsa napilla.
NELJÄSKYMMENES LUKU.
Seuraavana aamuna aikaisin, ennenkuin Danehove oli alkanut oli drotsi Pietarilla salainen keskustelu ritari Jonin kanssa. Mutta melkein yhtä aikaisin olivat herttua ja Brandenburgin markkreivit kuningattaren luona.
Tänä Danehoven viimeisenä ja tärkeimpänä päivänä ratkaistaisiin asiat vanhan tavan mukaan taivasalla ja kansan nähden linnan edustalla. Oli helluntain kolmas päivä, ja mitä ihanin kevätilma enensi juhlallisuutta; tässä tilaisuudessa halusivat Fyenin alamaiset tervehtää nuorta kuningastaan. Kaikki oli mitä komeimmin järjestetty. Molemmin puolin valtaistuinta, jolla nuori kuningas istui, oli kaksi melkein yhtä komeaa istuinta asetettu kuningattarelle ja herttua Waldemarille. Purppuramattoja oli levitetty lattialle ja kaksi puoliympyrää tuoleja oli asetettu ruhtinaallisille herroille ja ritareille sekä myöskin piispoille ja papeille; mutta piirin keskellä oli mustalla veralla peitetty pyöreä pöytä ja sen ympärillä kolmekymmentäkolme tuolia, jotka kuitenkin täyttivät vain pienen osan suurta piiriä. Tämä omituinen näky herätti monenlaisia mietteitä kansassa. Tällä kertaa nähtiin jo aikaisesta aamusta Danehoven kentällä tavattoman suuret joukot porvareita ja talonpoikia. Siellä vallitsi tuskastuttava hiljaisuus. Vähitellen kokoontuivat sinne myöskin ritarit ja hengelliset herrat, joiden joukossa nähtiin ylhäinen tuomiorovasti Jens Grand, ja Lundin arkkipiispa, John Dros, kaikkien valtakunnan piispojen ohella. Kaikkien katseet näyttivät olevan suunnattuina linnan suuriin kaksoisoviin, joista nyt joka hetki odotettiin kuninkaallisten astuvan. Viimeinkin avattiin ovet, ja kaksi airutta, korkeatöyhtöiset kypärät päässä ja valkoiset sauvat kädessä avasivat loistokulkueen niinkuin turnajaisissa; mutta kulkueen mustat surupuvut muistuttivat enemmän ruumissaattuetta. Pieni kuningas astui lyhkäisin mutta varmoin askelin vakavana kookkaan äitinsä vieressä, heitä lähinnä seurasivat prinssi Kristoffer, herttua ja kuningattaren veljet. Kreivi Gerhard oli odottamatta liittynyt ruhtinaallisten herrojen jonoon. Hän ei ollut saapunut yksinään, vaan oli tuonut mukanaan molemmat veljensä, nuoret Holsteinin kreivit, sekä rügeniläisen ruhtinas Witzlaun, rohkean, kunnon miehen, joka oli kreivi Gerhardin ystävä ja Tanskan kruunun uskollinen läänitysmies. Nämä herrat oli ritari Jon juuri ennen kulkueen lähtöä esittänyt nuorelle kuninkaalle; mutta kreivi Gerhardilla oli ollut tilaisuus vain etempää tervehtää kuningatarta.
Kahdentoista valtaneuvoksen etunenässä seisoivat vanha ritari Jon, kansleri Martinus ja drotsi Pietari. Vanhan kanslerin kasvoilla ei huomannut minkäänlaista levottomuutta. Mestari Martinus oli myöskin levollisen näköinen; mutta hän kulki kumarassa, kädet yhteenliitettyinä väljissä dominikaani-hihoissaan ja näkyi salaa rukoilevan. Kaikista ponnistuksistaan huolimatta drotsi Pietarin oli vaikea salata sisäistä kamppailuaan, hänen haavoitettu käsivartensa oli siteen tukema, ja mustan ritarivaippansa alla oli hänellä nippu asiakirjoja. Kun hän katseli ylpeää, riemuitsevaa herttuaa, säkenöitsivät hänen silmänsä suuttumuksesta. Mutta hän oli luvannut ritari Jonille hillitä itseään, ja hän huomasi sen itsekin välttämättömäksi. Hän hymyili katkerasti, ja hänestä tuntui, niinkuin hän olisi tuomittu hymyilevin kasvoin seuraamaan Tanskan vapautta ja onnea hautaan. Kuninkaallisia aseenkantajia, jotka marskin, alimarskin ja ritarien jälkeen lopettivat saattueen, johti nuoren kuninkaan suosikki, Åke Jonson, joka Finnerupin ladon onnettomuuden jälkeen oli tullut omituisen hiljaiseksi ja vakavaksi pojaksi. Hänen ja kuninkaan asemestari, drotsi Pietari, oli hänen ritarillinen esikuvansa, ja melkein täysinoikeutetun ritarin arvokkaisuudella Åke kantoi sitä aseenkantajamiekkaa ja niitä hopeakannuksia, jotka hänen nuori kuninkaansa oli antanut hänelle.
Danehove oli kokoontunut. Kun kansa nyt näki nuoren kuninkaan valtaistuimella, kun he näkivät kuningattaren jalot kasvot ja niin monta uskollista ja urheata miestä heidän ympärillään, muuttui äkkiä yleinen hiljaisuus meluavaksi suosionosoitukseksi. Samaten kuin Skardenborgissa luki ritari Jon kuuluvalla äänellä kuningasvaalia koskevan asiakirjan, ja suosionhuudot toistuivat moninkertaisella voimalla. Näiden suosionosoitusten kestäessä nousi pieni kuningas valtaistuimeltaan ja tervehti kansaa iloisen ja ystävällisen näköisenä. Lapsellinen ilo siitä, että oli näiden suurten suosionosoitusten esineenä, loi hänen synnynnäiselle kuninkaalliselle olennolleen ja hänen aikaiselle ritarilliselle käytökselleen omituisen miellyttävän ja viattoman leiman, joka vastustamatta voitti kaikkien sydämet.
Kuninkaan noustessa seisomaan, nousi kuningatarkin istuimeltaan, eikä herttuakaan epäillyt, yhdessä muiden ruhtinaallisten herrojen sekä valtakunnan läänitysmiesten ja ritarien kanssa kumartaa valtaistuimelle ja lapsikuninkaalle, joka huolimatta alaikäisyydestään kuitenkin oli heidän laillinen herransa.
Heti kun suosionosoitukset olivat loppuneet, astui ritari Jon esille ja luki sen pykälän valtakunnanlaista, jonka mukaan kuningatar ja herttua Waldemar olivat oikeutetut ottamaan haltuunsa valtionhoitajan viran kuninkaan alaikäisyyden ajaksi. Huolimatta tyytymättömyydestä, joka ilmeni monen kasvoilla, ei kuitenkaan kukaan uskaltanut sanoa mitään sitä vastaan, ja siten sekä herttua että kuningatar saivat muodollisen vahvistuksen tähän arvoonsa. Kun säätyjen valitsemat miehet olivat allekirjoittaneet asiakirjan ja se oli luettu kansalle, kuului sieltä meluava suosionhuuto kuningattarelle, ja sitä seurasi äkkinäinen ja yleinen hiljaisuus. Muutamat äänet, joiden joukosta tunsi mestari Grandin äänen, huusivat nyt myöskin: "Eläköön herttua Waldemar, kuninkaan holhoja ja valtakunnan suojelija!" Siihen yhtyi kyllä moni, vaikka hiljaisella äänellä, — ja tuntui niinkuin se olisi tehty enemmän pakosta ja pelosta kuin suosiosta.
Herttua vastasi tervehdykseen alentuvalla ystävällisyydellä. Samassa nousi nuori kuningas, ja siellä vallitsi suurin hiljaisuus, ja kaikki kuuntelivat hartaasti. Kuningas loi katseensa drotsi Pietariin ja mestari Martinukseen, hän näytti heidän kehoittavasta katseestaan lukevan, mitä aikoi sanoa. Hän voitti nopeasti näennäisen levottomuuden, joka silmänräpäykseksi näytti vallanneen hänet, ja hän sanoi nyt niin kovaa, että kaikki sen kuulivat: "Minun uskollinen tanskalainen kansani! Minä lupaan teille Jumalan ja Pyhän Neitsyen nimessä tahtovani olla teille hyvä ja oikeutta rakastava kuningas. Minä tiedän, että maalainsäädös ja kansan päätös on oikea ja pätevä, ja minä antaudun mielelläni rakkaan äitini ja herttuan holhoukseen kunnes olen laillisessa iässä. Mutta niin totta kuin minä tämän lainmukaisen holhouksen aikana olen Tanskan laillinen kuningas, ja olen kantava isäni ja suurten Waldemarien kruunua, — niin minä määrään ja käsken, luottaen holhoojieni ja valtaneuvoston siihen yhtyvän, — että asia minun kuninkaallisen isäni murhaajia vastaan näillä oikeuskäräjillä mitä ankarimmin tutkittaisiin ja tuomio julistettaisiin. Astukaa esille, drotsi Hessel! Te olette minun ja kruunun puolesta kuninkaanmurhaajien syyttäjä!" Drotsi Pietari astui esiin, ottaen vaippansa alta esille asiakirjat.
"Jos minun rakas äitini ja herttua Waldemar siihen suostuvat", — jatkoi pieni kuningas, katsahtaen Jon ritariin, ja näytti melkein sanasta sanaan muistavan sen mitä vanha valtiomies oli valmistanut hänet puhumaan, "niin minä ehdoitan, että minun arvoisa setäni, Brandenburgin markkreivi Otto, minun uskollinen läänitysmieheni, Rügenin ruhtinas Witzlau, uskalias ja rehellinen kreivi Gerhard Holsteinistä ja hänen jalosukuiset veljensä, sekä kaksikymmentä ja seitsemän kunnon miestä Tanskan ritaristosta ja aatelistosta kokoontuvat tällä paikalla tutkimaan drotsin syytöstä ja todistuksia. Senjälkeen vannottakoot he ketä ne miehet olivat, jotka Finnerupin ladossa, pyhän Cecilian yönä väkivaltaisesti murhasivat minun autuaan isävainajani, kuningas Eerik Kristofferinpojan. Minä olen, käsi hänen verisellä rinnallaan, luvannut hänen sielulleen ja vanhurskaalle Jumalalle tämän olevan minun ensimäisen sanani Tanskan valtaistuimelta, ja että jumalattomat kuninkaanmurhaajat ovat tuomittavat ja rangaistavat oikeudenmukaisesti."
Pieni kuningas oli ponnistuksesta ja kiihkosta, jolla hän oli muistanut ja saanut lausutuksi tämän vaatimuksen, tullut hehkuvan punaiseksi, ja viimeisiä sanoja lausuessaan, jotka hän itse, ritari Jonin suureksi ihmeeksi, oli lisännyt, kohosivat kyyneleet hänen silmiinsä. Hän vaikeni ja istuutui taas valtaistuimelle.
Kaikki olivat ihmeissään siitä vakavuudesta ja arvokkaisuudesta, jolla lapsikuningas oli puhunut. Kuningatar näytti olleen siihen valmistunut. Hän nousi heti ja sanoi — ääneen ja päättäväisesti: "Minä suostun tähän kuninkaan ehdoitukseen. Minä olen jo sopinut siitä valtakunnan neuvostossa, ja siihen tarvitaan nyt ainoastaan jalosukuisen Waldemar herttuan vahvistus."
"Minä suostun siihen myöskin!" sanoi herttua hiljaa, tehden, sen niinkuin näytti, olosuhteiden pakosta, tietäen vastaanväittämisen herättävän vaarallisia epäluuloja.
Ritari Jonin ehdoituksesta toimitettiin heti noiden kahdenkymmenenseitsemän aatelismiehen vaalit, joiden yhdessä ruhtinaallisten herrojen kanssa piti tutkia drotsin syytöskirjat. Valituiksi tulivat läsnäolevat vanhimmat ja arvossapidetyimmät ritarit. He istuutuivat kaikki heti mustan pöydän ympärille piirin keskeen, ja heidän ympärillään vallitsi sanaton, pitkä äänettömyys sillaikaa kun todistajat kuulusteltiin ja drotsi luki syytöskohdat. Tämän aikana astuivat esiin herttuan viittauksesta lukuisan ritarijoukon saattamina ne kolme ritaria, jotka herttua oli tuonut varmasti suojattuina mukanaan syytettyjen puolustajiksi. He olivat kaikki kolme puetut rautaan kiireestä kantapäähän, ja heidän kypäräsilmikkonsa olivat suletut.
Viimeinkin nousivat ruhtinaalliset herrat sekä nuo kaksikymmentäseitsemän aatelismiestä mustan pöydän äärestä, ja heidän etunenäänsä astui Brandenburgin markkreivi Otto, pitäen pergamenttilehteä kädessään. Hän kumarsi valtaistuimelle ja koko seurakunnalle, lukien sen jälkeen selvään ja ääneen tanskaksi, vaikka hiukan murtaen: "Niiden tosiasioiden nojalla jotka meille ovat esitetyt, sekä niiden todistelujen mukaan, jotka me olemme kuulleet, täytyy meidän julistaa seuraavat herrat, ritarit ja aatelismiehet syytetyiksi osallisuudesta kuningas Eerik Kristofferinpojan murhaan: korkeastiruhtinaallinen herra kreivi Jaakko Hallannista, Tanskan valtakunnan marski, herra Stig Andersen Hvide, kamariherra Ove Dyre, ritarit Pietari Jaakonpoika, Pietari Porse, Niilo Hallandsfar, Arvid Pentinpoika, Niilo Knutinpoika. ja Jaakko Sinijalka, sitäpaitsi kamaripalvelija Raane ja aseenkantaja Åke Kagge. Että äskenmainitut yksitoista miestä, sekä vielä eräs kahdestoista, joka nyt on kuollut ja poissa, valepuvuissa Pyhän Cecilian yönä ovat olleet saapuvilla Finnerupin ladossa Viborgissa ja henkilökohtaisesti ovat ottaneet osaa kuninkaanmurhaan, sen me voimme käsi pyhällä Raamatulla täällä todistaa ja vannoa iankaikkisen Jumalan nimessä, sekä Tanskan kuninkaan ja kansan edessä."
Kun nimet luettiin, näytti kaksi noista kolmesta rautapukuisesta ritarista huojuvan, ja he nojautuivat miekkoihinsa; mutta kolmas, pitkä, roteva mies seisoi liikkumattomana ja uhmailevana, siniseen vaippaansa kietoutuneena, nyrkkiin puristetut kädet laskettuina ristiin rintahaarniskalle. Nyt astui mestari Martinus esiin raamattu kädessään, ja nuo kaksikymmentäseitsemän ritaria ja ruhtinaalliset herrat laskivat kätensä kirjalle, ääneen ja selvästi vannoen syytöksensä tosiksi.
Nyt löi uhmaileva, kookas ritari silmikon kypärästään ja hurjat, hiukan kalpeat soturinkasvot tulivat näkyviin.
"Kreivi Jaakko! — Kreivi Jaakko itse!" kuului mutina miehestä mieheen väkijoukosta, ja kaikki näkyivät olevan hyvin hämmästyneitä.
"Niin, minä olen Hallandin Jaakko kreivi, kuningashuoneen sukulainen ja
Tanskan valtakunnan sotapäällikkö", sanoi hän ylpeästi ja uhmailevasti.
"Ja tässä ovat minun uskolliset ystäväni, urhoolliset ritarit Arvid
Pentinpoika ja Jaakko Sinijalka, jotka minun ohellani ovat mainitut
kuningas Eerik Kristofferinpojan murhaajina."
Molemmat toiset ritarit laskivat myöskin kypärisilmikkonsa alas, ja kaikki tunsivat kauhistuen syytetyt kuninkaanmurhaajat, jotka kaikesta uhmailustaan huolimatta olivat kuolonkalpeita, ja näyttivät vain puoleksi luottavan olevansa turvattuja, huolimatta siitä että heidän turvallisuudestansa oli taattu.
"Me emme tohdi kieltää sitä, minkä niin monet herrat ja ritarit ovat vannoneet!" jatkoi ylpeä kreivi Jaakko. — "Me emme kilvessämme suvaitse valheellisuutta eikä petollisuutta. Tanskalaisen rehellisyyden odotamme tapaavamme myöskin täällä. Meille on kuninkaan ja valtakunnan nimessä luvattu täältä vapaa paluu ja oikeudenmukainen kohtelu. Me emme ainoastaan vaadi saavamme esteettömästi poistua täältä, mutta me tahdomme ensiksi oikeuden tulla kuulustelluiksi. Kätemme tekoa me uskomme voivamme puolustaa suulla yhtä hyvin kuin miekalla, jos rehellisyys ja laillisuus vallitsee. Oikeudenmukainen hätäpuolustus ei ole keltään kielletty, ja siksi me kutsumme sitä oikeutta, jonka me itse otimme itsellemme rikollista väkivallantekijää vastaan, joka itse oli rikkonut kaikki lait, ennenkuin me kohotimme kätemme hänen syyllistä päätään kohti."
Tämä kuulumaton rohkeus sai kuningattaren hypähtämään paikaltaan, ja nuori kuningas oli kavahtanut ylös hämmästyneenä valtaistuimelta. Kansan katkeruus oli suuri nähdessään paljastetut kuninkaanmurhaajat keskessään. Mutta Jaakko kreivin ruhtinaallinen arvo ja hänen tunnettu taitavuutensa sotapäällikkönä sai monen vaikenemaan. Hänen rohkeutensa miellytti useita, ja toisille oli mieleistä hänen puheensa tanskalaisesta rehellisyydestä. Kapinallisilla oli myös salaisia ystäviä kansan seassa. Mutta alkoi kuulua hirvittävää murinaa jännittyneiden ja tulistuneiden porvarien ryhmistä, sillä joukko köyhempiä Nyborgin asukkaita, jotka olivat olleet hyvin kiintyneitä murhattuun kuninkaaseen, hyökkäsi hurjasti ja raivoisasti huutaen esiin repiäkseen murhaajat kuoliaiksi. Suurella ponnistuksella sai ritarijoukko pidätetyksi raivostuneen joukon, joka melusi hirvittävästi. Vihdoinkin saivat ritari Jon ja drotsi Pietari heidät rauhoitetuiksi, julistaessaan ääneen, että nyt heti ryhdyttäisiin julistamaan kuninkaanmurhaajien tuomiota, ja että he eivät jäisi rankaisematta.
"Lähettäkää heidät heti teilattaviksi!" huusi prinssi Kristoffer ja pui heille nyrkkiä.
Kuningattaren suuttumus oli myöskin suuri, mutta hän vaikeni ja vaipui kalpeana tuoliinsa. Murhaajien ja kansanjoukon hurjistuneiden kasvojen näkeminen muistutti hänelle tuskallisesti Stig-marskin peloittavaa vierailua kuninkaanmurhan jälkeisenä aamuna.
"Jos minä olisin uneksinut, että nämä herrat itse olivat osallisia murhaan, niin en totisesti olisi ottanut heitä suojaani!" sanoi herttua levottomana ja jännittyneenä. "Nyt minun täytyy sekä omani että kruunun kunnian puolesta vaatia, että he pääsevät vapaasti poistumaan täältä, olkoon heidän tuomionsa minkälainen tahansa!"
"Te olette kuitenkin oikeassa, herttua Waldemar!" sanoi nuori kuningas koettaen hillitä kiivasta vihaansa. "Jos me tahdomme olla kunniallisia ritareita, niin meidän on pysyttävä sanassamme, jonka olemme antaneet jumalattomimmillekin murhaajille, ja minä olen luvannut Jumalalle ja pyhälle neitsyelle hallita oikeudenmukaisesti. Jos te olette minun ja kruunun nimessä luvannut sen heille, niin me annamme heidän vapaasti lähteä täältä. Mutta tuomionsa he saavat ensin kuulla, ja paetkoot he kuinka kauas maailmaan tahansa, niin vanhurskas Jumala on auttava minua saavuttamaan heidät. Kuulkaamme tuomio", lisäsi hän kiivaasti, "semmoisena kun se on kirjoitettu kuningas Waldemarin lakikirjaan! Kunniansa ja henkensä menettäneiksi minä tuomitsen heidät."
"Ei mikään rangaistus ole minun mielestäni liian suuri senkaltaisille rikollisille", lisäsi herttua Waldemar ankaralla äänellä. "Mutta asiaa voi katsella eri puolilta, ja ennenkuin oikeudenmukainen ja puolueeton tuomio langetetaan, täytyy Danehoven kuunnella mitä syytetyt itse voivat sanoa puolustuksekseen, ja mitä muilla laintuntevilla tanskalaisilla on sanottavana tämän suhteen. Astukaa valtaistuimen eteen, syytetyt herrat! Kuningas ja kansa haluaa kuulla mitä tahdotte sanoa puolustukseksenne."
Kreivi Jaakko ja Arvid Pentinpoika jäivät seisomaan paikoilleen, mutta Jaakko Sinijalka, joka oli tunnettu kaunopuheliaisuudestaan, astui tämän kehoituksen johdosta valtaistuimen eteen. Veri oli palannut hänen ruskeille poskilleen; hän tervehti joka puolelle ritarillisella arvokkaisuudella ja vaimenti heti kansan levottoman sorinan lyhyellä, mielistelevällä puheella, jossa hän kiitti tanskalaisten lakien oikeutta, sekä kansan rohkeaa vapaudentuntoa ja ylevämielisyyttä. Sen jälkeen hän myönsi rohkeasti syytökset tosiksi, mutta esitti kuninkaanmurhan suurena ja rohkeana sankaritekona, uhkarohkeana uhrauksena kansanvapauden puolesta, sekä aivan oikeudenmukaisena ja laillisena tekona. Hän luetteli kaikki ne eri teot, joilla murhattu kuningas oli rikkonut kuningasvalansa tai "valtakunnan asetukset ja lait", ja joiden kautta, hänen rohkean väitöksensä mukaan, kuningas oli menettänyt kruununsa ja itse asettunut samalle asteelle kuin muut valtakunnan ritarit ja aatelismiehet, vaikka hän tekemättä majesteettirikosta voi puolustaa kunniaansa ja oikeuksiansa vertaisiaan vastaan. Ja nyt hän esiintoi räikein sanoin ne kovat vääryydet, joita maan etevimmät aatelismiehet olivat saaneet kärsiä. Hän kuvasi erityisen voimakkailla väreillä kuningas Eerik Kristofferinpojan rikosta Stig-marskia ja hänen vaimoaan kohtaan sekä sen kaikkia hirvittäviä seurauksia, ja hän vaati kuningasta ja kansaa tässä asiassa julistamaan syyttömiksi isänmaan suurimman sotapäällikön, kuuluisan Stig-marskin, maansa ansiokkaimman miehen, sekä hänen vääryyttä kärsineet ystävänsä ja sukulaisensa, niin totta kuin Tanskassa vielä kunnioitettiin oikeutta, kunniaa ja vapautta.
Hänen sanansa vaikuttivat moneen eikä ollut niinkään vähän rohkeita ääniä, jotka pitivät syytettyjen puolta.
Kuningatar oli heittänyt harson kasvoilleen. Nuoren kuninkaan täytyi syvästä suuttumuksestaan ja tuskastaan huolimatta punastua häpeästä kuullessaan syytökset onnetonta isäänsä vastaan, ja kirkkaat, katkerat kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä. "Puhukaa, puhukaa, drotsi Pietari!" huusi hän kiivaasti. "Eikö jo riitä, että he ovat murhanneet minun isäni? Täytyykö minun istua Tanskan valtaistuimella ja sallia heidän häväistä häntä hänen haudassaan?" Tämän alaikäisen kuninkaan sydäntä vihlovan huudon kuultuaan drotsi Pietari astui esiin. Hänen vakavilla kasvoillaan ilmeni syvä liikutus, ja kesti hetken ennenkuin hän sai äänensä valtoihinsa.
"Siitä, mitä meidän murhattu herramme ja kuninkaamme ihmisenä rikkoi tässä maailmassa", sanoi hän, "on hän mennyt tiliä tekemään kuninkaitten kuninkaalle. Kaikkivoipa sovittaja olkoon hänelle ja meille kaikille armelias tuomari! — Vain luonnottomat ihmiset voivat vaatia, että hänen poikansa ja alamaisensa nyt puhdistaisivat hänen elämänsä ja puolustaisivat hänen muistoansa hänen murhaajilleen. Te ette puhu täällä ihmisestä Eerik Kristofferinpojasta, vaan Tanskan kuninkaasta ja Tanskan kruunusta, jonka koskematonta majesteettia ja pyhyyttä on verisin ja häpeämättömin käsin hätyytetty. Täällä tuomittava rikos on rikkomus kansan ja valtakunnan voideltua päätä vastaan." Koskettelematta kuningasta henkilönä, kuvasi hän nyt kuninkaanmurhan kataluuden niin voimakkain ja elävin värein, että itse murhaajatkin loivat alas katseensa, ja monet murhatun kuninkaan pahimmista solvaisijoista, jotka äsken kovaäänisesti osoittivat suosiotaan Jaakko Sinijalalle, käänsivät inholla kasvonsa noista kolmesta verityöntekijästä. Kaunopuhelias drotsi jatkoi; hän mainitsi muutamia murhatun kuninkaan hyödyllisiä toimenpiteitä, huomauttaen erityisesti miten paljosta tämä uskollinen kaupunki sai kiittää hänen armeliaisuuttaan ja lempeyttään. Hän mainitsi monta hyväätyötä, jotka nämä kapinalliset aatelismiehet itse olivat saaneet vastaanottaa siltä herralta, jonka he murhasivat, ja hänen onnistui liikuttaa monta sydäntä ja melkein kokonaan poistaa kuninkaanmurhaajan puheen vaikutukset. Hän käytti hyväkseen tätä tilaisuutta avatakseen kansan silmät näkemään isänmaan vaarallisen aseman, ja kehoitti voimakkain sanoin kuninkaan ja isänmaan uskollisia miehiä ihmispelotta ylläpitämään kansan arvoa sekä kruunun pyhyyttä, paljastamalla jokaisen salaisen maankavaltajan, joka oli osallinen tähän katalaan tekoon. Sanottuaan tämän säihkyvin silmin, kääntyi hän äkkiä herttuan puoleen, sen miehen, joka pyhien sukulaissiteiden kautta oli lähinnä kuningashuonetta ja kehoitti häntä kansan nimessä uuden arvonsa nojalla ensiksi lausumaan syyllisten tuomion säätyjen vahvistettavaksi.
Drotsi lopetti puheensa. Herttua oli valahtanut kalpeaksi. Jännittävä äänettömyys seurasi. Mutta nyt nousi herttua rivakasti ja heitti salamoivan katseen drotsi Pietariin. Hän kumarsi kunnioittavasti kuningattarelle ja pyysi häntä lausumaan minkä tuomion hän ja valtaneuvosto katsoivat lailliseksi.
"Hyvä on!" sanoi kuningatar heittäen hunnun kasvoiltaan, ja nousi varmana ja rauhallisena. "Siis minä tahdon ensiksi julkilausua sen minkä valtakunnanneuvosto minun kanssani on katsonut lailliseksi ja oikeudenmukaiseksi, ja johon heidät jokainen tanskalainen nainen ja mies, Jumalan lain mukaan sydämessään tuomitsee: kunniaton kuolema on maankavaltajien ja kuninkaanmurhaajien rangaistus jumalallisen ja inhimillisen lain mukaan. Kruunun ja valtakunnan turvallisuuden takaamiseksi minä en ehdoita minkäänlaista armahdusta."
"Onko kenelläkään tähän minkäänlaista laillista vastaväitettä?" kysyi herttua, ja hänen katseensa osui tuomiorovasti Grandiin, joka näkyi vain odottaneen tätä kehoitusta saadakseen astua esiin.
"Totuuden ja oikeuden nimessä minä vaadin tulla kuulluksi!" — huusi itsetietoinen tuomiorovasti, astuessaan esiin avattu lakikirja kädessään. "Tässä on lakipykälä, jonka mukaan ainoastaan syytetyt voidaan tuomita, ellei heitä, minun mielipiteeni mukaan, suuremmalla oikeudella ja kohtuudella julisteta syyttömiksi. Jos murha olisi tehty Herran huoneessa tai murhatun omassa talossa, niin silloin olisi kuolemantuomio laillinen; mutta koska on todistettu, ettei näin ole tapahtunut, voidaan syytetyt korkeintaan tuomita lainsuojattomiksi, ja heidän omaisuutensa lankeaa kruunulle. Jos lain sana, eikä väärä, intohimoinen sukulaisviha, saa täällä langettaa tuomiota, niin sitä ei voida langettaa, ankarammin."
Tämä rohkea lausunto synnytti kiivaan väittelyn, ja moni hyväksyi sen. Viimein pyysi herttua hiljaisuutta ja, selitti yhtyvänsä lain lempeämpään tulkitsemiseen, viitaten mielistelevästi kansan ja säätyjen suuriin oikeuksiin ja kuningasvalan rikkomisiin. Drotsi Pietari vastusti häntä kiihkeästi. Mutta silloin alkoi ritari Jon, drotsin ja nuoren kuninkaan hämmästykseksi puhua, väittäen ettei lain puustavin eikä tunnettujen olosuhteiden vuoksi voitu käydä rikoksellisiin käsiksi. "Lainsuojattomuus", lisäsi hän, "oli sitäpaitsi rangaistus, jota ei mitenkään voitu pitää vähäisenä, koska siihen sisältyy porvarillinen kuolema, alituinen hengenvaara sekä kaikkien kansalais- ja ihmisoikeuksien riistäminen".
Vanhan valtaneuvoksen sanat vaikuttivat voimakkaasti kaikkiin. Drotsi Pietari ja kaikki kuningashuoneen ystävät huomasivat heti, että vanha valtiomies ainoastaan erityisen tärkeistä ja painavista syistä täällä puolusti mielipidettä, jota hän itse pari päivää sitten valtaneuvostossa oli vastustanut.
Drotsi Pietari vaikeni. Kunnioituksesta valtioviisaaseen vanhukseen kuningatar ja nuori kuningas selittivät olevansa tyytyväiset tuomioon, koska niin monet taitavat ja arvossapidetyt miehet katsoivat sen lailliseksi ja oikeudenmukaiseksi.
Kuninkaanmurhaajien lainsuojattomuustuomio laadittiin nyt muodolliseksi; kuningas, molemmat valtakunnanhoitajat sekä säätyjen valitsemat valtuutetut miehet allekirjoittivat sen, ja se varustettiin sinetillä, jonka jälkeen drotsi luki sen ääneen kokoontuneelle Danehovelle. Tarkasti vartioituina vietiin heti senjälkeen nuo kolme tuomittua ritaria rantaan, jossa heidät asetettiin veneeseen, sinne heille varustettiin vesikauha, tulukset sekä elintarpeita kolmeksi päiväksi. Heille annettiin siten tilaisuus huolehtia turvallisuudestaan ja väistyä katkeroituneen kansanjoukon tieltä, jota vastaan ei heitä enää mikään vartio voinut suojata, niinpian kuin hirvittävä sana "lainsuojaton" oli heille julistettu.
Kun siis tämä tärkeä asia oli loppuunsuoritettu, astui Brandenburgin kreivi Otto valtaistuimen-eteen. Tervehdittyään ensin kunnioittavasti kuninkaallisia, hän kääntyi ritariston puoleen, sanoen: "Minun kuninkaallinen sisarenpoikani, kuningas Eerik Eerikinpoika, on pyytänyt saada vastaanottaa ritarilyönnin minun kädestäni tällä Danehovella, ja minä pidän kunnianani voidessani antaa sen hänelle. Kuninkaanpoika, joka jo kehdosta asti on kantanut kuningasnimeä, voidaan jo syntymästä asti pitää ritarina ja kuninkaaksi nimitettynä hän on koroitettu kaikkien alempien arvojen yläpuolelle. Mutta kuninkailla ja ruhtinailla on ollut se kiitettävä tapa, etteivät he ole ylenkatsoneet ritarin arvoa, ennenkuin heidät on voideltu ja kruunattu ritarien ja ruhtinaallisten läänitysherrojen päämieheksi. Minä vapautan ritariston puolesta minun kuninkaallisen sisarenpoikani niistä kokeista ja valmistusmenoista, joita tavallisesti vaaditaan ritarinarvoa jaettaessa." Hän kääntyi nyt juhlallisesti itse nuoren kuninkaan puoleen ja jatkoi: "Minä kysyn siis sinulta, kuningas Eerik Eerikinpoika, sinun uskollisen kansasi ja Tanskan ritariston läsnäollessa: Missä tarkoituksessa sinä tahdot pyrkiä meidän ritarikuntaamme? Lupaatko ja vannotko suojella pyhää kristillistä uskoa ja ritarikunnan kunniaa?"
Nuori kuningas oli noussut valtaistuimelta ja paljastanut päänsä; hänen poskensa hehkuivat, ja hänen tummansiniset silmänsä loistivat lapsellisesta ilosta ja innostuksesta. "Niin, sen minä tahdon, niin totta kuin kaikki pyhimykset minua auttakoot!" huudahti hän. "Jumala ja pyhä neitsyt tietävät minun rukoukseni ja aikomukseni, ja pyhä Yrjänä tietää sen myöskin. Minä pyydän ritarilyönnin sinun kädestäsi, rakas enoni, tullakseni kunnialla voidelluksi ja kruunatuksi Tanskan kuninkaaksi, ja voidakseni näyttää rakkaalle kansalleni ja kaikille ihmisille, etten minä tahdo olla ainoastaan hyvä ja oikeutta rakastava kuningas, vaan ensiksi ja etupäässä moitteeton ritari, joka ei tahdo olla häpeäksi Tanskalle eikä suurten Waldemarien kruunulle. Mitä aseenkantajan tulee ymmärtää ennenkuin hän voi kantaa kultaisia kannuksia sen kaiken on minun rakas asemestarini, drotsi Pietari Hessel, minulle opettanut, ja sen minä tahdon osoittaa ensi kilpa-ajoissa ja turnajaisissa. Ritarilain minä olen opetellut niinkuin pyhän sanan, ja minä vannon Pyhän Yrjänän ja Pyhän Neitsyen kautta, että minä pysyn sille uskollisena elämäni loppuun asti." Hän vaikeni hetkeksi liikutettuna ja näytti miettivän; sitten hän jatkoi innokkaasti: "Minä en tahdo elää huoletonna tässä maailmassa, vaan tahdon suojella kansaa ja vuodattaa vereni uskoni ja pyhän kirkon puolesta. Minä tiedän, että kirkko on niinkuin ihmisen pää, ja ritaristo sen käsivarret, jotka puolustavat koko ruumista; ja sen minä tahdonkin tehdä niin hyvin kuin voin. Minä tahdon auttaa leskiä, isättömiä ja kaikkia turvattomia ihmisiä. Minä tahdon olla kaikkien puhtaiden ja siveitten naisten suojelija. Minä tahdon olla nöyrä, totuutta rakastava, uskollinen sanassani, urhoollinen ja auttavainen. Minä tahdon harjoittaa kaikkia seitsemää ritariavua ja varoa kaikkia seitsemää kuolemansyntiä Jumalan ja pyhän neitsyen avulla!"
Senjälkeen kun nuori kuningas oli lausunut ja vannonut tämän lyhyen otteen ritarilaista, astui hän alas valtaistuimelta ja vastaanotti ritariuden symboolit ja koristeet, jotka hänelle hänen toiveensa mukaan antaisivat maan tärkeimmät miehet ja kuningashuoneen uskollisimmat ystävät. Drotsi kiinnitti kultakannukset hänen jalkaansa, muistuttaen hänelle niiden merkitystä sydämellisellä rakkaudella ja ilolla. Vanha Jon ritari puki hänen ylleen kepeän panssaripaidan ja rintahaarniskan, kehoittaen häntä miehuullisuuteen ja urhoollisuuteen. Kreivi Gerhard oli pyytänyt osakseen sitoa käsivarrenvarustukset; sen hän teki iloisen ja osanottavan näköisenä, toivoen jalon Agnes-kuningattaren pojalle onnea, voimaa ja voittoja kaikissa elämänvaiheissa. Vihdoin nousi kuningatar itse ojentaakseen ritarinoviisille kimaltelevat panssarihansikkaat, ja kiinnittääkseen hänen vyölleen kullatun miekan, jota aseairueet kantoivat. Hän kosketti ensin kunnioittavasti huulillaan miekan ristinmuotoista kahvaa, ja, kiinnittäessään omin käsin kirjailemansa kullatun miekkavyön poikansa vyötäisille, hän suuteli häntä liikutettuna otsalle ja pyysi ettei hän koskaan unohtaisi sen merkitystä. Vyöhön näet oli kirjailtu lilja, vaaka ja sydän, jotka olivat puhtauden, hurskauden ja kristillisen rakkauden esikuvia. Senjälkeen kuningatar poistui istuimelleen ja kukin ritari paikoilleen.
Pieni, ritarillisesti koristettu kuningas notkisti nyt polvensa, markkreivi Otto vetäisi esille miekkansa ja suuteli kahvan ristiä. "Tanskan kuningas Eerik Eerikinpoika!" sanoi markkreivi juhlallisesti, "Jumalan rakkaan pojan, pyhän neitsyen ja pyhän Yrjänän nimessä minä lyön sinut ritariksi! Ole urhoollinen, pelkäämätön ja uskollinen!" Torvien soidessa kosketti hän senjälkeen ritarillista noviisia kolme kertaa olkapäähän miekanlappeella.
Kyyneleet kohosivat nuoren kuninkaan silmiin; hän nousi ääneti, yhteenliitetyin käsin, kuin hiljaa rukoillen. Sitten hän vastaanotti vielä markkreivin kädestä valkotöyhtöisen kullatun kypärin, jota hän katseli ihaillen ja asetti sen kultakiharaiseen päähänsä. Viimeiseksi antoi markkreivi hänelle käteen kullatun keihään ja ripusti hänen vasempaan käsivarteensa komean kilven samalla vaakunalla koristettuna, jonka hän itse oli valinnut ensimäiseen kirjavaan lapsenkilpeensä. Kuninkaan ystävä ja leikkitoveri, aseenkantaja Åke Jonson, oli sillaikaa taluttanut esiin komean, maidonkarvaisen juoksijaoriin, koristettuna kimaltelevalla satulapeitteellä ja korkea höyhentöyhtö kiinnitettynä otsaan. Nuori kuningas hypähti satulaan, jalustimia käyttämättä. Hän hypitteli oritta, heilutti keihästään, esiintyen näin koko ritarikomeudessaan kansalle, joka äärettömällä riemulla vastaanotti hänen iloiset, ystävälliset tervehdyksensä. Hän ratsasti tällä tapaa taitavaa kiertojuoksua kolme kertaa suuren Danehove-piirin ympäri, ilman kajahtaessa torvien toitotuksista ja kansan ilohuudoista. Tämä näky näytti ilahduttavan vakavimpiakin ritareita, ja varmuus, jolla pieni, rohkea lapsiritari ohjasi orittaan ihmetytti heitä. Vanha ritari Jon katsahti drotsi Pietariin, ja hänen huulillaan kaareili salaperäinen hymy. Mutta kansan riemuhuudot ja yleinen ihastus nuoreen lapsikuninkaaseen olivat liikuttaneet häntä omituisesti, ja hän vei nopeasti käden silmilleen, yhtyessään koko sydämestään ja kovalla äänellä kansan huutoon: "Jumala siunatkoon meidän nuorta kuningastamme!"
Huolimatta asevarustuksistaan ja monista aseistaan, hypähti Eerik reippaasti korkean hevosen selästä, jonka hän taas antoi aseenkantajansa viedä pois, ja astui rauhallisesti takaisin valtaistuimelle.
Tämän juhlallisuuden kestäessä herttua oli istunut hiljaa ja miettiväisenä. Drotsi Pietari ei ollut iloitessaan kuninkaallisesta oppilastaan kuitenkaan koko aikana heittänyt herttuan kasvoja näkyvistään. Se peitetty suuttumus, jonka hän oli niissä lukevinaan, muistutti häntä liiankin voimakkaasti siitä, ettei vielä ollut aika riemuita ja iloita Tanskassa.
Nyt Eerik kuningas nousi, vähän hengästyneenä rajusta ratsastuksesta, ja kääntyi herttuan puoleen. "Kun minä nyt itse olen ritari", sanoi hän, "ja olen oikeutettu jakamaan ritarilyöntejä kenelle tahdon, niin olkoon minun ruhtinaallinen sukulaiseni ja holhoojani, Etelä-Jyllannin herttua Waldemar ensimäinen, joka sen vastaanottaa minun kädestäni!"
Herttua nousi nopeasti. Hän näytti hämmästyvän. Hänen ylpeä ilmeensä osoitti kuitenkin, että se kunnia, johon hänet täällä pakoitettiin, enemmän loukkasi kuin miellytti häntä. Kuitenkin drotsi Pietari oli hänen väkinäisessä hymyilyssään huomaavinaan nöyryytetyn ylpeyden kiusallisen tunteen, kun hän nyt oli pakoitettu kansan nähden notkistamaan polvea lapsikuninkaalle, omistaakseen arvon, jonka hänen jo aikoja sitten olisi pitänyt saada vastaanottaa. Mutta ovela herttua näytti koettavan peittää tätä sekä itseltään että ritaristolta, kiittäessään kuningasta hienolla, kohteliaalla tavallaan tästä erinomaisesta armonosoituksesta. Hän polvistui puoleksi valtaistuimen eteen. Nuori kuningas seisoi sen ylimmäisellä askeleella, lausuen sieltä tavanmukaisen kaavan, ja paljastettuaan kullatun miekkansa, hän löi sillä kolme kertaa herttuaa olkapäähän. "Ole moitteeton ritari!" — lisäsi hän. "Harrasta ritarilain mukaan tulisella innolla yleistä hyvää, valtakunnan parasta, ritariston kunniaa, kansan yksimielisyyttä ja onnea — ja laillisen kuninkaan parasta! Jumala ja meidän rakas pyhä neitsyemme ja pyhä Yrjänä antakoot teille siihen voimia ja apua!"
Tämä kehoitus lapsikuninkaan suusta, jossa herttua luuli huomaavansa drotsi Pietarin vaikutuksia, ei näyttänyt miellyttävän ylpeää, kunnianhimoista herraa. Mutta hän otti huomioon kohteliaasti ja arvokkaasti kaikki asiaankuuluvat tavat. Heti kun hän oli vastaanottanut uudet ritarilliset aseensa hypähti hän juoksijaoriinsa selkään ja esiintyi ylpeänä, ruhtinaallisen arvokkaasti ja suurella ritarillisella taitavuudella kansalle. Huimaavasti nelistäessään hän singahutti peitsensä korkealle ilmaan, ottaen sen taas kiinni ja tervehti sillävälin keveästi ja miellyttävän lempeästi kansaa. Hän saikin siten vastaanottaa osittain ne suosionosoitukset, joita hän siten oli tavoitellut, ja laskeuduttuaan hevosensa selästä sekä vastaanotettuaan ritarien ja kuninkaallisten onnentoivotukset, näytti hän hyvin iloiselta.